keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Piinaa

Kun nyt kerran piinaviikkoa eletään, niin minähän olen sitten piinannutkin itseäni ihan koko rahan edestä sillä yhdellä asialla, jota inhoan todennäköisesti eniten koko maailmassa: siivoamalla. Isäni on tulossa kylään siivoushullun naisystävänsä kanssa, ja olen ollut kiusallisen tietoinen siitä tosiasiasta, että tätä läävää täytyy käsitellä suunnilleen puskutraktorilla ja paloletkulla, ennen kuin tänne voi päästää yhtään ketään, saati sitten siisteystietoista suht. uutta tuttavuutta. Isi kyllä yritti rauhoitella, että ei minun nyt lattiasta kattoon tarvitse taloa kuurata, mutta tuumin, että ihan hyvää se tekee silloin tällöin tehdä juurikin niin.

Joten nyt olen sitten esimerkiksi kiillottanut kaikki hanat ja kuurannut kylppärin seinälaattojen saumat. Näihin askareisiin minulla muuten on sellainen salainen ase, jota voin todella lämpimästi suositella kaikille: Universal Stone. Todellinen ihmeaine! Täydellisen myrkytön luonnontuote, jota voisi huoletta vaikka syödä (eli turvallinen myös pikkulapsiperheisiin), todella riittoisa (sellainen reilun vitosen maksava mötikkä kestää minun käytössäni todennäköisesti kymmenkunta vuotta ja normaalillakin siivoajalla varmaan yli vuoden) ja mikä tärkeintä, puhdistaa kalkkijämät metalli-, laatta- yms. pinnoilta aivan huikean tehokkaasti ja helposti! Esimerkiksi sadevesisuihkun suuttimet kalkkeutuvat yllättävän nopeasti niin, että suihku muuttuu pisteleväksi, mutta pesu Universal Stonella saa veden solisemaan taas ihanan pehmeänä kesäsateena.

Olen myös puhdistanut liesituulettimen suodattimen ja jopa ajanut kahvinkeittimestä kalkinpoistoaineen läpi. Tähän asti menikin vielä melkein kivasti, mitä nyt ne liesituulettimesta irti keplottelemani osat eivät meinanneet enää millään mahtua takaisin. Mutta miähen avustuksella, riittävän monen kirosanan jälkeen, nekin saatiin jotenkuten survottua paikoilleen.

Pahin rasti on kuitenkin sohva. Ostimme reilu vuosi sitten uudet sohvat. Olimme jo pitkään harkinneet sohvanvaihtoa; vanhat sohvamme olivat tosi hyvät ja mukavat, mutta jo aika nuhjuisessa kunnossa. Kiertelimme alustavasti kauppoja ja koeistuimme joitakin sohvia, mutta mikään ei tuntunut olevan sinne päinkään. Sitten ykskaks allemme osui sohva, jonka totesimme kertaistumalta todella mukavaksi ja muutenkin kaikin puolin täydelliseksi. Eikä ihme - pian tajusimme, että se oli juuri samanlainen kuin vanha sohvamme! Eipä sitä asiaa tarvinnut sitten enää sen kummemmin harkita, vaan teimme kaupat saman tien. Verhoiluksi valitsimme kuitenkin uuden värin ja sellaisen kankaan, jonka arvelimme erityisen hyvin hylkivän koirankarvoja.

Väärä arpa. Niin totaalisen järkyttävän katastrofaalisen väärä arpa!!! Uusien sohvien päällinen on osoittautunut aivan käsittämättömäksi koirankarvamagneetiksi, ja tietenkin vieläpä sellaiseksi magneetiksi, joka ei sitten millään ilveellä luovu niistä uumeniinsa imemistään karvoista. Olen kokeillut kaikkia kikkakolmosia, joista vain olen mistään tietolähteestä kuullut pienintäkään vihiä, kuten esimerkiksi kosteaa kumihanskaa, rättiä ja pesusientä. Imurilla lähtee n. 60 prosenttia karvoista ja höyrypesurilla n. 40 prosenttia niistä lopuista. Teippirullalla karvat irtoavat parhaiten, mutta 3 + 3 -sohvaryhmän putsaamiseen kuluisi noin kilometri sitä teippiä. Tänään sattumoisin huomasin, että sellaisella ikkunan kuivaamiseen käytettävällä lastalla saa karvoja kaavittua kasaan yllättävän hyvin.

Pakersin sohvien kimpussa täyden tunnin: vedin joka ainoan istuin- ja selkänojatyynyn ensin lastalla ja sitten imurilla, ja lisäksi imuroin tietenkin sohvien pohjat, käsinojat ja kaikki mahdolliset rakoset. Tämän jälkeen käytin toisen täyden tunnin muun asunnon imuroimiseen - kiipesin jopa imuroimaan takan päällisen.

Siinä sitä siivouksenvihaaja kuulkaa nautti elämästään! Joo, EI.

Käännynkin nyt lopen uupuneena ja epätoivoisena teidän blogin lukijoiden puoleen: Olisiko teillä tiatoo, miten koirankarvat saisi parhaiten irti sohvakankaasta?!? Tiedän, että yksi keino olisi kieltää koiraa tulemasta sohvalle, mutta se ei ole meillä vaihtoehto. Sohvalla löhöily lämmin, pehmeä corgi jalkoihin käpertyneenä on nimenomaan kyseisen huonekalun parasta (ainoaa) mahdollista käyttöä! Sellaista olen miettinyt, voisiko sohvat käsitellä jollain erityisellä suihkeella karvoja hylkiviksi? Sopisikohan esimerkiksi se kenkien sääsuojaukseen tarkoitettu suihke tähän tarkoitukseen?

Auttakee naista mäessä siivouksessa jookopliis!!!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Hyvä päivä pääkaupungissa

Minua oli pyydetty Helsinkiin pienimuotoiseen seminaariin kertomaan projektikurssista, jonka syksyllä yliopistolla järjestin yhteistyössä tämän seminaarin järjestäjiin lukeutuvan julkaisun kanssa. Tämä sopikin mitä mainioimmin, sillä juuri samaksi päiväksi meillä oli liput myös Sunrise Avenuen konserttiin Hartwall-areenalle - kaksi kärpästä yhdellä siirtymällä siis.

Yksi hieman korkeampi kynnys tähän seminaariesiintymiseen liittyi: esitelmä piti pitää venäjäksi. Olenhan minä toki kieliammattilainen, mutta venäjä on kuitenkin repertuaarissani vasta kolmanneksi vahvin kieli enkä ole aiemmin sitä juurikaan julkisesti solkannut. Tinginkin nyt tavanomaisista esitelmöintitavoistani sen verran, että kirjoitin koko esitelmäkäsikirjoituksen etukäteen ja annoin sen kollegalle oikoluettavaksi. Toki yleensäkin suunnittelen esitelmieni rungon tarkasti ja pidän myös esitelmätilanteessa jonkinlaista kirjallista aineistoa mukana muistin tukena, mutta minusta on ehdottoman tärkeää aina puhua esitelmäni vapaasti eikä lukea paperista. Tällä kertaa sitten vain opettelin käsikirjoituksen melkein kokonaan ulkoa, ja uskoakseni onnistuinkin aika hyvin välttämään lukupuheen vaikutelman (ja myös räikeimmät kielivirheet). Etukäteen minua myös hieman mietitytti se, olikohan esitelmäkalvojeni visuaalinen ilme hieman turhan naiivi - en halunnut esittää ihan pelkkää mustaa tekstiä valkoisella pohjalla, mutta en toisaalta pienimuotoista seminaaria varten viitsinyt minkään vilkkuvien ja välkkyvien ihmeellisyyksienkään kanssa ruveta askartelemaan, joten olin lisännyt vain joitain yksinkertaisia kuvituselementtejä.

Ihan kaikki eivät ilmiselvästikään tälläisilla asioilla juurikaan päätään vaivaa.

Seminaarissa kuultiin hyvin monenlaisia esitelmiä. Oli erittäin mieleniintoisia esitelmiä erittäin mielenkiintoisista aiheista. Oli ihan kuunneltavia esitelmiä sellaisistakin aiheista, jotka eivät ihan suoraan omien kiinnostuksenkohteideni kanssa kohdanneet. Onneksi näitä oli suurin osa. Mutta sitten oli, anteeksi nyt vain, aivan kestämättömiä esitelmiä, joiden sisällöstä tai edes aiheesta minulle ei jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Ihan oikeasti hei, ihmiset!

Ihan vihonviimeinen ilmoitus, jonka haluaa yhtään minkäänlaisessa seminaarissa, konferenssissa tms. tilaisuudessa kuulla, on "Ei minulla ole mitään havaintomateriaalia, eikä tämä oikeastaan ole edes esitelmä, vaan minä luen nyt teille tämän esseeni." Ei tarvinne olla edes kieliammattilainen ymmärtääkseen, että luettavaksi ja kuunneltavaksi tarkoitetut tekstit ovat aivan erilaisia! Ihan yhtä lailla kuin kirjalliseen muotoon muunnettu puhekieli on raskasta lukea, on ääneen luettu enempi/vähempi tieteellinen kirjoituskieli aina ja joka tilanteessa todella raskasta kuunnella - vaikka sisältö olisi miten mielenkiintoista ja hyvin laadittua tahansa!

