Virtaa sanoista

Perinteistä

2009-12-25T14:40:00.000+02:00

Jokaisella on omat perinteensä, tiedostetut ja tiedostamattomat, ja varsinkin jouluun liittyy hyvin vahvoja näkemyksiä, muistoja ja mielikuvia siitä, kuinka kaiken "kuuluu" ja "täytyy" olla, jotta joulu olisi juuri oikeanlainen. Minun mielestäni perinteistä ei kuulu pitää kynsin hampain kiinni vain tavan ja perinteen vuoksi, vaan kannattaa kokeilla ja kuulostella - tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Joulu kuitenkin on, ainakin minulle, yksi vuoden suurimpia kohokohtia, ihana pysähtyminen ja laskeutuminen valon, lämmön ja lähimmäisenrakkauden pehmeään ja hellään syliin. Kukin viettäköön sitä tavallaan, kunhan vain kukin saisi viettää sitä onnellisena!

Viime vuodet olemme viettäneet joulumme anoppilassa. Miähen perheen joulunviettotavat poikkeavat jonkin verran niistä, joihin olen oman lapsuudenperheeni kanssa tottunut, ja tietenkin kaipaan omia lähisukulaisiani erityisen syvästi juuri jouluisin, mutta toki koen anoppilankin väen perheekseni, rakkaita ovat minulle hekin, omine ominaispiirteineen ja tapoineen. Tämänvuotinen joulu on mennyt hyvin perinteisissä merkeissä - ihanasti. Tähän tapaan:

Jouluaattoaamuna heräilimme miähen kanssa omia aikojamme aitan pehmoisissa vällyissä. Kahlasimme koiran kanssa mahtavan puuterilumen halki taloon, missä poika oli jo aloitellut kuusenkoristelua mutta siirtynyt sittemmin konsolipelin pariin. Ei malttanut pieni mies kovin syvällisesti keskittyä mihinkään, kun ajatus joulupukista väikkyi koko ajan konkreettisempana mielessä.

Aamiaisen jälkeen minä viimeistelin joulukuusen, taustalla soivien radion joululaulujen mukana rallatellen. Sillä välin miäs aurasi järven jäälle luistinradan ja pelasi pojan kanssa lätkää. Kun miähelle tuli kylmä, minä siirryin ulkoiluvuoroon. Kävelin jäätä peittävälle hangelle sydämenkuvan (ja tuiskahdin tömäkästi pyrstölleni hypätessäni kuvion aloituskohtaan - poika sai makeat naurut ja minä jomottavan ahterin, mutta onneksi ei sen kummemmin käynyt), ja sen viereen teimme pojan kanssa vielä lumienkelitkin.

Sisälle palailimme hyvissä ajoin ennen joulurauhan julistusta. Sen kuultuamme nautimme lämmintä glögiä ja pasteijoita. Sitten appivanhemmat lähtivät pojan kanssa rantasaunaan ja me kävimme miähen kanssa hautausmaalla sytyttämässä kynttilät ja toivottamassa hyvää joulua äidilleni, kummitädilleni ja miähen isovanhemmille. Herkistyin haikeisiin kyyneliin asti muistellessani äitiä, joka rakasti joulunviettoa aivan erityisesti. "Sillä oli aina sitä hassua kinkkua", muisteli miäskin - äitivainaa laittoi aina kinkun päälle sinappi-korppujauhohunnun ja koristeli komeuden neilikoilla, ja tämä minun mielestäni maailman perinteisin tapa tehdä joulukinkkua tuntui hyvin eksoottiselta miähestäni, joka on kotonaan tottunut siihen, että kinkkua ei edes tuoda pöytään kokonaisena vaan pelkästään sopivana kerta-annoksena etukäteen vuoltuja siivuja lautasella.

Hautausmaalta palattuamme pääsimme me vuorostamme rantasaunan kosteisiin, vihdantuoksuisiin löylyihin. Sen jälkeen pukeuduimme juhlatamineisiimme ja aloimme valmistella ateriaa. Pöytään katettiin graavilohta, silliä ja muita kaloja, katkarapuja, keitettyjä kananmunia, rosollihyytelöä, punajuurisalaattia (joka on minun bravuurini ja minulle Se Ruoka, jota ilman joulupöytä ei ole täydellinen; tänä vuonna salaattini onnistuikin erityisen täydellisesti), italiansalaattia, paprikaa, kirsikkatomaattia, herneitä, maksapateeta, lihapullia, lanttu-, porkkana- ja perunalaatikkoa (kaksi ensinmainittua olin minä saanut kunnian valmistaa), keitettyjä perunoita sekä tietenkin kinkkua ja kalkkunaa kastikkeineen (kalkkuna päätyy anoppilan joulupöytään kuin poliitikolle faksi, pyytämättä joskaan ei kaikkien näiden vuosien jälkeen enää yllätyksenä, kun appiukon kalkkunankasvattaja-asiakas joka vuosi hänelle yhden omistaan juhlavasti lahjoittaa). Ruokajuomana nautimme cavaa (koska minä luin joskus lehdestä, että kuohuviini on joulupöydän etikkaisille herkuille itse asiassa paras kumppani eikä suinkaan punaviini, jota sitäkin kyllä tarjolla oli). Kuten arvata saattaa, perinteisen jouluähkyn aikaansaaminen noilla aineksilla ei ollut ongelma!

Ruoan jälkeen poika tälläsi nenänsä ikkunaan ja hihkui tohkeissaan jokaisesta valonvälkähdyksestä, jonka oli maaseudun pimeydessä havaitsevinaan. Ja tulihan se pukki sieltä, todella runsaina pullistelevien lahjasäkkien kanssa. Poika sai sellaisen lahjavuoren, että vanhemmat saivat kyllä totisesti todeta tehneensä tarpeellisen hankinnan ostaessaan tuplasti nykyistä asuntoa isomman talon...

Loppuilta menikin lahjoja ihmetellessä. Pojan käytyä nukkumaan miäs, minä ja lanko istuimme pelailemaan pukin tuomia seurapelejä (Fits-peli osoittautui oikein mukavaksi ja leppoisaksi ajanvietteeksi!) ja tyhjentelemään aterialta jääneitä juomavarantoja (minulla on teknisiä vaikeuksia päästä nousemaan pöydästä, ennen kuin portviinipullo on tyhjä, köh...).

Nyt joulupäivänä olemme viettäneet röhväpäivää, koska ulkona on hyytävän kylmä (lähemmäs 20 astetta pakkasta) ja sisälläkin riittää nyt yllin kyllin kiehtovaa ajanvietettä. Illalla suuntaamme varmaan paikalliseen kuppilaan luikauttamaan pienet karaoket. Ja sitten huomenna taas röhvätään vähän lisää...

Näin on sujunut tämä perinnejoulu. Ensi vuonna voikin sitten moni asia olla toisin, ainakin jos minä saan tahtoni läpi ja saan nämä lähimmäiseni kerättyä Omaan Kotiini! Se olisi ensimmäinen itse laittamani joulu, ja innolla kyllä odotan, mitä kaikkia uusia perinteitä pääsenkään kehittelemään. Mutta tärkeintä ovat silti ihmiset, nuo ihanat ja läheiset ja rakkaat!

Rakkaudentäyteistä joulua - ja ylipäätään elämää - kaikille!

Joulupukki on olemassa

2009-12-15T18:15:00.000+02:00

...ja minä olen ilmeisesti tosiaan ollut aika kiltti kuluneen sesongin aikana. Palataanpas nimittäin tässä pari viikkoa sitten rustaamaani toivelistaan:

Uusi koti. Eikä tarttis edes ilmaiseksi antaa, voisin ihan käypäsen (pienehkön budjetin) hinnan maksaakin, kunhan vain löytyisi sellainen uudehko, toimivapohjainen, riittävän suuri ja riittävän hieno talo tästä jostain riittävän läheltä. Ei tarttis ihmeitä olla, kunhan nyt kolme tai mieluiten neljä reilun kokoista makuuhuonetta, iso ja järkevän mallinen olohuone (johon saa kulma-akvaarion ja mieluiten myös pianon), kodinhoitohuone (mieluiten omalla sisäänkäynnillä varustettu), iso eteinen, nätti keittiö, hyvä sauna, monta vaatehuonetta ja julmetusti muutakin varastotilaa. Eikä puupanelointia, muovimattoa eikä sinisiä pintoja, ainakaan sellaisia, joiden vaihtaminen tulisi liian kalliiksi. Ja suhteellisen rauhalliselta seudulta esikoulun, kaupan ym. palvelujen lähistöllä eikä kohtuuttoman kaukana miähen työpaikasta.

Kyllä! Hinta budjetissa. Erinomainen pohjaratkaisu, neljä reilun kokoista makuuhuonetta, iso ja järkevän mallinen olohuone, johon saa kulma-akvaarion ja pianon, kodinhoitohuone omalla sisäänkäynnillä, iso eteinen plus taivaallinen iso kuraeteinen siinä vieressä, nätti keittiö, kelpo sauna, julmetusti varastotilaa. Laadukkaat materiaalit, vain pari pientä makuasiaa fiksattavana. Rauhallisella pientaloalueella reilusti alle kilometrin matkan päässä esikoulusta, koulusta ja kaupasta, kymmenen kilometrin päässä miähen työpaikasta. Kyllä, me löydettiin talo! Me löydettiin täydellinen talo! Me ostettiin se talo!

Munankeitin.

Kävimme viikonloppuna kotikonnuillani isirakasta ja mummikultaa tervehtimässä. Saimme mukaamme kassillisen paketteja, joista yhden uskon kätkevän sisälleen tämän kyseisen turhakkeen. Ainakin siitä päätellen, että isukki etukäteen kysyi, mitä toivoisin, minä vastasin että munankeitintä, ja isukki sanoi että hieno juttu, hänpä hankkii sitten sellaisen.

Enemmän "sä oot niin ihana ja rakas äiti" -päiviä ja vähemmän "sä oot maailman tyhmin ja rumin äiti!" -päiviä.

Äsken mainitulla kotiseuturetkellä poika oli kertakaikkiaan valloittava, kiltti ja herttainen ja veikeä ja valloittava, hän esimerkiksi istuskeli kiltisti legoja rakentelemassa ysikymppisen mummini kanssa ties miten pitkään - luulen, että sen parempaa joululahjaa ei vanhus olisi voinut saada! Myöskin pappansa ja muiden paikallisten tuttavien kanssa poika seurusteli oikein asiallisesti, ja kylpylässäkin malttoi uiskennella reippaasti mutta kuitenkin niin rauhallisesti, ettei vaaratilanteita päässyt syntymään. Muuten poika on kyllä ollut hieman herkkänä viime aikoina, koska ajatus muualle muuttamisesta selvästikin kaihertaa pientä mieltä. Poika saa kuitenkin jatkaa nykyisessä päiväkodissaan kesään asti, joten totuttelu uuteen naapurustoon onnistunee pikkuhiljaa. Kovasti toivon, että niillä seuduin olisi paljon mukavia ikätovereita poitsulle leikkiseuraksi!

Sopivasti työaikaa, sopivasti lepoaikaa.

Tuntuisi juuri tällä hetkellä ainakin toteutuvan tuokin toive. Pahus vaan että unohtui se työmotivaatio listalta...

Valkeata joulua. Ja sopivasti lunta ja pikkupakkasia

Kyllä, oi kyllä! Tosin sen verran voisin tarkentaa, että -15 ei minun kirjoissani ihan pikkupakkasesta käy, mutta parempi tämäkin kuin se sysimusta kuraloskamoska.

Raffaelloja sainkin jo rakkaan ystävän luona kyläillessäni, niitä saapikkaita ja alushepeneitä pääsen varmaan katselemaan joulunjälkeisistä alennusmyynneistä ja sherryä miäs voinee tuoda vaikka jo huomiselta työmatkaltaan tuliaiseksi. Pianon hankin varmaankin ensi tilassa, jahka muut pelit & vehkeet on uudessa kodissa saatu viritettyä paikoilleen. Mistä tulikin mieleeni yksi kohta, joka harmillisesti unohtui edellisestä listastani: SingStar - uuteen kotiin tulee nääs ihan erillinen pelihuone eikä seinän takana ole ketään närkästymässä...

Jeh, olet kyllä eri reilu kaveri, joulupukki! Reilun viikon päästä nähdään - maailmanrauhaa odotellessa...

Logistiikkaa

2009-12-07T15:33:00.002+02:00

Kuten tässä taannoin mainitsin, olen vastikään ryhtynyt Glorian Ruoka & Viini -lehden tilaajaksi. Tilauspäätökseeni vaikutti olennaisesti erinomainen tarjous: kun tilasin lehden anopin saaman näytelehden ystäväkupongilla, minä sain lehteni ja anoppi (eli, kuten sovimme, minä) kiitoslahjaksi upean setin Iittalan All Steel -kulhoja.

Lehteä on jo pari numeroa tullutkin, ja olen kyllä sitä tykännyt lueskella ja ihastella, vaikka suurin osa resepteistä onkin minun taidoilleni ja vaivannäköhalukkuudelleni ihan ylivoimaisesti liikaa. Nyt olivat vihdoin tulleet kylkiäiskulhotkin - logistisesti huomattavan järkevässä pakkauksessa. Kyseisen kulhosetin ihaniin ominaisuuksiinhan lukeutuu myös se, että kulhot menevät tosi nätisti sisäkkäin eivätkä vie kohtuuttoman paljon tilaa. Toki on ymmärrettävää, ettei niitä ihan sellaisinaan sisäkkäin ladottuina voi kuljettaa, etteivät ne naarmuunnu tms. kuljetuksen aikana, mutta saattaisipa tuossa kuljetuslogistiikassa silti nykyisellään olla ihan pikkuisen kehittämisen varaa... Kulhot tulivat nimittäin joka ainoa omassa, erillisessä pakkauksessaan, jotka oli sitten sijoitettu hulvattoman kokoiseen pahvilaatikkoon ja juntattu liikkumattomiksi kiitettävän suurella määrällä paperitolloja ja ilmataskumuovia. Oheisista kuvista saanee hieman osviittaa siitä, kuinka tuote ja kuljetuspakkaus kokonsa puolesta suhteutuvat toisiinsa (onpa toisessa kuvassa koirakin mittakaava-apuna):

Mutta, kuten sanottua, kulhot ovat kyllä ihania, minulla onkin ollut hyvistä (tai yhtään minkäänlaisista) kulhoista pulaa. Oi, näen jo sieluni silmillä, kuinka uuden kodin tupaantuliaisissa tarjoan noista sen seitsemää sorttia salaattia... (ei nyt puututa kaiken maailman triviaaleihin pikkuseikkoihin kuten siihen, että ensin tarttis ostaa se uusi koti - asiat tärkeysjärjestykseen hei, tuparimenyy on sentään mietitty jo!)

Kaikenlaista sitä...

2009-12-03T15:42:00.002+02:00

Uskomatonta mutta totta, osa 1

Tosin tämä tapaus ei kyllä varsinaisesti enää edes mene kategoriaan "uskomatonta" - teleoperaattoritoiminnassa ei näköjään mikään ole liian absurdia... (sama naikkonenhan se oli asialla kuin ennenkin, tosin tällä kertaa siskonsa tai tyttärensä tai minkälie sukulaisensa nimissä).

Posti toi äidilleni osoitetun kirjeen. Juuri pari viikkoa sitten olinkin vihdoin heittänyt kaiken hänen paperisälänsä armotta roskiin ja siinä samassa yhteydessä oikein ääneen todennut, että loppuihan se äidin osoitteesta käännettyjen karhukirjeidenkin virta sentään näköjään joskus, vaikka aika ehtymättömältä alkuun vaikuttikin. No avasinpa tämän kirjeen sitten ihan silkkaa uteliaisuuttani. Kyseessä oli lasku äidin nettiliittymän kuukausimaksuista vuodeksi eteenpäin, siis ajalle marraskuu 2009 - marraskuu 2010. Minä tietenkin oitis soitin operaattorin aina yhtä asiantuntevaan asiakaspalveluun ja kerroin, että äitivainaa tuskin paljonkaan nettiyhteyksiä nykytilassaan tarvitsee kun on jo yli kaksi vuotta tuhkana ollut. Asiakaspalvelija hieman ihmetteli, miksei liittymää ole vielä irtisanottu, ja sitä samaapa ihmettelin minäkin, semminkin kun olen ihan täysin sataprosenttisen varma, ettei vastaavia kuukausimaksuja myöskään viimeksi kuluneelle vuodelle ole todellakaan maksettu. Toki liittymä nyt sitten irtisanottiin katkeamaan ihan heti saman tien ilman mitään varoaikoja. Mutta: "Se lasku pitäis nyt sitten kuitenkin hoitaa..." Siis anteeksi kuin-KAH?!? Että minun pitäisi maksaa vuodeksi eteenpäin palvelusta, josta on juuri sovittu, että sitä lakataan tuottamasta välittömästi?!?

