lauantai 4. elokuuta 2018

Kaikenlaista kiukuttelua

Somessa on käyty tiukkaa vääntöä siitä, saako helteestä valittaa. Koska talvi ja pakkanen ja yleinen mielensäpahoitus, nih kerta. Niinku että äläpä siinä itke sitä ripuliasi, kohta sulla voi olla ummetus, kuten radiossa osuvasti verrattiin. Vaan eihän somessa nyt ylipäätään saisi valittaa mistään, koska joku siitä tykkää kuitenkin ja ottaa näin ollen eriävästä mielipiteestä verisesti itseensä. Eikä somessa vastaavasti tietenkään saisi myöskään iloita mistään, koska jollakulla kuitenkin on juuuri se asia elämässä huonosti ja näin ollen toisen ilo onkin oikeasti ihan silkkaa veetuilua ja henkilökohtaista solvausta, suorastaan kiusaamista.

Noin niinku objektiivisesti ajatellen säästä valittaminen on toki sangen turhaa, sille kun ei mitään voi. Mutta sanonpahan silti ihan henkilökohtaisena vit... mielipiteenäni, että tämä tällainen paahde on todellakin ärsyttävän raivostuttavan sietämättömän hirveää kamalaa kuvottavaa. Sitä paitsi katson olevani oikeutettu olemaan tätä mieltä ja myös ilmaisemaan tämän mielipiteeni sillä(kin) perusteella, että ikinä ette varmasti kuule minun kylmästä talvisäästä valittavan! Jos mittari näyttäisi vastaavia lukemia nollan toiselta puolelta, olisin vallan tyytyväinen elämääni, laittaisin takkaan tulen ja ihastelisin maailman huikaisevaa kauneutta. Kylmyyttä vastaan pystyy suojautumaan vaatteilla, mutta kuumuus ahdistaa, vaikka riisuutuisi kelteisilleen. Pakkasta pääsee pakoon vaikka saunaan, mutta kuumuus tunkeutuu joka sopukkaan, ellei satu talossa olemaan tehokasta ilmastointijärjestelmää (meillä ei satu). Ei ole ihmisen ilma tämä tällainen, sanon ma! Koko elimistö aivoja myöten velloo tahmaisessa kiehumistilassa eikä mitään pysty tekemään. Ei edes blogia kirjoittamaan. Argh.

Niin tai näin, pikkuhiljaa tässä pitäisi kuitenkin viritellä aivoja työmoodiin. Nimittäin nythän sitten pääsi käymään sillä lailla, että loppujen lopuksi minut valittiin kuin valittiinkin siihen yliopisto-opettajan tehtävään. Sen verran on valintaprosessista tihkunut sisäpiiritietoa, että ihan täysi läpihuutojuttu se ei kuulemma ollut. Vaikka minä täytinkin joka ainoan hakijoille asetetun kriteerin ihan pilkulleen. Vaikka hakupaperini olivat asianmukaiset ja todella huolellisesti laaditut. Vaikka opetusnäytteeni oli hyvin valmisteltu, harjoiteltu ja kuulijoiden mukaan myös onnistuneesti toteutettu. Meinasin tästä asiasta jo ottaa vähän itseenikin; tuumin, että jollakulla taitaa olla henkilökohtaisesti jotain minua vastaan - mutta koska olisi typerää lähteä vakituiseen työsuhteeseen jo valmiiksi epämääräisen kaunaisena, päätin kääntää asian toisin päin: mitä ilmeisimminkin joku on ollut todella vahvasti minun puolellani ja jaksanut taistella puolestani niin vakuuttavasti, että lopulta myönteinen kanta tosiaan on voittanut. Ja koska näin on, niin turhahan asiaa enää on vatvoa.

Kun jurputin miähelle, että mitähän ihmettä ne oikein olisivat halunneet, hän totesi, että "No se on yliopistomaailma, siellä on ihan omat kuvionsa, mutta siihen sä nyt kuulut, joten siihen sun täytyy mukautua." Sillä hetkellä minulla syttyi oikein sellainen kuuluisa hehkulamppu pään päälle, ja vastasin voitonriemuisesti: Ei muuten tarvitse mukautua yhtään mihinkään! Minulla on nyt vakituinen työsopimus, ja sellaisia ei yliopistomaailmassa ruukata irtisanoa kuin suunnilleen ydinräjähdyksen uhan edessä!!! Vaikka wanhan ajan eläkevirkoja ei enää olekaan - yliopistossakaan ei enää ole virkoja ylipäätään vaan tehtäviä - eivätkä työsopimukset ole pysyviä vaan toistaiseksi voimassa olevia, on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yksittäisen työntekijän irtisanominen henkilökohtaisista syistä on näissä piireissä äärimmäisen harvinaista, minun tietääkseni ennenkuulumatonta.

Ei minulla tietenkään ole pienintäkään aikomusta ruveta ehdoin tahdoin änkyröimään - yksi keskeisimmistä elämänarvoistani on se, että luomalla hyvää ilmapiiriä eli olemalla itse mahdollisimman ystävällinen ja avulias muille teen myös oman elämäni mahdollisimman helpoksi. Ja töitä minä olen sinne menossa tekemään, en todellakaan vain palkalliseen päivähoitoon. Mutta sitten kuitenkin tulin vähän niin kuin änkyröineeksi heti kärkeen. Minulle nimittäin ehdotettiin kahden viikon opettajavierailua ulkomaille marras-joulukuussa. Sinänsähän ajatus pienestä ulkomaanvierailusta olisi ihan kiva, ja ohjelmaan kuuluvan kurssinkin olisin pystynyt toteuttamaan ihan ongelmitta. Mutta tässä tapauksessa tuon vierailun ajankohta tökkäsi pahemman kerran: juuri meidän lukukautemme lopussa, kun kaikilla kursseilla on lopputyöt sun muut viimeiset silaukset hoidettavana ja siviilielämässä vastaavasti jouluvalmistelut jo ihan hektisessä vaiheessa. Viime vuonnahan se Itävallan-konferenssi oli vastaavaan aikaan, ja sekin oli minulle tosi rankka koettelemus. Aikani pyörittelin asiaa mielessäni, ja lopulta ilmoitin kieltäytyväni kunniasta.

Vaikka päätökseni toki hyväksyttiin sinänsä mukisematta, minua kuitenkin myös muistutettiin, että ei ole suositeltavaa tehdä sellaista uraa, johon kuuluu vain opetusta - ei tutkimusta, konferensseja yms. Siitäpä meinasi taas livahtaa herne nekkuun. Anteeksi nyt vain! Kieltäydyin yhdestä hankalaan ajankohtaan sijoittuvasta vierailusta, ja sekö sitten tarkoittaa, että aion jatkossa "vain" opettaa ja luopua kaikista muista suunnitelmistani?!? Esimerkiksi viime lukuvuoden aikana suoritin kaksi (2) tohtoriopintoihini kuuluvaa kesäkoulua, pidin esitelmän kolmessa (3) konferenssissa (ja nämä kaikki vieläpä eri kielillä!) ja kirjoitin väitöskirjaani, ja minulla on parhaillaan työn alla kaksi (2) tieteellistä artikkelia. Opetuksen ym. yliopistotyön ohessa siis. Omia freelancer-töitäni unohtamatta.

Hetken aikaa syvään hengiteltyäni totesin, että taisi vain tulla kollegalle pienoisena yllätyksenä - ellei suorastaan lievänä shokkina - että minäkin oikeasti joskus sanon johonkin ehdotukseen ei. Mutta kylläpä minä senkin taidon osaan! Katsokaas kun olen tällainen moniosaaja.

Nih kerta.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Löhölomaa Langkawilla

(Tämä on matkakertomuksen toinen osa. Kuala Lumpur -kertomus on tässä.)

Langkawille pääsee Kuala Lumpurista vajaan tunnin lennolla. Talvikaudella sinne on ainakin aiempina vuosina mennyt Suomesta suorakin lento, mutta sesongin ulkopuolella sinne ei suomalaisia laumoittain viedä. Eikä näköjään tipottainkaan - totesimme, että koko kymmenpäiväisen reissumme aikana emme kuulleet sanaakaan suomea sen paremmin KL:ssa kuin Langkawillakaan! Ennätys tämäkin (eikä toki millään muotoa negatiivinen asia).

Suomen kesäkausi on muutenkin Langkawilla matkailun osalta hyvin hiljaista kautta; vilkkain turistisesonki saarella on tammi-helmikuussa, jolloin myös sää on aurinkovarminta. Tähän aikaan vuodesta sateet ja ukkoset ovat yleisiä (joskin niinhän ne ovat tropiikissa aina). Lämpötila sen sijaan pysyttelee uskollisesti kolmessakympissä, mitä nyt rajuimmat ukkosrintamat saattavat pudottaa sitä jokusen asteen. Mahtavan lämpimässä merivedessä tai hotellin altaassa uiskentelu luonnistuu mitä mainioimmin sateellakin (kunhan ei ukkosta), mutta rusketuksesta haaveilevien on viisaampi suunnistaa kesälomallaan esimerkiksi Välimerelle.