Ja sitten. Elämme vuotta 2018. Jos ette ole vielä kuulleet sellaisesta ihmeellisestä aateekoo-ohjelmasta kuin PowerPoint, niin olisi kyllä korkea aika ottaa asiasta selvää (menkää vaikka sinne ihmeelliseen aateekoo-ohjelmaan nimeltä Kuukle). Nykyään on useimmissa luentosaleissa myös monenlaisia teknisiä välineitä, joiden avulla voi heijastaa yleisön nähtäville vaikkapa kirjan sivuja tai valokuvia. Kaikenlainen kuvitus auttaa! Kyllähän vanhat kunnon kalvosulkeiset pahimmillaan ovat tosi puuduttavia nekin - mutta monin verroin puuduttavampaa on tuutata sama määrä asiaa ilmoille ilman minkäänlaista havaintomateriaalia!

Ja sitten vielä yksi pyyntö. Sitten kun teillä on se esitelmärunko laadittuna ja havaintoesitys tehtynä, niin harjoitelkaa tai edes miettikää etukäteen, miten se esitelmä sitten tulee käytännössä etenemään! Vähintäänkin olisi suotavaa, että teksti ja slidet olisivat samassa järjestyksessä. On nimittäin sangen kiusallista seurata, kuinka esitelmöitsijä plärää papereitaan ja diojaan eestaas mumisten itsekseen "Niin, siis, joo, jokos minä tästä sanoin, ja mitähän minun pitikään sitten vielä sanoa..."

Ymmärrän ihan hyvin, että monille julkinen puhuminen on kauhistus, tuskallinen tilanne, joka jännittää pahimmillaan niin paljon, että meinaa taju lähteä, ja hyvinkin valmisteltu esitys voi haihtua mielestä taivaan tuuliin saman tien, kun yleisön eteen pääsee. Mutta ei se pieni äänen tai käsien tärinä mitään haittaa, ihmiset ovat keskimäärin tosi ymmärtäväisiä. Hermostunut esiintyjä saa paljon varmemmin kuulijoiden sympatiat puolelleen kuin sellainen, joka on täysin aliarvioinut yleisönsä ja ilmaantunut paikalle huonosti valmistautuneena!

No niin, tähän (vihdoin) päättyy esitelmäoppituntimme. Tentti on sitten ensi viikolla.

Kaiken kaikkiaan olin joka tapauksessa seminaaripäivään oikein tyytyväinen. Tosin olisihan se pitänyt jo etukäteen arvata, että päivän pahimmaksi rastiksi muodostui tietenkin se kaupunkisuunnistus seminaaripaikalta hotellille, jossa miähen kanssa ennen konserttiin lähtöä tapasimme. Helsinkiläiset tai muuten vain Helsinkiä tuntevat lukijani varmasti ymmärtävät hyvin, kun kerron eksyneeni matkalla yliopiston Metsätalolta Scandic Kaisaniemeen. Matkaahan on täydet satakunta metriä, mutta se on kyllä kokonaan suoraa tietä. Ja olin toiseen suuntaan tullessani havainnoinut jo hotellin sijainnin. Mutta silti en sitten seminaaripäivän päätteeksi ensimmäisellä enkä toisellakaan yrityksellä löytänyt kohteeseen. Miten tylsää elämäni mahtaisikaan olla, jos ei jokainen pienikin siirtymä uudessa ympäristössä olisi Suuri Seikkailu...

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Löysin kuin löysinkin hotellin ja puolisoni, ja suuntasimme konserttiin. Edellinen Sunrise Avenuen keikkahan oli minulle suorastaan ekstaattinen kokemus, joten odotukset olivat korkealla. Tosin tiesimme bändin tällä kiertueella soittavan enimmäkseen uusimman levynsä materiaalia, joka ei meihin kumpaankaan ole ihan niin täysillä kolahtanut kuin vanhempi tuotanto. Ne biisit ovat kyllä kaikki sinänsä ihan hyviä, mutta kun ne ovat kovin samanlaisia, niin levyn yleisvaikutelma jää vähän vaisuksi, mikään hitti tai yksittäinen kertosäe ei oikein painu erityisesti mieleen. Lisäksi uuden levyn tunnelma ja saundimaailma on hieman liian turhan cheerleader-purkkapop-henkinen minun makuuni.

Mutta loistava livebändihän Sunrise Avenue on, ja laadukasta livemusisointiahan kyllä kuuntelee aina ilokseen, vaikkei se esitettävä musiikki edes olisi ihan lähinnä omaa sydäntä. Niin tälläkin kertaa. Ne uuden levyn biisit kuulostivat livenä oikein kivoilta (joskin edelleen minun mielestäni turhan samankaltaisilta), ja tietenkin suolana ja sokerina olivat ne suurimmat ja parhaimmat hitit aiemmilta vuosilta. Kuten tämä I don't dance:


Vaikka ennen keikkaa olin jo seminaaripäivän jäljiltä aika väsynyt, keikan jälkeen fiilis oli iloinen, onnellinen ja eloisa - eli kaikkea, mitä onnistuneelta keikkaelämykseltä voi odottaa.

Kaiken kaikkiaan oli oikein onnistunut Helsingin-reissu. Kannatti lähteä!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Hei me kokoustetaan

Mene yliopistolle töihin, saat työkavereita, ne sano. On kiva tehdä töitä elävien ihmisten kanssa, ne sano.

Ei siinä mitään, onhan se oikeasti kiva kuulua työyhteisöön. Ja minun työyhteisöni koostuu lähes pelkästään aidosti mukavista, avuliaista, jopa ihanistakin ihmisistä. Mutta silti aina joskus sitä muistaa, kuinka kovin helppoa elämä olikaan, kun kaikesta päätöksenteosta huolehti tämä pyhä kolminaisuus: me, myself and I.

Sovimme kokouksen torstai-iltapäiväksi. Yleensä meillä on vakiokokousaika keskiviikkoisin, mutta tämän viikon keskiviikolle olimme antaneet lakkovaroituksen, ja myöskin työasioissa kokoustaminen olisi ollut lakon alaista työtä. Sovimme kuitenkin, että jos lakko sittenkin peruuntuu, siirrämme kokouksen keskiviikolle.

No, lakkohan peruuntui viime hetkellä tiistai-iltapäivänä. Illalla lähetin työkavereille sähköpostitse kysymyksen: Siirrämmekö torstaille suunnitellun kokouksen nyt sitten huomiseksi keskiviikoksi keskipäivän kokousaikaan, kun lakko kerran peruuntui? Seurasi seuraavanlainen sähköpostinvaihto:

Työkaveri 1: Hei. Muistaakseni sovimme, että jos kokous siirretään keskiviikolle, se on klo 16-18. Minä en pääse keskipäivällä.

Työkaveri 2: Minä en pääse klo 16. Olen muutenkin suunnitellut aikatauluni sen mukaan, että kokous on torstaina.

Työkaveri 3: Kyllä minä olin merkinnyt kalenteriini, että jos lakko peruuntuu, kokous on keskiviikkona klo 12. Olenkin jo ostanut junalipun kotiin [toiseen kaupunkiin] keskiviikkoillaksi.

Työkaverit 2 ja 4: Keskiviikko klo 12 sopii kyllä.

Työkaveri 5 (sihteeri): Kyllä, oli sovittu vara-ajaksi keskiviikko klo 12. Mutta nyt toinen kokous, joka myös oli ehdollinen lakon peruuntumiselle, järjestetään huomenna keskiviikkona mutta tuntia myöhemmin kuin oli alun perin suunniteltu, klo 11-13. Siirtäisimmekö oman kokouksemme siis alkamaan klo 13?

Työkaveri 1: Klo 13 minäkin jo pääsen.

Minä, työkaverit 2, 3 ja 4: Meillä on opetusta klo 14 alkaen.

Työkaveri 6 (puheenjohtaja): KOKOUS ON TORSTAINA KLO 16.

Mitäs sitä monesta kokista ja sopan laadusta sanotaankaan. No mutta, kokoustetaan kun kokoustetaan. Tehdään hyviä päätöksiä.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Hurmaava Rooma

Tänä vuonna päätimme poiketa tavoistamme ja tehdä hiihtolomalla kaupunkimatkan miähen kanssa kaksistaan. Kohteeksi valikoitui Rooma, jossa emme - käsittämätöntä kyllä! - olleet kumpikaan aiemmin käyneet. Tuumimme, että voisi olla hyvinkin fiksu ajatus ihastella ikuista kaupunkia vilkkaimman turistisesongin ulkopuolella ja hieman viileämmän sään aikana.

No, sitä saa mitä tilaa...

Toki olimme syynänneet säätiedotuksia etukäteen ja tiedostimme, että shortseille ja sandaaleille ei tulisi käyttöä - emmepä me millekään aurinkolomalle olleet lähdössäkään. Mutta silti taas kerran saatiin osoitus siitä, että näinkin kokeneeksi matkailijaksi minä olen kyllä harvinaisen surkea arvioimaan säänmukaisen pukeutumisen tarvetta. Varustauduin sen mukaan, että olosuhteet muistuttaisivat Suomen syyskuuta. Väärä arpa.

Koska matkamme kesti vain pitkän viikonlopun verran, olimme päättäneet sisällyttää matkaohjelmaamme vain ne ehdottomimmat must-jutut: keskeisimmät historialliset nähtävyydet, Vatikaanin, Colosseumin - ja tietenkin jalkapallopelin. Tätä silmällä pitäen valitsimme hotellin aivan historiallisen keskustan ytimestä. Tämä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Hotellimme Abruzzi sijaitsee käytännössä Pantheonin rappusilla, ja siitä on kävelymatka kaikkiin historiallisen keskustan kohteisiin. Lisäksi ympärillä on tietenkin runsaasti ruokapaikkoja (joskaan ne tuskin ovat sieltä autenttisimmasta päästä, koska turistialueesta on kyse) mutta ei yöelämää eikä juurikaan liikennettä. Näin ollen yöunet saa koisia suhteellisen rauhassa, vaikka hotellin äänieristys onkin täysin olematon. Tästä seikasta on pikemminkin iloa, sillä päiväsaikaan ja alkuillasta hotellihuoneessa saa nauttia suhteellisen laadukkaasta livemusiikista, kun valikoidut katusoittajat esiintyvät Pantheonin aukiolla.

