keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Aloha, oe!

Matka Havaijille on ollut pitkäaikainen unelmamme. Sen toteuttaminen kävi vihdoin mahdolliseksi kesällä 2020 – paitsi ettei sitten käynytkään, kiitos maailmanlaajuisen pandemiahysterian. Nielimme todella karvaan pettymyksen ja teimme uudet varaukset kesälle 2021 – vain pettyäksemme jälleen. Vaan tokihan unelmien saavuttaminen useinkin edellyttää sinnikkyyttä, joten ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Ja niin vain kolmas kerta toden sanoi: tällä kertaa pääsimme kuin pääsimmekin matkaan! Voitte uskoa, että fiilis oli sanoinkuvaamaton!

Havaijihan on Suomesta katsottuna jotakuinkin niin kaukana kuin vain mikään paikka voi olla, joten matka sinne on auttamatta pitkä ja raskas: siirtymä kotiovelta kohteeseen kesti kaikkiaan 29 tuntia, joista n. 17 tuntia oli lentokoneessa istumista (ja siihen sisältyi myös vähintään riittävästi ylimääräistä draamaa, mutta siitä kerron joskus toiste). Häkellyttävän -13 tunnin aikaeron ansiosta olimme kuitenkin perillä ikään kuin viitisen tuntia ensimmäisen lentomme lähdön jälkeen. Pari ensimmäistä päivää meni jossain määrin jet lagin tuottamassa aivosumussa, mutta aika hyvin kuitenkin pystyimme toimimaan paikallisessa rytmissä heti alusta alkaen. Moni varmasti pitää moista matkantekoa järjettömänä, mutta meidän mielestämme kohde oli kaiken vaivan arvoinen!





Hilton Hawaiian Village

Kun kerran lähdimme unelmaamme toteuttamaan, päätimme valita majapaikaksemme yhden Honolulun ikonisimmista hotelleista, Hilton Hawaiian Villagen. Laatuviihteen ystävät, jotka ovat katsoneet Havaiji 5-0 -sarjaa, tunnistavat hotellin oitis yhden rakennuksen seinää koristavasta muraalimosaiikista (se on maailman suurin mosaiikki). Tosin ”hotelli” ei ehkä ole ihan oikea sana kuvaamaan tätä majoitusliikettä; osuvampi ilmaisu olisi englanninkielisen nimen mukaisesti ”kylä”. Kokonaisuus on käsittämättömän kokoinen: lähes 9 hehtaaria maa-aluetta, 8 tornitaloa, yli 3000 huonetta, n. 20 ravintolaa, 90 kauppaa, 6 uima-allasta, oma pieni laguuni… Kaiken kaikkiaan siis selvästi suomalaista peruspikkukaupunkia isompi paikka.

Onhan se hotellialue hieno, sitä ei käy kieltäminen. Alueella on runsaasti vesielementtejä, pieniä lampia ja jokia, joissa uiskentelee valtavan kokoisia koikarppeja ja söpöjä kilpikonnia sekä pulskia sorsia ja muita kauniita lintuja, ja kylänraiteilla riittää iloista kuhinaa. Ja se kuuluisa mosaiikki on totta tosiaan luonnossa vielä monin verroin vaikuttavampi kuin telkkarissa! Sijainti suoraan rannalla on myös miellyttävä asia.


Suurella koolla on kuitenkin myös kääntöpuolensa: uima-altaat (jotka ovat sivumennen sanoen sangen pieniä; jopa Waikiki Beachin suurimmaksi altaaksi mainittu Super Pool on useimpiin kokemiimme lomahotelleihin verrattuna pahainen pesufati) ovat turismoa täynnä kuin sillipurkit eikä niiden laitamilta juuri vapaita aurinkotuoleja löydä, ja kaikkia palveluita joutuu jonottamaan tuskastuttavan kauan. Lisäksi Hilton on suuressa viisaudessaan päättänyt karsia toimintakulujaan harventamalla siivousta: huoneet siivotaan vain joka neljäs päivä! Ei siksi, en minä todellakaan kaipaa uusia pyyhkeitä tai lakanoita joka päivä ja olen täysin kykenevä petaamaan oman vuoteeni, mutta kyllä ne roskakorit voisi tyhjentää ja enimmät aurinkorasvan roiskeet pyykäistä pinnoilta kernaasti päivittäin. Minkäänlaisia käytännön palveluita, kuten vaikkapa apua matkalaukkujen raahaamisessa tai taksin tilaamisessa, on myöskin ihan turha toivoa.

Kaiken kaikkiaan siis sanoisin, että vaikka hotellissa kyllä kelpasi asustella, ei se ihan kulttimaineensa eikä varsinkaan huomattavan suolaisen hintansa väärti ole.

Rantaelämä




Kun Waikiki Beachia aikanaan alettiin kehittää lomakohteeksi, rannassa ei itse asiassa ollut jyvääkään hiekkaa – legendaarinen hiekkaranta koostuu kokonaisuudessaan muualta tuodusta hiekasta! (Tämänkin kiehtovan faktan, kuten monia muitakin vastaavia, kuulin turistioppaalta, josta kerron myöhemmin lisää.) Kuivan maan osuus on siis pehmeää hiekkaa, mutta merenpohjaa peittävät enimmäkseen pienet kivet ja jopa terävät korallit, joten kannattaa varoa askeleitaan, kun menee uimaan. Mutta uimaan kannattaa ehdottomasti mennä! Tyynenmeren vesi on ylellisen lämmintä, ja aallonmurtajien ansiosta rannassa ei ole suuria aaltoja. Tosin Tyynenmeren lisäksi rannassa velloo myös se iänikuinen ihmismeri, mutta kyllähän valtameressä tilaa riittää.

Havaijihan tunnetaan surffauksen tyyssijana. Oahun parhaat surffausrannat ovat saaren pohjoisosassa, ja paras surffaussesonki on talvella; näin kesäaikaan aallot ovat tosisurffareille ihan liian vaisuja. Aloittelijoiden sen sijaan kelpaa harrastella surffausta vaikka Waikikilla. Edellä mainittujen aallonmurtajien vuoksi tosin surffivesille päästäkseen täytyy ensin meloa laudan kanssa sen verran reipas rupeama, että heikompikuntoiset eivät edes jaksa perille asti tai jos jaksavatkin, eivät rahkeet enää riitä aalloilla ratsastamiseen. Meillähän poika ihastui surffaukseen jokunen vuosi sitten Balilla, ja hän lähtikin innokkaana verestämään taitojaan. Siinä koeteltiin urheilijanuorukaisen kunnon lisäksi vanhempien hermoja ja luottamusta, kun sangen kokematon surffari katosi jopa laadukkaan kameran zoomin ulottumattomiin. Aika pian poika kuitenkin jo meloi rättiväsyneenä takaisin, kertoi saaneensa pari aaltoa laskettua mutta luovuttaneensa sitten, kun sopivaa kaistaa ei oikein löytynyt; lähempänä rantaa olevalla surffausalueella oli lukuisia hänen kaltaisiaan aloittelijoita, joihin oli tietenkin hyvä pitää turvaväliä, ja kauempana taas surffasivat kokeneemmat paikalliset, joiden jalkoihin ei haluttanut lähteä pyörimään. Valitettavan vaisuksi jäi siis surffauskokemus tällä kertaa. 

Minä puolestani olen aivan hurahtanut sup-lautailuun, ja etukäteen haaveilinkin suppailevani vaikka päivittäin. Tämä into laantui äkkiä nähtyäni lautojen hinnat: tunnin suppailusta sai pulittaa viisikymppiä (eli neljän tunnin lautavuokrilla saisi jo Suomesta ostettua oman laudan)! Yhtenä päivänä kuitenkin otin laudan ja lähdin vesille. Meno ei kuitenkaan ollut erityisen miellyttävää, sillä kovassa tuulessa ja isohkoissa aalloissa en juurikaan uskaltanut nousta seisomaan laudalla vaan jouduin melomaan istuallani (mikä on noloa). Olin juuri valmis julistamaan sen kaikkien aikojen surkeimmaksi suppailuksi, kun näin sen: ihan vieressäni, alle metrin päässä, oli iso merikilpikonna!!! Siinä se pulikoi, heilutteli eviään ja nosteli päätään pinnalle hengittääkseen. Ja äkkiä pystyinkin täysin varmasti julistamaan sen kaikkien aikojen parhaaksi suppailuksi. Elämys oli yksi koko elämäni huikeimmista!

Kalastus

Ne, jotka ovat aiempia matkakertomuksiani lukeneet, osasivat varmasti jo odottaakin tätä kappaletta. Tietenkin meidän piti päästä marliinijahtiin. Onnistuimme varaamaan kalareissun sangen laadukkaalla veneellä, jossa oli asiantunteva ja mukava miehistö, tasokkaat välineet ja kelpo kajuutta kalastuksen lomassa lepäilyä varten. Ainoa huono puoli oli, ettei aamuviidestä alkuiltapäivään kestäneeseen reissuun sisältynyt mitään tarjoiluja (oletan tämän olevan lainsäädäntöperäistä), joten meidän piti ottaa omat eväät mukaan. Laskelmoimme, että niin aikaisin aamulla tuskin olisi kummoinenkaan nälkä ja sitten taas avomerelle päästyä todennäköisesti ainakin miäs ja poika olisivat niin merisairaita (heillä valitettavasti on vahva taipumus siihen), ettei ruoka maistuisi. Ja reissulta paluu osui normaaliin lounasaikaan, joten kunnon ruokaa saisi sitten heti maissa. Näin ollen varasimme evääksi vain yhdet voileivät ja yhden törpöllisen sipsejä. Tämä osoittautui pahaksi virhearvioksi. 