Olimme valinneet hotellin Pantai Cenang -rannalta, joka on Langkawin suosituin ja vilkkain alue. Valkohiekkainen ranta on hyvin kaunis ja sangen puhdaskin, ja alueella on myös runsaasti ravintoloita sekä joitain kauppoja. Turistisesongin ulkopuolella kaikkialla oli kuitenkin hyvin rauhallista, ja saimmekin usein uiskennella ihan keskenämme.


Se on kuitenkin syytä huomioida, että Malesia tosiaan on muslimimaa, ja Langkawilla tämä tulee esiin vielä selkeämmin kuin pääkaupungissa. Baareja ei ole kuin hotellien yhteydessä, eivätkä läheskään kaikki ruokaravintolatkaan tarjoile alkoholia. Pääkadun varrella on pari paikallista Alkoa, joissa on ihan hyvä valikoima ihan laadukkaita alkoholijomia melko kohtuulliseen hintaan - mutta niitä saa ostaa vain, jos on näyttää passi, jolla voi todistaa, että ei ole muslimi. Esimerkiksi minä en EU-ajokortillani saanut kahta siideripulloa ostettua, vaikka olen todennäköisesti ulkomuodoltani jotakuinkin niin kaukana keskivertomuslimista kuin voi olla. Ylianalyyttiselle luonteenlaadulleni uskollisena vaivasin myös suhteettoman paljon päätäni sillä, olisiko minun pitänyt paikalliskulttuuria kunnioittaakseni pukeutua hotellialueen ulkopuolella tavallista peittävämmin. Lopulta päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että koskapa japanilaisturistitkin kulkivat kaikessa rauhassa mikroshortseissaan ja narutopeissaan, kyllä siinä yksi eurooppalainen keskiäkäinen luuska jonon jatkona menisi, ja päätin olla läkähdyttämättä itseäni pitkiin lahkeisiin, helmoihin tai hihoihin. Merkittäköön kuitenkin pöytäkirjaan, että kyllä minä ihan aidosti sitä paikalliskulttuuria kunnioitan, vaikken sitä omakseni koekaan. Tulkoon kukin uskossaan autuaaksi (kunhan suo saman oikeuden myös muille).

Mutta tuskinpa kukaan Malesiaan ryyppyreissulle suuntaakaan - sitä sorttiahan on yllin kyllin tarjolla kivenheiton päässä Thaimaan puolella (seikka, jonka vuoksi en enää oikein jaksa innostua Thaimaasta matkakohteena, vaikka se muuten aivan mahtava maa onkin). Meillekin Langkawin-loman tärkein tavoite oli rentoutuminen, ja keskeisimpänä sisältösuunnitelmana oli ei mitään.

Myrsky nousee...

Valitettavasti säiden haltija ei ihan täysin tukenut tavoitteitamme. Heti ensimmäisenä yönä heräsimme kovimpaan ukkoseen, jonka ikinä olen kuullut. Jyrähdykset eivät pelkästään tärisyttäneet seiniä vaan ikään kuin täyttivät koko huoneen ja tunkeutuivat syvälle sisuskaluihin asti. Onneksi myrskyt kuitenkin ajoittuivat pääsääntöisesti öihin ja aamupäiviin, joten emme sentään ihan neljän seinän vangeiksi jääneet. Vain yksi päivä oli kokonaisuudessaan niin sateinen, ettei ulos ollut juurikaan asiaa. Kävimme hotellin aktiviteettihuoneessa pelaamassa pingistä ja vanuskelimme huoneessamme, katselimme televisiosta elokuvia ja pelasimme korttia - oikeastaan melkein perheterapiaa meidän porukallemme, joka normaaliarjessa on tyypillisimmin hajaantuneena kukin omiin harrastuksiinsa tai vähintäänkin teini omaan huoneeseensa linnoittautuneena.

Hotellimme koostui laajalle alueelle levittäytyneistä pikkutaloista, joiden lomassa oli esimerkiksi pieniä tekolampia. Alueen rikas eläimistö osoittautui vielä televisiota ja korttipelejäkin viihdyttävämmäksi ohjelmatarjonnaksi. Esimerkiksi meidän talosemme ympärille levittäytyvässä lammessa uiskenteli kovin veikeitä, suuria liskoja.


Hänelle annoimme nimeksi Louis, koska arvelimme, että hänen elämänsä tarkoitus voi hyvinkin olla Vuittonin käsilaukuksi päätyminen. Hän - ja/tai lajitoverinsa - pulahti aika ajoin myös hotellin uima-altaaseen auringonpalvojia ilahduttamaan (no okei, äänenvoimakkuudesta päätellen ihan kaikki eivät ihan yksinomaan ilahtuneet vierailuista...).

Lisäksi äärimmäisen kesyt pikkulinnut tarjosivat jatkokurssin siedätyshoitoa lintufoobikolle. Eloisat siivekkäät lennähtivät täysin estoitta parvekkeen kaiteelle päätään keikistellen verannalla virvoittelevia turisteja ihmettelemään - tai todennäköisemmin makupaloja odottamaan. Havaitsimme, että esimerkiksi perunalastut maistuivat linnuille oikein hyvin, ja ilmeisesti ne eivät saaneet niistä edes mahanpuruja, koskapa palasivat aina vain uudestaan kerjäämään lisää.

Mietimme, mahtoivatko nämä tuttavalliset pikkulinnut kuulua sarvinokkien heimoon, sillä niillä oli jännä pieni uloke nokan päällä (myöhemmin totesimme, että ne taitavat kuitenkin olla liian pieniä sarvinokiksi). Sarvinokat olivat myös KL Bird Parkin suuria vetonauloja (joskin ne olivat niitä harvoja lintuja, jotka pidettiin puistossa häkeissä), ja ne tekivät meihin suuren vaikutuksen. Eräänä päivänä meillä kävikin sitten aivan mieletön mäihä: istuskelimme miähen kanssa parvekkeella sadekuuron taukoamista odottelemassa, kun lammen yli vastarannan puuhun laskeutui parvi suurehkoja lintuja. Käytimme kameran zoomia kiikarina (ja samalla tietenkin myös kuvasimme sarjatulella) ja hyvin pian tajusimme, että nämä linnut olivat sarvinokkia!!! Voi kuinka huikeaa olikaan nähdä näitä mahtavia, eksoottisia luontokappaleita vapaana luonnossa! Myöhemmin kuvien syynäämisen ja netin pläräämisen avulla tulimme siihen johtopäätökseen, että näkemämme linnut olivat mitä todennäköisimmin intiansarvinokkia. Jälkikäteen ajateltuna sanoisin jopa, että tämä hetki oli koko matkani suurin kohokohta!



Koska sää ei täysin suosinut aivotonta aurinkotuolissa löhöämistä, tuli Langkawin-reissustammekin lopulta hieman aktiivisempi kuin olimme etukäteen ajatelleet. Yhtenä kauniina päivänä miäs ja poika kävivät vesiskootterisafarilla lähisaaria katselemassa. Yksi kierroksen pysähdyspaikoista oli saari, jolla oli vapaana elävien eläinten eläintarha. Paino sanalla oli - eläintarha jouduttiin sittemmin sulkemaan, koska kaikki eläimet uivat saarelta pois...

Eräänä pilvisenä päivänä päätimme kohottaa mielialaamme ihan kirjaimellisesti eli lähteä Langkawi Sky Cabin kyytiin. Kyseessä on maailman jyrkin köysiratanousu Malesian toiseksi korkeimmalle huipulle, Mt. Machinchangille kaikkiaan 708 metrin korkeuteen.


Huipulla, tarkalleen ottaen 660 metrissä, kulkee kahden vuorenhuipun välissä Sky Bridge, maailman pisin vinoköysisilta (huomasimme, että malesialaisille nämä kaikenkarvaiset maailmanennätykset ovat selvästikin tosi iso asia). Hieman yllättäen tämä kohde osoittautui meidän perheellemme myöskin pelkokerroin-tapauseksi: miäheni, joka ei yleisesti ottaen todellakaan mikään hermoheikko pelkopotilas ole, ei lopulta pystynyt sillalle astumaan! Minä sen sijaan tassuttelin taivaiden halki ihan tohkeissani - osittain itse elämyksen vuoksi, osittain siksi, että kerrankin tunsin itseni rohkeaksi ja reippaaksi! Pilvisenä päivänä ei näköaloissa sinänsä ollut hurraamista, näkyvyys oli loppujen lopuksi vain joitakin metrejä. Mutta sekin oli minusta itse asiassa hätkähdyttävän hieno kokemus, kun tajusin, että se sumuhan oli sitä, minkä maan pinnalta katsottuna miellämme pilveksi. Joo, maailman vanhin puujalkavitsi: me olimme ihan pilvessä, ähy ähy - mutta ihan oikeasti, minä olen tuntenut pilven poskellani, siis oikeastaan niin kuin koskettanut taivasta!!!