Saavuimme Roomaan lauantai-iltana. Satoi vettä. Lämpötila oli viitisen astetta. Onneksi hotellilta sai lainaksi sateenvarjon ja lähin ruokapaikka oli heti nurkan takana. Sielun korvissa kaikuivat italofiili-ystävien neuvot ja omankin kokemuksen syvä rintaääni, että aina ja ehdottomasti on syytä kiertää kaukaa sellaiset ravintolat, jotka sijaitsevat jonkin turistikohteen äärellä ja joissa on sisäänheittäjä. Näin ollen annoimme sisäänheittäjän ohjata meidät lämmittimen alle terassille, josta oli suora näkymä Pantheoniin. Nautimme iltapalaksi antipasti-lajitelman paikallisia leikkeleitä ja juustoja, lasillisen talon viiniä ja roppakaupalla tunnelmaa. Varmasti oli ylihintaista bulkkikamaa, mutta maussa ei ollut valittamista, ja onpahan sitä tullut pöllömmissäkin paikoissa einestettyä.

Kännykkäräpsy iltapalapöydästä.

Sunnuntaipäivän ohjelmassa olivat historiallisen keskustan arkkitehtoniset nähtävyydet, jotka tosiaan pystyy helposti kiertämään jalkaisin. Muutenkin pelkästään ympäriinsä kävely on Roomassa valtaisa elämys, ainakin tällaiselle kun silmä lepää, sielu lepää -ihmiselle. Koko kaupunkihan on kuin yksi suuri ulkoilmamuseo! Sitä kauneuden määrää ei pysty sanoin kuvailemaan! Jos miäs olisi jonkinlaisella naksuttimella laskenut, montako kertaa sen aamupäivän aikana hän kuuli suustani huudahduksen Oi katso miten ihana kuja!!!, olisi lukema todennäköisesti ollut melkein sama kuin askelmittarissa.

Piazza Navona
Oi katso miten ihana parveke!!!

Fontana di Trevi
Trevin suihkulähde oli nähtävyyksistä ainoa, jolla oli ärsyttävyyteen asti turistiryysistä. En halua tietää, millaista siellä on kesäaikaan... Pakenin viereseen Benettonin myymälään. Ostin neuleen.

Espanjalaiset portaat.
Ilmeisesti olemme aika onnekkaita, kun tosiaan näimme nämä portaat; useimmissa näkemissäni esitekuvissa niillä istuu turismoa kuin silliä suolassa. Jotain iloa siitäkin, että oli aivan liian kylmä istua millekään kiviselle pinnalle! Ja vielä tiedoksi niille, jotka eivät tätä ennestään tienneet mutta haluavat tietää: näitä rappuja kutsutaan espanjalaisiksi sen vuoksi, että lähistöllä on Espanjan Vatikaanin-suurlähetystö.

Nämä  nähtävyydet ihasteltuamme palasimme hotellille ja lepuutimme hetken jalkojamme sen miellyttävän livemusiikin säestyksellä. Sen jälkeen mätimme roppakaupalla lisää vaatetta päälle ja hurautimme taksilla Stadio Olimpicolle katsomaan jalkapallo-ottelua AS Roma - Inter Milan. Meillä oli paikat aivan Roman fanikatsomon vierestä, ja olihan se tunnelma huikea. Laulu raikui ja liput liehuivat. Meininki oli oikein viihdyttävä niin katsomossa kuin kentälläkin - mutta kun siellä oli niin hiivatin kylmä!!! Vettäkin satoi raliasti. Onneksi katsomo oli katettu, joten emme sentään enää kaupan päälle kastuneet. Koko ajan kuitenkin mielessäni kalvoi ajatus siitä, että ellemme saisi pelin päätteeksi taksia, edessä olisi pahimmillaan viiden kilometrin talsinta hotellille siinä koiranilmassa. Tämän kohtalon välttääksemme hipsimme pois jo noin varttia ennen pelin loppua (Milano johti siinä vaiheessa 2-0, joten jo senkin puoleen oli varmasti hyvä ajatus poistua ennen pahantuulista fanilaumaa) ja saimme kuin saimmekin käsiimme taksikuskin heti stadionin portilla. Matkan hinta oli "yllättäen" nelinkertaistunut verrattuna siihen, mitä se oli toiseen suuntaan ollut, mutta eipä siinä paljon auttanut turismon tingata. Nolla astetta ja kaatosade ynnä alle kymmenen taksia parillekymmenelletuhannelle katsojalle takasivat aika messevät myyjän markkinat. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että oli hyvin sijoitettu ylimääräinen rahasumma se!

Maanantaiaamuna heräsimme sitten tällaiseen näkymään:


Ensireaktio: Hihii, kaksi senttiä lunta! Roomassa! Seuraava reaktio: Helvata, kylmää ja märkää. No, onneksi tänään onkin tarkoitus viettää koko päivä sisätiloissa Vatikaanin museoissa. Todellisuus valkeni (huomaa kekseliäs sanavalinta) vasta, kun haimme aamiaislipukkeemme hotellin vastaanotosta. "Buongiorno! Aamiainen on kyllä tarjolla tänäänkin - se onkin sitten ainoa asia, joka tänään toimii! Koulut ovat kiinni, bussit eivät kulje, metrot eivät kulje, taksit eivät kulje..." kertoili vastaanoton setä ystävällisesti. "Jaa, mitenhän me sitten pääsemme Vatikaaniin?" kysyimme. "Ei sen väliä, sillä Vatikaani on tänään kiinni, sieltä on lähetetty tiedote kaikkiin hotelleihin", vastasi setä yhtä iloisesti. No, hyvä sentään että saimme tiedon, joten ehdimme perua ennakkoon varaamamme liput. Kun kysyimme, mitä me sitten voisimme tehdä, vastaus oli innostunut: "No kierrelkää nähtävyyksiä ja ihmetelkää, kun niillä on lunta!" Vastaanottovirkailija - noin viisikymppinen herrasmies - kertoi näkevänsä kotikaupungissaan lunta nyt kolmatta kertaa elämässään. Meille sen sijaan tuon valkoisen ihmeaineen uutisarvo ei ollut kummoinenkaan...

Ensireaktio: Että mitähän v###ua?!? Kaksi senttiä lunta ja koko kaupunki on täysin jumissa?! Seuraava reaktio: No hitto. Me olemme Suomesta, meitähän ei pari lumihiutaletta pysäytä! Me halusimme nähdä tänään Vatikaanin ja mehän näemme tänään Vatikaanin! Pakkasimme päällemme jotakuinkin joka ainoan vaatekappaleen, joka laukusta löytyi, ja lähdimme kävelemään kohti Paavin valtakuntaa, johon ei ollutkaan matkaa kuin pari kilometriä (oi-katso-miten-ihania-kujia pitkin), joten ihan turha se taksi olisi ollutkin.Ostin matkan varrelta lämpimän kaulahuivin vielä varustustani täydentämään.

Kun pääsimme Sant'Angelon linnaan johtavalle sillalle, tilanteen ainutlaatuisuus alkoi todella painua tajuntaamme: Roomassa käy miljoonia turisteja vuosittain, ja he ottavat satoja miljoonia kuvia näistä samoista maisemista - mutta eipä kovin monella ole tällaisia kuvia kuin meillä! Ja voi kyllä, Rooma on todella huikaisevan kaunis lumihunnussaan(kin)!!!




Pietarinkirkkoa ja muita Vatikaanin ihmeellisyyksiä pääsi tosiaan ihailemaan vain ulkoa päin, mutta kyllähän niissäkin silmä ja sielu kummasti lepäsi.



Paikallinen turisti-info sentään oli auki, ja sieltä varasimme opastetun kiertokäynnin seuraavaksi iltapäiväksi. Paluumatkalla pistäydyimme vielä Sant'Angelon linnassa, joka mitä ilmeisimmin oli kaupungin ainoa avoinna oleva kohde (tai no, ei sielläkään ihan joka paikkaan päässyt, mistä syystä lipun sai puoleen hintaan) ja jonot olivat sen mukaiset, mutta olihan se ehdottomasti pistäytymisen arvoinen paikka. Sitä mestarillisen taiteen määrää! Pelkästään sisäkatoissa oli enemmän kauneutta kuin keskitason taidemuseossa!


Illallispaikkaa haeskellessamme huomasimme jonkinlaisen ostoskeskuksen. Se sijaitsi todella hulppeassa talossa, joten epäröimme, uskaltaisiko sinne tavallisen turistin budjetilla edes vilkaista. Lopulta kuitenkin ajatus sisätiloihin pääsemisestä tuntui niin houkuttelevalta, että rohkaistuimme peremmälle. Yllätykseksemme suurin osa myymälöistä olikin sangen kohtuuhintaisia - tyypillistä Roomaa: kun ei ole muuta kuin hulppeita rakennuksia, niin sitten ne edullisemmatkin paikat sijaitsevat sellaisissa! Ostin villapaidan sekä uuteen kaulahuiviini mätsäävän pipon.

Seuraavaksi päiväksi meillä oli varattuna liput Colosseumille ja Forum Romanumiin. Miäs vitsaili verryttelevänsä hyvin etukäteen, että olisi sitten valmis taistelemaan siellä areenalla.

