Virtaa sanoista

IIIH! OOOH!

2012-01-23T15:13:00.001+02:00

Ja vielä pari !!!!!!!!!

Olen saanut ihka oikean tunnustuksen!!!

Tämän mielettömän kunnian minulle soi Pilvitehtaamon Ti. Olen ihan muikeana, KIITOS!!!

Tähän kunnianosoitukseen ei liity mitään velvoitteita eikä eteenpäinjatkamistakaan, ja koska Bloggerkin on viime päivinä vähän jumpitellut, en nyt sitten edes yritä listata tähän omia Liebster Blogejani; palaan asiaan ehkä myöhemmin. Sitä paitsi tiedostan olevani blogeineni aika kaukana blogistanian periferiassa, joten tunnustus on ehtinyt jo useimmat tuotelmat kiertääkin.

Tähän loppuun vielä kuitenkin pieni episodi tältä päivältä. Keittiön suunnalta kuului tömähdys: lintu oli törmännyt ikkunaan, tömähtänyt pää edellä pehmoiseen kinokseen ja jäänyt sinne avuttomana jumiin, pyrstö vain väpätti. Miäheni, joka on poikkeuksellisesti tehnyt tämän päivän töitä kotoa käsin, lähti oitis pelastuspuuhiin, kaivoi tirpparaukan esiin ja asetteli sen hellävaraisesti kuistille toipumaan. Minuun moinen ritarillisuus teki suuren vaikutuksen. Ja kyllä, ihan pikkuisen ymmärsin myös hävetä omasta puolestani, koska ensimmäinen ajatukseni oli, että nythän saankin hyviä lähikuvia linnusta kerrankin niin, ettei ole ikkunaa välissä!

Vähän on siipi maassa pikkuinen, mutta toivotaan, että se siitä vielä lähtee lentoon, jahka toipuu shokista. Pari tuntia se on jo siinä paikallaan nököttänyt... Mieli tekisi kyhätä sille jonkinlainen pesäntapainen lämmikkeeksi, mutta eiköhän tähänkin päde se vanha vinha totuus, että useasti ihmiset ylitsevuotavassa auttamishalussaan vain turhaan sotkevat luonnon kuvioita; parasta on antaa luontokappaleen vain olla. Toivotaan parasta!

Kosmetiikkaa

2012-01-17T20:39:00.001+02:00

Olen joskus maininnutkin, että suosin Diorin kosmetiikkaa. Näin teen ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne tuotteet kertakaikkiaan sopivat minulle: ihovoiteen imeytyessä voin melkein kuulla, kuinka hipiäni kiittää autuaasta olotilasta, ripsiväri saa jopa minun harvat tynkähaiveneni muistuttamaan edes etäisesti ripsiä, luomiväri pysyy luomilla ja poskipuna on erikseen...

Monia muitakin meikkejä ja tököttejä olen kokeillut, mutta muunmerkkiset eivät vain ole yhtä hyviä. Tosin kakkossija minun meikkivalinnoissani menee ehkä hieman yllättäen sinne hintahaitarin vastakkaiseen päähän: Maybellinelle, jonka kynsilakat esimerkiksi ovat erinomaisia, eivät pelkästään hintaansa nähden vaan ihan ylipäätäänkin.

Se, että Diorin kosmetiikka on kieltämättä keskimääräistä hintavampaa, on tietenkin harmillinen seikka. Mutta koska en ole varsinaisesti kosmetiikan suurkuluttaja, olen voinut tämän pienen ylellisyydentapaisen itselleni hyvällä omallatunnolla suoda. Minulle se ylellisyys merkitsee nimenomaan sitä, että tuotteet täyttävät tehtävänsä ja saavat minut tuntemaan oloni ainakin siltä osin mukavaksi, mutta kyllähän tuon hintaluokan tuotteissa useasti saa hieman muutakin ekstraa kaupan päälle; esimerkiksi Stockmann Beautyssä lapetaan ostoskassiin useasti hyvinkin runsaasti pieniä tuotenäytteitä kaupan päälle, jos tarpeeksi erehtyy tuhlaamaan.

Joskus kuitenkin se ylellisyys ja luksus-vaikutelma ilmenee tällaisen wannabe-viherpipertäjän näkövinkkelistä suorastaan kielteisellä tavalla. (Joo tiedostan itsekin, että "viherpipertäjä" ja "merkkikosmetiikka" eivät varsinaisesti istu samaan kontekstiin - aidosti ympäristöystävälliset ihmiset varmaan käyttävät luomuhunajaa ja kurkunviipaleita tai jotain muuta sellaista. Mutta tämänkin asian suhteen olen tehnyt itseni kanssa rauhan: olen vihertävä pipertäjä silloin ja niiltä osin kuin se minulle sattuu passaamaan. Jokainen vihreä valinta on kuitenkin hyvästä, vaikka kaikki valinnat eivät niin ympäristötietoisia sitten olisikaan. Nih.) Pakkausmateriaalin käyttö on yksi tällainen asia, joka pistää silmääni aika useasti.

Tässä taannoin ripsivärini alkoi olla ehtymään päin, ja ilokseni huomasin tavaratalossa tarjouksen: Diorshow-mascaran ostaja sai toisen, matkakokoisen putelin kaupan päälle. Tartuin tarjoukseen ja sain tämännäköisen setin:

Koko hoito oli tietenkin ensinnäkin kääritty muoviin. Sitten oli paksusta, hopeisena kiiltelevästä pahvimateriaalista tehty laatikko, sen sisällä muovinen, sametinkaltaisella materiaalilla pehmustettu pohjuke, jossa oli toinen maskara jo ihan sellaisenaan mutta toinen vielä uudessa paksusta, hopeisena kiiltelevästä pahvimateriaalista tehdyssä laatikossa. Sisältö oli siis tarkalleen ottaen tämä:

Minähän en tunnetusti kemiasta ja fysiikasta ja sensellaisista juur mitään ymmärrä, mutta tekeepä silti mieleni kysäistä, kuinkahan paljon a) raaka-aineita, b) tuotantoenergiaa ja c) kuljetustilaa olisi säästetty, jos nuo putkilot olisi vain nätisti kietaistu yhteen vaikka sitten ohuella muovilla tai mieluummin vaikka jollain nätillä nauhalla? Ja kuinkahan paljon tämä säästö olisi vaikuttanut tuotteen hintaan? Niin... mutta kuinka paljon se olisi vaikuttanut imagoon? Kuinka moni minkkiturkkifrouva olisi sitten ohittanut tämän tuotteen ja valinnut sen sijasta jonkun kiiltelevämmin pakatun? Tuotteistus- ja markkinointiväen mielestä ilmeisesti liian moni. Huokaus.

Kun nyt vauhtiin pääsin niin lataanpa tähän vielä toisen esimerkin Diorin tuotepakkausfilosofiasta:

Tässä pinossa on kaksi luomiväripalettia, poskipuna ja puuteri. Ai että mikäkö on mikäkin? No sitäpä minä juuri tarkoitin. Ei sitä mistään näe, enkä minä ikinä myöskään arvaa ekalla oikein vaan joudun aukomaan ja levittelemään noita rasioita pitkin ja poikin kylppäriä aina meikatessani. Mutta koska käytän moisia sotamaalauksia huomattavan harvoin, en edes kuukausittain, ei se ylimääräinen vaivannäkö siinä enää niin haittaa. Laittautuminen merkitsee sitä, että on tiedossa jotain mukavaa menoa ihmisten ilmoilla, joten se on ihan kivaa laatikkoleikkiä vain.

Mutta niin, kaikki nuokin rasiat ovat aikanaan tietenkin tulleet kiiltelevistä, muoviin käärityistä laatikoista...

Härkäviikon paimenpiiras

2012-01-04T14:30:00.000+02:00

Se on ilmeisesti jonkinlainen luontainen ihmisen elämäntapojen kiertokulku, että ensin joulun aikaan mätetään ruokaa naamaan kaksin käsin käytännössä tauotta - paitsi silloin, kun ollaan kaksin käsin kylvämässä rahaa ympäriinsä ensin lahjaostoksiin ja sitten alennusmyynteihin. Ja sitten tuijotetaan tyrmistyneinä sekä vaa'an että pankkitilin lukemia ja tehdään pyhiä lupauksia ja suuria ryhtiliikkeitä. Ja mikäs siinä. Ainakin tämä jokavuotinen massailmiö takaa sen, ettei yhdenkään lehden tahi muun median toimituksessa tarvitse hetkeen liiemmin rasittaa aivonystyröitä aiheenvalintapohdinnoilla: painonpudotus- ja säästövinkkiä vain tuutin täydeltä, ja kauppa käy.

Erityisen kätevä tapa yhdistää nämä kaksi päivänpolttavaa aihetta on kehitellä toinen toistaan kekseliäämpiä tapoja loihtia (mieluiten kevyttä) apetta ruoantähteistä. Minulle tämä on kylläkin ympärivuotinen käytäntö - erittäin vaihtelunhaluisena ihmisenä en millään viitsi syödä samaa ruokaa monena päivänä peräkkäin enkä ole myöskään pakastetun murkinan ylin ystävä, mutta sieluni itkee katkeria kyyneleitä aina kun käypästä ruokaa täytyy heittää menemään. Olen siis aikojen saatossa kehittynyt ainakin omasta mielestäni sangen käteväksi ylijäämäpöperön jatkojalostajaksi.

Otsikossa mainittuun ruokalajiin johtanut kierre alkoi uudenvuoden aatosta, jolloin meillä on perinteisesti pidetty hampurilais- ja hodarimättäjäiset. Tänä vuonna mukaan kutsuttiin aivan ihana tuttavaperhekin, joten varmuuden vuoksi niitä tykötarpeita tietysti piti varata reilunpuoleisesti. Tällä kertaa lapsukaisia kiehtoi ympäriinsä juokseminen ja yleisen älämölön pito (kolmesta lapsesta lähtee muuten aika käsittämättömän paljon ääntä!) enemmän kuin ruokapöydässä istuskelu, joten nakkeja jäi reilusti yli. Samoin yli jäi hampurilaisia varten varattuja cheddarjuustoviipaleita.

Eilen nautiskelimme siis poitsun kanssa päivälliseksi nakkeja ja perunamuussia. Tein muussia tarkoituksella isomman satsin tarkoituksenani käyttää loput ruokalajiin, johon keksin upottavani ne cheddaritkin: englantilaiseen liha-perunasoselaatikkoon nimeltä shepherd's pie. Näin sen tein:

jauhelihaa + mausteita
perunamuussia
kermaa/ruokacremeä/(täys)maitoa
cheddarviipaleita
(määrät riippuvat tietenkin pitkälti siitä, paljonko mitäkin tähdettä on käytettävissä)

Murustele juusto kerman sekaan, kuumenna sen verran että se sulaa (muukin juusto, raaste tms. toimisi varmaan vallan hyvin). Sekoita tämä kastike muussinjämien sekaan. Harkitse kananmunan lisäystä, jos seos on hyvin löysää.

Ruskista jauheliha ja mausta mieleiseksesi. Itse laitoin valkosipuli-, sipuli- ja paprikajauhetta, hieman chilijauhetta, hieman jauhelihamausteseosta, reilun lorauksen Worcestershire-kastiketta (helpommin käytetty kuin sanottu mutta melkoinen must, kun on englantilaisesta perinneruoasta kyse) ja turauksen ketsuppia. Useimmissa resepteissä kehotetaan lisäämään tomaattimurskaa, mutta minä jätin jauhelihan tarkoituksella hieman "kuivemmaksi", koska muussiseoksesta tuli aika löysää. (Sekaan sopisi vallan mainiosti lisätä vaikka mitä vihanneksia - esim. nuo sipuli, valkosipuli ja paprika ihan sellaisinaan eikä jauheena, papuja, herkkusieniä jne. - mutta minä leikin nyt curling-vanhempaa enkä viitsinyt ruveta pojan kanssa vääntämään kypsennettyjen vihannesten ruokaa pilaavasta vaikutuksesta vaan tarjosin kasvispuolen erikseen lisukkeena.)

Kippaa jauheliha uunivuokaan, lapa muussiseos päälle ja gratinoi n. 225-asteisessa uunissa n. vartti.

Kuva ei ole huippuluokkaa eikä kyseinen ruokalaji muutenkaan sieltä ihan visuaalisimmasta päästä taida olla, mutta kyllä oli muuten nannaa! Suosittelen lämpimästi kaikille, mihin tahansa aikaan vuodesta, ryhtiliikkeisiin katsomatta!

Mitä tulikaan luvattua

2011-12-30T11:23:00.002+02:00

Pakinaperjantaissa on tämän viikon teemana "Tätä hain, mitä sain", joten laadinpa sitten perinteisen vuosikatsaukseni vastaukseksi tähän kysymykseen. Kaivoin esiin edellisvuoden tilinpäätöksen ja tsekkasin, kuinka hyvin uumoilut, toiveet ja suunnitelmat ovat pitäneet kutinsa (siteeratut kohdat ovat siis viimevuotisesta tekstistä).

Tulevan kauden painopistealueet: Perhe ja työ pysyvät toiminnan ydinalueina edelleen. Uutena osa-alueena voisi kokeilla antaa entistä enemmän painoarvoa ns. minä-ajalle eli hetkille, joina velvoitteet sysätään päättäväisesti taka-alalle ja keskitytään sellaisiin asioihin, joista juuri minulle tulee hyvä mieli. "Vähemmän kaikkee, enemmän ei-mitään." Ikuisuustavoite, jonka toteutumisen todennäköisyys ei pilviä hivo.

Uskoisin, että vuoden aikana jopa suorastaan onnistuin hieman keventämään työn painoarvoa oman ajan ja tuon kuuluisan ei-minkään kustannuksella! Kuuntelin itseäni ja löysäsin hihnaa, kun alkoi tuntua liian tiukalta. Enpä tosiaan olisi uskonut, että moinen minulta onnistuu, mutta näköjään sitä vielä vanhakin koira oppii uusia temppuja!

Edellisellä toimintakaudella aloitetut ohjelmat, joita jatketaan:
• Pianon soittelu & laulelu.

On jatkettu, ehkä hieman hiipuvalla tahdilla mutta aina yhtä hyvillä mielin.

• Kirjojen lukeminen.

Vuoden mittaan ehdin lukea muistaakseni ehkä kaksi kirjaa. Yhden lainasin kirjastosta ja jouduin loppujen lopuksi urakoimaan ihan yötä myöten, että sain sen luettua ennen laina-ajan umpeutumista. Työn, kodin ja parisuhteen hoidon, huomionkipeän lapsen ynnä liikunta-, nettipeli- ja TV-ohjelma-addiktioiden seasta on armottoman vaikea repiä rakosia lukemiseen, niin mukavaa kuin se onkin. Priorisointikysymys, tiedetään. Mutta joulupukki toi minulle vinon pinon kivoja kirjoja, joista ensimmäisen olen jo tässä välipäivien raukeudessa lukenutkin. Jo Nesbø on kyllä maineensa veroinen, suosittelen lämpimästi kaikille sujuvakerrontaisten, suht. perinteisten dekkareiden ystäville!

• Lapsen rauhoittumisohjelma.

Tämä on onnistunut paremmin kuin ikinä uskalsin haaveillakaan, ja ilman mitään sen kummempia ohjelmia (lue: ilman että meidän vanhempien tekemisillä ja tekemättä jättämisillä olisi mitään osuutta asiaan)! Pieni Suuri Ekaluokkalaiseni pärjää loistavasti koulussa, pelaa innokkaasti lätkää ja tulee hyvin toimeen kavereidensa kanssa, joita on kertynyt vuoden mittaan mukavasti lisääkin sekä koulun että jääkiekon kautta. Tietenkin myös aivotonta apinointia ja kipakkaa kapinointia esiintyy edelleen, käsittääkseni juurikin normaalissa määrin - poikani on valtavan fiksu ja herttainen ja ihana, mutta hän on kuitenkin seitsenvuotias poika.

Edellisellä toimintakaudella aloitetut ohjelmat, jotka keskeytetään:
• Jumppatauko. Kuukausi on ehdoton maksimiaika täydelliselle levolle kaikesta kuntoliikunnasta; yhtään pidempää taukoa ei yksikön toimintakyky enää kestä.

Tämä päätös piti mainiosti. Onneksi ruhokin pysyi sen verran hyvällä tolalla, että pystyin toteuttamaan itseäni jumppasalilla juuri niin paljon kuin halusinkin.

• Tupakointi. Tämä toiminto voidaan joskus satunnaisesti ottaa takaisin ohjelmaan, mutta vain ehdottoman väliaikaisesti ja hyvin lyhyiksi jaksoiksi (miel. max. 1 vrk).

Köh. Tämä ei ehkä ihan suunnitellusti onnistunut. Edelleenkin toki olen enemmän aikaa tupakoimaton kuin tupakoiva, mutta "jokunen" "hieman" yli vuorokauden mittainen tupruttelujaksokin vuoteen mahtui. Enkä taida enää uhota, etteikö niitä lipsahtaisi tulevaankin vuoteen. Sen suhteen olen kuitenkin aika luottavaisin mielin, että liikunta-addiktio ehkäisee tupakointihimoja riittävän tehokkaasti – mieluummin puhkun keuhkoni pihalle mahtavan rankan treenin kuin nikotiinin ja tervan vuoksi.

Uusia toimenpideohjelmia, joita harkitaan mahdollisesti myöhemmin toteutettaviksi:
• Hankitaan luistimet ja yritetään pysyä niillä pystyssä.

Näin tehtiin! Ensimmäistä kertaa 18 vuoteen liu'uin jäälle, sulavasti kuin hylje… Sehän oli ihan kivaa, voisin kernaasti mennä toistekin, kunhan vain tulisi se hartaasti kaivattu jääsää.

• Hankitaan sukset ja yritetään voittaa hiihtämistä kohtaan tunnettu syvä vastenmielisyys.

Näin pitkälle ei sentään menty. Mutta en kyllä enää edes tästä asiasta uskalla uhota "ei koskaan", koska kuluneena vuonna jo tulin tehneeksi jotain, mikä etukäteen tuntui vielä käsittämättömämmältä: ryhdyin juoksulenkkeilemään. Ja itse asiassa suorastaan hurahdin siihen puuhaan. Ja minä sentään en ole mikään hurahtelevainen ihminen. Erinomainen osoitus siitä, että kaikki on mahdollista!

Kaiken kaikkiaan kulunut vuosi on ollut sangen miellyttävä. Varsinkin loppuvuodesta mieltäni ovat riemastuttaneet lukuisat uudet tai uudelleen piristyneet sosiaaliset kontaktit. Tosin toisaalta olen huomannut, etten välttämättä olekaan niin yltiösosiaalinen tyyppi kuin olen aina kuvitellut olevani. Toki viihdyn erinomaisesti hyvässä seurassa, mutta nautin olostani myös ihan yksinkin tai oman perheen kanssa. Molempi parempi.

Kyllä vain, tosi hyvillä mielin lampsin tästä uuteen vuoteen!

Mistä tuntee joulun

2011-12-26T19:43:00.002+02:00

- Onkos äiti vähän niinku Tonttu Torvinen?

- No et ku sä oot sellanen puutarhatonttu, niinku siinä yhdessä mainoksessa sanottiin, sellanen jolla menee puutarhassa kaikki pieleen!

- Ehh no totta kyllä sekin... Mutta hei! Entäs kun näin talvella ei ole siellä puutarhassa mitään tonttuiltavaa, niin ehkä me puutarhatontut voitais aina jouluksi mennä pukin avuksi, kiireapulaisiksi!

Niin tai näin, kukat ovat puutarhatontuillekin tärkeä osa joulutunnelmaa.

Tonttu on ylpeä, kun tämäkin ystävättären marraskuun lopussa tuoma kaunotar säilyi kuin säilyikin jouluun asti näin kukkeana!

Opp, amaryllis!

Anopin tekemä mahtava asetelma kyynelehti surkeaa joulusäätä.

Joulu on uskonnottomallekin monella tapaa harras juhla. Vaikka usein olenkin korostanut, että kannan poismenneiden läheisteni muistoa ensisijaisesti sydämessäni enkä usko kivipaaden ihmissielua edustavaan voimaan, on jouluaattona kirkkomaalla kuitenkin aivan erityinen tunnelmansa. Myös lumettomana, kestoharmaana jouluaattona.

Tuo kaunis kappeli katsoo, kun haudoille ihmiset käy...

Hyvää joulua äiti, ja muutkin rakkaat, jotka ovat mukana enää muistoissamme! Vielä hartaampaan tunnelmaan olisin varmaan päässyt, jos olisin oikein muistanut ottaa ne kynttilät hautausmaalle mukaani... (otin siis vain appivanhempien läheistensä muistolle varaamat kynttilät mutta unohdin omani autuaasti kotiin) Onneksi kälykkeeltä riitti yksi ylimääräinen kynttilä lainaksi, ja kyllä siinä auttamatta silmä kostui, kun äidille toivotukseni lähetin. Ja sydämestäni toki muistin myös ukkia, velipoikaa ja kummitätiä.

Kaiken sen hartauden - joulurauhan julistuksen, hautuumaan, saunan ja aterioinnin - jälkeen koitti kaupallisuuden vuoro.

Onks mulle mitään?

No olihan siellä.

Tosin olisi saattanut jäädä herkkulahja antamatta, jos olisimme kristallipallosta päässeet kurkistamaan, mitä jouluyönä olikaan tapahtuva...

Ajastaan kömmimme yöpuulle itse kukin. Meidän poika majoittui omaan huoneeseensa, appivanhempien makuuhuoneessa nukkui miähen veli perheineen - heillä on reilu puolivuotias vauva - ja appivanhemmat puolestaan majoittuivat kolmanteen makuuhuoneeseen vuodesohvaan; appiukko, jolla on aivan siunatut unenlahjat, oli torkahtanut jo sohvalle ja siirtynyt siitä punkkaansa varmaan puoliksi unissakävellen. Minä, miäs ja koira suunnistimme ulos aittaan nukkumaan, ja anoppi jäi vielä huolehtimaan kaikki valot sammuksiin ja ovet lukkoon. Vasta aamulla saimme kuulla, kuinka yö olikaan meidän lähtömme jälkeen jatkunut:

Anoppi ryhtyi kömpimään pimeässä omalle puolelleen vuodesohvaa - kunnes n. puolimatkassa hän havahtui sellaiseen litsis-lätsis-ääneen ja -tuntemukseen. Meidän armas karvanakki se oli jossain vaiheessa illan hämyssä käynyt lirauttamassa lätäkön sinne appisten sänkyyn!!! Siinä se anoppi sitten kiikutteli peittoja pyykkikoneeseen ja mietti päänsä puhki, missähän sitä yönsä nukkuisi. Vieressä appiukko veteli sikeitä autuaan tietämättömänä vuoteen toisen puoliskon tulvaongelmista, eikä anoppi viitsinyt edes yrittää harvinaisen syväunista puolisoaan hereille tyrkkiä. Kaikki varapeitot ja -tyynyt olivat siinä huoneessa, jossa pikkuvauva oli juuri saatu uinahtamaan. Meidän poitsun vuodesohvassa olisi kyllä ollut toinen puolikas vapaana, mutta mummin ilmaantuminen olisi saattanut sotkea hänen pasmansa sitten loppuyöksi. Lopulta aina yhtä neuvokas anoppi päätti rehata sohvasta istuintyynyt sinne vierashuoneen lattialle patjakseen, haalia jostain koristetyynyä päänsä alle ja vetää pissanpaisumukselta onnekkaasti säästyneen päiväpeiton päälleen.

Kun kuulin tarinan aamulla, olin aika valmis vajoamaan maan alle tai vähintäänkin kuoppaamaan tuon halavatun karvakuonon sinne, ja suhteellisen syvälle. Mutta onneksi minun anoppini on ihan oikeasti varmaan maailman herttaisin ja hyväntahtoisin ihminen - hän ihan vilpittömästi hekotteli maha kippurassa kerratessaan yöllistä seikkailuaan. Pääsinpä sitten vähän niinku jouluretkelle! Retkellepä tosiaan niin, melkeinpä niin kuin oljille, kun ei ollut sijaa majatalossa... (ties vaikka miäs kohta saisi vielä uuden veljen...)

Tällaisesta kaikesta - ja paljosta muusta - syntyi joulu kultainen!

Joulutarina

2011-12-22T20:27:00.002+02:00

Jokin aika sitten miäs hätkähti: Nythän ei ole pojan nimissä hankittu isovanhemmille yhtään lahjaa!!! Pitäisiköhän hänet viedä ostamaan heille jotain?!?

Loin häneen raskaimman hallitsemani karjakkokatseen ja ~~ärähd~~ asiallisesti ehdotin, että jospas ei nyt sentään lasta ihan pienestä pitäen opetettaisi tuohon sietämättömään kulutushysteriaan, siihen, että tunteita ilmaistaan haalimalla mahdollisimman suuret määrät tavaraa. Opetettaisiin hänet ihan vilpittömästi kertomaan, että tykkää, halimaan ja suukittamaan. Piirtäköön jouluviemisiksi mummilaan vaikka jonkin kuvan, tai askarrelkoon hamahelmityön, varmasti on vähintään yhtä tervetullut lahja kuin mikään lisäkapine ihmisille, joilla omastakin mielestään on jo kaikkea, mitä tarvita saattaa.

(Sitä paitsi viime vuonna, kun pojan kuullen ääneen pohdittiin, mitähän se mummi mahtaisi toivoa joululahjaksi, poika osoitti epäröimättä kultasepänliikettä ja hihkaisi, että tuolta jotain, mummi tykkää timanteista! Mikä onkin kyllä huomattavan terävä ja täysin oikea havainto, mutta ehkä emme kuitenkaan ihan vielä päästä poikaa omin päin mutta meidän luottokortillamme lahjaostoksille...)

Tänään joulujuhlasta kotiuduttuamme ehdotinkin pojalle, että hän voisi aikansa kuluksi tehdä mummille ja vaarille jonkin hienon kuvan. Poika ryhtyi tuumasta toimeen. Hetken kuluttua hän tuli näyttämään minulle aikaansaannostaan - ei tullutkaan kuvaa, tuli tarina. Kas tällainen:

Olipa kerran kaksi tonttua ja joulupukki. Tonttujen nimet olivat Torvinen ja Laiskuri. Laiskuri lepäsi päivät pitkät. Sen sijaan Torvinen ahersi päivät pitkät. Eräänä päivänä Torvinen kysyi Laiskurilta, voitaisiinko vaihtaa roolit. Laiskuri suostui. Joulupukki innostui. Siitä lähtien on Laiskuri tehnyt kaikki työt ja Torvinen levännyt. Ja niin elettiin.

Loppu. Hyvää joulua!

Täydennykseksi poika vielä kertoi, että hän aikoo kyllä antaa tarinan paperilla isovanhemmilleen, mutta ensin hän lukee sen heille ääneen, sitten aattona, kun ollaan ateria syöty ja rauhoituttu kaikki sohvalle istumaan. Se on hänen joululahjansa heille.

Silläkin uhalla, että kuulostan sietämättömän leuhkalta, totean, että olen aika älyttömän ylpeä pojastani! Ja tämän tarinan myötä toivotan myös kaikille blogin lukijoille oikein ihanaa, leppoisaa ja tunnelmallista joulua!

* * *

(ja osallistun myös Pakinaperjantain haasteeseen)

Löytyi kuin löytyikin!

2011-12-16T21:33:00.002+02:00

Koristelimme joulukuusen jo tänään - tuumimme, että koska emme joulunpyhinä ole kotona, kannattaa nautiskella siitä jo etukäteen. Olimme ostaneet pienen mutta sievän kuusen paikallisen jääkiekkoseuran kautta, järkyttävään ylihintaan mutta hyvää tarkoitusta tukien. Myös hyväntekeväisyys kuuluu jouluun.

Joulukuusta koristellessa on tietenkin pakko kuunnella joululauluja. Kaivoin ihan ässänä hyllystä vielä muoveissaan olleen joululevyn, jonka olen ilmeisesti ostanut viime joulun jälkeisestä alennusmyynnistä, ja tyrkkäsin sen soittimeen. Se osoittautui oikein hyväksi, sisälsi kaikki lempijoululauluni. Ihan kaikista sovituksista ja versioista en tykännyt, mutta niiden kohdalla lauloin sitten vähän vielä kovemmalla äänellä itse päälle. Ja sitten tuli tämä:

Tässä videossa on itse asiassa juurikin se sama versio, kyseisen levyn promo. Jostain syystä juuri tämä koskettaa minua ihan erityisesti, vielä enemmän kuin siinä klassisessa elokuvassa kuultava poikasopraano tai esim. Nightwishin tulkinta. En tiedä miksi - ehkä se on sitä joulun taikaa. Nimittäin kun tämän kuulin, tuntui yhtäkkiä kuin kaikki olisi pysähtynyt. Laskin käteni rennoiksi, suljin silmäni, kuuntelin ja tunnustelin, kuinka koko olemukseni reagoi lauluun. Tasan sillä hetkellä, vihdoin, tunsin sen: joulumieli otti vallan.

Jouluun on suunnilleen viikko. Joulu on ihan kohta. Minulla on eläimellinen työruuhka ja koti huutaa edes puskutraktoritason siivousta enkä ole tehnyt lanttulaatikkoa enkä punajuurisalaattia enkä keksi, mitä miähelle vielä ostaisin lahjaksi. Mutta minulla on joulumieli.

Ja olen koristellut kuusen. Siitä tuli ihana.

Joulu on ihana asia!

Uskoako vaiko eikö?

2011-12-14T10:51:00.002+02:00

Sukulaiset ja tuttavat ovat kyselleet, vieläkö ekaluokkalaisemme uskoo joulupukkiin. Samaa asiaa olemme pähkäilleet itsekin - nuorenherran kanta asiaan on nimittäin samaan aikaan sangen monimutkainen ja täysin luonteva.

Jo vuosia on poitsulla ollut ihan looginen käsitys siitä, että ihmiset kyllä ostavat ne lahjat toisilleen, mutta pukki sitten kuitenkin aattona tuo ne. Tämä on helpottanut meidän vanhempien elämää mukavasti, kun lapsen on voinut ottaa jouluostoksille mukaan selittelemättä itseään ihan umpisolmuun. Toinen elämää helpottava seikka on se, että myöskin käytöstä tarkkailevilla tontuilla uhkailu/lahjonta/kiristys on toistaiseksi toiminut vallan mainiosti. Tosin ihan kaikkea soopaa ei sentään ole nielty, mutta toisaalta sitten taas monikansallinen propaganda tuntuu purreen paremmin kuin kotikutoinen kansanperinne, hrmph. (Oheiset linkit johtavat viimevuotisiin joulukalenteriteksteihini; kaivoin ne esiin ja lukaisin läpi joulumieltä metsästääkseni ja totesin, että ihan hyvin se kalenteri toimii näin kierrätettynäkin, ei sitä joka vuosi tarvinnekaan uutta raapustaa.)

Eilen sain vihdon ostettua joitain joululahjoja, jopa tuolle armaalle aiviopuolisolle, joka varmasti on maailman vaikein lahjottava, ja löytyipä poitsullekin vielä jotain pientä. Pahaksi onnekseni paketointiurakkani oli vielä pahemman kerran kesken, kun lapsukainen kotiutui koulusta. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin visusti sulkea kodinhoitohuoneen ovi ja ilmoittaa tiukasti, että tänne ei nyt ole tulemista, äidillä on tonttujen juttuja meneillään! Joo saa arvata kaksi kertaa, miten hyvin tuo ilmoitus toimi... Tosi hyvin, uteliaisuuden lietsojana nimittäin. Sain kuin sainkin kuitenkin lahjat peitettyä kääröihin ja sujautettua kauas yläkaapin uumeniin, ennen kuin pikku nuuskija ryntäsi nurkkia koluamaan.

- Täällon lahjoja! Sullon lahjoja täällä jossain! Missä ne on, kyllä mä ne löydän...

Poika kävi läpi ihan kaikki mahdolliset paikat, pesukonetta ja saunan lauteenalusia myöten, tuloksetta. Hämmennys oli suuri.

- Mihin sä ne lahjat muka panit?

- No nehän lähti tietysti pikasädetyksenä Korvatunturille!

Uskomatonta mutta totta, tämä selitys upposi ihan täysin, etsinnät loppuivat siihen paikkaan.

Veikeä on lapsen mieli. Varsinkin se joulumieli.

Joulumaahan matkamies jo tietä kysyy

2011-12-11T15:18:00.001+02:00

Kaksi viikkoa jouluun. Mitähilloo?!? Ei tunnu missään. Joulumieli on pahemman kerran hakusessa. En ymmärrä, miten tässä on näin käynyt. Minähän olen jouluihminen! Rakastan joulua - ja nautin myös sen odotuksesta kaikkine puuhineen ja touhuineen. Viime vuonna tähän aikaan kirjoitin joulukalenteria joka päivä, valmistelin ruokia ja koristeita ja lahjoja ja kaikkee ja olin ihan tohkeissani ensimmäisestä omassa kodissa vietettävästä joulusta (okei joo, uskollisimmat lukijat muistanevat, että kyllähän minä siitä ihan kiitettävästi suorituspaineita ja stressiäkin revin, mutta voittopuolisesti kuitenkin riemua). Tänä vuonna olemme sopineet vuorostamme viettävämme aattoa anoppilassa, joten ruokapuolesta tai suursiivouksesta ei tarvitse niin suurta numeroa tehdäkään - eli periaatteessa nyt olisi täydellinen tilaisuus keskittyä vain iloiseen, täysin stressittömään juhlamielen rakentamiseen.

Mutta kun ei vain mikään tunnu miltään. Mitä nyt ajoittain ahistaa.

Yleisen v*tutuksen maksimoimiseksi tietokoneenikin vielä sanoi sopimuksensa irti just tähän saumaan. Onhan minulla kannettava varakone, jolla pystyn töitä tekemään, ja onnekseni olin sentään napsinut varmuuskopiot kaikesta olennaisesta, mutta kaikki se tiedostojen ja kirjanpidon eestaas siirtely on minun pirtaani ihan sietämättömän työlästä. Puhumattakaan siitä, että läppärillä naputtelu kiskaisee niska-hartiaseutuni todella tehokkaaseen takalukkoon alta aikayksikön.

Joten joo, kireänä ollaan, sekä fyysisesti että henkisesti. Sinnikkäästi kuitenkin yritän huhuilla sitä joulumieltä esiin. Hätäpäissäni jopa jynssäsin kaapinnurkkia - vieläpä roskiskaapin! - siltä varalta, että martat sun muut tietäjät olisivat maailman sivu olleetkin väärässä ja se joulumaa sittenkin lymyilisi siellä kaiken sen tauhkan alla. Vaan eipä näkynyt tunturia ja lunta tahi maailmanrauhaa tuovia puurokauhoja siellä, ei. Mutta nyt voin siis ainakin tarvittaessa hyvillä mielin viettää jouluni roskiksessa. Tuon %¤##&n tietokoneenromun seurana.

Huokaus. Vaan eipä tässä kai muuta voi kuin olla ja odottaa. Joulua ja jouluista mieltä. Näillä mennään...

Jonttu on meidän perheen ikioma joulutonttu, joka seikkaili
viimevuotisessa joulukalenterissanikin.

Pojan ikkunassa vilkuttelee sympaattinen Kuuraparta.

Ettei totuus unohtuisi vessassakaan...

Tämän possun olen Ihan Itse huovuttanut äiti-vauvakerhossa aikanaan,
se on yksi perheemme ehdottomista Virallista Jouluntuojista.

Tuunasin kaupan joulukranssia itse poimituilla ja lumispraylla maalatuilla kävyillä.

Tämä on suosikki-joulukoristeeni, meidän värimaailmamme mukainen
ja minun makuuni sopivan hillittyä keltaista valoa tuikkiva.

Yksi kauneimmista esineistämme, asemankello olkkarin ja keittiön välissä,
on saanut kukkivan ja tuikkivan kaulanauhan.

Valoa pimeyteen

2011-12-06T12:48:00.001+02:00

Onnistuihan se sittemmin, se kurjuudessa rypeminen, hyvin vierähti viikko surkutellessa ja vielä sen jälkeenkin oli hyvän aikaa ihan kiitettävän nihkeä olo. Joojee.

Menin sitten kuitenkin niiden vaivojeni kanssa lääkäriin. Olen huomannut, että hyvä lääkäri on vähän kuin hyvä kampaaja: onnekas ken sellaisen löytää, koska itsestäänselvyys se ei lainkaan ole. Kaikki eivät ole hyviä millään mittarilla (no jestas kun kaikki eivät ole edes oikeita lääkäreitä!) eivätkä kaikki hyvätkään sovi kaikille asiakkaille. Mutta minä olen aikanaan löytänyt aivan ihanan, juuri minulle sopivan yleislääkärin, jolle nytkin sitten menin. Ilahduin heti kättelyssä suuresti, kun lääkäri selvästikin muisti minut, vaikka edellisestä käynnistäni on parisen vuotta. Ymmärrän tietysti, että hän oli etukäteen katsellut tietojani koneelta, mutta silti hän selvästikin tunnisti minut ihan henkilökohtaisella tasolla. Käynti alkoi iloisella hihkaisulla "Voi että, kiva nähdä pitkästä aikaa, mitäs sulle nyt kuuluu?" ja päättyi sydämelliseen toteamukseen "kuule jos sää joskus et viitsi tai kehtaa sille perhelääkärille asioitas vuodattaa niin sää voit aina soittaa mulle!" Siinä välissä käytiin tietysti asiaankuuluvaa keskustelua, jonka lopputuloksena lääkäri totesi, että hyvin todennäköisesti vaivani on täysin harmiton, mutta hän kuitenkin suositteli käyntiä vielä ihan erikoistuneen neurologin pakeilla - "lähinnä siksi, että se saa sanoa sulle nää just samat asiat, kun sitä sä ehkä uskot vähän paremmin. Mä tunnen sut ja tiedän että sulle on tärkeää tuntea tulleesi perusteellisesti tutkituksi, joten mene sinne vastaanotolle niin sittenpä saat rauhan sielullesi."

Mutisin vastaukseksi, että sinä päivänä kun minun sieluuni laskeutuu rauha näiden terveysasioiden suhteen tai muutenkaan, kannattaa kyllä varustautua isolla kameralla, koska silloin on Elviksen uusi tuleminen aika lähellä... Olin aika tehokkaassa paniikissa sitä neurologikäyntiä odotellessani - ihan varmasti on jotain ihan hirveänkauheankamalaa kuitenkin vialla, kun ihan oikealle erikoislääkärille kerran joudun, ja vieläpä sellaiselle, joka tutkii kaikkia tosi vakavia juttuja!!! - ja sitten ajanvarausten kanssa tuli vielä kunnon sählinki, jonka seurauksena jouduin vaihtamaan varaukseni paitsi toiselle lääkärille myös kokonaan toiselle lääkäriasemalle. Kyllä kuulkaa sujui itsesäälissä rypeminen todella sujuvasti!

Loppujen lopuksi jouduin sitten toteamaan, että oikeassahan se lääkäri oli ollut. Neurologinen perustutkimus oli minusta suorastaan hauska kokemus! Perusteelliseen tutkimukseen kuului jos jonkinlaista sirkustemppua, sain esitellä taitojani kuin siinä telkkarin energiajuomamainoksessa vallan: yhdellä jalalla seisomista, suoran viivan kävelemistä, nenänpään koskettamista... Lisäksi neurologi testasi raajojeni toimivuutta mm. niin, että minun piti pitää kättä/jalkaa koukussa, kun hän yritti avata sitä, ja sitten toisin päin, minun piti suoristaa raaja hänen painaessaan vastaan. Siinäpä singahti lääkäri (pienikokoinen naisihminen hän toki onkin) sisätossuissaan pitkin lattiaa, kun minä ojensin käteni, ja jalan ojennus lennätti hänet melkein vastakkaiseen seinään. "Ai anteeksi, eikö vielä kuulunutkaan ojentaa, etkö ehtinytkään painaa vastaan?" - "Öhh yritin mä kyllä... ihan hirveet voimat sulla!" Olin tietysti aika muikeana moisesta palautteesta, mutta tärkeintä oli tietenkin kuulla, että olin ässännyt kaikki muutkin testit eli ei ole pienintäkään syytä epäillä, että minussa olisi jotain neurologista häikkää, eikä myöskään mihinkään lisätutkimuksiin ole tarvetta.

Silloin muuten tunsin hyvin konkreettisesti ymmärtäväni, mitä tarkoittaa se sanonta, että kivi vierähtää sydämeltä!

Menihän siinä silti vähän aikaa toipuessa ja kavutessa kohti valoa sieltä kurjuuden kurapassista. Ensimmäinen adventtikin oli salakavalasti livahtanut marraskuun puolelle, enkä minä sitten mitenkään ehtinyt siihen saumaan mitään jouluvalmisteluja aloittaa. Sittemmin olen sentään saanut viriteltyä jouluvaloja sisään ja pihaan, ja myös meidän perheen viralliset jouluntuojat, Jonttu-tonttu sekä iso huovutettu possu, ovat päässeet varastosta vapauteen. Joulukortitkin sain askarreltua, tosin se ei iso urakka ollutkaan, koska ahkerana sisustuslehtien yms. lifestyle-valistuksen suurkuluttajana tiedän, että yksinkertainen on kaunista ja skandinaavisen pelkistetty on aina varman tyylikäs valinta (ne lukijoista, jotka sellaisen joulukortin kohtapuoliin saavat, saavat sitten ihan vapaasti röhönauraa tajutessaan edelliseen virkkeeseen sisältyvän sarkasmin).

Tänään leivoin vinon pinon pasteijoita joululauluja laulellen, ja pikkuhiljaa alkoi jo minustakin tuntua siltä, että rakas ystäväni joulumieli alkaisi vihdoinkin rakentaa pesää meillekin. Luntakin sataa, vihdoin ja viimein, se tuntuisi vaikuttavan minuun vielä voimakkaammin kuin osasin kuvitellakaan. Kyä tää tästä.

Vanha vinha totuus

2011-11-20T18:03:00.001+02:00

Keskustelu ystävättäreni, alle vuoden ikäisen vauvan äidin, kanssa sai minut taas kaivelemaan arkistojen kätköistä esiin vauvapäiväkirjan, jota pidin odotusajan sekä pojan ensimmäisen vuoden ajan eräällä perheaiheisella foorumilla (myöhemmin urakoin sen tavalliseen päiväkirjamuotoon; vaatimattomat 367 sivua tekstiä siitä kertyi). Olen näin jälkikäteen moneen kertaan kiittänyt itseäni, kun olen jaksanut sitä pitää ja säilyttää, sillä sitä on yllättävän mielenkiintoista aina silloin tällöin silmäillä ja tarkistella mielikuvia siitä, miten erinäiset asiat ja kehitysvaiheet meillä menivätkään. Kummasti sitä seitsemässä vuodessa aika tekee tehtävänsä, kultaa joitain muistoja ja joitain ehkä vastaavasti tuhkaakin...