Kun laskeuduimme takaisin maan tasalle, huomasimme, että köysiratalippuumme sisältyi myös ilmainen sisäänpääsy samaisessa Oriental Village -teemapuistossa sijaitsevaan 3D-museoon. Vähän aikaa pähkäilimme, jaksaisimmeko sellaisessa käydä - emme ole varsinaisesti museoihmisiä - mutta lopulta totesimme, että mikä jottei, kun kerran samalla rahalla pääsee. Ja sepäs olikin hyvä päätös se! Tämä 3D-museo (viralliselta englanninkieliseltä nimeltään 3D Art Langkawi) osoittautui aivan loistavaksi paikaksi! Huone toisensa jälkeen täynnänsä tosi hienoja optisia harhoja niin, että kun asettautui strategiseen paikkaan valokuvattavaksi, sai hämmästyttävän aidon oloisia otoksia itsestään esimerkiksi haukkaavaa hippoa pakenemassa, lohikäärmeen kidassa tai kotkan kynsissä. Tämä kohde oli valtavan positiivinen yllätys, jota suosittelen ehdottomasti kaikille Langkawin-kävijöille! (Lisätietoa Oriental Villagen tarjonnasta on englanniksi täällä.)

Kaiken kaikkiaan, sään oikuista huolimatta, Langkawi oli oikein positiivinen kokemus. Suosittelisinko sitä sitten matkakohteeksi? Mjoo-o, kyllä voisin suositellakin sellaisille matkailijoille, jotka arvostavat kaunista, hyvää rantaa, rentoa oleilua ja taivaallista ruokaa eivätkä niinkään kaipaa suuria nähtävyyksiä, monipuolisia aktiviteetteja tai sykkivää yöelämää.  Mutta ehkä silti mieluummin talvikaudella, varsinkin jos tarjolla on vielä suora lento. Itse ainakin huomaan ajattelevani, että vaikka Malesia ei lempipaikkojeni rankingissa ihan terävimpään kärkeen sijoitukaan, voisin kyllä ihan hyvin matkustaa sinne vielä uudelleenkin. 






maanantai 9. heinäkuuta 2018

Kaupunkikohteena Kuala Lumpur

Tämänvuotinen kesälomamatkamme suuntautui Malesiaan ja oli kaksiosainen: ensin vietimme muutaman päivän maan pääkaupungissa Kuala Lumpurissa, ja sen jälkeen siirryimme vajaaksi viikoksi Langkawin rantalomasaarelle. Niinpä tämä matkakertomuskin jakautuu vastaavasti kahteen osaan, ja ensin on vuorossa Kuala Lumpur, tuttujen kesken KL vain. (Langkawi-osuus on täällä.)

Vajaan parin miljoonan asukkaan Kuala Lumpur on suorastaan yllättävän modernin ja hienon oloinen kaupunki - melkein väittäisin, että KL on näkemistäni kaakkoisaasialaisista suurkaupungeista jopa toiseksi siistein (heti lähinaapurinsa Singaporen jälkeen).

Suunnitelmissamme oli keskittyä KL:ssa lähinnä ostosten tekoon, onhan kaupungissa useita suuria ostoskeskuksia ja lisäksi katumarkkinoita ja toreja. Hyvin pian kävi kuitenkin ilmi, että vaikka ostosmahdollisuudet periaatteessa tosiaan ovat hyvät, ei tavallisen länsimaisen tallaajan kuitenkaan ole kovinkaan helppo löytää itselleen mitään ostettavaa. Ostoskeskuksia täyttävät Diorit, Pradat ja Bvlgarit, ja halpistorien tarjonta on melko vaatimatonta (todennäköisesti kiristyneiden piratisminvastaisten toimien takia/ansiosta). Ja niissäkin liikkeissä, joissa myytiin tavallisten ihmisten tavallisia vaatteita, jouduin toteamaan, että minun vaatemakuni ei kyllä kohtaa paikallisten sisäänostajien näkemyksien kanssa. Vaikuttaa siltä, että puolet länsimaisia vaatteita käyttävistä aasialaisnaisista pukeutuu kuin kymmenvuotiaat koulutytöt ja se toinen puoli taas kuin eläkeläistantat. Malesialaisnaisista tosin suurin osa ei käytä länsimaisia vaatteita - Wikipedian mukaan 60 % maan väestöstä on islaminuskoista. Mietiskelin, että tällä seikalla voi hyvinkin olla jonkinlainen yhteys luksusluokan käsilaukku- ja kenkäliikkeiden runsauteen: tyypilliseen kokovartalokaapuun pukeutuneesta musliminaisestahan ei ulkomaailmalle muuta näy kuin juurikin se laukku ja kengät. Mitä ilmeisimmin naisen koreilunhalu siis kuitenkin on universaalia. Melko mielenkiintoinen ajatus minusta!

Shoppailusuunnitelmien tyrehtyminen oli toki pienoinen pettymys, mutta jäipähän sitten odotettua enemmän aikaa tutustua nähtävyyksiin. Ehdimmekin nähdä useimmat KL:n keskeiset kohteet.

Petronas Towers

Tietenkin se kaikkein keskeisin KL must -kohde, maailman korkein kaksoistornirakennelma, 88 kerrosta, 450 metriä ja risat. Turistit eivät suinkaan pääse valtoimenaan torneihin haahuilemaan, vaan kävijöitä paimennetaan ympäriinsä "hissinkokoisissa" ryhmissä. Ylös pääsee siis suhteellisen pieni määrä väkeä kerrallaan, mistä syystä liput on syytä hankkia hyvissä ajoin etukäteen, sillä lähdöt myydään nopeasti loppuun.

Ja olihan se vaikuttava, ilman muuta käymisen arvoinen kohde.






Jos satunnaiselta turistilta jääkin hissilippu saamatta, voi lohduttautua sillä, että loppujen lopuksi kuitenkin ne talojen katot näyttävät kaikkialla aika samanlaisilta. Tornien ympärillä on viehättävä puistoalue suihkulähteineen ja isoine mangrovepuineen, ja sieltä käsin saa mukavia näkymiä itse torneihin. Puistoalueen toisella laidalla on Aquaria KLCC, Sea Lifen kaltainen akvaariokohde. Ihan tasokas ja mielenkiintoinen paikka sekin, kannattaa käväistä, jos niille nurkille sattuu.

Batu Caves -luolat

Batu-luolat sijaitsevat hieman kaupungin ulkopuolella, mutta paikalle pääsee kätevästi ja edullisesti (jälleen yllättävän siistillä) paikallisjunalla. 



Noin sadan metrin korkeudessa vuorenrinteessä avautuvassa luolassa on hindulainen temppeli, jonne pääsee kiipeämällä 272 porrasta. Portaiden juuressa kävijöitä pyydetään ottamaan mukaansa sangollinen hiekkaa tai jokunen tiiliskivi luolassa tehtävien remonttitöiden materiaaliksi. Minusta olisi ollut tosi hienoa kantaa tällä lailla kirjaimellisesti korteni kekoon, mutta kun lämpötila oli yli 30 astetta ja temppelin säännöt edellyttävät peittävää pukeutumista (minulla oli caprihousut ja T-paitamekko), oli nousu vähintäänkin riittävän tukala ilman lisäkantamuksiakin. Kyllä siinä jalat sangen tehokkaasti maitohapoille menivät - kuin myös käsivarret, kun puristin rystyset valkoisina käsilaukkuani varjellakseni sitä alueella parveilevilta puolikesyiltä mutta täysröyhkeiltä apinoilta.  Itse temppeli muistutti tosiaan enemmän rakennustyömaata kuin pyhättöä, joten se ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin olin etukäteen kuvitellut, mutta oli se kiipeämisen arvoinen kohde kuitenkin.

KL Bird Park

Olen varmaan joskus täälläkin tullut maininneeksi, että minulla on ihan fobiaksi luokiteltava lintukammo. Pelkään lintuja sangen hysteerisesti -  nehän ovat siitä pahoja, että voivat hyökätä paitsi maalta myös ilmasta käsin! 

Mutta hyväähän se tekee ihmiselle aina silloin tällöin koetella itseään ja kohdata pelkojaan. Niinpä suostuin lähtemään KL Bird Park -lintupuistoon, jonka erityispiirteenä on se, että siellä useimmat linnut saavat lennellä ja käyskennellä täysin vapaina turistien seassa.

Kaikkien - varsinkin itseni! - suureksi yllätykseksi olinkin tosi tosi urhea ja viihdyin puistossa vallan mainiosti! Oli oikeasti hienoa ihastella ja valokuvata eksoottisia lintuja ihan lähietäisyydeltä ilman häiritseviä väliverkkoja, ja linnutkin olivat tietenkin niin perusteellisesti tottuneet ihmisiin, etteivät ne juurikaan vaivautuneet tekemään mitään arvaamattomia liikkeitä.


Kaikki sujui siis mitä mainioimmin - kunnes tämä yksi punainen papukaija päätti lehahtaa aidalta eteeni ja kävellä siitä tien yli:


Siltä varalta, ettei kuvasta pysty päättelemään mittakaavaa, niin tämä suurpetohan on ainakin 50-kiloinen ja sen siipiväli on parisen metriä. No ei vais, todellisuudessa tirppa on suunnilleen räkättirastaan kokoinen - mutta siinä tilanteessa se tuntui vähintäänkin aarnikotkalta. Samaan aikaan toinen lajitoveri piipersi takanani, eli minut oli saarrettu! Sain ihan perinteisen paniikkikohtauksen, tärisin ja hyperventiloin niin, että silmissäni jo sumeni. Miähen autettua minut sivummalle sain kyllä hyvinkin pian pulssini ja hengitykseni tasaantumaan ja pystyin jo itsekin nauramaan tilanteelle, mutta en minä selvästikään ihan täysin vielä ole fobiastani parantunut... Niin tai näin, lintupuistoa voin lämpimästi suositella kaikille KL-kävijöille, kammoihin katsomatta!