Vähänpä tiesimme, miten osuvaksi tuo vitsi osoittautuikaan...

Suuntasimme Colosseumille heti paikan avautumisaikaan puoli yhdeksäksi. Meillä oli jonon ohittamiseen oikeuttavat liput, mutta ne piti kuitenkin vaihtaa varsinaisiksi pääsylipuiksi lipputiskillä, joten liityimme jonoon odottelemaan tiskin avautumista. Ihan puoli yhdeksältä se ei avautunut, mutta eipä sitä kai niin minuutin päälle... Riivatun kylmähän siinä jonossa vain oli seistä, kun aurinko ei ollut vielä kivunnut amfiteatterin muurien yli. Siinäpä tulivat pipo, kaulahuivi ja villapaita tarpeeseen! (En ehkä ole kovin hyvä ennakoimaan, mutta onneksi olen sen edestä hyvä shoppailemaan!)

Hieman yhdeksän jälkeen lippuluukulle ujutettiin A4-kokoinen tiedote, jossa kerrottiin, että Forum Romanum pysyisi suljettuna koko päivän liukkaan kelin vuoksi. Huokaus. Mutta entäs Colosseum sitten? Henkilökunnasta ei näkynyt vilaustakaan, mutta jonottajien keskuudessa kiersi sitkeä huhu, että amfiteatteri saattaisi kuitenkin jossain vaiheessa avautua. Lähdimme kiertelemään paikkaa saadaksemme kuvia edes ulkoapäin. Lopulta yhytimme yhden henkilökunnan edustajan, jolta kysyimme, milloin Colosseumille mahdollisest pääsisi. "Ehkä kymmeneltä, ehkä ei koskaan", kuului tympeä mutta tyhjentävä vastaus. Päätimme jäädä ainakin joksikin aikaa odottelemaan. Palasimme siis jonoon sille lippuluukulle, jolla jonottamisen välttämiseen oikeuttavan ennakkolipun haltijoiden oli määrä asioida.

Ja sitten odotimme.


Ja odotimme.


Ja odotimme. Jono takanamme kasvoi, mutta me olimme onneksi aika keulilla. Lopulta puoli yhdeltätoista avattiin yksi lippuluukku! Kyllä, yksi. Ei se, jolle me jonotimme, vaan viereinen. Jonot muuttuivat silmänräpäyksessä kaoottiseksi laumaksi. Onneksi miäheni on pitkä ja terve eikä pelkää tungoksia, kuten minä. Ja onneksi hän oli valmistautunut siihen gladiaattoritaisteluun - sellaista hän nimittäin sai toden teolla käydä pitääkseen itseään olkapäähän ylettyvät espanjalaisneitokaiset sekä raavaammatkin ranskalaisuroot takanaan. Ja lopulta, noin puolen tunnin vääntämisen jälkeen, meillä oli kädessämme liput Colosseumille! Sitten vain amfiteatterille menevän jonon jatkeeksi. On se hyvä, että ostimme ne jonon ohi -liput...

Oliko se Colosseum sitten näkemisen arvoinen? Oli, ilman muuta. Oliko se kaiken sen jonottamisen, odottamisen, palelemisen, häsläämisen yms. sekasorron arvoinen? No ei. Vanhaa kiveä, sitähän se kuitenkin pohjimmiltaan on. Mutta olisihan se ollut noloa palata Roomasta käymättä siellä. Enkä halua edes kuvitella, miltä sama ruljanssi olisi tuntunut 40 asteen helteessä ja tuhatkertaisen väkimäärän kera.

Colosseumilta siirryimme suoraan Vatikaaniin ja liityimme kiertokäyntilaumaamme. Oppaamme Giovanni vaikutti sillä lailla hellyttävällä tavalla nuhjuiselta ja elämäänsä - tai ainakin työhönsä - kyllästyneeltä, mutta sangen kelvollisella englannin kielellä hän kertoili meille kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita niin Vatikaanista kuin Roomastakin. Opastetulla kierroksella käytiin läpi vain pieni osa Vatikaanin museoista, sillä, kuten Giovanni asian ilmaisi, "museoissa on yhteensä 7 km käytäviä ja älkää luulkokaan, että minä enää tässä iässä rupean sellaisia matkoja kävelemään!" Ja niiden käytävien varrella on kuulkaa sitten taidetta! Jälleen kerran joudun vain toteamaan, että edes minun, kuutta kieltä puhuvan viestinnän ammattilaisen, sanat eivät mitenkään riitä kuvaamaan sitä suunnatonta mestariteosten kavalkadia, joka tuntuu jatkuvan kaikkialla silmänkantamattomiin. Esineistöä on kirjaimellisesti liiaksi asti jopa itse museoille; esimerkiksi yhteen puutarhaan tullessamme Giovanni totesi ihan sivumennen, että "no tuossa räystään alla on alkuperäisiä patsaita faaraoiden ajan Egyptistä, ne nyt vain ovat siinä, koska ne eivät oikein kestä säätä, mutta ei niille ole mitään paikkaakaan keksitty. Sen sijaan nuo leijonapatsaat tuossa ovat kiveä, ne kestävät kyllä olosuhteita ja kosketustakin, joten jos ette koskaan ennen ole sattumoisin hiplanneet 3000 vuotta vanhaa kiveä niin siinä sitä nyt olisi, käykää ihmeessä koittamassa!"

Patsastaidetta silmänkantamattomiin
Kuinkahan monta kertaa kierroksen aikana Giovanni totesi jostain teoksesta, että kyseessä on yksi maailman kymmenestä tunnetuimmasta taideteoksesta (yritin laskea, ihan kymmeneen en päässyt - no, onhan Mona Lisa Louvressa)? Ja olihan niitä siellä! Belvederen Apollo, Laokoon, Julius Caesar...Kävelimme tuhansia vuosia vanhoja mosaiikkilattioita pitkin loputtomalta tuntuvan gobeliinikäytävän läpi, ja lopulta päädyimme Sikstuksen kappeliin. Siellä ei valitettavasti saa ottaa valokuvia eikä edes puhua, mutta ei siksi, eihän siellä meinannut muistaa edes hengittää - aivan kirjaimellisesti henkeäsalpaavan vaikuttava paikka! Upeissa väreissä hehkuvat, taidokkaasti restauroidut Michelangelon seinä- ja varsinkin kattofreskot ovat aivan mielettömiä! Olisin voinut seistä siellä ahtaassa, ähkytäydessä kappelissa niska kenossa varmaan niin kauan, ettei pääni enää olisi taipunut takaisin normaaliin asentoonsa, mutta valitettavasti Giovanni paimensi meitä jatkamaan vielä Pietarinkirkkoon. Se puolestaan on suuren suuri, ja toki niin ikään täynnänsä huikeaa, maailmankuulua taidetta - esimerkiksi heti ovensuussa on Michelangelon kuuluisin työ Pietá - mutta jotenkin se jätti minut vähän kylmäksi. Liekö sitten kyse ollut jo turnausväsymyksestä vai mistä, mutta aika pikaisen kiertelyn jälkeen totesimme miähen kanssa, että eiköhän se ollut nyt nähty. Pietarinkirkko, Vatikaani - ja koko Rooma siltä erää. Lento kotiin lähti heti seuraavana aamuna.


Arrivederci Roma! Yhtään en pahastuisi, vaikka vielä tapaisimmekin - mutta ehkä hieman paremman sään aikaan kuitenkin...

lauantai 13. tammikuuta 2018

Sähköinen asiointi on ilomme

Olen nyt ottanut uuden puhelimeni käyttöön. Sen nimi on Kultu, koska se on kullanvärinen, ja tykkään siitä kovasti. Aikansa se tietysti aina ottaa, ennen kuin uuden laitteen kaikkien toimintojen kanssa sinuiksi pääsee, mutta koko ajan tutummiksi tässä tullaan. Ensimmäiseen puhelinsoittoon en kylläkään osannut vastata, mutta Candy Crush Sagan sain heti toimimaan. Asiat tärkeysjärjestykseen. Harvoinpa minulle nykyään kukaan soittelee, korkeintaan väkisinmyyjät.

Asensin tietenkin uuteen puhelimeen myös verkkopankin tunnuslukusovelluksen. Sitä en vain tajunnut, ettei se sovellus tai verkkopankkini mitenkään voi tunnistaa minua edelleen samaksi käyttäjäksi - tunnuslukusovelluksen käyttö täytyi tietenkin aloittaa ihan nollasta.

Kas näin se käy: "Kirjaudu verkkopankkiisi ja tilaa tunnuslukusovelluksen aktivointikoodi." Ööö anteeksi mutta kuinkahan minä ilman toimivaa tunnuslukusovellusta sisään kirjaudun?!? Kirjautumissivulla on vaihtoehtoina tunnuslukukortti, tunnuslukusovellus ja tunnuslukulaite. Mitään edellä mainituista minulla ei siis ole käytettävissä.