Tämänkertaisella silmäilykierroksella silmääni sattui tekstinpätkä, joka tuntuu sangen osuvalta vieläkin ja varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun on taas käytävä napakoita neuvotteluja puolison (ja hänen vanhempiensa) kanssa siitä, kuinka paljon ryönää tuolle talliaiselle pukinkonttiin oikein haalitaan - tarvinneeko erikseen kertoa, kumman käsitys sopivasta määrästä liikkuu alle kymmenessä ja kumman yli sadassa... Kyseinen pätkä on kylläkin loppukesältä, ajalta jolloin poika oli n. 10-kuinen, ja tietenkin kouluikäisen tarpeet ovat ihan erilaiset kuin sylivauvan, mutta perimmäisen ajatuksen (tuon lihavoidun) takana seison kyllä edelleen hyvinkin tanakasti:

Eilisen illan hoidin poikaa miähen ollessajalkapallomatsissa, ja meillä oli oikein mukava ilta, vaikka kaatosateen takiajouduimmekin pysyttelemään sisätiloissa. Ennen sadetta ehdimme tehdä pari tutkimusmatkaa takapihalla jakasvihuoneessa, poitsu teki tuttavuutta pihlajan, mustaviinimarjan, kurkun jatomaatin lehtien kanssa, mutta kivoin juttu taisi kuitenkin olla kasvihuoneenovi. Sateen alettua poika jaksoi yllättävän pitkään vain seistä nenä takaovenikkunassa ja tuijottaa ulkona vellovia vesivanoja, lisäksi leikimme vessanhanasta lasketulla vedellä, saunan löylykauhalla ja vähän -vedelläkin,kylppärin lattiankuivauslastalla, tyhjällä kylpyammeella... Eli taas tulitodistettua se, minkä olen jo moneen kertaan itsekseni todennut: leluteollisuustoinen toistaan hienompine hilavitkuttimineen olisi pulassa ilman niihinvempaimiin lankeavia isiä; lasten mieltä kiehtovimmat viihdykkeet löytyvät ihanarkisesta perusvarustuksesta.

Nih kerta. Olen puhunut. Taas ja jälleen.

Surkeuden surkeus

2011-11-16T13:41:00.001+02:00

Päätin julistaa tämän viikon henkilökohtaiseksi itsesääliviikoksi (jaa minäkö kontrollifriikki, suunnittelen masennuspuuskankin etukäteen...). Suurimpana syynä tähän on tuo armas tuki- ja liikuntaelimistöni, joka ei taaskaan eikä vieläkään eikä tosiaankaan toimi kuin hyvin rasvattu koneisto. Viimesyksyisen kaltaista selkäkipupiinaa en onneksi ole joutunut kokemaan ja olen sentään pystynyt jumppaamaan ja juoksentelemaan ihan entiseen malliin (mistä hyvästä päättelen, että kuolemanvakavasta sairaudesta ei ehkä ole kyse), mutta kaikenlaista kremppaa ja krätinää riittää silti. Ja sekös ottaa kupoliin.

Kun siis työrintamallakin sattui olemaan hyvin hiljainen vaihe (lisää surkuttelun aihetta), päätin vajota sohvannurkkaan, vetää torkkupeiton korvilleni ja keskittyä märehtimään elämän kurjuutta, polttaa ketjussa tupakkaa ja potea siitä hyvästä vielä lisämorkkista ynnä huonoa oloa, puhumattakaan siitä itseinhosta, joka seuraisi kaikkien mahdollisten kotihommien ym. puuhien laiminlyönnistä. Nih kerta.

Ylväs teemani otti ensimmäisen kolauksen jo heti maanantaina aamupalapöydässä, kun poika innostui kyselemään, voisimmeko joskus mennä laivalla Ukha-Pukhaan. Varovasti kyselin hieman lisätietoja, ja poika kärsivällisesti selitti, että kyllä sinne pääsee laivalla, muistatko kun käytiin kesällä siellä Ahvenanmaalla niin se laiva jatkoi sieltä matkaansa sinne Ukha-Pukhaan, vai mikä se nyt olikaan. Ahaa, okei, Tukholma... Joo, kuinka moni teistä olisi pystynyt käymään kyseisen keskustelun myrtsillä naamalla, kysyn vaan.

Maanantai-iltana meille siunaantui miähen kanssa ylimääräistä vapaata aikaa poitsun ollessa kaverinsa synttäreillä. Päätimme käydä ostamassa minulle vihdoin uuden työtuolin; tähän astihan olen pönöttänyt sellaisella legendaarisella, lähes kymmenen vuotta sitten hankitulla Sotkan Gardemaister-rimpulalla - ihmekö tuo jos on istumalihaksisto vähän suivaantunut. Uusi tuolini on aika ihana, saa nähdä, tekeekö se ihmeitä muutenkin kuin henkisellä puolella. Samalla teimme muutaman joululahjahankinnan ja minä haalin kokoon myös joulukorttiaskartelutarpeet. Hämmentyneenä havaitsin, että meillä on jo melkein kaikki jouluvalmistelut tehty - marraskuun puolivälissä, jestas sentään! (Paitsi että mitä ih-met-tä minä sille miähelle taas keksin lajaksi?!?)

Vastoin suunnitelmiani päätin kuitenkin mennä vielä maanantain myöhäisillan body pumpiin. Ja tulinkin tehneeksi niin hyvän treenin, ettei sen jälkeen voinut olla kuin iloinen ja tyytyväinen itseensä. Päätin paneutua viikon teemaani sitten tiistaista alkaen.

Vaan kun tiistaiksi olin sopinut lounastreffit ihanan ystävättären kanssa. Ja aamupäivällä soitteli toinen ihana ystävätär, jonka kanssa sovimme niin ikään tapaamisen parin viikon päähän. Väkisinkin meinasi hymyä puskea suupieliin. Ja sitten poika tuli koulusta mukanaan taas yksi täysin pistein suoritettu äidinkielen koe ynnä ilmoitusasia, että hän oli saanut ylimääräisen hyvän käytöksen kukkasen autettuaan kaveria. Kaiken huipuksi poitsu vielä vetäisi minulle serenadin: "Sullon maailman paras uniperse" - oli, pahalainen, päässyt altistumaan tälle Klamydian biisille - minkä toki päättäväisesti kielsin heti, kun vain sain nauruntyrskähdykseni hallintaan.

Ja sitten kuurasin vessat ja varasin kirpputoripöydän ja setvin ja hinnoittelin vinon pinon poitsun pieneksi jääneitä vaatteita ja varusteita. Ja olin auttamattoman iloinen ja tyytyväinen itseeni. Ja päätin lykätä sitä itsesääliviikkoa johonkin hamaan tulevaisuuteen.

On tämä kanssa. Kun ei edes surkeudessa rypeminen onnistu suunnitelmien mukaan. Hrmph ja prkl.

Noloja tunnustuksia

2011-11-06T19:14:00.000+02:00

Minun isäni on ihan supersymppis tyyppi. Tämä ei tokikaan ole mikään nolo tunnustus vaan ihan silkka fakta. Minä olen aina ollut isin tyttö, ja olen kovin pahoillani siitä, että elämä on kuljettanut meidät näin monen sadan kilometrin päähän toisistamme niin, ettemme kovin usein voi tavata toisiamme.

Useasti isukki ja vaimokkeensa yhdistävät meillä vierailun johonkin konserttiin tai muuhun tapahtumaan, jonka haluavat nähdä. Ja siitä riemusta, että saan rakkaat läheiseni luokseni, olen valmis lähtemään heidän seurakseen melkein mihin kissanristiäisiin tahansa.

Kuten tarkkasilmäisimmät lukijat ehkä jo arvaavatkin, nyt aletaan lähestyä sitä nolot tunnustukset -osastoa...

Niin. Tänä viikonloppuna täällä meidän hoodeilla konsertoi Yö.

Kyllä minä tiedän, että Yö lasketaan mukaan ns. pahuuden kolmiakseliin, jonka täydentävät muistaakseni Mamba ja Kolmas nainen, vai oliko se nyt sitten Dingo se kolmas. Mutta silti uskallan tunnustaa, että Yö on pitkään lukeutunut suosikkibändeihini. Varsinkin 1990-luvulla yhtye teki hyvinkin minun makuuni istuvaa musiikkia, ja miähen kanssa kävimme mielellämme myös bändin keikoilla - itse asiassa Yö taitaa olla useimmin livenä näkemäni pumppu. No, meriitti sekin... Vuosituhannen vaihdetta kohti mentäessä mielenkiintoni kuitenkin hiipui ja lopahti lopulta tyystin, kun bändin uudessa tuotannossa tuntui kantavana - ja oikeastaan ainoana - ajatuksena olevan "oi voi kun on katto liian matalalla ja köysikin liian pitkä..." ja kohderyhmäkin painottui enenevässä määrin sinne Iskelmäradion puolelle, kun taas samaan aikaan oma musiikkimakuni kehittyi yhä voimakkaammin Radio Rockin syvien syövereiden suuntaan.

En minä kuitenkaan varsinaisesti hampaitani kiristellyt, kun isipappa ja vaimokkeensa ehdottivat Kiitos ja kunnia -juhlakonserttiin menoa. Tuumin, että tulee siellä varmaan sitä rokkiosastoakin, kun kerta yhtyeen 30-vuotisen taipaleen juhlakonsertista on kyse, ja kyllä minä niistä itsemurhaiskelmistäkin hengissä selviän - on sitä sentään pahempaakin kestetty, Joel Hallikaisesta Riverdanceen.

Ja kyllä vain. Nyt seuraa se mahdollisesti kaikkein noloin (mutta tuskin enää tässä kohtaa kovinkaan yllättävä) tunnustus: kyllähän minä siitä tykkäsin. Alkuaikojen tuotanto oli jotenkin niin hellyttävän vilpitöntä naiiveine sanoituksineen - jostain käsittämättömästä syystä koin illan suurimman liikutuksen hetken oikein pysähtyessäni ajattelemaan, että on muuten oikeasti ihan helvetin hyvä itse kunkin aina välillä muistuttaa itselleen, kuinka paljon merkitsee, kun on joku jota rakastaa... Kestosuosikkini kolahtivat edelleen, ja bongasinpa suureksi yllätyksekseni ihan uusimmastakin tuotannosta yhden ihan kelvolliselta vaikuttaneen yksilön (Tällaisina aikoina kun täällä on jo kaikkeanyt enemmän kuin milloinkaan me tarvitaanrakkautta).

Lisäksi oli viihdyttävää seurata Olli Lindholmin lava"liikehdintää" (nykyään hän näköjään tamppaa tannerta jo molemmilla jaloilla eikä pelkästään sillä vasemmalla, edistystä hei!) ja todeta, että Jussi Hakulinen ei vieläkään ole ehtinyt parturiin. Basisti Jukka Lewis lauloi omat soolonsa todella loistavasti (Oikee enkeli oli itse asiassa minusta yksi konsertin kirkkaimmista helmistä), samoin kuin sangen nimekkäät taustakuorolaiset, Suvi Teräsniska ja Annika Eklund sekä Miina Mikkonen.

Ainoana miinuksena mainittakoon konsertin valosuunnittelu; siinä oli tainnut jollakulla vähän mopo keulia, ja lopputulos oli ilmeisesti stadionille mitoitettu valaistus, joka sokaisi silmät välillä kipeästikin takapermannolla asti ja sisälsi siinä määrin vilkkua, välkkyä, blingblingiä ynnä yleistä kakofoniaa, että pahoin pelkään epileptikoiden saaneen siitä jo oireita. Mutta kaiken kaikkiaan konsertti oli oikein hieno elämys, ja erityisen hienon siitä teki minulle se, kun näin kuinka isukki ja varsinkin vaimokkeensa nauttivat olostaan. Ajattelin, että jukoliste tuo kundi tuossa vieressäni on kuulkaa 67-vuotias ja ihan täysillä menossa mukana. Ja pari vuotta nuorempi nuorikkonsa oli ihan sfääreissä, silmät loistivat ja jalka vippasi kuin teinillä konsanaan.

Pitäkää vaan tunkkinne kiinni kolmiakseleissanne - meillä oli magee ilta ja sillä siisti! Lähtiäisiksi isukki loihe lausumaan, että "myö tullaa sit seuraava kerra ku tääl o taas joku Popeda!"

Siliää tietä paitsi yksi kanto kaskessa

2011-10-28T20:08:00.000+03:00

Meidän ekaluokkalaisen koulunkäynti on alkanut paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Juuri ennen syyslomaa oli reissuvihossa opettajalta viesti, jonka mukaan pojan "syksy koulussa on lähtenyt käyntiin hyvin. Hän on erittäin taitava lukija ja laskija." Minusta tämä viesti oli erityisen rohkaiseva jo pelkästään senkin vuoksi, että se osoittaa opettajan vaivautuvan antamaan positiivistakin palautetta, mikä ei suinkaan ole nykymaailmassa itsestäänselvyys oikein millään alalla. Uskon tai ainakin toivon hänen laittaneen vastaavia mukavia terveisiä joka kotiin.

Joo, tähtiäippä vauhdissa: kun omasta lapsesta sanotaan jotain positiivista, epäilyttää heti, että se nyt on vain joku massakehu... Ei vaan, oikeasti toki olen sangen tietoinen lapseni taidoista, olenhan päivittäin seurannut hänen läksyjään ja tiedän, että hänellä on sekä äidinkielessä että matematiikassa käytössä lisätehtävävihkot, koska normaalit oppikirjat ovat, kuten hän itse asian ilmaisee, "ihan liian lällyjä". Ja olen allekirjoittanut sekä äidinkielen että matematiikan kokeita, joista on kerätty täydet pisteet (lähinnä olen taivastellut sitä, että ekaluokallakin on jo kokeita!).

Kaikkein eniten minua kuitenkin ilahduttaa se, että myöskin käytöspuolella poitsu tuntuu alkuhämmennyksestä selvittyään pärjäävän vähintäänkin siedettävästi. Luokalla on nimittäin käytössä sellainen liikennevalojärjestelmä, että asiattomasta käytöksestä menee valo ensin keltaiselle ja jos sekään ei auta niin lopulta punaiselle, ja punaisesta valosta lähtee aina muikkari kotiin. Poitsu on saanut näitä muikkareita vain kahdesti, ihan alkuaikana, ja siitä päätellen kuinka seikkaperäisesti hän jaksaa toisten aikaansaannoksia raportoida, niitä punaisia valoja kuitenkin edelleen väläytellään lähes päivittäin. (Joo vielä kun saisi hänet uskomaan, että kanteleminen on todella ärsyttävä tapa eikä toisten tekemisiin tarvitse kiinnittää huomiota vaan kannattaa pitää huoli niistä omista asioistaan. Mutta tämäpä on aika vaikea asia monelle aikuisellekin...)

Yksi kupru pojan menestyksekkäällä opintaipaleella kuitenkin on: uskonto. Meidän perheessähän poika on itse asiassa ainoa, joka enää kuuluu kirkkoon, ja pitkään pohdimme, laittaisimmeko hänet elämänkatsomustiedon tunneille. Tuumimme kuitenkin, että mukavinta lapsen on mennä enemmistön mukana ja ihan hyvästä yleissivistyksestä se uskontokin varmasti käy (jos kohta minä en ihan ymmärrä sitä, että jos ekaluokalla yksi "lukuaine" on niin miksi ihmeessä se on juuri uskonto eikä esimerkiksi vaikka nyt sitten historia!), joten laitoimme lopulta sitten rastin siihen ruutuun. Mikä, jos pojalta kysyttäisiin, oli ilmeisesti sitten väärä arpa.

Vastenmielisyys kyseistä kouluainetta kohtaan ei kylläkään mitenkään kumpua itse oppiaineen sisällöstä tai meidän kotimme arvomaailmasta. Itse asiassa uskonnonopetuksessa tunnutaan käsittelevän oikein mielenkiintoisia ja hyödyllisiä asioita, kuten ystävyyttä, kateutta ja anteeksipyytämistä. Ongelmana on vain se, että opetussuunnitelman tekijät ovat - kuten oikein onkin - halunneet ottaa tehtävänannoissa huomioon sen, että kaikki lapset eivät suinkaan vielä tässä vaiheessa osaa kirjoittaa, joten uskonnonläksyt ovat useimmiten piirtämistä. Ja meidän poitsu ei ole mikään Picasso. Hän ei ole koskaan harrastanut piirtämistä, eikä hän näin ollen ole kyseisessä taidossa kovinkaan harjaantunut. Ja koska hän ei varsinkaan ole kovinkaan harjaantunut pettymysten sietämisessä, on lopputuloksena useimmiten surkeaa itkua, huutoa ja lentäviä kyniä.

Okei, ovat ne ussan piirustusläksyt joskus äidinkin näkökulmasta aika vaikeita. "Piirrä jumala" - ehh... kuinkas te muut tätä aihetta lähestyisitte? Viimeisimpänä tehtävänä oli piirtää asioita, joita voi tehdä kavereiden kanssa, sekä sellaisia, joita voi tehdä yksin. Ja lisäksi piti piirtää ne kaverit. Tämä osio menikin vielä ihan hyvin, jässikkä taiteili vihkoonsa kaksi naapuruston poikaa sekä isin. Mutta ei äitiä?!? "No kun äiti on niin kaunis etten mää osais sitä piirtää..."

Joo. Ei se ehkä mikään Picasso ole mutta melkoinen ruuneperi kylläkin! Ihan mahtimukula.

Siedettävää ja sietämätöntä

2011-10-14T17:58:00.003+03:00

Tässä eräänä päivänä havahduin ajattelemaan, onkohan elämäni vähän säälittävää.

Olin nukkunut edellisenä yönä hieman huonosti, koska vaativa työtehtävä painoi mieltäni. Loppujen lopuksi sitten kuitenkin sain sen työtehtävän tehtyä suunniteltua nopeammin, mutta koska olin varannut sille kalenteristani koko työpäivän, päätin ottaa loppuajan rennosti sen sijaan, että olisin tarttunut jo seuraavaan työhön. Rojahdin siis sohvalle, avasin telkkarin suoltamaan jotain lifestylehöttöä, vedin torkkupeiton korvilleni ja annoin silmäluomieni lupsua. Silloin se ajatus hiipi otsalohkoon: olenko minä vähän onneton reppana, makaan keskellä arkipäivää sohvalla jotakuinkin apaattisena töllöttämässä ohjelmaa, joka on omastakin mielestäni aika surkea..?

Aika pian kuitenkin vastasin tuohon kysymykseeni: minä ihan oikeasti nautin elämästäni juuri tällaisena. Uskoisin, että aika monet ottaisivat ihan mieluusti pikkutorkut kesken työpäivän, jos aikataulut yllättäen sellaisen sallisivat - mutta useimmat eivät voi niin tehdä. Minähän olen onnekas, kun voin! Toki tuo ajatus säälittävyydestä ja surkeudesta ei liittynyt pelkästään yksiin päivätorkkuihin lifestylehötön äärellä vaan ylipäätään nykyiseen elämäntilanteeseeni: vietän päivät pitkät täällä kotosalla töiden ääressä, ja joinain päivinä, jos miäs on esimerkiksi työmatkalla, en vaihda yhtäkään sanaa yhdenkään toisen aikuisen kanssa. Vaikka minä sentään olen hyvin hyvin seurallinen ja puhelias ihminen.

Mutta edelleen vastaus on, että minä ihan oikeasti nautin tästä kaikesta. Saan tehdä työtä, joka on jo itsessään aidosti palkitsevaa mutta myös taloudellisesti ihan kannattavaa. Saan valita työaikani melko vapaasti itse. Pystyn antamaan huomattavan paljon aikaa lapselleni. Jo pelkästään se on niin arvokas asia, että ihan pienestä en asemaani vaihtaisi!

En koe, että elämäni tai elinpiirini olisi mitenkään ahdistavasti rajoittunut tai että jäisin mistään paitsi.En tunne olevani yksinäinen. Vietän mielestäni ihan aktiivista ja virikerikasta elämää, johon saan juuri sopivasti sisältöä liikunnasta, matkustelusta ynnä muista menemisistä ja tekemisistä. Minulla on ihana perhe ja ihania ystäviä.

Itse asiassa huomaan aina silloin tällöin spontaanisti hyräileväni Maija Vilkkumaan vanhaa biisiä kohdasta hei mä elän unelmaa...

Monelle muulle tällainen elämä varmaan olisi kauhistus. Mutta kenenkään muunpa ei juuri tätä elämää tarvitse elääkään! Eikä minun - onneksi - tarvitse elää kenenkään muun elämää!

...ja tähän päätämme siedettävää-osuuden. Seuraavaksi jotain sietämätöntä.

Ottaa kaaliin!!!

Nimittäin urheiluseuran varainkeruu-pakkomyynti. Minähän vastustan todella jyrkästi tyrkyttämistä/kerjäämistä/kotirauhan häirintää ihan kaikissa muodoissaan, aina telemarkkinoinnista palmusunnuntain virpojiin, ja kaikkea siltä väliltä. Koulun vanhempainillassa olin valmis pussaamaan sitä äitiä, joka ilmoitti, että jos luokka joskus jonkinlaista luokkaretkeä suunnitteleekin, niin he ainakin toivovat, että mieluummin saisi ihan rehellisesti rahalla maksaa osuutensa sen sijaan, että joutuisi jotain vessapaperia tai sukkia kaupittelemaan. Juuri näin! Minä olen omasta puolestani valmis vaikka maksamaan vähän suuremman osuuden, jos jollain perheellä on tiukempaa, mutta minä EN HALUA väkisinmyydä YHTÄÄN MITÄÄN enkä halua myöskään lapseni niin tekevän!!!

Vaan kun lapseni pelaa jääkiekkoa. Ja urheiluseurassa ei paljon myyntihalukkuutta kysellä, kun keksilaatikot kyytiin dumpataan. Voi elämä! Jahka sain enimmät höyryt pyyhittyä rilleistäni, rupesin tarkastelemaan sitä touhua lähempää. Keksilaatikon pohjassa on esimerkki: "Jos 20 henkeä myy 14 rasiaa jokainen, seura saa 700 €". Jos nyt humanistin matematiikalla oikein laskin niin se tekee 2,50 € per rasia, 35 € per henki! Ei kummoinenkaan tuntipalkka naapuruston, sukulaisten ja työkavereiden erittäin kiusallisesta piinaamisesta! Ei jumalauta! Olisin todella-KIN mielelläni kaivanut kupeestani sen 35 € tyytyväisesti hymyillen, jos sellainen vaihtoehto olisi annettu. Mutta ei, tuolla se pikku reppana nyt sitten painelee pelipaita päällä lähitienoon talojen ovikelloja rimputtelemassa; isänsä on mukana, minulla ei anna sisu periksi. ARRRRRGH!!!

Mutta kiitos kuitenkin kaikille, jotka tukevat toimintaa! Hyvään tarkoitukseen ne rahat menevät.

Ei kauniimmasta väliä

2011-10-05T11:26:00.001+03:00

Syksyn väriloistossa kyllä totisesti silmä ja sielu lepää! Näinä hehkuvan aurinkoisina syyspäivinä onkin ainakin meikäläisen sielu suorastaan ahminut maisemaherkkua. Tajusin haltioituvani näistä paikallisista ruskanäkymistä aivan samaan tapaan kuin Hongkongin kaupunkisilhuetista jokin aika sitten. Kyllä kuulkaa maailmassa on monenlaista kauneutta! Ja kauneus on ihana, voimauttava asia.

Juoksuinnostukseni on edelleen voimissaan, pahen... siis paranee vain. Nyt olen jo höyrähtänyt sellaiselle tasolle, että kuljettelen uudenuutukaisia, tohkeudella hankittuja juoksuvarusteitani jo anoppilassakin mukana. Minun anoppilanihan on yleisesti ottaen sanalla sanottuna paratiisi, paikka, jossa saa totaalisesti unohtaa kaikki arjen huolet ja velvoitteet ja heittäytyä täydellisenä amebana nauttimaan täysihoidosta (tarjoukset esim. ruoanlaittoavusta torjutaan yleensä ystävällisesti heti kärkeensä) sekä ympärivuorokautisesta lapsenviihdytyspalvelusta. Minulla vain tuppaa siellä välillä käymään jo aika pitkäksi, kun miäs viettää jokaisen liikenevän hetken järvellä kalastaen, appivanhemmat touhuavat pihatöissä yms. talon puuhissa ja poika on joko isänsä tai isovanhempiensa seurana. Joten olen hoksannut, että mikäpä sen mukavampi ajanviete kuin pitkin maaseutua juoksentelu!

Näin tein esimerkiksi viime perjantaina, joka olikin mahtavan aurinkoinen ja ennätyslämmin syyspäivä. Koska olen totaalisen suuntavaistoton ja pystyn loistavasti eksymään vaikka suoralla tiellä, minulle on rautalangasta vääntäen selitetty sopivan mittainen (n. 5 - 6 km) lenkki, joka kulkee suurimmaksi osaksi ihanaa koivu- ja kuusikujaa peltojen lomassa (ei nyt mennä siihen, että ensimmäisellä yrityksellä onnistuin kyllä eksymään tälläkin reitillä, mutta löysin takaisin lähtöpaikkaani joka tapauksessa ja tulin juosseeksi ihan kelpo lenkin silti).

Siellä minä sitten hölkkäsin, annoin maisemien lumota itseni enkä oikeastaan edes tajunnut juoksevani. Yhdessä kohtaa aivan tien vieressä oli hevonen pienessä piha-aitauksessa. Kuullessaan minun lähestyvän se nosti hetkeksi katseensa heinäpaalistaan ja vilkaisi minua lempeästi. Sinultapa se tämä juoksemishomma kyllä sujuu paljon sulokkaammin, tuumin. Hevonen oli mitä ilmeisimmin samaa mieltä, painoi turpansa takaisin heinään ja jatkoi murkinointiaan. Minä juoksin kevein jaloin lenkin loppuun ja yllätin anopin totaalisesti kirmatessani rajulla hurmioituneella kirillä takaisin pihaan jo puolen tunnin kuluttua. ("Juoksikko sää koko sen matkan?" - ehh no vähän vaikea siinä oli liftatakaan kun ei sillä tiellä saa autolla ajaa...)

Puolessa tunnissa olikin rantasauna ehtinyt lämmetä juuri minulle sopivaksi, lempeän lämpimäksi ja kosteaksi mutta ei liian kuumaksi (olen perverssi saunoja, tiedän, en kestä kuumia löylyjä - tai no, rehellisesti sanottuna en kestä löylyä ollenkaan, ja siksi saunonkin mieluiten yksin). Pukuhuoneessa rätisi ja tuoksui takka. Oikaisin pitkäkseni lauteelle, venyttelin ja rentoutin lihaksiani kiitokseksi hyvin tehdystä työstä, peseydyin, kietouduin pyyhkeeseen ja istuin pukuhuoneeseen nauttimaan yhden skumppasiiderin takkatulta tuijotellen.

Silloin ajattelin, että kovin paljon täydellisempää olotilaa ei ihmisellä varmasti voi olla!

Jonkin ajan kuluttua rantautuivat miäs ja poika kalareissultaan saaliinaan pojan ennätyskala, komea 3,5-kiloinen hauki. Aurinko oli jo painumassa mailleen mutta lapsen silmien loiste valaisi tienoon vielä kertaalleen.

Tuollaisina päivinä sitä muistaa, että ei tämä elämä lopultakaan pöllömpi juttu ole...

(Kuvat ovat hotelli Tallukasta, paikasta joka on aika lailla keskellä ei-mitään, mutta maisemat ovat kyllä kohdallaan!)

Vanhaa lehmää, hönkivää härkää ja kännistä kanaa

2011-09-25T18:00:00.003+03:00

Se vanha lehmä olen siis minä. Tosin ihana. viisas ystävättäreni totesi, että joka päivähän me vanhenemme ihan saman verran, mutta syntymäpäivänä juhlistetaan sitä, että olemme tämän vanhenemisprosessin ylipäätään päässeet aloittamaan. Siis ylistys olemassaololle!

Juhlapäiväni kunniaksi järjestin pienimuotoiset illalliskutsut, hyvä ystäväpariskunta tuli kylään. Ruokalistalla oli sitä hönkivää härkää, Texas chili -lihapataa, joka on kyllä aina yhtä mahtava makuelämys. Sen seuraksi tein aurinkosalaatin eli kokosin laakeahkolle vadille tavallisen vihersalaatin ja reunustin sen juustokuorrutteisilla nacholastuilla. Siitä tulikin oikein iloisen näköinen ja hyvän makuinen kokonaisuus! (Kuvia en muistanut/kehdannut/jaksanut ottaa, mikä näin jälkikäteen hieman harmittaa.) Jälkiruoaksi tarjosin valkosuklaajuustokakkua, johon en itse ollut ihan täysin tyytyväinen - mutta hei, onhan huonokin juustokakku aina silti aika hyvä kakku.

Koska hönkivän härän kyytipoikana tarjottiin oikein Alkon myyjän avustuksella varta vasten makuun passattua olutta ja viiniä (ja myöhemmin myöskin siideriä, viskiä ja sherryä), olin kaukaa viisaana varannut tämän sunnuntaipäivän ruoaksi jotain yksinkertaista. Eli ostanut ison lootan iänikuisia broilerinsuikaleita aikeenani huitaista niistä sellainen iänikuinen pastankastike, johon tulee paistettuja broilerinsuikaleita, tuorejuustoa ja ruokakermaa. Sangen sivistyneen illan jälkeen minun teki kuitenkin mieli valmistaa broiskusta jotain vähän juhlavampaa, olihan se varsinainen juhlapäiväkin vasta tänään sunnuntaina. Suikaleet tihisivät jo pannulla, kun päähäni pälkähti juuri taannoin jossain epämääräisessä ruoanlaitto-ohjelmassa näkemäni resepti (olen ruoanlaitto- ja sisustusohjelmien heavy user enkä parhaalla tahdollanikaan pysty muistamaan, mikä niistä lukuisista vaihtoehdoista tämän kyseisen inspiraation takana oli, sorppa vaan tekijänoikeusaktivistit). Joten tuumasta toimeen: otetaan pieni tölkki kuivaa siideriä (tai vastaava määrä, siis 2,5-3 dl valkoviiniä), sekoitetaan siihen turaus sinappia (ehkä suunnilleen vajaa ruokalusikallinen) ja hulaus kuivattua rakuunaa (varmaan suunnilleen saman verran tai vähän vähemmän kuin sitä sinappia) ja kipataan pannuun ruskistettujen broilerien päälle. Annetaan kiehua reilusti, että alkoholi haihtuu, juuri ennen tarjoamista voi lisätä lorauksen kermaa (minä jätin tällä kertaa väliin, koska meillä sattui olemaan sitä siideriä vain puolen litran tölkeissä ja enempiä ajattelematta käytin sellaisen kokonaisen, josta kieltämättä tuli nestettä hieman liikaa - mutta hei, mitä sillä toisella puolikkaalla olisi muka voinut tehdä, juodako vai..?). Suosittelen, oli muuten oikeasti hyvää, se sinappi on kerrassaan oiva lisä yhtälöön!

Tarkennettakoon siis vielä, että otsikossa mainittu känninen kana viittasi ruokalajiin, ei kokkiin. Minä olen ihan täysissä sielun voim... no ainakin selvin päin joskin hieman öllöisessä mielentilassa massutettuani juustokakun ja valkosuklaan jämiä pitkin päivää, vuoden vanhempi kuin vuosi sitten ja päivän vanhempi kuin eilen. Ja tässäpä vanhenen edelleen tasaiseen tahtiin koko ajan.

Väsynyt, ei onnellinen

2011-09-21T14:15:00.001+03:00

Minä en ole mitenkään leimallisesti kesäihminen; päinvastoin, minähän olen syksyn lapsi. Pidän syksyssä monestakin asiasta: hämärä on parhaimmillaan miellyttävää ja sateen ropina kotoisaa (kunhan vain saa olla kuivissa lämpimissä sisätiloissa sitä kuuntelemassa), mahtavista ruskan väreistä puhumattakaan! Viileys on vain pukeutumiskysymys, ja kumisaappaissa on oikeastaan ihan veikeää litsiä. Olen jo vaihtanut kesäkukat callunoihin ja asetellut kynttilät takanreunalle. Erilaista tunnelmaa, mutta vähintäänkin yhtä kaunista! Pidän valtavasti sekä työstäni että harrastuksistani, joten sangen mielelläni polkea jurskutan tätä arjen oravanpyörää.

Niin että ei, minuunhan ei mikään syysmasennus iske!

…mutta jokin nyt vain tuntuu kuitenkin iskeneen, mikä lie. Työt tympivät, kotihommat kuvottavat. Kaiken maailman asiat huolettavat ja pelottavat. Kalenteriin kertyvät mukavista menoista kertovat varaukset sinkoilevat flipperikuulina pääni sisällä valoja vilkuttaen ja kelloja kilistäen niin, etten lopulta jaksa yhtään ajatella, missä milloinkin pitäisikään olla ja mitä tekemässä (ja, mikä tietysti tärkeintä: miten pukeutuneena!). Tilanteen vakavuudesta kertonee sekin, että edes ostosterapia ei saanut minua kuiville tästä suosta. Onhan tämä Esprit-kaupan aletangosta kympillä löytynyt paita ihan sigamagee ja supermukava päällä – mutta ne työt tympii ja kotihommat kuvottaa ja huolet huolestuttaa ja flipperikuulat vilkkuu ja kilkkuu silti edelleen…

Hetkellisen piristysruiskeen ja vilpittömän ilahtumisen aiheen sain sentään eilisiltana lukiessani poikani kirjastosta löytämää kirjaa: Emilia Lehtisen ja Laura Valojärven lohikäärmeaiheista runoteosta Kulta, voisitko syöstä tulta? (WSOY 2010). Tällaisena suurena wannabe-runoilijana en voinut kuin ihastella sitä raikasta, tuoretta, luontevaa riimittelyä ja soljuvaa kerrontaa. Runomuotoon kirjoitetuissa pikkutarinoissa on onnistuttu välttämään kaikki perinteiset klisheet niin riimeissä, rytmeissä kuin juonenkäänteissäkin, ja vaikka kirja onkin lapsille suunnattu, lukijaa ei aliarvioida ja se on sangen mielekästä luettavaa aikuisellekin. Visuaalisesti näyttävä, yhtä lailla epäklisheinen kuvitus täydentää kiehtovan kokonaisuuden. Suosittelen lämpimästi! Tähän loppuun vielä pieni katkelma kirjasta, tekijänoikeuksia kunnioittaen:

(Tässä kohdassa rouva Gloria on vienyt lemmikkilohikäärmeensä hienostoväen juhliin nokittaakseen aikaisemmin pantterilla leuhkineen herra Pörhön.)

Joku vieraista silmiään hieraisi:
"Sehän on aivan kuin oikea!"
Oli Gloria onnesta soikea.
"No, kulta.
Voisitko syöstä pikkuisen tulta?"
Silloin herra Pörhö vahingossa pieraisi.
Käärmeen sierain värähti.
Se syöksi lieskan, ärähti
ja herran pylly kärähti.

(P.S. Tuon yläotsikkofraasin takana on Apulanta)

Oi jessss!

2011-09-09T14:54:00.003+03:00

Aukeaa...

...aukeaa...

AUKI!

Tarvinneeko tähän enää mitään lisätä. Aurinkoisuutta ja kukkaisuutta harmaantuvaan syksyyn itse kullekin!

Seitsemän seikkailun vuotta

2011-09-05T14:50:00.001+03:00

- Äiti miksi vauvan syntyminen kestää aina niin kauan?
- No onhan se nyt aika ihmeellinen ja iso asia, se maailmaan tulo. Tosin ei se aina kovin kauan kestä, jotkut vauvat kyllä syntyvät tosi nopeasti, melkein niinku että plops vaan.
- Synnyinkö mä silleen?
- No ET. Sinun syntymisesi kesti kyllä tosi kauan! [jätän kertomatta sen sinänsä pikantin yksityiskohdan, että taisimme itse asiassa tehdä kyseisen sairaalan kyseisen vuoden ponnistusvaihe-ennätyksen yli kahden tunnin ähräämisellä]
- Hmmm... [kasvoille leviää koko huoneen valaiseva virnistys] Mut mä olinki iso!

En voi olla hymyilemättä. Kyllä, sinä olit tosi iso vauva. Ja tosi ihana jo silloin.

Siitä on nyt päivälleen seitsemän vuotta. Kun nyt katson reipasta ekaluokkalaistani, jonka tukkaa saa vielä vähän pörröttää, kunhan kaverit eivät ole näkemässä, minut valtaa edelleen lähes yhtä suuri hämmennyksen tunne kuin silloin aikanaan, kun se neli- ja puolikiloinen ihmisenaihio vihdoin nostettiin syliini. Ei, en minä vieläkään tajua, miten minä olen sen tehnyt. Mutta jotenkin se vain on tapahtunut. Olen onnistunut kasvattamaan siitä aihiosta ihan elinkelpoisen ison pienen ihmisen!

Juokse sinä...

2011-08-30T20:03:00.000+03:00

Minä olen aina inhonnut juoksemista. Koulussa 1500 metrin kuntotestijuoksu oli hirveintä mitä tiesin (no ehkä toiseksi hirveintä silakkarullien jälkeen). Koiran joskus innostuessa kirmaamaan muutun ihmisankkuriksi ennen sadan metrin rajapyykkiä. Jos juodun pinkaisemaan bussiin, olen puolet ajomatkasta sitten ihan pistoksissa.

Kunnosta ei ole kyse - kaipa nyt jo uskallan itsekin myöntää, että olen yleisesti ottaen ihan urheilullinen ja hyväkuntoinen. Minä en vain osaa juosta. Sitähän sanotaan, että ihmisillä on kahdenlaista juoksutaipumusta: on joko niitä pitkäkestoisia hitaita geenejä tai sitten lyhytkestoisia nopeita. No minulla on lyhytkestoisia hitaita. Jos niitäkään.

Niin siis luulin.

Sitten miäs lähti viikoksi työmatkalle ja minä tiesin, etten sillä viikolla lapsenhoito- ym. kiireltä ehtisi jumppaan. Pojalla oli esimerkiksi jalkapallotreenit sekä maanantaina että keskiviikkona. Olin käyttänyt poikaa treeneissä pari kertaa aikaisemminkin ja tutustunut yhteen toiseen kentänlaitaäitiin, joka kertoi käyvänsä yleensä treenien aikana lenkillä, joskus kävellen, yleensä juosten. Niinpä jotenkin, itsellenikin yllättäen, päätin, että jos se äiti sillä kertaa olisi paikalla ja lähdössä juoksemaan, lähtisin mukaan. Liikunta-addiktio vei voiton lapsuudesta asti patoaan rakentaneesta kammosta.

Olihan se äiti siellä hölkkävalmiudessa ja lupautui ottamaan minut seurakseen. Tuumin, että kokeneempi juoksija osaisi passata tahdin sopivaksi, enkä minä ainakaan voisi noin vain luovuttaa kesken kaiken heti kun meno tuntuisi vähänkään epämukavalta. Joten minähän sitten hölkötin. Ja ihmeekseni huomasin, ettei se tehnytkään puoliksikaan niin pahaa kuin olin kuvitellut! Jaksoin vallan mainiosti koko sen lenkin, auton matkamittarista katsoin paluumatkalla, että kuutisen kilometriä me kipitimme, vajaa kolme varttia siihen meni sellaisella sykkeellä, että pystyimme koko ajan myös rupattelemaan. Kun pääsimme takaisin jalkapallokentälle, tunsin itseni voittajaksi: Minähän osasin sittenkin! Ja kaiken kukkuraksi vielä ihan vilpittömästi nautin siitä!

Keskiviikon treeneihin varustauduinkin jo ihan tohkeissani juoksutaminein ja päätin, että vaikka se lenkkikaveri ei olisikaan tällä kertaa paikalla, yrittäisin ainakin vähän hölkätä vaikka omin päin. Häntä ei tosiaan kentän laidalla näkynyt, mutta minä lähdin reippaasti etenemään samaa reittiä kuin edelliselläkin kerralla. Ajattelin, etten yksin varmaan osaisi yhtä hyvin säädellä vauhtia, hyytyisin nopeammin tai sitten himmailisin liikaa, mutta tuumin vain meneväni sen minkä jalat veisivät ja katsovani kellosta, koska olisi sopiva aika kääntyä takaisin. Mutta haa, niinpä vain painelin tasan saman lenkin tasan samaan aikaan - ja olin lopuksi tasan yhtä onnellinen!

Tämä on taas yksi osoitus siitä, että sitä voi ihminen vielä suhteellisen vanhallakin iällä yllättää itsensä ja löytää ihan uusia ulottuvuuksia itsestään ja elämästään. "En oikein usko että se on minun juttuni" tai "En minä kuitenkaan osaa/pysty/jaksa/uskalla" ovat fraaseja, jotka kannattaisi vallan unohtaa tai ainakin joskus edes kokeilun vuoksi korvata tokaisemalla jotain tyyliin "En kyllä ole koskaan kokeillut / En kyllä yleensä ole tällaisesta innostunut, mutta katsotaan mitä tästä tällä kertaa tulee!" Heitän haasteen: uskallatko kokeilla?

Oikeasti, jos minä innostun juoksulenkkeilystä, tässä maailmassa voi sattua vaikka miten monta muutakin ihmeellistä asiaa...

Pikkujuttuja makuuhuoneesta

2011-08-17T09:39:00.000+03:00

...sisustusta siis! (Kuinkahan monta hukkareissua tuonkin otsikon perusteella tänne blogiin tulee...)

Rehvakkaasti olen blogilistallakin listannut blogiini myös hakusanat "sisustus ja design" (viimeksimainitun kanssa en kyllä edes yritä olla missään tekemisissä, mutta jostain syystä tuo parivaljakko on päätetty listalla erottamattomaksi tehdä), vaikka aika hiljaista on kyllä sillä rintamalla viime aikoina ollut. Mutta nyt siis ajattelin vähän raottaa makuuhuoneemme ovea.

Siinä huoneessa, jonka me valitsimme omaksi makkariksemme, oli aikaisempien asukkaiden jäljiltä parilla seinällä mustaa tapettia. Kun kuvailin huonetta ulkopuolisille, yleinen reaktio oli luokkaa herrajjesta, mustat seinät, varmaan aika kauhee tai ainakin tosi synkkä..? Vaan ei, minusta se musta tapetti on ihan sigamageeta! Olen minä siitä aikaisemminkin tänne kuvia laittanut, mutta kertauksen vuoksi vielä yksi näyte:

Tuo kattolamppu on valikoitu varta vasten tähän makkariin, mutta muuten yritin ensi alkuun pärjäillä vanhoilla kalusteilla ja tekstiileillä. Pitkän aikaa makkari näytti sitten tältä:

(Tämähän on melkein kuin telkkarin muodonmuutos-ohjelmissa, kun ennen-kuvat ovat vielä laadultaankin niin surkeita, että jälkeen-kuvat varmasti erottuvat edukseen. Tässä ei tokikaan ole kyse moisesta vaan ihan vain ontuvista valokuvaustaidoista.)

Vihreitä tekstiilejä on käytetty siksi, että yhdellä seinällä olevat vaatekaapit ovat vihreät, suurena design-termiasiantuntijana sanoisin että sellaista mintun-, antiikin- ja limenvihreän välimuotosävyä (näkyy seuraavassa kuvassa). Minä olen kuitenkin hyvin konservatiivinen värien yhdistelemisen suhteen, joten esteettinen silmäni suuresti karsasti sitä tosiseikkaa, että nyt makuuhuoneessa oli sitten ties miten monta eri sävyä sitä vihreää; sängyn ja vaatekaappien välissä on vielä yhdenvihreä mattokin.

Aloitin vaihtamalla päiväpeiton mustaan. Sitten löysin ihan huippusöpöt, mainiosti vaatekaappeihin sointuvat pikku lukulamput sängyn päätyyn. Tämä teki jo ison eron:

Tässä kuvassa pilkottaa sitten vielä se viimeinenkin silaus: uudet verhot. Pitkään katselin ja hypistelin Hemtexissä noita vihreitä suoria pimennysverhoja, ennen kuin uskalsin ottaa yhden paketin kokeiltavaksi kuultuani, että niissä on tosi hyvä palautusoikeus: verhon saa avata ja ripustaa vaikka joksikin aikaa ikkunaankin ja vielä sitten palauttaa, jos se ei sovikaan. Mutta kylläpä vain minun makuuni sopi se verho, joten ostin toisenkin. Ja kiikutin sitten molemmat anopille, joka nyppäisi niiden pituudesta reilut siivut pois; toinen "hukkapätkä" näkyy tuossa sängyn viereisessä pikkuikkunassa ja toisen ripustin eteiseen (siellähän oli niitä kivoja kirkkaanvihreitä esineitä jo ennestään).