Meren ja tuulten jumala Kanaloa nimittäin suosi meitä ja merenkäynti oli todella säyseää. Nautiskelimme voileipämme aamiaiseksi pian satamasta lähdettyämme ja jäimme odottamaan kalatapahtumia. Niitä olikin ihan mukavasti: Kannelle asti saatiin ensin pojan kelaamana muutaman kilon mahi-mahi ja sitten miähen nostama 10-kiloinen tonnikala. Parin karkuun päässeen mahi-mahin jälkeen poika pääsikin kunnon taistelun makuun, ja ammattimaisen kelaustoiminnan päätteeksi kannelle nousi peräti 40-kiloinen tonnikalan mötkäle. Koska kalaonni oli niinkin hyvin myötä, kapteeni ei malttanut suunnata rantaan alkuperäisen retkiajan päätyttyä, vaan lopulta pyörimme merellä kymmenkunta tuntia eli saimme täyspitkän retken puolikkaan hinnalla. Fiilis olisi ollut mitä mahtavin, ellei nälkä olisi kurninut vatsassa pahemman kerran. Mutta kun sitten rantaan päästyämme taapersimme lähiostarille ja saimme ahdettua kupumme täyteen kanansiipiä, pystyimme toteamaan, että olipas harvinaisen hieno kalareissu se – vaikka marliinit jäivät vieläkin narraamatta.



Pearl Harbor

Pearl Harbor on paikka, jossa tapahtuneet asiat ovat vaikuttaneet merkittävästi maailmanhistorian kulkuun. Se on ehdoton vierailukohde sotahistoriasta kiinnostuneille – ja ihan kaikille muillekin. En nyt (tämän enempää) lähde avaamaan, mitä mieltä olen siitä, että väkivalta tuntuu olevan niin elimellinen ja itsestään selvänä pidetty osa amerikkalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, mutta sanonpa vain, että Pearl Harbor voidaan varmasti nähdä joko kunnianosoituksena sotavoimalle tai sitten muistutuksena siitä, ettei kenenkään koskaan missään pitäisi sotavoimaa käyttää. Itse kuulun vahvasti jälkimmäiseen koulukuntaan!

Alueella on neljä erillistä kohdetta, joihin voi ostaa erillisiä lippuja tai kaikkiin oikeuttavan yleislipun. Kohteiden välillä liikutaan bussilla; omin päineen ei alueella saa vaeltaa, koska Pearl Harbor on edelleen toiminnassa oleva sotilastukikohta. 

Sukellusvenemuseossa esitellään vedenalaista sodankäyntiä ja sen merkitystä kautta aikain, ja kävijät pääsevät tutustumaan myös USS Bowfin -sukellusveneeseen. Minulle ahtaanpaikankammoiselle sukellusvene on todennäköisesti kauhistuttavin kuviteltavissa oleva kapistus, mutta aiheeseen tutustuminen oli silti mielenkiintoista ja avartavaa (heh, hassu sanaleikki sinänsä).

USS Missouri -sota-alus oli tositoimissa aina toisesta maailmansodasta Persianlahden sotaan asti. Melkoinen työura! Aluksella pääsee kiertelemään ja eläytymään miehistön olosuhteisiin, mutta sen ehdottomasti tärkein ja koskettavin paikka on se kohta, jossa allekirjoitettiin Japanin antautumisasiakirja eli toisen maailmansodan päättänyt rauhansopimus. Myös itse sopimusasiakirjat ovat nähtävillä.

USS Missouri on sijoitettu niin, että se ikään kuin vartioi meren pohjassa lepäävää sisaralustaan USS Arizonaa, joka upposi japanilaisten pommituksessa. Arizonan päälle on rakennettu muistomerkkirakennus, johon pääsee itse asiassa ilmaiseksi, kunhan varaa lippunsa riittävän hyvissä ajoin etukäteen ja/tai jaksaa jonottaa tuntikausia hajapaikkaa laivassa. Se on ymmärrettävästi lähestulkoon pyhiinvaelluskohde amerikkalaisille, joten me jätimme jonottamisen heille ja tyydyimme katselemaan sitä vain Missourin kannelta käsin.

Kuva USS Missourin kannelta. Edessä valkoinen USS Arizonan muistomerkki.

Ilmailumuseossa voi ihastella eri aikojen lentokoneita muutamassa eri hangaarissa, joista yhden ikkunoissa on edelleen jäljellä alkuperäisiä luodinreikiä japanilaisten tulituksesta toisen maailmansodan ajalta. Yhdessä hangaarissa on myös lentosimulaattori, johon poika houkutteli minut mukaansa. ”Tule nyt mutsi, vietettäis kerrankin laatuaikaa yhdessä!” Minä suostuin kuvitellen, että kyseessä olisi jonkinlainen G-voimia demonstroiva huvilento, mutta sehän olikin sellainen sotapelisimulaattori, jossa minun olisi pitänyt osata ampua vihulaisia samalla, kun poika kieputti ja keikutti konetta kuin mikäkin Maverick. Kiljuin ja kiroilin suurimman osan ajasta, että ”Suorista nyt tämä vehje s*tana, mehän pudotaan ihan just!” enkä tietenkään saanut yhtäkään kohdetta edes tähtäimeeni. Fiilis ei ollut lennon jälkeen mitenkään muikea – mutta arvatkaapa, kuinka muikeaksi se muuttui, kun näin miähen hekottavan vatsa kippuralla ja esittelevän valokuvia lentotuokiostamme. En ollut tajunnut, että kopin sisällä oli kameroita, jotka välittivät suorituksemme koko hangaarin väelle, ja karjuntanikin kuulemma kaikui iloisesti kaikelle kansalle, koska koppi ei ole äänieristetty. Eipä ole hetkeen hävettänyt yhtä paljon… Sanotaanko, että jos Top Gunista tehdään vielä kolmososa, meitsi pysyy edelleen tukevasti katsomon puolella!!!

Meidän Pearl Harbor -käyntimme hienoin elämys ei kuitenkaan perustunut alueen vakiokalustoon vaan suorastaan peikkomaiseen flaksiin. Kyseessähän tosiaan on täysin toimiva sotilastukikohta, ja käyntimme aikaan meneillään oli monen maan yhteinen sotaharjoitus. Osana sitä juuri meidän paikalla ollessamme satamaan lipui USS Abraham Lincoln, supercarrier eli suomeksi ihan jäätävän kokoinen lentotukialus. Se oli todellakin mieleenpainuva, kerta kaikkiaan huikea näky!

Kun katsot kuvaa tarkkaan, näet kannella seisovan miehistön.
Kun katsot vielä tarkemmin, näet kannelle pysäköidyt lentokoneet.
Tämä auttanee hahmottamaan paatin kokoa!

Oahun pohjoisosa

Olimme etukäteen suunnitelleet vuokraavamme yhdeksi päiväksi auton ja kiertävämme sillä saaren pohjoisosan kauniita luonnonnähtävyyksiä. Mitä enemmän perehdyimme erilaisiin esittelyteksteihin ja -videoihin, sitä enemmän ajatus alkoi kuitenkin epäilyttää. Ensinnäkin autonvuokraus on Havaijilla huomattavasti kalliimpaa kuin muualla Yhdysvalloissa, ja lisäksi pysäköinti näyttäisi olevan Oahulla kokonaisvaltainen ongelma: pysäköintipaikkoja on vaikea löytää ja ne maksavat maltaita. Ja tietenkin vieraassa ympäristössä autosuunnistaminen on aina jossain määrin stressaavaa. Näin ollen päädyimmekin kliseiseen turistimaiseen ratkaisuun ja lähdimme omatoimiajelun sijaan opastetulle bussikierrokselle.

Ja kyllä muuten oli hyvä idea!

Oppaamme Jo-Jo oli huipputyyppi, jolla riitti faktoja ja legendoja (”tädeiltä ja sediltä kuultuja juttuja, joita ei välttämättä kannata ihan sellaisinaan uskoa”, kuten hän asian ilmaisi) koko päiväksi – jopa minun kaltaiseni karjalaistytön täytyy nostaa hattua ihmiselle, joka jaksaa puhua käytännössä tauotta 11 tuntia! Opimme valtavasti mielenkiintoisia asioita Havaijin historiasta (jossa on yllättävän paljon yhteistä Suomen kanssa: pieni kansa isompien puristuksessa), kulttuurista, perinteistä, kasveista ja eläimistä… Tiedän nyt Havaijista paljon enemmän kuin varmaan mistään aiemmasta matkakohteestamme. Ei pitäisi koskaan väheksyä ammattilaisen työn arvoa!

Retkeen mahtui melkoinen määrä pysähdyspaikkoja. Pikaisilla valokuvauspysähdyksillä pääsimme ihastelemaan kuuluisia rantoja, joista yhdellä näimme myös useita suuria merikilpikonnia. Palin näköalapaikalta avautui huikea näkymä alla olevaan laaksoon, mutta minusta näköalapaikalla melkeinpä kiehtovinta oli hurja tuuli, joka meinasi viedä tukan päästä ja kameran kädestä. En varmaan koskaan ole kokenut sellaista puhuria! 

Näkymä Palin näköalapaikalta

Halona Blowhole. Aalto ohjautuu kalliossa olevasta aukosta kuin geysir.

Kauniissa Byodo-In-buddhalaistemppelissä sai soittaa suurta kelloa, jonka kumahdus puhdisti soittajansa kaikesta negatiivisesta energiasta. Ei siksi, että minussa olisi kamalasti negatiivista energiaa koko reissun aikana ollut, mutta ajatus on minusta silti niin kaunis, että haluan uskoa sen toimivan.


Retken pääkohde oli Waimean luonnonpuisto vesiputouksineen. Satumaisen kauniin metsän läpi kulkeva, noin mailin mittainen kävelytie johtaa vesiputoukselle, jonka muodostamassa altaassa saisi myös uida. Me osuimme paikalle sen verran kuivaan aikaan, että vesiputous oli aika hentoinen puro, emmekä myöskään heittäytyneet uimasille, mutta ihanista luonnonmaisemista nautimme täysin rinnoin.


Retken viimeinen kohde oli Dole-ananasplantaasi. Opimme, että vielä 1800-luvulla Havaiji oli maailman ylivoimaisesti suurin ananaksen tuottaja, mutta kun saaret liitettiin Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisen työlainsäädännön alaisuuteen, tilanne muuttui täysin. Kun ananasmogulit tajusivat, että työläisille pitäisi oikein maksaa palkkaakin siitä rankoissa olosuhteissa tehtävästä raskaasta työstä, he siirsivät vähin äänin tuotannon Etelä-Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan, maihin, joissa ei ihmisoikeuksista tehdä turhaan numeroa. Siinäpä ajattelemisen aihetta, kun ensi kerran miettii, pitäisikö laittaa ananasta pizzaan… No, riistohedelmä tai ei, herkullistahan ananas on, ja Dolen plantaasilla sitä on tarjolla mitä moninaisimmissa muodoissa. Ehkä koko reissun suurin makuelämys oli Dole whip, pelkästä ananaksesta ja sokerista tehty täysin vegaaninen jäätelö, jota ei ikinä uskoisi kermattomaksi. Voin suositella myös ananaksella glaseerattuja pähkinöitä, joita saa ostaa tuoreeltaan paahdettuina ja lämpiminä. Plantaasin valtavasta kaupasta voi tehdä tuliaishankintoja vaikka koko suvulle, kunhan vain luottokortissa riittää vääntöä – hintataso on aika järkyttävä jopa yleisesti kalliin Havaijin mittakaavassa. Lisäksi plantaasilla pääsee tietenkin ihailemaan erilaisia ananasviljelyksiä, ajelemaan minijunalla ja samalla kuulemaan ananaksen historiasta sekä seikkailemaan maailman suurimmassa sokkelossa. Kaikesta kaupallisuudestaan huolimatta yllättävän mielenkiintoinen kohde!

Jotain muuta mitä

Honolulu on samaan aikaan yli 300 000 asukkaan urbaani koti ja miljoonien turistien rantalomakohde. Siellä voi grillata itseään rantahiekalla, surffata, uida, syödä huippuravintoloissa, tehdä laatuostoksia merkkiliikkeissä tai löytöjä halpiskaupoissa – ja kaikki tämä on kävelyetäisyydellä! Itse nautin kaikista edellä mainituista asioista, mutta tiedättekö, mikä minusta oli lopulta kaikkein ihaninta Honolulussa? Puut! Reitti hotelliltamme keskustan ravintoloiden ja kauppojen ääreen vei puiston halki, enkä vain voinut lakata henkäilemästä sen puiston puiden kauneutta. Apinanleipäpuu, kultasadekassia, liekkipuu, makkarapuu, hibiskus… Sydämeenkäyvää ihanuutta!



Havaiji on paljon muutakin kuin Honolulu tai Oahu. Itse asiassa saaristoon kuuluu peräti 145 saarta, joista pääsaaria on kahdeksan. Saarelta toiselle pääsisi kätevillä lentoyhteyksillä, mutta valitettavasti meidän budjettimme ei enää siihen venynyt. Jopa suomalaisesta näkökulmasta karmaisevan korkea hintataso onkin Havaijin suurin miinuspuoli, ja toiseksi suurin on valtava turistimäärä ja siitä auttamatta seuraava tuskastuttava jonottaminen ihan joka paikkaan. Mutta jos näiden epäkohtien kanssa pystyy elämään ja istumalihakset kestävät siirtymän maailman toiselle puolen, voin kyllä todella lämpimästi suositella Havaijia lomakohteena!

lauantai 14. toukokuuta 2022

Viisuennakko

Minä vietän tänä(kin) vuonna viisuvalvojaisia oikein ystävän seurassa, joten jotakuinkin perinteisen liveseurannan sijaan naputtelenkin tällä kertaa viisuennakon! 

Näkemykseni perustuvat ennen kaikkea semifinaaleissa näkemiini live-esityksiin, paitsi tietysti niiden maiden osalta, jotka eivät ole livenä vielä esiintyneet. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että useimmitenhan biisi on ihan eri eläin livenä ja videolla - tosin osittain myös siitä, että en ole niitä videoversioita tullut edes katsoneeksi. Nyt katson taustalla muistini virkistämiseksi.

1. Tšekki: We Are Domi – Lights Off

Laulaja on Dominik Hasekin tytär. Se onkin ainoa mieleenpainuva asia tässä esityksessä.

2. Romania: WRS – Llámame

Espanjalaista härkätaistelutunnelmaa romanialaisittain. Täysin sarvetonta, tai suoraan suomeksi sanottuna munatonta. Ehkä tämän vuoden käsittämättömin jatkoon pääsijä.

3. Portugali: MARO – Saudade, Saudade

Portugalin Harmony Sisters. Kyllähän tasokas moniääninen laulu meitsiin aina tehoaa. Tässä on jotain ihanaa rauhaa, ja kehämuodostelma tehostaa vaikutelmaa entisestään.

4. Suomi: The Rasmus – Jezebel

Minähän työssäni opetan myös äänenkäyttöä ja puhetekniikkaa, ja olen itse asiassa käyttänyt Lauri Ylösen laulutekniikkaa esimerkkinä siitä, kuinka kaikki mahdollinen tehdään väärin: koko keho on kireä kuin viulunkieli, myös joka ikinen kasvojen lihas äärimmilleen jännittynyt, kurkunpää niin ylhäällä, että uhkaa varmaan pullahtaa nenästä ulos, mutta suuta auotaan hyvin säästeliäästi. Tästä huolimatta the Rasmuksen saundi on kokonaisuutena minusta parhaimmillaan oikeinkin toimiva, ja tämä biisihän on oikeasti ihan kelpo kamaa. Mahkuja kympin sakkiin.

5. Sveitsi: Marius Bear – Boys Do Cry

Tässä on sitä rauhaa liiankin kanssa minun makuuni. Meinaa uni tulla. Jään miettimään kahta asiaa: 1) Onko näillä vahingossa jäänyt metronomi puolelle tempolle (tämä olisi laahaava tuplanopeudellakin!) ja 2) Miksi tuolla kundilla on noin monta numeroa liian iso rotsi?

6. Ranska: Alvan & Ahez – Fulenn

Itämaisia viboja ja puuduttavaa matontamppausbiittiä. Tykkään tuosta pikku kiljahduksesta parissa välissä. Muuten jää vähän piippuun tämä pläjäys.

7. Norja: Subwoolfer – Give That Wolf a Banana

Ikuisena runotyttönä toki osaan arvostaa syvällistä sanoitusta! Kun vedetään överiksi, voisi vetää vielä enemmän överiksi, mutta onhan tämä viihdyttävä.

8. Armenia: Rosa Linn – Snap

Minun muistikuvieni mukaan Armeniasta tulee yleensä hajutonta ja mautonta matontamppausta, mutta tämä on sentään ihan aitoa musiikkia. Ei kylläkään sellaista musiikkia, josta minä liiemmin pitäisin, mutta hyvä yritys kuitenkin.

9. Italia: Mahmood & BLANCO – Brividi

Taidokasta laulua, stemmojakin, mutta ei ihan mene ihon alle. Ehkä livenä koskettaa enemmän?

10. Espanja: Chanel – SloMo

Latinodisco. Paljon sanoja - boom boom - paljon sanoja - zoom zoom - pepun keikutusta. Syvä huokaus.

11. Alankomaat: S10 – De Diepte

Tätä on kehuttu, erityisesti siitä, että lauletaan kansalliskielellä. Niinno, tadadada dadadaa, huu-uuu, haa-aaa... Voi kun tämäkin on minun makuuni auttamattoman tylsä ja pliisu viisu.

12. Ukraina: Kalush Orchestra – Stefania

Lainaus somekeskustelusta: "Ukrainahan nämä viisut tänä vuonna voittaa; hyvä ettei ihan paskalla biisillä sentään voita." Minuun vetoavat erityisesti kansanlauluosuudet, vähempikin räppi riittäisi. Pillisoolot ovat parhaita kohtia - siis soittaako tuo tyyppi oikeasti yhdellä kädellä vai onko se pilli vain rekvisiittana? Tykkään aidosti, ilman sympatialisääkin.

13. Saksa: Malik Harris – Rockstars

Laadukkaasti tehty ja tuotettu kappale, laulajalla on kiva ääni. Jotenkin vain kovin geneerinen, tällaisia putkahtelee Ameriikassa markkinoille useita päivässä. Mutta onhan sille syynsä, että tällaisille riittää markkinoita - kyllähän tätä kuuntelee.

14. Liettua: Monika Liu – Sentimentai

Tämä on niin vahvasti ranskalainen kappale, että minä oikeasti luulin ensi kuulemalta esityskieltä ranskaksi! Noloa kieli-ihmiseltä... No niin tai näin, tämä kieli-ihminen ei valitettavasti tykkää ranskalaisesta musiikista, joten minusta parasta esityksessä on leidin ihana iltapuku. Propseja aitoudesta kuitenkin.

15. Azerbaidžan: Nadir Rustamli – Fade To Black

Tykkään laulajan äänestä ihan hurjasti! Biisihän edustaa näissä viisuissa jossain määrin muodikasta ylihidas miesballadi -kategoriaa, mutta tuo pieni raspi pelastaa paljon.

16. Belgia: Jérémie Makiese – Miss You

Laadukkaasti tehty ja tuotettu kappale, laulajalla on kiva ääni. Jotenkin vain kovin geneerinen, tällaisia putkahtelee Ameriikassa markkinoille useita päivässä. Ehh... olikos tässä nyt jotain tuttua? Propseja jousista kuitenkin.

17. Kreikka: Amanda Georgiadi Tenfjord – Die Together

Kreikasta on vuosi toisensa jälkeen lähetetty viisuihin timmi tytseli, joka keikuttaa kankkuaan itämaisen maton tamppauksen tahdissa. Tänä vuonna on menty saman tien toiseen ääripäähän: amissiasuun pukeutunut pohjolasta peräisin oleva artisti vetää itsemurhanhimoista itkuvirttä. Kreikkaa pidetään tänä vuonna kai jopa jonkinlaisena suosikkina. Minä en ihan ymmärrä miksi. Videolla kuulen sentään hienot bassotehosteet laulun alla, mutta livenä nekään eivät pääse oikeuksiinsa. 

18. Islanti: Systur – Með Hækkandi Sól

Islannin Harmony Sisters. Kyllähän tasokas moniääninen laulu meitsiin aina tehoaa. Ihan jännästi country kohtaa pohjoisen mystiikan, ja islannin kieli kuulostaa kivalta. Jotain pientä kohokohtaa tämä laulu vain jää kaipaamaan, mutta vahvasti sinne päin kuitenkin!

19. Moldova: Zdob şi Zdub & Advahov Brothers – Trenuletul

Tässä on jo vahvaa yritystä sen riittävästi överiksi vetämisen suhteen. Kyllä yksi tällainen täytyy joka viisuissa olla!

20. Ruotsi: Cornelia Jakobs – Hold Me Closer

Yllätys yllätys, Ruotsi on vaihteeksi suuri suosikki. Ja ihmekö tuo, taas on taidokasta musiikkia tuotu eurooppalaisten iloksi. On hyvä sävellys, karismaattinen laulaja ja vahva tuotanto takana. Vähän tukevampaa koukkua kyllä tähänkin kaipailisin.

21. Australia: Sheldon Riley – Not The Same

Yksi tämän vuoden viisujen teemoista näyttää olevan "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet". Ja sehän on arvokas sanoma, jota totta vie soisikin levitettävän maailmaan voimaannuttavien musiikkikappaleiden muodossa. Tämä vain ei valitettavasti ole sellainen. Voi harmi, minä niin olisin halunnut pitää tästä!

22. Iso-Britannia: Sam Ryder – SPACE MAN

Laulajan habituksen perusteella pelkäsin brittiläistä huumorinumeroa, mutta tämähän on musiikkia! Iso riski kyllä, että falsetit lässähtävät livenä, mutta jos homma skulaa yhtä hyvin kuin videolla, niin kyllä ihan diggaan!

23. Puola: Ochman – River

Ei voi ainakaan ylipirteydestä tai positiivisuuspelleilystä syyttää tätä(kään) viisua. Ylihidas miesballadi numero mones, mutta sellaiseksi ihan jees kuitenkin.

24. Serbia: Konstrakta – In Corpore Sano

Vähän vaikea päättää, onko tämä hypnoottinen vai puuduttava. Ainakin tässä on oma jujunsa, ja sehän on aina plussaa. Jos videon koira olisi päässyt lavalle, olisi ropissut lisää propseja!

25. Viro: Stefan – Hope

Viron Johnny Cash. Tämä on yksi omista suosikeistani. Laulussa on kiva melodia ja riittävästi esiin nouseva, jopa jossain määrin iskevä kertsi. Ja laulajalla on tosi kiva ääni (ja no, okei, eihän noissa ulkomusiikillisissakaan avuissa suuria puutteita ole - Viron seksikkäin mies, jolla on ukrainalaisia sukujuuria).

* * *

Kaikesta sarkasmista huolimatta toteaisin, että viisut ovat kehittyneet viime aikoina ihan hyvään suuntaan. Nyt on mukana paljon ihan oikeaa musiikkia - välillä parempaa, välillä huonompaa, mutta kuitenkin rehellisesti musiikiksi tehtyä musiikkia eikä sitä ylituotettua, laskelmoitua tuubaa, jota on vuosien mittaan kuultu jo ihan riittämiin.

Kuten todettua, näissä viisuissa ei liene jaossa kuin kakkossija Ukrainan jälkeen - minun veikkaukseni sen voittajaksi on Ruotsi, toiveeni puolestaan Viro. Illallapa tuo nähdään.

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Ajassamme

 Keskustelu poikani kanssa:

- Kaveri sai kutsun rintamalle. Mäkin kai sitte kohta saan, kun täytän kerran tänä vuonna 18.

- Kuule, ihan tavallisista armeijan kutsunnoista siinä on kyse. Ei tässä vielä sentään kukaan ole rintamalle joutumassa.

- Entä jos Putin hyökkää Suomeen?

- No toivotaan, ettei hyökkää!!!

- Niin, toivotaan tosiaan. Siinä elämä muuttuisi peruuttamattomasti.


Sydämeni on niin surusta raskas.





perjantai 14. tammikuuta 2022

Kelle mä soitan?

No moi isi! Siitä onkin jo yli viikko, kun viimeksi puhuttiin. Mitä sinulle kuuluu, miten voit?

Minulle kuuluu ihan tavallista. Minulla on opetus taas alkanut, mutta etänä. Onhan se aina kiva olla opiskelijoiden kanssa tekemisissä, mutta kyllä tuo tietokoneen näytölle puhuminen vain tympii.

Kävin äänestämässä tänään. Ja sitten sattui sellainen tosi ihana juttu, että kaverimme - se joka asuu siellä teillä päin ja johon tekin pojan rippijuhlissa tutustuitte - pistäytyi yllättäen kahville! Hän toi minulle kukkia ja esitti surunvalittelunsa, voi että miten tärkeältä se tuntuukaan, että ystävät ottavat osaa...

Ai niin.

Silloin, kun me reilu viikko sitten viimeksi puhuimme, sinä et enää osallistunut keskusteluun. Minä sanoin, että "Minun pitää nyt lähteä, mutta tiedäthän, että olet ajatuksissani aina. Ja olet tosi monen muunkin ajatuksissa. Sinä olet sillä lailla onnekas mies, että on tosi paljon ihmisiä, joille sinä olet tosi tärkeä." Ja taisinpa sanoa vielä, että tulen sitten ylihuomenna taas, jos se vielä on mahdollista.

Ei se ollut. Kaksi tuntia lähtöni jälkeen sinä nukuit pois. 



sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Hyvää mielenterveyttä ja päivää!

Blogi on ollut todella pitkään hiljaa. Syy siihen näkyykin oikeastaan jo tuossa otsikossa. Mitä ilmeisimmin tänään on jonkinlainen mielenterveyden teemapäivä, ja sen kunniaksi minäkin haluan vihdoin avata sanaisen arkkuni kuluneen vuoden - tai oikeammin puolentoista - fiiliksistä.

Olen uinut syvällä ja paksussa sumussa. Ylitunnollisena suorittajana olen kyllä onnistunut suorittamaan pakolliset kuviot sen sumunkin läpi - mutta kuten TV-kampanjassakin todetaan, mielen tilat eivät aina näy päälle. Juuri siksi koenkin tärkeäksi kertoa omia kokemuksiani, josko ne vaikka jossakussa herättäisivät jonkin vähän uudenlaisen ajatuksen.

Hyväähän ne ihmiset yleensä tarkoittavat, parhaansa yrittävät ja vilpittömästi haluavat auttaa, mutta vaikutus on usein päinvastainen. Ainakin minulla.

Haluaisin esittää joitain vienoja toiveita sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat siipi maassa olevaan. Haluan korostaa, että tämä on tietenkin vain minun henkilökohtainen kokemukseni - me kaikki olemme yksilöitä, reagoimme tilanteisiin yksilöllisesti ja toivomme kanssaihmisiltä erilaisia asioita. Mutta sen perusteella, mitä olen aiheesta lukenut, aika monikin on kokenut näistä asioista vähän samansuuntaisesti kuin minä. 

Tunteiden mitätöinti, vähättely tai kurjuuskilpasille lähteminen ei ole rakentava lähestymistapa.

Et sä voi olla masentunut, nätit vaatteet päällä ja meikkiäkin naamassa! Nauratkin välillä!
Ei sulla kyllä ole varaa valittaa, jumppaankin pääset aina kun haluat!
Nooh, mitä sä nyt tollasia! Onhan sulla perhe ja työ ja kaikki ihan hyvin.
Ei tässä kuule kellään kivaa ole! Samaa p*skaahan kaikki elävät. 

Niin, tiedetään. Sen lisäksi, että olen heikko ja huono ihminen, kun en tällaista elämänvaihetta musertumatta kestä, olen siis myös kohtuuton ja itsekäs p*skiainen. Enkä osaa edes ahdistua oikein. Tämä ei varsinaisesti auta kirkastamaan mieltä.

...ja tunteiden kieltäminen se vasta oloa pahentaakin!

Noista itsetuhoisista ajatuksista sun kyllä täytyy heti luopua!

Niin, oikeastiko kuvittelet, että olen voinut valita ja tietoisesti valinnut kuolemanhalun?!?

Yritykset ratkaista ongelmani eivät toimi. 

Sun täytyy nyt vain keksiä joku juttu, mistä sä tuut iloiseksi!
Lähtekää kotimaahan matkalle, kun ei ulkomaille pääse!
Mene metsään kävelylle! Lähde juoksulenkille! Opettele jokin uusi taito tai ota joku projekti työn alle, niin kuin mä teen joka vuosi!
Kyllä sun täytyy nyt hoitaa tuo tilantees, ennen kuin se menee tosi pahaksi!

No kas kun en vain keksi mitään, mistä tulisin iloiseksi. Kun parhaimmillaan asiat tuntuvat ei-miltään, yleensä ahdistavilta. Kun mikään ei innosta. Ei edes huvita. Ja kun pelkästään sängystä nouseminen aamulla edellyttää tahdonvoiman pinnistämistä äärimmilleen, ei siinä todellakaan riitä rahkeita mihinkään uuteen ja ihmeelliseen.

Mielenterveyden nyrjähdykset eivät parane kertanykäisyllä kuin sijoiltaan mennyt olkapää. Niiden ratkomiseen tarvitaan yleensä pitkäaikaista terapiaa ammattilaisen johdolla, monesti lääkitystäkin. Ei kukaan odota, että sinä maallikkona ihan yhdellä lauseella korjaisit tilanteen!

Ja vielä tiedoksi: Seuraava, joka ehdottomana totuutena julistaa minulle, että kyllä sen maskin käyttöön ajan myötä tottuu, saattaa saada litsarin. Maskisuositus on ollut voimassa nyt reilun vuoden, ja tunnollisena suorittajana minä olen pakollisissa paikoissa sitä maskia tämän vuoden ajan käyttänyt. Ja edelleen saan paniikkikohtauksia ja välillä meinaan pyörtyä. Että mitenhän pitkän ajan myötä minä siihen sitten totun, kun vuodessa ei ole tapahtunut yhtään edistystä?

Puolentoista viime vuoden aikana olen oppinut paljon siitä, mikä ei auta ahdistustani lievittämään. Mutta mikä sitten auttaisi?

Voi kunpa vain jaksaisit kuunnella!

Tiedän, ahdistuneen ihmisen ajatukset - ja puheet - kulkevat samoja uria kuin jumittunut grammari. Eivätkä ne ole mieltäylentävää kuultavaa. Tiedän, että se turhauttaa, kun toinen purkaa tuskaansa etkä sinä osaa auttaa. Tiedän, että mieluummin kuuntelisit vaikka tyhmiä vitsejä ja puhuisit vaikka säästä. Mutta silti, jos keskeytät puheeni kesken virkkeen tokaisemalla No niin, se siitä, älä sitten ihmettele, miksen kovin usein enää soittele.

Minä en mitään toivo niin paljon kuin että joku, edes joku, kysyisi "Mitä sulle kuuluu?" - ja aidosti haluaisi kuulla vastauksen!

Voi kunpa vain jaksaisit.

En mä viitsi ees pyytää sua mihinkään, kun et sä kuitenkaan lähde.

Olen luvannut, että kunhan tästä nousen - ja kyllä minä nousen! - ja kun maskeista luovutaan, sanon enemmän "kyllä" ja vähemmän "voishan se olla kiva, mutta...". Voi kunpa jaksaisit odottaa. Voi kunpa jaksaisit yrittää. Voi kunpa jaksaisit uskoa. Voi kunpa.

Olen joskus kirjoittanut tällaisen runon:

Ei sinun tarvitse tehdä valkeutta
Ota vain syliin
silitä
ja sano, ettei pimeää tarvitse pelätä.

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Ei ihan 20/20-vuosi

 Vuosi 2020 oli sanalla sanoen täyttä paskaa.




Vuonna 2020 minulta riistettiin kaikki se, mikä tuo iloa elämääni. 

Ensin vietiin työn ilo. Työnantaja lukitsi meidät ulos työpaikaltamme, mutta työntekoa oli silti jatkettava. Työmaailma supistui pienen näytön kokoiseksi. Vuorovaikutuksen osapuolina oli mustia ruutuja nimikirjaimineen ("Pidetään kaistan säästämiseksi kamerat kiinni, kiitos"). Kaikki se, mikä tekee työstäni tekemisen arvoista - riemastuttavat kontaktit ja avartavat keskustelut opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa - riistettiin pois. Jäljelle jäi kaikki se, mikä tekee työstä rasittavaa ja ahdistavaa: loputon korjattavien harjoitustöiden virta, aikataulu- ja suorituspaineet, väkinäiset, turhanpäiväiset kokoukset. 

Sitten vietiin liikunnan ilo. Itse sain jatkaa jumppailua kotona ja hyvin rajallisesti salillakin, mutta sydäntä riipi erityisesti teinin treenien ja pelien peruminen. Eikä puolisonkaan, vannoutuneen joukkuelajien harrastajan, pakkoliikkumattomuus varsinaisesti hyvää tehnyt kenenkään elämänlaadulle.

Sitten murskattiin unelmat. Vuosia suunnitellut maailmanmatkat peruttiin. Historialliset urheilutapahtumat peruttiin. Hartaasti odotetut keikat ja konsertit peruttiin. 

Kun kerran kaikki lomanviettomahdollisuudet minulta riistettiin, päätin tehdä töitä läpi kesän. Sain kirjoitettua yhden luvun väitöskirjaani ja yhden tieteellisen artikkelin, joka kylläkin sittemmin hylättiin.


Sitten estettiin jo vapaa hengittäminenkin. Työnantaja oli alkusyksystä sallinut jopa joidenkin opetustapahtumien järjestämisen kampuksella mutta määräsi pian maskipakon kaikkialle yliopiston tiloihin. Minulla hengitysteiden tukkiminen laukaisee paniikkikohtauksen.

Syntymäpäivänäni saimme tietää, että isälläni on syöpä. Sellainen, jota ei voida leikata eikä muutenkaan parantaa. 

Minullahan on aina ollut tapana kirjoittaa surujani auki ja sitä kautta vähän kevyemmiksi. Montakohan kirjoitusta tästä aiheesta olen mielessäni muotoillut? Tästä aiheesta en pysty kirjoittamaan. Tämä suru ei kevene.

Hakeuduin työterveyteen (sain lääkärin vastaanotolla paniikkikohtauksen, koska terveysasemalla piti käyttää maskia). Ensisijainen toveeni oli saada lupa opettaa ilman maskia. Tämä torpattiin yksiselitteisesti: vain vakava keuhkosairaus on riittävä syy vapautua maskipakosta. Toissijainen asiani oli se, että yleinen jaksamiseni alkoi olla jo aika tiukilla - näin jälkiviisaana voin todeta, että se kesäloman pitämättä jättäminen ei ollut kovinkaan hyvä idea. 

Työterveyslääkärin diagnoosi kuului kaikessa lyhykäisyydessään: "Sähän olet ihan loppu!" Masennustestin tulos osoitti selkeää masentuneisuutta. Varsinaisen masennusdiagnoosin voi kuitenkin antaa vain psykiatri, ja sellaisen pakeille minua ei kannata lähettää, koska en suostu ottamaan sairauslomaa. 

Ei minua työn määrä paina vaan se, että en saa tehdä sitä työtäni kunnolla. Sekä se, että en pysty irrottautumaan työstä ja arjesta riittävästi palautuakseni, koska kaikki minulle iloa tuottavat ajanviettotavat on kielletty. Sekä se, että en saa hengittää. Sekä se, että olen menettämässä elämäni tärkeimmän ihmisen, suurimman sankarini ja esikuvani. Tämä tilanne tuskin helpottuisi sillä, etten tekisi työtäni ollenkaan vaan mätänisiin kokopäiväisesti kotisohvalla miettien maailman pahuutta ja syytellen itseäni siitä, etten jaksa siivota tarpeeksi.

Se on työterveyden kunniaksi todettava, että kyllä minut ja tilanteeni kiitettävän vakavasti otettiiin, sain keskusteluapua ja lääkettäkin yhteen sivumennen havaittuun fyysiseen kremppaan, mutta lopputulos oli kuitenkin plus miinus nolla: kaikki jatkuu ihan entiseen malliin. Myös ahdistus ja uupumus. 




Vuonna 2020 opin jotain uutta itsestäni: Minä en olekaan läheskään niin sopeutuvainen ihminen kuin olen kuvitellut olevani. Itse asiassa minä en ole yhtään sopeutuvainen ihminen. Olen täysin kaavoihini kangistunut jäärä, ja siitähän kärsin.

Kyllä minä olen yrittänyt löytää vaihtoehtoisia tapoja palautua työstä, irrottautua arjesta ja nauttia elämästä. Kevään eristyskurimuksen yritin ottaa veikeänä kokeiluna, luokkaretkenä sellaiseen elämäntapaan, johon ei kuulu kodin ulkopuolisessa työssä käymistä, harrastuksia, viihdykkeitä tai muutakaan ylimääräistä. Panostin ruoanlaittoon ja leivoin paljon. Tämä näkyikin kivasti vyötäröllä. Yritin elvyttää juoksuharrastustani, mutta ei se elpynyt. Katsoin paljon luonto-ohjelmia. Yritin innostua puutarhanhoidosta mutta en innostunut - puutarhatyöt ovat ja pysyvät samalla ahdistuslistalla kuin siivoaminenkin. Yritin suunnitella pientä pintaremonttia, mutta miäs ei innostunut.

Minä olen jo siinä iässä, että tiedän millaista elämää haluan elää. Minä olen tehnyt monta kymmentä vuotta töitä - useampaakin työtä yhtä aikaa - saadakseni elää sellaista elämää kuin haluan. Minä en osaa sopeutua siihen, että en saa elää sellaista elämää kuin haluan. Olen sillä(kin) lailla ikävä ja epäonnistunut ihminen. Seikka, jonka tiedostaminen ei varsinaisesti lievennä ahdistustani.


Vuosi 2021 yrittäisi ilmeisesti heti alkuunsa vilautella pieniä toivon säteitä. Maa on vihdoin peittynyt kunnon lumikerrokseen ja puissakin on ihana sokerikuorrutus. Kaiken sen jouluhäslingin jälkeen minä tunnen oloni vihdoinkin suunnilleen rentoutuneeksi. Tarvittiin kokonainen viikko pitkiä aamu-unia, glögiä ja suklaata, pilatesta ja joogaa, että pulssi pysyvästi rauhoittui. Ihan mälsää, että nyt juuri kun olen tähän olotilaan päässyt, koittaakin arki. Erityisesti minua harmittaa, että täytyy ottaa ne rakkaudella kaikkialle ripottelemani joulukoristeet pois ja luopua joulukuusesta - meidän kuusemme oli tänä vuonna maailman täydellisin, se ei vieläkään ole tiputtanut yhtäkään neulasta! Harkitsen, siirtäisinkö sen vain terassin puolelle; ehkä siitä saisi juhannuskuusen. 

Enää vähän päälle 350 päivää jouluun.

lauantai 26. joulukuuta 2020

Joulujuttu

Blogi on ollut pitkään hiljaa. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi ollut kirjoitettavaa, vaan päinvastoin siitä, että nyt on mielen päällä asioita, jotka ovat liian suuria edes kirjoitettaviksi. Yritän purkaa niitä vuosikatsaukseen - mutta ensin se otsikossa luvattu jouluinen tarina.

Minä olen aina ollut jouluihminen, mutta tänä vuonna joulu oli minulle tärkeämpi kuin koskaan. Sain viettää sitä isäni kanssa. Olimme edellisen kerran viettäneet joulua yhdessä, kun minä vielä asuin kotona, siis 1990-luvulla. Mistään välirikosta ei ole kyse, vaan olemme aina olleet tosi läheisiä; joulut ovat vain aina menneet toisin. Mutta tämän joulun me sovimme viettävämme yhdessä - ja sitä ei pystynyt estämään edes maamme hallitus, vaikka sinnikkäästi yrittikin.

Tämä oli ainoa hyvä asia koko vuonna. Tämä oli minulle tärkein asia koko vuonna.
(Mittasuhdetta tälle asialle saatte, jos joskus pystyn kirjoittamaan ne isot raskaat asiat auki.)

Kuten aina, aloitin jouluvalmistelut ensimmäisenä adventtina. Minulla on tapana laittaa yksi uusi joulukoriste tai tehdä jokin muu jouluinen asia joka päivä - näin joulu ikään kuin valtaa talon ja mielen pikkuhiljaa, eikä suinkaan räjähdä silmille saman tien heti joulukuun ensimmäsenä.

Työntekokin v-tutti juhlavalaistuksessa
vähän vähemmän 

Tämä kirkko-koriste jaksaa ilahduttaa
kaikessa kitschiydessään

Havuilla, lehtikuusen kävyillä ja
led-valoilla saa kauniin asetelman

Siis tietenkin myös vessassa pitää olla jouluvalot!

Ja minä raivosiivosin. Puunasin ja kuurasin. Hinkutin laatansaumoja, jynssäsin vesilukkoja hammasharjalla, kiillotin hanoja. Imuroin, tamppasin, moppasin, höyrytin, pyyhin. Kiroilin ja, kyllä, välillä vähän itkinkin raivosta. Minä vihaan siivoamista.  Mutta joulun kunniaksi sen taas tein. 

Jouluaaton aattona oltiin siinä tilanteessa, että kaikki paikat oli siivottu ja ruoat lämmittämistä ja kattamista vaille valmiina. Kinkkukin jo uunissa. Olin päättänyt ensimmäistä kertaa pukea juhlapöydän kunkulle oikein sinappihunnunkin ylle. Käperryin sohvannurkkaan glögimuki kourassa odottamaan kinkun kypsymistä ja joulurauhan laskeutumista mieleen.

FB-päivityksestäni:
Olemme kaikkemme antaneet.
Tulkoon joulu.

Kyttäsimme kinkun lämpömittaria kuin haukat. Elohopeapylväs vain ei tuntunut nousevan sitten millään. Ohjeellinen paistoaika tuli täyteen, mutta mittari ei näyttänyt mitään. Se on vanha ja tyhmä mittari, jota on tosi vaikea lukea, täytyy käännellä ja tihrustaa ja näyttää taskulampulla, jotta sen pylvään näkee, mutta nyt ei auttanut mikään kikka - ei näkynyt pylvästä. Ajattelimme, että ehkä kinkku oli aika kylmä vielä mennessään uuniin, joten paistoaika on pidempi. Kun ohjeellinen paistoaika oli ylittynyt kahdella tunnilla, päätimme testata, toimiko se mittari lainkaan. Kastoimme sen kiehuvaan veteen - ja silloin se karmea totuus valkeni meille: Siinä pylväässä ei näkynyt mitään liikettä, koska se oli ollut tapissa jo ties miten pitkään! Kinkkumme sisälämpötila oli sata astetta!!!

Kun riisuimme kinkulta verkon, se levisi tuhannen silppuna pellille.

Minä levisin tuhannen silppuna keittiön lattialle.

Minä olin stressannut ja raivonnut siivoamisen kanssa - ja sitten menin ja munasin sen yhden asian, joka minun ihan satavarmasti piti haltsata! Menin ja munasin sen yhden ainoan asian, joka jouluna on aika lailla korvaamaton ja korjaamaton. Minkä tahansa muun ruokalajin olisi voinut jättää pois listalta tai noutaa eineksenä kaupasta, mutta ei kinkkua! 

Akuutin paniikkikohtauksen hieman hellitettyä aloimme miettiä, mitä siinä tilanteessa oli tehtävissä. Kello oli noin puoli yksi aaton vastaisena yönä. Vieraat olivat tulossa ennen joulurauhan julistusta. Meillä ei ollut kinkkua. 

Hypermarketithan ovat tätä nykyä auki 24/7, mutta me olimme kinkunvalvojaisten kunniaksi ottaneet paritkin glögit, joten emme pystyneet kauppaan ajamaan. Sitä paitsi minä epäilin vahvasti, ettei marketeissa enää olisi jäljellä kuin umpijäässä olevia kinkkuja, jollainen ei mitenkään ehtisi ajoissa valmiiksi. Ainoa toivomme oli haalia niitä valmiita kinkkuviipaleita. Harkitsimme jo taksinkin soittamista, mutta sitten näimme naapurin miehen tupakalla. Soitimme hänelle ja kysyimme, olisiko hänestä meille kauppakuskiksi. Mutta ei ollut.

Epätoivo. Paniikki. Hyperventilaatio. Parku. 

Tämä oli koko vuoden kohokohta, ainoa hyvä asia koko vuonna, ja nyt se kaikki on ihan tuusan nuuskana tuossa.

Hetken kuluttua naapurin mies kuitenkin soitti takaisin: "Niin siis menikö teiltä kinkku pilalle? En mä tosiaan ajamaan voi lähteä, mutta olisi mulla tuossa yksi ylimääräinen paistovalmis kinkku, jonka voisin teille antaa. Päätinkin lähteä äitini luo jouluaterialle, niin en paistakaan sitä vielä itse."

Kenellä on naapuri, jonka auton takakontista löytyy hätätilanteessa joulukinkku klo 00.45 jouluaaton vastaisena yönä?!?

Meilläpä on!!! Kuka vielä sanoo, ettei joulun taikaa ole olemassa?!? 

Miäs kiikutti muoviin käärityn sianp*rseen juhlavasti ovesta sisään kuin kapaloidun joulun lapsen konsanaan. 

Päätimme nukkua pari tuntia, laittaa kinkun sitten paistumaan ja nukkua sitten vielä jokusen tunnin. Kaaduimme sänkyyn. Mutta eihän se stressitila mihinkään noin vain lauennut. Paniikkikohtauksen oireet jatkuivat. Pulssini hakkasi n. 150:tä ja vatsani oli sekaisin. Miäs heittelehti aikansa mutta pomppasi lopulta ylös sängystä ja lähti siivoamaan keittiötä.

Neljän aikaan laitoimme kinkun paistumaan. Miäs sai sen jälkeen hetken nukuttua, mutta minä taistelin pahoinvointia ja muita paniikkioireita vastaan koko aamuyönkin. En nukkunut minuuttiakaan.

Kahdeksan maissa miäs lähti kauppaan hakemaan naapurille uutta kinkkua lahjoitetun tilalle (ei löytynyt ihan samanlaista, mutta uskoisimme, että jos naapuri huitaisee sen kiitokseksi antamamme viskipullon siihen kyytipojaksi, niin riittävän samalta se maistuu). Minä otin sen lahjayksilön uunista ja niin vain silkan adrenaliinin voimin vielä kuorrutin kuin kuorrutinkin sen. Laitoin aamiaista, mutta jouduin toteamaan, että muruakaan en pysty syömään. Pakottauduin kuitenkin juomaan pari lasillista appelsiinimehua.

Kun isiltä tuli tekstiviesti, että he ovat lähteneet tulemaan, istuin 40-asteisessa saunassa holtittomasti täristen ja yritin taistella aamukahvia kurkustani alas.

Kun isi puolisoineen n. puolitoista tuntia myöhemmin saapui, kaikki oli valmista. Koti oli viimeisen päälle siisti ja koristeltu ja kaikki ruoat valmiina. Ja emäntä suihkunraikas mutta ihan täysi ihmisraunio.

Minä stressasin siitä siivoamisesta ja touhotin niitä ruokiani, mutta sitten lopulta heikoin lenkki oli se ainoa, jolla olisi ollut väliä: ihmiset

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Rakkaiden tärkeiden ihmisten näkeminen voitti väsymyksen ja pahoinvoinnin. Jaksoin olla hereillä ja läsnä, ja lopulta pystyin jo syömäänkin jotain. Kaikki jouluruoat - myös se kinkku!!! - maistuivat erinomaisille. Joulupukki oli ollut erityisen noheva tänä vuonna ja tuonut kaikille oikein mieluisia lahjoja. 





Vasta seuraavana aamuna, nukuttuani 12 tunnin yöunet, aloin toden teolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Oli onnen kyynelten vuoro. Opin jotain arvokasta: 

Mikään muu tässä elämässä ei ole korvaamatonta kuin rakkaimmat ihmiset!!!

...ei edes kinkku joulupöydässä.

(Mutta yhden asian me välipäivien alesta kyllä ostamme: kunnollisen paistomittarin!)

lauantai 5. syyskuuta 2020

Sieluteippiä

Syys on saanut.

Epäloma on vaihtunut epätyöhön. Minun tapauksessani erona näiden kahden välillä on se, että alan käyttää sukkia ja lakkaan kynteni. 

Ostin oikein uuden kynsilakankin. Epätoivoinen yritys osoittaa edes hienoista vastarintaa poikkeusjärjestelyihin pakotetun epätyön aiheuttamaa ankeuden tunnetta vastaan. Oikein kivaa lakkaa se kieltämättä on, sellaista "gel effect" -tyyppistä, antaa geelikäsiteltyä muistuttavan pinnan ilman mitään erityiskikkailuja. Miinuspuolena on se, että paksuhko lakka kuivuu hitaasti. Täytyy siis ajoittaa kynsien lakkaus taktisesti niin, ettei varmasti pitkään aikaan tule asiaa esim. vaate- tai jääkaapille tai varsinkaan vessaan (ja sitähän sitten aina tulee kuitenkin, ihan tyhjästä, juuri kun on saanut lakat paikoilleen - Murphyn laki kai).

Levitin uutta lakkaani ja ihastelin lopputulosta. Häkellyttävän paljon hyvää mieltä voi saada sellaisestakin pikkuasiasta! Jonkin ajan kuluttua kuitenkin huomasin, että kaikesta huolellisuudestani huolimatta yhden kynnen lakka oli päässyt vähän rullaantumaan ja reikiintymään.

Jostain käsittämättömästä syystä mieleeni putkahti poppihyppelyrenkutus "kaiken pystyy korjaamaan, teipillä tai rakkaudella". Tuumin, että vähän huonosti sopii kynsilakkaan tämä ajatus.

Seuraavaksi tulin ajatelleeksi, että vähän samaan tapaan minun sielunikin on tätä nykyä vähän reikäinen ja rullalla. No mutta, kaiken pystyy korjaamaan, teipillä tai rakkaudella... Niinno, sielupuoleen tuo fraasi kieltämättä sopiikin vähän paremmin.

Sitä vaan, että mistähän sellaista sieluteippiä saisi?

Jooga se kieltämättä hoivaa ihmissielua. Kun tunnin verran keskittyy vain omaan napaansa - siihen, miten se nousee ja laskee hengityksen mukana - ja sellaiseen kehon liikkeeseen, joka vaatii juuri tarpeeksi huomiota estääkseen ajatuksia vaeltelemasta, on sen jälkeen vähän aikaa melkein ihmismäinen olo.

Tiedättekö mikä muu korjaa sielun vaurioita? Koiranpennut!

Seuraa ilmainen liikeidea: Koiranpentujoogaa, anyone?

torstai 13. elokuuta 2020

Implanttiseikkailu, päätösjakso?

 No niin, seuraa jatko-osa tarinaan seikkailuistani julkisen terveydenhuollon ihmeellisessä maailmassa.

Sain lopulta puhelinyhteyden neuvolaan, tosin ruuhkan takia puheluni ohjautui ihan toisen piirin lääkärille kuin omalleni, mutta sehän oli juuri tässä tapauksessa oikeastaan hyvä juttu. Selitin tilanteeni, ja sovimme, että menen tapaamaan neuvolalääkäriä (edelleen eri lääkäriä, en implantin alun perin asentanutta, koska hän ei tällä hetkellä edes ole töissä - hyvä juttu tämäkin), hän katsoo implanttia, ja jos se hänenkin mielestään on huonosti asennettu, hän laittaa saman tien uuden neuvolan varastoista. 

Minähän sitten sovittuna aikana menin sovittuun paikkaan eli neuvolan aulaan odottelemaan. Jonkin ajan kuluttua ohitseni porhalsi terveyskeskuksen puolelta lääkäri, joka ryhtyi koputtelemaan terveydenhoitajien oville kysyen vuorotellen jokaiselta: "Tännekö mun piti tulla? Oli joku kapselijuttu." Ei tärpännyt yhdelläkään ovella. Minä hengittelin syvään ja mietin, että ei kovin lupaavasti ala tämäkään käynti.

Kaikki ovet koputeltuaan lääkäri tuli minun luokseni ja kysyi: "Kukas sää olet?" Hengitin syvään ja vastasin: "Se kapselijuttu."

"No, seuraa sitte mua", tokaisi lääkäri ja lähti porhaltamaan takaisin terkkarin puolelle. Kipitin hänen perässään huoneeseen, joka ilmeisesti oli hänen oma työhuoneensa. Sama se minulle, missä asiani hoidetaan, kunhan hoidetaan. En kylläkään mitenkään erityisen kuulluksi tai ymmärretyksi itseäni tuntenut, mutta varsinaisen asiansa tämä lääkäri kuitenkin tuntui osaavan. Hän katsoi OmaKannasta tulostamani edellisen lääkärin lausunnon (koska julkisella puolella ei todellakaan nähdä yksityisen puolen yleisiin tietojärjestelmiin kirjaamia lausuntoja, kuvia tms. informaatiota), vilkaisi käsivarttani kerran ja puuskahti: "Siis missä tää oikein on?!? Eihän tän pitäisi tällä puolella kättä olla!"

Joten eiku vaihtopuuhiin siis. Sillä välin kun lääkäri valmisteli välineitään, kysyin, tulisiko taas viikko hikiliikunta- ja saunomiskieltoa, kuten edelliskerralla. "No jos nyt joku haluaa tosi varovainen olla, niin voihan sitä tietysti varoa, mutta kyllä tämän kanssa ihan normaalisti elämistä voi jatkaa ihan saman tien", vastasi lääkäri hieman hämillään. Minä sitten yhtä hämilläni kysyin, että ai eikö se haittaa, vaikka on se tikki, saako silti hikoilla. "Mikä tikki? Ei tän laittamisessa mitään tikkiä tarvita!" totesi lääkäri.

Sitten olikin itse toimenpiteen aika. Puudutuspiikki kummallekin puolelle kättä, aine vaikutti saman tien. Nips ja vanha implantti ulos. Naps ja uusi implantti paikoilleen. Laastarit päälle ja kiitos moi. Aikaa kului koko hoitoon - oikean oven etsimisineen - jotakuinkin vartti. Sain luvan lähteä vaikka siitä suoraan jumppaan ja saunaan. En nyt sentään lähtenyt.

Eli otetaanpas pieni kertaus siitä, mikä kaikki maaliskuisella visiitilläni menikään metsään:

  • Alun perin tarkoitettua välinettä ei saatu paikoilleen. Tähän toki lääkäri on suhteellisen syytön, ongelmat johtuvat ihan minun hankalasta rakenteestani.
  • Kun päätin ottaa implantin, sain siihen liittyen useammassakin asiassa väärää tietoa.
  • Implantti asennettiin väärälle puolelle kättä.
  • Implantti asennettiin liian pintaan.
  • Implantin asennusprosessi meni jotenkin väärin, koska asennuskohtaan laitettiin tikki.
Että joo, kyllä minä edelleen haluan uskoa julkisenkin terveydenhuollon laadukkuuteen, mutta tässä kohtaa on kyllä ihan pakko kysyä siltä alkuperäiseltä lääkäriltä, että mitenkäs meni noinniinku omasta mielestä..?

Toivottavasti nyt on kaikki kunnossa eikä muutamaan vuoteen tarvitse palata tähän asiaan!

lauantai 1. elokuuta 2020

Terveydenhuollosta

Minusta yksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvokkaimmista asioista on (lähestulkoon) ilmainen julkinen terveydenhuolto. Jokaisella tulee olla oikeus ja mahdollisuus pitää terveytensä niin hyvässä kunnossa kuin vain mahdollista, varallisuuteen katsomatta. Yksityinen terveydenhuolto on hyvä lisä niille, joilla on mahdollisuus sitä käyttää vaikkapa työterveyshuollon kautta, mutta mitään ammottavaa kuilua julkisten ja yksityisten palvelujen välillä ei saisi olla.

Tämä on ihanne, jonka haluaisin uskoa olevan myös todellisuutta. Valitettavasti tämä uskoni on alkanut viime vuosina erinäisten tapahtumien seurauksena horjua melko lailla. Nyt kerron yhden esimerkin lisää.

Ihan koronaeristyksen alkumetreillä kävin paikallisessa terveyskeskuksessa pienessä operaatiossa, josta täällä blogissakin kerroin. Jotta tarina ei liian kryptiseksi menisi, paljastan nyt, että kyse oli ehkäisyvälineen asennuksesta. Olin siis ostanut ehkäisyvälineen (n. 150 €), joka oli määrä asentaa terveyskeskuksessa ilman eri maksua. Tätä nimenomaista välinettä vain ei saatu asennettua, joten lääkäri ehdotti toista vaihtoehtoa. Ensimmäinen ehkäisyväline päätyi siis roskiin, ja minä kävin ostamassa uuden ehkäisyvälineen (n. 150 €), joka niin ikään maksutta asennettiin. Kyseessä on käsivarteen ihon alle tuleva implantti, sellainen "spagetinpätkä".

Aluksi käsivarteni oli aika hurjan näköinen. Implantin asennuksesta tullut mustelma peitti lähes koko ojentajalihakseni, mutta hävisihän se siitä vähitellen. Tikkikin poistettiin aikanaan. Sen jäljiltä käsivarteen jäi hyttysenpistoa muistuttava punainen jälki. Ajattelin senkin siitä parantuvan. Mutta sepä ei kadonnutkaan. Lisäksi havaitsin, että implantti oli erittäin lähellä ihon pintaa ja sen pää itse asiassa oli ihon ulkopuolella. Aina välillä se tarttui kiinni esimerkiksi vaatteeseen, mikä aiheutti ikävän nipistyksen.

Kun implantti oli ollut kädessäni nelisen kuukautta, punainen jälki oli edelleen paikoillaan ja spagetin pää töksötti ihosta, päätin hakeutua yksityiselle gynekologille konsultaatioon. Halusin varmistaa, että implantin kuuluukin olla tuolla lailla kuin se on, tai vastaavasti saada asiantuntijan vahvistuksen sille aavistukselleni, että ei sen kyllä ihan tuolla lailla kuuluisi olla.

Yksityinen gyne kuunteli tarinani ja vastaili kysymyksiini. Kävi ilmi, että olin saanut implanttiin liittyen osin väärääkin tietoa, ja useimmat mieltäni vaivanneet ongelmat ratkesivatkin sillä oikealla tiedolla. Tämä nyt oli sinänsä ymmärrettävää, että päätös implantin ottamisesta tuli sekä minulle että terveyskeskuslääkäreille aika äkisti eteen, joten emme ehtineet asiaa kovin syvällisesti puida. Mutta tietysti olisi ollut kiva, jos se vähä, mikä minulle implantista ehdittiin siinä selittää, olisi pitänyt paikkansa...

Sitten lääkäri käänteli kättäni hetken, katsoi lampulla ja tökki implantin kohtaa jonkinlaisella tikulla. Sitten hän totesi: "Joo no ei sen todellaKAAN kuulu noin olla, voi perhanan perhana!" Implanttia ei myöskään saa korjattua, vaan se täytyy ottaa ulos ja korvata uudella. Tässä kohtaa yskäisin, että se on minulle sitten jo kolmas sadanviidenkympin ostos omaan piikkiin. Että ihan kivasti kertyy hintaa maksuttomalle perusterveydenhuollon toimenpiteelle...  Lääkäri sanoi: "Mää ymmärrän sua. Mää niin ymmärrän sua. Voi perhanan perhana!"

Pelkästään nämä sanat merkitsivät minulle tosi paljon. On tosi tärkeää kokea tulevansa ymmärretyksi ja sympatiseeratuksi! 

Kysäisin, mahtaisiko potilasvahinkovaltuutetulla vai mikä ikinä näitä asioita nyt hoitaakaan olla jo jotain sanomista tilanteesta. Lääkäri selitti, että ilman muuta voin tehdä valituksen ja hakea korvausta, mutta helpommalla pääsisin, jos yrittäisin neuvotella suoraan terveyskeskuksen kanssa, josko he korjaisivat virheensä omalla kustannuksellaan. Lupasin tehdä niin - jos vain onnistuisin joskus saamaan yhteyden terveyskeskukseen. Olen sitä nimittäin tässä nyt viikon päivät yrittänyt ilman pienintäkään toivoa läpipääsystä.

Syy, miksi olen yrittänyt terkkariin soitella, ei suinkaan liity tuohon implanttiin vaan siihen, että minun pitäisi saada refluksilääkereseptini uusittua ja meidän työterveytemme on tällä hetkellä jonkinlaisessa ihme siirtymävaiheessa, joten sen kautta uusiminen ei onnistunutkaan. Varovasti tiedustelinkin, pystyisikö tämä gyne siinä samalla uusimaan sen reseptini, vaikkei se varsinaisesti käyntini aiheeseen mitenään liitykään. Vastaus "Totta kai. Kumpaas vahvuutta saisi olla?"

Puolen minuutin kuluttua reseptini oli valmiina. "Entäs muuta?" kysyi lääkäri. Minua jo nauratti, kun vastasin, että eipä tässä nyt enää muuta taida olla. Sitten seurasi jotain aika uskomatonta:

"Mää en kuule veloita sulta tästä käynnistä mitään, kun enhän mää edes oikeastaan tutkinut tai hoitanut sua mitenkään."

Ja minä kun olisin ollut valmis maksamaan sen yksityisvastaanoton kieltämättä hieman suolaisen taksan pelkästään siitä fraasista "mää ymmärrän sua"!!! Lähdin huoneesta vuolaita kiitoksia änkyttäen. "Eipä mitään, määkin tästä lähden kotio", totesi lääkäri tyynesti. Ihan uskomaton tyyppi! Ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mihin seuraavan kerran suuntaan, jos on jotain lisääntymisterveyteen liittyvää hoidontarvetta!

Onnekseni minun tapauksessani ei ole kyse sairauden hoidosta vaan ihan "mukavuusseikasta". En oikeastaan halua edes miettiä, mitä sitten, jos kyse olisi jostain oikeasti elintärkeästä toimenpiteestä...

Noh, kunhan arki taas alkaa, jatkan sinnikästä soitteluani terkkariin. Ehkä tämä tarina vielä saa jatkoa.