Totean, että minun lienee viisainta soittaa pankin asiakaspalveluun. Valitsen numeron. Automaatti vastaa ja pyytää kertomaan lyhyesti, mitä asiani koskee.
"Verkkopankin tunnuslukusovellus", artikuloin mahdollisimman selkeästi.
"Varmistetaan: koskeeko asiasi verkkopankkitunnuksia? Kyllä - paina yksi; ei - paina kaksi."
No riittävän lähellä, tuumin, ja painan ykköstä.
"Puhelusi yhdistetään asiakaspalvelijalle hetken kuluttua. Tunnistautumisen helpottamiseksi anna käyttäjätunnuksesi ja paina ruutu."
Naputtelen käyttäjätunnukseni ja risuaidan.
"Valitse tunnistautumistapa: Tunnuslukukortti - paina yksi; tunnuslukosovellus - paina kaksi; tunnuslukulaite - paina kolme."
Mutta kun ei minulla hemmetti soikoon ole yhtäkään noista käytettävissä, juuri siksihän minä tässä yritänkin teille soittaa!!! Tuumin, että jos en reagoi pyyntöön mitenkään, automaatti siirtyy prosessin seuraavaan vaiheeseen. Olen väärässä. Pienen tuumaustauon jälkeen automaatti toistaa pyyntönsä:
"Valitse tunnistautumistapa: Tunnuslukukortti - paina yksi; tunnuslukosovellus - paina kaksi; tunnuslukulaite - paina kolme."
Alkaa jo hieman verenpaine nousta. Päätän kokeilla, kelpaisiko automaatille mikä tahansa vastaus, ja painan risuaitaa. Kelpaa. Vihdoin puheluni yhdistetään ihan oikealle elävälle ihmiselle, vieläpä oikein mukavalle ja asiantuntevalle sellaiselle. Hän kehottaa avaamaan tunnuslukusovelluksen vanhasta puhelimestani, jos se vain on edelleen toimintakunnossa; sovellus toimii kyllä ilman SIM-korttiakin. Kaivan puhelimen kaapista, viritän akun takaisin paikoilleen ja käynnistän sen. Käynnistyminen kestää oman aikansa (yksi syy, miksi halusinkin vaihtaa puhelinta), mutta asiakaspalvelija haluaa odottaa langan päässä varmistaakseen, että prosessi onnistuu.

Lopulta puhelin käynnistyy. Kun taustakuva pläjähtää näyttöön, tajuan ottaneeni miähen entisen puhelimen. Joo siihen oli syynsä, että tällä kertaa valitsimme tarkoituksella eri väriset! Sovimme asiakaspalvelijan kanssa, että voin kyllä hakea koodin myös omalla vanhalla puhelimellani, jahka sen jostain löydän, mutta hän lähettää koodin minulle joka tapauksessa myös postitse. Luulenpa, että jään odottelemaan sitä, kun ei minulla tässä mitään akuutisti erääntyvää laskua ole käsissä. Minusta vähän tuntuu, että saa mobiilimaailmassa seikkailu hetkeksi aikaa riittää.

Mutta kivoja kuvia Kultu osaa ottaa (tämä olikin yksi ratkaisevista tekijöistä puhelinta valitessani). Siinä on esimerkiksi erityinen "suuri aukko" -lisätoiminto, jonka avulla saa hienon syväterävyysvaikutelman.


Kyä tää tästä.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Viimeinen meloni!

Jahas, se olisi taas yksi vuosi eletty. Facebook-päivityksistä päätellen kulunut vuosi on ollut monille ystävilleni raskas ja vaikea - heti aamusta alkoi uutisvirta täyttyä "tervemenoa, ei tule ikävä, olisipa korkea aika olla jotain parempaa luvassa" -henkisistä vuosikatsauksista. Toivon vilpittömästi, että kaikille näille ystävilleni - kuten ihan kaikille muillekin! - tuleva vuosi tosiaan toisi tullessaan käänteitä parempaan ja paljon iloisia, onnellisia hetkiä!

Itse en kyllä voi yhtyä tuohon kuoroon. Minulle vuosi 2017 oli ihan semi-jees.

Kuluneen vuoden aikana sain merkitä aika monta rastia "bucket list" -kirjanpitooni, luetteloon asioista, jotka haluan elämäni aikana tehdä, nähdä ja/tai kokea:
- Juoksin puolimaratonin. Ei tullut voittajafiilis, ei iskenyt kipinä lähteä uudelleen kokeilemaan - pikemminkin nolotti ja jopa inhotti, kun se otti niin koville ja aika oli niin onnettoman huono. Mutta todistinpa kuitenkin itselleni, että tosiaan pystyn siihen, ja vieläpä ihan ex tempore, käytännössä kokonaan ilman lajitreeniä. Normaali ihminen varmaan pitäisi sitä ihan hyvänäkin saavutuksena. Ja kai minäkin nyt jo näin riittävän pitkän ajan jälkeen voin varovasti myöntää, että oli se ehkä ihan semi-jees.
- Näin ja koin Balin. Nyt loppuvuodesta olenkin palannut loman tunnelmiin ja katsellut hienoja kuviamme siitä tulivuoresta, joka äskettäin aktivoitui ja purkautui. Mahtava on luonto, turha on ihmisen harhaluuloja omasta suuruudestaan elätellä.
- Kävin nyrkkeilytunneilla. Syksyllä sain vihdoin aikaiseksi ilmoittautua ihan oikean nyrkkeilyseuran kuntonyrkkeilykurssille. Olen jo pitkään ollut erittäin kiinnostunut nyrkkeilystä, mutta käytännön kokemusta siitä minulla ei ollut juuri lainkaan, mitä nyt body combatissa olin joitain tekniikoita omaksunut ja oman kuntosalini lyhyellä nyrkkeilykurssilla käytännössä vähän jotain kokeillut. Toiveenani olikin nimenomaan oppia oikeasti vähän nyrkkeilemään ja saada kovaa treeniä siinä sivussa. Valitettavasti vain kurssi tuotti pettymyksen molemmissa näissä suhteissa. Nyrkkeilyopetus tarkoitti sitä, että ohjaaja näytti kerran, mitä oli tarkoitus tehdä, ja sen jälkeen me räpelsimme mitä räpelsimme pareittain ilman että kukaan kertoi, oliko tekemisemme sinne päinkään sitä mitä piti. Joka tunnista puolet käytettiin kuntopiiriin, joka oli vaativuustasoltaan hyvin vaatimatonta - olihan suurin osa ryhmäläisistä aloittelijoita ylipäänsä koko kuntoilun suhteen. Pettymys oli se. En jatka enää keväällä, vaan käytän senkin ajan johonkin tehokkaampaan jumppaan omalla kotisalillani. Toivottavasti vielä jostain löydän hyvän nyrkkeilytreenipaikan!

Mitähän sitten muuta..? Kovin oli tavanomainen vuosi. Töitä tein (taas) liikaa. Tervepäisempi ihminen varmaan lupaisi edes yrittää järkeistää sitä menoa, mutta minä en viitsi, kun en siinä kuitenkaan onnistuisi. Kiitollinen saan olla, kun näinä maailmanaikoina minulla on oikein kaksin kappalein työpaikkoja ja mahdollisuuksia olla hyödyksi muille ihmisille ja yhteiskunnalle - ja itselleni. Työ on minulle erittäin keskeinen osa-alue elämässä, merkittävä identiteettini määrittäjä ja tärkeä omanarvontunteen ja ihan rehellisesti onnellisuudenkin lähde. Olen kehittänyt ihan oman hashtaginkin: #ideologisestityöteliäs.

Eihän vuonna 2017 tietenkään kyyneleiltäkään vältytty. Viikatemies se niitti satoaan, menetin kaksi todella tärkeää ja läheistä ihmistä: uusäitini ja mummini. Tätä asiaa reflektoidessani koin melko karmaisevan oivalluksen: niin oma äitini kuin molemmat mummonikin ovat kuolleet, eli minähän olen nyt sukulinjani vanhin nainen. Oikein matriarkka!!! Ja kun minulla ei tytärtä ole, niin ellei poikani joskus tytärtä saa, olen myös sukulinjani viimeinen nainen. Viimeinen meloni!!!

Hetkellisesti tuo oivallus kouraisi vatsanpohjasta. Mutta ei se loppujen lopuksi sentään kovinkaan dramaattinen asia ole. Minulla on tapana ottaa ihmiset ihmisinä, tekemättä mitään kynnyskysymystä siitä, ovatko he mies- vai naispuolisia. Ja ihania miehiä sukupuussani vielä riittää molemmin puolin. Olen ehkä ainoa nainen tällä oksalla, mutta olenpa sitten sitäkin pontevampi.

Ei muuta kuin pontevana uuteen vuoteen vain!

torstai 28. joulukuuta 2017

Service, please!

Päätimme miähen kanssa käydä vähän kausialennusostoksilla. Molemmilla oli tarve uudelle puhelimelle, joten suuntasimme ensimmäiseksi Poweriin. Ihmettelimme, tutkailimme ja käpälöimme erilaisia luureja, tavasimme niiden tietoja tuotekorteista, napsimme koekuvia. Myyjä katseli meitä kaikessa rauhassa tiskinsä takaa. Totesimme, ettemme oikein tulleet asiasta juuri hullua hurskaammiksi, ja päätimme jatkaa kierrosta.

Koska myös minun jumppakengilläni alkavat olla kilometrit täynnä, suuntasimme seuraavaksi naapurissa sijaitsevaan XXL-urheilukauppaan. Siellä olikin seinän täydeltä toinen toistaan päheemmän näköisiä sisäurheilukenkiä. Ihmettelin, tutkailin ja käpälöin erilaisia malleja ja tavasin niiden tietoja tuotekorteista. Myyjä katseli touhuani sivusilmällä sen aikaa, kun puhui puhelua, mutta poistui sitten toisaalle. Miäs eteni kalastusosastolle, ja sanoin seuraavani perässä, ellei kukaan tulisi myymään minulle kenkiä. Ei tullut. Ja koska en kokenut tulleeni tuotekorttien tiedoista hullua hurskaammaksi, jatkoimme kierrosta.