Sitten vielä sain kuningasajatuksen ja pelastin ikivanhan torkkuhuopamme roskistuomiolta; siihen on koira pentuaikanaan jäkeltänyt useampiakin reilunkokoisia reikiä, mutta kyllä siihen silti vielä kelpaa käpertyä, jos haluaa sängyn päällä päivätorkkuja ottaa tai jotain telkkariohjelmaa katsoa petivaatteita mylläämättä. Kun se kerta sopii väriinkin. Joten, ta-daa, tältä näyttää makkari nyt, tähän olen jo aikast tyytyväinen (ainakin vähän aikaa):

Ihmetyttäviä ilmiöitä

2011-08-09T17:36:00.000+03:00

Seuraavat, täysin toisiinsa liittymättömät asiat ovat mietityttäneet minua viime aikoina:

1. Vaatteiden mitoitus.

Olen jo pitkän aikaa etsiskellyt kahtakin erilaista paita-aiheista ratkaisua, ensinnäkin sellaista kivaa kevyttä neuletakkia, jota voisi käyttää ikään kuin päällystakkina hieman viilenneinä kesäiltoina, sekä ihan tavallista collegehupparia jumppareissuille. Olen kokeillut kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia vaihtoehtoja, mutta kaikissa on sama ongelma: habasta kinnaa eli kädet eivät mahdu hihoihin! Jos onnistun löytämään koon, jossa hiha-aukot eivät kiristä sormia sinisiksi (yleensä pitää mennä XL:ään asti, kun normaalisti kokoni on M/36), on jo pelkästään niissä hihoissa sitten yleensä pituutta vähintään meikäläisen polviin asti, ja keskiruhon kohdalta vaate olisi löysä vielä yhdeksännellä raskauskuullakin.

Ja ei, tämä ei ole säälittävää itsekorostusta ja huonosti peiteltyä leuhkimista treenatuista lihaksista, samaa nimittäin valitteli anoppikin, kun asiasta sattumoisin tuli hänen kanssaan puhetta - ja hän on kyllä ihan vain sanalla sanottuna hoikka eikä tosiaankaan mikään amatsoni! Joissain henkkamaukan teinix-bilehile-topeissa vielä jotenkuten ymmärtäisin tämän suuntauksen, mutta miten ihmeessä urheiluosastolla myytävissä collareissakaan ei ole ajateltu edes tällaisia aivan tavanomaisilla ulokkeilla varustettuja liikkujia, saati sitten aktiivitreenaajia?!?

Tänään sentään onnekseni ehdin piipahtaa Ideaparkin UFS-kaupassa, joka on valitettavasti juuri lyömässä pillejä pussiin, ja löysin kuin löysinkin sieltä huomattavan edulliseen loppuunmyyntihintaan ihunan Fight Chix -hupparin (linkin takana olevassa nettikaupassa ei juuri niitä paitoja kylläkään valitettavasti näyttäisi olevan). L-koko siitäkin kyllä piti ottaa, mutta huippulöytö se oli joka tapauksessa.

(Housujen mitoituksesta voisin tilittää vähintään yhtä pitkälti, mutta ehkä jätän sen toiseen kertaan ja jatkan nyt muihin kummastuksenaiheisiin.)

2. Lasten koulureput.

Miksi ihmeessä niin monien lasten täytyy saada joka ainoa syksy uusi koulureppu?!? Epäekologisuuden ja -taloudellisuuden huippu! Mitä kaikilla niillä vanhoilla repuilla sitten tehdään? Kaikki kaapinnurkat täynnä täysin käyttökelpoisia mutta turhia kassinlärpäkkeitä! Treenikassiksi, joo - mutta ensinnäkään kaikilla lapsilla ei varmaankaan ole varusteiden roudaamista edellyttäviä harrastuksia, ja toisekseen ei kai niihinkään vuosittain tarvitse reppua vaihtaa? Kirpputorilleko? Löytyykö niille ostajia, kun kaikki mahdolliset kaupatkin pullistelevat sangen edullisia vaihtoehtoja? Ja kun sen repun pitää tietenkin olla juuri sen hetken hittiteeman mukainen niin johan se on seuraavana vuonna ihan passé. Tosin voihan se olla, että ne edulliset muotilärpäkkeet eivät sitten kestäkään kuin sen yhden kouluvuoden käytön, joten ne täytyy joka tapauksessa dumpata kesän tullen roskikseen (toistan lausuntoni epäekologisuudesta ja -taloudellisuudesta).

Mutta mikäs siinä, kukin tavallaan, eipä asia sinänsä minulle kuulu. Paitsi että meillä vallitsee jopa perheen sisäisesti tästä asiasta kahtalaista mielipideilmastoa; ette ikinä arvaa, kumpi meistä vanhemmista (ja kumman puolen isovanhemmat myös) olisi ilman muuta jokavuotisen reppuhankinnan kannalla ja kumpi ei... Vaan lapsipa ratkaisi asian ihan itse: kun häneltä kysyttiin, tahtoisiko hän uuden repun nyt kun menee ihan oikeasti ekalle luokalle kouluun vai passaisiko se eskarissa ollut reppu vielä, hän katsoi silmät suurina ja vastasi vilpittömän hämmentyneenä kysymällä, että miksi ihmeessä hänen pitäisi reppua vaihtaa kun vanhassa ei ole mitään vikaa!

Saipa taas kerran äiti olla pojastaan ylpeä! Kiitokseksi viisaasta ratkaisusta ostin hänelle pienen Angry Bird -maskotin ripustettavaksi siihen vanhaan reppuun (joka muuten on sellainen täysin neutraali sininen, urheilukaupasta ostettu perusreppu; poika sai sen itse viime syksynä valita ja todella perusteellisen harkinnan jälkeen päätyi tähän malliin, koska siinä on monta eri osastoa ja se istuu hyvin selkään - ylpeydenaihetta antoi tämäkin prosessi). Minusta on ihan kiva ja vähintäänkin riittävä tapa tuunata reppua jollain pikkujutulla vuosittain sen sijaan, että aina ostaisi uuden.

Koulun alkuun toki liittyy jos jonkinlaista ihmetystä ja mielenliikutusta, mutta mennääs taas eteenpäin. (Toisessa blogissa on vähän pidemmälti tyhjänpäiväistä jaarittelua tästä aiheesta.)

3. Keskustelupalstat.

Minä tykkään netin keskustelupalstoista. Tai tykkäisin, jos ne oikeasti toimisivat alkuperäisen ideansa mukaan eli niillä keskusteltaisiin, juteltaisiin, heitettäisiin läppää, sosialiseerattaisiin. Mutta jostain kumman syystä tosi monet keskustelupalstat tuntuvat hyvin herkästi muuttuvan aikuisten ("aikuisten") hiekkalaatikoiksi, joilla rapa roiskuu, kuola vaahtoaa ja linnoja jyrätään - ja joilta tämän vuoksi ennen pitkää useimmat leikkikaverit kaikkoavat.

En ollutkaan pitkään aikaan oikein millään keskustelupalstoilla käynyt, mutta nyt ajattelin liittyä matkailuaiheiseen foorumiin. Kyllähän matkailua voi ihan perustellusti kutsua meidän perheessä jo harrastukseksi, olemme monenlaisia paikkoja kierrelleet ja tuuminkin, että kokemustemme jakamisesta voisi olla iloa muillekin ja vastaavasti muiden kokemuksista voi saada omiin reissuihin hyviä vinkkejä. Toki ymmärrän, että matkailun kaltaiseen erikoisteemaan keskittyneellä keskustelupalstalla ei rupattelu ole yhtä aktiivista kuin yleisemmillä, ihan jokapäiväiseen elämään nivoutuvilla sivustoilla, mutta vastaavasti oletin sen sitten olevan asiallisempaa ja aiheessa pysyvää. Mutta mitä vielä - suurin osa tuoreimmista viesteistä liittyi tuhmiin käyttäjiin, joilla on liikaa aivan vääriä ja aivan väärin ilmaistuja mielipiteitä, sekä tuhmaan ylläpitoon, joka ei noita tuhmien käyttäjien vääränlaisia viestejä ole saanut kuriin... Huoh. Taidan pysytellä blogistaniassa. (Palstavinkkejä otetaan vastaan, jos joku on jonkun hyväksi havainnut.)

Joo, maailmassa monta on ihmeellistä asiaa - mikäs tässä, eletään ja ihmetellään.

Syys saapuu

2011-08-06T16:46:00.000+03:00

Olen viime vuosina tullut ehdollistuneeksi siihen, että syys ei tule ilman syysleimuja - ihan kuin kevät ei tule ilman krookuksia - ja viime syksynä olin aivan pistoksissa, kun tämän uuden talomme pihapiirissä ei sellaisia näkynyt. Vakuutin ja vannoin, että ensi töikseni uuden kesän tullen hankin ja istutan niitä runsain mitoin, mutta jotenkin se sitten kuitenkin unohtui. Olinkin jo valmistautunut toiseen peräkkäiseen synkkään leimuttomaan syksyyn, kunnes eräänä kauniina päivänä hieraisin silmiäni. Totanoinni, missähän minä viime syksynä olen ollut, joku pipo silmillä vissiin...

Eihän näitä silleesti ole kuin ihan mieletön rypäs perennapenkin päädyssä...

Ja ihania ovat!

Myöskin etupihalle perustetussa ihka uudessa kukkapenkissämme on kuin onkin elämää!

Pioniunikko

ja pensaskrassi puhkesivat kukkaan juuri parahiksi piristämään etupihaamme nyt, kun olemmekin koko ajan kotona niitä ihastelemassa. Ja suurin mahdollinen ylpeydenaiheeni odottaa vielä kliimaksiaan: auringonkukat ovat kasvattaneet jo minua pidemmälti vartta, toivottavasti putkauttavat ajastaan vielä yhtä mahtavan kukinnonkin!

Eihän tuo puutarhurointi näköjään mitään korkeampaa tiedettä olekaan, onnistuuhan sitä näköjään tumpelompikin aina joskus jossain! Ehkä jo ensi kesänä tunnistan rikkaruohojakin taas vähän paremmalla prosentilla, ettei tarvitse appivanhempia huvittaa seuraavankaltaisilla keskusteluilla: "Tuon vuorenkilven kyllä ajattelin ottaa tuosta pois kokonaan, en oikein tykkää siitä." - "Joo tota taitaa tossa vuorenkilpeäkin olla alla, mutta tuo mitä osoitat, on kylläkin leskenlehti..." Jahka naurunpidättelyltään kykeni, appiukko muuten vinkkasi, että niitä leskenlehtiä, samoin kuin esim. ohdakkeita, pystyy täsmähävittämään kukkapenkistä ottamalla Round-Upia tai vastaavaa myrkkyä pieneen kuppiin ja levittämällä sitä siitä siveltimellä ei-toivottujen kasvien lehdille, jolloin käsitellyt kasvit kuolevat mutta muut säästyvät myrkytykseltä. Täytyykin kokeilla pikapuoliin, nyt kun vielä muistan, mikä niistä kasveista oli mikäkin!

Perhe Bulgariassa

2011-07-27T19:45:00.001+03:00

Kesämatkakohteeksemme valikoitui Bulgaria, koska olimme saaneet all inclusiveista vähäksi aikaa tarpeeksemme ja halusimme paikkaan, jossa syöminen ja juominen olisi suhteellisen edullista. Meillä oli aikaisempaa, ihan mukavaa kokemusta Sunny Beachista kahdeksan vuoden takaa, mutta lapsen kanssa sen kaltainen biletyspaikka (jollainen myös Varnan Kultahietikko lienee) ei varmaankaan olisi ollut järin toimiva valinta, joten suuntasimme nimenomaan lapsiperheiden suosimaan Albenaan.

Bulgaria on parisentuhatta kilometriä pohjoisempana kuin useimmat Välimeren kohteet, ja eron kyllä huomasi säästä. Lomaviikollamme Suomessa oli itse asiassa useina päivinä lämpimämpää kuin kohteessamme, jossa rippasi ajoittain jopa pari tippaa sadetta. Ja koska uima-altaita ei näissä lomakohteissa ruukata lämmittää, tuntui lämpötilaero myös allasveden lämmössä; ei se tietenkään suoranaisesti kylmää ollut, varmaan suunnilleen samanlämpöistä kuin suomalainen järvivesi (n. 25 astetta), mutta sen verran vilpoisampaa kuitenkin, ettei siellä tuntikausia pystynyt hampaita kalistelematta lillumaan.

…paitsi lapsi. Poitsu jotakuinkin asui altaassa varsinkin loman ensimmäiset päivät, jotka olivatkin viikon helteisimmät. Iloksemme huomasimme hänen osaavan jo uida niin hyvin, että hänet voi päästää altaaseen uimapatjansa kanssa touhuamaan ihan ominkin päin, kunhan vain aurinkotuolista käsin piti tarkasti silmällä pellavapään liikehdintää. Välillä sentään saimme hänet houkuteltua meren rantaan, missä hän innostui keräilemään simpukankuoria. Albenan ranta on upea: tasaista pehmeää hiekkaa ja erittäin loivasti syvenevä. Enimmän aikaa miellyttävän maltillisesti aaltoillut Mustanmeren vesikin oli ihan miellyttävän lämmintä, joten meressä olisi kyllä kelvannut polskiakin, ellei rantaan kerääntynyt suhteellisen runsas leväkasvusto olisi häirinnyt ilottelua.

Olihan siellä pari muutakin turistia...

Ensimmäiset lomapäivät kuluivat hyvin samanlaisella kaavalla: aamupalan jälkeen altaalle, välillä biitsikäppäilyä, lounas ja sitten taas lisää uintia, alkuillasta huoneeseen suihkuttelemaan ja hengähtämään ja sitten illalliselle. Paikallinen ruoka ei kylläkään meitä mitenkään erityisemmin hurmannut, se oli meidän makuumme armottoman mautonta – poikkeuksetta jokainen ruokailu täytyi aloittaa suolapurkin kallistelulla (ja huomauttaisin, että me emme todellakaan ole mitään Pohjois-Karjala-projektin kohderyhmää; kotioloissa emme käytä suolaa juuri muuhun kuin perunamuusiin ja ranskanperunoiden päälle, mutta tuolla edes sitä ei ollut edes niissä). Ja haluan nyt korostaa, etten suinkaan väitä bulgarialaisen ruoan ylipäätään olevan mautonta; veikkaan, ettei tuollaisen pelkästään turisteja varten rakennetun kohteen ruokatarjonnalla ole kovinkaan paljon tekemistä maan varsinaisen ruokakulttuurin kanssa. Albenahan on oma pikkuruinen, eristetty maailmansa, jossa ei ole pysyvää asutusta vaan pelkkiä hotelleja ja niiden lisäksi käytännössä vain kaksi katua ja varmaan suunnilleen parikymmentä ravintolaa (hotellien ravintoloita mukaan laskematta) – itse asiassa se on vähän kuin kylämuotoinen all inclusive, paitsi että antimista pitää maksaa.

Illallisen jälkeen käveleskelimme niillä kahdella kadulla, vilkuilimme myyntikojujen antimia (turistikrääsää joka lähtöön) ja hoimme kuin rikkinäiset gramofonit mantraa "ei nyt, ei enää, ei joka ilta, ei joka paikkaan…" Leikki-ikäisen kanssa Albenaan matkustavilla kannattaa nimittäin olla joko pitkä pinna tai paksu lompakko, mieluiten molempia. Voimakkaasti lapsiperheille profiloituneessa kohteessa kun on aktiviteettia ja houkutusta ihan vieri vieressä: on pomppulinnoja, karting-veneitä, rodeohärkää, trampoliinibenjiä, veden päällä kelluvia kuplapalloja… Hinnat ovat toki aika kohtuulliset, mutta kyllä niistäkin melkoinen yhteissumma kertyy, jos viikonkin matkalla joka ilta useammalle mieliteolle antaa periksi.

Trampoliinibenji.

Muutaman päivän jälkeen alkoi sama meininki puuduttaa jo poikaakin, saati meitä aikuisia, joten päätimme suunnata lähistöllä sijaitsevaan Aquapolis-vesipuistoon. Suunnittelemamme vesipuistopäivä valkeni ukkosyön jälkeen viileähkönä, pilvisenä ja sateisena, mutta päätimme kuitenkin toteuttaa retkemme. Päättelimme, että pilvinen sää voisi itse asiassa olla etu: emmepä ainakaan palaisi niin herkästi, ja ehkä monet muut jättäisivät sään vuoksi puistokäynnin siltä päivältä väliin, jolloin välttyisimme tuskastuttavalta jonottamiselta. Ja oikeassa olimme! Puistossa oli todellakin mahtavan väljää – todennäköisesti ehdimme jo ensimmäisten parin tunnin aikana laskea useamman mäen kuin keskivertopäivänä ehtii koko aukioloaikana. Tai no, tuo me-muoto tuossa on ehkä hivenen kaunisteltu… Minä nimittäin jouduin kauhukseni tunnustamaan sisäisen jänishousuni voittajaksi. Olen minä nuorempana laskenut vaikka minkälaisista ränneistä, siitä hurjimmasta kamikazestakin Kanarialla, mutta nyt en uskaltanut kuin ihan leppoisimpiin liukureihin. Hurjapäinen poikani sen sijaan tulla täräytti – isänsä luvalla, minun todella kovaäänisestä vastustuksestani huolimatta – täydellä tohinalla alas jopa paikallisen Kamikazen, jossa siinäkin ilmoitettu huippunopeus on 60 km/h. Siinä oli äitiraukan pumpulle jo vähintään riittävästi rääkkiä! Sen verran sentään rikoin rajojani minäkin, että pitkän empimisen jälkeen uskaltauduin sellaiseen kokonaan säkkipimeässä umpiputkessa kulkevaan mäkeen; olen näköjään iän myötä onnistunut kehittämään vielä klaustrofobiankin lukuisten muiden pelkojeni ja kammojeni ja oireyhtymieni jatkoksi. Ensimmäisen laskun jälkeen hyperventiloin niin, että meinasi oikeasti tajunta hämärtyä, mutta koska itse mäki oli oikein mukava, menin uudestaan ja osasin jo ihan vilpittömästi nauttiakin siitä kyydistä. Ja olin tyytyväinen, kun voitin pelkoni.

Aquapolis

Seuraavan päivän ekstra-ohjelmanumeroksi valitsimme polkuveneilyn, joka olikin oikein miellyttävä tapa viettää tunnin verran aamupäivää. Meri oli tyynehkö, mutta pieni tuulenvire kuitenkin virkisti ihanasti, ja onnistuimmepa pyydystämään joltakulta rantaleikkijältä ulapalle karanneen pallonkin. Olisimme kyllä luovuttaneet sen omistajalleen, jos joku olisi tullut rannassa sen perään kyselemään, mutta koska kukaan ei osoittanut sitä kohtaan mitään mielenkiintoa, pidimme sen. Oikein hyvä pallo se onkin, toimme sen lopulta kotiin asti.

Albena polkuveneestä katsottuna

Yllättyyköhän joku, jos kerron, että mahdutimme lomaamme vielä kalastusretkenkin? Joo en minäkään. Tietenkin me lähdimme kalaan, kun kerran sopuhintainen, sopivaan aikaan tehtävä retki oli tarjolla. Ja siitä muodostuikin itse asiassa yksi loman suurimmista kohokohdista! Sinä päivänä ei kyseiselle retkelle muita turisteja tullutkaan, meidän lisäksemme veneeseen nousi vain paikallinen, ilmeisesti kapteenille ennestään tuttu seurue, oletettavasti isoisä, isä ja poika – ja papukaija! Kyllä me ensi alkuun silmät ymmyrkäisinä ihmettelimme kuljetuskopassaan rapistelevaa siivekästä, mutta veneen pysähdyttyä kalastusapajalle tajusimme, mistä oli kyse: perhe oli yksinkertaisesti tuonut lemmikkinsä ulkoilemaan. Lintu päästettiin häkistään, ja se kapusi tyytyväisenä veneen mastoon tuulettelemaan sulkiaan. Tässä kohtaa rikottiin taas meikämamman rajoja – olenko tullut kertoneeksi, että yksi niistä lukuisista peloistani ja kammoistani ja oireyhtymistäni on hysteerinen lintupelko? Ensi alkuun olin aika sätkynä, mutta rauhoituin pian, varsinkin kun minulle selvisi, että kaija oli lentokyvytön (vaikka eihän se mukava ilmiö ole, että häkkilintujen siivet sillä lailla katkotaan). Upea eläinhän se oli, ja niin kesy, että poikakin sai sitä loppumatkasta paijata.

Itse kalastaminen tarkoitti sellaisten vaatimattoman näköisten pikkutirrien (joiden nimen kapteeni kyllä kertoi sekä bulgariaksi että venäjäksi mutta jonka minä sittemmin autuaasti unohdin) narraamista pohjaongella. Saimmekin runsaasti saalista, jopa minä mutta varsinkin poika, jonka kalastustaidot tekivät kapteeniinkin suuren vaikutuksen. Koska muita kalastajia ei ollut, kapteeni pystyi omistamaan kaiken huomionsa meihin, ja hän osoittautui oikein miellyttäväksi tyypiksi, sellaiseksi lempeäksi, järkkymättömän rauhalliseksi merikarhuksi. Pojan hän otti ihan erikoissuojelukseensa, lapsi sai kalastaa hänen kanssaan hänen ongellaan veneen katolta käsin ja napostella hänen eväitään, ja poika nautti tilanteesta silminnähden valtavasti. Retken kruunasi lähistöllä pulikoinut delfiini sekä veneen ympärillä lilluneet suuret meduusat, joiden menoa oli tosi mielenkiintoista seurata. Kaiken kaikkiaan retki oli ylivoimaisesti mahtavin kalastusreissu, jolla olen ikinä ollut (vaikka taisinkin saada merellä jonkinasteisen auringonpistoksen; kärsin loppupäivän armottomasta päänsärystä, väsymyksestä ja pahasta olosta, mutta kunnon yöunilla siitä selvittiin).

Kuten todettua, Albena on nimenomaan lapsiperheiden kohde ja sellaisena ihan ookoo - aktiivilomaa, paikallista elämänmenoa, kulttuuria, nähtävyyksiä, shoppailua, intobiletystä tai kulinaarisia elämyksiä kaipaavien sen sijaan kannattaa hakeutua muualle. Myöskin kaikkein intohimoisimmille auringonpalvojille löytynee sopivampia kohteita vielä etelämpää.

Meidän matkamme oli kuitenkin huiman onnistunut. Nautin sydämeni pohjasta siitä kaikesta: auringosta, merestä, kiireettömyydestä, lapsen riemusta… Paljosta voi kiittää nimenomaan sitä, että tällä matkalla lapsi käyttäytyi mallikelpoisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Toki hän välillä hieman vänttysi ja vänisi – kukapa tuonikäinen olisi kokonaisen viikon ihan tyystin kiukuttelematta?!? – mutta yleisesti ottaen hän oli huippureipas matkailija.

…minkä rohkaisemana meillä onkin jo kursori seuraavan matkan varauspainikkeen päällä – mutta se on sitten oma tarinansa se!

Sinne ja takaisin

2011-07-05T13:56:00.000+03:00

Eli seuraava osa sarjassamme kesäloman perhematkat.

Pojalla oli talvella käytössä sellainen "kiltteystaulukko", eli hyvistä päivistä sai tarran ruutuun, viiden suorista sai pieniä välipalkintoja ja koko ruudukon täytyttyä pääpalkinnon. Tiedä häntä sitten, oliko systeemillä sen kokonaisvaltaisempaa vaikutusta, mutta täyteen se taulukko lopulta saatiin, ja pääpalkinnoksi valikoitui pojan omasta toiveesta risteily. Viimeistenkin kasvatuksellisten etujen mitätöimiseksi emme saaneet ahdettua palkintoreissua aikatauluumme ennen kuin nyt, kuukausia taulukon täyttymisen jälkeen, mutta tulipa se nyt sentään lopulta lunastettua.

Minun aikaisemmat laivaristeilykokemukseni ovat kaikki nuoruusvuosien biletysreissuilta, ja viimeisimmästä sellaisestakin on sangen runsaasti aikaa (köh, vaikka ne nuoruusvuodet toki ovat hädin tuskin ehtineet jäädä taa...). Tällä kertaa valitsimme risteilyformaatiksemme piknikristeilyn Turku - Ahvenanmaa - Turku päätellen, että se on vallan riittävä ja todennäköisesti vähän vähemmän örvellystä sisältävä annos merielämää.

Sen risteilyn voikin kyllä aika lailla tyhjentävästi kuitata toteamalla, että nyt muistan, miksi olen aina ollut laivoilla vain pämppäämässä - ei kai sinne kukaan hullu vapaaehtoisesti selvinpäin menekään vanumaan!!! Aikataulusyistä olimme valinneet Viking Linen, ja vaikka niiden laivojen aito 1980-lukuretro ensi alkuun tuntuikin etäisesti sympaattiselta, ei siitäkään kovin pitkäksi aikaa viihdykettä riittänyt. Sen verran tosin sanottakoon laivayhtiön kunniaksi, että lapsimatkustajat on huomioitu ihan kivasti: oli Kinectit ja Wiit ynnä muita pelejä ja automaatteja, pomppulinnoja ja pallomeriä unohtamatta, eikä näillä viihdykkeillä turhaan rahastettu. Myös ruokatarjonnassa lapsille oli runsaasti herkullisia vaihtoehtoja.

Poitsu siis viihtyi ihan kohtuullisesti pelaillen, pomppien ja pallomeressä möyrien - meidän vanhempien aika kului lähinnä haukotellessa (olihan meillä sentään ollut aika aikainen lähtö kotoa). Sääkin oli valitettavan pilvinen ja sateinen, joten mitenkään erityisen ihania saaristokuviakaan ei oikein irronnut. Jotain sentään:

Mentiin peräkkäin kuin köyhän varustamon paatit.

Pommern & kumpp. Ahvenanmaan satamassa.

Meri jäljet lyö luotoon...

Laiva teki kaunista jälkeä.

"Kauniina niin nään aalloilla laivan, tuuli kun vain on ystävä sen, alta se pois käy huolen ja vaivan, laulu sen on niin valkoinen..."

Metsään mentiin

2011-07-01T22:54:00.002+03:00

Minua taidetaan yleisesti pitää melkoisena kermapersejuppina (mikä saattaa ehkä ainakin osittain johtua siitä, että minä olen sellainen...) Olen kuitenkin usein miettinyt, että vietinhän minä kaikki lapsuuteni kesät mökillä sangen alkeellisissa oloissa, ilman vesijohtoa, sisävessaa tai sähköä - ja olin ihan tyytyväinen siihen eloon ja oloon. Tykkäsin touhustella omiani metsänreunassa, luin paljon ja leikin sitten kirjoihin pohjautuneita mielikuvitusleikkejä, soutelin järvellä itsekseni... Olenkin ollut vankasti sitä mieltä, että vaikka toki tätä nykyä rakastankin kaikkea ylellistä, kimaltavaa ja vaivatonta, voisin kyllä yhtä hyvin nauttia olostani alkeellisemmassakin ympäristössä. Niinpä kun miäs alkoi suunnitella vievänsä pojan parin päivän kalastusretkelle Merikarvialle (missä miäs on jo pitkään käynyt kavereineen vuosittain), ehdotin, että minä ja koirakin tulisimme mukaan; itse asiassa se olisi ihka ensimmäinen lomamatkamme ihan koko perheen voimin, koirakin mukana, ja koira on sentään jo yhdentoista! Näin päätettiin tehdä, ja minä odotin reissua innolla. Paloin halusta näyttää, että minä sopeudun kyllä korpimökkiin ihan siinä kuin viiden tähden hotelliinkin! (Varsinkin, kun tämä "korpimökki" ei sentään mikään erämaakämppä ollut vaan sen varusteisiin kuului esimerkiksi sähkö, TV, vesijohto ja sisävessa.)

Retki alkoikin mukavasti. Ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikkamme oli Lankoski, missä miäs ja poika suuntasivat joen varteen ja minä puolestani ripustin kameran kaulaan ja lähdin koiran kanssa tutkimaan ympäristöä. Valtatielle ei ollut kuin muutama sata metriä matkaa, mutta sen koskelle johtavan sivutien varrella tuoksui jo ihan metsältä, ihan lapsuuden kesiltä! Kävelimme hissukseen Lankosken Myllylle, johon viehdyin suuresti - vallan valloittava paikka, suosittelen lämpimästi pysähtymään, jos joskus ohi ajatte!

Lankoskelta siirryimme sitten varsinaiseen määränpäähämme. Minä ja koira jäimme majoittautumaan mökkiin ja pojat suuntasivat seuraavaan kalastuspaikkaansa. Imin itseeni linnunlaulua ja vieressä virtaavan joen huminaa, keitin kahvit, istuuduin pirttipöydän ääreen ja luin iltapäivälehden hyyyyvin perusteellisesti läpi, nekin jutut, jotka eivät oikeasti kiinnostaneet, ja tein ristikonkin - puuha, josta pidän kovasti mutta jota en ole aikoihin harrastanutkaan. En ehtinyt edes aloittaa matkalukemiseksi varaamaani naistenlehteä, kun miesväki jo tuli hakemaan meidät mukaansa. Kävimme Merikarvian keskustasta ostamassa jäätelöt, jotka sitten nautimme seuraavan kalastuspaikan rannassa.

Pojat jatkoivat kalastelua ja me koiran kanssa käveleskelimme ympäriinsä ihanasta hellepäivästä nauttien. Koira oli silminnähden innoissaan ja onnessaan rantapusikossa samoilusta ja uimisesta, ja minä ihastelin maisemia, ääniä, tuoksuja, tunnelmaa...

Ähäkutti, ajattelin, mitäs minä sanoin, tämähän on mahtava tapa viettää lomaa!

Jonkin ajan kuluttua miäs palautti meidät muut mökille ja lähti itse vielä kalastamaan siksi aikaa, kun minä katsoisin Suurimman Pudottajan (johon olen armottoman koukussa) ja lämmittäisin saunan.

...no siitä eteenpäin ei sitten enää mennytkään ihan kuin Strömsössä.

Se telkkari ei toiminut. Ei vaikka mökin omistaja ystävällisesti kiikutti paikalle toisen digiboksin ja kanavavahvistinsysteemihärpäkkeen, jotka jopa minä olisin käsittääkseni suorastaan osannut kytkeä toimimaan, mutta kun ne eivät olleet keskenään yhteensopivia niin sillepä ei sitten minkään maailman insinöörikään mitään mahtanut.

No mikäs siinä, tuumin hammasta purren, yksi TV-ohjelma nyt on vain yksi TV-ohjelma. Ja sitä paitsi sen jaksot tulevat aina seuraavana aamupäivänä uusintana, jonka miäs sai puhelimen nettiyhteyden välityksellä ohjelmoitua kotiboksiin nauhoittumaan. Jäipä paremmin aikaa lämmittää saunaa. Paitsi että enhän minä sitä saanut syttymään. Itse asiassa en ihan tajua, mikä mahti maailmassa sai minut edes kuvittelemaan, että moiseen urotyöhön pystyisin, meneehän minulta vielä kahden talven harjoittelun jälkeen kotitakankin parissa lähes poikkeuksetta se pari tuntia, askillinen tulitikkuja ja viikon aamulehdet...

No miäs sitten kalastamasta palauduttuaan sytytti sen saunan. Mutta koska kello oli siinä vaiheessa jo aika paljon, päätimme syödä illallismakkaramme siinä välissä. Ja siinä grillatessa ja syödessä se sauna ehtikin sitten niin tolkuttoman kuumaksi (reilusti yli sadan asteen), ettei sinne enää erkkikään pystynyt menemään. Minä poltin kätenikin suihkun letkussa kiehumispisteeseen kuumentuneessa vedessä.

"Saunomisen" jälkeen miäs ja poika suuntasivat vielä mökin vieressä virtaavan joen rantaan kalastamaan. Minä, koira ja kamera seurasimme perässä, vaikka minua ihan hivenen vaivasi se tosiasia, että koko mökissä ei ollut yhden yhtä peiliä, josta olisin voinut edes ohimennen vilkaista, mihin suuntaan tukkani sojottikaan. Mutta hulluksihan siinä hyttyspilvessä meinasi tulla, ja sitä paitsi on aika hankala ottaa semijärkkärikameralla kuvia, jos toisessa kädessä on koiran hihna ja toinen huitoo hysteerisesti hyttysiä kuin tuulimyllyn lapa, joten suorimme melkein saman tien takaisin mökkiin. Ryhdyin ratkomaan iltapäivälehden sudokua ja yritin keskittyä nauttimaan rauhallisen raukeasta tunnelmasta.

Ajastaan poika kipitti mökille ja paneutui yöpuulle. Paitsi että hän ei mitenkään pystynytkään nukahtamaan. Oli liian kuumaa (totta mooses oli, kun se satahelvetinmonta-asteinen sauna hohkasi siinä paperinpaksuisen seinän takana) ja liian valoisaa ja koti-ikäVÄÄÄÄÄHHHH. Lapsi parkui hysteerisesti monta tuntia - jotain, mitä ei ole tapahtunut sitten vauva-aikojen! - ennen kuin lopulta sain hänet rauhoittumaan johdattelemalla hänet Hevisauruksen Viimeinen Mammutti -laulun tunnelmiin (ajattele, että olet pieni, pörröinen, söpönsöpö mammutti käpertyneenä tämän ihanan puun juureen, pehmeälle pehmeälle sammaleelle, kärsä rullalla, häntä suorana, ja isi- ja äitimammutti on tuossa puunrungon toisella puolen, ne on tosi tosi isoja ja pehmeitä ja rauhallisia ja turvallisia...)

Valitettavasti vain ainakin tämän äidin systeemi toimii sillä lailla, että kun lapsella on hätä, äidin valmiustila hyppää saman tien tappiin asti eikä ihan hevillä (ei edes -sauruksella) rauhoitukaan. Joten vaikka lapsi sitten loppujen lopuksi tuhisikin tyyntä lapsenunta, minä makasin silmät selällään, sydämentykytystä ja hyperventilaatiota epätoivoisesti rauhoitellen koko yön. Siis ihan koko yön. Luulen, että joskus aamulla sain ehkä puoli tuntia nukuttua.

Päällimmäiseksi ajatukseksi reissusta jäi, että jos siitä jotain hyvää hakemalla hakee, niin ainakin se romahdutti tuloillaan olevan rantaloman odotukset niin syvälle pohjalukemiin, että niitä alkaa olla jo aika mahdotonta alittaa.

Joten joo, saatoin ehkä ihan hieman liioitella uhotessani, että pärjään ja viihdyn kyllä korpilomallakin... Tosin nyt kun olen taas päässyt turvalliseen urbaanihkoon kotiini, käynyt body combatissa hakkaamassa mielikuvissani sen samperin saunankiukaan ihan lommoille, nukkunut kunnon yöunet ja tehnyt yhden ihan tehokkaan työpäivän, huomaan kuin salavihkaa ajattelevani, että eihän se nyt ihan niin kamalaa ehkä sittenkään ollut, koirakin nautti niin valtavasti...

Mutta jos valita saan, niin niitä kimaltavia ja vaivattomia kaupunkilomia minulle ennemmin jooko. Ja saanhan minä valita. Onneksi.

Ja ne yöt ovat valkeat, kuluvat nopeaan

2011-06-26T17:20:00.001+03:00

Kuviksi pysäytettyjä hetkiä sangen perinteisestä ja sangen mukavasta keskikesän juhlasta.


Valokuvatorstaissa on juhannusaiheena taiat - tässäpä kai aika yleisesti käytettyjä taikakaluja: offi, koffi ja kukkaset.

Vähän harvinaisempi juhannusvieras: haapaperhonen. Mahtavan kokoinen lepattelija!

Miksihän pikkulinnun pesä oli mökin sokkelin juuressa? Onnea matkaan, pikkuiset, että ehditte siivillenne ennen kuin teidät löytää joku jolla on kameraa vahvemmat aseet!

Pimenemättömään iltaan.

Ilta pimeimmillään.

Parhautta

2011-06-20T10:15:00.001+03:00

Joskus talvella miäs katseli anoppilan TV-ruudulta You Tube -materiaalia Linkin Parkin livekeikoilta. Henkäisin ääneen, että minulta varmaan lirahtaisi lusikallinen (hunajaa) housuun, jos joskus pääsisin tämän lempibändini livenä näkemään! (Joo sarjassamme kaikkea sitä appivanhempien kuullen suustaan päästääkin - no onneksi minulla on ihanat appivanhemmat.) Kun bändi sitten alkuvuodesta ilmoitti tulostaan Suomeen ja samaan syssyyn kaveri kyseli keikkaseuraa - hän kun sai liputkin hankittua näppärästi työpaikkansa kautta - ei tarvinnut paljon miettiä muuta kuin sitä, pitäisikö tosiaan käväistä Tena-ostoksilla...

Linkin Park esiintyi siis Helsingin Kaisaniemessä torstaina. Olimme jo aikaisemmin ehtineet miähen kanssa hankkia liput perjantaiselle Bon Jovin stadionkeikalle, joten siitä sukeutuikin sitten musiikkipitoinen minikaupunkiloma meille, ja toisen kaverin kautta järjestyi vieläpä erittäin edullinen hotellimajoituskin (kaverit ovat kyllä mahtava juttu!).

Ja voi kyllä, Linkin Park osoittautui totisesti kaiken sen ennakko-odotuksen arvoiseksi! Mahtava musiikki otti otteeseensa heti ensisoinnuista alkaen, basso resonoi rinta-alassa sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti, kun hittibiisi toisensa jälkeen vei mukanaan. Ja voi pojat, miten loistava oli musisoinnin taso! Hetken jo epäilin, tuleeko keikka playbackina, niin uskomattoman puhtaasti soivat sekä soittimet että laulu. Mutta toisaalta esiintymisessä oli mukana myös aivan mielettömästi tunnetta, energiaa, latausta, raivoakin - ihmettelen, jos joku tarvitsi sitä mukavasti paistellutta ilta-aurinkoa välttyäkseen kylmäksi jäämiseltä!

Olimme muutamankymmenen metrin päässä lavasta, joten kuvien tekninen laatu ei päätä huimaa; siinä sai pokkarikameran digitaalinen zoomi venyä äärimmilleen, ja alkuillasta vielä vastavalokin vaikutti asiaan, mutta eiköhän niistä jonkinlaista käsitystä tunnelmasta saa. Laulaja Chester nakkeli yleisöön kiitettävästi tavaraa - ainakin kaikki Gatorade-pullonsa yhden hörpyn jälkeen sekä useamman paidan - mutta valitettavasti meille asti ei lahjoja lentänyt. Tulin jälkeenpäin poikani kuullen todenneeksi, että jos minä olisin sattunut Chesterin paidan nappaamaan, en varmasti ikinä pitäisi päälläni mitään muuta. Miksi, ihmetteli lapsukainen tietenkin. No siksi koska tuo setä on, köhh, varmasti maailman toiseksi ihanin setä heti meidän isin jälkeen... Jos me tekisimme miähen kanssa Frendeistä tutun listan julkkiksista, joiden kanssa saapi hengailla ilman että sitä lasketaan pettämiseksi, tämä Chester olisi kyllä minun listani kärjessä. Ja itse asiassa näin äkkiseltään ajateltuna luulen, ettei sillä listalla tarvitsisi muita ollakaan... (paitsi ehkä bändikaveri Mike)

Ja ihanista sedistä puheen ollen, nyt seuraakin ihan vilpitöntä ylistystä omalle oivalle aiviopuolisolleni. Perjantainahan meillä oli koko päivä aikaa nauttia pääkaupunkiseudun antimista, ja tietysti ohjelmassa oli myös shoppailua. Ostoskeskuksessa hajaannuimme, mutta ensimmäisen ostospyrähdyksen jälkeen tavatessamme mahtava miähekkeeni huolehtivaisesti varmisti, olinhan huomannut, että kompleksissa oli myös Esprit-myymälä (en ollut, koska olin juuttunut Vero Modaan ja JC:hen heräteostoksia tekemään), ja kiltisti johdatti minut sinne, vaikka se tietysti merkitsikin ostoskierroksen venähtämistä merkittävästi pidemmäksi. *irtopinnakopan ropinaa*

Seuraavaksi ilahdutimme miähen vanhaa isotätiä viemällä hänet torikahville. Tämä pieni ele merkitsi yksinäiselle vanhukselle silminnähden aivan valtavasti, ja siitä tuli meillekin yhtä aikaa hyvä ja haikea mieli. Voi kunpa voisimme useammin käydä häntä tervehtimässä ja auttelemassa!

Kahvitauon jälkeen superpuoliso lähti seurakseni Hugo Simbergin näyttelyä katsomaan. Navigaattori eksytti meidät johonkin ilmeisesti puu-Käpylän kapeille kaduille sompailemaan, mutta lopulta kuitenkin löysimme kohteeseen. Itse näyttelyn katsomiseen meni sitten lopulta varmaan vähemmän aikaa kuin perille löytämiseen - tauluja ei ollut näytillä kovinkaan paljon, mutta kauniitahan ne sitten tietysti olivat.

Perjantai-iltana oli sitten ohjelmassa se Bon Jovi. Olin (esi)teininä aika suurikin yhtyeen fani, ja ihan hyvin ne hitit mielestäni ovat aikaakin kestäneet, ja odotinkin nostalgian täyteistä iloista yhteislauluiltaa. Valitettavasti sää ei tällä kertaa suosinut stadionyleisöä; Bon Jovin sanoin "Eilen istuskeltiin ihastelemassa hienoa kesäiltaa mutta tänään ollaan sitten suihkussa 42 000 parhaan kaverin kanssa." Meillä oli keski-ikäisesti paikat tukevasti katoksen alla, joten pysyimme kyllä aivan kuivina, mutta yllättäen itse keikka jätti hieman kylmäksi. Kaikki propsit kyllä Jon Bon Joville ja Richie Samboralle, jotka kirjaimellisesti laittoivat itsensä likoon ja esiintyivät taivasalla ollen loppujen lopuksi aivan yhtä likomärkiä kuin kentällä joranneet katsojatkin. Ja toki Bon Jovi tuntui kiitettävästi antavan kaikkensa ja otti yleisönsä ammattilaisen elkein. Täytyi siinä kyllä sadetakin huppua nostaa kaverille - karvaa vaille viisikymppiä ikää mittarissa, mutta kyllä lähti haara-perushypyt kuin kengurulta, ja kelpo laulu samaan aikaan. Saa kokeilla kotona... Richie Sambora sen sijaan ei tuntunut ihan huipputerässä olevan, mutta propsit hänelle sentään siitä, että oli ylipäätään päässyt paikalle katkaisuhoitonsa jälkeen.

Minun näkökulmastani keikan suurin miinus tuli soittolistasta. Alun mukaansatempaavan hittikavalkadin jälkeen pitkä pätkä kaikkiaan lähes kolmituntisesta setistä omistettiin bändin uudemmalle tuotannolle, joka on minun makuuni turhan "aikuista" (tiedostan, että musiikkimakuni on suurelta osin suorastaan kiusallisen teini), sellaista "have-a-nice-ränttätänttä"-kamaa, kylläkin hyvin tehtyä mutta minusta auttamattoman pitkästyttävää.

Perjantai-illasta jäi siis hieman valju maku suuhun - mutta ei missään nimessä paha kuitenkaan! - mutta kokonaisuutena minilomamme oli vallan mahtava! Kyllä nyt taas jaksaa työsorviakin jonkin aikaa pyöritellä.

Olipa päivä

2011-06-14T14:41:00.000+03:00

Kodin Kuvalehdessä on aina viimeisellä sivulla suosittu Olipa päivä -palsta, jonkun (jotenkuten) tunnetun henkilön kertomus yhdestä tavallisesta päivästään. Olen monesti miettinyt, että siitä voisi saada hyvän rungon, jos ei muuta horinaa blogiin satu keksimään. Nyt sitten päätin kokeilla, koska eilen oli kovin veikeä päivä, josta joka tapauksessa haluaisin kertoa. (Avainsanat vaihtelevat hieman kirjoittajista riippuen, minä käytän nyt numeron 12/2011 eli Harri István Mäen otsikointia hieman soveltaen.)