Koska minulla on riittävästi kokemusta siitä, kuinka paljon teleoperaattorin asiakaspalvelijoiden kanssa rupatteleminen yhtään minkään asian edistymiseen vaikuttaa, en viitsinyt edes ruveta keskustelemaan asiasta, naurahdinpa vain partaani että just joo selvä kiitos hei ja otin yhteyttä pesän selvittäneeseen juristiin. Hän lupasi "puhua järkeä niille", ellei ihan silkka laskun maksamatta jättäminen riitä. Kaikenlaista sitä kyllä eteen tuleekin!

Uskomatonta mutta totta, osa 2

Nykyisin joudun aina silloin tällöin, yleensä varsinkin joulun alla, mystisen mielenhäiriön valtaan: tunnen pakottavaa tarvetta askarrella! Tällä lienee jotain tekemistä äitiyden päätä pehmentävän vaikutuksen kanssa, sillä yleensä kaikki saa alkunsa ajatuksesta, että lapsen kanssahan kuuluu askarrella, se on kehittävää ja mielekästä yhteistä puuhaa. Tämä samainen pään pehmeneminen selittänee myös sen, miksi näiden kuningasajatusten myötä aivoistani pyyhkiytyy autuaasti pois se tosiasia, että minulla on kaksi vasemman käden peukaloa keskellä kämmentä tai pikemminkin jalkapohjaa...

Mutta niinpä vain tänäkin vuonna tämä tumpeloäiti tohkeissaan otti kartonkia, huopaa, toisenväristä huopaa, lasinalusen, pakastepurkin kannen, lyijykynän, tussin, sakset, viisivuotiaan apulaisen, joulunarua ja liimaa. Ja mallasi, leikkasi, liimasi, piirusti, kirjoitti... ja lopputuloksena oli kuin olikin täysi satsi ainakin omasta mielestäni sangen sympaattisia joulukortteja! Nyt tekeleet ovat jo matkalla vastaanottajilleen ja askartelijalla oikein mairea joulufiilis.

Saman mielenhäiriön vallassa intouduimme pojan kanssa väsäämään vähän oikein joulukoristeitakin! Syksyn mittaan keräilimme männyn ja kuusen käpyjä, pesimme ne ja kuivatimme niin, että ne avautuivat kauniisti. Sitten vain nyherrettiin ripustusnarut kiinni käpyihin ja suihkautettiin lumi-spraylla niihin kauniin talvinen väritys. Tuli muuten aika nättejä, katsokaas vaikka:

Uskomatonta mutta totta, osa3

Joulusesonki on kyllä lapsiperheissä sikäli kiitollista aikaa, että joulupukilla ja tontuilla saa näppärästi pönkitettyä kasvatuksellista linjaa*). Tästä saatiin aika uskomaton mutta ihana esimerkki eilen: Kävimme pojan kanssa Ideaparkissa jouluostoksilla, ja huomasimme, että sielläpä olikin Joulupukin olohuone. Aivan ihana idea muutekseen, tyhjästä liiketilasta oli vain kalustettu joulupukille huone - mitään siellä ei myyty eikä mistään maksua peritty, saipahan vain mennä pukin kanssa rupattelemaan! Meidän poitsu kyllä ensi alkuun arasteli pukkia pahemman kerran, pariin otteeseen käytiin ovella kääntymässä häntä koipien välissä pois, ennen kuin poika lopulta uskaltautui pukin luo ja pääsi saman tien kainaloon istumaan. Pukki jutteli pitkät pätkät, selitti mm. siitä miten tontut on kertoneet että tällä pojalla onkin aika paljon leluja jo ennestään (ihanko totta..? alan kohta itsekin uskoa tonttuihin jo!), ja siksi onkin sitten tosi tärkeää, että poika joka ilta auttaa äitiä siivoamaan niitä leluja paikoilleen. Sittenpä saa tontut pitkän nenän ja pääsee raportoimaan pukille, että kyllä, Ihan Itse on poitsu siivonnut!

Ja mitäpä tapahtuikaan illalla, kun poika oli jo kömpimässä vuoteeseensa... Ykskaks hän hyppäsi takaisin lattialle ja alkoi siivota!!! "Äiti me meinattiin unohtaa, mun pitää siivota kun pukki sanoi!" Ja toden totta hän kävi läpi ihan koko kämpän, melkein kuin isänsä raivosiivouspuuskissaan, keräsi aivan kaikki lelunsa paikoilleen!!! Kyllä täytyy erikoiskehut ja -kiitokset vielä tätäkin kautta välittää Ideaparkin mahtavalle pukille!

Ja tähän loppuun vielä ihan ilmainen ja tilaamaton hiustuotemainos tyyppiä lapsen suusta:

"Äiti jos mä osaisin taikoa eläintaikoja, mä voisin taikoa sut lemuluteeks! Mutta sä olisit sellanen tosi söpö lemulude etkä lemuais yhtään pahalta vaan aina kun sä yrittäisit tehdä lemua, sä tuoksuisitkin vaan sun hiuslakalta!"

Ihanaa, tuoksuvaa joulun odotusta kaikille (ehh, molemmille...?) uskollisille ja satunnaisille lukijoille!

*) eli Kiristys-, Uhkailu- ja LahjontaLInjaa, josta saa näppärän lyhenteen, mutta taidankin jättää sen kirjoittamatta, ettei tulisi yllättävää kävijätulvaa ihan vääristä syistä...

Parahin joulupukki

2009-11-25T18:11:00.001+02:00

Minä olen ollut tänä vuonna oikein kiltti. Kohtuuttomia raivareita en ole saanut edes joka päivä (tai ainakaan kovin monta päivässä), kovasti olen yrittänyt ihmisille ystävällinen ja avulias olla (vaikka tuntuu, että monesti olenkin epäonnistunut surkeasti ja aiheuttanut lähinnä vain harmia), töitä olen tehnyt ahkerasti mutta muistanut itsestänikin jonkinlaista huolta pitää (edes uutta burnoutia en ole saanut, ainakaan vielä). Ensimmäiset naarmut uuteen autoonkin keräsin vasta tänä iltapäivänä, kun perinteisesti pylvääseen pysäköin! Niin että joskos sitä ihan vienosti saisi esittää pari vaatimatonta lahjatoivetta... Niinku että mullekaikkihetinyt tai ainakin seuraavat:

Uusi koti. Eikä tarttis edes ilmaiseksi antaa, voisin ihan käypäsen (pienehkön budjetin) hinnan maksaakin, kunhan vain löytyisi sellainen uudehko, toimivapohjainen, riittävän suuri ja riittävän hieno talo tästä jostain riittävän läheltä. Ei tarttis ihmeitä olla, kunhan nyt kolme tai mieluiten neljä reilun kokoista makuuhuonetta, iso ja järkevän mallinen olohuone (johon saa kulma-akvaarion ja mieluiten myös pianon), kodinhoitohuone (mieluiten omalla sisäänkäynnillä varustettu), iso eteinen, nätti keittiö, hyvä sauna, monta vaatehuonetta ja julmetusti muutakin varastotilaa. Eikä puupanelointia, muovimattoa eikä sinisiä pintoja, ainakaan sellaisia, joiden vaihtaminen tulisi liian kalliiksi. Ja suhteellisen rauhalliselta seudulta esikoulun, kaupan ym. palvelujen lähistöllä eikä kohtuuttoman kaukana miähen työpaikasta. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa löytää sopivaa, kun näin joustavat kriteeritkin on!

Munankeitin. Joo joo, tuhahdelkaa vain turhakkeistanne, mutta minä kun olen koko ikäni tottunut munani keittimellä keittämään, en millään ota sopeutuakseni kattilakypsennykseen nyt, kun vanha keittimeni hajosi.

Enemmän "sä oot niin ihana ja rakas äiti" -päiviä ja vähemmän "sä oot maailman tyhmin ja rumin äiti!" -päiviä. Ei tarvinne perustella.

Sitrus-/valkosipuli-/parmesaaniraastin ym. päheitä keittiöhifistelyvehkeitä. Joo olen vastikään ryhtynyt Glorian Ruoka & Viini -lehden tilaajaksi...

Sopivasti työaikaa, sopivasti lepoaikaa. Ymmärrystä erottaa nämä kaksi toisistaan.

Piano. Tosin sillä edellytyksellä, että toivelistan ensimmäinen kohta toteutuu ensin.

Ihanat ruskeat pitkävartiset saapikkaat. Tämäkin tosin vasta sitten, kun tuo ensimmäinen kohta natsaa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten kipeästi tarvitsemme lisätilaa. Ettei shoppaholic edes voi uusia kenkiä ostaa kun niitä ei saisi mihinkään survottua!

Valkeata joulua. Ja sopivasti lunta ja pikkupakkasia koko talveksi. Ollaan lumilaulua ahkerasti pojan kanssa laulettukin joka ilta tuutulauluksi, välillä varmuuden vuoksi oikein kaksi kertaa peräkkäin. Kerran ehdotin, että kyllästymisen ehkäisemiseksi laulaisin toisella kerralla sen englanniksi, mutta poika onneksi valisti, että eihän se lumi nyt sitä ymmärtäisi, jos englanniksi laulettaisiin...

Terveyttä sekä itselle että läheisille.

Sherry maistuu aina ja haihtuu baarikaapissa pullostaan jostain syystä yllättävän nopeasti.

Pitkää pinnaa varsinkin itselle, miksei myös läheisille.

Alushepeneitä; lahjakortti hepenekauppaan toimii aina.

Ja jos sitä namia kuitenkin pitää lahjasäkkiin ujuttaa niin mieluiten sitten Raffaelloja, Budapestejä tai valkoista suklaata. Ei ainakaan missään tapauksessa vihreitä kuulia tai muuta vastaavaa kauhistusta, joka on pelkästään makeaa eikä yhtään rasvaista!

Maailmanrauhaa, yleispätevä ratkaisu nälänhädän poistamiseen, sataprosenttisen varmasti tehoava lääke kaikkeen syöpään yms.

Niin, parahin joulupukki, enpä minä paljon toivo. Kuukauden päästä tavataan...

Överiksi meni

2009-11-13T17:51:00.002+02:00

Minä väittäisin olevani aika tehokas ja touhukas ihminen. Ahkeroin kahta työtä ihan ilokseni, käpistelen kotona kaikenlaista, yritän mahdollisimman aktiivisesti osallistua lapseni puuhiin, ja viime aikoina taas olen aktivoitunut harrastamaan liikuntaakin aika lailla, kolme jumppatuntia viikossa. Jouten en oikein osaa olla enkä myöskään osaa kovinkaan verkkaisesti toimia - kun tehdään niin tehdään eikä meinata, epämääräiseen haahuiluun ja nysväämiseen palaa pinna kohtuuttoman nopeasti. Lisäksi olen esimerkiksi ottanut tavakseni, etten koskaan mene hissillä, jos rappusiakin pitkin pääsee, ja jos noustavana on vain kerros tai kaksi, en koskaan kävele niitä rappusia jos juostakin voi. Energisestä menosta tulee energinen ja hyvä mieli!

Minulla on ollut vähän epämääräisiä sydämentykytyksiä ja ajoittaisia rintakipujakin nuoruudesta asti; opiskeluaikana käytin pumppuni oikein filmattavanakin, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei havaittu ja vaiva todettiin mitä todennäköisimmin ruoansulatusperäiseksi. Eikähän se ole menoani haitannutkaan, joten jopa minä hysteerinen hypokondrikko olen suhtautunut asiaan sangen rauhallisesti. Viime aikoina on tikittäjä alkanut taas muistutella vanhoista tutuista oireistaan, mutta en ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Ennen kuin eilen havaitsin pulssin hakkaavan epätavallisen nopeana, kovana ja epämääräisessä rytmissä tuntikausia jumpan jälkeen, eikä aamulla herätessäkään pulssi kovin levollisissa lukemissa ollut. Aloin jo hieman huolestua, koskapa oireilu niin selkeästi oli sidoksissa fyysiseen rasitukseen.

Huolestuin hieman myös siitä havainnosta, että painoni on alkanut laskea. Minähän olen viimevuotisten joulukilojeni kanssa käynyt tahtojen taistelua lähes koko tämän vuoden (kun painoindeksi on valmiiksi vain inasen päälle 21, ei kolmekaan kiloa ole mikään mitätön köntti karistettavaksi!), mutta mitä ilmeisimmin ahkeran body pump -treenin ansiosta olen onnistunut keräämään jopa sen verran ihan rehellistä lihasmassaa, että vaaka on sinnikkäästi huudellut niitä samoja, minun kirjoissani sietämättömän korkeita lukemiaan aina vain, vaikka kuinka järkevää ruokavaliotakin olen pitänyt. Kunnes nyt, aivan yllättäen, on alkanut karista puoli kiloa viikossa, vaikken elintavoissani ole mitään muuttanutkaan. Ja sen sijaan, että olisin tähän kehitykseen tyytyväinen, olen tietenkin, kaiken logiikan nimissä, ihan paniikissa. Selittämätön laihtuminenhan voi olla merkki ties mistä sairaudesta...

Toisaalta mietin, että kovin pahasti sydänvikainen tai terminaalivaiheen syöpäpotilas ei tuota minun jumpparutiiniani kyllä viikosta toiseen vetäisi. Eihän kolme jumppaa viikossa sinänsä mitenkään järisyttävä treenimäärä ole, mutta kuten juuri totesin, minä kyllä vedän ne ohjelmat aina vähintään 110 lasissa - hyvänen aika sentään, juuri siitähän minä kuntokeskukselle sitä riittävän suolaista jäsenmaksua maksan, että saavat säännöllisesti tiristää minusta viimeisetkin mehut pihalle! Enkä ole tupakoinutkaan enää vuoteen muuta kuin hyvin harvoissa erikoistilanteissa, ja syön ihan terveellisesti ja ulkoilen ja kaikkee... Tuhma universumi, aika epäreilua kyllä tällaista mallikansalaista moisilla vaivoilla kiusata!

Lopulta älysin hieman laskea yksi ynnä yksi ja uskalsin tehdä pienen googletuskierroksen (yleensähän hypokondrikon kannattaa kaikkia etäisestikään terveyteen ja sairauteen liittyviä nettisivustoja ja -palstoja vältellä kuin ruttoa!) - ja kyllähän se päätelmäni tuntuisi järkeen käyvän: minähän olen ylikunnossa! Eli/tai ylirasittunut; toisissa lähteissä näitä termejä käytetään synonyymisinä, toisissa taas tehdään niiden välille tietty ero. Niin tai näin, pohjimmiltaan siis kyse on siitä, että kiskon nyt itsestäni tehoja enemmän kuin kroppani kestää. Sangen yleinen vaiva niin harrastelija- kuin huippu-urheilijoidenkin keskuudessa, tyypillisiä oireita nimenomaan sydämentykytykset, hidas palautuminen liikuntasuorituksen jälkeen, suoritustehon lasku, painon putoaminen, univaikeudet, ärtymys, yleinen väsymys... Ja liikuntakuormituksen lisäksi ylirasitukseen vaikuttaa muun elämän mukanaan tuoma kuorma, minun tapauksessani varmasti kortensa kekoon kantavat ne kaksi työtä, uhmaikäinen touhutollero, asunnonvaihtostressi jne.

Huoh, vanhuus ei tule yksin, ei sitä enää jaksa yhtä paljon kuin nuorempana - ja silloin kun sitä vielä viitsi ja nimenomaan halusikin lähinnä vain löhöillä kaiken liikenevän ajan! Youth is wasted on the young, kuten Robbie Williams laulaa. No mutta, onneksi tähän minun vaivaani on yksinkertainen lääke: treenimäärän keventämistä ja lepoa. Niin ja fyysistä palautumista tukee hiilihydraattien nauttiminen.

Eli eihän tässä nyt muu auta kuin lösähtää sohvaan sipsipussi kainalossa vai mitä. Hitto, kova kohtalo...

Iisisti välillä

2009-11-03T10:01:00.000+02:00

Stressiä meinaa pukata väkisinkin. On työstressiä ja kodinvaihtostressiä ja akvaariostressiä ja uhmaikästressiä ja tiesmitästressiä. Onneksi tuo luontokappale aina välillä muistuttaa, että rennostikin voi ottaa. Olkaapa hyvät, rentoutumisen mallia itse kunkin harmaisiin syystalven päiviin (huomatkaa pää tyynyllä ja unilelu kainalossa)!

Karma is a bitch

2009-10-26T09:09:00.000+02:00

Huh. Onpa aikaa vierähtänyt edellisestä päivityksestä. Tällä kertaa päivittämättömyys ei johdu siitä yleisimmästä syystä, ettei mitään mainitsemisen arvoista ole tapahtunut, vaan juuri päinvastoin. On sattunut ja tapahtunut vähintäänkin kotitarpeiksi kaikenlaista. Niinku että huh.