Seuraava etappi oli Elisa Shopit. Siellä ystävällinen nuori miesmyyjä liittyi seuraamme heti ovella ja esitteli auliisti meille erilaisia puhelimia, kertoili niiden hyvistä ja huonoista puolista sekä niin omista kuin työkavereidensakin käyttökokemuksista, ilmaisipa sangen rehellisesti mielipiteensä myös eri mallien hinta-laatusuhteesta. Lopulta, yli puoli tuntia myöhemmin, olimme tehneet valintamme. Päädyimme miähen kanssa molemmat samaan puhelinmalliin, mutta päätimme ottaa eriväriset, etteivät ne sitten menisi sekaisin keskenään. Olimme oikein tyytyväisiä ja hyvillä mielin valmiina tekemään kaupat. Mutta mitä ihmettä tässä kohtaa tekee myyjä? Toteaa tyynenä: "Meillä ei ole näitä puhelimia täällä, ovat lopussa kun ovat olleet tarjouksessa ja joulun alla niitä on mennyt kuin siimaa. Voidaan tietysti tehdä tilaus tuosta, saatte sen lähipostiinne parin päivän kuluttua, mutta ehkä teidän kannattaa mennä Poweriin tai Giganttiin, niillä on isommat varastot, saatte puhelimenne heti mukaan."

Siis anteeksi kuinka?!? Sen sijaan, että olisi tehnyt kaupat - vaikka sitten toimitusmyynnillä - tyyppi ohjasi meidät kilpailijoiden pakeille?!? Voinemme aika vahvasti olettaa, että Elisa Shopitin myyjät eivät ole provikkapalkalla...

No, Powerissahan olimme jo käyneet. Ystävämme Internet kertoi, että myöskään lähimmässä Gigantissa ei kyseisiä puhelimia ollut, mutta viereisessä Telia-myymässä oli tietojen mukaan kumpaakin haluamaamme väriä vielä jokunen kappale. Sinne sitten, ja vuoronumero kourassa palvelua odottamaan. Kun meidän numeromme sitten huudettiin, kerroimme mitä olimme vailla. Myyjä avasi kaapin, siirteli paketteja, ei näkynyt meidän haluamaamme mallia. "Onks niitä tullu tänään? Onks meillä niitä?" huikkasi myyjä kollegalleen. "Ei oo", vastasi kollega. "Ei oo", toisti myyjä meille. Sen pituinen se. Ei puhettakaan, että  hän olisi tarjoutunut esimerkiksi toimitusmyynnillä tilaamaan puhelimet meille. Voinemme aika vahvasti olettaa, että myöskään Telia Shopin myyjät eivät ole provikkapalkalla...

Alkoi jo "vähän" keittää. Menimme kahville. Joimme kahvimme, jonka olimme itse kaataneet kuppiin, ja söimme (kuivakat) pullamme, jotka olimme itse onkineet vitriinistä lautasillemme, ja lopuksi kiikutimme kiltisti astiamme tiskirullakkoon.

Kävimme hypermarketista ostamassa kahvipaketin viemiseksi tuttaville, joiden luo olimme menossa kylään. Itsepalvelukassalle oli pidempi jono kuin tavallisille kassoille, joten päädyimme maksamaan ostoksemme ihan oikealle ihmiselle. Se jäikin ostosreissun ainoaksi ostokseksi.

Myöhemmin illalla miäs kävi ostamassa itselleen puhelimen lähiostoskeskuksen Powerista, mutta minun haluamaani väriä siellä ei ollut. Tilasin omani Elisan netti-Shopitista. Samalla vauhdilla maksoin joitain laskuja nettipankissa, mistä hyvästä tietenkin maksan myös pankille palvelumaksua. Päivä oli käynyt siinä määrin voimille ja ennen kaikkea hermoille, etten jaksanutkaan lähteä enää illalla jumppaan - tosin jo eilisessä jumpassa olinkin huomannut jalkaterieni kipeytyvän hieman kuluneissa kengissä pomppelehtiessani. Ehkä sitten taas joskus, jos joku myisi minulle uudet jumppakengät...

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Miksi me oikein suostumme tällaiseen epäpavelukulttuuriin?!?

Entä jos kodinkoneliikkeissä otettaisiin käyttöön provisiopohjainen bonuspalkkiojärjestelmä myyjille (kai monessa sellainen jo onkin)? Näinköhän se ennen pitkää maksaisi itsensä takaisin kasvaneena myyntinä?

Entä jos me kieltäytyisimme juoksentelemasta sukkasillamme pitkin kauppoja ja kykkimästä kenkälaatikoiden kokomerkintöjen äärellä? Entä jos jokaiseen Suomen urheilukauppaan palkattaisiin edes osa-aikaisesti yksi työntekijä lisää kertomaan tuotteiden ominaisuuksista ja tuomaan asiakkaille sovitettavaa? Kai maar se ainakin ensi alkuun kenkäparin hinnassa näkyisi, mutta näinköhän se ennen pitkää maksaisi itsensä takaisin työttömyysmenojen laskuna?

Entä jos me vain järjestelmällisesti kieltäytyisimme viemästä likaisia astioitamme ravintolassa tiskiin? Veikkaan, että kaikki eivät korjaa omia tiskejään kotonakaan, mutta kuuliaisesti tekevät sen kuitenkin ravintolassa, vaikka kyllä sillä kahvin hintakatteella pitäisi jotain lisäarvoakin pystyä tarjoamaan! Entä jos jokaiseen Suomen kahvilaan palkattaisiin edes osa-aikaisesti yksi työntekijä lisää huolehtimaan niistä tiskeistä ja muustakin palvelusta? Kai maar se ainakin ensi alkuun kahvikupin hinnassa näkyisi, mutta näinköhän se ennen pitkää maksaisi itsensä takaisin työttömyysmenojen laskuna?

Entä jos? Miten olis?

maanantai 25. joulukuuta 2017

Joulutunnelmissa

Joulun alla läheiset kyselivät, mitä minä toivoisin joululahjaksi. En millään keksinyt vastausta. Toiveeni olivat joko mitättömän pieniä (spagettimitta, siis sellainen erikokoisin rei'in varustettu lämiskä, josta näkee, paljonko raakaa spagettia täytyy millekin ruokailijamäärälle laittaa kattilaan), järjettömän suuria (hybridi-Bemari) ja/tai ihan vain järjettömiä (Louboutinin korkkarit - minähän kuitenkin käytän korkkareita joskus kahdestikin vuodessa) - tai sitten silkkaa utopiaa. Nimittäin itse asiassa Jarkko Ahola tässä ihanassa joululaulussaan kertoo tasan tarkkaan kaiken sen, mitä minä oikeasti toivon, ihan mihin tahansa aikaan vuodesta:

...et sydän ois ees hetken aikaa huoleton...

Tänä vuonna vietimme joulua anoppilassa. Rauhan suhteen eivät odotukset olleet kovinkaan korkealla, sillä joulunviettoon oli tulossa myös miähen veli perheineen - koirineen kaikkineen. Ei sillä, tietenkin on aina yhtä ihanaa saada koko lähisuku koolle, mutta kaksi alle kouluikäistä joulupukkiin uskovaa pikkuprinsessaa, yksi angstinen teini ynnä kaksi riehakasta, räkyttäväistä pystykorvaeläintä vaikutti melkoisen kaoottiselta yhtälöltä. Löimme vetoa siitä, mikä katastrofi tapahtuu ensimmäisenä: kumpi koirista kaataa kuusen tai pissaa siihen, kumpi pikkuneideistä loukkaa itsensä henkisesti/fyysisesti pukinkyttäyshötkyssään tai ehtiikö teini spoilata pukkitarinan tai mahdollisesti koko joulun esimerkiksi rallattelemalla, että ei itkeä saa, ei meluta saa, pukki voi tulla haulikon kaa...

Kaikki sujui kuitenkin aivan yli odotusten! Toki koirilla oli toisilleen huomattavan paljon huomattavan painokasta asiaa, mutta enimmäkseen ne kuitenkin keskittyivät vaihtamaan niitä kuulumisiaan tosi hyvässä hengessä paikoillaan seisten eivätkä yhtään nahistelleet tai muutenkaan singahdelleet pitkin taloa. Aika monta tuntia riitti karvakuonoissa virtaa, mutta ennen pitkää louskutuksesta tuli loppu. Lopulta karvaserkukset poseerasivat jo näin mallikkaasti perinteisessä joulupotretissa miähen suvun perintökalleutena kulkevalla 1700-luvun sohvalla:


Pukkikin tuli ja täydestä meni, vaikka pari kertaa kehottikin pikkulikkoja laulamaan jotain mummille (joka juuri silloin oli pahaksi onneksi saunaa siivoamassa). Kaikki olivat olleet siinä määrin kilttejä, että mieluisia lahjoja paljastui jokaisen paketeista. Sitä mielenrauhaa ei ollut minkään kaupan valikoimasta löytynyt, mutta jotain ihan melkein vastaavaa kuitenkin:



Kalasandaalit! Kuka tässä mitään Louboutineja kaipaa!

Jännittävän päivän uuvuttamat pikkuprinsessat suuntasivat ajastaan höyhensaarille ja teini vetäytyi aittaansa testaamaan mieluisinta lahjaansa, uusia kaiuttimia (siihen loppui lähiseudun metsäneläinten joulurauha). Me aikuiset katselimme televisiota ja rupattelimme. Oli ihanaa viettää pitkästä aikaa iltaa yhdessä!