Jalan Alor -ruokakatu

Petronas Towers -visiitti oli erityisen antoisa siinäkin mielessä, että tornien matkamuistomyymälässä miäs bongasi Malesia-opaskirjasen, jollaista olimme turhaan etsineet Suomesta ennen lähtöämme. Siinä vaiheessa emme enää viitsineet ostaa kirjaa, mutta miäs otti härskisti kännykällään kuvia mielenkiintoisimmista sivuista. Ja yhdellä näistä sivuista mainittiin Jalan Alor, paikallisen ruokakulttuurin kuhiseva, sykkivä ydin, sielu ja sydän.

Ruoka on muutenkin Malesiassa kertakaikkiaan huikeaa. Pääosassa on kiinalainen keittiö, johon sekoittuu vaihtelevasti thaimaalaisia, indonesialaisia, intialaisia ja arabialaisia vivahteita. Koko matkamme aikana joka ainoa ateriamme oli vähintäänkin todella hyvä, useimmiten erinomainen - mutta Jalan Alorilla tämä erinomaisuus nousi suorastaan tähtitieteelliselle tasolle. Hintataso vastaavasti oli kaukana tähtitieteellisestä: n. 25 eurolla sai 4-5 ruokalajia, joista muodostui oiken passeli kerta-annos kolmelle (suuriruokaiselle) herkkusuulle.

Ja jos nyt jollekulle kummajaiselle ei mausteinen itämainen ruoka maistukaan, niin Jalan Alor tarjoaa elämyksiä ihan kaikille aisteille käsittämättömän vilinänsä ja tuoksumaailmansa ansiosta.





Kokonaisuutena siis Kuala Lumpur yllätti positiivisesti siisteydellään ja moderniudellaan. Toisaalta se yllätti minut myös erittäin leimallisella aasialaisuudellaan: näin kesäkaudella kaupunkiin tulevista turisteistakin näköjään 99 % on lähialueilta (siis meikäläisen näkökulmasta katsottuna lähiseuduilta, kuten esim. Kiinasta, Japanista ja Intiasta). Tämän tästä jäin miettimään, että minä ja poikani olimme todennäköisesti ainoat sinisilmäiset ihmiset varmaan kilometrin säteellä (miähellä kun on myöskin ruskeat silmät). Se oli oikeasti aika metka tunne - yhtä aikaa kiehtova ja jännittävä mutta myös hieman ahdistava. Kyllähän siinä vähän huutomerkiksi itsensä tunsi, varsinkin kun erottui sangen selkeästi myöskin hyvin vahvasti kaikkialla läsnä olleesta islamilaisesta kulttuurista. Uhkaavaksi tai pelottavaksi en kuitenkaan ilmapiiriä kokenut missään vaiheessa - äärimmäisen mielenkiintoiseksi vain.

Suosittelisinko siis Kuala Lumpuria matkakohteeksi? En ehkä pelkästään, vaikkakin  toistaiseksi näkemistäni kaakkoisaasialaisista suurkaupungeista rankkaisin sen kyllä kakkoseksi heti Singaporen jälkeen, tai kolmoseksi, jos Hongkong laskettaisiin kisaan mukaan. Kaupunki on tosiaan siisti ja hieno, ja siellä on mielenkiintoisia nähtävyyksiä - tajunnanräjäyttävää ruokaa unohtamatta - mutta itse ainakin koin jo kolmen päivän jälkeen, että kaikki näkemisen arvoinen oli nähty. Eikä niin kauas ihan parin päivän takia oikein kannata lähteä, mutta osana pidempää Aasian-turneeta KL on ehdottomasti stopin arvoinen paikka. Oli siellä kiva käydä!

torstai 21. kesäkuuta 2018

Kesämeemi

Sosialisoin marikan kinttupoluilta tällaisen kivan kepeän kesäkyselyn:

Lippis vai lierihattu?

Ei kumpikaan. Yksi minun pärstäni lukuisista huonoista puolista on se, että näytän tavallistakin rumemmalta mikä tahansa päähine päässä. Jos on ihan akuutti auringonpistoksen riski, kietaisen päähäni huivin - tietoisuus siitä, että näytän ihan järkyttävän urpålta, on kuitenkin pienempi kärsimys kuin horkkainen päänsärkykohtaus.

Mato-onki vai golfmaila?

Enpä näistäkään kumpaankaan ihan riemusta hihkuen tartu. Suunnilleen kerran kesässä suostun perheen miesväen mieliksi mato-onkimaan; se on ihan jees puuhaa niin kauan kuin saan uittaa sitä ensimmäistä matoani tyynessä järvessä leppeästä kesäsäästä nautiskellen, mutta sitten jos kala syö niin puuha muuttuu ällöksi. Parhaassa tapauksessa kala irtoaa ennen kuin saan sen nostettua; uuden madon voin juuri ja juuri koukkuun pujottaa, vaikka sekin ällöttää kun kädet tulevat siitä likaisiksi. Mutta jos se kala pahaksi onneksi nousee ylös, niin siihen en sitten todellaKAAN suostu koskemaan!

Varsinaista golfia en ole koskaan kokeillutkaan, mutta vahvasti epäilen, että minun silmä-käsi-koordinaatiokyvylläni se olisi tuskainen kokemus sekä minulle että kanssagolfaajille. Minigolf on ihan jees - varsinkin kanssagolfaajille, koska minä olen varma häviäjä (ks. ed. maininta silmä-käsi-koordinaatiosta). Eli jos nyt ihan vesipyssyllä uhaten vaadittaisiin vastaamaan niin se golfmaila sitten.

Pehmis vai jäätelöpallo?

Kumpi tahansa käy mutta ilmankin pärjää; en ole erityisemmin makean perään. Pehmiksestä otan mieluiten sekoitusversion, jossa on sekä vaniljaa että sitä toista tarjolla olevaa makua (yleensä se on mansikka tai suklaa, kumpi tahansa käy). Pallojäätelölle on ehdoton vaatimus, että sen täytyy olla ennemminkin rasvaista kuin makeaa, eli mieluiten jokin pähkinä- tai toffeejuttu, ei missään tapauksessa mitään melbaa tai lakritsaa.

Herneet vai mansikat?

Herneet. Ennemmin sellaisina isoina ja jo hieman puisevina kuin nuorina ja makeina. Kun en edelleenkään ole makean perään.

Palju vai järvivesi?

Järvi. Kunhan on tarpeeksi lämmintä.

Grilliherkut vai kesäkeitto?

Grilliherkut, oi kiitos kyllä ja runsaasti! Tirisevän rasvaista lihaa ja makkaraa, rapeiksi hiiltyneitä kasviksia... voisin mättää lähes määrättömästi.

Mökki vai teltta?

No jos nyt taas sillä vesipyssyllä osoitellaan niin sitten mökki, mutta todella hyvin varusteltu sellainen! Sähköt ja vedet ja kunnon sänky, sisävessa on aika vahva toive mutta vessapaperi on ihan ehdoton dealbreaker (ja tämä ehtohan yleensä sulkeekin telttailun pois laskuista). Minusta on vanhemmiten tullut vähän hygieniafriikihtävä (vrt. mato-ongintaongelmat yllä).

Varjo vai auringonpaiste?

Varjo. Olen auringolle allerginen: Ihoni tuntee tasan kaksi sävyä, neonvalkoisen ja neonpunaisen eli en rusketu mutta palan helposti. Ja jos onnistunkin välttämään kärvähtämisen, vähintään aurinkoihottuman yleensä saan kehitettyä. Lisäksi saan hyvin herkästi auringonpistoksen (ks. päähinekommentti yllä).

Kesäsade vai kesätuuli?

Sopivina annoksina kumpaakin. Olen enimmäkseen sisälemmikki, joten minua ei paljon kesäsään oikuttelu huoleta.

Lavatanssit vai festarit?

Festarit. Ainakin yhdet sellaiset ovat ohjelmassa tänäkin kesänä, tosin vain yhden päivän piipahduksena ilman sitä mutavellitelttailu-ulottuvuutta (ks. mökki vs. teltta -kommentti yllä). Tosin pidän kyllä myös lavatanssien tunnelmasta, siitä tulee tosi vahvasti mieleen lapsuus ja varhaisnuoruus, jolloin kansantanssiharrastuksen myötä tuli niitäkin tilaisuuksia koluttua.

Roadtrip vai riippumatto?

Molemmat ovat suosikkejani! Jos tehtäis vaikka niin, että ensin ajettaisiin johonkin kivaan paikkaan ja siellä rojahdettaisiin riippumattoon?

Hiirenkorvat vai syreenintuoksu?

Tämä on vaikea! Toisaalta minua viehättää se aika, kun luonto heräilee keväästä kesään - siinä on niin voimakkaasti sellaista uuden elämän ja kaikenlaisen alkamisen tuntua. Alkukesästä luonnossa on monenlaisia kirkkaita vihreän sävyjä, kun taas keskikesällä kaikki on aika lailla sitä samaa tummanvihreää. Mutta sitten taas toisaalta keskikesässä on jotain rauhoittavan raukeaa ja pysähtynyttä. Tosin eivätkös ne syreenitkin tuoksu pikemminkin kevätpuolella? No valitaan se tuoksu joka tapauksessa.


Oikein ihanaa keskikesää kaikille lukijoille!

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Prosessi

Jokin aika sitten kirjoitin yliopiston tehtävänhakuprosessista. Siis siitä hakuvaiheesta, johon sisältyi jo jos jonkinlaisten asiakirjojen ym. tuotosten laatimista. Mutta ei siinä vielä kaikki, eipä tietenkään.

Nythän kävi sitten niin onnellisesti, että pääsin jatkamaan prosessia. Olin lopulta ainoa hakija. Tämähän ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, että minut olisi valittu tehtävään siitä vain suoraan. Ehei. Vaikka enää ei olekaan kysymys siitä, valitaanko tehtävään minut vai joku muu, vielä on ratkaistavana kysymys, valitaanko tehtävään minut vai jätetäänkö se kokonaan täyttämättä, jos minua ei todeta siihen päteväksi.

Joku voisi nyt ajatella, että kävin esimiehen tai parin pitämässä haastattelussa ja sillä sipuli. Vaan kun nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa on ihan omat kiemuransa.

Rekrytointiprosessia varten on perustettu kuusijäseninen tehtäväntäyttötoimikunta (oi ihana suomen kieli), johon kuuluu edustajia oman oppiaineeni lisäksi myös useista muista tiedekunnan oppiaineista. Mainittakoon, että tasan puolet näistä jäsenistä ei edes osaa sitä toista kieltä, jolla minun piti tutkimussuunnitelmani myöskin toimittaa.

Minut kutsuttiin antamaan opetusnäyte, jonka jälkeen olisi haastattelu. Opetusnäytteen valmisteluun on tapana antaa kaksi viikkoa aikaa. Kutsu tulikin reilut kaksi viikkoa ennen sovittua näytteenantopäivää, mutta aiheen sain lopulta vasta viikkoa etukäteen. Onneksi se oli minulle sen verran tuttu, etten viitsinyt ruveta haastamaan asiasta riitaa - sehän olisi venyttänyt prosessia vielä entistäkin pidemmäksi, ja sitä ei varmasti halunnut yksikään osapuoli! Näytteen aihe määriteltiin tasolla "Pidä kurssiin X kuuluva luento, pituus 25 minuuttia, josta viimeiset 5 minuuttia varataan yleisön kysymyksille." Eli 20 minuuttia varsinaista opetusnäytettä, ja siitä 70 % (= 14 min) tuli pitää suomeksi ja 30 % (= 6 min) toisella kielellä.

Ja eikun kuumeisesti valmistautumaan. Kuten sanottua, aihe oli minulle tuttu, olen kyseisen kurssin pitänyt kuluneiden vuosien aikana itse asiassa kolme kertaa. Vaikeinta oli valita aikarajaan sopiva siivu asiaa ja ympätä siihen se toisenkielinen osuus. Viilasin ja höyläsin ja höpöttelin kokonaisuuttani monen monituiset kerrat läpi kännykään ajastinta tuijottaen; naureskelin, että pelataan nyt varman päälle siltä varalta, että näytetilaisuudessa joku on sekuntikellon kanssa tekemisiäni kyttäämässä.

Opetusnäytepäivän aamuna saavuin tietysti paikalle hyvissä ajoin. Työhuoneessani minua odotti tämä:

Parkkipaikan puskasta nyppäisty ruusu ja post-it-lapulle kirjoitettu nimetön onnentoivotus (tosin on minulla aika vahva aavistus siitä, keltä ne ovat).

Jos jossain vaiheessa vähän epäröinkin, haluanko jatkaa yliopistomaailmassa, tällaiset asiat saavat kyllä moisen epäröinnin tuntumaan aika tyhmältä. Olen todella etuoikeutettu, kun saan työskennellä näin upeassa, kannustavassa, huomaavaisessa työyhteisössä!!!

Opetusnäytettäni arvioi tehtäväntäyttötoimikunnan lisäksi myös nelihenkinen opetustaitotoimikunta, jonka jäsenistä tasan yksi osaa sitä toista kieltä, jota näytteeseen piti sisällyttää, tai muutenkaan tuntee opetettavaa aihetta. Mainittakoon myös, että toimikunnan puheenjohtajalla ihan oikeasti oli se sekuntikello käytössä!

Näyte meni omasta mielestäni ihan ookoo, sillä lailla kuin olin sen ajatellutkin, ilman mitään kämmejä tai kompurointeja. Saan siitä aikanaan kirjallisen palautteen. Sen jälkeen oli haastattelu, jossa jokainen tehtäväntäyttökomitean jäsen kysyi minulta kysymyksen tai pari ja sen jälkeen minä sain esittää kysymyksiä heille päin. Olin onnekseni miettinytkin etukäteen kiperähkön kysymyksen, ja mielestäni myös vastailin minulle esitettyihin kysymyksiin ihan asiallisesti (mistä olen ihan ylpeä; asiallisuus ei ihan aina ole vahvin puoleni...).

Haastattelun jälkeen kiirehdin muihin puuhiin, mutta kun päivän päätteeksi kävin vielä hakemassa tavaroitani työhuoneesta, odotti pöydällä aivan valtava kukkakimppu saatteella "Näyteluentosi oli todella hyvä, kyllä sinä nyt olet pysyvästi meidän työyhteisömme jäsen!" Tämä oli siis yhden - tällä kertaa sentään allekirjoittaneen - kollegan henkilökohtainen näkemys eikä suinkaan tarkoita sitä, ettäkö päätös olisi jo tehty. Mutta melkein tipan linssiin se kyllä nosti. Olen todella etuoikeutettu, kun saan työskennellä näin upeassa, kannustavassa, huomaavaisessa työyhteisössä!!!

Nyt tehtäväntäyttötoimikunta harkitsee kantaansa ja esittää sen sitten tiedekuntaneuvostolle, joka tekee asiasta oman päätöksensä ja esittää sen sitten rehtorille vahvistettavaksi.

Eli saattaa vielä hetken kestää, ennen kuin asia ratkeaa. Mutta kyllä minä nyt jo voin omasta puolestani tunnustaa, että todella kovasti toivon sen ratkeavan minun hyväkseni. Kyllä minä haluaisin vielä tuossa työssä ja tuossa työyhteisössä jatkaa!

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Perspektiiviä

Päätin uusia silmälasini. Olin kovin kyllästynyt kehyksiini, ja rehellisesti sanottuna eivät ne linssitkään enää ihan toivotun kaltaista näöntarkkuutta tarjonneet. Optikkokäynnit ovat minulle aina piinallisia, minulla on tapana etukäteen vitsailla, että varmaan vievät ajokorttini ja antavat opaskoiran tilalle - no ihan näin pahasti ei tälläkään kertaa vielä käynyt, mutta yksi pahimmista peloistani kuitenkin toteutui: tarvitsen moniteholasit. Ikänäkö jee jee. Optikko (mölli vanha äijä, jonka "palveltavaksi" en kyllä toiste välitä mennä) "lohdutti". ettei tämä kauhu edes lopu tähän, vaan linssivahvuuteni tulevat nousemaan vielä kymmenkunta vuotta, ennen kuin alamäki sitten pysähtyy. Oi ihanuutta.

Ja ikään kuin nämä terveydelliset faktat eivät olisi tarpeeksi masentaneet, laskun loppusumma ainakin tehokkaasti viimeisteli musertuneen mielialan. Sitä sanotaan, että ikä on vain numero. No voin kertoo, että optikon kuitissa se on aika julmetun iso numero! Eipä juurikaan naurata. Paitsi pieni sellainen katkeroitunut ivanaurahdus pääsee optikoiden mainoksia katsellessa. Parillakympillä yhdet lasit itselle ja toiset lasit itselle ja aurinkolasit itselle ja muutamat lasit vielä parhaille kavereille - no eivätpä sattumoisin koske nämä tarjoukset ikänäkövammaisen moniteholaseja!

En paljasta hintaa, mutta sen sanon, että sillä rahalla pääsisi jo vikon perus-pakettimatkalle Välimerelle, ostaisi kymmenkunta tankillista dieseliä (henkilöautoon) tai kuukauden sapuskat koko perheelle. Että kyllä kiitos, kirpaisee ihan vietävästi maksaa sellainen summa näkimistä!

Sisäisen itkupotkuraivarin keskellä mieleeni tunkeutui kyllä vielä yksi fakta: Juuri tässä taannoin maksoin melkein saman summan käsilaukusta. Ihan mukisematta, itse asiassa suorastaan riemumielin. Köh. Vaikka rillejä sentään käytän ihan joka ainoa päivä koko hereilläoloaikani enkä mitenkään pärjäisi ilman niitä, kun taas sille käsilaukulle on käyttöä vain tietyissä tilanteissa ja tiettyjen vaatteiden kanssa (koska värien mätsääminen on must), ja niihinkin tilanteisiin minulla tietysti olisi ollut muitakin laukkuja jo ennestään. Mutta kun siinä on se ero, että se käsilaukku tekee minusta coolimman, kun taas rillit vain muistuttavat vanhuudestani ja heikkoudestani.

Ei aina tarvitse olla looginen. Mutta joskus tarvitsee hemmotella itseään luksusesineellä. Ja okei, eihän siitä nyt varsinaisesti haittaa ole, että sen luksusesineensä kauneuden myös näkee kunnolla.



maanantai 21. toukokuuta 2018

Ajatusleikki

Netissä pyöriessäni törmäsin mielenkiintoiseen ajatusleikkiin (pahoittelen, että linkkiä ei enää löydy - uppouduin niin syvälle kaikenlaisiin ajatuksiin, että unohdin ottaa sen talteen):

Luoksesi tulee haltiakeiju, joka lupaa täyttää kolme toivettasi. Saat toivoa yhtä asiaa itsellesi, yhtä jollekulle läheisellesi ja yhtä pahimmalle vihamiehellesi.

(Jos sinä, lukija, nyt innostuit tästä ajatusleikistä, niin kehotan miettimään vastauksia nyt, ennen kuin luet eteenpäin.)

Minähän juutuin heti tuohon ensimmäiseen kohtaan. Ei ole haltiakeiju yhtään sen helpompi rasti kuin joulupukkikaan - en minä oikein osaa itselleni mitään toivoa! Toki kaikenlaista materialistista tulee heittämällä mieleen ties miten pitkä lista: se hybridibemari, siivooja, puutarhuri, keittiöremppa... Kaikkea sellaista, jonka miäs aiheesta rupatellessamme kiteytti toteamalla, että mikset vain toivoisi itsellesi valtavaa määrää rahaa niin saisit nuo kaikki. Mutta sepä siinä juuri: Vaikka rahalla tietysti saakin kaikenlaista kivaa ja hienoa, mitään aidosti merkityksellistä sillä ei lopultakaan saa. Materia on loppujen lopuksi vain materiaa, joka ennemmin tai myöhemmin menettää arvonsa tai vähintäänkin hohtonsa. Ja jos minä saisin haltiakeijulta yhden maagisen toiveen itselleni, en haluaisi tuhlata sitä materiaan.

Vaikken oikeastaan päässyt itse ajatusleikissä vielä puusta pitkään, tunsin jo tässä vaiheesa oivaltaneeni jotain arvokasta: Minä olen todella onnellisessa asemassa, kun onneni elämässä ei ole materiasta kiinni!

Mutta mitä minä sitten toivoisin? Päädyin siihen, että minulle henkilökohtaiesti tärkein asia, jota voisin osakseni saada, olisi arvostus. Se, että minua pidettäisiin hyvänä, osaavana, omassa pikku roolissani tärkeänä ihmisenä. Ja jälleen totesin olevani onnekas, koska tämänkaltaista arvostusta koen saaneenikin osakseni, varsinkin yliopistotyössä. Sääli vain, ettei se arvostus todellaKAAN näy palkassa... no mutta, jos rahan takia työtä tekisin, en todellaKAAN olisi hakeutunut tälle alalle! Eli onneksi pidän henkisiä, abstrakteja asioita arvokkaampina kuin materiaa. Kas näin saammekin kehäpäätelmän umpeen. Ja pääsemme jatkamaan ajatusleikkiä.

Toinen kohta oli vastaavasti todella helppo - toive läheiselle: Pojalleni toivon tietenkin mahdollisimman helppoa elämää! Ei välttämättä mitään supermenestystä, mainetta ja mammonaa, vaan ihan tavallista, hyvää elämää. Ettei hänen tarvitsisi arjen tavallisia töyssyjä suurempien vuorten yli kiivetä tai normaaleja pikku notkahduksia syvemmissä ojanpohjissa rypeä. Että hän löytäisi oman tiensä ja onnensa sillä lailla luontevasti, kuin huomaamatta. Sitä minä hänelle toivon, ja tämän yhden toiveen eteen olisin valmis uhraamaan kaikki muut toiveeni ja jo saavutetutkin etuuteni.

Ajatusleikin kolmas kohta on vaikein. Homma tyssää minulla jo siihen, että en mitenkään osaa ajatella ketään vihamiehenäni. Viha on minusta kammottava tunne, jota en koskaan haluaisikaan tuntea, joskin kovin surullisena olen pannut merkille, että nykymaailmassa mielensäpahoittamisesta vihaan on pelottavan lyhyt matka (olen sivunnut tätä aihetta myös aikaisemmin). Toki minäkin hyvinkin usein, hyvinkin suureen ääneen uhoan vihaavani esimerkiksi siivoamista tai Dr Pepper -limonadia, ja toki aina välillä olen yhden jos toisenkin ihmisen sanomisista tai tekemisistä sangen vihainen - mutta silti en missään nimessä voisi sanoa vihaavani ketään ihmistä.

Pysähdyttävä oivallus jälleen: Kuinka onnellisessa asemassa olenkaan, kun minun ei tarvitse tuntea vihaa eikä viha muutenkaan ole minkäänlaisessa roolissa elämässäni!

Mutta ajatellaan nyt sitten jotakuta sellaista ihmistä, joka on akuutisti pahoittanut minun mieleni. Mitä minä sellaiselle ihmiselle toivoisin? Vaikka edellä kirjoittamani saattaakin tuoksahtaa hieman kukkahatulle, niin enhän minä nyt sentään mikään pyhimys ole. Kyllä vain minä toivoisin, että se minulle pahaa mieltä tuottanut ikävä ihminen saisi elämältä kunnon opetuksen. Löytäisi sen ikävän tekonsa edestään ja kompastuisi siihen. Tarpeeksi kipeästi tajutakseen, että ei tainnut olla ihan oikein tehty se asia. Apulannan sanoin: niin että joka päivä muistaisit, joka päivä koko loppuelämäsi, missä teit sen minua koskevan virheen...

Hieno ajatusleikki minusta! Mutta nyt seuraa sen varsinainen juju:

Kun nyt olet kertonut haltiakeijulle toiveesi, keiju paljastaa, että toiveet toteutuvat kyllä, mutta satunnaisessa järjestyksessä. Eli se hyvä, mitä toivoit itsellesi, saattaakin päätyä sille vihamiehellesi, ja vastaavasti se paha, jota toivoit vihamiehellesi, voikin koitua läheisesi osaksi jne.

Koska sillä lailla elämä toimii. Sattumanvaraisesti. Haltiakeijuja ei oikeasti ole olemassa.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Viisut soikoon!

Anna sen soida. Ja mun kommentoida. Tänäkin vuonna. Oo, oo...


1. Ukraina: MELOVIN - Under The Ladder

Paikallinen Dracula ja nykyviisun arkku... eikäku, arkkityyppi. Mieleenpainuvinta tässä esityksessä ovat laulajan jäänväriset silmät (myöhemmin haastattelussa käy ilmi, että hänellä on piilolinssit).


2. Espanja: Amaia y Alfred - Tu Canción

Ihana rakkaustarina! Siis tämän laulajaduon oikea tarina. Tämä biisi on puuduttavan, unettavan, sietämättömän tylsä rakkaustarina. Espanja lähettää laulavalle Euroopalle selkeän viestin: "Me ollaan ihan peeaa, kuten huomaatte siitä, että meillä ei ole ollut varaa panostaa puolikasta puupenniä sen paremmin sävellykseen kuin lavaviihteeseenkään eli meillä ei todellaKAAN ole varaa järjestää tätä skabaa ensi vuonna. Älkää vaan missään nimessä meitä äänestäkö!" No ei pelkoa.


3. Slovenia: Lea Sirk - Hvala, ne!

Ihan pätevästihän tämä paikallinen Frozen-Elsa räppää, laulaa ja tanssii, mutta jos esityksen kohokohta on se, kun esitys keskeytyy kesken kaiken, niin mitä se sitten kertoo siitä esityksestä... 


4. Liettua: Ieva Zasimauskaite - When We're Old

Laulajattarella on selkeitä vireongelmia, mutta ei sen niin väliä, koska melodia on joka tapauksessa täydellisen mitäänsanomaton. Ja liikuttavaksi lopuksi hän saa kuitenkin pussata omaa aviomiestään!


5. Itävalta: Cesár Sampson - Nobody but You

Perus-poppihyppelykappale. Ei välttämättä ihan huono, mutta miksi päällimmäinen ajatukseni on koko ajan, että pitäisikö tuon T-paidan olla yhtä kokoa pienempi?


6. Viro: Elina Nechayeva - La Forza

Jos myöntää, ettei tykkää tästä, leimautuu juntiksi. Mutta jospas muotoilisin asian niin, että arvostan kyllä artistin laulutaitoa, mutta en vain jaksa kuunnella tällaista musiikkia. Ja tämä taikamekko-temppukin on nähty jo aikaisempina vuosina. 


7. Norja: Alexander Rybak - That's How You Write A Song

Riffi jää päähän soimaan. Sehän on merkki siitä, että kyllä tässä ainakin jossain määrin ollaan hajulla siitä, miten laulu tehdään!


8. Portugali: Cláudia Pascoal - O Jardim

Kovin on portugalilainen laulu: pelkistetty (lue: tylsä) ja tunteilla kyllästetty (lue: raskassoutuinen).



9. Iso-Britannia: SuRie - Storm

Ilmeisesti ihan aito häirikkö lavalla, ooh, actionia! Propsit laulajalle hienosta itsensä kokoamisesta! Eikä hän ennen välikohtaustakaan yhtään hullummin esiintynyt, vaikkei biisissä kyllä oikein mitään kiinnostavaa tarttumapintaa ole.


10. Serbia: Sanja Ilić & Balkanika - Nova Deca

Kun alun volinasta selvitään, biisi on oikeasti ihan jees! Tosin balkanilainen perinnemusiikki on jostain syystä aina vedonnut minuun. Epäilen olevani vähemmistössä.


11. Saksa: Michael Schulte - You Let Me Walk Alone

Hei, Saksa on vihdoin lakannut lähettämästä viisuihin sitä samaa biisiä, joka niillä on ollut varmaan viitenä viime vuonna! Tässä on kyllä jotain ihan koskettavaa.




12. Albania: Eugent Bushpepa - Mall

Tsihii, jäbän nimi on pukkaus-pepa! Sillä on myös ihan kiva raspiääni. Sääli, ettei biisi oikein sytytä


13. Ranska: Madame Monsieur - Mercy

Koskettava tarina, ihan koskettava toteutuskin. Melkeinhän tässä menee kylmiä väreitä! Ehdottomasti parempaa viisuosastoa tämä!



14. Tšekki: Mikolas Josef - Lie to Me

Eihän saksofonin kanssa voi mennä vikaan, eihän? No ehkä olisi voinut vähän siihen sävellykseenkin panostaa, tai siihen, että sanoista saisi selvää... Mutta hei, jäbä flossaa. Ja voltinkin heitti lääkärin ohjeita uhmaten.


15. Tanska: Rasmussen - Higher Ground

Pois tieltä kivet ja männynkävyt, viikinkit tuloo!!! Sävellys on makaaberi ja tyypit näyttävät synkän alkuvoimaisilta - kunnes alkavat laulaa piipittää kuin kirkkokuoron takarivin ujoimmat kuoripojat. Ehkä tämä on juuri sitä kontrastia, jota laulun rauhansanoman hengessä on haettukin, tiedä häntä, mutta minulta joka tapauksessa menee fiilis.


16. Australia: Jessica Mauboy - We Got Love

Tytössä on jotain hersyvän aitoa, ja vaikka biisi onkin tusinakamaa, se erottuu silti edukseen.



17. Suomi: Saara Aalto - Monsters

Mitä tästä nyt sanoisi? Vähän omituinen, vähän tarttuva. Kumpaa enemmän, se lienee menestystä ajatellen ratkaiseva tekijä. Tai sitten ei, nämä ovat kuitenkin Euroviisut...


18. Bulgaria: Equinox - Bones

Balkanilainen etnovolina, jeh. Amerikkalainen r'n'b, blah. Kokonaisuus kuitenkin hennosti plussan puolella minun kirjoissani.


19. Moldova: DoReDoS - My Lucky Day

"Miten keltamekkoinen nainen näkyy kolmena?" kysyy kommentaattori. Okei, tässäkin esityksessä siis on jotain edes etäisesti mielenkiintoista. No ei kyllä ole.


20. Ruotsi: Benjamin Ingrosso - Dance You Off

Lähes kaikkien muiden maiden laulut ovat enempi/vähempi ruotsalaisten tekemiä, joten ruotsalaiset ovat joutuneet oman viisunsa tekijöitä hakemaan Ameriikasta asti. Ehkä ei olisi kannattanut. Tämä ylituotettu wannabe-saturdaynightfever on sieluttomuuden multihuipentuma!


21. Unkari: AWS - Viszlát Nyár

Unkarin Apulanta. Bändi, joka omien sanojensa mukaan "haluaa tuoda hyvyyden takaisin musiikkiin" - ja tämän perusteella onnistuu vähintäänkin kelvollisesti. Tämä on biisi eikä tuote, eikä yhtään pöllömpi biisi olekaan. Jatkoon!


22. Israel: Netta - Toy

Oli Tiina Titityy sekä Sulo Selvä Pyy... (kasarilapset muistaa) Onhan tämä ainakin omalaatuinen. Ei ehkä ihan emämunaus.


23. Alankomaat: Waylon - Outlaw In 'Em

Hollanti osallistuu Euroviisuihin kantribiisillä, kuka on yllättynyt? Tällä kertaa sentään on kantri-rock-osastoa, vähän edistystä edellisvuosien kukkaislapsista. Jos tämä tulisi radiosta, en vaihtaisi kanavaa, mutta enpä kyllä puoli minuuttia biisin loppumisen jälkeen myöskään enää yhtään muistaisi kuulemaani.


24. Irlanti: Ryan O'Shaughnessy - Together

I'll forever wonder why - jää ikuisesti askarruttamaan, miksi tämäkin biisi on pitänyt tehdä. Anti matkailun ja kevyen musiikin ystäville pyöreä nolla.


25. Kypros: Eleni Foureira - Fuego

Ilmeisesti yksi kisan suurimmista ennakkosuosikeista. Onhan tässä tietysti klassisia viisumenestyksen elementtejä: isot... ukkainen naisartisti, sopivasti etnomaustetta, perus-diskobiitti, kielineutraali hokema. Ja ruotsalaiset taustajoukot. 


26. Italia: Ermal Meta e Fabrizio Moro - Non Mi Avete Fatto Niente

Maailmanrauhaa italialaisittain. Ihan särmästi toteutettu vetoomus, mutta loppujen lopuksi kuitenkin bulkki-italoiskelmää.


* * *


Että sellaiset viisut tällä kertaa. Vaihteeksi mentiin vähän enemmän musiikki edellä, hupinumeroita ei ollut tänä vuonna lainkaan. Kohta nähdään miten käy. Oma lempparini on Unkari, mutta voittajaksi veikkaan Israelia. Miäs tosin ilmoitti varmana tietona, että Kazakstan voittaa. Siitä huolimatta, että maa ei osallistu koko kisoihin, koska ilmeisestikään yleisradiokartalla se ei kuulu edes Eurooppaan. Ihan vahva teoria tuokin.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Se o hänes

[eteläkarjalainen sanonta, joka tarkoittaa, että jokin asia ei ole enää omissa käsissä vaan sen ratkaisevat muut tahot; äännetään viimeistä tavua painottaen, "seo hänees"]

Minun työpaikkani on haussa. Siis se tehtävä, jota olen kaksi viime vuotta hoitanut sijaisena, täytetään nyt pysyvästi (tai niin pysyvästi kuin nykypäivän työelämässä nyt mitään paikkoja täytetään). Ja tämähän on ehdottomasti hyvä asia. Siis niinku kivat sille, joka siihen sitten valitaan.

Jaa minulle? No sitä ei kukaan tiedä, miten minun työurani tästä jatkuu. Eikä kovin varmaa tietoa ole edes siitä, miten minä haluaisin sen jatkuvan.

Minähän olen nämä kaksi viime vuotta roikkunut vähän häntä oven välissä. Olen toki tehnyt opetustyötä täydestä sydämestäni ja kaikkeni antaen ja myös nauttinut siitä, mutta koko ajan on takaraivossa kaihertanut kysymys, onko tämä nyt sitä, mitä haluan jatkossa tehdä, vai oliko se aiempi elämäni yksinyrittäjänä sittenkin parempi vaihtoehto. Sen puoleen olinkin hyvilläni siitä, ettei minun tänä keväänä tarvitse itse päättää, lähteäkö vai jäädä. Piti vain päättää, haenko tehtävää, ja sitten jos valinta osuisikin minuun, voisin vielä kerran harkita, otanko tehtävän vastaan.

Joku voisi nyt ajatella, että hoopoahan se olisi olla edes hakematta, kun eihän se hakeminen vielä mitään ratkaise. Mutta minä olenkin vähän erikoinen erilainen tapaus. Minä nimittäin todellaKIN vihaan häviämistä. Joo, tiedän, eihän siitä kukaan varsinaisesti tykkää, mutta minulle se on ihan suhteettoman iso asia. Niin iso, että en mielelläni edes ryhdy tai lähde mukaan mihinkään sellaiseen, jossa menestys ei ole jotakuinkin varmaa. Joo, tiedän, voisi olla ihmisenä kasvamisen paikka tässä. Mutta toistaiseksi nyt vain olen tällainen.

Sitäkin joku voisi nyt ajatella, että eikös tämä ole juurikin sellainen kisa, jossa menestykseni on jotakuinkin varmaa. Minähän olen saanut valtavan hyvää palautetta työstäni niin opiskelijoilta kuin kollegoiltanikin, ja kaikki ovat kilvan vakuutelleet, kuinka juuri minun halutaan tässä tehtävässä jatkavan.  MUTTA kun. Nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa on ihan omat sääntönsä ja lainalaisuutensa. Erinomaiset opetusansiot ja ylistävä palaute eivät paljon vaakakupissa paina, jos joku lyö toiseen vaakakuppiin tohtorintutkinnon ja vinon pinon tieteellisiä julkaisuja. Siis sellaisia akateemisia meriittejä, joita minä en ole ehtinyt kerryttää. Kun kaikki aikani ja vähän päällekin on mennyt opettamiseen. Siis siihen työhön, johon nyt ollaan hakemassa tekijää. Reiluako? Siitä jokainen saa olla mitä mieltä haluaa, mutta realiteetti tuo kuitenkin on. Nämä pelisäännöt ovat kaikille samat, ja minä olen ne tiennyt tähän peliin lähtiessäni. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei se yhtään kaihertaisi, jos joku pyyhkäisisi akateemisilla ansioilla ohitseni kuin Naton ohjus. Tältä hatutukselta välttyisin, jos en hakisi.

Hakuajan lähetessä loppuaan paineet alkoivat kasvaa. Ensin kaksi lähintä kollegaani piti minulle tiukkasanaisen puhuttelun, jonka keskeisin sanoma oli "Nyt lopetat nuo typeryytesi, nainen, ja laitat paperisi tulemaan! Tämä on sinun paikkasi eikä kenenkään muun!" Sitten vielä yksi kollega, väitöstutkimukseni toinen ohjaaja, ilmoitti tiukkaan sävyyn, että ellen anna kunniasanaani, hän vaatii minulta kirjallisena lupauksen, että aion hakea tehtävää. Ja vieläpä yksi opiskelijakin varasi keskusteluajan kanssani ihan vain tiedustellakseen, aionhan minä nyt ihan varmasti hakea sitä työtä.

Aika aseetonhan sitä ihminen tuollaisten vetoomusten edessä on. Päätin hakea sitä tehtävää.

Joku voisi nyt ajatella, että työnhaku tarkoittaa huolellisen, hiotun hakemuksen kirjoittamista, CV:n päivittämistä ja mahdollisesti jonkinlaisen henkilötietolomakkeen täyttämistä. Mutta nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa tehtävän hakeminenkin on jo melkoinen prosessi. Tarvitaan se hakemus. Ja akateeminen CV, joka hieman eroaa perinteisestä. Ja julkaisuluettelo (joka siis minun tapauksessani on melko surkuhupaisen lyhyt). Ja tutkimussuunnitelma. Kahdella kielellä. Ja opetusportfolio (jonka pituus puolestaan on rajoitettu niin, että edes näitä minun lyhyehkön kahden vuoden aikana kertyneitä ansioitani on kovin haastavaa tiivistää vaadittuun tilaan).

Lähes viikko siihen meni, ei nyt ihan täyspäiväisesti mutta suurimman osan työajastani kuitenkin käytin hakemusten laatimiseen. Minun työpanokseni lisäksi tarvittiin vieraskielisen tutkimussuunnitelman oikolukijaa, datan vsualisoinnin ammattilaista kyhäämään hienoja, tilaa säästäviä havaintoesityksiä kurssipalautteistani (onneksi olen sattumoisin naimisissa sellaisen ammattilaisen kanssa) ynnä yhden CV-velhona tunnetun kollegan konsultaatiota. Mutta tulipahan nyt sitten tehtyä.

Se on nyt sit hänes.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Piinaa

Kun nyt kerran piinaviikkoa eletään, niin minähän olen sitten piinannutkin itseäni ihan koko rahan edestä sillä yhdellä asialla, jota inhoan todennäköisesti eniten koko maailmassa: siivoamalla. Isäni on tulossa kylään siivoushullun naisystävänsä kanssa, ja olen ollut kiusallisen tietoinen siitä tosiasiasta, että tätä läävää täytyy käsitellä suunnilleen puskutraktorilla ja paloletkulla, ennen kuin tänne voi päästää yhtään ketään, saati sitten siisteystietoista suht. uutta tuttavuutta. Isi kyllä yritti rauhoitella, että ei minun nyt lattiasta kattoon tarvitse taloa kuurata, mutta tuumin, että ihan hyvää se tekee silloin tällöin tehdä juurikin niin.

Joten nyt olen sitten esimerkiksi kiillottanut kaikki hanat ja kuurannut kylppärin seinälaattojen saumat. Näihin askareisiin minulla muuten on sellainen salainen ase, jota voin todella lämpimästi suositella kaikille: Universal Stone. Todellinen ihmeaine! Täydellisen myrkytön luonnontuote, jota voisi huoletta vaikka syödä (eli turvallinen myös pikkulapsiperheisiin), todella riittoisa (sellainen reilun vitosen maksava mötikkä kestää minun käytössäni todennäköisesti kymmenkunta vuotta ja normaalillakin siivoajalla varmaan yli vuoden) ja mikä tärkeintä, puhdistaa kalkkijämät metalli-, laatta- yms. pinnoilta aivan huikean tehokkaasti ja helposti! Esimerkiksi sadevesisuihkun suuttimet kalkkeutuvat yllättävän nopeasti niin, että suihku muuttuu pisteleväksi, mutta pesu Universal Stonella saa veden solisemaan taas ihanan pehmeänä kesäsateena.

Olen myös puhdistanut liesituulettimen suodattimen ja jopa ajanut kahvinkeittimestä kalkinpoistoaineen läpi. Tähän asti menikin vielä melkein kivasti, mitä nyt ne liesituulettimesta irti keplottelemani osat eivät meinanneet enää millään mahtua takaisin. Mutta miähen avustuksella, riittävän monen kirosanan jälkeen, nekin saatiin jotenkuten survottua paikoilleen.

Pahin rasti on kuitenkin sohva. Ostimme reilu vuosi sitten uudet sohvat. Olimme jo pitkään harkinneet sohvanvaihtoa; vanhat sohvamme olivat tosi hyvät ja mukavat, mutta jo aika nuhjuisessa kunnossa. Kiertelimme alustavasti kauppoja ja koeistuimme joitakin sohvia, mutta mikään ei tuntunut olevan sinne päinkään. Sitten ykskaks allemme osui sohva, jonka totesimme kertaistumalta todella mukavaksi ja muutenkin kaikin puolin täydelliseksi. Eikä ihme - pian tajusimme, että se oli juuri samanlainen kuin vanha sohvamme! Eipä sitä asiaa tarvinnut sitten enää sen kummemmin harkita, vaan teimme kaupat saman tien. Verhoiluksi valitsimme kuitenkin uuden värin ja sellaisen kankaan, jonka arvelimme erityisen hyvin hylkivän koirankarvoja.

Väärä arpa. Niin totaalisen järkyttävän katastrofaalisen väärä arpa!!! Uusien sohvien päällinen on osoittautunut aivan käsittämättömäksi koirankarvamagneetiksi, ja tietenkin vieläpä sellaiseksi magneetiksi, joka ei sitten millään ilveellä luovu niistä uumeniinsa imemistään karvoista. Olen kokeillut kaikkia kikkakolmosia, joista vain olen mistään tietolähteestä kuullut pienintäkään vihiä, kuten esimerkiksi kosteaa kumihanskaa, rättiä ja pesusientä. Imurilla lähtee n. 60 prosenttia karvoista ja höyrypesurilla n. 40 prosenttia niistä lopuista. Teippirullalla karvat irtoavat parhaiten, mutta 3 + 3 -sohvaryhmän putsaamiseen kuluisi noin kilometri sitä teippiä. Tänään sattumoisin huomasin, että sellaisella ikkunan kuivaamiseen käytettävällä lastalla saa karvoja kaavittua kasaan yllättävän hyvin.

Pakersin sohvien kimpussa täyden tunnin: vedin joka ainoan istuin- ja selkänojatyynyn ensin lastalla ja sitten imurilla, ja lisäksi imuroin tietenkin sohvien pohjat, käsinojat ja kaikki mahdolliset rakoset. Tämän jälkeen käytin toisen täyden tunnin muun asunnon imuroimiseen - kiipesin jopa imuroimaan takan päällisen.

Siinä sitä siivouksenvihaaja kuulkaa nautti elämästään! Joo, EI.

Käännynkin nyt lopen uupuneena ja epätoivoisena teidän blogin lukijoiden puoleen: Olisiko teillä tiatoo, miten koirankarvat saisi parhaiten irti sohvakankaasta?!? Tiedän, että yksi keino olisi kieltää koiraa tulemasta sohvalle, mutta se ei ole meillä vaihtoehto. Sohvalla löhöily lämmin, pehmeä corgi jalkoihin käpertyneenä on nimenomaan kyseisen huonekalun parasta (ainoaa) mahdollista käyttöä! Sellaista olen miettinyt, voisiko sohvat käsitellä jollain erityisellä suihkeella karvoja hylkiviksi? Sopisikohan esimerkiksi se kenkien sääsuojaukseen tarkoitettu suihke tähän tarkoitukseen?

Auttakee naista mäessä siivouksessa jookopliis!!!