Aloitetaanko vaikka siitä, että meillä on se talokuume. Koska tietenkin halusimme kilpailuttaa lainatarjouksemme, olimme sopineet tapaamisen naapuripankkiin erääksi keskiviikkoaamupäiväksi. Mutta juuri sinä aamuna pojalle nousikin kuume. Siirsimme pankkitapaamista ja yritimme junailla hoitovuorot niin, että saimme työmme tehtyä. Miäs jäi sitten torstaiksi kotiin, koska minulla oli kiireisiä projekteja meneillään. Ja niin paljon kuin meitä harmittikin pojan sairastuminen juuri siihen saumaan, tämä kaikki osoittautuikin ihan uskomattomaksi onnenkantamoiseksi!

Nimittäin jos poika ei olisi sairastunut ja jos miäs ei olisi ollut kotona silloin torstaina heti aamusta alkaen, minä olisin tietenkin istunut täällä työpöytäni ääressä toisessa päässä taloa koko päivän - todennäköisesti aivan autuaan tietämättömänä siitä tosiasiasta, että akvaariomme oli hajonnut! Siellä se omassa peränurkassaan liristeli vuolaasti sisältöään lattialle! Miäs ja poika siinä vieressä touhutessaan onneksi havahtuivat lirinään, ja miäs onneksi on fiksu ja näppärä kaveri, joten pelastustoimet saatiin ripeästi käyntiin hetimiten (minä, jos jostain syystä olisin haverin tajunnutkin, olisin varmaankin ensi alkuun vain seissyt pitkän tovin siinä katastrofialueen liepeillä kirkumassa ja parkumassa...). Kalat pyydystettiin turvaan isoon saaviin ja niille hankittiin hoitopaikka eläinkaupasta. Akvaariosta poistettiin vesi ja hiekka, minkä jälkeen olikin helppo huomata onnettomuuden syy: pohja oli haljennut tasan kahtia! Vakuutusyhtiöön sekä akvaarion valmistajalle soitettiin heti. Kävi ilmi, että akvaariossa oli takuukin vielä voimassa, ja vakuutus kyllä korvaa sitten ne vahingot, joita akvaarion takuu ei kata. Joku kosteustarkastaja kävikin jo vakuutusyhtiön puolesta lattiaamme nuuskimassa ja totesi, että pilallahan se parketti sieltä peränurkastaan on, kyllä se vakuutuksen piikkiin uusiksi menee - ja koska pohjaratkaisumme on niin kovin näppärä, pannaakin uusiksi ihan koko parketti, sillä huonekohtaiset korjaukset eivät olisi järkevästi toteutettavissa. Ei sinänsä yhtään hullumpi juttu ottaen huomioon, että olemme juuri myymässä tätä asuntoa...

Materiaaliset vahingot tästä episodista jäävät siis aika lailla minimiin, mutta kaaos oli - ja on edelleen - kyllä melkoinen!

Mutta eiväthän ne hassut sattumat siihen loppuneet. Hieman myöhemmin astuu kuvaan taas ystävämme Naisen-mukaan-nimetty-teleoperaattori (jonka pätevyydestä olen kertoillut aikaisemminkin. Jukoliste sosialistinen yhteiskuntajärjestelmäkin toimii paremmin kuin tämän firman asiakaspalvelu!). Alueellamme oli perjantaina puoliltapäivin laaja-alainen mutta lyhyeksi jäänyt sähkökatkos, ja pian sen jälkeen katkesi nettiyhteys. Aikani odottelin, josko se siitä omia aikojaan palaisi paikoilleen, ajattelin aikani kuluksi katsoa televisiota. Vaan kun ei sieltäkään löytynyt lähetystä miltään kanavalta. Ajattelin ongelman liittyvän siihen sähkökatkoon ja jatkoin odottelua. Kolmen maissa lopulta soitin operaattorin asiakaspalveluun, koska edelliskerrasta muistin, että virka-ajan jälkeen ei välttämättä millekään ongelmalle tehdä muuta kuin siunaillaan ja sähelletään. Asiakaspalvelija totesi, että naapurikadulta oli juuri tehty samankaltainen vikailmoitus (ei toimi netti eikä TV), eli aika isosta viasta oli selvästikin kyse, joten ihan varmasti se lähitunteina korjattaisiin. "Tähänkö puhelinnumeroon saa laittaa viestiä sitten kun vika on korjattu?" Kyllä kiitos, olkaa hyvät vaan.

Käsi ylös, kuinka moni uskoi että asia tosiaan hoitui tuolla puheella? Just joo, ostakaa isot sateenvarjot sitten siltä varalta että ne lehmät myös sontii lentäessään...

Lauantaiaamunakaan ei kulkenut kaapelissa sen enempää TV-lähetystä kuin nettidataakaan. Ei meille eikä myöskään kolmelle viereiselle asunnolle. Olimme kaikki vuorollamme soitelleet tämän superpätevän firman asiakaspalveluun ja saaneet hyvinkin kirjavan kirjon vastauksia ja selityksiä. Miäs sitten päätti vuorostaan kysellä tilanteen perään, hän soitti minun puhelimestani kun siinä sattui se asiakaspalvelun numero olemaan kätevästi muistissa. Ihan ensiksi kesti hyvän tovin selvittää, että minä muka olin jo aikaisemmin soittanut asiasta, koska mitään vikailmoitusta ei soittoni perusteella heidän järjestelmästään löytynyt. Aloitettiin siis nollasta ja tehtiin se vikailmoitus. Tällä kertaa se oikein meni läpikin, tuli tekstiviestivahvistus ilmoituksen vastaanottamisesta. Mutta TV-kuvaa tai nettiyhteyttä ei tokikaan tullut. Katkoa oli kestänyt parisenkymmentä tuntia.

Lauantaipäivän touhuilimme omiamme, miäs päätti viihdyttää itseään pelaamalla konsolipeliä, kun kerran ei TV-ruudusta muutakaan kuvaa näkyviin saatu. Vaan kun ei saatu konsolipelistäkään muuta kuin system error -vikailmoitus. Sekin päätti sitten sanoa sopimuksensa irti samaan konkurssiin. Karma is a bitch, kun sataa niin sataa kaatamalla ja mitä-niitä-kliseitä-nyt-onkaan. Kieltämättä vähän jo mietitytti, mitä seuraavaksi tapahtuukaan ja pitäisikö siinä sitten itkeä vai nauraa...

Illan tullen aloimme sitten taas kärkkyä yhteyksiemme perään. Haastattelimme naapureita, yhdelle oli kuulemma todettu, että ei päivystäviä korjaajia hälytetä paikalle, ellei vika koske vähintään viittä asuntoa. Ja meitä oli siis pimennossa nyt vain vaivaiset neljä ruokakuntaa. Miäs soitti asiakaspalveluun jälleen kerran ja ihan sillä lailla ystävällisesti ja rauhallisesti ilmaisi mielipiteensä tilanteesta...

Koska mitään ei tapahtunut, miäs alkoi siivota (hänellä on kerrassaan viehättävä taipumus raivosiivoamiseen - useasti sinänsä kenkuista konfliktitilanteista on ainakin se ilo, että niiden jälkeen kämppä kummasti kiiltää!). Hän lähti viemään ylimääräisiä tavaroita alavarastoon - ja kenetpä hän siellä teknisissä tiloissa kohtasikaan: teleoperaattorin päivystävän korjaajan! Korjaaja kertoi saaneensa ihan muissa asioissa hälytyksen tälle seudulle ja käyneensä sitten samalla vaivalla toimistolla katsomassa, oliko seudulla kenties muitakin vikailmoituksia, huomannut meidän tilanteemme ja tullut oma-aloitteisesti sen korjaamaan. Kovasti ihmetteli, miksei hänelle ollut asiasta ilmoitettu, koska juuri sitä vartenhan hän oli ympärivuorokautisessa päivystysvuorossa. Niinpä, sitäpä samaa mekin aika kovasti ihmeteltiin juu... Kävi ilmi, että vika oli ihan tyypillinen sähkökatkoksen jälkiseuraamus, jonka korjaamiseen meni minuutti. Kyllä, ihan oikeasti tasan yksi minuutti. Pimennys kesti 30 tuntia. Muistinko jo mainita näkemykseni kyseisen firman asiakaspalvelun pätevyydestä suhteessa erinäisiin hyviksi havaittuihin valtiomuotoihin tai jotain..?

Että semmosta. Nyt on kuitenkin taas toistaiseksi rauha maassa. Ja talokuume pilvissä. Parin tunnin päästä lähdemme katsastamaan yhtä erittäin potentiaalista kotikandidaattia, ja illalla on myös hyvin kiinnostavan kohteen näyttö. Laina-asiatkin on tässä kaiken sähellyksen keskellä saatu hoidettua, joten jos sopiva osuu kohdalle niin olemme valmiit ostaa paukauttamaan sen saman tien. Jänskää! Akvaariovalmistajakin tulee tänään hakemaan rikkinäisen tankkimme ja mahdollisesti antamaan uuden tilalle. Josko sitä kohta saataisiin eväkkäätkin takaisin kotiin. Ja sitten mahdollisesti piankin koko akvaarion tyhjennys-, siirto- ja täyttöruljanssi alusta uudestaan siirryttäessä Uuteen Kotiin... Jänskää!!!

Halpaa makkaraa

2009-09-30T13:38:00.001+03:00

Alentuva suhtautuminen tuskin ilahduttaa ketään, vaikka onkin toki pitkälti itse kunkin henkilökohtaisesta omanarvontunnosta kiinni, minkälaisen käytöksen kokee alentuvaksi ja kuinka herkkä asian suhteen on. Kaikilla lienee omat kipupisteensä, ne sellaiset isot kynnyskysymykset, joiden tahatonkin sivuaminen aiheuttaa suhteettoman reaktion.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisiä pitäisi arvottaa varakkuuden perusteella. Nuorempana jouduin kärsimään tällaisesta lokeroinnista ikään kuin käänteisesti: minua pidettiin kylmänä ja ylimielisenä eikä minuun näin ollen vaivauduttu edes kovin syvällisesti tutustumaan, koska vanhempieni ammattien perusteella sopi olettaa, että perheeni oli suhteellisen varakas. No nyt voin vain kysyä kaikilta teiltä, jotka pelkkien asenteellisten olettamustenne perusteella minua silloin kouluaikoina välttelitte, että muuttuukos teidän elämänne nyt paremmaksi siitä tiedosta, että äitini tässä taannoin kuoli täysin pennittömänä jättäen jälkeensä vain aivan järkyttävän velkataakan? Kiva jos muuttuu. Mutta arvatkaapa mitä - minun pienestä sielustani ne ulkopuolisuuden tunteen jättämät arvet eivät kokonaan tule häipymään koskaan!

Juuri tuo ulkopuolisuuden tunne on se minun kipupisteeni, johon törmään edelleen aivan liian usein erilaisissa yhteyksissä. Haluaisin niin kovin elää sellaisessa maailmassa, mikroympäristössä, jossa minun ei tarvitsisi pyydellä anteeksi mitään mitä olen. Ei sitä, että tiettyjen ominaisuuksieni, hyvän tuurin ja kovan työn ansiosta pystyn hankkimaan itselleni ihan kelvollisen elannon. Eikä myöskään sitä, etten kuitenkaan kylve rahassa niin, että voisin sitä täysin holtittomasti ympärilleni syytää. Tai sitä, ettei minun ulkomuotoni ehkä ole huipputyylikäs saati kaunis. Eikä edes sitä, että lukuisten eri syiden vuoksi en vieläkään kovin hanakasti uskalla katsoa ihmisiä silmiin.

Kyllähän minä sen tiedän, että suurin syntini on antaa ihan liikaa painoa sille, mitä muut minusta ajattelevat. Asennekysymyshän tämä(kin) pohjimmiltaan on. Mutta ei siitä irti pyristeleminen ainakaan helpommaksi tule, kun säännöllisin väliajoin saa niitä kuuluisia märkiä rättejä päin näköä. Esimerkiksi kolmen viime päivän aikana olen kohdannut alentuvaksi kokemaani kohtelua kahdessa eri tilanteessa.

Lauantaina olin ystävättäreni kanssa ostoksilla Sen Toisen Suuren Tavarataloketjun kosmetiikkaosastolla (koska en jättänyt asiasta palautetta suoraan ko. myymälään, en myöskään tässä puhu siitä oikealla nimellään). Heti osastolle päästyämme ystävättären luo lehahti ensin yksi ja hetken kuluttua toinen myyjä apuaan tarjoamaan. Ystävättären perehtyessä myyjän vuolaalla opastuksella kasvovoiteisiin minä hiippailin Diorin meikkitelineen luo, koska tarvitsin uuden rajauskynän. Ilahduin huomatessani, että kyseisestä liikkeestä löytyi nimenomaan se kynä, jota olin kaipaillutkin mutten ollut esim. lentokenttien myymälöistä onnistunut löytämään, ja yritin nyhtää testeriä irti telineestä. Enpä vain onnistunut. Teline sijaitsi aivan kassatiskin edessä, ja tiskin toisella puolella oli neljä (4) myyjää, jotka aivan varmasti näkivät puuhani mutta eivät kuitenkaan vaivautuneet sen vuoksi keskeyttämään keskinäistä rupatteluaan ja naureskeluaan. Lopulta paikalle sentään saapui myyjä - toisten asiakkaiden kanssa ja niin reippaasti, että tuli ihan kirjaimellisesti tönäisseeksi minut pois telineen ääreltä tehdessään tilaa omille palveltavilleen! Minä siitä sitten siirryinkin ystävättäreni seuraksi kassatiskille, kun hän maksoi omia ostoksiaan. Tässä vaiheessa jopa ystävätärtä palvellut myyjätär vaivautui luomaan minuun obligatorisen katseen nenänvarttaan pitkin ja ynähtämään: "Niin olisit sä halunnut jotain? Kyllä mä voin sullekin näitä ilmaisia näytteitä antaa jos sä haluut." Vastasin ykskantaan, että ei kiitos tartte. Poispäin käännyttyämme totesin kyllä ystävättärelleni kieltämättä ehkä hieman tavallista kovemmalla äänellä, että olisinhan minä sen rajauskynän ostanut jos joku sen olisi minulle myynyt.

Pikkujuttu sinänsä, mutta minulla pisti vihaksi ja notkahdutti koko shoppailufiilistä, mutta onneksi sitten kuitenkin myöhemmin toisesta kaupasta löysin ihanan hameen, joka pelasti päivän kokonaissaldon sentään plussan puolelle. Tämän ihanan uuden hameeni puinkin sitten ylleni maanantaina, kun menimme miähen kanssa pankkiin raha-asioistamme keskustelemaan. Lähinnä tosin halusin vain päästä ulkoiluttamaan mieleistä vaatekappaletta, sillä toki oletin, että pankissa ei habituksen perusteella ihmisistä johtopäätöksiä vedetä, kun kerran heidän tilitietonsa ovat myös nähtävillä. Mutta ei sekään näköjään aina riitä.

Meillä on miähen kanssa alkanut uhkaavasti nousta salakavala tauti nimeltä talokuume. Niinpä säästöasioiden ohella kysäisimme myös hieman asuntolainasta, että kuinka suuret kuukausierät minkäkinlaisesta lainasta koituisi ja kuinka suuren lainan ylipäätään saisimme. Tässä kohtaa pankintäti kääntyi minun puoleeni otsa kurtussa ja tiukkasi tulojani. Ymmärrän kyllä ihan oikeasti, että kaltaiseni yrittäjät ovat pankin kannalta katsottuna hyvin ongelmallisia tapauksia, kun emme pysty kovinkaan tarkasti määrittelemään kuukausitulojamme eikä tulotasostamme ja sen jatkuvuudesta yleisemmälläkään tasolla mitään takeita ole. Mutta onko niitä nyt niin palkkatyöläisilläkään näinä massairtisanomisten aikoina, jos saa kysyä? Kuitenkin virkailija oli juuri siirrellyt tililtä toiselle säästöjäni, joiden kuitenkin luulisi olevan jonkinlainen osoitus siitä, etten ihan kädestä suuhun kituuta. Kiltisti toki selvitin viime vuosien liikevaihtojani ja lisäsin, että tuleehan siihen sitten vielä ne yliopistotyön tienestit päälle... Tässä kohtaakos virkailijan katse kirkastui: siis olenko minä yliopistolla ihan palkkalistoilla? Niinno, olenhan minä tietysti, aina sen kurssin-parin verran kerrallaan, jos kohta ei niidenkään töiden jatkumisesta koskaan puolta vuotta pidemmälle ole tietoa. Tämä tieto eli ne yliopistotyöstä kertyvät huikeat pari tonnia vuodessa kuitenkin riittivät vakuuttamaan virkailijan sen verran, että hän naputteli tietoni koneeseen niiden miäheltä ohimennen sivulauseessa tiedusteltujen tulojen lisäksi - ja onnistui vaihtelevasti peittämään yllättyneisyytensä huomatessaan, että joo, kyllähän meidän perheemme tuloilla tosiaan olisi ihan realistista maksella sensuuruista lainaa, jota olemme kaavailleet.

Kuten sanottu, pankkivirkailijan asennetta ymmärrän kyllä hieman paremmin kuin kosmetiikkamyyjien - se kuuluu hänen työhönsä. Silti tapaamisesta jäi jälleen kerran hieman halju maku suuhun, aivan kuin niistä lukuisista aikaisemmistakin pankkivierailuista, joiden aikana virkailijat ovat puhuneet lähinnä miähelle. Enhän minä toki mikään talousnero olekaan ja harvinaisen vähän kiinnostunut mistään finansseihin liittyvästä, mutta kyllä minä sentään ihan oikeustoimikelpoinen yhteiskunnan jäsen olen ja omista raha-asioistani ihan itse huolehdin! Ja vaikka en ihan sellaisten massien päällä istukaan, että pankinjohtajien tarvitsisi edessäni maireasti mielistellä, olen kuitenkin asiakas ja ansaitsen ihan yhtä kunnioittavan kohtelun kuin kuka tahansa muukin tavallinen talliainen. Tai ehkä pankeissa sitten suhtaudutaan kaikkiin tavallisiin talliaisiin yhtä nihkeästi?

Vaan sellaistahan se elämä on, kaikkia ei voi miellyttää ja joskus ensivaikutelman perusteella on pakko vetää johtopäätöksiä. Ei kai tässä muu auta kuin kasvattaa nahkaa paksummaksi. Ja selailla niitä talomyynti-ilmoituksia! IIIIIHHHHH!

Arvoja

2009-09-23T12:55:00.002+03:00

Odotusaikana, kun roikuskelin melko aktiivisesti erinäisillä perhekeskeisillä palstoilla, tuli vastaan eräskin kysely. "Mitä pelkäät menettäväsi lapsen saatuasi?" kysyttiin. "Lapseni", kuului jonkun palstalaisen vastaus, joka painui pysyvästi mieleeni. Tunsin itseni todella typeräksi ja pinnalliseksi, koska itselleni oli tullut spontaanisti ensimmäiseksi mieleen vastata "vyötäröni".

Osaako sitä ihminen mitään oikeasti täydestä arvosta arvostaa, ennen kuin joutuu konkreettisesti tajuamaan, että sen voi menettääkin? Kyllähän mekin useasti miähen kanssa toteamme, että olemme me sentään onnekkaita, kun lapsemme sairastaa niin vähän. Mutta kun hän sitten sairastaa, tulee mieleen, että onko niistä terveistä päivistä sitten kuitenkaan osannut nauttia niin kuin olisi kannattanut.

Kun lapsi itkee ja huutaa pahaa oloa ja ihan silkkaa kipua, äidin sydän riipiytyy ulos rinnasta, läiskähtää märkänä länttinä seinään ja jää apaattisina tahmeina pisaroina valumaan kohti lattianrakoa.

Viiden kuumeisen päivän ja kolmen kipuitkujen rikkoman yön jälkeen päätin antaa hysteeriselle hypokondrikkoäidille yliotteen siitä iänikuisesta "flunssaa se vain on, antakaa buranaa" -lässytyksestä ja varasin pojalle lääkäriajan. Ja löytyihän sieltä tulehdus korvasta ja todennäköisesti kurkustakin. Antibioottikuuri aloitettiin saman tien. Ei se selvästikään mikään taikasauva ole, että yhdellä viuhahduksella olisi kaikki murheet poistanut, mutta toivottavasti kuitenkin ajastaan puree.

Minä lupaan laskea ne ihan ihan kaikki siunaukseni, alkaen vaikka siitä että se vyötärökin on edelleen havaittavissa, lasken vaikka miljoonaan asti, ja lisäksi lupaan sietää muutamat uhmaraivaritkin räjähtämättä, kunhan tuo lapsi vain palautuu pian ennalleen!!!

Löysää

2009-09-14T13:20:00.000+03:00

Töitä, niitä on viime aikoina piisannut. (Eeeeiiih, ihan oikeasti ensimmäisessä julkaisuversiossa luki "pissannut" - ei ihan huono sana tähän kontekstiin sekään!) Sellaisia jossain määrin ärsyttäviä pieniä projekteja, joissa tiedostojen pyörittelyyn menee melkein yhtä paljon aikaa kuin varsinaiseen työhön mutta joista tietenkin maksetaan vain sen varsinaisen työn mukaan. Ja ylimääräistä energiaa kuluu myös siitä huolehtimiseen, että muistaa tehdä kaiken ajallaan ja oikeassa järjestyksessä - kun eivät pahalaiset IT-nörtit ole vaivautuneet keksimään sellaista sähköpostiohjelmaa, joka osaisi järjestää meilit jonoon sisällössä mainitun deadlinen mukaan eikä suinkaan pelkästään meilin saapumisajan perusteella.

Niin, voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla... Mutta en minä sinänsä valita, hyvä että on edes jotain kannikkaa sentään, vaikka sitten murusinakin. Nimittäin ystävämme Verottajakin juuri muisti minua yli puolentoista tonnin mätkyillä. Eipä siinä mitään, omansahan se verokarhu vain ottaa, enkä minä tuosta nyt ihan konkurssiin mene, mutta pikkuisen pisti puhaltamaan silti. Mutta toisaalta, nytpä ei sitten tarvitse miettiä, mistä välistä lohkaisisi muutaman tunnin esimerkiksi uusien silmälasien valitsemiseen, kun saa kaikki yhtään isommat hankinnat ja ei-elintärkeät virkistysmenotkin panna iloisesti jäihin joksikin aikaa. Ihana lintukoto tämä, ratkaisee vapaa-ajanongelmatkin yksilön puolesta!

Viikonloppuna harrastinkin sitten puhaltelua ihan koko rahan edestä. Olimme anoppilassa, miäs kavereineen perinteisen seitsenottelun ja asiaankuuluvan saunaillan merkeissä, minä löhöämässä kuin härski silli. Unohdin jopa hiusharjani kotiin ja vanuskelin ympäriinsä löpsähtäneissä kirkkaanpunaisissa collegeverkkareissa ja äitini joskus kauan sitten miähelle neulomassa yhtä kirkkaanpunaisessa paidanretaleessa, joka on alun perinkin ollut liian suuri jopa hongankolistajapuolisolleni, saati sitten minulle parikymmentä senttiä ja kolmekymmentä kiloa pienemmälle olennolle. Mutta se tuntui jotenkin kotoisalta ja lohduttavalta, muistutti äitivainaasta hyvällä tavalla pitkästä aikaa. Käperryin villapaidan uumeniin miähen isovanhempien 1700-luvulta peräisin olevalle perintösohvalle, sytytin lampettiin valon ja kävin läpi naistenlehden toisensa jälkeen. Luinpa jopa yhden ihan kokonaisen romaaninkin (jonkun Liza Marklundin dekkarin vuosituhatluvun vaihteesta, ihan kelpo teos), ja se on minulta jo aikamoisen historiallinen saavutus! En ole vuosikausiin lukenut kirjoja, sillä en jotenkaan osaa olla sillä lailla aloillani niin pitkiä aikoja kuin romaaniin perehtyminen edellyttäisi.

Sen verran sentään vaivauduin aina välillä ahteriani liikauttamaan, että kävelytin koiraa. Yhdellä kävelyllä pääsin ihastelemaan ihka oikeaa metsäpeuraa aika lähietäisyydeltä, ehkä noin muutamankymmenen metrin päästä! Onneksi koira ei jostain kumman syystä huomannut luontokappaletta lainkaan, joten me saimme peuran kanssa kaikessa rauhassa ihmetellä toisiamme ihan silmästä silmään. Ehdin minä kännykänkin taskusta kaivaa ja kuvan räpsäistä, mutta sen nyt voi arvata, millaista jälkeä syntyy kännykkäkameralla yhdellä kädellä vastavaloon tuollaisilla etäisyyksillä... ei valitettavasti juuri minkäänlaista. Mutta oli se peura kyllä upea eläin, pitkän aikaa henkäilin ihastuksissani muistellessani sen siroa, sulavan linjakasta olemusta syysauringon valossa, kalvenneen ruskean pellonsängen keskellä...

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli häkellyttävän rentouttava. Minä vain en ole laisinkaan tottunut moiseen rentoutumiseen, joten nyt on sitten lähes krapulankaltainen olotila. En kerta kaikkiaan saa työtehon nurkasta kiinni. Onneksi tänään onkin ollut työrintamalla hieman rauhallisempi päivä, joten olen kaikessa rauhassa saanutkin palautua omituisesta olotilastani, kämistellä pikkuruista työtehtävää puoli päivää, pestä pari koneellista pyykkiä ja juoda kuppikaupalla kahvia... Mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa ala piristyä, sekä työtilanne että tekijä. Toivotaan ainakin! Vaikka ei siksi, olihan tuo tuollainen rentoutuminen ihan ookoo juttu, voisin minä sitä joskus toistekin vielä kokeilla...

Ettäs tiedätte.

2009-09-10T17:23:00.000+03:00

Ilmoitusluontoista asiaa, ihan kaksin kappalein.

Ensinnäkin, kokkailuaiheiset jorinat löytyvät jatkossa tästä osoitteesta. Toistaiseksi pöytään on katettu vasta tervetuliaiskahveet, mutta siinä yhteydessä on nyt sitten sitä mainitsemaani lisätietoa synttärikakusta. Poiketkaahan kyökin puolellakin aina välillä!

Ja toisekseen, koska kuvaton ruokablogi olisi aika ankea, minun oli vihdoinkin pakko ryhdistäytyä ja opetella käyttämään sitä kuvanlataustoimintoa. Sehän onkin muuten suorastaan ydinfysiikkaa lähentelevä taitolaji - että ihan pitää klikata tuota nappia, jossa niin kovin hämäävästi lukee "lisää kuva" ja valita se kuva lisättäväksi! Eipä ihme, että meni pari vuotta ennen kuin uskaltauduin edes kokeilemaan...

Koska te ette kuitenkaan usko ellette omin silmin näe ja ennen kaikkea koska minä olen nyt vallan innostunutkin leikkimään uudella fiitserillä, niin esitelläänpäs tässä nyt niitä Loviisan taannoin kaipailemia kukkaiskuvia:

Temppu ja miten se tehdään

2009-09-06T10:28:00.000+03:00

Poikani täytti eilen viisi vuotta. Aika uskomatonta - korkeintaan vuosihan siitä on, kun hän kesken karviaisenperkuun ilmaantui maailmaan ja mullisti elämämme! Ajankulun hämmentäminä tai jonkin muun mielenhäiriön vallassa olimme miähen kanssa menneet lupaamaan, että tänä vuonna saa synttärijuhliin kutsua vaikka kaikki tarhakaverit jos haluaa. Ja poikahan halusi. Vähän kyllä alkoi ajatus parikymmenpäisestä tenavalaumasta kylmätä viimeistään siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että miäs olisi reissuillaan kaksi viikkoa putkeen juuri ennen suurta päivää. Mutta eihän lapselle annettua lupausta voi perua (ainakaan vain sillä perusteella että äitiä nyt vähän ottaa kupoliin tää homma), joten eihän siinä muu auttanut kuin järjestää juhlat.

Ja jotenkin kummassa siinä pääsi käymään niin, että kemut onnistuivat ihan yli odotusten! Kas näin me sen teimme:

Hyvissä ajoin jaoimme päiväkodissa lasten lokeroihin kutsukortit, joissa oli pyyntö ilmoittaa sähköpostitse tai puhelimitse, pääseekö lapsi tulemaan. Tämä oli kullanarvoinen seikka, ei pelkästään lopullisen vierasmäärän arvioimiseksi vaan myös siksi, että ilmoittautumisien myötä saimme näppärästi myös vanhempien yhteystiedot talteen!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 1: Pyydä ilmoittautumiset tai hanki muilla keinoin lapsivieraiden vanhempien yhteystiedot.

Lopulta hieman yli puolet kutsutuista pääsi tulemaan: 12 lapsivierasta, joista yksi halusi äitinsäkin mukaan. Tämän äidin läsnäolo olikin ihan korvaamatonta! Hän nimittäin on meille vanha tuttu jo vauvakerhoajoilta, joten minusta oli ihanaa jutella hänen kanssaan pitkästä aikaa, ja lisäksi hän on kyllä aivan armoitettu lahjakkuus lasten kanssa toimimisessa, onpa hän ollut lyhyen aikaa sijaisenakin juuri meidän pojan tarharyhmässä, joten hän tunsi suurimman osan lapsista oikein nimeltäkin!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 2: Huij... eikäku, houkuttele tai pyydä paikalle lisäaikuisia tarvittaessa.

Poika odotti juhliaan kuin kuuta nousevaa, ja kemut olivat kuulemma päiväkodissakin viikon puheenaihe. Vaan kun perjantaina noudin pojan kotiin, hän valitteli vaisua oloa ja pyysi mittaamaan kuumeen. Ja kappas: 38,5. Siinä vähän hypokondrikkoäidin pumppu otti ylimääräisiä kierroksia... Yritin kuitenkin pysytellä rauhallisena (vaihtelevalla menestyksellä...) ja totesin, että koskapa pojalla ei mitään muita flunssan tms. oireita ollut, kyseessä oli mitä ilmeisimmin ramppikuume. Päätin odottaa seuraavaan aamuun, ennen kuin tekisin lopullisen päätöksen juhlien mahdollisesta lykkäämisestä myöhemmäksi. Onneksi oli niitä yhteystietoja!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 3 (- 10 000): Älä panikoi!

Suuren päivänsä aamuna poika oli ihan oma touhukas joskin edelleen hieman jännittynyt itsensä, joten päätimme jatkaa juhlavalmisteluja suunnitelmien mukaan. Minä kävin kaupassa ja edellisyönä toiselta puolelta maapalloa kotiutunut miäs siivosi ja raivasi. Olin vakaasti vaientanut sisälläni asuvan suuruudenhullun karjalaisen pitokokin äänen ja päättänyt hankkia tarjoilut härskisti suoraan kaupan hyllyiltä - eivät lapsivieraat juhliin syömään tule vaan touhuamaan, ja sitä paitsi pikkuväelle useasti einekset maistuvatkin paremmin kuin kotiruoka (valitettavasti). Täytekakun olin sentään tehnyt itse ja tilannut siihen sigamageen Turtle-koristeen huipputaitavalta ystävältäni (tästä lisää oikein kuvienkin kera mahdollisesti lähitulevaisuudessa toisaalla), ja lisäksi tarjolle laitettiin lihapullia ja prinssinakkeja, raffeleita, suolakaloja sekä muutamaa sorttia lastenkeksejä. Tämä osoittautuikin oikein toimivaksi setiksi, lapset kävivät välillä leikin lomassa nappaamassa keksejä tai raksuja, ja ilmeisesti täytekakkukin oli ihan hyvän makuista, koskapa useimmat lapset jopa yllättäen jaksoivat istua pöydän ääressä paikallaan sen aikaa, että mutustivat palasen; yksi poika taisi syödä viisi palaa.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 4: Älä stressaa tarjoiluista. Panosta naposteltaviin, joita voi mutustaa ohimennen sen sijaan, että pitäisi istua nätisti pöydän ääressä.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 4b: Tarjoa enemmän suolaista kuin makeaa. Ilmeisesti on ihan tieteellisesti osoitettu, ettei sellaista olotilaa kuin sokerihumala ole olemassakaan, mutta ei kannattane ottaa riskiä...

Ja tietenkin tarjolla oli päivän teeman mukaisesti Turtle-limsaa ja Turtle-mehua! Olimme jo alkuviikosta pojan kanssa ostaneet Turtle-limsaa, jokaisen hahmon nimikkopullon (niitä turtlejahan on siis neljä, siltä varalta etteivät kaikki ole asiaan yhtä vihkiytyneitä kuin me tehotoiston uhrit). Meidän poika ei limsaa oikein tykkää juoda, koska hiilihapot selvästikin inhottavat häntä, ja oletin, etteivät kaikki muutkaan lapset halua tai edes välttämättä saa juoda limsaa. Siksi uhrauduinkin ja viikon mittaan tissuttelin kaksi pullollista tyhjäksi limsasta (ei oikeasti ollut maailman miellyttävin tehtävä, ei sellainen myrkynvihreä esanssilitku ihan kamalasti vetoa meikäläisen makuhermoihin), pesin pullot ja laitoin niihin sitten vastaavanväristä päärynämehua tarjolle. Limsaa jäi siis tarjottavaksi vain kaksi pullollista, ja se loppuikin sittemmin kesken, mutta eipä hätää: jääkaapin oven suojissa vaivihkaa lorotin tyhjentyneeseen Turtle-pulloon Pommacia ja selitin pokkana, että tämänniminen kilppari tarjoaa nyt vähän eriväristä limsaa kuin äskeinen - täydestä meni ja hyvin maistui.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 5: Käytä omaa mielikuvitustasi ja ruoki lasten mielikuvitusta - pienet spesiaalijutut voivat olla lapsille yllättävän isoja.

Mutta kuten sanottua, lapset eivät tokikaan tule juhliin syömään vaan touhuamaan.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6: Järjestä puuhaa!

Meidän rivitalokolmiossamme ei varsinaisesti ole tilaa, johon mahtuisi toistakymmentä touhukasta leikki-ikäistä sopuisasti kerrallaan, joten päätimme jakaa asuntomme alueisiin. Pojan huoneessa teippasimme lattian kokonaan peittoon piirustuspaperilla ja laitoimme tyrkylle ison laatikollisen puukyniä - kuningasajatuksena oli, että kun kerrankin saa luvan kanssa piirtää lattiaan, ei tule edes mielitekoa raapustella tapettiin. Tämä toimikin erinomaisesti, varsinkin tyttövieraat piirustelivat mielellään, ja juhlien jälkeen jopa oma viisivuotiaamme, joka ei yleensä kynä kädessä viihdy yhtään, taiteili lattiaansa hienon Linnunradan planeettoineen ja meteoriitteineen!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6a: Piirtäminen on aika varma kestohitti lasten keskuudessa, ja erikoisjärjestelyillä siihen saa vielä lisähohtoa. Ainakin lelukaupoista saa piirustuspaperia isoina rullina.

Makuuhuoneestamme teimme elokuvateatterin. Olimme etukäteen valinneet kaikille lapsille sopivia, lyhyitä jaksoja sisältäviä ohjelmia (Tomi Traktori, Manu ja Matti, Franklin...), ja tunnelma niiden äärellä olikin parhaimmillaan harras.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6b: Videoiden katselu on myöskin yleensä hittikamaa. Valitse katsottavat etukäteen ja tee myös lapsille selväksi, että sitä katsotaan mitä telkkarista sattuu sillä hetkellä näkymään - jos rupeat vekslaamaan levyjä lasten toiveiden mukaan, saat viettää koko juhla-ajan sormi eject-napilla tauotonta huutoäänestystä ja tyytymätöntä itkuntihrustusta kuunnellen.

Olohuoneen lattialle levitimme sitten pojan huoneesta piirustuspaperien alta evakuoidun autotiematon ja köijäsimme viereen pojan leikkiautokokoelman, josta kyllä riittääkin vaikka miten ison lapsilauman tarpeisiin. Kun sohvapöytä ja muut ylimääräiset pikkutavarat varastoitiin väliaikaisesti saunaan, riitti olkkarissa tilaa myös niille obligatorisille supersankarileikeille. Leikit etenivätkin sopuisasti, kun leluja ja leikkitilaa riitti kaikille. Kuin ihmeen kaupalla lapsille myös meni kerrasta perille se ukaasi, että lentäviä leluja tai muita esineitä ei meidän asunnossamme sitten ole ollenkaan, eli mitään ei saa heitellä tai tulee sanomista. Olihan se kieltämättä hieman pelottava näky, kun viisivuotias istuu akvaarion vieressä silmät kiiluen leikkionki kädessään, mutta onneksi leikkikalojen onkiminen oli riittävän jännää ja elävät eväkkäät saivat uiskennella rauhassa.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6c: Raivaa tilaa.

Olimme jo kutsukortissa määrittäneet juhlien kestoksi kaksi tuntia, ja se osoittautui juuri sopivaksi juhla-ajaksi; meininki alkoi osoittaa hienoisia ylikierroksille lipsahtamisen merkkejä juuri siinä vaiheessa, kun ensimmäisiä lapsia tultiin noutamaan. Mitään oikeasti ikävää ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, joten uskoisin, että juhlista jäi myös vieraille yhtä hyvä mieli kuin meille isännille.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 7: Rajaa juhla-aika.

Kaiken kaikkiaan olen aika pöllämystynyt siitä, kuinka täydellisesti kaikki meni. Vai olenko ainoa, jonka mielestä seuraava tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta yhtälöltä: 13 lasta, 76 m2, kaksi tuntia, nolla pisaraa verta, nolla kyyneltä, nolla lasin tai minkään muunkaan sirpaletta - ja kaikilla kuulokin ihan entisellään! Meillä tuo kuitenkin toteutui. Me onnistuimme, me teimme sen, vähänkö me hei ollaan hyviä (ainakin tumpelovanhemmiksi, jotka eivät oikeastaan, omaansa lukuunottamatta, yleensä edes pidä lapsista)!

Hyvää ruokahalua!

2009-08-11T12:21:00.000+03:00

Kodin Kuvalehden päätoimittaja Leena Karo pohtii viimeisimmässä pääkirjoituksessaan aihetta, jota olen itsekin juuri tänä kesänä ihan erityisesti pähkäillyt: miksi suomalaiset perheet syövät yhdessä niin kovin harvoin - tässä suhteessa olemme eurooppalaissa vertailuissa ihan häntäpäässä. Toki tähän löytyy lukuisia kulttuuriperäisiä ja sosiaalipoliittisia syitä, kuten se, että suomalaiset naiset käyvät eurooppalaisia kanssasisariaan useammin kokopäivätöissä, Suomessa tarjotaan maksuton kouluruoka lapsille jne. Mutta silti, päivässä syödään monta ateriaa, onko tosiaan niin vaikeaa edes joku niistä pyhittää perheen yhdessäololle? Ja nimenomaan yhdessäololle - rupattelulle, kuulumisien vaihtamiselle ja ihan aidosti toisten kuuntelemiselle - eikä pelkästään lautasen tyhjäksi ahmimiselle, pahimmassa tapauksessa television tai tietokoneen ääressä. Tosin tietenkin voidaan myös käänteisesti miettiä, tarvitaanko siihen aitoon yhdessäoloon, juttelemiseen ja kuuntelemiseen ateriaa. Ei tietenkään, mutta useasti se vain olisi se luontevin "tekosyy" yhteen kokoontumiselle muiden puuhien lomassa.

Vastasin taannoin erääseen gallupiin, jossa yhtenä kysymyksenä tiedusteltiin, kuinka samaa mieltä olen väittämästä, että yhdessä aterioivien perheiden lapsilla on muita pienempi riski ajautua käyttämään huumeita. Ihan näin pitkiä yhtäläisyysmerkkejä en ehkä olisi sentään valmis vetämään, mutta olen kyllä taipuvainen väittämään, että yhteiset perheateriat opettavat ihan huomaamatta lapselle ja nuorelle hyvin arvokkaita sosiaalisia taitoja, joista varmasti on elämässä reilusti enemmän hyötyä kuin haittaa. Puhumattakaan ihan perustavanlaatuisista pöytätavoista, jotka kyllä minun kirjoissani kuuluvat ehdottomasti yleissivistykseen! (Niin paitsi tietysti jos vanhemmatkaan eivät niistä pöytätavoista niin tiedä tahi piittaa...)

Olivatko yhteiset ruokailuhetket sitten minun lapsuudenperheessäni tapana? Olivat ne, jossain määrin ainakin. Vanhempani kävivät töissä ja päivät vietin mummin huomassa, samaa taloa kun asutimme, joten arkiateriani söin mummin ja ukin seurassa ja viikonloppuisin söimme äidin ja isin kanssa yhdessä. Yhteisistä ruokailuista ei koskaan tehty erityistä numeroa - ne olivat itsestäänselvyys.

Todennäköisesti juuri tuon itsestäänselvyyden muistikuvan vuoksi olenkin ollut kovasti pahoillani siitä, että tässä omassa perheessäni ei yhdessä syömistä ole liiemmin harjoitettu. Suurin syy siihen on ruokarytmi: lapsi syö oikeaoppisesti sen viisi kertaa päivässä, kun taas me miähen kanssa olemme ruokailutapoinemme kaikkien ravitsemusterapeuttien kauhistuksia: syömme aamiaisen ja lounaan, emmekä monesti yhtään mitään enää sen jälkeen, korkeintaan jonkun pienen voileivän iltapalaksi (tämä sitten selittää osaltaan sen, mitä taannoisessa kirjoituksessani mainitsinkin yleistä tyrmistystä herättävistä kerta-annoksistamme)! Arkisin syömme lounaamme kukin tahollamme ja päivällisen poika pistelee yksinään, mutta iltapalapöytään saatamme joskus sentään osua samaan aikaan. Lisäksi pojan unirytmi on ollut sellainen, ettemme ole viikonloppuisinkaan onnistuneet osuttamaan ruoka-aikojamme hänen kanssaan yksiin.

Tämän kesäloman aikana olen kuitenkin tietoisesti muokannut rytmejämme niin, että kunnollinen yhteinen ateria on kuulunut jokaiseen päivään. Itse olen nauttinut yhdessä syömisestä valtavasti ja miäskin tuntuu alun kummastelun jälkeen tottuneen uuteen tapaan. Ja kas kummaa: pojallekin on ruoka maistunut ihan eri malliin kuin ennen! Toki on mahdollista ja jopa todennäköistäkin, että kyse on pelkästä sattumasta, kasvupyrähdyksestä tai muuten vain jostain vaiheesta, joita noilla pikkuihmisillä tunnetusti riittää, mutta oli syy mikä tahansa, lopputulos on ilahduttava! Kun lapsi pyytää toista kertaa lisää pastaa ja "parasta kastiketta mitä sä äiti olet ikinä tehnyt", en voisi parempaa kohteliaisuutta kuvitella!

Olen ajatellut, että yritän jatkossakin muokata omia syömisiäni niin, että söisin sen päivän ainoan lämpimän ateriani pojan kanssa päivällisaikaan. Uskoisin sen onnistuvan ihan helposti ja vieläpä kokonaisruokamääriä lisäämättä: siirrän vain iltapalan lounasaikaan ja lounaan siis päivälliseksi. Eipähän sitten ainakaan mitenkään voi olla minun vikani, jos pojasta tulee mattinykänen, vai mitä?

Kesä kassissa

2009-08-08T11:36:00.000+03:00

Siemen niin pian maasta kasvaa auringonkukaks silmissäin... Sain alkukesästä ihanalta naapurilta kaksi pientä auringonkukan taimea, hän kun muisti minun kertoneen, että se on lempikukkani, ja hänellä oli siementen idätys onnistunut yli odotusten. Ikionnellisena tälläsin taimet patiolle aurinkoon, ja kun orvokkini perinteiseen tapaan liittyivät juhannuksena hukkuneiden surulliseen joukkoon, vapautui auringonkukille kunniapaikka keskellä pöytää. Ja nyt ne ovat avanneet kukkansa täyteen ihanuuteensa!

Syysleimutkin kukkivat jo. Se on merkki siitä, että kesä alkaa olla takana päin. Oho. Johan se taas hurahti!

Muistan kun viime kesänä näihin aikoihin tuumin, että joutaa kesä loppuakin, ikävä ei tule. Voin niin kovin pahoin, sekä fyysisesti että henkisesti. Siihen verrattuna parempaan kesään ei toki paljon vaaditakaan, mutta on tämä kesä ollut ihan yleisestikin ottaen tosi mukava, monellakin eri mittarilla mitattuna. Paitsi ehkä ei auton matkamittarilla, se on nimittäin saanut rullata minkä ehtii.

Sen jälkeen, kun miähen loma juhannukselta alkoi, emme ole kotona juuri aikaa viettäneet, mitä nyt välillä käyty kääntymässä ja matkakassin sisältöä vaihtamassa. Kesän mittaan on juhlittu kahdet häät - minä siinä unelmakoltussani - ja yhdet kihlajaiset. On riekuttu ääni käheäksi Apulannan mahtavalla keikalla ja parannettu maailmaa monen monituisen olut- ja siiderituopposen verran. Ja väliaikoina on vanuttu anoppilassa, missä poika on käynyt uimakoulua, tehnyt huiman pitkiä polkupyörälenkkejä, kokenut rapumertoja ja uistellut yhteensä viitisenkymmentä haukea. Karjalan mailla piipahdettiin päiväseltään, ja Särkänniemessä vietettiin rattoisa iltapuhde asiaankuuluvan vetisine Tukkijoki-huipennuksineen. Niin ja siitä Turkin-matkastahan on oma lukunsa jo kirjoitettukin.

Ja mikäs sen hulppeampi huipentuma vauhdikkaalle kesälomalle kuin Madonnan konsertti Jätkänsaaressa! Paitsi että ei se sitten oikein siltä tuntunutkaan. Varmasti se oli oikein upea ja näyttävä show - niille, jotka siitä jotain näkivät. Minun konserttielämykseni käsitti lähinnä lukemattoman määrän takaraivoja ja pari sekunnin murto-osan mittaista vilahdusta jostain muurahaisen kokoisesta, jonka oletin Madonnaksi. Toki olin jotain tuon kaltaista osannut odottaakin, mutta silti kuvittelin, että hyvä livemusiikki tempaa minut kuitenkin valtoihinsa näkymistä huolimatta. Vaan kun ei se musiikkikaan loppujen lopuksi kovin tanakasti tajuntaan kolahtanut, olihan koko kiertueen tarkoitus promota tähden uusinta levyä, jonka edustamasta tyylilajista minä en mitenkään erityisesti perusta. Ja siitä live-puolestakin voidaan kai olla useampaa mieltä - onhan se Madde toki melkoinen täti, hyppää kahta narua ja laulaa itsensä kanssa kaksiäänisesti samaan aikaan... Konsertin loppupuolella huomasin jopa ajattelevani, että voi paska, tämän takia menee pari työpäivää ihan haaskuun, ennemmin tekisin niitä töitä... Mutta joo, olenpa ollut mukana tekemässä historiaa, suurinta Pohjoismaissa koskaan järjestettyä maksullista tapahtumaa. Jeejee. Silti siinä reissussa parasta oli ehkä kuitenkin takaisin kotia kohti suuntaaminen.

Tätä kirjoittaessani olemme vielä anoppilassa noutamassa vajaavaltaisia hoidosta. Vaan pian hurautamme kotiin, ja kun sitten matkakassini puran, sen saa viedä varastoon. Minä tällään ahterini kotisohvalle ja ihastelen niitä rakkaita syysleimujani. Varmasti silmä ja sielu lepää jopa siinä tavanomaisessa sekametelissä, mikä meillä aina vallitsee näköjään siitä riippumatta, eletäänkö siinä asunnossa vai ei - se on Meidän Koti, just sellaisenaan meille se kaikkein kullankallein paikka! Voi miten minulla onkin ollut sitä ikävä!

Ensi viikolla on pojalla vielä lomaa tarhasta, varmaan poimimme viinimarjat ja karviaiset. Ja niiden mukana säilömme tämän kesän purkkiin. Kiitos nam, hyvää oli ja riittävästi.

Sortin sakki goes Türkiye

2009-07-22T14:59:00.000+03:00

Valitsimme Turkin matkakohteeksemme ensisijaisesti lyhyehkön lentoajan perusteella; vaikka ihka ensimmäinen lentomatka tietysti onkin nelivuotiaalle huikea elämys, toistakymmentä tuntia sen ei tarvinne kestää. Toki muutkin Välimeren kohteet olisivat tulleet kysymykseen, mutta nyt on pakko paljastaa eräs nolo salaisuus: minä en pidä Välimeren lomakohteista! Niin supersuosittu kuin Välimeri nykyään onkin, minulla on seudulta lähinnä haukotuttavan pitkästyttäviä lomakokemuksia. Se ah-niin-trendikäs välimerellinen ruokavaliokaan ei iske minuun yhtään – olkoon miten terveellistä tahansa, minusta se oliiviöljy-yrtti-pohjainen sapuska on enimmäkseen mautonta. Turkissa sentään syödään kebabia…

Onhan Välimeren ympäristö tähän aikaan vuodesta ainakin aika sataprosenttisen aurinkovarma paikka; tämä oli aika ratkaisevan tärkeä kriteeri lomalle, jolta oli odotettavissa uima-altaalla notkumista jotakuinkin koko hereilläoloajan. Minä vain en oikein perusta perinteisistä aurinkolomista, kun olen oikeastaan allerginen auringolle: ihoni palaa suunnilleen jo siitä kun näen sääkartalla auringon kuvan, bonuksena saan inhottavaa aurinkoihottumaa, ja lisäksi olen hyvin herkkä vielä auringonpistoksellekin. Puhumattakaan siitä, että tämän nykytasoisen hypokondriani myötä tietysti pelkään ihosyöpää aika hysteerisesti. Mutta eipä siinä muu auttanut kuin purra hammasta, mättää matkalaukku puolilleen supervahvoja aurinkorasvoja ja pyrkiä hiiviskelemään varjoissa aina kuin mahdollista.

Lopullisesti kohdevalintamme sinetöi se, että Turkin Kemeristä (tai tarkalleen ottaen Kirishistä siitä vierestä) löytyi juuri meidän tarpeisiimme sopiva hotelli: all inclusive -kokonaisuus lukuisine uima-altaineen. All inclusive -hotellithan ovat ihan oma lajinsa matkailun maailmassa, ja niissä on eittämättä puolensa ja puolensa. All inclusive tarkoittaa siis sitä, että hotellimajoituksen hintaan sisältyvät kaikki ateriat hotellin ravintoloissa sekä useimmat juomat (myös alkoholijuomat, eivät tosin hienoimmat tuontiviinat tai vuosikertaviinit mutta ihan kelpo valikoima kuitenkin). Yleensä hotellialueella on suuri buffet-ravintola ja joitakin erillisiä a la carte -paikkoja sekä lisäksi tietenkin baaritiskiä joka lähtöön – käytännössä ne ovat aika lailla kuin paikallaan pysyviä Tallinnan-laivoja.