Jonkin ihme aasinsillan kautta lanko otti puheeksi netissä kiertäneen sipulinsyöntihaasteen: Tehtävänä oli pistellä yhdeltä istumalta naamaansa yksi n. 200-grammainen raaka sipuli, mutta eräs tubettaja oli hieman nostanut panoksia ja yrittänyt syödä kokonaisen kilon sipuleita kerralla. Haaste päättyi puolivälissä luovuttamiseen saatteella "Voi v###u mä oon tyhmä!" Senhän nyt tajuaa erkkikin, että on aika tyhmää edes yrittää syödä kokonaista kiloa yhtään mitään yhdeltä istumalta, mutta kai sitä nyt yksi sipuli menisi ihan hyvin, tuumimme veljen vaimon kanssa.


Joo, varmaan arvaattekin, miten siinä sitten kävi. Jotenkin ihmeellisesti me päädyimme pöydän ääreen nyrkinkokoiset sipulit edessämme. Miäs ja lanko videoivat tapahtumaa, anoppi napsi kuvia kameralla ja appiukko toimi virallisena valvojana.


Ja ehkä arvaatte senkin, miten siinä sitten kävi. No jos ette arvaa niin voin kertoa, että kyllä ei ole helppoa syödä kokonaista raakaa sipulia sellaisenaan, kyljestä haukaten kuin omenaa! Ei vaikka olisi suurikin raa'an sipulin ystävä, kuten minä. Ensi alkuun suurin ongelma oli se, että meinasin tikahtua nauruun ja sitä myötä myös siihen sipuliin. Sitten alkoi silmistä valua vettä - sekä naurun että sipulin takia. Sitten alkoi jo suussa nipistellä ja poltella siinä määrin, että meinasi hymy hyytyä. Yhteisestä sopimuksesta totesimme veljen vaimon kanssa, että haaste päättyi tasapeliin: kumpikin sai rouskutettua aika tasan puolikkaan siitä sipulista.

Ja joo, jos ette arvaa niin senkin voin kertoa, että sipuli maistuu suussa vieläkin, noin vuorokauden verran tapahtuman jälkeen. Mutta kyllä kannatti! En muista, milloin olisin viimeksi nauraa räkättänyt niin hervottomasti. Ja parasta oli, että samassa kuorossa räkättivät niin lanko vaimoineen kuin appivanhemmatkin. Sukupolvien ketjun täydentämiseksi miäs lähetti tapahtumasta ottamansa videon myös teinille aittaan. Vastausviesti kuului: "Oottekste ihan selvinpäin?" Siihen miäs (minun kehotuksestani) vastasi, että "Selvin päin ei ole yhdyssana. Ja sipuleita riittää sullekin." Teini ei kuitenkaan tarttunut haasteeseen. Joku voisi jopa sanoa, että poika on äitiään viisaampi...

Että sellainen joulu tänä vuonna. Elämäntäyteinen. Sipulinmakuinen. Aika ihana.




sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Pikavisiitti Alppien katveeseen

Innsbruckissa järjestetään määräajoin meidän alamme konferenssi. Professori suositteli lämpimästi, että osallistuisin tämänvuotiseen tapahtumaan. Reippaasti laitoinkin alkusyksystä esitelmäabstraktin tyrkylle, ja läpihän se meni (koska kyseessä on pienehkö konferenssi, johon yleensä otetaan riemumielin kaikki halukkaat mukaan).

Kun konferenssi sitten alkoi lähestyä, minun teki mieleni perua koko juttu. Lukuvuosi oli vaatinut raskaan veronsa, olin rättiväsynyt ja loppuvuoden kiireet painoivat edelleen päälle. Hain henkistä tukea poisjäämisaikeilleni niin kollegoilta, opiskelijoilta kuin miäheltänikin, mutta kaikki toistivat jotakuinkin samaa mantraa: Oma päätöksesi, mutta jos vain mitenkään jaksat niin mene nyt ihmeessä!-- Voithan sä ottaa koko reissun voittopuolisesti loman kannalta: makaat hotellissa kuin härski silli ja vetoat siihen, että Alpit blokkaavat nettiyhteyden, joten et voi tehdä mitään töihin liittyvää, tai kiertelet joulumarkkinoita ja hörpit glühweinia.  --Tietysti sä menet! --  Ootsä ihan hullu? Kerrankin työnantaja maksaisi konferenssimatkan ja sä edes harkitset ettet lähtis?!?

Päätin sitten uskoa enemmistön näkemystä ja lähteä matkaan. Konferenssi alkoi jo torstaina, mutta koska oma esitelmävuoroni oli vasta perjantaina enkä halunnut käyttää Suomen 100-vuotispäivää matkustamiseen, jätin ensimmäisen konferenssipäivän väliin. Torstaiaamuna siis nousin junaan, puksuttelin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, sieltä lennähdin Lufthansan siivin Müncheniin, missä sompailin itseni lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, joka kuljetti minut suoraan hotellilleni Innsbruckissa. Kuulostaa kätevältä ja suoraviivaiselta, vai mitä? Aikaa tähän kaikkeen kului kuitenkin yhteensä kymmenen (10) tuntia. Luulisi siinä ajassa ehtivän jo vaikka mihin tropiikkiin! Mutta siellä minä nyt sitten olin, sympaattisessa alppikaupungissa. Kuolemanväsyneenä ja sudennälkäisenä. Rahjustin ensimmäiseen kohdalle osuneeseen ravitsemusliikkeeseen, ilmeisen trendikkääseen burgeriravintolaan, mutustin ilmeisen trendikkään burgerin paikallisen punaviinin kera, palasin hotelliin ja kaaduin sängylle. Hämmästelin itsekin suuresti sitä, että olin koko päivän operoinut sujuvasti saksaksi. Avasin television, mutta totesin, että sankarillisesta saksan taidostani huolimatta en kestä katsoa Greyn anatomiaa enkä varsinkaan Star Warsia saksaksi dubattuna. Löysin yhdeltä kanavalta sentään Voice of Germanyn, jota kestin katsoa, koska siinä puhuttiin saksaa alun perinkin, ihastelin Samu Haberin kehittynyttä saksantaitoa ja nukahdin kuin murmeli talviuneen saman tien.

Oikeastaan pahin stressin aiheuttaja koko reissussa oli tämä legendaarisen olematon suuntavaistoni. Olin kyllä kartasta katsonut, että hotellilta yliopistolle on vain noin 10 minuutin kävelymatka ja reitti on sangen suoraviivainen - mutta minähän kyllä onnistun eksymään suoraviivaisimmallakin reitillä niin loistokkaasti ettei ole tosikaan. Mitä sä sitä stressaat, sähän puhut noin sataa kieltä, joten osaat varmasit kysyä neuvoa jos kerran eksyt! kannustivat ystävät ja kylänmiehet. Itse en ollut lainkaan yhtä luottavainen sen suhteen, että löytäisin perille millään kielellä annettujen ohjeiden perusteella, ellei minua kädestä pitäen johdateltaisi oikeaan paikkaan. Näin ollen päätin kulkea taksilla.

Ai että mitenkä meni noinniinku omasta mielestä? No ihan hyvin siihen saakka, kun taksi pudotti minut yliopiston  pääovelle. Vaan kun se oli ja pysyi lukossa. Samoin kuin joka ainoa muukin ovi koko kampusalueella. Eikä missään ollut ketään, ei edes yhtään satunnaista ohikulkijaa, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Pyörin ympäri autiota kampusaluetta kuin pieru nahkahousuissa ja vannoin, että saisi jäädä vihonviimeiseksi kerraksi, kun suostun lähtemään yhtään mihinkään ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa! Lopulta paikalle ilmaantui toinenkin harhautunut konferenssivieras, joka ohjelmaa tarkemmin vilkaistuaan huomasi, että perjantaipäivän konferenssitapahtumat eivät sijoittuneetkaan yliopiston pääkampukselle vaan lähistöllä sijaitsevaan sivurakennukseen. Paikka oli ilmaistu konferenssiohjelmassa hyvin epämääräisesti, ja jos asiasta olikin erikseen mainittu edellispäivänä, niin sitähän minä en ollut kuulemassa. Onneksi tämä kollega oli paikallinen opiskelija, joten hän kyllä osasi johdattaa minutkin oikeaan paikkaan ja tiesi myös kertoa, että Itävallassa vietettiin sinä perjantaina pyhäpäivää (neitseellisen sikiämisen muistopäivää tjsp, ilmeisen iso juttu katolisessa maailmassa), mistä syystä siis koko tienoo oli kuin mikäkin aavekaupunki.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Ehdin kuunnella päivän aloitusluennonkin melkein kokonaan, ja se olikin hyvin mielenkiintoinen. Sen jälkeen seurasi vaihteleva valikoima esitelmiä, joista suurin osa pidettiin saksaksi. Totesin, että vaikka vuosikaudet passiivisena uinunut saksantaitoni olikin osoittautunut huomattavasti vahvemmaksi kuin olin kuvitellut, akateemisen saksankielisen (vaihtelevalla esiintymistaidolla esitetyn) puheen kuunteleminen olisi vaatinut intensiivisempää keskittymistä kuin mihin rahkeeni riittivät. Eikä asiaa yhteään auttanut se, että yliopisto sijaitsee kuvankauniilla paikalla, ihmeellisen turkoosin joen varrella majesteettisten vuorten juurella, joten sekä katse että ajatukset karkailivat vääjäämättä yhtenään ikkunasta ulos.



Lounaalle lyöttäydyin parin italialaisen ja yhden britin seuraan. Söimme hot dogit läheisellä joulutorilla. Paikka oli juuri niin tunnelmallinen kuin vain keskieurooppalaiset joulutorit voivat olla, joskin se oli aivan ähkytäynnä väkeä - pyhäpäivän kunniaksi kaikki paikallisetkin olivat tietenkin sankoin joukoin liikkeellä. Nautin kuitenkin tunnelmasta ja ihastelin suuresti paikallista koristeellista arkkitehtuuria sekä tietenkin kaupunkia joka puolella vartioivia majesteettisia vuoria.