Aamulla sain herätä ihanan hitaasti, koska minulla on loma. Meillä on vapaapäivinäkin herätyskello soimassa, ei suinkaan sen merkiksi, milloin viimeistään täytyy herätä, vaan sen merkiksi, milloin aikaisintaan saa herätä. Pojallahan uni yleensä loppuu aikaisemmin kuin meillä myöhempään valvoneilla aikuisilla, mutta olemme sopineet, että vasta herätyskellon piipatessa hän saa tulla meidän sänkyymme lastenohjelmia katsomaan, ja näin mekin saamme vielä jonkin aikaa torkkua. Miähellä tosin myöskin kaikkoaa uni herkästi jo kellon soittoon, ja hän pomppaa vieteriukon lailla aamun askareisiin, mikä joskus hieman harmistuttaa minua, koska katson velvollisuudekseni nousta sitten itsekin tekemään omaa osuuttani niistä askareista. Nyt miäs oli kuitenkin kalastusreissulla, joten minun tarvitsi vain puoli yhdeksältä kierähtää vaientamaan herätys, kääntää kylkeä ja jatkaa aamu-unta. Torkuskelin veikeältä kuulostaneen Tohtori Koiran ajan, kunnes nousin oman karvatohtorimme kanssa aamulehteä hakemaan.

Pukeuduin farkkuihin, T-paitaan ja fleecetakkiin, koska havaitsin sään kylmenneen radikaalisti. Sittemmin katsoin tarpeelliseksi pukea vielä paitapuseronkin ja myöhemmissä riennoissa vaihtaa fleecen ihan kunnon ulkoilutakkiin.

Aamiaiseksi söin voileivän ja join lasin mehua ja kupin kahvia, kuten aina.

Kummastelin hetken eriskummallista olotilaa: minulla ei ollut yhtään mitään tekemistä! Aivan pohjattoman autuasta! Pelailin tyhjänpäiväistä nettipeliä, poika tuli kysymään, miksi pelaan sitä. Siksi koska voin, vastasin. On muuten ihan mielettömän mahtavaa joskus tehdä jotain ihan vain siksi että voi!!!

Nolottaa myöntää, että olen jossain määrin koukussa siihen tyhjänpäiväiseen nettipeliin, Mahjong Connectiin.

Naapurissamme asuu aivan ihania ihmisiä! On poikamiestä, lapsiperhettä, eläkeläispariskuntaa... kaikille yhteistä on se, että he ovat ystävällisiä, hymyileväisiä, juttelevaisia ja avuliaita. Täytyykin muistaa pyytää jotakuta kastelemaan tiluksiamme hieman loppuviikosta, kun lähdemme muutamaksi päiväksi liesuun.

Ostin rasiallisen kotimaisia mansikoita, vaikka ne maksoivatkin kyllä nimensä mukaisesti mansikoita. Tulen koko ajan tarkemmaksi ostamieni tuotteiden, varsinkin elintarvikkeiden, alkuperästä; tärkeimmät vaikuttimeni ovat kansantaloudelliset ja ekologiset, mutta ei tämä viimeaikainen ehec-kohu ainakaan yhtään ole höllentänyt pipoani tässä suhteessa. Juomahyllyllä intouduin oikein ääneen pojan kanssa pohtimaan, otammeko sellaista vichyä, josta saa afrikkalaisille lapsille puhdasta vettä (BonAqua), vai sellaista, josta saa suomalaisille töitä (Hartwall). Lapsen on tietysti helpompi hahmottaa janoinen afrikkalainen ikätoveri - varsinkin kun sellaisesta on pullon kyljessä kuva - kuin työtön keski-ikäinen suomalainen, joten myönnyin tällä kertaa ottamaan sen monikansallisen vaihtoehdon. Onhan se oikeasti tosi myönteinen kampanja, ja eikös niitäkin juomia pulloteta myös täällä Suomessa?

Tässä iässä on puolensa ja puolensa. Onhan se elämä jo yhtä ja toista ehtinyt opettaa - kuten esimerkiksi sen, että silloin tällöin jopa yksinyrittäjänkin pitää pitää lomaa, heittää kaikki velvollisuudet roisisti nurkkaan ja olla tekemättä yh-tään mi-tään! Jo yhden päivän löysäily lataa akkuja tehokkaammin kuin purkillinen vitamiinipillereitä, epäilisin.

Ärsyynnyin vain yllättävän kevyesti lapseen, joka ei meinannut millään suostua puuhailemaan hetkeäkään itsekseen vaan vaati koko ajan viihdyttämistä tai vähintäänkin huomiota. On suorastaan järistyttävän paljon helpompi säilyttää maltti jälkikasvunkin kanssa, kun ei itsellä ole mitään stressattavaa!

Kaipasin vanhoja naapureita, kun kävimme asioilla entisillä kotikulmillamme. Sen sijaan huomasin, että sitä seutua en kaipaa yhtään, vaikka erittäin hyvin ne kuutisen vuotta siellä viihdyinkin. Ja niiden naapureiden kanssa olen kuitenkin pysynyt yhteyksissä ja meillä on ollut puhetta kyläilystä siitä saakka, kun tänne muutimme. Vastahan tässä on puolitoista vuotta mennyt, kyllä me kohta varmaan saamme kyläilyajan sovittua...

Kotikunnassani, tässä nykyisessä, viihdyn aivan valtavan hyvin! Epäilen, että vielä tämän puolentoista vuoden jälkeenkin meillä on jonkinlainen kuherruskuukausi meneillään; en keksi tästä oikein mitään pahaa sanottavaa. No jos jotain nyt hakemalla hakee niin uimahalliahan täällä ei ole, mutta emmepä me aktiiviuimareita olekaan.

Parasta oli päivän totaalinen paineettomuus. Jouduin hyppäämään yli kohdasta "kadun", koska en kertakaikkiaan kadu päivässä yhtään mitään - en sitä, etten tiskannut niitä muutamaa koneeseen kelpaamatonta astiaa pöydältä kuljeksimasta, en vieläkään silittänyt ripustamista odottavia uusia makkarin verhoja enkä edes viikannut edellispäivänä pestyjä pyykkejä kaappeihin. Niinpä vain näyttää tuo taivas olevan edelleen sangen tukevasti kantimissaan, vaikka meikämamma yhtenä päivänä kaikista kotitöistä luistikin!

Arvosanani päivälle on 10. Ihan pikkiriikkisen miinuksen voisi pipertää siitä, etten ehtinyt illalla jumppaan, koska käytin pojan jalkapallotreeneissä (se on yleensä miähen hommaa, mutta tällä kertaa hän kotiutui kalareissultaan vasta treenien jo alettua). Mutta ei kyllä maailmaa kaada pieni loma jumpastakaan, kyllä minä sinnekin salille ehdin vielä hikipisaran poikineen tässä kesän mittaan kantaa!

Päivä oli kaikessa mitättömyydessään aivan täydellinen! Toki minä olen perusluonteeltani aika touhukas ja aikaansaapa tyyppi, ja ihan varmasti kuuppa hajoaisi hyvinkin nopeasti, jos tuollaisia päiviä rupeaisi yhtenään tulemaan, mutta harvinaisena herkkuna moinen toden totta maistuu mansikalle (kotimaiselle totta kai)!

Ei aina voi osata.

2011-06-08T21:37:00.001+03:00

Tulin jumpasta. Pudotin puhelimeni kivilattialle, se meni aika moneen osaan (mutta onneksi sittemmin tokeni kuitenkin vielä käyttökuntoon). Potkaisin polveni todella kipeästi tuolinkulmaan. Manasin ääneen: "Mikä minua oikein vaivaa?!?" Takavasemmalta kuului pojan lakoninen vastaus: "Varmaan se että sää nyt vaan oot tumpelo."

Joo, lasten suusta... Pojan armottoman osuvaan lohkaisuun saattoi vaikuttaa myös taannoinen episodi:

Helteen alettua päätimme laittaa taas pikkuisen kahluualtaamme patiolle - eihän siitä nyt tuollaiselle lähes kouluikäiselle suurempaa puljausiloa ole, mutta kyllähän kaikenlaiset vesileikit aina kuumalla säällä virkistävät. Miäs siis puhalsi altaan edellisenä iltana, ja seuraavana päivänä minä ryhdyin täyttämään sitä vedellä. Sukelsin ulkovarastoomme ja aikani pyörin siellä sormi suussa, kunnes päättelin, että se kummallinen oranssi juttu pienillä pyörillä varustetussa häkkyrässä varmaan oli puutarhaletku. Nääs kun minun maailmassani puutarhaletkut ovat vihreitä kieppejä, jotka retkottavat sellaisinaan jossain kannakkeessa tai lattiannurkassa.

Köijäsin systeemin hanan viereen ja aloin ihmetellä, mikä pää siitä pitäisi tyrkätä hanaan ja mikä altaaseen. Minun maailmassani puutarhaletkuissa on kaksi päätä, joista toinen lykätään hanaan ja toinen altaaseen, mutta siinä oranssissa häkkyrässä ei ollut yhtään päätä paitsi kylläkin yksi ylimääräinen ihan pieni letkunpätkä, jolla arvelin olevan jotain erityistä merkitystä. Tässä vaiheessa piti jo soittaa miähelle. Vielä kahdentoista yhteisen vuoden jälkeenkään hän ei taida ihan täysin tajuta, kuinka uskomattoman kädettömän tunarin kanssa hän oikeastaan onkaan hynttyyt yhteen lyönyt... Hän vain kyseli ja selitti jatkuvasti jostain ihme suukappaleesta, jonka minä tulkitsin tarkoittavan sitä kummallista pientä letkunpätkää. No joltisenkin säädön jälkeen minulle valkeni, että se pikkupätkä tosiaan on keskeinen tekijä yhtälössä: sen toinen pää pannaan hanaan ja toinen siihen kärryyn, jossa se johtokieppi majailee. Hämmentävää, mutta mikäs siinä, jos homma kerran sillä lailla toimii.

Vaan kun ei toiminut. Vaikka kuinka huolellisesti tarkistin, että pikkuletku on toisesta päästään kiinni hanassa ja toisesta päästään kärryssä, ei altaassa retkottavasti letkunpäästä millään ilveellä herunut pisaraakaan vettä. Hana kyllä toimi, sen sain kiitettävän konkreettisesti tuta tarkistaessani letkun kiinnitystä ja vastaanottaessani reippaan jääkylmän suihkun naamalleni. Useampaan kertaan.

Aikani ährättyäni luovutin ja tunnustin puutarhaletkun voittajaksi. Sukelsin uudestaan ulkovarastoon, otin kaksi ämpäriä ja täytin sen halavatun altaan niillä (ja selässäni tunnen tämän nyt sitten taas, voi huoh ja superhuoh). Töistä tultuaan miäs sitten ystävällisesti kiikutti sieltä varastosta sen irrallisen suuttimen, joka siihen letkun toiseen päähän pitää kiinnittää, jotta sitä vettä saa tulemaan uloskin...

No loppu hyvin kaikki hyvin, kahluualtaassa on vettä ja ehkä jo ensi kerralla minäkin osaan käyttää sitä letkusysteemiä. Olen ehkä lievästi sanottuna tumpelo, mutta ainakin olen jossain määrin oppimiskykyinen. Kamerankin kanssa olen saanut jo ihan kelpo jälkeä aikaan, vaikka olen ehtinyt käyttöohjeissa vasta puoliväliin. Urheilukuvaustaitojani olen päässyt harjoittamaan pojan lätkä- ja futispeleissä, ja sangen onnistuneita otoksia on niistä jo tallentunutkin. Anonymiteetin nimissä en niitä kuitenkaan tänne laita näytille, vaan tyydyn esittelemään taas vähän lisää tuotantoa sarjastamme "amatöörit leikkii makrolla ja klisheet paukkuu":

Kukkakärpänen.

Tavallinen kärpänen.

Lude.

Untuva taimessa. Tämän hienous ei ehkä ihan äkkivilkaisulta avaudu, mutta itse olen siitä sangen ylpeä, koska tuulessa heiluvan untuvankevyen untuvan vangitseminen terävänä kuvaan ei ollut ihan helppoa.

Jarrua

2011-05-31T20:44:00.000+03:00

Minähän olen tunnetusti totaalisen vauhtisokea, mitä työntekoon tulee, mutta joskus sentään minullakin jarruvalot välähtävät. Kuten nyt siinä vaiheessa, kun käyn asiakkaan kanssa seuraavanlaisen puhelinkeskustelun:

- Arttu Asiakas [vanha hyvä tuttu] tässä moi. Mikä boogie?
- Yhymmmhäh..?
- Ehh, niin että mikä boogie?
- Jaa juu, sorppa, on vähän hiljaista buugien kanssa, olen vähän väsynyt, taisin nukkua huonosti viime yönä...
- No mutta siis mulla olis tällanen duuni tässä [kuvailee projektia]. Että milloinhan voisit luvata valmista?
- Ööötota jos nyt aloitetaan siitä, että mikähän päivä tänään on..?

Sehän lienee kaikille itsestäänselvää, mitä tuossa tilanteessa ei tehdä: ei tietenkään oteta sitä projektia. No tietenkin minä sen otin (ihme kyllä, että asiakas sen vielä tuon "ajatusten"vaihdon jälkeen halusi minulle antaa!), mutta onnekseni se sittemmin peruuntui minusta riippumattomista syistä. Silloin minä tartuin tilaisuuteen - ja puhelimeen. Oli selvästikin ehdottomasti taas sen aika: minä-päivän!

Ensin soitin kauneushoitolaan ja varasin jalkahoidon (olin saanut äitienpäivälahjaksi lahjakortin). Sitten soitin ystävälle ja sovin kahvittelutreffit. Siihen väliin jäi passelisti shoppailuaikaa, ja sen jälkeen ehdin vielä jumppaan. Koko päivän täydeltä suosikkiasioitani siis!

Päivä olikin mitä onnistunein ja ihanin. Tosin yksi päivä ei nyt selvästikään riitä kompensoimaan viime aikojen eläimellistä työtahtiani, mutta onhan sekin jo alku. Olen jo buukannut ensi kesälle kaksi ihan täyttä viikkoa lomaa (ei peräkkäisiä sentään)! Tästä se lähtee.

Päivä puutarhassa

2011-05-22T22:48:00.000+03:00

Tänään on ollut täydellinen päivä puutarhapuuhasteluun!

Aloitin perkaamalla kukkapenkistä ison ämpärillisen koiranputkenalkuja (mikseivät istutukset menesty yhtä vastustamattomasti?!?) ja lisäämällä sinne uutta multaa. Hyvin tuntuisivat perennat nousevan tänäkin vuonna!

Sitten puutarhakauppaan. Valinnanvaikeus ole melkoinen - maailmassa on niin valtavasti niin valtavan kauniita kukkia... Keittiön ikkunalaudalle valitsin tällä kertaa tähtisilmiä ja murattia.

Ainakin tuoreeltaan asetelma näyttää ihanalta, toivottavasti kestää!

Tällaisen asetelman kyhäsin kasvimaan laidalle. Pääsiäispyhien touhunpuuskassa miäs kaatoi siitä suuren omenapuun ja tärkeänä selitti jättäneensä tarkoituksella kannon sellaiseksi, että minä "saan laittaa siihen vaikka jotain kukkia", joten pitihän minun sitten, kun kerta niin kauniisti oli oikein etukäteen asiaa ajateltu. Trendikkään rustiikkinen ruukku (joo tässä kohtaa saa ihan vapaasti tirskahtaa) löytyi pihan perältä, ilmeisesti on ollut vähän turhankin, köh, rustiikkinen edellisten asukkaiden mukaan otettavaksi, mutta minä tietysti ympäristö- ja muotitietoisena immeisenä pelastin kapineen hyötykäyttöön. Auringonkukka pisti silmääni marketissa - ne ovat ehdottomia lempikukkiani, olivat häissämmekin teemana! - ja sille kaveriksi istutin timjamia ajatellen, että se sopii ikään kuin hyötykasvimaan teemaan.

Kukkien parissa puuhastellessa vierähti aikaa sen verran rattoisasti, etten enää oikein ehtinyt jumppaan. Vaatimalla vaadin, että miäs antaa minun muokata vielä kasvimaan - tuumasin, että se talikon varressa huhkiminen ja 60-litraisten multasäkkien rehaaminen käy varmaan ihan vastaavasta liikunnasta. Ja kävihän se, toi hien pintaan ja hymyn huulille. Aina siihen asti, kun ripustin talikon naulaan ja tajusin, kuinka jumalattomasti selkääni sattuukaan. Voi elämä, jos TAAS onnistuin jumittamaan sen viikoiksi, juuri kun edellisestä kipukaudesta pääsin!!! Pidetään peukkuja, että hyvä yöuni tekee ihmeitä!

Tähän loppuun vielä päivän puutarhapähkinä: Osaisiko joku kertoa, mikä tämä kuvan puu mahtaa olla?

Edelliset asukkaat kertoivat, että talon pihassa on "ihana, satoisa kirsikkapuu". Viime keväänä tohkeilinkin ihanista kirsikankukista - joista sitten suureksi tyrmistyksekseni syksyllä kehkeytyikin tosi runsas sato ihania, meheviä, makeita luumuja... Tietysti siinä vaiheessa kävin kaikki puutarhan puut läpi, mutta missään ei kyllä näkynyt kirsikan kirsikkaa; omena- ja luumupuita näyttivät olevan. Nyt on (appivanhempien suosiollisella avustuksella) kaikki muut pihan puut tunnistettu paitsi tämä yksi punalehtinen. Niinku että ei sunkas tämä nyt se kirsikka sitten ole? Kyllähän siinä noita jotain marjoja oli yli talvenkin, mutta en minä siinä mitään nättejä kukkia ole nähnyt... No, nätti puu, niin tai näin.

Ja nätti puutarha kaiken kaikkiaan! Varsinkin, jahka saadaan valmiiksi se uusi kukkapenkki, jota ihana miäheni tuohon etupihaan minulle rupesi kyhäämään. Jäi vain projekti hieman vaiheeseen, kun multa loppui (eräs yli-innokas hyötyliikunnan harrastaja kuskasi nääs kasvimaalle kaiken minkä vain jaksoi kantaa eli ihan melkein kaiken), ja kun miäs meni sitä lähikaupan puutarhamyymälästä hakemaan lisää, se oli loppunut jo sieltäkin. Vissiin jonkun muunkin mielestä on tänään ollut täydellinen päivä puutarhapuuhasteluun...

Ketjureaktio

2011-05-16T18:43:00.001+03:00

Sattuipa käymään niin, että meidän poijaat saivat lauantaisella kalareissullaan muhkean, noin kolmikiloisen toutaimen.

Toutainhan ei varsinaisesti mikään jalokala ole, mutta savustamalla noin isosta jötikästä saa jo ihan syömäkelpoisen. Meillä ei vain ollut savustusvälineitä. Miäs on jo jonkin aikaa harkinnut sähkösavustimen hankkimista, joten päätimme sitten sunnuntaina käydä sellaisen ostamassa. Samallahan voisimme katsella vähän parempia grillejäkin, minua varsinkaan se muutama vuosi sitten hankittu sähköparilapallogrillisysteemi ei koskaan oikein onnistunut voittamaan puolelleen.

Sunnuntaina siis lähdimme heti aamupäivästä savustinta hankkimaan, että kala ehdittäisiin sitten vielä savustaakin. Kaikkea-maan-ja-taivaan-väliltä-lähikaupassamme ei yllättäen ollutkaan sähkösavustimia, ja olimme lähteneet liikenteeseen sen verran aikaisin, etteivät muut kaupat vielä olleet auki. Keksimme sitten lähteä ajamaan ihan toiselle puolelle kaupunkia, siellä kun on se hyvä urheiluvälinekauppa, jossa on tosi hyvä valikoima edullisia kalastusvälineitä. Koska jos sellainen savustin nyt sitten hankittaisiin, niin pitäähän se varmistaa, että savustettavaa varmasti riittää jatkossakin! (Oikeasti, miähen suhtautuminen kalastusvälineisiin on samanlainen kuin minun näkemykseni kivoista koltuista tai pöytäliinoista: niitä ei koskaan ole tarpeeksi eikä niitä varsinkaan mitenkään voi olla liikaa.)

Saavuimme määränpäähämme sopivasti juuri sen verran ennen kahtatoista, että ehdimme lounastaa terveelliset ja täysipainoiset Mäkkäri-ateriat (sivumennen sanoen se CBO eli kana-pekoni-sipulihampurilainen tuotti valtaisan pettymyksen: se oli rutikuiva, suorastaan kurkkuun takertuva, enkä minä sitä sipuliakaan siitä onnistunut bongaamaan lainkaan). Ja sitten urheilukauppaan. Jossa oli muuten ihan mahtava valikoima ihan mahtavan edullisia jumppa- ja ulkoiluvaatteitakin! Siinä vaiheessa, kun perheen miespuoliset suuntasivat kassaa kohti mukanaan uusi onkivapa ja jokunen uistin, minä roikotin silmät loistaen yhtä jumppatoppia ja yksiä urheilurintaliivejä - ihan mieletön mäihä: juuri niitä minun ehdottomia suosikkiliivejäni oli tarjouksessa tasan yksi kappale, ja se sattui olemaan tasan minun kokoani! Kaiken kukkuraksi silmiini osui vielä oikein hyvässä tarjouksessa ollut ulkoilutakki, ja hyvään vauhtiin päästyäni ostaa päräytin sitten vielä senkin. Edellinen goretex-takkini on ostettu juuri pojan syntymän jälkeen eikä siinä sinänsä muuta vikaa ole kuin se että se on ihan kamalan ruma, muodoton raskas epämääräinen harmaa möykky; on kyllä ollut synnytyksenjälkeisillä hormoneilla varmasti jotain osuutta siihen ostopäätökseeni, muuten en kyllä voi ymmärtää, miksi olen ikinä sellaista reuhkaa edes kahta kertaa vilkaissut! No siitä tulee nyt sitten kalastustakki anoppilaan (Joo minäkin käyn joskus kalassa. Ehkä kerran vuodessa. Jos ihan armottomasti painostetaan tai vaihtoehtoisesti houkutellaan esim. Jägermaisterilla.)

Seuraava pysähdyspaikka oli sitten rautakauppa. Löysimme haluamamme savustimen oikopäätä, mutta koska vapaita myyjiä ei sattunut juuri sillä hetkellä olemaan näköpiirissä, hypistelimme ihan vähän niitä grillejäkin siinä sitten. Ja jotenkin siinä sitten kävi niin, että jonkin ajan kuluttua ähistelimme farmariautomme takakonttiin kolmen polttimon kaasugrilliä, kaasupulloa yms. tykötarpeita, ynnä tietenkin sitä savustinta. Juuri ja juuri mahduimme vielä itse sinne sekaan.

Jotta tulihan siinä yhdelle toutaimelle loppujen lopuksi hieman hintaa... Mutta kuulemma siitä tuli savustettuna sangen kelvollista (itsehän en kala-allergikkona tähän asiaan osaa mitään sanoa), joten ei mennyt vaivannäkö hukkaan. Ja ensi viikonloppuna sitten grillataan!

Tänään olen istuskellut tässä työpöytäni ääressä Ville Peltosen nimellä ja numerolla varustettu Suomen lätkäjoukkueen pelipaita ylläni, kokkaillut herkullista lasagnea, jota ei sitten eilen tehtykään kun ilmaantui muuta syötävää, ulkoiluttanut koiraa uudessa takissa, ja kohta pääsen jumppaan uusissa värmeissä. On niitä pöllömpiäkin maanantaipäiviä ollut!

Opintie siintää

2011-05-06T09:45:00.000+03:00

Kävin pojan tulevan koulun vanhempaininfossa. (...muistaa sen pojan pienen voin... milloin mä vanhenin, hän milloin varttui noin...) Tai oikeastaan se on jo pojan nykyinenkin koulu, kun eskari on siinä samalla kampuksella, mutta tuleehan se siirtymä pihan poikki olemaan henkiseltä kannalta melkoinen. Ja varsinkin äidin mieltä askarruttivat myös monet käytännön kysymykset: Millaisia vaatteita koululaiselle varataan? (Sisätossut? Erilliset sisä- ja ulkoiluvaatteet? Ehtiikö niitä lyhyttä välituntia varten eestaas vekslata?) Monenko aikaan kello soi aamuisin (eli mihin aikaan passitetaan koululainen kotoa matkaan)? Mihin lapsi ensimmäisenä koulupäivänä tuodaan, missä hänen luokkahuoneensa on? Jne.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti kuluvana lukuvuonna ensimmäistä luokkaa opettanut opettaja. Hänellä oli ihan mielenkiintoisia havaintoja kerrottavanaan, ja vanhemmille pyyntö totuttaa lasta jo ottamaan vastuuta omista asioistaan ja tavaroistaan, korostaa neuvottelutaitojen tärkeyttä ryhmässä toimittaessa mutta toisaalta painokas muistutus siitä, että kaikissa tilanteissa lapselle EI pidä sitä neuvotteluvaltaa kuitenkaan antaa. Sinänsä itsestäänselviä asioita, mutta hyvä niistä on aika ajoin muistuttaa. Kirjoitin pääni sisäiseen pieneen punaiseen muistikirjaan: Opetelkoon pikkuhiljaa pakkaamaan jo oman eskarireppunsakin. Terroristien kanssa ei edelleenkään neuvotella.

Sitten puhui kouluterveydenhoitaja todella painavaa asiaa ekaluokkalaisten unentarpeesta, säännöllisten elämäntapojen tärkeydestä, aamutoimiin totuttelusta, ulkoilun tarpeellisuudesta ja television vaikutuksesta pieneen mieleen. Hän mainitsi ihan erikseen, että monille pikkukoululaisille on ilmaantunut hyvinkin vahvoja pelkotiloja esimerkiksi Salatuista elämistä. Tämä hieman tyrmistytti minua. Jos minulta kysytään niin Salattujen elämien kohderyhmään ei kyllä kuulu kukaan - mutta eivät nyt varmasti ainakaan alle kymmenvuotiaat! Mutta esiteinien keskuudessa sarja taitaa olla hyvinkin suosittu, ja onhan se ihan ymmärrettävää, että jos perheessä on vanhempia sisaruksia, jotka katsovat sarjaa, voi olla hankala varjella pienimpiä vaikutteilta. No onneksi meillä ei tätä ongelmaa sentään ole! Muutenkin olemme tosi tarkkoja siitä, että lapsen läsnäollessa ei aikuisten ohjelmia katsota eikä telkkari ole auki edes taustalla - tuo pikkuihminen kyllä imee itseensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa kuin pesusieni! Kerran sattui autoradiosta livahtamaan pojan korviin pätkä uutislähetystä, ja sitten saatiinkin pari seuraavaa päivää kiemurrella vastauksia päivittelyyn aiheesta "Äiti miten niin se setä tukehtui omaan oksennukseensa?" (Sattui Gary Mooren kuolinuutinen juuri siihen lähetykseen.) Päänsisäiseen muistikirjaan: Jotain me selvästikin tehdään jopa ammattilaisten mielestä oikein, jatketaan samaan malliin.

Sitten tuli vuoroon erityisopettaja, joka erittäin pitkästi, seikkaperäisesti ja ammattijargonpitoisesti selosti oppimis- ja keskittymisvaikeuksista kärsiville tarjolla olevia tukitoimia. Ja sitten tuli kuraattori, joka jatkoi samasta aiheesta lyhyesti ja kansantajuisesti. Punaiseen muistikirjaan: Voi kiasus, täytyy kyllä kesän mittaan tehdä tosissaan töitä sen huimelon kanssa, ettei se sitten joudu yhtenään "jaksolle"!!! Oppimisvaikeuksiahan meidän poitsulla tuskin on - juuri eskaristakin saadun arvion mukaan hän on hyvin etevä niin lukemisessä ja kirjoittamisessa kuin matematiikassakin - mutta niitä keskittymisvaikeuksia ja häiriökäyttäytymistä kyllä saattaa ilmetä. Selostus tukitoimista jatkui ja jatkui ja siitä alkoi jo tulla sellainen tunne, että niitä pikkuisia napsitaan luokista "jaksoille" ihan yhtenään. Tietysti on mahtava juttu, että tukitoimia on tarjolla kaikesta päätellen ihan reilusti, mutta silti jäi hirvittämään. Kirjoitin päänsisäiseen muistikirjaani vielä isoin kirjaimin: NYT SE VEKARA AISOIHIN ENNEN KUIN HOMMA RÄJÄHTÄÄ KÄSIIN!

Sitten tuli rehtorin vuoro. Hän kertoi ensin - yllätys yllätys - oppimis- ja keskittymisvaikeuksista kärsiville tarjolla olevista tukitoimista. Sitten hän paasasi hurmoshenkisesti liikennesäännöistä ja koulun alueella autoilusta: parkkipaikalla pitää ajaa nuolten osoittamaan ajosuuntaan, ja sinne yläpihalle, jonne johtavan tien pielessä on "ajoneuvolla ajo kielletty muilta kuin henkilökunnalta" -liikennemerkki, ei saa ajaa autolla! Tämä siksi että jonain kauniina päivänä vielä poliisit tulee ja antaa sakot, paitsi että oikeasti tietysti ennen kaikkea siksi, että koulun alueella vipeltävien pienten lasten turvallisuus olisi taattu. Saman saarnan olin kuullut jo eskarin infossa ja ihmetellyt jo silloin, miksi kyseiselle aiheelle annettiin niinkin paljon aikaa kestoltaan rajallisessa tilaisuudessa. Käsi sydämelle, vanhemmat, kuka teistä on noudattanut näitä sääntöjä? kysyi rehtori väräjävällä, paatoksellisella äänellä. Käsi sydämelle, vanhemmat, kuka teistä olisi noudattanut näitä sääntöjä ihan saarnaamattakin - siksi, että ne ovat liikennesääntöjä ja liikennesääntöjä yleensä ruukataan liikenteessä noudattaa? Entä kuinka moni on ajanut sinne yläpihalle ihan vain tuota rehtoria ärsyttääkseen..? pohdin minä hiljaa mielessäni.

Ja sitten, ohuppista, infolle varattu aika olikin jo mennyt! Nopeasti rehtori vielä lukea posmotti papereistaan, miten lapset rinnakkaisluokille jakautuvat (meidän poitsun koko eskariryhmä pääsee samalle luokalle, ihan kiva), ja siinäpä se sitten, kiitos ja heihei ja tervetuloa syksyllä.

Naulakolla uskaltauduin varovasti kysäisemään kokeneemmilta (siis sellaisilta, joilla on samassa koulussa jo vanhempia lapsia), että mistäs ja milloinkas me sitten niinku saadaan tietää, mihin päin koulua ekana päivänä pitäisi lapsen kanssa suunnistaa, että mihinhän luokkaan tai edes mihin rakennukseen ne ekat luokat sijoittuvat..? Yksi äideistä hätkähti että tosiaan niin, eihän sitä kerrottukaan! Ja eikun ravia takaisin rehtorin pakeille. Pikaisesti hän huikkasi luokkien sijainnit: yksi päärakennuksessa, kaksi sivurakennuksessa - jotenkin hoopoa, etteivät kaikki ole samassa paikassa. Mutta tilasta on kovasti pulaa, se nyt on yleisesti tiedossa oleva fakta.

Että näillä mennään, no kaipa se siitä. Kyä viksup pärjää. Ja meidän poika ainakin on fiksu. Vaikkakin vähän, köh, vilkkaanpuoleinen. Emme voineet vastustaa kiusausta vaan ostimme vapputorilta hänelle paidan, jossa lukee "Joskus sitä vain herää riiviönä!" Ylpeänä poika puki uuden paidan ylleen, mutta sitten piti kuitenkin kysyä:

- Äiti, mitä tarkoittaa riiviö?
- No se on niinku sellainen, joka on koko ajan villi ja riehuu ja joutuu hankaluuksiin...
- En mä koko ajan ole villi ja riehu. Enimmän aikaa vain.

Jep, viksu on. Kyä se pärjää.

Glada - tai jotain

2011-05-01T14:44:00.000+03:00

Jos viime viikonloppu olisi ollut tavallinen viikonloppu, olisin varmasti ollut muikean tyytyväinen siihen, kuinka paljon meillä saatiinkaan aikaan: kaadettiin pihasta kolme suurta puuta (naapurin suosiollisella avustuksella), pilkottiin ja siirrettiin katonkorjauksesta yli jääneet katepellit, haravoitiin suurin osa pihasta (osa oli vielä märkää, koska ne kattopellit olivat säilöneet allaan lumikinosta), raivattiin kukkapenkki, pestiin ikkunat, tuuletettiin matot ja pestiin lattia. Vain vessat jäivät pesemättä, koska rätit loppuivat kesken.

Vaan kun viime viikonloppu oli pääsiäisviikonloppu, ja minä olin haaveillut ottavani sen autuaasti levon kannalta, perheen seurasta, kiireettömyydestä ja paineettomuudesta nauttien. Mutta kun se naapuri nyt sattui olemaan työkaluineen käytettävissä (hän on reissutöissä ja harvoin kotona) ja sääkin suosi puutarhahommia, niin pitihän ne nyt sitten tehdä. Vaikka selkääkin koski niin, että jo ruokapöytään istumisesta kihosi itku silmään. Ja harmistuksesta toinen mokoma.

Vika ei ole todellisuudessa, vika on odotuksissa - kuten sanoin, jos kyseessä olisi ollut tavallinen viikonloppu, sen saldo olisi varmasti yksinomaan ilahduttanut. Joten päätin, että meidän perheessä loppui juhlapyhien viettäminen siihen paikkaan, tästä lähin kaikki viikonloput olisivat tuikitavallisia; eipä sitten ainakaan tarvitsisi sitä surra, että on nähnyt vaivaa koristelujen ja mahdollisten ohjelmasuunnitelmien kanssa, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta.

Vappuaaton valjetessa meillä ei siis ollut yhtäkään ilmapalloa eikä senttiäkään serpentiiniä missään. Hampurilaisiakin oli ruokalistalla vain siksi, että jääkaapissa sattui olemaan hampurilaiskastiketta, jonka viimeinen käyttöpäivä oli vapunpäivänä, ei suinkaan siksi, että meillä on aina ollut tapana syödä vappuna hampurilaisia... Aikansa perheen miesväki pyöritteli kummissaan päätään, sitten kaivettiin koristelaatikko esiin ja haettiin kaupasta lissää. Ja kun koristelun vauhtiin päästiin, siitä saivat sitten osansa kaikki:

Ja vapunpäivän aamuna lähdettiin vapputorille, kuten aina. Kun varmaan melkein koko hemmetin kesän puutarhatyötkin oli kerta jo viime viikonloppuna tehty. Minä päätin ottaa sen tilaisuutena harjoitella taas kameran käyttöä.

Torilta matka jatkui edelleen perinteisissä merkeissä. Seuraa kuva-arvoitus: kuka tietää, mistä tämä on?

Paljastan vastauksen saman tien: Näin kaunis sisäkatto löytyy Tampereen - ellei koko maailman - ehdottomasti sympaattisimmasta paikasta:

...paikasta, josta saa ihan varmasti koko maailman parhaat ja tuoreimmat munkit. Ja sellaisen jälkeen onkin jo aika vaikea muistaa, miksi halusikaan luopua vappuperinteistä...

Tuumasta toimeen

2011-04-23T17:36:00.001+03:00

Siinä se nyt on, minun uusi menopelini! Teräsrunko (joka tuntuu huomattavan painav... siis tukevalta edelliseen erityiskevyeeen verrattuna), seitsemän vaihdetta (eskarimatkalla on iso mäki ja minä olen mukavuudenhaluinen ja hikoilen mieluummin jumppasalilla), käsijarrut (yli 20 vuotta jalkajarruttomalla pyörällä ajaneena pelkään, että ensi alkuun töhisin vahinkoäkkijarrutuksilla itseni yhtenään jorpakkoon), leveähkö pehmeähkö satula, soittokello, tarakka, jalka ja lukko. Olen tyytyväinen.

Vanhasta tottumuksesta ja varmuuden vuoksi hypistelin myös paria city- ja maastopyörän välimuotoa eli hybridiä, mutta niissä se ajoasento vaikutti turhan tutulta eli mahdollisesti haitalliselta. Lisäksi minua harmistuttaa noissa harrastepyörissä se, että ne myydään niin totaalisen riisuttuina, ilman jalkaa, tarakkaa, ketjunsuojia... hyvä kun lokarit edes on valmiina!

Ihan eri eläinhän tämä kyllä on kuin vanha uskollinen sotaratsuni, mutta mukavasti meiltä varmasti yhteinen matka taittuu. Kun nousin pyörän selkään ajaakseni liikkeestä kotiin, tuntui kuin selkäni olisi voihkaissut "voi EI, ei tätä!" - mutta jo muutaman polkaisun jälkeen selkä tuntuikin hämmästyneesti henkäisevän "oho, eihän tässä sittenkään mitään hätää ole!" Pysty ajoasento tuntui kyllä ensi alkuun todella oudolta - siitä puuttui se aerodynamiitin tuntu, kuten Autot-elokuvan Martti ruukaa sanoa - mutta pian siihen tottui ja ihan tykästyikin.

Voi kun tämä tosiaan olisi nyt se ratkaiseva ratkaisu selkäpulmiini!!! Vajaatehoisuus on syönyt naista isoin haukkauksin, varsinkin nyt kun miäs on pitkien pyhien kunniaksi saanut vielä tavallistakin raivokkaamman puuhavaihteen päälle. Minähän olin kyllä suunnitellutkin ottavani pääsiäisenpyhät hartaasti kaivatun levon kannalta, mutta ei se sängyllä röhnöttäminen sitten kuitenkaan mieltä ylennä, jos toinen samalla touhuaa ympärillä hiki päässä yhteisten asioiden hyväksi.

Mutta ei näin ihanan keväisinä päivinä kuitenkaan loputtomiin jaksa siellä murheen alhossa rämpiä. Onneksi on tuo lapsukainen, jolla on mahtava kyky nähdä elämän pienet ihanuudet ja jakaa ne muidenkin kanssa!

"Äiti äiti meillä kukkii sipuli!!!" Onneksi poitsu ehti nyhtää vain yhden irti - hyvässä tarkoituksessa toki, hän kun tietää miten mielellään äiti syö sipulia - ennen kuin tajusin selittää, että nämä sipulit ovat kukkien juurakoita ja niiden kuuluu olla katsottavina vain. Voi mikä riemastus oli tajuta, että viimesyksyiset istutukseni ovat siis onnistuneet ja ensimmäiset vuokot kukkivat jo!

Kevään ensimmäiset saippuakuplat ovat vuodesta toiseen yhtä kiehtova juttu!

Päivän päättäneen grillauskauden avauksen kruunasi kaunis sateenkaari.

Ei tämä elämä tosiaankaan yhtään hullumpaa ole!

Ihastusta, harmistusta ja oivallusta

2011-04-22T15:03:00.000+03:00

Minä olen syvästi ihastunut lähikauppaamme! Positiivisesta palautteesta huolimatta en aio varsinaisesti paljastaa, mistä kaupasta on kyse, mutta lähiseudulla asustavat tunnistanevat paikan kyllä helposti esimerkiksi siitä, että se on käsittääkseni edelleen koko maan ainoa niin suuren kokoluokan kauppa, joka on auki joka ainoana vuoden päivänä joulupäivää lukuunottamatta aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Pitkä aukioloaika on todellista luksusta: sunnuntainakin saa jo aamupäiväkahville maitoa tai pullaa kaveriksi, jos omat varastot ovatkin päässeet ehtymään, ja myös iltasella havaitut puutteet tai ihan silkat herkunhimot ehtii hyvin täyttää.

Kyseessä on perinteinen kauppiasvetoinen K-kauppa, ja tämän nimenomaisen kaupan kauppias käsittääkseni sattuu asustamaankin jossain näillä main. Niinpä kaikkiin paikallisen omakotiyhdistyksen, tiekunnan yms. tilaisuuksiin saadaan grillimakkarat ja pillimehut ystävällisenä sponsoritukena. Erityisen vaikutuksen ainakin minuun teki kauppiaan joulutempaus: juuri joulun alla, sellaisena järkyttävän hyytävän kylmänä iltana, ovikellomme soi ja ovella seisoi kaksi nuorta poikaa (näin että heillä oli autokyyti tien reunassa sentään odottamassa) ojentaen joululimppua saatteella "Kauppias toivottaa kaikille hyvää joulua!" Kyllä ilahdutti, enkä varmasti ollut ainoa ilahtunut näillä main!

Ja sitten siinä kaupassa on ihan oikea vanhan ajan palveleva lihatiski! Pyrin ostamaan sieltä lihani aina kun mahdollista, varsinkin kuultuani, että kaikki tarjolla oleva tuoreliha on ehdottoman kotimaista. Lihatiskin ammattitaitoiset, iloiset myyjät ovat aina valmiita kertomaan tuotteista kysyttäessä tai kysymättäkin. Taannoin esimerkiksi katsoin hieman epäröiden marinoituja possunsuikaleita tottuneena siihen, että valmispakkauksissa marinadin alle yleensä kätkeytyy jos jonkinlaista kinderyllätystä, mutta myyjä pystyi minulle näyttämään vastaavan porsaan ulkofileepalan, josta suikaleet oli tehty, ja pääpiirteittäin kuvailemaan oman talon marinadinkin koostumusta. Ja oli muuten hyvää, maukasta ja mureaa lihaa, eikä yhtäkään jokeripalaa!

Tänään päätin aamupäivästä käveleskellä kaupalle ja ostaa pari juttua, jotka aikaisemmin tehdyistä pääsiäisostoksista olivat jääneet uupumaan. Olin varautunut koluamaan tyhjiä hyllyjä - eihän pitkänäperjantaina juuri mikään kauppa ole auki eivätkä varmasti tavarantoimittajatkaan ajossa - mutta mitä vielä! Kaupallahan oli täysi hulina: tuoretta leipääkin jopa enemmän kuin normaalisti, lihatiski auki, erillinen kukkamyyntipöytä eteisessä ja pihassa vielä Votkinsin lihatuotevaunu. Ja väkeä, sitähän riitti (sitä tosin riittää aina sellaisina aikoina kun muut kaupat ovat kiinni - aivan kuin lähiseudun asukkaat eivät mitenkään pysyisi hengissä käymättä joka päivä ostoksilla)! Tunnelma oli jotenkin ihana. Suunniteltujen kaapintäydennysten lisäksi innostuin ostamaan Votkinsilta vielä chorizoa ja kinkkua (koska ne ovat niin mahtavia, voin todella lämpimästi suositella Votkinsin tuotteita, erityisesti sitä suorastaan täydellistä sinappia!) joista sitten teinkin herkullisen pastankastikkeen perheelle lounaaksi.

Tästä miellyttävästä kävelyretkestä pääsemmekin kohtaan "harmistusta": Toki lähikauppa on sopivan pikku kävelymatkan päässä ja tänään sen parkkipaikka oli niin täynnä, että jos olisin autolla mennytkin, olisin todennäköisesti joutunut lähimmästä vapaasta ruudusta kävelemään ovelle melkein yhtä pitkän matkan kuin meiltä kotoa, mutta todellinen syy kävelyyn oli se, että mihinkään muuhun en tällä hetkellä oikein kykene. Pahuksen selkäkipu palasi ärhäkämpänä kuin koskaan!

Monta rumaa sanaa tähän. Ja pari lisää vielä kiellon päälle. Johan se selkä on monta kuukautta ollut oikein vetreä, viimeiset viikot suorastaan täysin kivuton - mikä sen nyt taas noin suututti?!? Tätä kysymystä pohtiessani koin jonkinasteisen ahaa-elämyksen. Edellinen kipukausihan alkoi alkusyksystä, sitten talven mittaan kipu hitaasti mutta varmasti lievittyi, ja palasi nyt taas alkukeväästä. Mitä minä siis teen alkusyksystä ja alkukeväästä mutta en talvella? HAA! Vastaus: pyöräilen!!! (Minähän en juurikaan pyöräile myöskään kesällä; käytännössä ainoa mihin pyörää käytän, on lapsen hoitoon saattelu.)

Voisiko syypää tähän raivostuttavaan olotilaan siis nököttää tuossa etupihassa, tuo vanha ja uskollinen mankeli! Polkupyöräni on kunnioitettavat lähes 20 vuotta vanha, aikanaan aktiivisesti maastopyöräilyä harrastaneen eksäni minulle valikoima laatupeli, sellainen 21-vaihteinen ja miesten malliin rungollinen (tämä siksi, että naisten mallistossa ei eksän makuun tarpeeksi laadukkaita vaihtoehtoja kuulemma ollut tarjolla). Erinomainen pyörähän se on, mistä tosiaan kertoo jo sen huikean pitkä käyttöikäkin (joskin mainittakoon, etten opiskeluvuosien jälkeen järin aktiivisesti ole kyllä pyöräillyt; on mennyt vuosiakin, etten ole polkaissut metriäkään), ja hyvin se tarkoituksensa sinänsä täyttää edelleen. Niistä vaihteista ei tosin enää oikein toimi kuin ehkä viisi, mutta enpä minä sen enempää tuolle vajaan kilsan eskarimatkalle tarvitsekaan. MUTTA tyypilliseen 1990-luvun tapaan pyörän ajoasento on aivan erityisen matala, sellainen, että pää on melkein alempana kuin ahteri - ei varmastikaan maailman ergonomisin ratkaisu!

Tuumasin, että tuskinpa minua mitenkään erityisen huikentelevaisena voidaan pitää, jos nyt jo vaihdan tuon sykkelin uuteen, oli se sitten syypää selkävaivoihini tai ei. Taidan mennä ostoksille heti huomenissa, jos vain selkä sallii - sääli, että ihana lähikauppani ei myy polkupyöriä...

Montako airoparia on kirkkoveneessä?

2011-04-13T10:08:00.000+03:00

huuteli äänestäjä kopistansa lehden pilakuvassa. Mekin kävimme jo omat koodimme äänestyslipukkeisiin raapustamassa, ja kyllä minä ainakin kiltisti ihan oikeita numeroita siellä mielessäni pyörittelin enkä kirkkoveneen airoja sentään. Puolisoni valinnasta en ole ihan varma, mutta kotimatkalla käytiin kyllä autossa seuraavanlainen keskustelu:

Poika: Äiti, ketä sä äänestit?
Minä: Meillä on katsos täällä Suomessa sellainen juttu kuin vaalisalaisuus. Se tarkoittaa, ettei kenenkään tartte kellekään kertoa, ketä äänesti, jos ei halua.
Poika: Isi ainakin kerto, se äänesti Aku Ankkaa!
Miäs: Ihan kaikkee ei välttämättä aina kannata uskoa mitä isi sanoo...
Minä: No eihän tuon ikäinen mitenkään voi tietää mitä eroa on jollain Aku Ankalla ja Timo Soinilla, eikä onneksi vielä moneen vuoteen tarvitsekaan tietää.
Poika: Timo Sonni?!? Timo-sonni, timosonni, hehhehhee, timosonni...

Eli jos eskarissa tulee puhetta vaaleista niin meidän poitsu todennäköisesti kailottaa riemukkaana, että meidän isi äänesti Aku Ankkaa ja äiti timosonnia...

Sen verran voin kyllä näin julkisesti paljastaa, että Timo Soinia emme äänestäneet - hän kun ei ole tässä vaalipiirissä ehdollakaan. Oman ehdokkaani löysin ilahduttavan helposti vaalikoneen avulla: näin tuloslistalla mielenkiintoisen nimen, perehdyin ehdokkaaseen tarkemmin ja havaitsin hänet itselleni sopivaksi. Niin kauan kuin Suomessa politiikkaa tehdään näinkin tiukasti puoluejärjestelmän viitekehyksessä, on aivan turha kuvitellakaan löytävänsä täysin yksi yhteen -yksimielisyyttä yhdenkään ehdokkaan (saati sitten puolueen) kanssa, mutta minä olen tyytyväinen bongattuani ehdokkaan, jonka perusarvot tuntuisivat olevan sangen lähellä omiani.

Yksi erittäin positiivinen seikka, joka vain vahvistaa valintaani, on se etten ole nähnyt yhtäkään oman ehdokkaani ulkomainosta (puolueen yhteisiä plakaateja lukuunottamatta). Voi se tietysti olla, että hänelläkin niitä jossain on, mutta minä en sitten ole sellaisilla seuduilla liikuskellut. Viikonloppuna ajelimme parinsadan kilometrin siirtymän pitkälti perisuomalaisen maaseudun halki, ja voi kauhistus miten rumalta se maisema näytti! Viimeisiään vetelevien, harmaantuneiden ja mustuneiden lumikinosten ja rusehtavina lilluvien tulvalammikoiden keskellä jos jonkinlaista pahvihäkkyrää ja lakanaviritelmää jos johonkin suuntaan kenollaan - siitä oli kyllä estetiikka kaukana!

Rupesin oikein miettimään, kuinka monen lopulliseen äänestyspäätökseen ne ulkomainokset muka vaikuttavat yhtään millään lailla. Kai senkin sitten on joku viisas tutkinut, että naaman, nimen ja numeron yhdistelmälle altistuminen jotain jälkeä ihmisen alitajuntaan jättää ja tämä muistijälki sitten äänestyskopissa putkahtaa sieltä mielen syövereistä esiin tuottaen hyödyllisiä ahaa-elämyksiä. Minä kun en tällä kertaa alitajunnan apua valintaani kaivannut, otin tuon ajukoppani ihan aktiiviseen käyttööni ja tuumin, että jatkossa voisin hyvinkin luvata ääneni ehdokkaalle, joka ihan tietoisena valintana kieltäytyy maisemasaastetta levittämästä (edellyttäen tietysti, että hän on muutenkin sopiva).

Ja sitten tietysti herää vielä sekin kysymys, että kuinkahan moni niistä pahvihäkkyröistä ja lakanaviritelmistä pönöttää niillä sijoillaan - entistä enemmän kenollaan vain - vielä parin kuukaudenkin päästä...

Ankeus ja kauneus

2011-04-04T16:28:00.000+03:00

Äärimmäisen ankea maanantai: pojalla on edelleen ”jälkilämpöä” kohta viikon kestäneestä kuumeflunssastaan, itsekin sain saman taudin viikonloppuna, kuumetta ei kyllä enää ole mutta ankea olo silti, miäskin on työmatkalla ja ulkona on vetistä ja harmaata ja ja ja ja... blaah!

Totesin pojalle, että minun tekisi mieleni lähteä kameran kanssa pihalle rämpimään, koska tahtoisin nyt ihan väen vängällä löytää jotain kaunistakin tästä järkyttävän ankeasta ja rumasta päivästä. Poika vastasi heti, että onhan tuolla kaikkee kaunista, katso nyt noitakin puun oksia, ihan kuin niillä olis helmiä!

On minulla kyllä mahtava mukula, varsinainen helmi itsekin! Minä sitten tosiaan ripustin kameran kaulaan ja lähdin etsimen läpi kauneutta haeskelemaan. Tällaista löytyi:

Niinkin arkisen asian kuin pyykkiteline voi nähdä myös taiteellisessa valossa.

Amatööriräpeltäjän täytyy selitellä taidettaan: huomatkaa veikeä heijastus pisarassa!

Tämä näyttää jo ihan keväältä!

Iloisissa kumppareissa sadesääkin tuntuu vähän iloisemmalta asialta! (Ja sivustakatsojilla oli hauskaa kun ykskaks keksin keskellä lätäkköä riisua toisen saappaani ja kuvata sitä yhdellä jalalla kökkien.)

Valokuvaaminen on kyllä kivaa. Kyllä minä tässä jonain kauniina - tai rumana! - päivänä vielä ihan oikeasti perehdyn siihen manuaaliin ja opettelen muitakin jippoja kuin tuon makron kätyön...

Viisaus ei asu meissä

2011-04-03T11:01:00.000+03:00

Minä olen näitä hämäläisten härkäteitä tallannut nyt aika lailla tasan puolet elämästäni, joten luulisi, ettei suurempia kulttuurishokkeja enää tulisi vastaan. Vaan luulo ei ole tiedon väärtti.

Perjantaina oli Apulannan kauan odotettu keikka Pakkahuoneella, me tietysti intopiukeina paikalla, onhan Apis ihan ehdottomia suosikkejamme ja varsinkin livenä tosi hyväksi havaittu jo moneen kertaan. Kun ensimmäiset soinnut kajahtivat ilmoille, minä upposin niihin saman tien, kuuntelin musiikkia kuten minulla tapana on: ihan koko kehollani. Suomeksi sanottuna siis jorasin ja jammasin sydämeni kyllyydestä. Suunnilleen kolmannen biisin kohdalla eräs ohikulkija jäi imitoimaan liikehdintääni antaen ymmärtää, että hillumiseni ärsyttää, hirvittää tai vähintäänkin huvittaa häntä. Silloin oikein pysähdyin katsomaan ympärilleni - ja voi elämä: kansahan seisoi kuin kirkossa! Olimme (poikkeuksellisesti) sijoittautuneet aika kauas lavasta, mikseripöydän viereen, joten edessämme oli ihan reippaasti sitä ihmismerta. Mutta ne kaikki takaraivot olivat hyvin vakaasti paikallaan, yhtäkään kättä ei näkynyt ilmassa, kovinkaan äänekästä laulua ei kaikunut ympärillä... Häkellyin. Ulottuuko se perihämäläinen "ei tehrä tästä ny numeroo" -mentaliteetti tosiaan myös rokkikonsertteihin? Näköjään ulottuu.

No, maassa maan tavalla, ajattelin. Päätin seistä loppukeikan hievahtamatta aloillani minäkin. Vähän naputtelin varpaalla lattiaa (oletin että niin voi tehdä kun sitä ei kukaan näe) ja välillä siirsin kädet puuskasta taskuihin, mutta muuten olin kuin suolapatsas, ja vissisti varoin edes muodostamasta laulujen sanoja huulillani, saati sitten päästämästä mitään ääntä. Kyllähän se hämäläinenkin kone siitä sitten ajastaan käynnistyi, noin puolivälissä settiä alkoi yleisössä näkyä jo elonmerkkejä, mutta minä päätin jatkaa valitsemallani tiellä, koska se osoittautui itse asiassa aika mielenkiintoiseksi tavaksi kuunnella keikkaa: pelkillä korvilla sen kokee ihan eri tavalla kuin kokovartalovastaanotolla! Ja mainittakoon vielä, että keikka siis oli oikeasti tosi hyvä, laajasta tuotannosta oli tällä kertaa soittoon valikoitunut juuri niitä minun suosikkejani, ja hyvinhän ne pojat aina livenä vetää.

Panin merkille, että siinä etuoikealla seisova suunnilleen jenkkikaapin kokoinen tyyppi aina silloin tällöin vilkaisi minua siihen malliin, että hieman pelkäsin hänen tulevan kohta ripittämään minua murjotuksestani. En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, koska en uskonut hänen sentään rupeavan näin paljon itseään pienemmän olennon kanssa tappelua haastamaan. Vaan keikan päätyttyä hän totta tosiaan marssi luokseni ja tokaisi: "Lähdetääks jatkaan tästä eteenpäin?"

Pöllämystyin totaalisesti ja jäin vain suu auki tuijottamaan sen verran pitkäksi aikaa, että tyyppi jatkoi siitä sitten matkaansa eikä varmaan enää kuullut, kun purskahdin hervottomaan nauruun. Kahdeksantoista vuotta Tampereen seudulla ja nyt minulle vasta valkeni, miten siellä isketään miehiä: naama norsunveelle vaan, muuta sitten ei tarvitakaan!!!

On se kyllä onni, että tuo yksi erilainen nuori on aikanaan kohdalleni osunut - omien sanojensa mukaan hän muuten ihastui alun perin nimenomaan hymyyni - ja siihen jäänyt, sen verran pahasti tunnun näistä kuvioista pihalla olevan!!!

Kevätpörriäinen

2011-03-30T09:32:00.000+03:00

Ystävättäreni tässä taannoin manasi, kuinka ärsyttävää on, kun kevään tullen ihmiset alkavat hihhuloida "pirteinä ja ihanaa energiaa pursuvina kevätkeijuina". Minulla sattui juuri silloin olemaan hyvin huono päivä, joten oli helppo luvata, että minä en ainakaan rupea keijuilemaan. Mutta kun... jotenkin meinaa väkisinkin intoa pukata! Ehkä saan synninpäästön, jos päättelen, että tämä innostus on ihan satunnainen mielenhäiriö eikä mitenkään vuodenaikasidonnainen ilmiö?

Tämä samainen ystävätär tosin itse pitää yllä jatkuvan oppimisen periaatetta ja omaksuu lähes vuosittain jonkin uuden harrastuksen. Siis ihan suuria uusia asioita, kuten uutta soitinta, moottoripyöräilyä, metsästystä jne. Olen näitä hänen projektejaan ihastellen sivusta seurannut ja tuumaillut, että ei minulla vain energia riittäisi moiseen. Ja sitä paitsi olen ihan tyytyväinen elämäni sisältöön nykytilassaan enkä oikeastaan kaipaakaan mitään uutta ja ihmeellistä kuvioihini lisäksi. Se sellainen yleisesti ihannoitu jatkuva itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen ei oikein ole minun juttuni; minä olen tässä elämäni varrella yhtä sun toista ehtinyt jo oppia, ja näillä pärjäilen mielestäni tarpeeksi hyvin. Tiedostan kyllä, että tämä ominaisuus saattaa merkittävästi laskea osakkeideni arvoa esim. työmarkkinoilla, mutta se nyt on sen ajan murhe sitten, jos joskus siihen oravanpyörään päätän vielä hypätä.

Itse asiassa tosin olin ihan vähällä tuon hypyn juuri tehdäkin! Lehdestä nimittäin sattui silmiini ilmoitus työpaikasta, joka kiinnosti minua kovasti. Kyseessä olisi ollut opetustyö, ei ihan tarkalleen tätä minun alaani mutta kuitenkin sellaista aihepiiriä, jonka hallitsen erittäin hyvin, jota olen opiskellut ja jopa opettanutkin - ennen kaikkea sellaista opetustyötä, jossa olisin mielestäni hyvä. Ehdin jo innostua sen verran, että päätin ainakin kokeeksi jättää hakemuksen, mutta sitten huomasinkin, että en sittenkään täytä muodollisia pätevyysvaatimuksia. Harmi sinänsä, mutta toisaalta, olenhan minä ajatellutkin pysyä tässä kotoa käsin sangen vapain työajoin tehtävässä hommassa ainakin pojan parin ensimmäisen kouluvuoden ajan. Ei jäänyt liiemmin kaihertamaan (ei ainakaan siinä määrin, että olisin edes harkinnut sen tarvittavan lisäkoulutuksen hankkimista jossain vaiheessa), lähinnä vain ihmetytti, että mites minä nyt noin kovasti jostain tuollaisesta innostuinkin.

Ja sitten niistä jameista jäi sellainen fiilis, että musiikkiinkin olisi kiva panostaa hieman nykyistä enemmän. Olisi kiva oppia soittamaan pianoa vähän paremmin, ja laulutekniikkaakin voisi kehittää. Eikä se kitaransoittotaitokaan lainkaan pöllömpi juttu olisi...

Lisäksi tahtoisin perehtyä nykyistä syvällisemmin valokuvauksen saloihin. Miähen sukulaispoika pyysi jokin aika sitten meitä ottamaan kuvia salibandypelistään, "kun teillä on se vähän parempi kamerakin." Meillä tosiaan on appisten ylijäämänä lahjoittama semijärkkäri, jonka minä sitten intoa puhkuen nappasin peliin mukaani, asettelin Hongkongista tuomamme vakuuttavannäköisen kolmijalan varaan, asensin sarjatulelle ja annoin palaa. Otin pelistä yli 350 kuvaa - joista jo-ka-i-ki-nen epäonnistui todella surkeasti! Ei-niin-kirkkaasti valaistussa hallissa kamera käytti ihan järkyttävän pitkää valotusaikaa, joten kuvissa näkyi vain haamuja tai vauhtiviiruja, ei yhtäkään edes tunnistettavaa saati sitten hienolta näyttävää hahmoa. Tästä sisuuntuneena päätin opetella käyttämään sitäkin kameraa kunnolla - mikä on itse asiassa minulle aika vieras lähestymistapa; tyypillisintä minua olisi ollut nakata koko romu kaapinnurkkaan ja todeta, etten ikuna enää ota yhtäkään kuvaa. Ensi hätään käännyin appiukon puoleen, ja hän antoi minulle synninpäästön todeten, että ei sillä kameralla vain saa sisävalaistuksessa kunnon kuvia, ja urheilukuvaukseen tarvittaisiin paljon järeämmät erikoisvehkeet, joilla on hintaa kahdesta kymmeneen tuhatta. No ehkä en ihan niin innostunut vielä sentään ole... Mutta uuden yrityksen pelikuvaamisesta tahtoisin silti tehdä, ja muutenkin räpsiä kaikenlaisia hienoja otoksia, vaikka sitten enimmäkseen ulkotiloissa.

Ja sitten on se puutarhanhoito. Tällä kertaa en edes yritä viimevuotiseen tapaan uhota, että en varkulla mitään istuta kun ei mistään kuitenkaan satoa saada; päinvastoin, viimevuotisista onnistumisista innostuneena olen tehnyt jo jos jonkinlaisia suunnitelmia. Takaterassille aion perustaa kukkalaatikkoon pienen keittiöyrttitarhan, ja sitä varten istutin jo ensimmäiset siemenetkin esikasvamaan. Ja ne ovat jo itäneetkin!

Persilja. Vai onkohan tämä basilika..? Köh...

Muurikellonkin ostin lipaston päälle korvaamaan tulilatvoja, jotka jotenkin ihmeen kaupalla sain jatkamaan kukintaansa toukokuisista tupaantuliaisista reilusti yli joulun, mutta lopultahan ne vääjäämättä kuivahtivat kokoon. Tämänkin istutan pihalle sitten, kun se ei enää kuki.

Joo, intoa tosiaan pukkaa. Ongelmanahan on vain se, että vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja ja minulla on jo nykyiselläänkin kiitettävästi käyttöä niille kaikille - jos haluaisin ottaa elämääni jotain uutta sisältöä, kuten nyt soittotunteja tai valokuvauskurssia, täytyisi jostain vanhasta luopua. Käytännössä tämä tarkoittaisi liikunnan vähentämistä, koska työn tai varsinkaan perheen parissa vietetystä ajasta en ole valmis tinkimään. Eikä sekään oikein houkuttelevalta ajatukselta tunnu, nyt kun selkäongelmatkin on vihdoin selätetty (hitsi miten omaperäinen kielikuva) ja pääsen pitkästä aikaa treenaamaan sydämeni kyllyydestä. Ehkä tyydyn toistaiseksi vain pimputtelemaan ja laulelemaan arjen askareiden lomassa, näpertelemään pikkujuttuja puutarhassa ja valokuvailemaan niitä sitten. Antaa ideoiden itää ja hautua, eihän sitä koskaan tiedä...

Musiikin autuaaksitekevä voima iskee jälleen

2011-03-26T21:33:00.000+02:00

Otetaan neljä musikaalista monilahjakkuutta ja yksi vähän yksinkertaisempi solisti. Lisätään viitisen kitaraa, basso, kolme saksofonia, tinapilli, kosketinsoitin, rummut, helistimiä yms. soittimia, mikrofonit, vahvistimet ja mikseripöytä. Ja riittävästi keskiolutta, viiniä sekä jaloviinaa. Sijoitetaan edellämainitut tilaan, jossa saa pitää niin kovaa meteliä kuin tahtoo niin myöhään kuin tahtoo.

Yhtälöstä syntyy jotain aivan mahtavaa. Syntyy jamit.

Pakkohan se nyt oli soittaa Missä muruseni on. Muutaman treenauskerran jälkeen biisi alkoi jo oikeasti skulata. Noin viidennen otoksen päätteeksi basisti totesi, että täähän oli jo vähintään samaa tasoa kuin alkuperäinen, paitsi että solisti oli nätimpi kuin Jenni Vartiainen. Minusta Jenni Vartiainen on ehdottomasti yksi viihdemaailman kauneimpia naisia, joten tämä lausunto oli todennäköisesti suurin kohteliaisuus, jonka olen ikinä kuullut ("vähän" liioiteltu jos minulta kysytään, mutta ei kysytä vaan otetaan hyvä palaute tyytyväisenä vastaan)!

Mutta ei se edes ollut minun iltani kohokohta (vaikka epäilemättä tulen tuohon lausuntoon palaamaan varmaan vielä vanhainkodissakin). Mahtavinta oli tajuta, että kyllä vain minussakin sittenkin asuu ainakin ihan pieni Ella Fitzgerald! Olen aina pitänyt lauluääntäni ja -tapaani jazz-tyyppiseen laulantaan äärimmäisen huonosti soveltuvana. Ääneni on (parhaimmillaan ainakin) kirkas ja heleä mutta kova, siis vastakohta sellaiselle pehmeälle, jopa hallitun falskille, jota jazz-musiikki yleensä suosii. En myöskään oikein taivu sellaisiin improvisointeihin ja venytyksiin, joita jazz-, blues- ja r'n'b-musiikissa yleisesti harrastetaan. No ei siksi, en minä kyllä noista mainituista musiikkityyleistä kyllä sanottavammin pidäkään. Mutta se nyt on sivuseikka; hyvin esitetty musiikkihan on aina hyvää, tyylilajista riippumatta - ja hyvässä seurassa itse esitetty musiikki on aina superkivaa, tyylilajista ja onnistumisasteesta riippumatta.

Ja niinpä siis riittävän äänijänteiden ja mielialan verryttelyn jälkeen uskaltauduin yrittämään. Kun sain laulaa ihan oikeaan mikrofoniin, joka mahdollisti kaikenlaisten äänenvärien käytön, löysin omasta äänestäni ja äänenkäytöstäni aivan uusia ulottuvuuksia. Black Velvet meni suorastaan hurmoksessa, ja Summertime kirvoitti jopa jonkinasteista pientä improvisointiakin. Jukoliste, eihän se olekaan lainkaan ylivoimaista!

Oli kyllä kaiken kaikkiaan mahtava jami-ilta! Ihan kuin sielun täyshoito hemmottelukylpylässä. Kyllä nyt taas jaksaa hymyillä.

Kukkakauppiaiden päivää

2011-03-08T18:48:00.000+02:00

Venäjän maa antoi lapsilleen vanhoja mummoja ja niiden sisällä on uusia mummoja ja niiden sisällä on uusia mummoja ja niiden sisällääää on uusia mummojaaaaaaaa... (Kuka muistaa vielä tämän Nypyköiden klassikon?)

Lisäksihän Venäjän maa (tai noh, Neuvostoliiton maa kai jos tarkkoja ollaan) on antanut kansainväliselle maailmalle naistenpäivän. Kiitti vaan kovasti joo.

Aamulehdestä varmaan puolet oli pyhitetty jutuille siitä, mitä naiset ajattelevat jutuista ja naisista ja naistenpäivästä ja miehistä ja miehistä naistenpäivänä ja naisista naistenpäivänä. Unohtamatta juttuja siitä, mitä miehet ajattelevat naisista naistenpäivänä ja miten miehet ajattelevat naisia naistenpäivänä muistaa. En hirviä edes ajatella, millaista journalistista laatusisältöä iltalehdissä onkaan! Mutta onhan se sentään kätevää, että juuri tänä päivänä ei muita uutisoimisen arvoisia aiheita olisi ollutkaan.

Ja Facebookin uutissivu on täynnä hyvän päivän toivotuksia kaikille ihanille naisille. Vähänkö tulee meille epäihanille paha mieli moisesta.

Milloin tästäkin tällainen haloo on oikein tullut? Ei tehrä tästä ny numeroo hei!

Ennen muinoon ihmisiä muistettiin kortein (ja läheisimpiä lahjoin) syntymäpäivinä ja jouluna, ja äitien- ja isänpäivänä vähän pienimuotoisemmin. Tätä nykyä, ainakin Postitellan mielestä, pitää lahjaa ja lähetystä lykätä tuutin täydeltä vähintäänkin ystävänpäivänä, vappuna, juhannuksena, laskiaispäivänä, toisen nimen nimipäivänä ja kumminkaiman hääpäivän aattona. Pääsiäisestä puhumattakaan - palmusunnuntaikin muistuttaa vuosi vuodelta enemmän halloweeniä. Ja jos turhan hiljasta pitelee aina vain, niin voin ehdottaa, että ruvetaan tästä lähin aina viattomien lasten päivänä hukuttamaan kaikki lähipiirin piltit karkkeihin ja krääsään, se olisi varmasti eri jausaa kaikkien mielestä!

Jaa että katkeria, sano? No enhän minä sillä, onhan ystävien muistaminen arvokas ja ihana asia, jota tuskin koskaan voi ryöstöviljellä. Mutta eikö niitä ystäviä voisi muistaa ihan just sinä päivänä, kun sattuvat mieleen juolahtamaan? Ja ihan vapaamuotoisesti mutta henkilökohtaisesti? Perusteellisen monimediamainoskampanjan seurauksena Facebookin seinälle kaikille ystävälistalle haalituille ystäville ja kylänmiehille räiskäisty kollektiivinen toivotus on tietysti näppärä tapa liiskata tosi monta kärpästä yhdellä klikkauksella, mutta ainakin minä olen vielä sen verran vanhanaikainen, muutosvastarintainen jäärä, etteivät moiset litaniat minua oikein kosketa. Mutta onhan sekin tietysti hyvä, jos edes mainoskampanjojen muistuttamana muistaa muistaa!

Tässä taannoin sain ystävältä sähköpostiviestin, jossa luki vain: "Moi. Ei mulla mitään asiaa, muuten vain kysyn, mitä sulle kuuluu?" Kaikessa lyhyydessään viesti ilahdutti minua aivan valtavasti! Ei siihen sen suurempia eleitä vaadita. Onhan tämä elämä nykyään niin kovin hektistä, varsinkin meille ruuhkavuosi-ikäisille, mutta ihan varmasti joka ainoasta päivästä löytyy sen verran ylimääräistä aikaa, että ehtii parilla lauseella jotakuta ilahduttaa!

No joo ja skrönf skrönf, olisihan se sellainen tulppaanikimppu esimerkiksi aika kivalta näyttänyt tuossa keittiön pöydällä, en minä sillä... mutta taisi se miäs jotain suklaasta horista treeneihin lähtiessään...

Niin että с восьмым марта vaan ihan kaikille tasapuolisesti!

Huikea Hongkong

2011-03-05T14:58:00.002+02:00

Lensimme Hongkongiin mukavasti bisnesluokassa (lentopisteiden turvin), sangen avokätisestä samppanjatarjoilusta ja miellyttävästä nukkumatilasta nauttien. Ihanan ylellinen alku lomalle!

Ylellisyyden kupla puhkesi sitten saman tien, kun avasimme hotellihuoneemme oven. Mitään viiden tähden luksusmajoitusta emme toki olleet tavoitelleetkaan, mutta kyllä se kivikovalla parisängyllä täytetty tunkkainen neljän neliön koppi rakennustyömaanäkymin silti oli aika kaukana siitä, mitä ennakkotietojen perusteella olimme odottaneet. Ihan siistiä ja puhdasta huoneessa kuitenkin oli, ja siihen miniatyyrikokoiseen suihkukoppiin tuli lämmintä vettä, joten tyydyimme osaamme. Eihän sitä matkalle tulla hotellihuoneessa nyhjäämään, kuten vanha tuttu klishee kuuluu. Jos jotain positiivista hakemalla hakee, niin ei siinä rakennustyömaalla sentään katuporaa tai muita meluisia vehkeitä käynnistelty aamuneljältä, kuten pelkäsimme.

Tämä tukikohtamme sijaitsi Kowloonin niemimaalla, Tsim Sha Tsui -kaupunginosan pääkadulla Nathan Roadilla, joka on todennäköisesti koko Hongkongin turistimaisin alue, kultaisena mailina eli neonmailinakin tunnettu tienpätkä, reppureissaajien ja väkisinmyyjien kultamaa. Hotellin lähistöllä parveilikin sankoin joukoin kello- ja käsilaukkukauppiaita sekä räätälipalvelujen tarjoajia, mutta heistä pääsi kyllä helposti eroon ihan vain kävelemällä ohi – ja koska he olivat niinkin säyseitä, jaksoin myös aasialaista kulttuuria kunnioittaen ystävällisesti hymyillä heille. Yksi räätäli totesikin minulle, että "You have a very beautiful smile, Ma'am, you look very happy!" Hyvä mieli tuli (mutta ei pukukauppoja kylläkään), ja tottahan se oli, minä olin sangen happy.

Nathan Roadin seutu oli itse asiassa minun makuuni sitä vähiten miellyttävää Hongkongia: yleisvaikutelma oli jotenkin nuhjuinen ja kakofoninen – mutta alueen ehdottomia pluspuolia olivat aivan hotellimme vieressä sijaitseva metroasema sekä lähiympäristön lukuisat kahvilat, ravintolat ja kaupat (tosin koko Hongkongissa lienee aika mahdotonta kulkea puolta kilometriä pidempää matkaa törmäämättä yhteenkään Starbucksiin ja/tai 7eleven-kioskikauppaan). Myös lauttaranta mahtavine maisemineen oli lyhyen kävelymatkan päässä, ja lähimmälle krääsätorillekin pääsi jalan.

Turistin siirtymät

Yleisesti ottaen liikkuminen Hongkongissa on helppoa. Kaupunki ei itse asiassa edes ole pinta-alaltaan suurensuuri, ja julkinen liikenne toimii erinomaisesti. Lisäksi suunnistaminen on helppoa, koska opastekylttejä on runsaasti ja niiden tiedot on ilmaistu erittäin selkeästi sekä kiinaksi että englanniksi (mikä mitä ilmeisimmin brittiläisten siirtomaaherrojen ansioksi luettakoon). Kätevän Octopus-matkakortin avulla julkisissa välineissä liikkuminen on myös edullista ja vaivatonta. Tungostahan metrossa varsinkin ruuhka-aikaan on, mutta hongkongilaiset tuntuvat yleisesti ottaen olevan taitavia laumassaliikkujia – kukaan ei töninyt, tuuppinut tai rynninyt, ja kaikki jonot etenivät aina hyvin reippaasti (mikä oli aika tyrmistyttävä ilmiö minulle, jonka käsitys suurkaupungin joukkoliikenne-elämästä on peräisin Pietarista).

Turistin riemastus, osa 1: pandat

Minä toki rakastan useimpia karvaisia luontokappaleita, mutta pandat ovat aina lukeutuneet ehdottomasti top kymppiini. Ajatus pandojen näkemisestähän olikin suorastaan ratkaiseva tekijä matkakohdevalinnassamme.

Hongkongissa pandoja pääsee ihastelemaan Ocean Park -teemapuistossa, jolle ne ovat varmasti erittäin merkittävä vetonaula kilpailussa lähistöllä sijaitsevaa virallista Disneylandia vastaan. Kolossimaisesta koostaan ja "vähän kaikkea kaikille ja riemunkirjavissa väreissä" -mentaliteetistaan huolimatta Ocean Park on minusta jollain tapaa sympaattinen paikka. Puisto on levittäytynyt suuren kukkulan kaksin puolin, ja eri osioiden välillä voi siirtyä joko mahtavia näköaloja tarjoavalla köysiradalla tai suoraan kallion läpi sujahtavalla junalla. Melko kohtuullisen pääsymaksun vastineeksi on tarjolla esimerkiksi jonkin verran huvipuistolaitteita, valtavan iso akvaario, merileijonia, delfiinejä – ja niitä pandoja. Jotka tekivät juuri niin lähtemättömän vaikutuksen kuin oli odotettavissakin.

Meille kehkeytyi miähen kanssa ihan oma pandahuumorimmekin, viljelimme tosi ontuvia "me pandat" -vitsejämme, joille sitten iltaisin irkkupubin tuopposten äärellä, aikaeroväsymyksen ryydyttäminä, hekottelimme vedet silmissä. Havahduin oikein ajattelemaan, että vaikka meillä yleisesti ottaen ihan mainiosti meneekin, siitä on aika pitkä aika kun olemme viimeksi yhtä hervottomasti nauraa räkättäneet yhdessä. Ja yhdessä nauraminenhan on yksi pitävimmistä parisuhdeliimoista!

Turistin riemastus, osa 2: shoppailu

Hongkongissa on ostosmahdollisuuksia joka makuun. Sulovilleenit voivat toteuttaa itseään lukuisilla krääsätoreilla – kunhan pitävät mielessä, että piratismi on rikos ja markalla saa markan tavaran yms. jne. Tämän obligatorisen moraalisaarnan jälkeen voin toki tunnustaa, että itsekin hankin torilta pojalle jokusen vaatekappaleen sekä itselleni ja anopille jadekorut, jotka myyjän mukaan tuovat hyvää onnea ja pitkää ikää (toimi taika tai ei, kaunis ajatus minusta kaunistaa koruja joka tapauksessa).

Toista ääripäätä edustavat sitten haute couture -maailman huippumerkit, Chanel, Dior, Fendi, Gucci yms., liikkeet, joihin otetaan sisään vain muutama asiakas kerrallaan muiden jonottaessa kärsivällisesti oven ulkopuolella. Jonoa näihin liikkeisiin tuntuikin riittävän, mutta me päätimme jättää jonottamisen niille, joilla on varaa lentää bisnesluokassa omalla rahallaan.

Minun kaltaiseni keskihintaisten, mukavan laadukkaiden merkkien ystävän paratiiseja ovat sitten outlet-keskukset, kuten esimerkiksi Citygate, johon me eräänä matkapäivänä suuntasimme heti aamusta (kiirettä ei kyllä aamuisin tarvitse pitää, sillä monet liikkeet aukeavat vasta kymmenen, yhdentoista maissa). Esprit-tehtaanmyymälässä minulta meinasi lähteä taju – ei pelkästään siksi, että tarjolla oli hyllymetreittäin ihania vaatteita huomattavan edulliseen hintaan, vaan ennen kaikkea siksi, että aikaerorasitus heitti vatsani sekaisin. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, olen joutunut jo tottumaan siihen, että riittävän monta aikavyöhykettä ylitettyään elimistöni yksinkertaisesti kieltäytyy ottamasta vastaan sen paremmin ruokaa kuin untakaan – ainakaan silloin kuin pitäisi – joten vähintäänkin alkuosa reissusta täytyy rämpiä läpi ikävästi puolivaloilla, kun on koko ajan väsy ja vilu ja nälkä. Mutta ilmeisesti sille ei oikein mitään mahda, täytyy vain ottaa irti se minkä saa; onneksi en sentään täysin vuoteenomaksi putoa.

Ja onneksi meillä on miähen kanssa tapana varustautua aina kaikkeen, mikä herättää tuttavapiirissämme yleistä huvittuneisuutta. Olen kyllä itsekin hieman partaani naureskellut miähen tavalle kuljettaa reissuilla aina taskussaan Imodiumia ("jos kamala ripuli iskee kun on kaukana majapaikasta niin pääseepä sitten edes jotenkuten kunnialla palaamaan sinne") – mutta en muuten naureskele enää. Kiitollisena nappasin tabletin huiviini, palasin Esprit-myymälään lunastamaan ne himoitsemani paidat, pakotin itseni mutustamaan muutaman mykyn lounaaksi, shoppasin vielä yhden ihanan pehmeän Hilfiger-neuleen, kuulostelin hetken aikaa elimistöni sisäistä neuvottelua siitä, miten niihin mykyihin oikeastaan suhtauduttaisiinkaan – ja totesin olevani valmis tapaamaan Buddhan.

Turistin riemastus, osa 3: suuri Buddha

Citygate-ostoskeskuksen vierestä lähtee köysirata maailman suurimman ulkotiloissa sijaitsevan Buddha-patsaan luo. Nousimme lasilattiaisen gondolin kyytiin ja ihastelimme mahtavia näköaloja puolisen tuntia, kunnes saavuimme määränpäähämme. Köysirata-asemalta oli vielä jonkin matkaa viehättävän temppelialueen läpi taivallettavana sekä toistasataa porrasta noustavana itse Buddhan luo, mutta minä en vatsavaivaisena uskaltanut sinne asti lähteä. Järkeilimme, etteihän siitä valtavasta patsaasta lähietäisyydellä edes saisi kunnon kuvia, ja jäimme kiertelemään köysiradan liepeille rakennettua pientä (turistirysä)kylää.

Kylässä oli kaunis toivomuspuu, sellainen, jonka juurella itse Siddhartakin legendan mukaan aikanaan istuskeli mietiskelemässä, kuka hän on ja miksi hän on olemassa, ennen kuin hänestä tuli Buddha. Esitin puulle toivomuksen, että vatsavaivani kaikkoaisivat, ja varmemmaksi vakuudeksi istahdin vielä hetkeksi puun juureen pohtimaan erinäisiä mitä-missä-milloin-kysymyksiä. Minä en ole millään muotoa hengellinen ihminen, mutta ihmeesti vain tuostakin vähästä tuli ihan aidosti jotenkin seestynyt olo. Ja uskokaa tai älkää, vatsavaivoja en sen koommin koko matkan aikana kokenut!

Turistin riemastus, osa 4: Victoria Peak

Victoria Peak on ehkä Hongkong-turistin suurin must: korkea, korkea kukkula, jonka laelta avautuu huikea näkymä yli kaupungin. Suosituin tapa nousta Peakille on legendaarinen Peak Tram, yhden ainoan vaijerin varassa rinnettä ylös ja alas puuskuttava raitiovaunu, joka on liikennöinyt reittiään vuodesta 1888 lähtien ilman ainoatakaan onnettomuutta.

Me ajoitimme Peak-käyntimme pahaksi onneksemme juuri sellaiseen päivään, jona Tram oli huollon vuoksi pois liikenteestä. Köröttelimme sitten huipulle tyypillisellä hongkongilaisella kaksikerrosbussilla, ja hyvin elämyksellinen oli sekin siirtymä kapeita, käytännössä kaiteettomia serpentiiniteitä ylös kiemurrellen. Ja ne näköalat osoittautuivat vähintäänkin maineensa veroisiksi aamupäivän pilvisessä ja tihkusateisessakin säässä, saati sitten iltapäivästä, kun pilvet tekivät tilaa sinitaivaalle ja auringonvalolle.

Turistin riemastus, osa 5: kaupunki ilta-asussaan

Tästä asiasta en voi sanoa paljon muuta kuin että nyt opin, mitä "henkeäsalpaava näköala" oikeasti tarkoittaa. Öinen kaupunkisilhuetti sai minut ihan kirjaimellisesti haukkomaan henkeäni, ja olisin voinut vain seistä ihastelemassa sitä varmaan loputtomiin. Pelkästään tämän näyn takia kannatti lentää toiselle puolelle maapalloa!

Hongkongin sanotaan olevan monipuolinen sekoitus kiinalaisuutta ja länsimaisuutta. Siirtomaahallinnon vaikutus näkyykin toki monissa asioissa, mutta jos valita pitäisi, olisin kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että kiinalaisuus on vallitsevimmin läsnä kaupungin ilmapiirissä (vaikkei minulla kyllä muusta Kiinasta minkäänlaista kokemusta olekaan). Niin tai näin, Hongkong on kiehtova, viehättävä ja ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka!

Matkalle mukaan

2011-02-25T10:13:00.000+02:00

Nyt alkaa lähtö olla jo niin lähellä, että on korkea aika tehdä tarkistuslista tarvittavista tavaroista.

Passi, mieluiten oma
Matkaliput, mieluiten oikeat (meillä kun on noita matkoja useasti useampia varauksessa)
Matkavaluuttaa, luottokortti (joka minun tapauksessani on myös matkavakuutuskortti)
Puhelin + laturi
iPod + laturi
Kamera + laturi (kameranlaturi on tosiaan hyvä muistaa; harvat asiat harmittavat niin paljon kuin kesken reissun hyytynyt kuvausväline!)
Luettavaa
Kosmetiikkaa (sekä naaman että tukan tuunaukseen). Ripsivärin ja valokynän pakkaan käsimatkatavaraan (Minigrip-pussiinsa), loput saavat mennä ruumaan. Tähän kohtaan pieni vinkki: jos pakkaa hajuveden ruumaan (kuten minun on tehtävä, koska tuoksuni on liian isossa pullossa matkustamoon otettavaksi) mutta haluaisi silti tuoksahtaa raikkaalle, voipi tax free -myymälän testeristä käydä suihkauttamassa viime hetken tujauksen ennen koneeseen nousua. Tämä vaatii tietysti vähän pokkaa, jos ei aio ostaa sieltä tax freestä mitään - minulle tämä ei yleensä ole ongelma, kun en vain mitenkään pääse niistä Dior-kosmetiikkahyllyistä ohi, ja usein tarkoituksella ajoitankin kosmetiikkatarpeideni tyydyttämisen lentomatkojen yhteyteen; tällä kertaa tarvitsen ainakin uuden silmänympärysvoiteen.
Lääkkeitä. Koska matkakohde on suhteellisen sivistynyttä seutua, riittää kevyt perussetti: särkylääkkeet, Imodium, maitohappo. Laastareita.
Käsidesiä (meillä on sellaisia desinfioivia kosteuspyyhkeitä, joita on näppärä sujautella taskuun ja/tai laukkuun)
Samppoo + hoitoaine. En uskalla luottaa hotellin varustukseen.
Shaveri. Ihanaa päästä täältä tuiskusta ja pakkasesta paikkaan, jossa jopa säärikarvat saattaisivat vilahtaa!
Aurinkolasit. Vahvasti kyllä harkitsen ostavani paikan päältä uudet; nykyiseni ovat jo aika vanhat ja epätrendikkäät.
Sateenvarjo. Joo tarttee varautua kaikenlaiseen.
Kenkiä: yhdet kävelyyn sopivat ja yhdet fiinistelyyn sopivat. Mitään bilehile-korkkareita en jaksa ottaa, kun mihinkään pukupakkoravintola-/yökerhotyyppiseen menoon emme ole ajatelleet ruveta.
Vaatteita. Tämä onkin pähkinäinen juttu: Hongkongissa on tähän aikaan vuodesta n. 15-20 asteen lämpötiloja, eli suunnilleen samanlainen sää kuin meillä elo-syyskuussa. Sattuuko kukaan muistamaan, millaisia vaatteita minä ruukaan käyttää elo-syyskuussa..? Joo en minäkään. Varasin nyt sitten mukaan farkkucaprit, kangashousut, parit leggarit, pari mekkoa, muutaman lyhyt- ja muutaman pitkähihaisen paidan, farkkutakin ja samettijakun. Eiköhän niillä lähimpään Esprit- tai vastaavaan myymälään asti selviydy!
Jotainmuutamitä. No hitto, kuten sanottu, kohde on sangen sivistynyttä seutua, joten niin kauan kun on passi, lentoliput ja luottokortti matkassa, lopuista tilanteista selvinnee kyllä tarpeen vaatimalla tavalla. Joten ei sitten muuta kuin
riemukasta mieltä!

P.S. Ei matkalle mukaan:
- Auton lämmitysjohtoa. Se kannattaisi muistaa irrottaa autosta, ennen kuin lähtee ajamaan... Onneksi en sentään koko lämppärisysteemiä hajottanut toheloidessani. Sitä se teettää kun ajatukset liitelee jo vähintäänkin pilvissä matkalla lomalle....

Things just keep getting better

2011-02-22T15:20:00.000+02:00

Eilen oli ensimmäinen hammashoitokäyntini, hammaskiven poisto. Heti suuhygienistin tuoliin asettauduttuani varmistin, että olihan tiedoissani varmasti merkintä tavanomaista suuremmasta pelokkuudestani - oli kuulemma. Tosi ystävällisesti hygienisti heti alusta alkaen selittikin, mitä tuleman pitäisi:

- Koitetaan ensin ottaa tuollaisella ultraäänilaitteella ja sitten manuaalisesti loput...
- Sattuuko se ultraääni?!?
- No kyllä se joitain kieltämättä vihloo aika lailla, mutta eihän se kuitenkaan samanlaista ole kuin esimerkiksi poraaminen. Kokeillaan sitä nyt ainakin, ja jos sattuu niin otetaan sitten kaikki noilla käsi-instrumenteilla. No niin, laitan sulle tällaisen pienen imurin poskeen, kun laitteesta tulee paljon vettä, ja sitten tällaisen pumpulitupon myöskin vettä imemään. Noin. Ilmaise sitten vain jotenkin heti, jos sattuu, niin lopetetaan.
- Juu voit uskoa, että huomaat kyllä, jos minuun sattuu! Kannattaisi ehkä harkita tuollaisia pumpulituppoja omiin korviisikin... Mutta lupaan että yritän ainakin olla purematta!

Hetken aikaa vaikutti siltä, että hoitajaa pelottaa vähintään yhtä paljon kuin hoidettavaa.

- Mjoo se olisi kyllä kiva jos et purisi... No niin, aloitetaas.

Iyiyiy sanoi ultraäänilaite. IYIYIY!!! parkaisin minä. Ultraäänikokeilu loppui siihen. Jos heikkohermoisuuteni hygienistiä ärsyttikin, ainakaan hän ei mitenkään tätä ilmaissut vaan kaivoi kiltisti vanhanaikaiset rapsutinpiikit esiin.

- Koeta nyt vain sitten ajatella jotain mukavaa, älä välitä siitä, että tästä voi ajoittain kuulua aika kovaakin rapsutusta, kun tätä hammaskiveä on sulla aika paljon ja se on päässyt jo aika kovaksi, kun edellisestä poistosta on niin kauan...

Enkä minä siitä rapsutuksesta ja rouskutuksesta ollut millänikään, eihän se ole sellainen alitajuntaan pureutuva kivun ääni, toisin kuin kaikki hammaslääkärien sähköinstrumenttien kimeät vinkunat ja surinat. Siinä minä makoilin ja ajattelin, että oli kyllä hieno juttu, että odotushuoneessa oli Koiramme-lehti, siinä oli ihania koiranpentujen kuvia, minä ajattelin koiranpentuja, koska koiranpennut ovat suunnilleen ihaninta mitä tiedän, ja oikeastaan minua harmitti lähinnä vain se, etten saanut kerrottua sille hygienistille, miten hyvä ajatus oli tuoda odotushuoneeseen Koiramme-lehti...

Säännöllisin väliajoin hygienisti kyseli hurmaavalla turkulaistyyppisellä murteellaan, että "sattuuk tää ihan kauhiam paljo?" - ja minä hymyilin niin autuaasti kuin vain kahden käden sormet, peili ja piikki suussa voi hymyillä ja vakuutin, että ei oikeasti satu yhtään, eikä oikeastaan tunnu edes yhtään epämiellyttävältä. Kyllä minä tällaisessa puhdistuksessa voin hyvin käydä vuosittain, päätin.

Session päätyttyä hygienisti kyseli vielä kertaalleen, eikö toimenpide tosiaan sattunut yhtään, se olisi kuulemma hyvinkin voinut sattua, koska hammaskiveä tosiaan oli niin paljon ja se oli kivettynyt jo niin kovaksi. Mutta kun ei se sattunut! Vähänkö olin siis urhea ja reipas!

En sitten tiedä, kuinka suuri apu oli ennen vastaanotolle tuloani nappaamastani tujakasta särkylääkkeestä, mutta joka tapauksessa kokemus oli minulle valtavan positiivinen. Osittain tietysti kyse on myös "pessimisti ei pety" -ilmiöstä: periaatteessa kyllä tiesin jo etukäteen, että hammaskiven poisto on hyvin vähäpätöinen toimenpide, mutta olin siitä huolimatta onnistunut suggeroimaan itseni suhteettoman suuren pelon valtaan, ja kun tämä pelko sitten osoittautui turhaksi (ja se alkuperäinen tietämykseni oikeaksi), koin yllättyneeni iloisesti. Mutta niin tai näin, en voi tarpeeksi kiittää hygienistin kärsivällistä asennetta ja taitavaa hoitoa!

Mukavasta hammaslääkärikäynnistä (voi hyvänen aika, että piti tämäkin päivä nähdä, nuo kaksi sanaa ihan oikeasti samassa kontekstissa!!!) sain koko päiväksi hyvää mieltä ja ylimääräistä energiaa. Sen voimin vetäisin jopa body pumpissa useammassakin lihasryhmässä sarjat läpi ennätyspainoilla, ja hyvin jaksoin! Ajattelin, miten leveästi elämä minulle juuri tällä hetkellä hymyileekään. Selkäkin on toipunut niin hyvin, että reissun jälkeen aion palata myös body combatin pariin. Ja voi miten paljon kaikkea ihanaa odotettavaa minulla onkaan: mahtava talvilomareissu, kesällä kaksikin mahtavaa keikkaa, kesän perheloma... mahtavaa arkea unohtamatta.

...ja huomenna se todellinen tulikoe: hampaan paikkaus. Jaiks! No toivottavasti se hammaslääkäri on yhtä kiltti ja kärsivällinen ja mukava ja taitava kuin suuhygienisti!

Kammotusta

2011-02-15T09:59:00.000+02:00

Kuten useimmat lapset, minäkin pelkäsin pienenä kaikenlaisia piikkejä ja pistoksia sangen hysteerisesti. Mummi ja äiti ompelivat minulle silloin tällöin vaatteita, mutta niiden sovittaminen oli aina täyttä tuskaa kaikille osapuolille, koska minä kammosin niitä aihioita kasassa pitäviä nuppineuloja. Pakolliset rokotukset olivat tietenkin jotain ylitsepääsemättömän hirveää - muistan vielä lukiossakin ihan rehellisesti juosseeni pitkin koulun käytäviä terkkaria karkuun tietäessäni, että minun olisi aika saada rokotus. Voin vain kiittää onneani, että olen aina ollut perusterve enkä ole tarvinnut mitään ylimääräisiä verikokeita tai muita pistoksia! (Tai no, toisaalta, jos olisi useammin tullut pistetyksi, siihen olisi varmaan tottunut.)

Piikkikammo on sittemmin hiipunut, kuten useimmat muutkin lapsuuden ja nuoruuden mielikuvapohjaiset pelot - mutta yksi pysyy ja pahenee: hammaslääkärikammo! Minua on siunattu jo synnynnäisesti heikolla hammasaineksella, joka reikiintyy helposti ja on myös värjäytymille yms. ei-toivotuille vaikutuksille sangen altis. Minulla ei tosiaankaan ole mikään pearly white -jenkkihymy: purukalustossani on räikeän harmaata amalgaamia melkein enemmän kuin hammasluuta, joka sekin alkaa olla ikävän tummaksi värjäytynyttä, ja lisäksi purentanikin on vinksallaan. Sitä purentavikaa toki yritettiin korjata, kun olin esiteini-iässä, mutta minä suuressa viisaudessani päätin, että oli tarpeeksi kova kohtalo olla pullonpohjarilleihin tuomittu ohuttukkainen läski (toim. huom. en ole koskaan ollut oikeasti lihava, mutta esiteinin suhteellisuudentaju nyt on joskus hieman omanlaisensa) - hammasraudat olisivat siinä konkurssissa olleet ihan lopullinen kuolemantuomio. Joten minä vain yksinkertaisesti jätin menemättä sinne oikomishoitoon, eikä minua jostain syystä kukaan sinne sitten enää patistellut. Joo jälkiviisaudessahan ei ole muuta vikaa kuin se ettei se enää mitään auta... voi elämä!

Minähän kyllä yleisesti ottaen pidän itsestäni ihan kohtalaisen hyvää huolta - treenaan aktiivisesti fyysistä kuntoa, lähmin naamaani jos jonkinlaista tököttiä, käyn säännöllisesti kampaajalla jne. - mutta hampaideni suhteen olen ollut auttamattoman laiska. Tietysti harjaan aamuin illoin, se nyt on itsestäänselvyys, mutta juuri muuta en olekaan saanut aikaiseksi tehdä. Juuri tein uuden vuoden päätöksen, että alan käyttää hammaslankaa edes kerran viikossa, toki tietäen, että se on ihan liian vähän mutta tyhjää parempi kuitenkin.

Enkä tietenkään ole riemusta kiljuen myöskään hammaslääkärin tarkastuksissa rampannut. Nyt kuitenkin vihdoin, aivan syntisen pitkän tauon jälkeen, uskaltauduin eilen kyseiseen kauhukammioon astumaan. Ja aivan kuten arvelinkin, priimakuntoiseksi ei purukalustoani voi millään ilveellä sanoa. Mitä pidemmälle tarkastus eteni ja mitä useamman hampaan kohdalla kuului lääkärin monotoninen mumina "yksi, kakkonen ja nelonen", minkä hyvin nopeasti ymmärsin tarkoittavan sitä, että hampaiden välissä oli alkavia reikiä, sitä kurjemmaksi tuli oloni. Lupasin ja vannoin, että tästä lähin lankaan hampaani ehdottomasti päivittäin estääkseni niitä alkavia reikiä kehittymästä varsinaisiksi, paikkausta vaativiksi rei'iksi. Lisäksi voisin ihan hyvin ottaa tavakseni harjata hampaat aina ruoan päälle, kun kerran yleensä kotona ruokailen. Mutta pelkillä pyhillä lupauksilla en silti selvinnyt: yhdestä hampaasta on lohjennut vanhaa paikkaa ja hampaan reunaakin sen verran, että poraa tarvitaan.

Paikkausaika varattiin ensi viikolle, ja lisäksi varattiin aika suuhygienistille hammaskiven poistoon. Ja minä pahoin pelkään menettäväni yöuneni koko loppuviikoksi, kun olen kertakaikkiaan järjettömässä paniikissa. Vahvasti harkitsen pirauttavan perhelääkärille pamireseptin perään (tarkistin jo hammaslääkäriltä, että rauhoittavia saa kyllä ottaa jos tarvis vaatii)! Järki kyllä sanoo, että haloo, onhan minulta jotakuinkin kaikki hampaat jo kertaalleen paikattu ja viisaudenhampaatkin irti nyhdetty, ja niistäkin koettelemuksista olen hengissä selvinnyt ilman ylimääräistä lääkitystä. Tiedän kyllä, että puudutuksen kanssa toimenpide ei oikeasti satu ja vaikka se vähän epämiellyttävältä tuntuisikin, ei se kuitenkaan kestä kauan - mitä nyt yksi puoli tuntia koko elämän mittakaavassa muka on! Ja joo, tiedän senkin että monet tuttavanikin paikkauttavat hampaansa vallan ilman puudutusta eivätkä lainkaan kuole siihen, mutta itselläni kyllä jo silkka ajatuskin saa polvet notkahtamaan ja kyyneleet nousemaan silmiin!

Ehkä yritän keskittyä siihen, että sittenpä kelpaa reissuun lähteä hoidetuin hampain. Ja reissuun lähtö on ihana asia. Lisäksi voisin puudutusaineen vaikutusta odotellessa pyytää hammaslääkäriä kertomaan hyviä vinkkejä hampaiden valkaisuun, kotikonstein tai miksei vaikka lääkärilläkin, jos se toimenpide on kivuton. Valkoisempi hymy olisi kyllä ihana asia sekin!

Mutta kun paniikki. Voi elämä, aikuinen ihminen...

Lähtö lähellä

2011-02-13T14:19:00.000+02:00

Meillä käytiin syksymmällä suunnilleen seuraavanlainen ajatuksenvaihto:

- Tällä kertaa täytyy varmaan talvilomamatka ajoittaa koulujen hiihtolomaan, kun eskari on varmaan silloin kiinni.
- Jep. Voishan sitä harkita sellaistakin, että tehtäisiinkin se perhematka talvilomalla ja käytäisiin sitten kesällä kahdestaan jossain kaupunkilomalla.
- Niin, eihän meillä mitään ihan must-aurinkolomakohteita olekaan enää näkemättä, ihan hyvin voitaisiin mennä hiihtolomalla vaikka johonkin Kanarialle koko perhe.
- Mutta onkohan Kanarialla kuitenkaan tarpeeksi lämmintä vielä silloin? Kun tuon jässikän kanssa kyllä pitää olla sellainen kohde, missä voi asua viikon uima-altaassa. Muistelen, että kun olen lapsena käynyt siellä joskus tammi-helmikuussa, ei uima-altaaseen ole uskaltanut juuri varvastaan kastaa, kun ei ne yleensä lämmitä niitä.
- Voi se kyllä olla ettei ihan vielä kannata tosiaan talvella Kanarialle viedä tuota pikkukaveria, ehkä sitten parin vuoden päästä kun sen kanssa voi touhuta muutakin kuin vesileikkejä.
- Mälsää kyllä, ei kai tähän aikaan vuodesta sitten kuitenkaan sellaisia ihan varsinaisia rantalomakohteita ole kuin Kaakkois-Aasiassa tai sitten Etelä-Amerikassa. Ei me niin kauas vielä jakseta ton kanssa mennä.
- Juuei. Eli jospas sittenkin mennään kahdestaan talvella ja perhematkalle kesällä.

[Välissä muutama päivä matkaesitteiden selailua ja vaihtoehtojen makustelua.]

- Pitäiskö harkita Meksikoa? Siellä olis ihan ookoolta vaikuttavia all inclusiveja.
- Mjoo... kai maar se on paras noista vaihtoehdoista. Tosin onko se nyt niin erilainen kuin se Dominikaaninen tasavalta (missä olimme kuutisen vuotta sitten, toim. huom.)? Ja onkohan siellä kamalasti lihavia amerikkalaisturisteja lihavine lompakoineen ja hintataso sitten sen mukainen? Mutta mjoo, olishan se varmasti ihan rentouttavaa lojua viikko aivot narikassa, vaikka sitten siellä...

[Välissä muutama päivä ajatuksen sulattelua.]

- Tiedätkö, mä kyllä rupesin miettimään. Jos katsoo, mitä maksaisi viikko all inclusivessa Meksikossa, ja sitten vertaa siihen, mitä maksaisi reittilento Shanghaihin ja hotelli päälle, niin siinä jäis kyllä aika monta sataa euroa vielä syömiseen ja shoppailuun siellä Kiinassa. Shanghai on kuulemma tosi mielenkiintoinen kaupunki, ja sinnehän menee Finnairin suora reittilento.
- Totta kyllä tuo hintajuttu! Mutta miten minusta se Shanghai vain vaikuttaa jotenkin... no en tiedä... varmaan se on tosi mielenkiintoinen ja aidosti kiinalainen paikka, mutta miten minulle tulee väkisinkin sellainen mielikuva että siellä on lähinnä julmetusti harmaita pilvenpiirtäjiä ja julmetusti kiinalaisia joka paikassa. Siis kun minun lapsuudessa se oli ihan klassinen tietokilpailuknoppi, että mikä on maailman väkirikkain kaupunki - Shanghai. Mutta joo, varmaan se on vähintäänkin harkitsemisen arvoinen paikka.

[Hetken kuluttua syttyy lamppu.]

- Ei mutta hei kuule! Tuli mieleen kun kaveri on laittanut Facebookiin kuvia Hongkongin-matkoiltaan, sillähän asuu jotain sukulaisia siellä, se on käynyt siellä useasti. Ainakin niiden kuvien perusteella se vaikuttais tosi kiehtovalta paikalta, olis hienoo kaupunkimaisemaa, ja tiedätkö, siellä on pandojakin! Minä kyllä tahtoisin nähdä pandoja!
- Mjoo sinnekin muuten menee suora reittilento...

[Muutama hetki tietokoneen naputtelua.]

- Myyty!

Kliketi klik sanoi hiiri kun lennot ja hotellin varasi.

Parin viikon päästä me lennetään Hongkongiin! Aivot narikassa makoilua ei nyt sitten ole luvassa, mutta paljon hienoja uusia kokemuksia kylläkin. Auringossa löhöämistä voidaan harrastaa sitten heinäkuussa, kun menemme koko perheen voimin Bulgariaan, sekin matka on jo varattu.

Joo, kuten appivanhemmat ovat joskus päivitelleet, me sitten jaksetaan istua lentokoneessa. Valtavat Esprit-tehtaanmyymälät, maailman suurin ulkoilmassa sijaitseva Buddha-patsas, pandat, yövalaistuksessa loistavat pilvenpiirtäjät, kaikki muutkin mageet näkymät ja kokemat, täältä tullaan!!!

Lennokkaita kaiffareita

2011-01-26T20:20:00.000+02:00

Lintulaudallamme on käynyt koko talven iloinen vilske. Lintuja tosiaan on hurjan mielenkiintoista tarkkailla, varsinkin tällaisen biologian tunneilla päiväunia vedelleen tumpelon, jolle riittää lähes joka päivälle jotain uutta opittavaa. Räiskin siivekkäistä ikkunan läpi pokkarikameralla onnettomia kuvia, joita sitten vertaan netistä löytämääni aineistoon selvittääkseni, mitä kaikkia lajeja laudallamme lounastaakaan. Melkoista salapoliisityötä se välillä on, kun taustatiedot ovat niin olemattomat (muistuttaisin, että lähtötilanteessa minä ihan oikeasti luulin hömötiaista albiinotalitintiksi!). Olisi kyllä hienoa, jos joku kehittäisi sellaisen sovelluksen, että voisi kytkeä ajukoppansa nettiin ja sitä kautta syöttää näkemänsä muistikuvan hakukoneeseen, joka sitten kertoisi, mitä onkaan tullut nähtyä. Sitä odotellessa täytyy vain keksiä mahdollisimman havainnollisia hakusanoja. (Ja kyllä minä oikeasti toivon, että se parannuskeino syöpään kuitenkin yritettäisiin keksiä ensin.)

Kaikenlaista on selvinnytkin: Ne kaikkein yleisimmät vieraat, ne vihertävät pienet linnut, joilla on kirkkaankeltainen viiru siivessä, ovat selvästikin viherpeippoja. Ja ne vähän isommat, kauniin vaaleanpunertavat, ovat närhiä (joiden munia kukaan ei kyllä ole vielä näyttänyt). Sitten ne kiiltävänmustat kaunottaret, jotka aina aika ajoin käyvät hotkimassa tintinpallot kerralla tyhjiin, ovat mustarastaita. Nämä töyhtöpäät puolestaan ovat niitä tiu-tau-tilhiä:

Ja tietysti myös niitä oikeita talitinttejä riittää sangen runsaslukuisesti, samoin kuin varpusia. Ensimmäiset punatulkut taisin nähdä vasta ihan viime päivinä. Myös käpytikka käy silloin tällöin siemenaterialla.

Valtavan monta uutta tuttavuutta, jotka ovat avanneet kaupunkilaistollon silmiä ihan uudella tavalla tajuamaan, miten valtavan kauniita lintuja meillä täällä pohjoisessakin on!

Kaikkein kauneimman lintulautavieraan suhteen minulla meni kuitenkin näppissormet suuhun. "Tosi nätti ja värikäs lintu" ei ihan riittänyt hakusanaksi, ja useimmilla yrittämilläni varianteilla tuli tulokseksi lähinnä undulaatteja ja papukaijoja. Jouduinkin turvautumaan suunnitelmaan B: lähetin surkeista ja vielä surkeammista kuvista pari vähiten surkeaa tunnistettavaksi appivanhemmille, jotka ovat innokkaita ja taidokkaita lintuharrastajia - ja myös aivan virtuoosimaisen taitavia luonnon valokuvaajia molemmat. Vastauksessa mainittiin ystävällisesti, että kuvien resoluutiossa oli hieman toivomisen varaa mutta kaikesta päätellen kyseessä voisi hyvinkin olla taviokuurna, Lapin lintu, joita joskus kulkeutuu etelämmäskin paremman elintason perässä. Lisäksi appivanhemmat antoivat kautta rantain ymmärtää olevansa hieman kateellisia minulle moisesta bongauksestani. Vähänkö nyt tunnenkin olevani Suuri Ornitologi!

Wikipediassa oleva taviokuurnan kuva ei näytä kovinkaan paljon siltä, minkä pihastamme bongasin, mutta Googlen kuvahaulla saa kyseisestä linnusta hyvinkin monenlaisia kuvia, joista osa tuntuisi hyvinkin vahvistavan appivanhempien arvelua. Onko blogin lukijoissa lintutuntijoita - onko jollakulla muita ehdotuksia tämän "hieman toivomisen varaa" jättävän loisto-otoksen perusteella?

...mutta kaikista uusista tuttavuuksista huolimatta suosikkejamme ovat aina vain samat vanhat tutut:

Ei mikään pyy pivossa vaan kaksi oksalla!

Huippuu!

2011-01-23T11:36:00.000+02:00

Nythän on jotenkin kummallisesti päässyt käymään niin, että meillä menee tosi mukavasti! Varsinkin pojan suhteen on tapahtunut jotain mystistä: emme miähen kanssa oikein ymmärrä mitä/miksi/miten, mutta hän on joululoman loputtua ollut huomattavan kiltti ja herttainen, eskarissakin varsinainen mallioppilas. Lapsilla nyt tietysti on aina noita vaiheita, jotka tulevat ja menevät omia aikojaan ilman, että siihen millään auringonpilkkuja konkreettisemmalla välttämättä on mitään vaikutusta, mutta kyllähän tässä väkisinkin alkaa epäilyttää, että olemmeko me vahingossa onnistuneet tekemään jotain oikein - ja jos näin on, niin olisi kyllä tosi veikeää tietää, mitä! Ovatko ne kalaöljykapselit tosiaan auttaneet? Onko sokerin vähentämisellä tosiaan näin radikaali vaikutus? Voiko television katselun rajoittaminen tosiaan vaikuttaa näin selvästi? Vai onko tästä kaikesta kiittäminen jääkiekkoharrastusta - onko se nyt Se Juttu, jonka parissa poika saa purkaa sitä jotain, mitä hänen sisälleen tuppaa patoutumaan, Se Juttu, josta hän saa palkitsevia ja kannustavia onnistumisen elämyksiä, se mikä opettaa väkisinkin keskittymään, kun kypärä päässä ja luistimet jalassa jäällä on käytännössä hyvin vaikeaa höpöttää ja hökeltää..?

Henkilökohtaisesti kyllä kallistuisin ehkä kuitenkin niiden auringonpilkkujen kannalle... mutta lopputuloshan on tärkein. Ja koska lopputulos on nyt ollut niin hieno, hemmottelimme koko perhettä eilen ihan päivän täydeltä. Aamupäivällä poitsulla oli lätkätreenit, joiden jälkeen suuntasimme koko perheen voimin ravintolaan nauttimaan maanmainioista purilaisista. Aterian ja ruokaostosten jälkeen pojat palasivat kotiin, minä jäin kauppakeskukseen odottelemaan ystävätärtäni, jonka kanssa vietimme ihanan shoppailupäivän. Minä tosin maltoin mieleni, enkä shopannut lainkaan vaatteita, koska olemme kohtapuoliin lähdössä matkalle paikkaan, jossa on mahtavat ostosmahdollisuudet (tästä pitäisikin varmaan kertoilla joskus vähän enemmältikin). Mutta yhden ihan täydellisen löydön tein: kapistuksen, jollaista olen etsiskellyt siitä asti kun tähän muutimme - pöntön eli pönikän, siis sateenvarjo(- yms -)telineen eteiseen!

Voi kyllä, voin kertoa, että väri on tarkalleen sama kuin niissä henkareissa! Mieletön löytö! Oikeasti törppö on kai kukkatelineeksi tarkoitettu tai jotain, mutta se soveltuu kokonsa ja muotonsa puolesta erinomaisesti myös sateenvarjojen ja vastaavien esineiden säilytykseen. Ja siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, niin voin kai minä sen hankintapaikankin paljastaa, se on sellainen superfiini ja eksklusiivinen design-mekka nimeltä Minimani... (Tarjolla oli muitakin värejä, ainakin valkoista ja ruskeaa.)

Äidin shoppaillessa pojat olivat lätkäpelissä, mistä tuliaisina saivat kausikirjan ja paidan täydeltä nimmareita. Itse pelissä ei kylläkään kehumista ollut; "Oli kyllä surrrkee peli", totesi poitsu kasvot loistaen ja näytti ykkössuosikkinsa Tuukka Mäntylän nimmareita paidasta ja kausikirjasta. Asiat tärkeysjärjestykseen!

Meillä ollaan juuri nyt iloisia, onnellisia ja tyytyväisiä. Voi kunpa tämä kausi jatkuisi pitkään!

Kuinka vihreät henkarit pelastivat päivän

2011-01-18T09:40:00.000+02:00

Eipä ole hetkeen ollut blogiinkaan asiaa, kun olen ollut vuoroin liian raivoissani ja vuoroin liian murheissani kirjoittaakseni. Se tuo perhe-elämä on vähän sellaista, että aina välillä saattaa tulla vähän ("vähän") sanomista ja/tai harmistusta...

Mutta harmistusta tai ei, elämä tietysti etenee koko ajan. Pojan jääkiekkoinnostus on pysynyt yllä siinä määrin, että todellisesta innostuksesta voidaan kyllä huoletta puhua. Harjoituksia ja pelejä odotetaan kuin kuuta nousevaa, ja niihin meidän touhutolleromme myös jaksaa keskittyä ja paneutua aivan eri lailla kuin jalkapallotreeneihin, mikä on erityisen ilahduttava asia. Ja täytyy kyllä todeta, että on se minijuniorijääkiekko äidinkin mielestä huomattavasti kiehtovampaa seurattavaa kuin minijuniorijalkapallo!

Uskalsimme siis tehdä alustavan johtopäätöksen, että jääkiekkovarusteet ovat tulleet talouteemme jäädäkseen. Joten niille tarvittiin järkevä sijoitus-, kuivatus- ja varastointipaikka. Meiltähän sellainen kyllä löytyy: märkäeteinen, tuo taivaallinen neronleimaus arkkitehdilta, joka on tämän talon joskus aikoinaan suunnitellut. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut ylistyslaulun eteisellemme, joka on mielestäni ehdottomasti yksi tämän talon toimivimpia osasia. Nyt nuo mainiot tilat ovat kokeneet vielä hieman evoluutiota.

Ensinnäkin hankimme jokin aika sitten sinne varsinaisen eteisen puolelle pikkuisen lipaston:

Juuri tällaisesta eteiskalusteesta olin jo pitkään haaveillutkin. Tämä lipasto sattui silmään Jyskin alennusmyynnistä, maksoi jotain kolmekymppiä, ja yksi sen merkittävimmistä erityispiirteistä on se, että minäpä olen sen ihan omin pikku rähmäkäpälin koonnut (siihen tarvittiin kuusiokoloavainta, jollaista en ollutkaan ikinä ennen käyttänyt)! Lähipiiriissä odotetaan vauvaa, joten hyvällä (teko)syyllä lykkäsimme sen Pupujussikka-pussikan kiertoon ja järjestimme pipot, hansikkaat, villasukat yms. tarvikkeet lipaston laatikoihin. Paitsi että, kuten varmaan on arvattavissakin, enimmän osan ajasta ne kylläkin lojuvat sikinsokin heiteltyinä lipaston päällä ja lattialla (viitaten osittain myös kohtaan "perhe, vähän sanomista"), mutta kyllä lipasto silti paikkaansa puoltaa. Onhan se ainakin söpö.

Märkäeteisen puolelle hankimme hieman lisää Elfaa (siinä on kyllä rautapalikoilla hintaa, kultaakohan niissä sisällä on..?), yhden hyllyn ja ripustintangon, jolle voi helposti ripustella värmeitä treenien jälkeen kuivumaan. Mutta pelkkään tankoonhan on housuja ja takkeja paha ripustella, tarvittiin myös henkareita. Minä pääsin ihan omin päineni niitä tuosta läheisestä ihan-kaikkea-maan-ja-taivaan-väliltä-sekatavarakaupasta valikoimaan. Olin jo noukkinut käteeni nipun tylsän harmaita ripustimia, kun katseeni tavoitti jotain ihan vastustamatonta: kirkkaanvihreitä henkareita! Niitähän lähti siitä pari settiä heti mukaan, ja voi että miten ne piristävätkään huoneen harmahtavaa ilmettä!

...eivätkä pelkästään huoneen vaan myös emännän. Uskomatonta kyllä, useiden päivien harmistukset ja murheet jotenkin mystisesti kaikkosivat jonnekin, enää ei yhtään huvittanut äyskiä ja kiukutella perheelle. Vaikka kyllä minä ihan hyvästä syystä niille suutuin (en vain enää ihan muista että mikä se oli).

Joo tiedän, ei minulla ehkä ihan kaikki ruuvit ihan loppuun asti kierrettyinä ole... Mutta se on oikeastaan aika ihana ominaisuus, että pystyy ihan suhteettoman pienistä asioista repimään ihan suhteettoman ison riemun (valitettavasti vain sama yhtälö toimii toisinkin päin, mutta en minä sitä nyt jaksa märehtiä, kun olen löytänyt vihreitä henkareita)!

Uusi urheiluvuosi

2011-01-05T16:59:00.001+02:00

Silloin yksi kokonainen elämänaika sitten, kun vasta pohdiskelimme mahdollista perheenlisäystä, yksi asia oli jo etukäteen harvinaisen selkeä:

Se ei sitten rupea pelaamaan jääkiekkoa!

Rakkaassa kotikunnassamme, siinä nimenomaisessa kahden seuran voimin SM-liigatasolla edustetussa, tunnetusti lätkähullussa kaupungissa, johon on aikanaan noussut koko Suomen ihka ensimmäinen sisäjäähallikin, nimittäin useimmat tuntemamme juniorikiakkoilijoiden vanhemmat kilvan manasivat harjoitusaikojen kohtuuttomuutta. Mehän emme ainakaan rupeaisi jälkikasvuamme iltakymmenen ja puolenyön välillä kuskailemaan pitkin poikin kaupunkia! Ja sitä paitsi jääkiekossa tarvitaan kamalasti värmeitä ja varusteita, joille meidän nurkissamme ei varkulla olisi tilaa. Joten eipä tarvinnut edes miettiä sitä, että kallistakinhan se touhu on, ja keskimääräistä loukkaantumisalttiimpaakin kenties.

No, sittenhän se lapsi syntyi ja kasvoi, ja sitten me muutimme tähän naapurikuntaan reilunkokoiseen taloon... Lopun arvannettekin.

Jotenkin siinä sitten kävi näin:

(Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että kuvassa oleva paita on fanituote eikä suinkaan kerro mitään esim. meidän nimestämme tai edes edustamastamme seurasta.)

Kuten jo mainitsinkin, miäs ja poika kävivät joululomalla lähes päivittäin luistelemassa, kun tuossa kerran ihan lähellä on koulun iso ja hyvin hoidettu kenttä. Poika viihtyy luistimilla loistavasti, ja miähen mukaan hän luisteleekin jo tosi hyvin (lähtötilannehan pari vuotta sitten oli tällainen). Miäs sitten eräänä iltana rupesi netistä selaamaan, olisiko paikallisella seuralla jotain luistelu- tai kiekkokoulua tai vastaavaa. Ja kas kun oli ihan joukkue juuri meidän poitsun ikäluokalle. Ja kas kun sillä oli treenit heti seuraavana päivänä. Voisihan sinne mennä ihan vain katsomaan, vai mitä..?

Ja kas kun meidän tuleva jarikurrimme pääsikin heti ensimmäisten treenien perusteella pelaavaan kokoonpanoon. Joten hänelle piti sitten hankkia vino pino erilaisia pakollisia ja muuten vain tarpeellisia välineitä: ristikollinen kypärä, kaulasuojus, hartiasuojus-rintapanssari, kyynärsuojat, polvisuojat, hanskat, sukat ja housut, ja koska housuista tuli reiluhko koko niin vielä henskelitkin. Ja kaikelle tälle tietysti sellainen jättiläiskokoinen kassi, pyörillä varustettu sentään. Hallelujaa. Toivon totisesti, että innostus nyt sitten kestää eikä koko rompeläjää tarvitse kohtapuoliin käyttämättömänä kirpparille roijata! Mutta ainakin näin ensi alkuun poika vaikuttaa uudesta harrastuksestaan hyvin innostuneelta, paljon innostuneemmalta kuin jalkapallosta aikanaan, joten mikäs siinä. Tärkeintähän olisi löytää se oma juttu, se josta saa kaikkein eniten hyvää mieltä ja liikunnan iloa, eikähän sitä mitenkään muuten voi löytää kuin kokeilemalla. (Sama toki pätee muihinkin kuin liikunnallisiin harrastuksiin.)

Minähän olen oman liikunnan ilon lähteeni jo löytänyt, ja nyt vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen kuukauden selänlepuutustauon jälkeen pääsin palaamaan sen pariin. Kävin ensin varovasti body balancessa venyttelemässä ja availemassa mieltäni ja sisäisiä energiakanaviani (alan jo ehkä melkein hiffata, mistä siinä oikeastaan on olevinaan kyse), ja kun selkä ei siitä lainkaan suuttunut, suuntasin heti seuraavana päivänä body pumpiin. Sain kyllä havaita, että kuukaudessa ehtii peruskunto jo hieman lommottua - eipä noussut rauta ihan vanhaan malliin, vaikka motivaatiota ja puhtia oli kyllä vaikka muille jakaa. Mutta mikä tärkeintä, selkä ei kipeytynyt siitäkään treenistä (lähes kaikki muut paikat sitten kyllä kipeytyivätkin mutta sillä lailla hyvällä, ei vaan ihanalla tavalla), joten tästä on hyvä jatkaa. Josko tästä tulisi oikein reipas ja aktiivinen ja terve ja ennen kaikkea iloinen vuosi!

Ai niin, yks juttu vielä

2011-01-01T18:54:00.000+02:00

Terveisin meidän poitsu, ja sen äiti myös.

(Kirjaimistossa oli vain yksi V, joten viimeisen sanan wanhahtava kirjoitusasu - siinä on muuten oikeasti M väärinpäin - on pakon sanelema luova ratkaisu; T-kirjainten riittävyydestä en tiedä, kaksoiskonsonantit vain ovat kuusivuotiaalle vielä aika kinkkisiä.)

Strateginen elämäntoimintasuunnitelma suunnittelukaudelle 2011

2011-01-01T14:14:00.000+02:00

Suunnittelu-workshop 1.1.2011
Läsnä: yksikön ylintä päätäntävaltaa käyttävä johto kokonaisuudessaan, yksi henkilö
Tavoite: Käydä läpi edellisen suunnittelukauden onnistumiset ja epäonnistumiset, ottaa hyvät käytännöt toteutukseen ja oppia virheistä. Laatia strateginen tiekartta, visio, missio ja toimenpidesuunnitelma tulevalle suunnittelukaudelle.

1.    Visio: Elää onnellisena elämäni loppuun asti.

2.    Missio: Elää niin, että tulen itse onnelliseksi ja tuotan iloa ja onnea mahdollisimman monelle muullekin enkä ainakaan tee ketään onnettomaksi.

3.    Toimintaympäristön analyysi: Uudessa kodissa on nyt asuttu jo melkein vuosi, mutta tuntuu, kuin olisimme eläneet täällä aina. Päivä päivältä vain vahvistuu se tunne, että tämä on Meidän Paikkamme. Toimintaympäristö ei siis voisi olla ihanampi!

4.    Tulevan kauden painopistealueet: Perhe ja työ pysyvät toiminnan ydinalueina edelleen. Uutena osa-alueena voisi kokeilla antaa entistä enemmän painoarvoa ns. minä-ajalle eli hetkille, joina velvoitteet sysätään päättäväisesti taka-alalle ja keskitytään sellaisiin asioihin, joista juuri minulle tulee hyvä mieli. "Vähemmän kaikkee, enemmän ei-mitään." Ikuisuustavoite, jonka toteutumisen todennäköisyys ei pilviä hivo.

5.    Käytännön toimet vision ja mission ja strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi: 

5.1    Edellisellä toimintakaudella aloitetut ohjelmat, joita jatketaan:

Pianon soittelu & laulelu. Panos-tuotto-suhde todettu erinomaiseksi: muutaman minuutin pimputtelutauko töiden lomassa tuottaa iloista mieltä useaksi tunniksi.
Kirjojen lukeminen. Tämä vuosien tauon jälkeen uudelleen käyttöön otettu toiminto on osoittautunut sangen miellyttäväksi. Palvelee erityisesti kohdan 4 osa-aluetta minä-aika.
Lapsen rauhoittumisohjelma. Käytännön toteutuksessa on edelleen parantamisen varaa, mutta jollain tapaa ohjelma tuntuisi kuitenkin toimivan. Lapsi leikkii entistä enemmän itsenäisesti eikä edes pyydä katsoa televisiota tai pelata konsolipelejä pitkin päivää. Ulkoilua on lisätty sään sallimissa rajoissa. Tästä osa-alueesta on erityisesti huolehtinut yksikön edustaja Miäs, joka on käynyt poikansa kanssa luistelemassa lähes päivittäin.

5.2    Edellisellä toimintakaudella aloitetut ohjelmat, jotka keskeytetään:

Jumppatauko. Kuukausi on ehdoton maksimiaika täydelliselle levolle kaikesta kuntoliikunnasta; yhtään pidempää taukoa ei yksikön toimintakyky enää kestä.
Tupakointi. Ks. edellinen kohta. Tämä toiminto voidaan joskus satunnaisesti ottaa takaisin ohjelmaan, mutta vain ehdottoman väliaikaisesti ja hyvin lyhyiksi jaksoiksi (miel. max. 1 vrk).

5.3    Uusia toimenpideohjelmia, jotka aloitetaan mahdollisimman pian uuden kauden alettua:

Tilataan pianonvirittäjä. Ei se hienoinen epävireisyys (absoluuttisella sävelkorvalla siunatun ystävättäreni mukaan "IYYYH, ainakin neljäsosasävelaskel!!!") sinänsä amatöörimäistä omaksi iloksi pimputtelua haittaisi, mutta kun pari kosketinta on vähän rikki, jumittavat.
Kartoitetaan mahdollisuudet palata normaaliin jumpparytmiin. Tällä hetkellä selkä vaikuttaa suhteellisen terveeltä, joten tämä vaihtoehto vaikuttaa lupaavalta. Jos tämä kuitenkaan ei onnistu, haetaan ohjelmaan muuta kuntoliikuntaa, mahdollisesti personal trainerin avustuksella.

5.4    Uusia toimenpideohjelmia, joita harkitaan mahdollisesti myöhemmin toteutettaviksi:

Hankitaan luistimet ja yritetään pysyä niillä pystyssä. Ks. kohdat lapsen rauhoittumisohjelma ja muuta kuntoliikuntaa.
Hankitaan sukset ja yritetään voittaa hiihtämistä kohtaan tunnettu syvä vastenmielisyys. Ks. kohdat lapsen rauhoittumisohjelma ja muuta kuntoliikuntaa.

6. Muut esiin tulleet asiat: Joko sais kahvii?

***

Sitä odotellessa tyrkkään tämän strategisesti ehdottoman tärkeän asiakirjan vastaukseksi Pakinaperjantain haasteeseen.

Välipäiväapatia

2010-12-29T20:08:00.000+02:00

Minä olen sellainen "vaadi maljasi täytenä" -tyyppi, tykkään että asiat ovat sitä itseään tai sitten jotain muuta, mutta eivät mitään epämääräistä siltä-ja-väliltä-höttöä. Juhlat ovat ihania ja tavallinen arkikin kaikkine rutiineineen vallan mukavaa - mutta nämä välipäivät eivät oikein sovi minun luonteenlaadulleni.

Meillä siis välipäiviä vietetään semiloman merkeissä: poika on loppiaiseen asti lomalla eskarista, miäs käy töissä hieman kevennetyllä aikataululla ja minä - no, minä haahuilen jossain lapsenhoidon, rentoutumisen, kotihommien ja alati kasvavan työvuoren välimaastossa.

Eihän niitä töitä oikein päivisin saa täydellä teholla tehtyä, kun pitää aina välillä viihdyttää pienokaistakin. Joskin täytyy kehua, että hän on kyllä joululahjalegojensa parissa viihtynyt todella kiitettävästi, ja aivan mahtavasti hän osaa niitä hilavitkuttimia ohjeiden mukaan jo kootakin, ihan takuulla ainakin tuplasti nopeammin kuin minä rähmäkäpälä osaisin! Ja toki aina välillä on kavereistakin seuraa.

Mutta pitäähän sitä pienokaista ruokkiakin, ja pyykkikonetta laulattaa, ja kukkia kastella, ja lintulautoja täyttää, ja pihaa kolata yms. Ja onhan se mukava saada nuo tuollaiset askaret hoidettua päiväsaikaan, niin voi sitten keskittyä perheen leppoisaan yhdessäoloon, kun miäs palaa töistä.

Paitsi että ne minunkin työni pitää ennemmin tai myöhemmin tehdä. Mutta ei niitä kyllä iltasella oikein mitenkään jaksa pakertaa, elimistö on hyvin vakaasti sitä mieltä, ettei se mitään työaikaa ole. Ei huvita avatakaan työtiedostoja. Eikä netissäkään ole mitään kiehtovaa. Eikä telkustakaan oikein tule mitään, useimmat sarjatkin ovat joulutauolla.

Pukki ei toiveistani huolimatta tuonutkaan minulle kirjaa, mutta sosialisoin anoppilasta jonkin satunnaisen romskun lainaan. Mutta ei siihen oikein malta syventyä. Kun tämä kämppä on ihan hävityksen kauhistus, kaikki ne joululahjalegot ja muut lelut, ja kiitettävä määrä aikuistenkin rompetta, hujan hajan yltympäriinsä. Mutta kun ei yhtään jaksata siivota.

Kehittele siinä sitten innovatiivisia vastauksia nassikalle, joka pyörii jaloissa vonkumassa, ettei keksi mitään tekemistä...

Syödä kyllä voisi. Vierotusoireet joulumässäilystä ovat hirmuiset. Elimistö ei yhtään ymmärrä, miksei muka voisi nauttia ainakin viittätoista välipalaa ja välipalan välipalaa ja tuplailtapalaa sekä iltapalan ja aamupalan välipalaa... Ja kun ne konvehdit ja piparit menevät pahaksikin, jos liian pitkään joutuvat kipoissaan nyhjöttämään.

Onneksi kohta on vuodenvaihde. Silloin meillä on perinteisesti hampurilaisherkuttelupäivä, ja jäipä joulusta pullo cavaakin meille aikuisille illan iloksi. Eikä uudenvuodenjuhlaa varten tarvitse erityisesti siivota, kun kerran vain oman perheen kesken ollaan, eihän eihän.

Enää, ööö, jotain kolmesataakuuskyt päivää ensi jouluun!

Oi joulu

2010-12-26T20:44:00.000+02:00

Jouluhan tulee aina ajallaan, kerran vuodessa, odotti sitä tai ei, oli valmis tai ei. Minä kyllä odotin innoissani, mutta valmiudesta en ollut ihan vakuuttunut. Aatonaattona soittelin uusäidille, kyselin viime hetken vinkkejä kinkunpaistoon ja tilitin vähän jännityksestänikin. Tyypilliseen tapaansa uusäiti lähes tuohtui ja pani minut hyvin painokkaasti ruotuun:

- Kuuleha sie, nyt sie lopetat tuollase stressaamise tykkänää! Teil on leikki-ikäne laps ja koira, ei kukkaa kuvittelekkaa ettei teil yhtää karvaa tai lelua missää olis, mut kyl teil siistii on. Ja ruoka on hyvvää, kyl siit mahan täytee saa, eikä varmast kese lopu. Sie kuule istut alas ja keskityt nauttimmaa siit kaikest, hyväst ruuvast ja perheest ja joulust. Muistat nyt tän, et oot vaa ja nautit, onko selvä?!?

Selväksi tuli. Ja kinkustakin tuli hyvien ohjeiden ansiosta ihan oikean näköistä. Olin siitä hyvin tohkeissani: minä osasin tehdä joulukinkun! (Kyynisimmät toki voivat tässä kohden kysyä, kuinka vaikeaa on työntää lihaköntti uuniin ja kiskoa se sitten sieltä ulos, kun paistomittari näyttää määrättyä lämpötilaa, mutta yhtä kaikki minulle se oli Suuri Saavutus, elämäni ensimmäinen Ihan Itse paistettu joulukinkku!)

Aattona tulivat appivanhemmat. Ihastelivat joulukuustamme, joka kyllä ihan oikeasti olikin varmasti maailman kaunein ja tuuhein, ja juuri sopivalla määrällä valkoisia ja kullanvärisiä koristeita aivan upeaan juhla-asuun puettu. Ja appiukkokin malttoi koko illan olla huomauttamatta siitä, että se kieltämättä oli vähän vinossa.

Asianmukaisella hartaudella kuuntelimme joulurauhan julistuksen, nautimme glögit, pasteijat ja tortut. Kuuntelimme joululauluja ja laitoimme saunan lämpiämään.

Monelle käynti hautausmaalla on yksi joulun kohokohdista. Minä en usko kivipaaden ihmissielua edustavaan voimaan, joten en ole tätä perinnettä koskaan oikein omakseni tuntenut, vaikka ovathan ne hämärtyvässä jouluillassa kynttilämerenä hehkuvat hautausmaat toki huikaisevan kauniita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö poismenneiden läheisten muisto minulle tärkeä olisi, myös ja varsinkin jouluna - minä vain koen, että tärkeintä on aidosti ajatella ja muistaa heitä, sydämissämme he ovat läsnä, missä ikinä olemmekin. Siksi sytytimmekin ihan vain omaan pihaan hautakynttilät minun veljeni, äitini, ukkini, miähen mummojen ja vaarien ja kaikkien läheisten, tärkeiden ihmisten muistolle.

Joulusaunassa meitä odotti hieman ikävämpi yllätys: suihkun kylmävesiputki oli jäätynyt umpeen! Vähän tietysti hermostutti, onko se putki nyt sitten haljennut juuri siihen ainoaan aikaan vuodesta, jona ei takuulla saa minkäännäköistä ammattilaista apuun. Värähtämätön vesimittari kuitenkin rauhoitti mielemme sen suhteen, että mitään katastrofaalista vedenpaisumusta ei talomme uumenissa ollut meneillään, ja onneksemme uudehkoon taloomme on aikanaan pykätty kaksi suihkua, joten ihan puhtoisina pääsimme joulupöytää kattamaan.

Ja se kinkku tosiaan maistuikin ihan oikeanlaiselta, todella herkulliselta! Kuten myös laatikot ja kalat (kuulemma) ja salaatit ja kaikki. Ja minun pokkani piti värähtämättä siinäkin vaiheessa, kun appiukko kaatoi olutta punaviinilasiin. Totta se uusäiti kyllä turisi - turhia olivat suorituspaineeni, pahemman kerran ylitäyttä vatsaa ähkyen siitä pöydästä jokainen nousi. Paitsi poika, joka ei joulupukin odotukseltaan paljon malttanut syödä.

Palkittiinhan se odotus vihdoin: joulupukki rimpautti ovikelloa. Tosin nähdessään sen lahjavuoren hän joutui toteamaan, että jos hän niitä jäisi jakamaan, hän ei mitenkään ehtisi kaikkiin muihin koteihin, joten hän jätti vain lahjat ovelle ja jatkoi matkaansa. Jaoimme siis pakettimme itse. Kilttejä oltiin oltu, antimet olivat runsaat ja mieluiset. Lapsi ei saanut mitään turhaa krääsää, eikä aikuistenkaan paketeissa mitään hervottomia ylilyöntejä ollut. Pojan mukaan paras lahja oli diabolo (sellainen jonglöörausvehje), ja legot, ja autoradan laajennusosat, ja ihan kaikki muukin, paitsi ne villasukat ja pyyhe.

Ajastaan poika malttoi kuin malttoikin käydä yöpuulle, me aikuiset istuimme vielä rupattelemassa ja tunnelmasta nauttimassa pitkälle yöhön. Kerrankin olin hyvilläni myös siitä, että (taas, väliaikaisesti toki vain) tupakoin: kun siinä istuin itsekseni verannalla polttelemassa ja katselin pimeydessä tuikkivia hautakynttilöitä, huomasin ajattelevani äitiäni.

Voi äiti, sinä olisit nyt iloinen ja ylpeä, tämä joulu on ollut ihan täydellinen. Minä tein sen, minä osasin tehdä joulun!!!

Tuntui mukavalta ajatella äitiä lämpimästi. Vaikkakin tuo ajatus on itse asiassa aika hoopo. Miten niin minä osasin tehdä joulun, eihän joulua tehdä! Joulu ei ole pölyttömissä kaapinnurkissa, kuusenoksilla, ruokapöydässä tai lahjapaketeissa - joulumaa kun jokaiselta löytyy sydämestä!

* * *
Tällä joulukuvauksellani osallistun pakinaperjantain joulu-haasteeseen ja toivotan kaikille lukijoille jouluisen rentoa, seesteistä, iloista ja onnellista mieltä myös koko tulevaksi vuodeksi!

Joo kuulkaas

2010-12-21T21:08:00.000+02:00

Paskat työtehtävät näin lähellä juhlapyhiä pitäisi kieltää lailla! En ole vielä ehtinyt ottaa tämän lakialoitteen tiimoilta yhteyttä kansanedustajaani (ööö ketähän minä edes viime vaaleissa äänestin, ei se tainnut kyllä läpi mennä), koska olen takunnut yhden kuninkaallisen kamalan työn parissa koko päivän ja hyvän osan illastakin. Näinköhän asiakkaalta voisi laskuttaa lisähintaa radikaalisti lisääntyneestä tupakinkulutuksesta ja irti revityistä hiuksista..?

Minun pakertaessani miäs toi viikonloppuna löytämämme Maailman Tuuheimman Joulukuusen sisälle lämpiämään. Sen mahtavan metsäisen joulun tuoksun leijaillessa ympärilläni sain vihdoin sen hirviöduunin pulkkaan. Ja jotenkin, melkein tiedostamattani taas, sormeni naputtelivat sen saatteeseen sanat "minä aloitankin nyt sitten joululomani." Ja kun olin vauhtiin päässyt, naputtelin samat sanat muidenkin asiakkaideni osoitteisiin. Se on kuulkaas tällä tätsykällä nyt takki sen verran tyhjänä, että tämän sesongin osalta saa leipätyö riittää. Tämä on näitä minun kaltaiseni yrittäjyyden ehdottomia pluspuolia: minä voin tehdä näin, pamauttaa pillit pussiin ja lapun luukulle just silloin kun sattuu huvittamaan, ilman sen kummempia ennakkovaroituksia (tietysti vähän täytyy pankkitilin saldoa kurkkia, jos moista meinaa yhtenään harrastaa, mutta päivä tai pari sinne tai tänne ei kyllä kesää tee talven keskelle).

Tässä vielä joulukorttikuvanen teillekin blogin lukijoille, jotka ette ole omaanne postissa saaneet:

Ägägäääää

2010-12-20T14:14:00.000+02:00

Jouluun on enää neljä yötä, voi herrajjumala ja apua!!!

Ei minua stressi vaivaa - käsittääkseni kaikki tarvittavat kuutiot ovat ihan hyvin hallinnassa, etukäteisvalmistelut tehty ja loput mietitty ja jopa aikataulutettukin. Mutta kun jänskättää! Mitä jos olen unohtanut jotain keskeistä? Mitä jos unohdan aattona jotain keskeistä? Mitä jos olen tyrinyt jossain? Mitä jos aattona vielä tyrin jossain? Mitä jos jokin laatikoista on sittenkin ihan kamalan pahaa tai muuten epäonnistunutta? Mitä jos en osaa paistaa kinkkua? Mitä jos kuusi ei sovi jalkaansa? Mitä jos koti näyttää appivanhempien silmiin sittenkin epäsiistiltä, he kun ovat niin kovin siistejä ihmisiä?

Ägägää.

Tosin tuntuisi niitä appiksiakin jännittävän, he kun kovin harvoin käyvät missään yökylässä. Kun viikonloppuna kävimme viemässä ja hakemassa pikkujässikkää, joka oli siellä hoidossa meidän vanhempien viettäessä ystävien kanssa fondue-iltaa, he jo hökelsivät sääennustusteiden kanssa, että mitäs jos aattona onkin niin kamala sää, etteivät he pääse ajamaan tänne. Tyrkkäsivät sitten sen hervottoman lahjasäkin varmuuden vuoksi jo mukaamme siltä varalta, että eivät tosiaan ole itse niitä lahjoja jakamassa. Hrmph, minä käyn kyllä vaikka korkeimman henkilökohtaisesti heidät noutamassa, eihän sitä matkaa ole kuin vähän reilut 100 km ja siitäkin suurin osa erittäin vähän liikennöityjä pikkuteitä (jotka tietysti ovatkin kyllä huonolla kelillä erityisen huonossa kunnossa). Se tästä nyt vielä puuttuisi, että menisi kaikki tämä hösötys hukkaan...

Rakas joulupukki. Minähän en ole täksi jouluksi juuri mitään toivonutkaan (mitä nyt uutta leikkuulautaa ja paistinpannua ja radiota ja kirjaa jajaja...) niin ehtisikö vielä sujauttaa yhden pikku-pikku toiveen sinne viime hetkellä toteutettavien joukkoon: vähän vähemmän perfektionistinen luonteenlaatu olis kiva!

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

2010-12-15T17:57:00.000+02:00

Lopetin ruokablogini. Totesin, että vaikka hyvin innokas kotikokki olenkin, ei minulla kuitenkaan niin paljon sillä saralla ole annettavaa, että siihen tarkoitukseen erillinen blogi tarvittaisiin. Horisen siis satunnaisesti ruokajuttuja jatkossa(kin) täällä.

Edellisessä kirjoituksessani mainitsinkin jo jouluruoat. Niitähän riittää, jokaisella on omat ehdottomat ruokalajinsa, joita ilman joulu ei maistu miltään. Ja sitten kun niitä sataa sorttia jokaista tehdään keskikokoisen komppanian tarpeisiin, niin senhän tietää, miten siinä käy: Jouluaattona niitä syödään intopiukassa, kuola valuen ja naama loistaen. Joulupäivänä jatketaan samoilla eväillä tyytyväisinä siihen, ettei ruokapuolta tarvitse erikseen valmistaa. Tapaninpäivänä alkaa se jämämenu jo jossain määrin tökkiä, mutta kun sitä ruokaa kuitenkin on edelleen runsain mitoin jäljellä niin kannattaahan sitä syödä. Mahdollisesti jämiä katetaan vielä seuraavinakin päivinä pöytään, niin pitkään kuin niiden syömäkelpoisuuteen uskaltaa luottaa. Ja sitten kipataan ties kuinka paljon roskikseen. Paitsi niitä kinkunjämiä, joista tehdään hernekeittoa. Jota syödään ja syödään ja syödään ja pakastetaan ja syödään vielä myöhemminkin... Uhh.

Me tosiaan vietämme nyt ensimmäistä joulua ihan omassa kodissamme, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että minulla on ~~hirmu~~...ylivalta keittiön puolella (aikaisempinakin vuosina olen toki osallistunut jouluruokien tekoon viemällä anoppilaan pasteijoita, laatikoita, mitä milloinkin). Vietämme appivanhempien kanssa aaton meillä, joulupäivän aterian syömme miähen veljen luona ja sen jälkeen varmaan jäämme joksikin aikaa anoppilaan oleilemaan. Päätinkin vakaasti, että nyt sitten tehdään vain sellaisia ruokia, joita oikeasti halutaan syödä, ja vain sen verran, että kaikki jaksetaan syödä, ei yhtäkään velvollisuusruokalajia eikä yliammuntoja määrien suhteen! Pikainen gallup perheen keskuudessa tuotti seuraavanlaisen menuun:

- Kinkku. Tietysti. Tahtoisin luuttoman, tuoreen, kotimaisen juhlakinkun; toivon vain löytäväni jostain tarpeeksi pienen, toistaiseksi pienin näkemäni on 8-kiloinen, ja siinä on neljälle aikuiselle ja yhdelle lapselle yhdeksi illaksi aika lailla pupellettavaa...
- Porkkanalaatikko. Poika tahtoo ehdottomasti ja äitikin tykkää kovasti.
- Lanttulaatikko. RRRakastan!
- Perunalaatikko. Tässä hivotaan jo velvollisuusruokalajin rajoja, mutta yllättävän herkulliselta se pakastimeen tekemäni laatikko kyllä vaikutti, joten eiköhän se kauppansa tee.
- Makaronilaatikko. Lapsuudessani äiti teki aina jouluksi makaronilaatikkoa, kun minulle eivät muut laatikot oikein maistuneet. Curlingvanhemmuus kunniaan!
- Lihapullia. Miäs haluaa, kotonaan on aina ollut. Minulle itäsuomalaiselle tämä mitä ilmeisimmin Ruotsista kulkeutunut perinne on hieman vieras, mutta mikäs siinä.
- Perunoita. Alkupalakalojen seuraksi kuulemma tarvitaan, itse olisin jättänyt nämäkin listalta pois.
- Keitettyjä kananmunia. Tämäkin länsisuomalainen perinne on minulle aika uusi tuttavuus, mutta mieluinen sellainen.
- Punajuurisalaattia. Tämä on minulle Se Juttu, jota jouluna on ehdottomasti saatava. Teen salaatin itse etikkapunajuuresta, omenasta ja sipulista ja kermaviilipohjaisesta kastikkeesta.
- Herneitä, pikkuporkkanoita, suolakurkkua ja marinoitua punasipulia (jos joku tietää hyvän marinadireseptin, saa vinkata!) erikseen tarjottuina; saavat luvan toimittaa rosollin virkaa.
- Lohta. Miäs tilasi työkaverinsa kautta jotain supertuoretta suoraan satamasta tuotavaa herkkua, varmasti kiva niille jotka kalasta tykkäävät.
- Silliä. Ks. edellinen kohta.
- Karjalanpiirakoita. Ihan ehdoton juttu karjalaistytölle, miähen länsisuomalaiselle suvulle puolestaan jotain aivan käsittämätöntä.

Kahvipöytään ja välipalaksi
- Pasteijoita.
- Joulutorttuja. Aion kaikkien periaatteideni vastaisesti ostaa lähileipomosta valmiit tortut, tasan yhden per syöjä.
- Pipareita. Täysin turhia pahvinpalasia jos minulta kysytään, mutta leivottiin nyt sitten yksi valmistaikinapaketillinen, kun poika niin hartaasti halusi. Yritin vähän piristää niitä lisäämällä puoleen taikinaan kaakaojauhetta (ripotin vain siihen sulaneen taikinalevyn päälle ja yritin käsin vaivata sen mahdollisimman hyvin sinne sekaan, hieman raidallisia niistä pipareista tuli, mutta ovatpa eläväisemmän näköisiä nyt sitten), ja kuusen muotoiset piparit voitelimme munalla (voi herrajjumala miten härskiltä tuo kuulostaa!) ja ripottelimme päälle nonparelleja, eli ne esittävät ikään kuin koristeltuja joulukuusia nyt sitten.

Jälkiruoaksi jäätelöä. Kokemus on osoittanut, että kaiken sen suolaisen mätön jälkeen menevät suurella vaivalla kyhätyt makeat ihanuudet (jäädykkeet, täytekakut tms.) yleensä aika lailla hukkaan; niitä velvollisuudesta tungetaan vielä johonkin mahanmutkaan, mutta ansaitsemaansa ihastusta ne eivät oikein jaksa herättää. Siksi päätimme ostaa ihan vain jotain jouluaiheista jäätelöä ja murskata sitten vaikka ne (lukuisat) ylijääneet piparit kermavaahdon sekaan lisukkeeksi. Ja jos kukaan ei jaksa jälkiruokaa niin säilyyhän se jäätelö siellä pakastimessa, eikä tarvitse surkutella hukkaanmennyttä aikaa ja vaivaa.

Joo. Miten se taas menikään - vain sen verran, että kaikki jaksetaan syödä, ei yhtäkään velvollisuusruokalajia eikä yliammuntoja määrien suhteen. Pitänee ryhtyä saman tien paastolle...

Kaupallista joulua

2010-12-09T12:59:00.000+02:00

Vastarintaliike joulun kaupallistumista vastaan tuntuu voimistuvan suunnilleen samaa vauhtia sen kaupallistumisen kanssa. Minusta on hienoa, että vaihtoehtoisiinkin joulunviettotapoihin on sankoin joukoin herätty, mutta itse jättäydyn kuitenkin sen aktiivisimman vastarintaliikkeen ulkopuolelle.

Minulla ei ole mitään tietynlaista kaupallisuutta vastaan, sen enempää joulun aikaan kuin yleisestikään elämässä. Lukeudun siihen ilmeisen pieneen kummajaisjoukkoon, joka oikeasti viihtyy kauppakeskusten hikisen nihkeässä toppatakkimeressä, näyteikkunoiden välkehtivässä kimalluksessa ja nissepolkan kalkatuksessa. Minusta on mukavaa ostella läheisilleni lahjoja - ei niiden lahjojen vaan niiden läheisten vuoksi. En yleensä suunnittele piirulleen etukäteen, mitä kellekin ostan (vaikka jonkinlaisia suuntaviivoja toki hahmottelen mielessäni pitkin vuotta), vaan tykkään kierrellä kaupoissa, hypistellä tavaroita ja miettiä, mistä kukakin pitäisi ja ilahtuisi. Tämä on juuri se minulle tärkein asia: lahjoja valitessani todella ajattelen niitä rakkaita ihmisiä. Ja rakkaiden ihmisten ajattelemisesta tulee hyvä mieli! (Ei siksi etteikö heitä voisi ajatella muutenkin ja muulloinkin!) Lisäksi tänä vuonna, kun vietämme aivan ensimmäistä kertaa joulua ihka omassa kodissamme, johon saamme myös appivanhemmat vieraiksemme, olen silmät loistaen syynännyt ja valikoinut myös koristeita ja kodintarvikkeita. Myös kauniiden esineiden katselemisesta tulee hyvä mieli!

Mutta. Se ostaminen, kuluttaminen, tavarapaljous ja yleinen ylenpalttisuus ei kuitenkaan saisi olla jouluna(kaan) pääasia! Ei kenenkään pitäisi ostaa lahjoja siksi, että niitä muka pitää ostaa. Ei juhlan onnistumista, saati ihmissuhteita, voi (tai ainakaan ei saisi) mitata tavaran määrässä! Arvokkainkaan esine ei korvaa aitoa välittämistä, eikä priima-astiastoista nautittu kahdenkymmenen ruokalajin ateria ole minkään makuinen, jos tunnelma pöydän ääressä on vaivautunut, jäykkä tai jopa kireä.

Minua olisi vaikea saada mukaan mihinkään ei lahjoja tänä jouluna ainakaan aikuisten kesken -tyyppiseen sopimukseen, mutta lahjojen määrää sen sijaan kernaasti rajoittaisin. Leikki-ikäisen naperon äitinä odotan taas kauhulla sitä leluvuorta, joka kuusen alta tänäkin jouluna esiin vyöryy. Minusta olisi ihanteellista, jos me vanhemmat hankkisimme lapselle muutaman hartaasti toivotun, hieman isomman lahjan ja muut lähisukulaiset ja kummit sitten korkeintaan yhden lahjan kukin. Valitettavasti vain miäheni kuuluu suureen hamstraajasukuun, joten tämä ihanne jää auttamatta silkaksi utopiaksi - taas on pitkin syksyä puhelin pirahdellut tiuhaan, kun appivanhemmat riemuissaan kertoilevat, mitä kaikkea ovat pikku silmäterälleen taas löytäneet (ettemme me siis tulisi hankkineeksi tuplakappaleita), eikä tuo armas puolisokaan mitenkään täydellisesti ole itseään lelukaupoissa onnistunut hillitsemään. Mutta on niissä kaikissa lukemattomissa paketeissa kuitenkin valtavasti rakkautta mukana, joten en viitsi turhaan nipottaa (mitä nyt vähän jaksan joka vuosi tästä aiheesta inistä).

Tähän liittyy myös ekologinen aspekti. Ensinnäkin olen alkanut harmitella sitä valtavaa roskavuorta, joka revityistä lahjapapereista ja silputuista rusettinaruista kertyy; värillisiä papereita kun ei suositella poltettavaksi takassakaan, kuulemma siitä karstoittuu hormit ikävästi. Ankeaahan se kuitenkin olisi, jos lahjat ihan paljaina kuusen juurella nököttäisivät. Kestävin vaihtoehto olisi tietysti käyttää kauniilla paperilla päällystettyjä, monivuotisia laatikoita, mutta ainakaan meillä ei valitettavasti ole tarpeeksi varastotilaa niiden lootien säilömiseen joulujen välillä. Pienenä kompromissina olemme tänä vuonna jättäneet omista paketeistamme narut pois, ja vakaasti kyllä kaikesta huolimatta harkitsen niiden papereiden roihauttamista takassa - ei kai se piippu siitä nyt vallan tukkiudu, jos kerran vuodessa jotain muutakin kuin siloisia klapeja polttaa.

Ja kulutusjuhlan huumassa tai väkipakolla pukinkonttiin hankittu turha krääsä se vasta epäekologisuuden huippu onkin! Niitä ylimarkkinoituja muovisia rimpulaleluja on viimeistään kevään korvalla sitten roskikset väärällään. Ja aikuisten lahjat voivat olla vähintään yhtä suuri riesa: kun ei oikein tiedetä - eikä vaivauduta miettimäänkään - mitä se kumminkaimanserkku oikeastaan haluaisikaan lahjaksi, napataan marketin käytävää tukkivasta korista näppärästi kärryyn taas yksi yksittäinen glögimuki, muka-veikeä posliinikoriste-esine tai vääränkokoiset aamutohvelit. Kaikkea mahdollista, mille harvemmin löytyy tyytyväistä omistajaa edes kirpputorilla. Oma yleinen patenttiratkaisuni tällaisiin tilanteisiin on jokin syötävä, juotava tai muuten kulutettava lahja - itse tehdyt joulukarkit tai salaatinkastike, viini- tai glögipullo, kynttilät tms. Unohtamatta sitä, että monesti ihan vain tekstiviesti tai puhelu, joka viestii: olet ajatuksissani, pidän sinusta ja toivon, että sinulla on mukava joulu, on paljon arvokkaampi kuin mikään esine. Ja niille yksinäisille vanhuksille todennäköisesti paras lahja on, kun joku käy heitä tapaamassa, istuu hetken seurana, kuuntelee ja on läsnä!

Myös jouluruokien ylettömästä määrästä minulla olisi montakin sanaa sanottavanani, mutta siitä aiheesta taidan jatkaa toiste... Niin tai näin, joulu on joka tapauksessa ihana asia - viettäköön jokainen sitä omaa sydäntään eniten lämmittävällä tavalla!

Aatosta jaloa ja jouluista mieltä

2010-12-04T15:06:00.000+02:00

Meinasin aloittaa blogijoulukalenterin, mutta sitten totesin, että blogosfääri ja muu netti on tulvillaan paljon mielenkiintoisempiakin hengentuotteita (kuten ihan pistämätön Mielensäpahoittaja). Sitä paitsi oma joulumieleni otti hieman osumaa muutamistakin asioista, erityisesti eskarin vanhempainvartista, jossa kuunneltiin taas sitä samaa vanhaa virttä: Lapsemme on kyllä hyvin herttainen ja fiksu, kielelliset ja matemaattiset taidot ovat monelta osin ikätasoa edellä, ja hän suoriutuu useimmista tehtävistä vallan mallikkaasti - silloin kun jaksaa keskittyä kuuntelemaan ohjeita ja tekemään niitä tehtäviä asiallisesti. Eli turhan harvoin; enin osa energiasta purkautuu turhanpäiväisenä hölötyksenä ja hösötyksenä. Vauhtia on aina vain enemmän kuin tolkkua.

Huoh. Tiedetään, meidän pikku kullanmurumme nyt vain sattuu olemaan erityisen vilkasta ja temperamenttista sorttia (eikä tarvitse kovin isoon peiliin katsoa hoksatakseen, mistä hän on pippurisen luonteenlaatunsa perinyt...) eikä siinä varsinaisesti mitään pahaa tai väärää ole. Olisipa elämä vain vähän helpompaa, varsinkin pojalle itselleen mutta tietysti myös meille vanhemmille, jos hän vähän oppisi suitsimaan sitä jatkuvaa hökellystään.

Päätinpä sitten - taas kerran - panna meidän perheen elämäntavat remonttiin. Enemmän ulkoilua (myös meille vanhemmille, jopa minulle sisälemmikille, yyh), vähemmän televisiota, vähemmän sokeripitoisia syömisiä. Lisäksi sain päähäni panna sekä pojan että itseni kalaöljykuurille, kun useammassakin lähteessä sen vilperttejä rauhoittavaa vaikutusta vakuuteltiin. En kyllä ihan varauksetta suostu uskomaan, että jokin luontaistuote pystyisi ihmisen luontaisia ominaispiirteitä mitenkään radikaalisti muuttamaan, mutta tuskin siitä haittaakaan on, varsinkaan minulle, joka en vakavan henkisen allergian vuoksi suostu mitään vedessä elellyttä ujuttamaan lähellekään leipäläpeäni.

Löysinkin luontaistuotekaupasta oikein lapsille suunnattuja, Aku Ankka -aiheiseen purnukkaan pakattuja, appelsiininmakuisia kalaöljy-purutabletteja. Tärkeinä sitten lounaan päälle otimme pojan kanssa kapselimme, poika oikein innolla odotti saavansa "vitamiinikarkkia" jälkiruoaksi. Rakeet tuntuivat omituisen kumisilta mutta tosiaan maistuivat miedon appelsiinisilta. Kunnes erehdyin puraisemaan omaani. Siinäpä tuli taas näytettyä loistavaa esimerkkiä lapselle: rääkäisin täyteen ääneen HYI reippaalla kirosanaletkalla säestettynä, lotkin lasikaupalla limsaa ja istuin pitkän tovin pöydän ääressä kyyneleet silmissä kakomassa. Siellä kumimaisen appelsiinipinnan allahan piileskeli ihan sitä itseään, kalanmaksaöljyä!!! Pakko toistaa vielä kerran: HYIhlvtti!!! Vieläkin tulee yökkörefleksi silkasta ajatuksesta. No yritämme sinnikkäästi jatkaa kuuria, mutta jatkossa kyllä nielemme kapselimme kokonaisina!

Tästä koettelemuksesta selvittyäni minuun iski sitten kuitenkin joulukalenteri-inspiraatio. Nyt olisi sitten pöytälootassa tarjolla joulumieltä ja henkilökohtaisen joulutonttuni Jontun seikkailuja.

Tulkoon vaan silmitön talvi

2010-11-29T10:29:00.001+02:00

Pakkanen paukkuu viidentoista asteen hyytävämmällä puolella. Huiman kaunistahan tuolla ulkona on, mutta aika armottoman kylmää. Tällaisella säällä tekisi mieli huudattaa takkaa nonstoppina - vaan kun meillä ei ole polttopuita.

Alun perin meidän oli määrä hankkia polttopuut lankomieheltä, hän kun on tätä nykyä ikään kuin metsätilallinen. Mutta ei niitä klapeja sitten kukaan (siis myöskään me itse) sieltä jaksanut käydä pakkaamaan ja kuskamaan, konsensuksen vallitessa totesimme, että kätevämmin saamme puut joltain paikalliselta toimittajalta.

Otimme asian puheeksi naapurin kanssa. Hän kertoi käyttävänsä puulämmitystä hyvin paljon ja tietävänsä edullisen hankintapaikan. Oli puhetta yhteistilauksesta: samalla kun naapuri hakee itselleen täyden lastin puita, riittää siitä mainiosti motti-pari meillekin. Tämä kuulosti meistä huippuhyvältä diililtä, ja naapuri sanoi soittelevansa puutyypille lähiaikoina.

Kunnes sitten eräänä kauniina päivänä marraskuun puolivälin tienoolla naapuri kertoikin tyytyväisenä ostaneensa koko rahalla brikettejä, kun oli sattunut tosi hyvä erikoistarjous kohdalle. Kertaluontoinen erikoistarjous, joka oli siinä vaiheessa jo mennytkin.

Me katsoimme miähen kanssa peiliin ja palautimme mieliimme, että asioista yleistasolla rupatteleminen on eri asia kuin niistä sopiminen. Naapuri on tosi hyvä tyyppi, emmekä missään tapauksessa ole hänelle vihaisia, oma mokahan se oli, kun emme älynneet konkreettisesti tarttua toimeen.

Eipä sitten muuta kuin konkreettisesti tarttumaan toimeen. Arvatkaapa huviksenne, kuinka a) helppoa, b) edullista, c) ylipäätään mahdollista on polttopuiden hankkiminen vapailta markkinoilta marraskuun loppupuolella ennätyspakkasten naristellessa nurkkia. Joo voin kertoa, että vastaus kaikkiin em. kohtiin on voi morjens! Klapisivustot huutelevat ei-oota, valtavia vähimmäiseräkokoja ja/tai käsittämättömiä hintoja.

Ensimmäinen myyjä, jolta ylipäätään oli mahdollista tilata meidän tarpeitamme vastaava satsi puita, vastasi sentään heti tilausta seuraavana päivänä, että häneltäkin ovat puut jo loppu, on vain unohtunut päivittää tieto nettisivuille. Seuraavaa tilausvahvistusta odottelimme viikon, ennen kuin jatkoimme etsimistä. Kun sitten vihdoin viimein saimme (järkyttävän ylihintaisen) tilauksemme yhdelle toimittajalle läpi ja vahvistettua, tämä edellinenkin pystyi vastaamaan, että ei hänelläkään juuri meidän tarvitsemamme kokoisia klapeja ole mutta hän voi niitä kyllä pilkkoa. No ei tarvinnut enää ei, kun oli jo sen toisen kanssa puutoimitus sovittu lauantaille tai sunnuntaille.

Tänään on maanantai. Meillä ei vieläkään ole polttopuita.

Alan jo oppia, ettei tässä ole mitään syytä hermostua saati närkästyä. Lukuisilta talonrakennusprojektin parissa puuhastelevilta tuttavilta olen kuullut, että useimpien tavarantoimittajien/toimijoiden lupaamat toimitus-/toiminta-ajat ovat parhaassakin tapauksessa suuntaa-antavia, ja säätövarat lasketaan yleensä viikoissa eikä päivissä. Se vain kuuluu toiminnan luonteeseen.

Minähän olen itsekin yrittäjä, ja minun toimintani luonteeseen (saati sitten minun omaan luonteeseeni!) tuollainen ei kyllä istu laisinkaan. Voin kuvitella, että jos itse suhtautuisin deadlineihin yhtä luovalla asenteella tyyliin "no jos nyt kuukauden sisään sovitusta teen niin hyvä tulee", ei kovin pitkään tarvitsisi palveluitani tarjota. Mutta minun alani nyt onkin ihan eri juttu, siistiä sisätyötä, tavallaan aineettomien hyödykkeiden pyörittelyä, johon ei sisälly mitään säästä tai muistakaan olosuhteista riippuvaisia elementtejä. Ja tällä säällä olen totisesti sangen kiitollinen juuri siitä, että saan tehdä tätä siistiä sisätyötä, joka ei sisällä mitään ulkoilmassa tapahtuvia osa-alueita!

Ja odottelen ihan kiltisti ja kärsivällisesti sitä puutoimitusta. Kuka niitä näillä pakkasilla sitä paitsi tarkenisi ulkokatokseen pinotakaan! Otan vähän lisää glögiä lämmikkeeksi.

Ja jatkan iloista joulun odotusta. Nyt saa jo virallisesti olla tohkeissaan, kun on adventtikausi alkanut!

Hyväntekeväisyyttä

2010-11-25T18:28:00.000+02:00

Antamisen ilo on paras ilo. Näin joulun alla tuo ajatus tulee erityisen kirkkaana mieleen. Tavanomaisten joululahjapähkäilyjen (mitä minä keksin miähelle lahjaksi?!?) ohella olen alkanut viime vuosina enenevässä määrin miettiä sitä, kuinka voisin auttaa ja tuoda hyvää mieltä muillekin.

Olen jo monena vuonna tukenut Lastensuojelun keskusliittoa tilaamalla Lasten maailma -lehteä pienen jakson. Se on kyllä hyvin tehty lehti ja sisältää paljon monipuolista asiaa, mutta totuus on, että minä tilaan sitä ihan puhtaasti hyvän asian kannatuksen vuoksi - suurin osa lehdistä päätyy joskus kesän korvalla paperinkeräykseen lojuttuaan siihen asti koskemattomina lukemattomien lehtien pinossa. Voisi niitä ekologisempiakin tukemistapoja olla...

Lapset ovat tärkeä sijoituskohde, lapsissa on tulevaisuus. Jokainen lapsi on ansainnut tavallisen elämän. Ja terveen elämän. Lastenklinikoiden kummit lienee tunnetuin tämän maan hyväntekeväisyysjärjestöistä, ennen kaikkea tietysti runsaan julkkisjäsenmäärän vuoksi. Ja onhan se hienoa, että vakavista sairauksista kärsiviä lapsia ja heidän perheitään autetaan ja ilahdutetaan kaikin keinoin! Lastenklinikka on myös erittäin "helppo" tuen kohde - kukapa voisi sydän kovana katsoa kuvia suurisilmäisistä pilteistä letkuissaan tai silmänurkat kuivina kuunnella vanhempien sydäntäriipaisevia kertomuksia? Kuten Greyn Anatomian lastenlääkäri Arizona Robbinskin totesi, pikkuihmisille rahat aina annetaan. Ja hieno asiahan se on, että annetaan!

Jos minä olisin julkkis, perustaisin Koukkuniemen kummit. Järjestäisin tempauksia ja keräisin rahaa, jolla saataisiin palkattua niitä hartaasti kaivattuja lisäkäsiä, -silmiä ja -korvia vanhuksia auttamaan: hoitamaan, syöttämään, ulkoiluttamaan, ääneen lukemaan, ihan vain kuuntelemaan... Sillä keinoin voisi hyvin myös auttaa eri-ikäisiä pitkäaikaistyöttömiä tai syrjäytymisvaarassa olevia nuoria työllistymään. Mutta raaka totuushan on, että kurttuiset, kärttyiset, raihnaiset, enempi/vähempi todellisuudesta jo vieraantuneet mummelit ja papparaiset eivät ole ollenkaan yhtä mediaseksikkäitä kuin ne suurisilmäiset piltit.

Lukiossa kuuluin kouluni Lucia-kuoroon. Joulukuun aikana kävimme esittämässä joululauluja eri paikoissa, myös vanhainkodissa. Ne kokemukset ovat jääneet erittäin vahvoina mieleeni, silloin koin todella tuottavani iloa! Myöhemmin olen haaveillut, että voisin vain mennä johonkin vanhainkotiin, sairaalan kroonikko-osastolle tms. paikkaan jonkun kitaran tai vastaavan säestysvälineen soittotaitoisen kumppanin kanssa joululaulutuokiota pitämään. Tämä idea olisi ihan toteuttamisvalmis vaikka vielä tänä jouluna - puuttuu vain suhteita ja yhteyksiä ko. laitoksiin ja se säestäjä. Mutta annan haaveen elää, ehkä jonain vuonna se vielä onnistuu! Jos ei muuta niin hion pianonsoittotaitoani niin hyväksi, että pystyn kunnolla säestämään itse itseäni.

Yhdenlaisia hyväntekeväisyyskohteita löytyy kyllä runsain mitoin myös omalta pihaltamme - nimittäin pikkulintuja. Hyvissä ajoin ennen lumen tuloa viritimme pari lintulautaa, jotka ovat osoittautuneet hurjan suosituiksi. Eivätkä kaikki ruokailijat ole ihan pieniä:

Kuvassa on lähiöfasaanimme Herra Möhkö. Hän ja hänen klaaninsa jäsenet - n. neljä Rouva Möhköä sekä toinenkin, pienempi kukko, jonka epäilemme olevan Möhkö Junior - ovat jokapäiväisiä vieraita pihassamme. Lintujen ateriointia on valtavan kiehtovaa seurata! Harmittaa vain, kun lintutuntemuksemme on ihan olematon (minä saan vieläkin kuulla muutaman vuoden takaisesta älynväläyksestäni, kun innoissani hihkuin nähneeni lintulaudalla albiinon, valkoisen talitintin - joka siis, kuten olen sittemmin antanut itselleni kertoa, oli niinkin suuri harvinaisuus kuin hömötiainen...), poikakin tärkeänä selitti mummolleen puhelimessa, että "sitten siellä on sellainen yks lintu joka on isompi ku talitintti mut pienempi ku möhkö, mikähän se vois olla, mummi?" Ihan ei noilla spekseillä mummikaan osannut arvoitusta ratkaista, vaikka valtavasti linnuista tietääkin. Vähän epäilen, että joulupukin kontissa saattaa olla meille lintukirja... Mutta kiva niitä joka tapauksessa on katsella, vaikkei nimiä tiedäkään!

Antamisen iloa itse kullekin!

Voihan selkä

2010-11-23T13:40:00.001+02:00

Selkäni on ollut enempi/vähempi kipeä nyt yhtäjaksoisesti syyskuun alkupuolelta alkaen. Tämä on fakta. Kaikki muu aiheeseen liittyvä tuntuukin sitten olevan ihan silkkaa hakuammuntaa ja arvailua.

Ensin uskoin, että kipuilu loppuu itsestään - onhan sitä ihmisellä aina silloin tällöin selkä jumissa. Sinnikkäästi käytin ainoana hoitokeinona vankkaa uskoa siihen, että jonain kauniina päivänä herään ja huomaan selän parantuneen. Mutta ainakaan vielä ei se kaunis päivä ole koittanut.

Reilun kuukauden kärvisteltyäni uskaltauduin varovasti kysäisemään perhelääkäriltä, kannattaisiko selkää käydä ihan vastaanotolla valittamassa. Perhelääkäri totesi, että voihan siellä käydä mutta mitään ei asialle todennäköisesti tehdä. Hän epäili kivun johtuvan lähinnä riittämättömästä lihasvoimasta. Olen yrittänyt pitää kiinni periaatteesta, että kaulani ja polvieni välinen alue ei varsinaisesti kuulu perhelääkärin toimialueeseen, joten en ryhtynyt aiheesta hänen kanssaan väittelemään, vaikka aika vahvasti uskoinkin, ettei tämä arpa kyllä voita. Varasin sekä hierojan että lääkärin.

Hieroja oli ensituntumalta sitä mieltä, ettei alaselkäni suinkaan ole edes jumissakaan verrattuna yläselkääni. Niinno, niska-hartiaseutuni on ollut jumissa varmaan viimeiset 30 vuotta, joten ei sen kireys enää minua sanottavammin hetkauta... Alistuneena ehdin jo tuumia, että väärä arpa oli hierontakin, kunnes vihdoin kolmannella käynnillä hieroja löysi sen jumittuneen kohdan. Hän epäili jumin syyksi huonoa ergonomiaa istumatyössäni.

Se varsinainen lääkäri puolestaan kumosi kaksi edellistä teoriaa väittäen, että kyllä minun lihaksissani istumiseen ja muuhunkin normaalielämään tarvittava teho löytyy. Hän uskoi, että selkääni on kohdistunut jonkinlainen tälli tai muu trauma, joka on pannut jumin alulle. Hänen suosituksestaan otin burana-kuurin, pidin jumppataukoa ja varasin ajan fysioterapeutille.

Ilmeisesti hieronta, lääkkeet, jumppatauko, kaikki edellämainitut, auringonpilkut, maailmantalouden suhdanteet tai silkka sattuma olivat sen verran hyvästä, että fysioterapeutille tassutellessani selkä oli jo vetreämpi kuin aikoihin. Odotukseni käynnin suhteen olivat korkealla, olinhan kuullut monien selkävaivaisten saaneen fyssarilta kaikkein eniten apua ongelmiinsa. Minä halusin erityisesti tietää, minkätyyppisissä jumpissa minun tässä tilanteessa kannttaa käydä ja minkätyyppisissä ei, koska hinku jumppaan oli jo kova, mutta en missään tapauksessa halunnut ottaa takapakkia jo jonkin verran edistyneessä paranemisesprosessissa. No väärä arpa oli sekin toiveikkuus...

Fyssari totesi, että minä taivun eri suuntiin sen verran kuin ihmisen keskimäärin kuuluu taipuakin, mitä nyt takareisissä on vähän kireyttä. Tämän perusteella hän heitti oman lisänumeronsa vaivan syy -lottorivin jatkeeksi: ylirasittuminen. Eli olenpa minä ollut tosi fiksu kun olen pitänyt jumppataukoa! Varmuuden vuoksi mitattiin vielä syvien vatsalihasteni voimaa sellaisella ihme vempeleellä, mikä kirvoitti fyssarista oikein spontaanin oho-huudahduksen: minulla on kuulemma poikkeuksellisen vahvat syvät vatsalihakset, jollaisia harvoin näkee. No jee, sata jänistä, ei ole siis siltäkään osin jumppasalin pahnoilla turhaan ähelletty. Mutta eivätpä ne kehutkaan loppujen lopuksi paljon lämmittäneet, kun huomasin pian hytiseväni bussipysäkillä odottamassa kyytiä kotiin, tuhlattuani yli tunnin arvokasta työaikaa ja saaneeni saldoksi vain epämääräistä muminaa tyyliin joo jumppaa vain joo, jos siltä kerran tuntuu, mutta älä nyt liian rajusti aloita tauon jälkeen, pitää käyttää maalaisjärkeä ja kuunnella itseään, ja venyttää niitä takareisiä.

Aloitusruudussa ollaan taas siis. Elelen elämääni etiäpäin ja odottelen sitä kaunista päivää, jona herään ja huomaan selän parantuneen. Joulu ainakin tulee jo ihan pian.

Taidokasta

2010-11-17T18:00:00.001+02:00

Yhden kuumeilupäivän jälkeen pojan lämpö palautui normaaliksi - ja energiataso, kuten arvata saattaa, normaaliksi potenssiin muutama. Toipilaspäivänä meinasi jo aika käydä pahemman kerran pitkäksi. Poika päätti sitten koota palapelikirjojensa palapelejä.

- Äiti, näissä on yhteensä 15 palapeliä: kolme kirjaa ja jokaisessa 5 palapeliä, siis yhteensä 15.
- Niin onkin, tosi hienosti laskettu! Tuohan on jo ihan kertolaskua, 3 x 5 = 15. Osaat kyllä valtavan hyvin jo laskea, sen ominaisuuden olet varmaan perinyt isältäsi, hänhän on matemaatikko. Sitten olet varmaan minulta perinyt sen, että olet niin hienosti oppinut jo lukemaan ja kirjoittamaan, minähän opin kanssa ne taidot hyvin nuorena ja nykyään luen ja kirjoitan työkseni. Huisa juttu kyllä, että olet juuri noita hyviä taipumuksia onnistunut perimään!

Pojan kasvot sädehtivät. (Sarjassamme lisää äidiltä perittyjä ominaisuuksia: kehut kolahtavat aina kuin sata jänistä). Hän ryntäsi huoneen poikki halaamaan minua ja henkäisi:

- Onneksi mä olen teidän lapsi!

Siinäpä äidille omat sata jänistänsä...

Hetken kuluttua poika siirtyi huoneeseensa rakentelemaan palikoillaan. Siinäpä muuten huippulelu: laatikollinen pieniä pitkulaisia puupalikoita (150 kpl), mistä lie ylijäämäpuutavarasta hiottuja. Poika sai palikat lahjaksi ihan pikkuisena, aluksi niitä käytettiin lähinnä rytmikapuloiden tapaan, sitten niistä alettiin rakentaa teitä ja aitauksia ym. matalia rakennelmia, ja nykyään niistä syntyy päheitä ramppeja autoleikkeihin yms., onpa niillä huojuvaa torniakin pelattu. Yksinkertaista, ekologista, kestävää ja pitkäikäistä - mitä muuta lelulta voi vielä vaatia! (Tämä ei ole maksettu mainos, koska valmistajan sivuilta tai muualtakaan netistä ei ko. tuotetta näköjään enää löydy.)

Aikansa rakenneltuaan poika kutsui minua katsomaan, mitä oli saanut aikaan. Maleksin ovelle jahka ehdin, odotin näkeväni jonkinlaisen pikku majan tai vastaavan. Mutta ei ihan - poika oli ottanut ja kyhännyt näin mahtavan tornin, melkein itsensä korkuisen:

Voin muuten rehellisesti sanoa, että ei onnistuisi minulta moinen...

Mahtava mukula!

Ihan sairasta

2010-11-15T21:58:00.000+02:00

Kävin lääkärillä selkäkipuni takia. Olin jo etukäteen valmistautunut huolellisesti perustelemaan, miksi väen vängällä tungin lääkäriin, vaikka vaivani tunnetusti on sellaista sorttia, jolle ei kuitenkaan mitään tehdä. Tunsin suurta syyllisyyttä, kun sillä lailla tuhlasin julkisen terveydenhuollon niukkoja resursseja. Enkä loppujen lopuksi itsekään enää ollut ihan varma, miksi sinne lääkäriin menin, kun vaivani kerran tunnetusti on sellaista sorttia, jolle ei kuitenkaan mitään tehdä... Mutta kun se vaivasi.

Yllätyksekseni lääkäri ei ollutkaan yhtään vihainen turhanpäiväisestä käynnistäni vaan oikein asiallinen ja mukava. Hän kyseli taustoja, testasi jalkojeni toimivuuden (kyllä, minä pystyn kävelemään sekä varpaillani että kantapäilläni!), naputteli nikamiani vasaralla ja kävi ne vielä sormineen läpi. Lihaksieni tunnustelun ja liikuntaharrastukseni kuvauksen perusteella hän tuli siihen tulokseen, että olen todennäköisesti kuitenkin saanut selkääni jonkinlaisen tällin, joka on jumin aiheuttanut - "kyllä noiden lihasten istumista pitäisi kestää!" No kiva tietää, ettei ihan hukkaan ole jumppasalilla valutettu hiki mennyt...

Hoito-ohje sen sijaan oli odotettu: syö buranaa. Kerroin kyllä parasetamolikuurin jo rouskutelleeni laihahkoin tuloksin, mutta kuulemma parasetamoli ei tähän vaivaan tehoakaan, vaan nimenomaan ibuprofeenia pitää ottaa. Minua kun vain on varoiteltu ibuprofeenia syömästä, kun on sitä refluksivaivaa, mutta tähän ongelmaan ratkaisuksi sain sitten myös reseptin astetta vahvemmalle refluksilääkkeelle. Lisäksi lääkäri kehotti pitämään taukoa kaikista jumpista, joihin kuuluu staattisia tai rajuja alaselkää kuormittavia liikkeitä - kuten body pumpista ja body combatista. Tässä kohtaa leukani meinasi ruveta jo hieman väpättämään, mutta ilokseni sain samaan syssyyn myös lähetteen fysioterapeutille, jonka kanssa on määrä löytää tilanteeseeni sopiva jumppaohjelma.

Voi kuinka kaipaankaan kunnon action-liikuntaa! Aina, jos tulen pitäneeksi yhtään pidempää jumppataukoa, alkaa tuntua kuin koko kroppa lupsahtaisi ihan silmissä. Toki ymmärrän, että tuo lupsahtaminen tapahtuu lähinnä korvieni välissä - ei muutamankaan viikon treenitauko vielä peruskuntoa mihinkään romahduta - mutta ankea fiilis se on yhtä kaikki. Huoh.

Vatsatauti sen sijaan romahduttaa peruskunnon kiitettävän totaalisesti, ainakin hetkellisesti. Ja sellaisenhan minä sitten sain, samoin kuin miäskin. Tiedä häntä sitten, toinko pöpön tuliaisiksi terveyskeskusreissulta vai tarttuiko se samana päivänä kauppakeskuksessa nauttimaltamme lounaalta; todennäköisesti jommastakummasta, koska meillä aikuisilla oireet alkoivat ihan samaan aikaan, kun taas poika porskutti ihan täysissä voimissa. Mikä kyllä olikin varsinainen siunaus, että pystyimme (viimeisillä voimillamme) hänet viemään eskariin siksi aikaa, kun itse viruimme kuoleman porteilla kotona. Ikävää vain, että tauti iski juuri sinä päivänä, kun eskarilla olisi ollut hartaasti odotettu taskulamppusafari. Olimme valtavan pahoillamme, kun emme mitenkään kyenneet poitsua sinne viemään. Hyvitykseksi kaivelimme kaapin kätköistä hänelle yhden joululahjaksi ajatellun uuden leffan ja vieläpä karkkipussinkin, ja vietimme illan punkan pohjalla koko perhe, me vanhemmat hämärän rajamaiden tuolla puolen ja poika autuaana leffaa tuijottaen ja karkkia mussuttaen. Hätä ei lue lakia!

Poika olikin aivan uskomattoman ihana, otti safarin väliinjäämisen todella rauhallisesti, ei sanallakaan kiukutellut siitä eikä mistään muustakaan koko iltana (mikä kyllä on varmasti jonkinasteinen maailmanennätys meidän pikku universumissamme!), hoiti kaikki syömisensä ja muut toimensa täysin itsenäisesti ja hoivasi meitä parhaansa mukaan. Mahtava mukula!

Ehdimme jo henkäistä helpotuksesta, että se kamala tauti tällä kertaa kuin ihmeen kaupalla ohitti lapsukaisemme, mutta ei sentään. Se vain odotti siiheksi, että miäs oli saanut laukkunsa pakattua kahden päivän työmatkalle ja minä kampaajan varattua. Se isänpäiväksi leivottu mutakakku oli taivaallisen hyvää - ja sitten se oli pitkin kylppärin lattioita (anteeksi konkreettisehko mielikuva). Onneksi poika sentään tuntuu päässeen varsinaisesta vatsataudista sangen vähällä, tosin pientä lämpöilyä on sitten jatkunut nyt toista päivää. Mutta mikäs tässä, nyt on minun vuoroni hoivata potilasta sitten. Ja sen kampaaja-ajan sai toki helposti siirrettyä, ja juuri tällä hetkellä on suhteellisen yhdentekevää, miltä kuontaloni näyttää, kun en pääse nokkaani ulos pistämään muuta kuin pikaisesti koiraa lenkittäessäni.

Vielä kun tämän halavatun selän saisi kuntoon!

Nyt se on täällä!

2010-11-07T17:08:00.001+02:00

Aika pitkään minä sitä mietin, että sellainenkin olisi kyllä kiva olemassa. Olenhan lapsesta asti sellaisten parissa puuhastellut, lapsuudenkodissani sellainen olikin, mutta jouduin siitä sittemmin eroamaan, kun elämäntilanne ei sallinut sen mukana kuljettamista.

Kun aloimme miettiä omakotitaloon muuttamista, vanha haaveeni heräsi taas eloon. Olin aika varma, että omaan taloon kyllä sellaisen sitten hankkisin, ja itse asiassa, melkein salakavalasti, pidin sitä jo yhtenä kriteerinä taloja katsellessamme, että kodin pitäisi sitten sitäkin ajatellen olla sopiva. Ja kun tämän siltäkin osin juuri passelin talon sitten ostimme, aloin kysellä ympäriinsä, josko jostain vaikka vähän tutunkauppaa sellaisen saisin. Kun en mitään viimeisen päälle muotovaliota missään tapauksessa kaivannutkaan, enhän missään vaiheessa ole suunnitellut mitään huipputason toimintaa sen kanssa harrastavani, ihan vain omaksi ilokseni sen ajattelin ottavani.

Ja löytyihän sellainen: appivanhempien tuttava joutui pitovaikeuksien takia omastaan luopumaan. Hän oli siihen hyvin kiintynyt eikä olisi millään raaskinut siitä erota, mutta pakon edessä hän lupautui sen minulle kohtuuhintaan myymään. Minä olenkin erityisen hyvilläni siitä, että se on edellisessä kodissaan ollut hyvin arvostettu - sillä on siis myös tunnearvoa. Eihän se mikään erikoinen muotovalio ole mutta ihan kelpo yksilö kuitenkin; vähänhän siinä on epäpuhdas alapää, mutta se asia nyt on helposti korjattu. Värikin on juuri passeli.

Sen kuljetus tänne tuotti yllättävän paljon päänvaivaa, mutta lopulta sekin saatiin järjestymään. Ja nyt se on täällä! Minulla on ikioma piano!

Pimpelipom!!!

Kengistä ja saapikkaista

2010-10-30T16:39:00.000+03:00

Tarvitsin uudet mustat talvikengät, koska edelliset, todella hyvin palvelleet saapikkaani ratkesivat viime keväänä saumastaan. Mukavan ostoskeskuskierroksen päätteeksi löysinkin todella ihanat, söpöt, mageet, mukavat, lämpimät popot! Ja niistä on moneksi, kas näin ne toimivat...

pitkävartisina...

...vähän käännettyinä...


tai vallan kaksinkerroin.

Mokkanahkaisen pinnan säänkestävyys minua hieman mietitytti. Tiedustelin asiaa myyjältä, joka iloisesti vakuutti, että pintakäsittelyaineella suojattuna kengät "ovat kyllä monivuotiset". Meinasipa siinä yskähdys päästä - että jopa "monivuotiset"!?! Ostaako joku oikeasti kenkiä ihan tarkoituksella aina vain vuodeksi kerrallaan? Siinäpä vasta ekologisesti ja taloudellisesti kestävä mentaliteetti... Olenhan minä toki aina tiennyt olevani melko lailla tyylitajuton ja muutenkin mauton, kun en osaa vaatteita ja asusteita pitää kertakäyttöhyödykkeinä vaan katselen kauppojen antimia sillä silmällä nimenomaan pitkäaikainen kumppanuussuhde mielessäni. Tuleepa mieleeni kummitäti-vainaani kiteyttämä vinha totuus: kun pitää aina samoja vaatteita, on aina suunnilleen 20 vuoden välien muodikas!

Mutta kengistä puheen ollen, sitäpä taitaa olla taas turhan monessa suomalaisperheessä tiedossa, kenkää. Yritys toisensa perään päättää "painottaa toimintansa lähemmäs suurinta ja potentiaalista asiakaskuntaansa" - eli suomeksi sanottuna kehittyvissä maissa ne tehtaat nyt vain pyörivät niin merkittävän paljon halvemmalla, kun energiasta, jätehuollosta tai varsinkaan työläisten panoksesta ei tarvitse turhia roposia pulittaa. Ja nykyään alkaa jo aivotyökin sujua kaukomailla tehokkaammin kuin täällä kalliissa pohjolassa. Palopuheita suomalaisen työn arvostamisesta, vaalimisesta ja turvaamisesta on helppo pitää, mutta tosiasia on, että hintahan se siellä vaakakupissa ylivoimaisesti eniten painaa. Kyllähän useimmissa meissä asuu ei-niin-pienikään sulovilleeni, ihan yhtä lailla myös niissä yritysten kohtaloita ratkovissa isoissa pomoissa: sieltä ostetaan mistä halvimmalla saadaan.

Ja pidettyäni tämän vaatimattoman palopuheen suomalaisen työn arvostamisesta, vaalimisesta ja turvaamisesta voinkin sitten kertoa, että nuo uudet ihunat talvikenkäni ovat Din Skosta. Ne edelliset muuten ovat supisuomalaiset Pertti Palmgrenit, löysin ne aikanaan puoleen hintaan, jolloin ne maksoivat suunnilleen saman verran kuin mitkä tahansa keskivertotalvisaapikkaat. Tarkalleen en muista, milloin ne hankin, mutta muistelisin, että se oli naimisiinmenovuonnani eli kahdeksan vuotta sitten. Kerran on kenkiin kantalaput vaihdettu mutta muilta osin ne ovat edelleen aivan kuin uudet. Nyt kun tarkemmin ajattelen, taidanpa viedä ne vielä suutarille, uskoisin sauman korjauksen onnistuvan vallan helposti. Onpa sitten taas jalkaanpantavaa, kun naapurimaan monivuotiset ihmeet putoavat pelistä...

Voi kukkuu!

2010-10-27T21:48:00.000+03:00

Mikä on hypokondrian kulminoituma? Se kun hypokondrikko plärää netin terveyssivustoja hakusanalla "hypokondria".

Hypokondriassa henkilö kärsii jostakin ruumiillisesta oireesta peläten sen vuoksi sairastavansa jotakin vakavaa sairautta – kuten esimerkiksi syöpää, sydänsairautta tai AIDS:ia.

(tämä ja seuraavatkin lainaukset tästä lähteestä)

Minulla meinaa aina välistä lähteä vähän mopo käsistä näiden pelkojen kanssa, siinä määrin, että olen ihan virallisesti saanut terveystietoihini merkinnän hypokondriasta. Jos kerron asiasta tutuille, se herättää yleensä lähinnä hilpeyttä, ja onhan se ihan ymmärrettävää, että sivullisesta tuntuu naurettavalta kuunnella täysin perusterveen, hyväkuntoisen, suht. nuoren ihmisen parkuvan milloin mitäkin syöpää ilmiselvästi mitättömin perustein. Itsekin usein hieman naureskellen puhun aiheesta, mutta minua ne tilanteet eivät kuitenkaan useimmiten naurata. Vaikka toistaiseksi vielä olenkin sen verran järjissäni pysynyt, että pohjimmiltani ymmärrän kuvittelevani turhia enkä todellakaan joka nippaisun tai näppäisyn takia lääkärissä ramppaa (jo senkään takia, että uskoni varsinkaan julkiseen terveydenhuoltoon ei ole mitenkään vankkumaton), se pelko ja ahdistus on kuitenkin todellista, vaikka se pelkäämäni tauti ei sitä olisikaan.

Tämä selkäkipuni toki on sangen todellista sorttia, mutta todennäköisesti kuitenkin ihan rehellistä selkäkipua vain, istumatyöläisen ammattitautia. Silti pieneen päähäni on päässyt hiiviskelemään jos jonkinlaista kauhuskenaariota, jotka itse asiassa haittaavat arkielämääni paljon pahemmin kuin se itse kipu. Heräsin siis taas ravistelemaan itseäni vähän reaaliin ja pläräsin netistä tietoa mahdollisista hypokondriaan tepsivistä itsehoitokikoista. Sellaisia en varsinaisesti löytänyt, mutta yllättäen ihan kuivakat faktatkin tuntuivat tällä kertaa toimivan riittävinä maan pinnalle tömäyttäjinä.

Hypokondriasta kärsivä henkilö on tavallinen asiakas terveyskeskuksissa ja lääkäreiden vastaanotolla. Henkilön itsepäiset pelot koettelevat usein lääkärin ja potilaan välistä suhdetta, kun hypokondrisista peloista kärsivä toivoo loputtoman tuntuisesti uusia tutkimuksia syövän tai muun sairauden poissulkemiseksi. Moni hypokondriasta kärsivä henkilö kuluttaa huomattavasti rahaa yksityislääkäreiden vastaanottokuluihin ja erilaisiin tutkimuksiin. Jatkuva pelko vakavasta sairaudesta on psyykkisesti hyvin kuluttavaa sekä henkilölle itselleen että usein myös hänen läheisilleen.

Tämänhän voi hieman kärjistäen lukea niinkin, että hypokondrikot ovat ärsyttäviä kukkuu-tapauksia, jotka turhan päiten tuhlaavat lääkärien kallista aikaa, hermoja, tutkimusresursseja ja/tai omia rahojaan, ja kaupan päälle koettelevat vielä läheistensäkin sietokykyä.

Pysähdyin. Totesin itselleni, että minä en todellakaan halua enkä aio olla ärsyttävä kukkuu-tapaus, joka tuhlaa resursseja ja raastaa hermoja. Minä olen ihan fiksu, järkevä ja perusterve tavallinen ihminen! (Mutta kaikella ymmärryksellä kuitenkin vielä pahemmasta hypokondriasta kärsiviä kohtaan - minä olen ihan varmasti viimeinen ihminen vähättelemään kenenkään pelkoja!!!)

Säännöllinen elämänrytmi, fyysisestä kunnosta huolehtiminen ja erilaiset harrastukset voivat lievittää hypokondrista oireilua.

Taas pysähdyin. Rupesin oikein miettimään, milloin olenkaan ollut tasapainoisimmillani - niinä kausina, jolloin olen käynyt säännöllisesti jumpassa ja elellyt normaalia, rutiinein rytmitettyä arkeani! Jostain syystä tunnun herkästi reagoivan ahdistaviin tilanteisiin niin, että "annan itselleni lomaa" tutuista rutiineista eli useimmiten pudotan jumppia pois ohjelmasta ja keskityn kiskomaan ketjussa tupakkaa ja rypemään itsesäälissä. Tietysti aina joskus pitääkin irrottautua rutiineista, antaa itselleen siimaa ja pitää sitä lomaa eri tasoilla, niin henkisesti kuin konkreettisestikin. Mutta selvästikään tämä tällainen "lomailu" ei ainakaan minun tapauksessani ole toimiva ratkaisu tällaisiin tilanteisiin.

Tietysti juuri tämä tämänhetkinen tilanne on siitä kurja, että se selkäkipu ihan konkreettisesti hieman rajoittaa jumpassa käyntiä, mutta ei se sitä kokonaan estä. Ehdottomasta suosikistani body combatista olen nyt joutunut toistaiseksi pitämään taukoa, koska huomasin sen tekevän selän aina entistä kipeämmäksi, mutta olen sitten ottanut sen tilalle body balancen, venyttely- ja rentoutusohjelman. Täytyy kyllä todeta, että se kiihkeätempoinen viuhtominen ja potkiminen sopisi minun temperamentilleni huomattavasti paremmin kuin pimeässä salissa silmät kiinni makaaminen ja kehräten hengittäminen, mutta varmasti nimenomaan venyttelystä ja rentoutumisesta on juuri tässä tilanteessa valtavasti hyötyä.

Ja juuri kun aloin itsekin uskoa, että selkäkipuni tosiaan on ihan pelkkää selkäkipua vain, myös hierojani teki vihdoin jonkinlaisen läpimurron asiassa. Olen käynyt hierottavana muutaman kerran, mutta aikaisemmilla kerroilla hieroja on ollut sitä mieltä, ettei alaselkäni vielä ole jumissakaan niska-hartiaseutuuni verrattuna, joten hieronta on keskittynyt enemmän sinne yläselän puolelle. Tänään hieroja kuitenkin vihdoin onnistui paikallistamaan sen kipeän jumikohdan alaselästäni, totesi, että "jep, sää olet istunut ittes jumiin" ja lupasi, että "kyllä tää tästä saadaan antautumaan".

Jostain syystä mieleeni juolahti uusi aforismi, yhdistelmä parista vanhasta tutusta sanonnasta: toiveikkuus käy pettymyksen edellä. Mutta toivotaan, ettei tämä nyt osoittaudu paikkansapitäväksi tällä kertaa...

Think pink

2010-10-23T12:55:00.000+03:00

Lokakuu on pinkki kuukausi, rintasyöpätietoisuuden kunniaksi. On pukeudu pinkkiin, osta pinkkiä, ajattele pinkisti -kampanjaa jos jonkinlaista. Minä pidän vaaleanpunaisesta väristä ihan yleisesti, mutta vaaleanpunaisia vaatteita minulla ei juurikaan ole, lähinnä siksi, että olen vuosikaudet pitänyt tukassani aika railakkaan kuparinpunaista väriä, joka mielestäni riitelee pinkin kanssa pahemman kerran. Nyt olen kuitenkin vaihtanut blondimpaan - ja olenkin tähän sävyyn huomattavan tyytyväinen, koska se häivyttää harmaan juurikasvun paljon paremmin kuin tumma punainen! - ja näin ollen olen uskaltautunut vähän sillä silmällä vilkuilemaan vaaleanpunaisia vaatekappaleitakin. Ja tadaa:

Olen pukeutunut pinkkiin! Paita löytyi marketin rompekorista ja maksoi ihan täyden vitosen (minäkö muka snobi, hah!). Se on NIIN minua - yksi lukuisista ärsyttävistä piirteistäni nimittäin on se, että minulla on aina olevinaan kiire ja olen jatkuvasti hoputtamassa muita. Jeh, meikä ottaa kantaa. (Mutta älkää pelätkö, en aio aloittaa päivän asu -sarjaa, se kyllä olisi tylsempi ohjelmanumero kuin merisään uusinnat!)

Sitähän ei toki käy kiistäminen, etteikö rintasyöpätietoisuuden lisääminen olisi sangen positiivinen asia. Se on minua kuitenkin vähän ihmetyttänyt, miksi juuri rintasyöpä on saanut osakseen niin erityisen paljon huomiota. Okei, ehkä siksi, että se on yksi yleisimpiä syöpiä, ja lisäksi se on kotikonstein havaittavissa ja sitä paremmin parannettavissa, mitä aikaisemmin sen havaitsee. Minusta kuitenkin kaikki syövät ansaitsisivat yhtä lailla huomiota, tukea ja rahoitusta. Näin toivottomana hypokondrikkona minusta olisi ihan ensisijaisen tärkeä asia löytää parannuskeino syöpään noinniinku yleisesti. Ja joku sellainen näppärä testi, jolla heti saisi selville, onko potilaalla ylipäätään syöpää. Mieluiten sellainen, että asia selviäisi pelkällä lääkärin kädenpuristuksella. "Hyvää päivää, sulla ei ole syöpää." Tai sitten edes "Hyvää päivää, sulla näyttäisi olevan syöpä, otetaas vähän lisätestejä, jotta löydetään se ja sitten parannetaan se."

Ai mitenniinmuka utopiaa? Joulukin tulossa ja kaikkee, saahan sitä ihminen toivoa...

Sairauksista puheen ollen, pakko minun on nyt se ihan ääneen tunnustaa, että olen mennyt epäkuntoon. Selkä on tuusan p*skana. Kohta kaksi kuukautta olen herännyt joka aamu toiveikkaana kuulostellen, josko nyt jo olisi se päivä, että alaselkääni ei koske - ja joka aamu olen joutunut pettymään. Nyt olen vihdoin alistunut syömään särkylääkkeitä ihan kuuriluontoisesti - taas yksi osoitus siitä, että olen minäkin kyllä tavan torvelo: pidän periaatteenani, ettei ole mitään järkeä kärsiä kivusta ja särystä, jos voi kärsimättäkin olla, eli pienimpäänkin krapulakolotukseen tai niskajumiin kyllä rouskuttelen buranaa kuin karkkia, mutta krooniseen vaivaan en millään suostuisi lääkettä ottamaan. Nyt kuitenkin sain jo perhelääkäriltäkin ohjeen napsia niitä nappeja ihan kiltisti vain; ei siitä ainakaan haittaa ole mutta voi olla jopa apuakin, jos ei muuta niin sikäli, että eipä sitten tule kipeää selkää varoessa ottaneeksi kaiken maailman kevätjuhla-asentoja, joiden seurauksena jumittuvat vielä muutkin paikat. Lääkäriajankin varasin, ensimmäinen vapaa aika löytyi suorastaan parin viikon päästä. Enpä minä siltä käynniltä ihmeitä kyllä odota, hyvin todennäköisesti saan osakseni vain käsien levittelyä, kehotuksen syödä vähän lisää särkylääkettä ja tulla takaisin, jos vielä muutaman kuukauden päästä on tilanne ennallaan. Lähinnä toivoisin saavani jo lähetteen fysioterapiaan, josko siellä löytyisi oikeita venytyksiä ja harjoituksia jumittavan kohdan avaamiseksi. Muilta istumatyön tekijöiltä olen saanut paljon vertaistukea, useimmiten kuulemma syypää löytyy juurikin istumalihaksista. Mutta sepä selviää sitten aikanaan. Ehkei tämä kuitenkaan syöpää ole (kuka uskoi että itse uskon tuon?).

Vaan eipä tässä muu auta kuin ajatella hempeitä pinkkejä ajatuksia.

Juuret

2010-10-20T21:24:00.004+03:00

Olemme pojan kanssa laulelleet syntymäpäivälahjaksi saamaani uutta SingStar Suomipop -levyä. Poika on suuresti mieltynyt Antti Tuiskun Juuret-kappaleeseen, sitä hän rallatteli yhtenään jo silloin, kun se soi lähes taukoamatta radioasemilla. Itse en koe "ihan" kuuluvani kyseisen artistin kohdeyleisöön, mutta kieltämättä se Juuret on ihan nätti laulu, ja varsinkin sen sanoman ymmärrän erittäin hyvin.

Aina juurillensa palaa vahvinkin

Syysloman alkajaisiksi pääsin minäkin pitkästä aikaa palaamaan juurilleni. Vietimme kaksi päivää ja yhden yön paikallisessa kylpylässä, missä lilluimme vedessä kunnes rusinoiduimme. Poika laski sitä ainoaa pientä liukumäkeä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uida räpiköi jo sangen mallikkaasti mäeltä altaan reunalle ilman mitään kellukkeita. Pari kertaa käväisimme ulkoaltaassa, rapsakan syysilman kosketus kosteilla kasvoilla ja tukassa oli valtaisan virkistävä, ja myös seuraavan aamun lähemmäs puolituntinen lojuminen kuumavesialtaassa oli vallan kelvollinen tapa aloittaa uusi päivä.

Pitkä hiekkatie, sitä pitkin kioskille aina pyöräilimme…

Houkuttelin perheen nostalgia-ajelulle vanhojen kotitalojeni liepeille (asuin lapsuuteni ja nuoruuteni aikana vain kahdessa talossa, jotka sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan). Olikin yllättävän koskettavaa nähdä ne talot – sen vanhemman talon pihassa on vieläkin se ikivanha mattoteline, jossa olen lukemattomat kerrat kiipeillyt, roikkunut ja keikkunut, se on näköjään edelleen yhtä vinossa kuin jo silloin lapsuudessani! – ja esitellä vanha päiväkotini, edelleen läheisimmän sydänystäväni kotitalo, se pikkuinen ruokakauppa, jossa olin kesätöissä, ja se kioski, pienen hiekkatien päässä, aivan kuten laulussa, jolle tärkeinä pyöräiltiin ja valikoitiin irtokarkkeja vanhaan tapaan "noita markalla, noita viidelläkymmenellä pennillä…"

Sisäpihalla leikkii jotkut uudet lapset…

Sattumoisin isäni asuu nykyisin samassa talossa, jossa teinivuosieni paras kaveri asui. Minusta on aina yhtä hupaisaa katsoa poikani kiipeilevän niillä nyt jo huomattavan rapistuneilla telineillä, joilla me silloin tyypilliseen teinitapaan lorvailimme, tai kulkea siitä takaovesta, jonka varjossa salaa polttelimme jommankumman äidin askista verotettuja tupakoita.

Isi, niin. Sehän minulle on kotiseutumatkoissa kuitenkin ylivoimaisesti suurinta ja arvokkainta, rakkaiden sukulaisten tapaaminen. Olen aina ollut isin tyttö, ja olen valtavan pahoillani siitä, että nykyään tapaamme niin kovin kovin harvoin. Puhelimessa toki puhumme viikoittain – niin kauan kuin olen kotoa poissa asunut ja puhelimen omistanut, on isi soittanut joka ainoa sunnuntaiaamupäivä, tarkasti kuin kalenteri ja kello. Nämä puhelut ovat minulle valtavan tärkeitä, mutta eiväthän ne halausta korvaa. Olinkin taas aivan onneni kukkuloilla, kun pääsin rupattelemaan isipapan kanssa ihan kasvoikkain. Ihan tavallista, arkipäiväistä rupattelua se oli, mutta arvokkainta laatuaikaa mitä kuvitella saatan.

Toinen korvaamattoman arvokas aarre kotikaupungissani on mummini, tuo puolitoistametrinen kultakimpale, joka on aikanaan kantanut ison vastuun kasvatuksestani ja jolla jo siitäkin syystä on aivan erityinen paikka sydämessäni. Valitettavasti mummi vain, luonnollisestikin, vanhenee koko ajan – tällä reissulla juhlistimme hänen 89-vuotispäiväänsä – eikä se vanhuus hänellekään yksin ole tullut. Hän alkaa olla jo melkoisen hauras ja, mikä pahinta, etääntyä tämän maailman todellisuudesta kiihtyvää vauhtia. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea se, että hän on jo lähes täysin kuuro (vuosikymmenten työ tarjoilijana meluisissa ravintolasaleissa on tehnyt tehtävänsä), joten vuorovaikutus hänen kanssaan on kyllä melkoisen toivotonta. Onhan hänellä vaivaa ja sairautta jo jos jonkinlaista, mutta eniten häntä tuntuu kalvavan yksinäisyys. Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin – ja jaksaisin! – olla enemmän hänen kanssaan, ihan vain olla läsnä. Se olisi suurin lahja, jonka vanhukselle voi antaa. Jälleen kerran lupaan pyhästi kirjoittaa hänelle jatkossa kirjeitä entistä useammin.

Isi vaimokkeineen pitää kyllä mummista kiitettävän hyvää huolta, vierailee vähintään joka toinen päivä, käyttää kaupassa ja lääkärissä, kuuntelee kaikki vaivat ja valitukset. Mummi itsekin kovasti kiittelee onneaan, kun hänellä on niin ihana poika, ja myöntää, ettei hän ilman isiä mitenkään pärjäisi itsekseen. Ja tässä onkin asia, joka kovasti mietityttää myös minua: entä sitten, kun isi on yhtä vanha ja hauras? Uusäiti piloillaan kysyikin, että mitäs sitten parinkymmenen vuoden päästä, kun isi soittelee monta kertaa päivässä, että nyt on maito loppu tai patteri jumissa tai pää kipeänä… Miten minä täältä yli neljänsadan kilometrin päästä pystyn ikinä pitämään isistä niin hyvää huolta kuin hän ansaitsee? Sen tiedän, että muutto näille seuduille ei ole isille missään nimessä edes ohimennen harkittava vaihtoehto – mihinkä sitä ihminen juuriltaan, hyvänen aika. Ja toisaalta taas minäkin olen jonkinlaiset ilmajuuret jo kasvattanut sangen tiukasti tähän täkäläiseen merkillisen jäyhään moreenimaahan, enkä osaa kuvitella pysyvästi palaavani kotikonnuilleni, niin rakasta kuin se seutu minulle sinänsä onkin. Mutta kuka sitä lopultakaan tulevaisuudesta tietää, turha sitä on kohtuuttomasti etukäteen murehtia. Sen kuitenkin tiedän aivan varmasti, että parhaani tulen aina isin hyväksi tekemään!

Mä etsin ja löysin paikkani maailmassa

Palasimme reissulta jatkamaan syyslomaa omassa kodissa. Sytytimme takkaan tulen, lauloimme pojan kanssa taas pari biisiä SingStaria ja istuuduimme iltapalalle. Katselin miästä, poikaa ja koiraa ja suloisen sekamelskan vallassa olevaa taloa ja tajusin, että tässä minulla on kaikki mitä ikinä olen elämässä osannut toivoa. Olen ihan mielettömän onnekas!

(Kursivoidut kohdat ovat katkelmia Juuret-laulusta)

Syystunnelmaa

2010-10-14T18:07:00.000+03:00

Sieltähän se tulla tupsahti, ihan pyytämättä ja manaamatta, ensilumi! Tuskin se vielä maahan jää - eikä välttämättä ihan vielä olisi niin väliksikään - mutta aina se harmaana vellovan kaatosateen voittaa.

Ja niinpä vain alkaa minun elämässänikin pikkuhiljaa varovainen, ainakin väliaikainen, valkeus voittaa harmauden. Akuutein työruuhka alkaa olla purettu, ja kas kummaa kuinka ovat krempat ja kolotuksetkin kummasti helpottaneet samaa tahtia työkuorman kanssa... Olen kuin puolihuomaamatta ilmoitellut asiakkailleni pitäväni lomaa koko ensi viikon, ja niinpä olenkin jo lietsonut itseni kuplivaan odotuksen auvoon ajatellessani pitkää vapaata rupeamaa. Huomenna viimeistelen vielä viimeisen työtehtäväni - joka sekin on muuten sattuvasti sangen kuplivaa sorttia! - ja sitten hengitän syväääään...

Kävipä rakas ystävätär eräänä pimeänä syysiltana seuraneitinä, katsoimme elokuvaa. Kyllä huomasi, että molemmilla on vähän turhan paljon liikennettä korvienvälisessä tietoverkossa - keskustelu oli parhaimmillaan kuin dementiaosaston päiväkahvipöydästä:

- Ai kato tässä on tuokin näyttelijä, tuo, tuo, mikätonniminyton...
- [sanoo nimen]
- Eeeei tuo se ole, se on kato se joka oli siinä yhdessä toisessa leffassa, siinä, mikä senniminytoli...
- Aijoo, tiedän mitä tarkoitat, mikähän sen nimi nyt olikaan, no joka tapauksessa se oli se missä oli vastanäyttelijänä se, se, no, mikäsenniminytoli...

Mutta mikäpä siinä, hyvin soljui keskustelu, kun molemmat olivat samalla aaltopituudella eli yhtä pahasti ulalla. Tärkeintä olikin itse asiassa juuri se, että kerrankaan ei tarvinnut olla järin skarppina. Läsnäolo lämmittää!

Tervetuloa talvi, takkamakkarat, pehmeät hanget ja seesteinen mieli!

Sepä se

2010-10-07T17:26:00.000+03:00

Se on aika varma merkki loman tarpeesta, kun alkaa vastata sähköposteihin huutamalla ääneen, että EEEIII...

...ja sitten kuitenkin kirjoittaa vastaukseksi, että kyllä kyllä, toki toki, mitenhän nopeasti tarvitaan.

Tilanne alkaa pelottavasti muistuttaa toissasyksyistä, todellisia ja/tai kuviteltuja fyysisiä oireita myöten.

"No mutta hyvähän se vain on että töitä riittää!" Juu onhan se. Jotta jotta leipä syödään ja silleesti. Ja tykkäänhän minä työstäni ja kovin kernaasti palvelisin kaikkia tehtävän tarjoajia tai ainakin kaikkia niitä, joilla on tarjolla edes etäisesti kiva tehtävä. Jos vain vuorokaudessa olisi kolmisenkymmentä tuntia. Ja jos minulla olisi yhtään vähemmän kurja olo.

Viikko 42 on pojan syysloma. Silloin otan ainakin pari päivää vapaata töistä, miähelläkin on lomaa jäljellä, joten matkaamme kotikonnuillemme ja majoitumme kylpylään yhdeksi yöksi. (Täytyy muistaa ottaa sisäkengät mukaan!) Ja jos tätä menoa jatkuu, taidan kyllä repäistä ja pitää vapaata koko loppuviikonkin.

Enää tarvitsisi sinnitellä sen viikon alkuun asti.

Maija Vilkkumaa laulaa jossain biisissään: "Yö on kaunis mua ei koske". Siinäpä minulle tavoitetila.

and many more

2010-09-25T18:48:00.002+03:00

Tänään on minun syntymäpäiväni. Tänään on hyvä päivä. Tänään olen saanut tehdä ihan mitä haluan!

Söin aamukahvin kanssa täytekakkua. Meille on kehittynyt sellainen tapa, että päivänsankarin ei itse tarvitse itselleen leipoa, ja koska perheen miesten leivontataidot ovat lievästi sanottuna olemattomat, nautitaan minun merkkipäivinäni yleensä kaupan antimista. Tällä(kin) kertaa pöydässä oli järisyttävän ylimakeaa, ylirasvaista, kitalakeen tarttuvaa, lähestulkoon hampaat irrottavaa Elosen kinuskikreemikakkua, jota minä rrrrakastan.

Miäs lähti pelireissulle, poika pihalle leikkimään. Minä lykkäsin lahjaksi saamani uuden Linkin Parkin soittimeen, vaihdoin lakanat, pesin koneellisen pyykkiä ja kokkasin lihapullia, perunamuussia ja ruskeaa kastiketta. Ja porkkanaraastetta. Taivaallista tavisruokaa!

Lounaan jälkeen köllähdin vatsani, poikani ja koirani viereen sohvalle katsomaan päivälepoleffan, UP - kohti korkeuksia. Ihan pienen pätkän ehkä seurasin silmäluomien läpi, mutta enimmäkseen olin kyllä juonessa mukana, kun siinä leffassa on niin vastustamattomia hurttia ja kaikkee.

Leffan jälkeen ulkoilutimme pojan kanssa koiran ja otimme uudemmat kakkukahveet. Sitten pelasimme tunteroisen jalkapalloa kotipihassa - teki kyllä hyvää antaa vähän kinuskille ja kreemille kyytiä - ja sen jälkeen siirryimme sisätiloihin pelaamaan niin ikään lahjaksi saamaani uutta SingStaria. Mutta minä olen ja elän ja hengitän yhtä suurta jumalaa elämänhalua... rokrok.

Ja nyt kun miäs on kotiutunut (menestyksekkäältä) pelireissultaan, minä otan pienen hetken omaa aikaa. Istun tässä koneella, välillä unohdun tuijottamaan ikkunasta ulos, seuraan naapurin risuroviosta nousevan savun kiehkuroita. Hurmaavin naapurimme, komea fasaanikukko, pasteeraa majesteettisesti takapihamme poikki.

Illalla, kun poika on mennyt nukkumaan, otamme miähen kanssa juustoja ja viiniä. Ja sitten kun tämä syntymäpäivä on pulkassa, saan nukahtaa puhtaisiin, raikkaisiin lakanoihin.

Lasken siunauksiani enkä juuri tällä hetkellä jaksa uskoa, että mikään mielenpainaja, mitä keksin siihen toiseen vaakakuppiin tunkea (ja minä sentään olen aika haka niitä mielenpainajia keksimään!), voisi ikinä voittaa sitä kaikkea hyvää, tärkeää ja arvokasta mitä minulla on.

Minäpä kuulkaa kirjoitan sen nyt ihan ääneen. Minä täytän tänään kolmekymmentäkuusi vuotta. Kolme täyttä tusinaa, puolet seitsemästäkymmenestäkahdesta vasta. Se on hyvä ikä. Tämä on hyvä elämä.

Lisää roskaa

2010-09-21T13:05:00.000+03:00

Siinä se nyt on, tulikin nopeammin kuin osasin odottaa. Ja minä olen siitä niin tohkeissani, että pakko oli hiippailla sateessa sitä valokuvaamaan kuin suurempaakin design-esinettä.

Joo uskon kyllä, että minua ei "aina" ole "ihan" helppo tajuta... Mutta onhan se kuitenkin ihan positiivinen piirre, että pystyy pienistäkin asioista riemastumaan ihan suhteettomasti. Naamani loisti kuin hangon keksi, kun sain virittää biopussin roskikseen ja nakata sinne ensimmäiset luumunkivet ja kahvinpurut. Ja kuten olen useampaankin otteeseen vihjaillut, minulla ei viime aikona ole hangonkeksipurkille tosiaankaan liian usein ollut asiaa, joten hyvä näin!

Perheenäiti kommentoikin edelliseen postaukseeni sitä, miten ihmisillä on hyvin monenlaisia asenteita jätehuoltoa kohtaan. Tosin todennäköisesti hyvin monet eivät ole koskaan uhranneet asialle ajatustakaan. Pakko myöntää, että noin parikymppiseksi asti minäkin jotenkin mystisesti ikään kuin kuvittelin, että kun roska nakataan roskikseen, niin se sieltä sitten haihtuupi savuna ilmaan ja lakkaa olemasta, *puhfff* vaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tulipa sitten tämäkin asia tunnustettua... Sittemmin olen sentään edes jossain määrin herännyt reaaliin!

Julkisessakin keskustelussa esiintyy hyvin monenlaisia erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi tuoreen selvityksen mukaan biojäte-erittely on turhaa, poltto sekajätteen mukana on paras ratkaisu; joskin toisaalta taas kuulemma biojätteen poltto on pahasta, koska siinä elintärkeät ravinteet häviävät... Minä kyllä ihan auliisti myönnän, etten tosiaankaan tiedä tai ymmärrä tarpeeksi ympäristötekniikasta tai edes perusbiologiasta ja kemiasta voidakseni kivenkovaan ottaa kantaa puoleen tai toiseen, ja vaikka yritänkin olla kovasti tiedostava ja vihertävä piiperöitsijä, pakko on myöntää sekin, ettei kiinnostus kuitenkaan riitä edes järin syvälliseen asioihin perehtymiseen (juurikin biologia ja kemia olivat koulussa minulle ne kaksi ylivoimaisesti nihkeintä oppiainetta). Mutta jotain uskallan sentään ihan sen kuuluisan maalaisjärjen perusteella päätellä.

Ainakin sen, että noinniinku lähtökohtaisesti jäte on pahasta. Kaikki jäte. Kaikki, jotka eivät vielä ole nähneet kerrassaan valloittavaa elokuvaa Wall-E, voisivat vilkaista edes pienen pätkän siitä alusta ja ihan pysähtyä ajattelemaan, onko se skenaario sittenkään ihan täyttä utopiaa (samoin kuin tietysti nekin, jotka ovat elokuvan jo nähneet - siinä on monta tasoa ja paljon ajateltavaa ja se kyllä joka tapauksessa kestää useamman katselukerran paremmin kuin useimmat hittirainat!). Olemmeko me tosiaan tekemässä koko maapallosta asumiskelvotonta jättikaatopaikkaa? Ja jos ja kun olemme, kannattaako satsata jätteenkäsittely-Walleihin vai päheisiin avaruusristeilijöihin, jotka kuljettavat meidät pois näkemästä sitä jätekauhistusta? Vaiko sittenkin ihan niihin omiin pikku asenteisiin jo ennen kuin pakomatka tulee ajankohtaiseksi..?

No joo, taisi vähän lähteä paatosmopo keulimaan... En nyt sentään väitä, että parit banaaninkuoret kaatopaikalla vääjäämättä johtavat koko pallon asumiskelvottomuuteen. Sitä vain yritän sanoa, että mitä vähemmän yhtään mitään jätettä sinne kaatopaikalle päätyy, sen parempi. Tähän voi vaikuttaa monellakin tapaa: ostamalla vähemmän, välttämällä ylipakattuja tuotteita, karttamalla kertakäyttöroinaa, kierrättämällä - ja lajittelemalla sen jätteen, mikä syntyy, mahdollisimman pitkälle hyötykäyttöön soveltuvaksi vai mitä. Ei tuossa mainitsemassani artikkelissakaan - eikä missään muussakaan näkemässäni lähteessä - missään nimessä väitetä, että kaatopaikka olisi biojätteille paras paikka; vertailukohtinahan siinä paljon puhutussa selvityksessä olivat kunnallinen mädätys vs. kunnallinen hyötypoltto. Ja kunnallinen höytypoltto on pääkaupunkiseudullekin tulossa ehkä muutaman vuoden päästä, tästä seutukunnasta ei ole mitään tietoa.

Siksi minä olen hyvin iloinen nyt, kun saan taas lajitella biojätteeni edes jollain tapaa kaatopaikkaa kestävämmin käsiteltäviksi.

Tähän loppuun vielä pari muutakin otosta roskiksenkuvausreissulta - turhahan sitä nyt yhden kuvan takia olisi kamera kaulassa kaatosateeseen painella. Pisaroivaa syysiloa kaikille!