Lapsen kanssa all inclusive on kieltämättä kätevä. Buffetista saa ruokaa odottelematta (kunhan pinna kestää päättömästi jyräävät, totaalisen jonotustaidottomat, yleensä saksalaiset tai venäläiset kanssaruokailijat), ja varsinkin kuumissa maissa rajoitukseton juomatarjoilu on aivan lyömätön ominaisuus – miettikääpä itse: kalliilla hinnalla lähimarketista ostettu, helteessä kassinpohjalla ummehtunut, aurinkorasvaan ja/tai hiekkaan tuhriintunut limsa- tai vesipullo vs. tuoreeltaan hanasta jääpalojen päälle laskettu juoma… Lisäksi on tietenkin turvallisuuden kannalta hyvä asia, ettei hotellialueella käsitellä rahaa oikeastaan lainkaan, joten rikollisten ei kannata paikalle vaivautua.

Edellä mainituista hyvistä puolista onkin sitten aika helppo johtaa ne all inclusivien kääntöpuolet: hotellialueen ulkopuolelle ei välttämättä ole tarvetta mennä lainkaan, ainakaan syömään, ja vaikka buffetit toki yleensä ovatkin hyvin runsaita, alkaa se sama setti auttamatta tympiä jo muutaman päivän jälkeen (ainakin meitä). Mutta koska matkailijoilla ei paljon asiaa hotellin ulkopuolelle ole, ei myöskään paikallinen yrittäjyys hotellin ympäristössä varsinaisesti kukoista eikä paikallista tarjontaa lähettyvillä yleensä juuri olekaan. Yleensä all inclusive -hotellit ovatkin keskittyneet omiksi ryppäikseen, kuin pieniksi maailmoiksi irrallaan ympäröivästä todellisuudesta. Mistä taas seuraa se, ettei lomaelämys välttämättä muodostu kovinkaan autenttiseksi, ellei oma-aloitteisesti tai matkatoimiston välityksellä järjestä itselleen retkiohjelmaa; hotellialueella sitä paikallisväriä ja -tunnelmaa on jotakuinkin juuri saman verran kuin siellä Tallinnan-laivalla (paitsi että humalaisten tai muuten tolkuttomien suomalaisturistien asemesta all inclusiveissa velloo yleensä humalaisia tai muuten tolkuttomia saksalais- tai venäläisturisteja).

Meillä on miähen kanssa jonkin verran kokemusta all inclusiveista eri puolilta maailmaa, ja siinä vertailussa tämä turkkilainen hotellimme jäi auttamatta sangen kauas siitä tasosta, mitä odotimme. Buffet-ruoat olivat tavallistakin yksitoikkoisempia, a la carte -ravintoloiden onnettoman suppeilla ruokalistoilla ei ollut mitään lapselle sopivaa, eikä yleinen palvelutasokaan pilviä hiponut. Erityisesti harmitti se, että hotellin henkilökunnan vieraiden kielten taito rajoittui lähinnä venäjään. Tämä on tietysti ihan ymmärrettävää, olihan hotellin vieraista varmaan jopa 80 % venäläisiä, ja heistä varsinkaan Neuvostoliiton aikana koulunsa käynyt sukupolvihan ei paljon vieraita kieliä osaa. Minähän kyllä puhun sangen sujuvaa venäjää eikä minulla muutenkaan ole mitään itänaapureitamme vastaan – osa ihanimmista tuntemistani ihmisistä on venäläisiä – mutta jostain syystä ärsyynnyin ihan kohtuuttomasti siitä, että kaikkialla minua puhuteltiin oletusarvoisesti venäjäksi. Kansallisylpeys nosti päätään ja vastasin itsepintaisesti englanniksi, tai sitten hämmensin vastapuolen totaalisesti selittämällä kauniisti venäjäksi, että voi kuulkaa kun me emme ole venäläisiä lainkaan vaan suomalaisia, ja joitakuita suomalaisia saattaa loukata aika pahastikin se, että venäläiseksi luullaan… (Kaiken logiikan nimissä sitten muiden hotellivieraiden kanssa rupattelin kyllä venäjäksi oikein mielelläni.)

Kolmannen matkapäivän aamuna sain sitten turistiripulin. Se parani kyllä onneksi saman tien Imodiumilla ja maitohapoilla, mutta tämä pieni episodi muodostui minulle ihan käänteentekeväksi koko loman kannalta. Se nimittäin sai minut pysähtymään ja ajattelemaan asioita vähän perusteellisemmin. Palasipa mieleeni vinha totuus: on asioita, jotka oikeasti voivat pilata loman, kuten sairastuminen – ja sitten on asioita, jotka pilaavat loman ihan turhaan, kuten ankea asenne. Minä olen kokenut matkailija, hyvin erilaisia kohteita nähnyt ja kaikista omalla tavallaan nauttinut (niin, myös niistä tylsistä Välimeren rannoista), ja melkoinen idioottipa olen, jos nyt tuhlaan kokonaisen lomaviikon nenän nyrpistelyyn! Melkein pystyin kuulemaan päästäni sen naps-äänen, joka syntyi kun ääni kellossa vaihtui.

Eihän tämä minun unelmalomakohteeni missään tapauksessa ollut, mutta eipä tätä minua varten ollut valittukaan vaan lasta ajatellen, koko perheen yhteiseksi elämykseksi. Ja lapsihan nauttikin sydämensä kyllyydestä, jahka ensihäkellyksestä selvisi ja oppi luottamaan siihen, että altaasta voi kyllä nousta ilman itkupotkuraivariakin silloin kun äiti ja isi käskevät, sillä sinne pääsee kyllä pian uudestaan. Päivä päivältä poika oppi uimaan ja sukeltamaan hieman paremmin; viimeisenä lomapäivänä hän räpiköi jo vallan mallikkaasti täydet kymmenisen metriä pikkualtaan poikki! Eikähän se varsinaisesti kova kohtalo ollut minullekaan, lillua tuntikausia lempeänlämpimässä vedessä; siinähän sai samalla liikuntaakin, kun viitsi uida ja polkea vettä sen sijaan että olisi vain seisonut tai kävellyt altaan pohjassa. Ja sitä paitsi ne isot liukumäet olivat kieltämättä aika jausia…

Ja se meri! Minulle on lapsena Kanarialla sattunut ikävä läheltä piti -tilanne, kun odottamattoman iso aalto pyyhkäisi minut mukaansa enkä hetkeen tiennyt, missä on pinta ja missä pohja. Selvisin tilanteesta kyllä säikähdyksellä, mutta sen verran perusteellinen se säikähdys oli, että olen sen koommin hieman pelännyt merta ja tyytynyt vain kahlailemaan rantaviivaa pitkin. Nyt kuitenkin se ennalta niin asenteellisesti vieroksumani Välimeri kutsui uskomattoman lämpimään, kirkkaaseen ja rauhalliseen veteensä niin vastustamattomasti, että minäkin antauduin vallan uimasille – ensimmäistä kertaa varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, ja voi pojat että se oli ihanaa! Pojan mielestä meri pienine aaltoineen oli matkan parasta antia.

Mitä sitten, jos se buffet-ruoka oli yksitoikkoista – eipähän sitä ainakaan tarvinnut itse kokata! Pojalle sitä paitsi buffetin antimet maittoivat suorastaan häkellyttävän hyvin: tämä vekara, joka kotioloissa nyrpistelee nenäänsä lähes kaikelle muulle paitsi nakeille ja pinaattiletuille, mussutti ilmeisen autuaana niitä samoja lihapullia joka päivä sekä lounaaksi että päivälliseksi. Ja kyllä minäkin jaksoin niitä valkosipuliöljyllä valeltuja papusalaattejani grillatun kanan tai lihakimpaleen kanssa aika uskollisesti rouskuttaa.

Ja mitä sitten, jos emme mitään meille aikuisille uutta ja ihmeellistä tehneet tai kokeneetkaan – paitsi että meidän nykyisessä elämäntyylissämme se perusteellinen lepäily ja lötköily itse asiassa oli aika ihmeellistä ja varsinkin tervetullutta vaihtelua! Nukuimme pitkät yöunet joka yö ja kunnon päiväunet joka päivä, ja ”aktiivi”ajastakin suuri osa vierähti aurinkotuolissa pötköttäessä, miähellä nahkaansa grillaten, minulla aurinkokatoksen varjossa lempiharrasteeni parissa: ihmisiä tarkkaillen. Ja vaikka parhaani mukaan yritinkin aurinkoa vältellä, pääsi kuitenkin tapahtumaan sellainen ennennäkemätön ihme, että minä taisin hieman ruskettua, palamatta!

Ja niinhän siinä sitten kävi, kun viimeisenä iltana istuimme tyypilliseen tapaamme miähen kanssa huoneemme parvekkeella lapsen käytyä jo nukkumaan, drinkkejämme siemaillen, ympärillä singahtelevia lepakoita ihmetellen ja kaskaiden siritystä kuunnellen… mieleen hiipi haikeus. Kappas vain, kylläpä minä kaikesta huolimatta, ihan kuin huomaamattani, näköjään sitten kuitenkin vähän niin kuin viihdyin tälläkin matkalla!

Ainahan se on mielessä.

2009-07-10T17:53:00.000+03:00

Loma siis, kuten siinä mainoksessakin sanotaan. (Älkää viitsikö, ei kai kukaan noin vanhaan vipuun mennyt?) Ja minulla olisi nyt sellainen, ihka oikea Loma!

En muista, olenko yrittäjäaikanani kertaakaan pitänyt ihan varsinaista kesälomaa lukuun ottamatta kesäisiä ulkomaanmatkojamme, jotka ovat yleensä olleet pitkän viikonlopun mittaisia kaupunkilomia. Minun kaltaiselleni freelance-yrittäjälle kun loma on väistämättä aina täysin palkatonta, ne lomarahat on aina itse tienattava joko etukäteen tai jälkikäteen. Tai sitten on pidettävä työlomaa, jollaista minä olen tähän asti suosinut: Eihän kesällä kuitenkaan ihan yhtä paljon töitä ole tarjolla kuin normaalisti, joten lupaudun olemaan käytettävissä mutta en päivystä koneen äärellä, käpistelen työjuttuja sitten sitä mukaa kuin ehdin ja muun ajan otan rennosti. Tai vastaavasti otan kesäksi yhden ison projektin, ilmoitan muille asiakkaille olevani varattu ja pusken sitä isoa projektia sitten omaan tahtiini niin, että aina välillä pystyn tekemään jotain muutakin.

Mutta totuus on se, että osittainen loma ei ole lomaa. Jos päivän aikana tekee yhdenkin työasian, vaikka sitten kuinka pienen, siitä päivästä tulee työpäivä. Ja vaikka sellainen semiloma saattaa juuri siinä tilanteessa tuntua ihan miellyttävältä ja riittävän rentouttavalta, pidemmän päälle se ei riitä. Minä opin tämän kantapään kautta viime kesänä, kun jaksamisen rajat lopulta tulivat vastaan. Ensin tulivat fyysiset oireet, vatsavaivat ja muut, mutta minähän jatkoin työntekoa niistä huolimatta, hammasta purren. Tämä tietysti vain pahensi tilannetta entisestään, ja lopulta virta vain katkesi, pyörät eivät yksinkertaisesti vain enää suostuneet pyörimään. Oli pakko tunnustaa tosiasiat, heittää kaikkivoipaisuus-kuvitelmat romukoppaan ja lyödä lappu luukulle joksikin aikaa. Kaksi viikkoa totaalista lepolomaa siihen tarvittiin, että työkykyni taas palautui (ja tiedän olevani tosi onnekas, kun niinkin vähällä pääsin). Näin jälkeenpäin on hyvä viisastella, että olisikohan ollut miellyttävämpää huilata se kaksiviikkoinen kesällä iloisin mielin perheen parissa kuin lähes tahdottomana tiskirättinä sängyn pohjalla?

Viime syksynä vannoin ottaneeni kokemuksesta opikseni, ja koko talven ajan pidin tiukasti kiinni tavoitteestani pitää kesällä kunnon lomaa, enemmän tai vähemmän mutta jotain kuitenkin. Kevään mittaan kuitenkin tämä joka tuutissa toitotettava taantuma heitti tahmaiset varjonsa minunkin liiketoimintani ylle, ja hetken alkaa näytti jo uhkaavasti siltä, ettei minulla ole varaa olla ottamatta töitä vastaan, jos niitä kesällä on tarjolla. Lopulta kuitenkin tulin laskelmissani siihen tulokseen, että taloudelliseen konkurssiin en todellakaan mene, vaikka jonkin aikaa olenkin asiakkaiden ulottumattomissa, mutta henkinen hyvinvointini sen sijaan saattaisi hyvinkin ottaa keskeytymättömästä työrupeamasta pahastikin osumaa.

Joten tässä sitä ollaan, lomalla!

Tästä lomasta tuleekin varmasti unohtumaton ja ainutlaatuinen monessakin mielessä, sillä olemme lähdössä ensimmäiselle koko perheen yhteiselle ulkomaanmatkalle, viikon löhölomalle Turkkiin. Millään perinteisellä tapaa elämyksellinen ei siitä lomasta varmasti meille aikuisille tule, lapsen ehdoillahan siinä on mentävä. Olemme valinneet all inclusive -paketin tasokkaasta hotellista, jossa on peräti seitsemän uima-allasta ja muita mukavia palveluja - oletan siis, että heti kun määränpäähän saavumme, poika molskahtaa altaaseen, ja sieltä hänet saa sitten viikkoa myöhemmin ruskeana rusinana noukkia ylös kotimatkaa varten. Ihan kivaa siitä varmasti tulee, rentouttavaa meille aikuisillekin, kun ei muuta tarvitse kuin altaassa pikkuihmisen kanssa kellua. Josko sitä sentään vähän yrittäisi käydä varpaita kastamassa meressäkin...

Hmmm. Mitähän jos vallan sulkisin tämän tietokoneen nyt...

Nyssekin voi olla siististi cool!

2009-06-24T14:21:00.000+03:00

Nyt seuraa jotain aika harvinaislaatuista: kiitosta ja ylistystä julkisen liikenteen bussikuskille! Kyllä, luitte ihan oikein: onnistuimme pojan kanssa paikantamaan erittäin uhanalaisen, melkein sukupuuttoon kuolleeksi luulemani eläinlajin - mukavan myyrän! *) Tosin minä vähän epäilen, ettei kyseinen laji ole lainkaan niin harvinainen kuin väitetään, vaan siihenkin pätee se sama totuus kuin valitettavan moneen ammattikuntaan meidän suomalaisten keskuudessa: huonosta palvelusta valitetaan kyllä tarvittaessa kovaäänisestikin, hyvä kuitataan hiljaisuudella. Ei palautetta on yhtä kuin hyvä palaute. Ja niihin huononkin palautteen aiheisiin saattaa aina joskus löytyä osasyytä siitä toisestakin osapuolesta... Käsi sydämelle: kuinka moni edes säännönmukaisesti tervehtii bussikuskia kyytiin noustessaan? Pakko tunnustaa, etten itsekään aina tule edes vilkaisseeksi, onko sillä kertaa vuorossa mies- vai naiskuski. Mutta tästä lähin kyllä lupaan parantaa tapani!

Mutta joo, olihan minulla siis se tarinakin kerrottavana:

Aurinkoisen sään kunniaksi olimme päättäneet suunnata tänään Viikinsaareen heti aamusta. Koska miäs lähti meidän autollamme kalastusreissuun, siirryimme laivan lähtöpaikalle bussilla (mikä olisi kyllä ollut järkevintä muutenkin keskustan pysäköintihinnat huomioiden). Bussiin noustuamme jäimme pojan toiveesta heti etummaiseen penkkiin istumaan. Kun bussi sitten lähti pysäkiltä liikkeelle, kuljettaja kääntyi huomauttamaan minulle, että minähän maksoin kahdesta matkasta, vaikka poika pääsisi kyllä vielä ilmaiseksi. Minä en tätä ollut tiennytkään, koska suhteellisen harvoin bussilla matkaamme, mutta olen minä kuitenkin aika monta kertaa tuplat maksanut, ja nyt vasta ensimmäisen kerran kuljettaja huomasi asian! Tarjoutuipa kuski kirjoittamaan kuitinkin, jolla olisin saanut ylimääräisen matkan hinnan takaisin, mutta sen lunastamiseksi olisi pitänyt mennä käymään liikennelaitoksen pääkonttorissa, joten totesin, ettei se nyt maksanut vaivaa. Kiitin kuitenkin lämpimästi tiedosta!

Poika sitten rohkaistui kysymään kuljettajalta asiaa, joka oli jo pitkään askarruttanut hänen mieltään: Miten bussilla oikein peruutetaan? Minä yritin varovasti hyssytellä, että annas setä nyt keskittyy ajamiseen vain, mutta kuljettaja vastasi mielellään. Hän kertoili pitkät pätkät isoilla autoilla peruuttamisesta ja monista muistakin asioista. Poika tenttasi lisää sitä mukaa kun kysymyksiä mieleen tuli, ja jokaiseen uteluun tuli yhtä ystävällinen vastaus (myös siihen, kuinka vanha kuljettaja onkaan, vaikka äiti yritti kovasti selittää, ettei aikuisilta kannattaisi ikää yleensä kysellä).

Jo pelkästään ystävällinen rupattelu olisi riittänyt tekemään matkasta mieleenpainuvan elämyksen, mutta jotain aivan uskomattoman upeaa olikin vielä luvassa: Kun bussi lähestyi päätepysäkkiä, kuljettaja oma-aloitteisesti ehdotti, että poika saa muiden matkustajien poistuttua tulla siihen kuskinpenkille istumaan ja kokeilemaan vähän hallintalaitteita! Voitte uskoa, että siinä pienen miehen kasvot loistivat kirkkaammin kuin hellepäivän aurinko, kun hän sai avata ja sulkea bussin ovia, kokeilla pyyhkimiä ja muuta yhtä jännää!

Toki myös aurinkoinen aamupäivä Viikinsaaressa laivamatkoineen oli oikein mukava kokemus meille molemmille. Poika puljasi järvessä pitkän tovin, vaikka väittikin veden olevan kylmää (minä uskoin tämän ihan kokeilemattakin, joten en voi väitettä sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan), ja retken päätteeksi nautittiin vielä ulkoilmassa terveellinen mutta ravitseva makkaraperunalounas.

Ei tämä Suomen kesä loppujen lopuksi mitenkään toivoton tapaus ole...

*) Täällä päin maailmaahan nyssekuskeja kutsutaan myyriksi, koska heitä tarvittaessa puhutellaan "Onks sul lippua myyrä?"

Keskikesän arkea ja juhlaa

2009-06-20T15:47:00.000+03:00

Keväällä päätin, että poikamme saa pitää päiväkodista kesälomaa täydet kaksi kuukautta. Näin kahdestakin syystä: ensinnäkin siksi, että näissä epävarmoissa taloudellisissa oloissa kahden kuukauden päivähoitomaksuista kertyy edes jonkinlainen säästö, ja toisekseen siksi, että aidosti halusin viettää lapseni kanssa sitä kuuluisaa laatuaikaa - eli ihan tavallista arkea.

Lomasta on nyt ensimmäinen viikko takana, ja toistaiseksi vielä olemme molemmat ihan ihmisten kirjoissa. Olin päättänyt, että teemme joka päivä jonkinlaisen retken - leikki-ikäisellehän jo pistäytyminen vähän kauempana olevassa puistossa tai käynti bussilla ruokakaupassa on Suurta Seikkailua - ja lisäksi kerran viikossa käymme jossain vallan spesiaalissa paikassa. Ensimmäisen viikon kohokohtakohde oli HopLop, joka kyllä kieltämättä on aika autuaallinen paikka hyperenergiselle nelivuotiaalle. Siellä kelpasi pojan juoksennella, hyppiä ja kiipeillä, ja intouduinpa minäkin juuri ennen kotiinlähtöä ryömimään yhden sortin esteradan läpi. Se olikin pojan (ja epäilemättä kaikkien muidenkin katsojien) mielestä ratkiriemukas näky, kun meikämamma mönki ja kiemurteli yli-ali-ympäri rakennelmista, jotka on mitoitettu alle kouluikäisille... No mutta onneksi minä sentään olen näin kovin pieni ja siro, ja tosi notkeakin vielä (sarkasmia, toim. huom.), niin en sentään jäänyt mihinkään jumiin enkä kaatanut mitään, kuten poika jälkeenpäin kertoi pelänneensä.

Toki ensimmäinen lomaviikko oli myös tavallista lyhyempi, kun jo torstaina suuntasimme anoppilaan juhannuksen viettoon. Säähän on ollut perinteisen hyytävä ja sateinen, mutta oikein mukavissa merkeissä on keskikesän juhla silti edennyt. Eilen miähen kanssa kaikessa rauhassa rantasaunalla istuskellessamme tuumin, että niin katkerasti kuin minä ikääntymistä kammoankin niin ainakin vallitsevissa sääoloissa olen kyllä aika tyytyväinen siihen, että se akuutein telttailu-festarointi-ikä on jo jäänyt taa... Rohkaistuin sitten heittämään talviturkinkin jääkylmään järviveteen, ja miäs innovoi näppärän suomalaiskansallisen kesäsuihkun: hän hieroi samppoot tukkaansa ja istua nökötti laiturinnokassa niin kauan, että sade huuhtoi ne pois. Raikasta tuli.

Vallitsevissa olosuhteissa on ollut luonnollista satsata hyvään ruokaan. Juhannusaaton illallisen nautimme ihanan kotoisissa merkeissä grillikodassa. Siellä me istuimme kolmen sukupolven voimin - appivanhemmat, miäs ja minä ja poika - sateen rummuttaessa kattoon ja lihojen ja makkaroiden tiristessä grillillä. Lisukkeeksi tein kerrassaan mainiota perunasalaattia. Tänään puolestaan on luvassa espanjalainen ilta: quesadilloja (suunnilleen Anna Olssonin ohjeen mukaan mutta ilman pekonia tällä kertaa, kun verisuonet huutaa hoosiannaa jo muutenkin), chorizovartaita ja cavaa. Ellei vatsani olisi jo ennestään aivan ratkeamispisteessä, malttaisin tuskin odottaa iltaa. Tosin sitä ennen pidämme vielä vohvelikestit...

Mutta päivän ohjelmasta puheen ollen, huutelivat tikkakisaan tuonne pihalle kun nyt vahingossa on pieni tauko sateesta. Menen. Iloista juhannusta itse kullekin!

Päivänpaistetta

2009-05-30T17:44:00.000+03:00

Tänä viikonloppuna on sitten näköjään miähen vuoro sairastaa. Onneksi meillä ei juuri näille päiville ollutkaan suunniteltuna mitään, joten mikäs hänen on kuumeisena sängyssä lojuessa.

Minä puolestani olen touhunnut melkein kahdenkin edestä. Heti aamusta suuntasin markettiin, missä ruokaostosten teon lisäksi sanoin painavan sanani EU-edustajamme valintaan. Ostin myös samassa kompleksissa sijaitsevasta kultasepänliikkeestä itselleni uuden kellon, koska vanhasta oli patteri lopussa - ihan samalla logiikallahan me vaihdoimme uuteen autoon siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt talvirenkaat uusia... No ei vais, se vanha kello oli oikeasti jo aika vanha ja kulunut, joten päätin vaihtaa kokonaan uuteen. Ihastelin sigamageita Esprit-aikarautoja, mutta niissä kaikissa oli yksi sinänsä mitätön mutta minua suuresti häiritsevä pikkuvika: aikaahan niistä ei nähnyt, koska yhdessäkään kellotaulussa ei ollut numeroita ja viisaritkin olivat mitättömät nysät. Pakko siinä oli todeta oma konservatiivisuutensa ja valita sellainen huomattavasti perinteisempi malli. Tunnen itseni hieman iäkkääksi tämän jellonakelloni kanssa, mutta ainakin tiedän, mitä kello on - minä kun olen siitä perverssi tyyppi, että olen ihan pihalla kaikesta, jos en aina tiedä suht. tarkkaa aikaa.

Ostosreissulta kotiuduttuani olen tehnyt kaikkea kesäistä: pessyt pari koneellista pyykkiä pihalle kuivumaan ja keräämään päivänpaistetta ja käynyt pojan kanssa leikkipuistokierroksella. Poika sai ensimmäistä kertaa sonnustautua Turtles-shortseihinsa, ja aurinkovoidettakin hän halusi välttämättä laittaa.

Niin, Turtlet eli siis selkeällä suomen kielellä sanottuna teinimutanttininjakilpikonnat ovat meillä nyt kuuminta hottia. Se käynee ilmi myös seuraavasta episodista:

Poika kirmaa leikkipuiston kallioilla ja kivillä. Äiti käskee olla varovainen.
- Äiti ei sun tartte mua varotella, mä oon nääs ninja!
Poika kipuaa suuren kiven päälle ja tuulettaa:
- Mä oon NINJA!!!
Poika lähtee laskeutumaan suurelta kiveltä, miettii hetken reitinvalintaansa ja toteaa sitten:
- Äiti vaikka mä oonkin ninja ni sun pitää kyllä silti auttaa mua nyt...

Ihana pikku turtle! Ihana päivänpaiste! Ihan ihana elämä.

Eestään löytää

2009-05-28T09:23:00.001+03:00

Poikani haluaa lopettaa jalkapalloharrastuksensa.

Eilisissä treeneissä poitsu ensimmäistä kertaa keskittyi edes jonkin verran siihen itse harjoitteluun ja pelaamiseen eikä vain riehunut tarhakaverinsa kanssa, kuten aikaisemmissa harjoituksissa. Ja nytpä hän sitten ensimmäistä kertaa ilmeisesti huomasi, että se itse harjoittelu ja pelaaminen ei olekaan yhtä helppoa eikä suju häneltä yhtä luontaisesti kuin se päätön kouhottaminen. Joten hän ei halua tehdä sitä enää.

Mutta onneksi minulla on se uusi ja uljas elämänasenne, joten osaan jo oikein hyvin häntä kannustaa:

- Äiti mulle tuli paha mieli kun ne toiset osaa niin paljon paremmin kuin mä.
- No mutta ne toiset ovatkin pelanneet paljon kauemmin kuin sinä, ovathan useimmat heistä vähän isompiakin. Kyllähän sinäkin ensialkajaksi oikein hienosti jo osasit joitain juttuja.
- Niinkö? Luuletko että ne toiset ehkä jopa vähän ihaili mua?
- Nooh, mistä sitä tietää... Onko sinulle sitten tärkeää että sinua ihailtaisiin?
- Joo-o.
- Voi kuule, ei se laisinkaan ole tuollaisissa peleissä tärkeintä että ihaillaan! Ei ole tärkeää, kuka on paras, eikä loppujen lopuksi edes se ole mitenkään elintärkeää, voittaako vai häviääkö oma joukkue. Tiedätkö mikä on kaikkein tärkeintä? Se että on kivaa!
- Mutku mulle on tärkeetä että mua ihaillaan...

Nii-in, aina välillä lapset ovat niin täydellinen peili, josta näkee itsensä. Eikä se aina ole ihan täydellisen kaunis kuva...

Toiveista ja täydellisyydestä

2009-05-23T21:06:00.000+03:00

Poikani on pilkullinen ja yli neljänkympin kuumeessa. Jepujee, tulihan se vesirokko hakemattakin - päiväkodistapa tietenkin, mistäs muualta. Epidemiat ne eivät paljon tarhantätien lupaa kysele...

Mutta voi että riipaisee äidin sydäntä nähdä oma silmäterä noin sairaana, tulikuumana tuhisevana pötkönä sohvannurkassa! Ettäkö me oikein toivoimme hänelle tätä!?! Yritän lohduttautua ajatuksella, että jos tauti nytkin tuli noin rajuna niin miten paha se olisikaan ollut sitten myöhemmällä iällä. Ja olisi se varmaan tullut toivomattakin. Ja loppujen lopuksi ihan sama, kunhan nyt vain menisi äkkiä ohi, ainakin tuo kuume!

Tietysti minä haluan ja toivon aina lapseni parasta, sehän on ihan itsestäänselvä asia. Viime päivinä olen kuitenkin herännyt ajattelemaan asiaa hyvin syvällisesti ja perusteellisesti saatuani herätteen, jota en halua tässä yhteydessä sen enempää puida kuin todeten, että aika kipeään kohtaan piti tyrkätä, ennen kuin havahduin näitäkin asioita tosissani miettimään.

Nimittäin sitä, että minä nimenomaan haluan ja toivon lapselleni parasta enkä suinkaan halua, toivo, saati odota lapsestani parasta! Kirjoitettuna muutaman kirjaimen ero, elävässä elämässä aivan valtava merkitys! Ja asia, johon minun täytyy kiinnittää ihan erityistä huomiota.

Minullahan tunnetusti on melkoisesti tahtoa, voimaa ja kykyäkin tehdä ja saavuttaa se, mitä päätän tehdyksi ja saavutetuksi saada. Koko tähänastisen elämäni olen pinnistellyt ja käyttänyt tuota tahtoa, voimaa ja kykyä ollakseni mahdollisimman täydellinen. Olen minä toki aina ymmärtänyt, että oikeasti täydellinen ei voi olla kukaan, mutta olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että minä kun en täydellisimmillänikään ole järin hyvä niin miten kamala sitten olenkaan yhtään vajaatehoisena?!? En ole sallinut itselleni juurikaan vajavaisuuksia siitä, minkä tiedän tai oletan omaksi maksimitasokseni. Minulle "riittävän hyvä" on täysin vieras käsite - minulle kelpaa vain paras, voitto; minun hyväni ikään kuin alkaa vasta siitä mihin useimpien hyvä loppuu.

Edelleen väitän, että tiettyyn rajaan asti kunnianhimo ja määrätietoisuus ovat positiivisia ominaisuuksia - olenhan minä kuitenkin onnistunut saavuttamaan elämässäni kaiken, mistä olen ikinä osannut haaveilla: on ihana perhe, mieluinen työ, sopivasti harrastuksia ja paljon ystäviä. Mutta liika on tietysti aina liikaa. Voisin minä varmasti itsellenikin vähän enemmän hihnaa antaa, mutta ennen kaikkea minun täytyy oppia olemaan vaatimatta sitä täydellisyyttä myös läheisiltäni!

Niin, uskomatonta mutta totta, heräsin toden teolla tajuamaan tuon vasta nyt. Ja päätin oitis parantaa tapani, kasvaa ihmisenä. Jatkossa siis pinnistelen ollakseni kaikessa rauhassa epätäydellinen ja sellaisena tyytyväinen! Minä onnistun siinä kyllä - onhan minulla sitä tahtoa, voimaa ja kykyä. Opettelen keskittymään positiiviseen ja sivuuttamaan pienet puutteet, koska niitä kuitenkin ihan väistämättä ihan kaikilla on - kuten on niitä hyviäkin puolia. Esimerkiksi minun poikani ei osaa vielä lukea ja kirjoittaa (kuten eivät varmasti useimmat muutkaan 4,5-vuotiaat, vaan kas kun minä jo tuossa iässä kirjoittelin kynä sauhuten pitkiä tarinoita punakantisiin vihkoihini niin minun on vaikea samastua) eikä hänen piirustuksissaankaan paljon päätä tahi häntää ole, ainakaan siellä missä pitäisi - mutta toisaalta sitten taas hän oppi ensi yrittämällä pyöräilemään ilman apupyöriä, pelaa monia X-Box-pelejä jo paremmin kuin minä ja viimeksi eilen siinä neljänkympin kuumeessakin rökitti minut muistipelissä ihan satanolla,vaikka minä pelasin kyllä ihan tosissani (heh, ikään kuin osaisin olla pelaamatta tosissani) (joo, sarjassamme kehityskohteita...)

Minun poikani on ihan valtavan fiksu ja herttainen ja ihana! Ja toivottavasti pian taas myös täysin terve...

Jump jump

2009-05-12T13:28:00.000+03:00

Muistan, kun joskus ensimmäisten opintovuosieni keskusteluharjoituksissa oli aiheena liikunnallisuus, ja minä kirkkain silmin selitin, että minä en kyllä ole yhtään liikunnallinen, mitä nyt vähän jumppaan, seitsemän aerobic-tuntia viikossa, mutta siis en minä tietenkään joka päivä käy vaan toisina päivinä vedän kaksi tuntia putkeen. Joo se oli sitä aikaa kun myös kuljin koon 42 vaatteissa. Olisipa ollut jännä joskus katsoa oikein silmät aukikin sinne peiliin...

Minä en tosiaan ole koskaan ajatellut olevani liikunnallinen. Kaipa tuo käsitys juontaa juurensa siihen kuuluisaan koululiikuntaan, jossa en koskaan sanottavammin loistanut. Olin sellainen tyypillinen kahdeksikon oppilas, joka kiltisti kävi tunneilla ja teki suunnilleen parhaansa tai yritti edes, vaikkei kovin loistavia tuloksia koskaan saavuttanutkaan. Paitsi yksi laji oli ehdoton bravuurini: sisäkuntotestissä suoritettu myötäotteessa tangossa roikkuminen (se jota pojilla vastaa leuanveto) - ilmeisesti sisuni on aina ollut sen verran hurja, että minähän killuin siinä samperin kepukassa niin kauan kuin tajuissani pysyin, ja yleensä vain pari hassua huippu-urheilijaa kesti minua kauemmin. Vastaavasti suunnistus sitten taas oli se poikkeus, jonka suhteen en edes yrittänyt vaan parkkeerasin johonkin mahdollisimman aurinkoiseen paikkaan tien varteen ja kyselin taitavammilta metsästä rämpijöiltä, mitä kirjaimia niillä rasteilla olikaan - kuten olen joskus täälläkin maininnut, minun suuntavaistoni ja kartanlukutaitoni ovat sitä luokkaa, että en varmaan vieläkään olisi löytänyt sieltä kaseikosta ihmisten ilmoille, jos olisin sinne uskaltautunut...

Näin jälkeenpäin voin kyllä todeta, että olen minä kuitenkin aina ihan siedettävää kuntoa ylläpitänyt, osin huomaamattanikin. Esimerkiksi koulumatkat kuljettiin siihen maailman aikaan (nii-in, kuulkaas lapset kun täti kertoo vähän tarinoita esihistoriallisista nuoruusajoistaan...) aina polkupyörällä tai kävellen, ala-asteella talvisin potkukelkalla (käyttäänkö nykyään kukaan enää potkukelkkaa oikeasti paikasta toiseen siirtymiseen?!?) tai hiihtopäivinä hiihtäen. Alle puolen tunnin kävely- tai pyöräilymatkalle ei tullut mieleenkään edes harkita mitään moottoroitua kulkuvälinettä, varsinkin kun kotikaupungissani ei bussiyhteyskään paljon vaihtoehtoja tarjonnut (niin, "yhteys" yksikössä, koska kaupungissa kulki tasan yksi bussilinja). Tätä sietäisi muistella useamminkin nykyään, kun välillä kuskaan poikani puolen kilometrin päähän päiväkotiin autolla...

Ja sitten minä tanssin! Noin kolmivuotiaana lähdin äitini mukana kansantanssiharjoituksiin, ja niissä myös sitten kävin säännöllisesti viikoittain niin kauan kuin siinä kaupungissa asuin, eli kaikkiaan viitisentoista vuotta. Teini-iässä siirryin aikuisten ryhmään, joka treenasi sitä tanssia jo suhteellisen tosissaan - viikoittaisten parituntisten harjoitusten lisäksi oli useamman kerran vuodessa viikonloppuleirejä, joilla tanssattiin täydet kahdeksisen tuntia päivässä. Ja asiaan perehtymättömille kerrottakoon vielä kerran, että oikeasti kansantanssi on sitten Jotain Ihan Muuta kuin itkuvirsien tahtiin piirissä laahustamista... Jotain treenin tehosta kertonee sekin, että sittemmin opiskelupaikkakunnalle muutettuani tosiaan jaksoin samoilla lämpimillä heilua ne 7 aerobic-tuntia viikossa.

Sittemmin liikuntaintoni on mennyt aaltoliikettä. Opiskeluaikana toki edelleen pitkähköjäkin siirtymiä edettiin jalan tai pyöräillen, koska moottoroituihin kulkuneuvoihin ei välttämättä ollut varaa, mutta ajan myötä on elintaso tehnyt myyräntyötään ja myös muut kiireet syöneet aikaa liikuntaharrastuksilta. Jumpissa olen käynyt enempi/vähempi säännöllisesti, mutta hyvinkin pitkiä taukoja on väliin mahtunut - esim. raskauden myötä tauolle laittamani salijäsenyys jäi sinne hyllylle pölyttymään lähes viideksi vuodeksi...

Mutta nyt olen taas liikunnan suhteen henkee täys ku höllä röijy, kuten kotopuolessa tavataan sanoa. Väittäisin, etten ole koskaan nauttinut liikunnasta yhtä paljon kuin nykyään! Enkä tunne enää pelkästään liikunnan iloa vaan jo suoranaista tarvetta - muutaman jumpattoman päivän jälkeen alkaa kroppa jo kihelmöidä levottomana uutta rääkkiä odottaen. Tällä hetkellä ohjelmassani on kolme jumppaa, body pump maanantaisin, body step torstaisin ja body combat sunnuntaisin; useamminkin kävisin, mutta se olisi aikataulullisesti aika mahdotonta, kun täytyy kuitenkin ottaa myös miähen ja pojan harrastukset sekä omat työt sun muut menot huomioon.

Mainitsemani jumpat ovat aika erilaisia, kaikki omalla tavallaan ihania. Pumpista saa parhaimmillaan suorastaan kaikkivoipaisuuden tunteen, kun puntit nousevat kuin nousevatkin oikeaoppisesti aina viimeiseen toistoon asti. Step taas on aerobisesti äärimmäisen raskasta, hiki lentää, pulssi hakkaa miljoonaa ja keuhkot tuntuvat räjähtävän. Combatin olen vasta aloittanut, joten en siitä vielä saa fyysisesti täyttä tehoa irti, mutta voi pojat kuinka terapeuttista onkaan huitoa ja potkia apinan raivolla ilmaa - siinä jos missä kulunut viikko nollautuu ja akut latautuvat seuraavaa varten! Ja kaikille liikuntamuodoille on tietysti yhteistä se autuus, kun saa ajaa fysiikkansa äärimmilleen ja huomata että se kestää kyllä. Puhumattakaan siitä tunteesta, kun on jumpan jälkeen kotiutunut ja saunonut ja saa rojahtaa kotisohvaan telkkarin ääreen rentoutumaan, jäsenet raukeina mutta mieli sädehtivän kirkkaana!

Minä tiedän, että kaikki eivät tuota liikunnan iloa ja autuutta löydä. Kaikkiin eivät kolahda samat jutut. En minäkään saanut pelkästä kuntosaliharjoittelusta juuri mitään irti, kun sitä jossain vaiheessa yritin - minulle SE juttu on selvästikin jytämusiikki ja samaan tahtiin touhuava ryhmä ympärillä; juuri se joka monille on se kaikkein suurin kauhistus ja ehdottomin ei-ei. Olen myös sitä mieltä, ettei kenenkään tarvitse väkisin yrittää tykätä liikunnasta, jos siitä nyt vain ei kerta kaikkiaan tykkää - elämähän kuitenkin on nauttimista varten, kunhan nyt sen verran itsestään huolta pitää että suht. terveenä pysyy. Mutta silti toivoisin, että jokainen voisi löytää jonkin jutun, josta saa näin mieletöntä iloa ja onnistumisen tunnetta - nautintoa, ja vielä ne lukuisat terveyshyödyt kaupan päälle!

Muuttuva vappu

2008-04-30T16:14:00.000+03:00

Vappuna sen hyvin huomaa, miten elämäntilanteet ovatkaan muuttuneet ja juhlanviettotavat niiden mukana.

Lämmöllä muistelen opiskeluaikojen vappuja. Ainejärjestöhaalarit niskaan, mehukattitonkka täyteen, vaihtokalsarit ja valkolakki reppuun ja junaan. Hyvin me humanistitytöt siellä teekkarikylässä joukon jatkona menimme, omassa hulvattoman hilpeässä monitieteisessä porukassamme. Vappuaatoista muistikuvani ovat suloisen sekalaisia, sattuneesta syystä. Oli kymmenen litran kanisterissa pontikkaa, mutta kun sinne sekaan pudotettiin pari pakastelakkaa, voitiin sitä hyvällä syyllä kutsua jo lakkalikööriksi. Erinomaisesti se sopi grillimakkaran kyytipojaksi joka tapauksessa. Yöpuulle hankkiuduttiin milloin minkäkinlaiseen siskonpetiin, kai siinä jokunen tunti aina tuli nukuttuakin. Paitsi sinä yhtenä yönä kun joku soitti ihan koko yön läpeensä Pandoran Tell the world repeatilla niistä jääkaapin kokoisista, yhteisparvekkeelle roijatuista kaiuttimista...

Vapunpäivän aamuista muistikuvani ovat sangen ankeita, sattuneesta syystä. Mutta aina sitä raahauduttiin hyvissä ajoin jalkeille, pakattiin piknik-koriin huolella valmistellut eväät ja suunnattiin Ullanlinnanmäelle nautiskelemaan keväästä - eli useimmiten hytistiin vielä pahemmin kylmästä kuin krapulasta, mutta Vana Tallinn kyllä auttoi molempiin vaivoihin! Eväistä ei tosiaan koskaan tingitty, aina oli monta sorttia piirasta, patonkia, salaatteja... Nakkejakin oli joskus, mutta osoittautui yllättävän vaikeaksi tehtäväksi yrittää harhauttaa grillimakkaranmyyjiä siksi aikaa, että olisi saanut ne omat nakkinsa sujautettua siihen grillinkulmalle lämpenemään, ja kylmät nakit ovat aika blääh, joten ne pudotettiin sittemmin menulta pois. Sitten kun eväästä ja keväästä oli tarpeeksi nautittu, siirryttiin Linnanmäelle. Kerran tosin meinattiin päätyäkin Tukholmaan, kun se laivaterminaali oli niin näppärästi siinä matkalla, mutta jokin - en nyt muista mikä, sattuneesta syystä - meidät sai kuitenkin kääntymään viime hetkellä siitä varaustiskiltä takaisin.

Joo, oi niitä aikoja! Se oli tuo aika nuoruuden se... Mutta aika aikaa kutakin. Pikkuhiljaa alkoivat opinnot kallistua kohti loppua ja porukka vakiintua parisuhteisiinsa. Siskonpedit vaihtuivat parivuoteisiin, "lakkalikööri" oikeaan sellaiseen. Ennen pitkää koitti se vuosi, jona en enää noussutkaan valkolakki repussa junaan. Koitti pariskunta-illanistujais-vappujen aikakausi. Mukavia vappuja nekin.

Sitten tuli lapsi. Tuli ja muutti koko elämän, tietenkin myös vapunvieton. Nyt vappua (kuten kaikkia muitakin juhlapyhiä) eletään sitten lapsen ehdoilla. Ja ihanaa on tämäkin! On sydäntälämmittävää seurata, kuinka pikkuihmisen silmät tuikkivat hänen puhaltaessaan saippuakuplia, lennättäessään ilmapalloja, pyörittäessään tuulihyrrää.

Tämä on ollut ainakin toistaiseksi sangen onnistunut vappu. Päätäni tosin särkee liiasta ilmapallojen puhaltelusta (sellaiset metrin mittaiset pitkulaiset muhkuraiset hymynaamaiset ilmestykset ovat hengästyttäviä muutenkin kuin kaksimielisen ulkomuotonsa puolesta!), mutta koti näyttää mukavalta vappuasussaan ja lapsi on tohkeissaan koristeista. Olen ylpeä itsestäni, kun keksin kehitellä pojalle päiväkodin naamiaisjuhliin kerrassaan valloittavan pelleasun vanhasta collegehaalarista. Olen myös ylpeä ja iloinen (ja yllättynyt) siitä, että olen kerrankin onnistunut järjestämään itselleni täysin töistä vapaan vapun! Tänään kävimme pikaisesti miähen kanssa shoppailemassa, löysin kesäksi kivat caprihousut (tiedän, ne ovat kai menossa muodista poispäin, mutta onneksi tämä ei olekaan tyyliblogi) ja trikoohupparin. Sitten söimme poikkeuksellisesti päivällistä koko perhe yhdessä (yleensähän miäs ja minä syömme päivän ainoan lämpimän ateriamme työpäivän aikana kukin tahoillamme) ja vieläpä ulkona patiolla, kun oli niin upea sää.

Nyt lapsi on jo nukkumassa ja alkaa aikuisten vappuaatto. Luvassa ei ole discon jytkettä vaan leffailta miähen kanssa. Ei lakkalikööriä vaan pommacia (olen, pahus sentään, antabusvaikutteisella lääkekuurilla, muuten kyllä varmaan siemailisimme parit lasilliset samppanjaa pakastemansikoilla jäähdytettynä). Ei riekkumista läpi yön vaan säädylliseen aikaan nukkumaan ja aamulla skarppina lastenohjelmia katsomaan. Ei sisäistä villapaitaa piknikillä vaan vapputorille obligatorista kaasupalloa ostamaan. Ei huvipuiston vekottimia vaan saippuakuplia ja grillikauden avaus omalla takapihalla.

Aika aikaa kutakin.

Lopuksi toivotetaan kaikille lukijoille oikein hauskaa vappua, miten ikinä sitä sitten vietättekin!

Litmasen nappiksenjäljillä

2009-04-26T13:04:00.000+03:00

Poikani liittyi jalkapallojoukkueeseen. Minusta tuli siis soccer mom, tuo hyvin hankalasti suomen kielelle taipuva käsite; sanotaanko vaikka että kentänlaitaäiti. Kirjataanpa nyt muistiin hänen elämänsä ensimmäisten harjoitusten kulku, koska kuitenkin kaikki toimittajat haluavat tätä sitten muistella, KUN pojasta tulee supertähti...

Lähiöstämme siis löytyi yksi jalkapallojoukkue, joka huolii riveihinsä jo nelivuotiaita (itse asiassa vaikka nuorempiakin). Saavuimme intoa puhkuvan pikkufutarimme kanssa harjoituskentälle varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, että ehdimme selvitellä asioita valmentajan kanssa. Poika sai heti ottaa pallon ja lähteä sen kanssa lämmittelemään. Ja hänhän lähti, kipitti saman tien kentän toiseen laitaan - koska siellä oli toistaiseksi ainoa pystyssä oleva maali! Lajin keskeisin sisältö hallussa siis.

Aikanaan sitten alkoivat ne itse harjoitukset. Nuorimpien (alle kouluikäisten) joukkueessa oli muutama suunnilleen meidän poitsun kokoinen ja muutama hieman varttuneempi futari, ja yksi tyttökin. Aluksi pelailtiin hieman. Meidän jässikkä oli ainoa kokonaan uusi tulokas, muut olivat perehtyneet lajiin jo talven hallikaudella, mutta hyvinhän meidänkin sankarimme mukana pysyi. Valmennusmetodina oli - minusta ehdottoman oikein olikin - että kunhan pelaillaan, selitetään sääntöjä sitä mukaa kun tilanteita vastaan tulee, pääasia että kaikilla on kivaa. Kieltämättä niiden sääntöjen selittäminen tulee sitten aikanaan ihan tarpeeseen - nyt koko porukka säntäili täysin päättömästi, joka ikinen pelaaja kummastakin joukkueesta kipitti vain pallon perässä minkä pikku jaloillaan pääsi, ja jos joku sattui osumaan palloon, sitä potkaistiin sydämen kyllyydestä äkisti vain siihen suuntaan, mihin se nyt sattui lähtemään. Enimmän osan peliajasta koko lössi oli parisenkymmentä metriä sivussa viitisen metriä leveältä kentältään, mutta urheilun ilo oli kuitenkin ilmeistä. Meidän poika vain oli ehtinyt lämmitellä niin perusteellisesti, että aina välillä meinasi jo puhti vähän hiipua - silloin hän oma-aloitteisesti ilmoittautui maalivahdiksi ja seisoskeli hetken paikallaan, kunnes ryntäsi varoittamatta taas muiden sekaan pallon perään, tai sitten hän ihan yksinkertaisesti vain tälläsi itsensä istumaan keskelle kenttää siksi aikaa, että sai hieman henkeä vedettyä. Eikä haitannut ketään.

Minä nökötin kentän laidalla ja tuumin, että voisin ehkä jatkossa yrittää löytää mukaani jonkinlaista istuma-alustaa.

Alkupelin jälkeen harjoiteltiin vähäsen potkaisutekniikkaa. Tässä vaiheessa ei nelivuotiaan kärsivällisyys ihan enää riittänyt järkkymättömään ohjeiden kuunteluun vaan pallon heittely meinasi viedä kiinostuskilpailussa voiton, mutta vuorollaan hänkin potkaisi, eikä yhtään pöllömmin potkaissutkaan.

Minä nökötin kentän laidalla ja tuumin, että voisin ehkä jatkossa ottaa koiran mukaan ja käveleskellä sen kanssa lähimetsässä, tai lähteä jopa ilman koiraa reippailemaan läheisen 6 km:n maastolenkin.

Tekniikkaharjoitusten jälkeen otettiin vielä lopuksi erä polttopalloa. Se oli lapsista huisin hauskaa, tosin kovin nopeasti se ei edennyt, kun yksi sun toinenkin meinasi jo unohtua pohdiskelemaan syntyjä syviä niin, että pallo pääsi karkailemaan pitkin kenttää. Meidän poika kiipesi kenttää ympäröivälle aidalle (miten ihmeessä tuollainen metrikymmenen pitkä kaveri ehtiikin reilusti yli metrin korkeuteen ennen kuin kukaan edes huomaa koko kiipeämistä?!?).

Minä nökötin kentän laidalla ja tuumin, että voisin ehkä jatkossa ottaa mukaan istuma-alustan, kirjan, musiikkisoittimen, pallogrillin ja runsaasti makkaraa...

Treenit kestivät puolitoista tuntia. Toivon, että se oli vain ensimmäisen ulkoharjoituskerran aiheuttamaan yliaikaa. Mutta pikku futarin kasvot loistivat, kun hän session jälkeen kysyi, pääseehän ensi viikollakin. Kyllä pääsee. Käytiin ostamassa nappikset, pelisukat ja säärisuojatkin. Ällös huolta kanna Litmanen, seuraajia on tulossa...