Oma esitelmäni oli vuorossa lounaan jälkeen. Se sujui odottamallani tavalla, ihan ookoo. Sen jälkeen kuuntelin vielä muutaman esitelmän, kävin italialaisen kollegan kanssa illallisella, palasin hotellille, kaaduin sänkyyn ja siirryin piakkoin höyhensaarille. Sitä ennen tein kuitenkin radikaalin päätöksen: En menisi enää lauantaina konferenssiin. En kuitenkaan ehtisi ennen paluumatkan alkua kuunnella kuin yhden session esitelmät, joista suurin osa olisi saksaksi (yksi vieläpä italiaksi), joten en niitä kuitenkaan edes täysin sisäistäisi. Ottaisin ennen lähtöä kollegalta saamastani neuvosta vaarin ja hemmottelisin itseäni hitaalla aamulla sekä kauniiseen kaupunkiin tutustumisella.

Näin teinkin. Kiertelin aamupäivän kaupungilla. Oli hieno sääkin: aurinko paistoi mutta samaan aikaan taivaalta kuitenkin leijaili myös harvakseltaan lumihiutaleita. Värikkäät, koristeelliset talot ja kaupunkia joka puolelta vartioivat vuoret tekivät edelleen yhtä suuren vaikutuksen.



Harmikseni en voinut juurikaan shoppailla, koska pienessä matkalaukussani ei ollut tilaa kummoisillekaan hankinnoille, mutta ostin kuitenkin vinon pinon suklaata tuliaisiksi ja joululahjoiksi. Nautin joulutorilla lounaaksi makkaraa ja perunasalaattia ja jälkiruoaksi glühweinin. Sitten alkoikin jo olla aika nousta taas lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, körötellä Müncheniin ja sieltä Lufthansan siivin Helsinkiin. Lentoni laskeutui sen verran myöhään, ettei junia enää kulkenut, joten edessä oli vielä köröttely bussilla Tampereelle ja sieltä vihdoin taksilla kotiin. Kotimatka kesti tuskastuttavasti vielä menomatkaakin kauemmin, yhteensä 12 tuntia. Käytin siis matkantekoon itse asiassa melkein enemmän aikaa kuin hereilläoloon perillä.

Että sellainen reissu, mutta tulipahan nyt sitten tehtyä. Käteen jäi parin uuden tuttavuuden käyntikortit, monta kaunista maisemakuvaa niin kameraan kuin päänsisäisenkin kovalevyn muistojen arkistoon, kattava valikoima suklaisia tuliaisia ja lahjoja sukulaisille ja tuttaville -  sekä valaiseva oivallus siitä, että tämä maailma se näköjään pyörii edelleenkin eikä kotiyliopistonikaan käsittääkseni ole kadonnut maailmankartalta, vaikka minä olinkin yhden lauantaipäivän tekemättä töitä.

Mutta silti olen edelleen aika vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen kerta, kun lähden konferenssimatkalle ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa. Mutta Innsbruckiin voisin kyllä mennä toistekin - hyvässä seurassa ja paremmalla ajalla!

maanantai 6. marraskuuta 2017

Maailma hei

Meillä oli oikein kunnon perheviikonloppu. Totesimme teinille, että ottakoon sen palkintona siitä, että selviytyi kokonaisesta kouluviikosta saamatta yhtään muikkaria, tai vastaavasti rangaistuksena siitä, että edellisviikolla tulikin sitten taas tyrittyä senkin edestä, mutta niin tai näin, perjantaina oli ohjelmassa koko perheen yhteinen keikkaelämys ja lauantaina leffa. Ihan iisisti tuo asiaan suhtautui, eikä hangoitellut vastaan edes siinä vaiheessa, kun ilmotin, että minä en sitten huoli keikkaseurakseni yhtäkään verkkareihin pukeutunutta henkilöä, eli vaatekaupan kautta olisi mentävä. Teimme suorastaan historiallisen suorituksen ja ostimme nuorelleherralle peräti neljä (4) vaatekappaletta, joista yksikään ei ollut urheilukaupasta! Kyllä oli sitten komea kaveri risaisissa farkuissa ja ylisuuressa mustassa hupparissaan. Äiti oli ylpeä.

Keikka oli Haloo Helsingin Hulluuden Highway -kiertueen esitys Tähti-Areenassa. Olimme hankkineet istumapaikat, jotka tarkoittivat numeroimattomia, vapaasti valittavia istuimia hyvin pienessä väliaikaiskatsomossa. Me saimme kyllä oikein hyvät paikat, koska olimme suht. hyvissä ajoin niitä varaamassa, mutta hieman minua ihmetyttivät ne sangen lukuisat tyypit, jotka ilmaantuivat katsomoon haahuilemaan tasan siihen aikaan, kun soiton piti alkaa, ja taivastelivat, miten ei ollutkaan enää jäljellä kuin hajapaikkoja. No haloo, mitenhän nyt niin...

Keikka alkoi lyhyehköllä setillä Haloo Helsingin ensimmäisen levyn antia. Biisit oli sovitettu aika raskaiksi, ja musiikki rokkasikin hyvin, mutta laulu jäi armotta jalkoihin. Uudemman musiikin osuuden alkupuoli oli hyvin kuorokaraokevoittoista. Esimerkiksi Jos mun pokka pettää -biisistä oli tehty hyvinkin veikeä uusi sovitus, mutta laulupuoli siinä jätettiin pitkälti yleisön huoleksi. Ehdin jo tuskailla, että onko tämä nyt Robbie Williams all over again - en minä ollut tullut paikalle kuuntelemaan muutaman tuhannen tamperelaisen epämääräistä hoilotusta vaan Haloo Helsinkiä. Mutta pikkuhiljaa se meininki lähti siitä kohenemaan ja, yllättävää kyllä, Ellin äänikin tuntui toimivan biisi biisiltä paremmin. Ja loppujen lopuksi jo minäkin huusin, huusin ilosta, onnesta ja vapaudesta täysin rinnoin muiden mukana. On se vaan ihan julmetun kova livebändi, pakko todeta!!!

Teini ei somettanut keikalta mitään. Ilmeisesti sillä siis oli siellä vähän tylsää.

Lauantaina oli sitten ohjelmassa paksu siivu tärkeää historian ja elämän oppia: Tuntematon sotilas 2017. Halusimme ehdottomasti teinin näkevän sen (elokuva on K16, mutta 13-vuotias saa katsoa sen vanhempien seurassa), jotta hän saisi jonkinlaisen, enempi/vähempi realistisen käsityksen sodasta ja maamme ei-niin-kaukaisesta historiasta, jota hänen oma isovaarinsakin on ollut tekemässä.

Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Oli kaunista kuvaa - niin, sodan keskelläkin on maailmassa monenlaista kauneutta, ja minusta on tärkeää huomata ja muistaa myös se asia - ja hienoja henkilöhahmoja. Oli riipaisevia muistutuksia sodan raakuudesta mutta myös muunlaisia koskettavia tuokioita. Oli kunnioitusta Väinö Linnan lähdeteosta kohtaan mutta myös tyypillistä nykyaikaista elokuvakerrontaa - miksi tehdä Edvin Laineen versiota uudestaan, kun tarinaan voi tavallaan punoa myös tämän päivän ajankuvaa; ei sisällön mutta toteutuksen muodossa.

Täysin varauksetta en silti Aku Louhiniemen Tuntematonta kehu. Kolmen tunnin järkäleessä olisi ollut keventämisen varaa: joukkoon mahtui monta kohtausta, jotka olisi voinut toteuttaa paljon lyhyempinäkin, ja myös sellaisia kohtauksia, joiden relevanssin voisi kokonaan kyseenalaistaa. Lisäksi elokuvan rakenne perustui pitkälti nimenomaan irrallisiin kohtauksiin, joiden välinen yhteys jäi välillä hataraksi, ja näin ollen kokonaisuus oli hieman hajanainen ja jopa sekava. Esimerkiksi kotirintaman näkökulman ottaminen mukaan elokuvaan oli hieno ajatus, mutta tämä osa-alue tuli lopulta kuitenkin kuitattua niin vähällä huomiolla, että se tuntui lähinnä ylimääräiseltä sivujuonteelta. Mutta ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen se silti oli, herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Ja jos Eero Aho ei saa Jussi-patsasta roolityöstään, se on yhtä suuri vääryys kuin "Minä seison nyt kovennettua" -klassikkokohtauksen jättäminen pois tästä elokuvaversiosta!

Teini ei somettanut leffan aikana kertaakaan eikä edes vilkaissut puhelintaan. Ilmeisesti siis se jaksoi oikein seuratakin sitä rainaa, tai sitten se nukkui sen ylisuuren hupparinsa hupun suojissa. Kun jälkeenpäin kyselimme mielipiteitä ja fiiliksiä, viiltävä analyysi kuului: "Emmää niin noista sotajutuista tykkää, enhämmää oikein viitti pelata mitään räiskintäpelejäkään. Tai siis, olihan toi ihan ookoo, mut komediat on musta kivempia kun ne on niinku hauskempia." No eipä tuotakaan tietysti kiistäminen käy.

Yksi yhtymäkohtakin viikonlopun ohjelmanumeroilla on: Kappale, jonka täten julistan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi suomalaiseksi kevyen  musiikin teokseksi (Apulannan Valot pimeyksien reunalla saa pitää kärkipaikkansa, mutta muut jäävät selvästi taa). Voi sydän ja kylmät väreet ja väpättävä leuka: