Yllättävän kiva Albufeira

Tänä vuonna valitsimme kesälomakohteeksemme Portugalin ihan vain sillä perusteella, että siellä emme olleet koskaan vielä käyneet. Kaupunkilomakin kävi mielessämme, mutta rantaloma kuitenkin voitti, ja kohteeksi tarkentui Portugalin aurinkorannikko Algarve ja sen turistikeskus Albufeira.

Kun siirryimme suunnitelmista käytännön matkajärjestelyihin, kohtasimme yllätyksen: Suomesta ei tällä hetkellä ole suoria lentoja Algarveen. Matkoja on kyllä tarjolla parinkin matkatoimiston kautta, mutta paketit käsittävät vain hotellivarauksen ja reittilennot vaihtoyhteyksin, joten me totesimme, että yhtä hyvin voimme varata matkamme omin päin. Yksi vaihtoehto olisi ollut lentää Lissaboniin tai Malagaan, mahdollisesti viettää siellä päivä tai pari ja siirtyä sitten vuokra-autolla kohteeseen. Niin kiva kuin tuollainen yhdistelmämatka olisi ollutkin, tällä kertaa päädyimme aika- ja hintapoliittisista syistä lentämään Algarveen yhden pysähdyksen taktiikalla Münchenin kautta. Vaihtoyhteys ei ollut ihan ihanteellinen vaan sisälsi melko pitkän odotusajan Münchenissä, joten kokonaismatka-aika venyi turhauttavan pitkäksi – varsinkin suhteessa siihen, kuinka paljon nopeammin välin olisi suoraan lentäen voinut taittaa. Mutta eihän maailman joka ainoalta lentokentältä joka ainoalle muulle lentokentälle voi suoraa yhteyttä olla. Perillepä päästiin näinkin.

Ihan heti kärkeen on todettava, että Albufeira on turistirysä. Klassinen ja tyylipuhdas turistirysä. Mitään muuta ei pidä kenenkään kuvitteleman. Jos siis kaipaat lomaltasi aitoa paikalliselämää, kulttuurielämyksiä tai muita yleviä aktiviteetteja, matkusta johonkin ihan muualle. Jos sen sijaan kaipaat ihan rehellistä löhölomaa meren äärellä auringon alla, siihen tarkoitukseen Albufeira soveltuu mitä mainioimmin. Me olemme maailmanmatkoillamme riittävän monta turistirysääkin nähneet, joten tiesimme mitä odottaa – mutta päädyimme yllättymään positiivisesti!

Maisemat 5/5

Vaikka tätä nykyä Albufeira on käytännössä sataprosenttisesti turismin palvelukseen valjastettu, sitä ei kuitenkaan ole turisteja varten rakennettu vaan sen historia ulottuu aikoihin ennen muinaisia roomalaisia, ja tämä näkyy yleisilmeessä tietynlaisena sielukkuutena. Kaupungin arkkitehtuuri on tavattoman viehättävää: erittäin hyvin hoidettuja, suloisia taloja, joiden julkisivut riemastuttavat valkoisen, sinisen ja pastellivärien kirjollaan, ja niiden välissä luikertelevia tunnelmallisia, kapoisia kujia (joita kulkiessamme viimeistään kiitimme päätöstämme olla yrittämättä itse autoilla kohteessa!). Ja tämän kaiken taustana toisaalla jylhinä kumpuilevat rinteet ja toisaalla kirkkaansininen Atlantti jyrkkine, okranvärisine rantapenkereineen. Siinä kyllä silmä lepää – ja sielu! 

(Jalat sen sijaan eivät mäkisessä maastossa lepäämään pääse, eli en kyllä suosittelisi kohdetta liikuntarajoitteisille.)

Ranta 3,5/5

Albufeiran ranta on pitkä ja leveä, ja sen hiekka on kaunista ja puhdasta, joskin sangen simpukansirpalepitoista. Atlantin valtameren vesi ei ole kesähelteilläkään yhtä lämmintä kuin Välimeren, mutta suomalaisiin järvivesiin tottuneelle lämpötila riittänee hyvin. Aktiviteettejakin on tarjolla aina polkuautoveneistä liitovarjoiluun, mutta niitä ei onneksi väkisinmyydä, vaan palveluntarjoajat odottelevat kiltisti omilla sijoillaan turistien oma-aloitteista ostohalukkuutta, jota tuntuikin ihan mukavasti ilmenevän. Tyrkytyksenvihaaja kiittää! Biitsikävelyt olivat siis kaiken kaikkiaan oikein nautinnollisia. Ainoana miinuksena mainittakoon paikka paikoin aika runsaiksikin matoiksi kasaantuva levä, jonka löyhkä sai minut kala-allergikon suuntaamaan kauemmas vesirajasta.

Iltaelämä 4/5

Albufeiran keskustassa on ravintoloita. Ruokaravintoloita ja juomaravintoloita. Ihan tuhottomasti ravintoloita: Google Mapsin mukaan puolen mailin säteellä meidän hotellistamme on 120 erilaista ravintolaa. Että ei pääse nälkä tahi jano yllättämään.

Portugalihan on sen verran pohjoisessa, että valoisa aika jatkuu yllättävän pitkälle iltaan. Pimeä alkaa laskeutua lähempänä kahdeksaa, ja silloin ihmisten virta valtaa vanhankaupungin kapeat kujat. Albufeira tuntuu houkuttelevan ihan kaikenikäisiä: on lapsiperheitä, bileikäistä nuorisoa sekä varttuneempia pariskuntia – kirjo ulottuu ihan kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Paikka tarjoaa siis loistavat puitteet yhdelle minun henkilökohtaisista lempipuuhistani: ihmisten tarkkailulle.

Yksi keskustan kaduista, lempinimeltään ”the Strip”, on kehkeytynyt baarikaduksi. Kukin baari tarjoaa omanlaistaan viihdykettä karaokesta matontamppausmusiikkiin, mutta myös itse kadulla voi päästä nauttimaan musiikkiviihteestä. Me päädyimme useampanakin iltana kuuntelemaan artistia nimeltä Nuno Ess, jonka show sai minut pohdiskelemaan, että jos Portugalissa on noinkin tasokkaita laulajia, miksi ihmeessä ne lähettävät Euroviisuihin vuosi toisensa jälkeen niitä fadon parkujia… Parhaimmillaan Nunon esitys keräsi kadulle valehtelematta satoja ellei lähemmäs tuhat turistia laulamaan ja tanssimaan. Sitä voi kuvata tasan yhdellä sanalla: Elämää. Tosi hieno fiilis!

Ruoka 3/5

Me emme miähen kanssa ole välimerellisen ruokakulttuurin ylimpiä ystäviä, vaan pidämme voimakkaammista makumaailmoista. Toki kuitenkin tutustuimme myös portugalilaisen keittiön antimiin. Ymmärrämme hyvin, että yhden (tai useammankaan) turistikeskuksen tarjonta ei suinkaan edusta koko maan keittiötä, joten en missään nimessä halua yleistää yli aineiston, mutta jonkinlaista vertailua voimme tehdä suhteessa kokemuksiimme vastaavista turistikeskuksista Kreikasta, Turkista ja Espanjasta. Ja meidän vankkumattoman kahden hengen raatimme tuomio on … [rumpujen pärinää]: Portugali voittaa paikalliskilpailijansa mutta ei pärjää kaakkoisaasialaiselle tai laadukkaalle pohjoisamerikkalaiselle ruoalle (huom. nyt ei puhuta amerikkalaisesta höttöbulkista, joka on hädin tuskin ruoaksi luokiteltavissa). 

Albufeirassa nauttimamme paikallinen ruoka oli pääosin ihan maukasta mutta armottoman kuivaa. Lautasella oli tyypillisesti rutikypsäksi grillattu lihanpala ja kelmeitä ranskanperunoita, joskus jokunen porkkanansuikale ja salaatinlehti, eikä sitten muuta. Väriä ja mehevyyttä tuovat elementit, kuten kastikkeet tai mehukkaat vihannekset, loistivat poissaolollaan. Aika monta Helman’sin pikku majoneesipussia tuli turistettua… Toki mainittakoon, että seutu on kuuluisa ennen kaikkea kalaruoistaan, joita minä en pysty syömään enkä aromaattisimpia välttämättä siedä edes samassa pöydässä, joten suuren kalansyöjän kokemukset voisivat olla ihan toisenlaisia. Miäs kokeili tonnikalapihviä sekä grillattuja sardiineja, joista ensin mainittu oli kuulemma oikein maukas ja yllättävänkin mehevä, viimeksi mainitut puolestaan aika mitäänsanomattomia – ilmeisesti hajua oli enemmän kuin makua, koska minä voin niistä jo pahoin.

Mutta kuten edellä on mainittu, valinnanvaraahan Albufeirassa riittää, joten mekin söimme matkalla erittäin hyvin, kyllä kiitos ja röyh! Parhaina makuelämyksinä jäivät mieleen kahdenkin intialaisen ravintolan mahtavat makupommit sekä italialaisen ravintolan erinomaiset pasta-annokset.

Ostosmahdollisuudet: 0/5

Mainitsinko jo, että Albufeirassa on ravintoloita? No muutahan siellä ei sitten olekaan. Rantavarusteita ja matkamuistoja, eritoten Portugalin jalkapallojoukkueen fanituotteita, toki on tarjolla, ja muutamasta marketista saa limsaa, kaljaa ja viinaa, mutta varsinaisia kauppaliikkeitä ei keskusta-alueella ole lainkaan. Jos ostohousut oikein kovasti kutittavat, voi suunnata pienen matkan päässä sijaitsevaan ostoskeskukseen, mutta meissä ei sen liikevalikoima ainakaan pikaisen nettiselauksen perusteella herättänyt shoppailuhimoa, joten emme käyneet sitä katsastamassa. Yksi pieni pullo portviiniä oli oikein riittävä matkamuisto.

Retket 4/5

Algarven retkitarjonnasta suuri osa suuntautuu merelle, mutta myös kaupunkimatkoja Lissaboniin ja Espanjan puolelle Sevillaan on tarjolla – esimerkiksi niille shoppailunhaluisille. Me emme viitsineet viikon lomalla lähteä kovinkaan pitkille retkille, mutta halusimme nähdä Cabo de São Vicenten, joka on Manner-Euroopan luoteisin kolkka, sekä tutustua rannikon korkeiden kallioiden luoliin.

Cabo de São Vicente tunnetaan nimellä ”maailman laita” (englanniksi the end of the world), ja sitähän se varhaisen maailmankuvan mukaan on ollutkin. Sieltä ovat lähteneet lukuisat portugalilaiset laivat tutkimus- ja valloitusmatkoilleen tätä maailmankuvaa laajentamaan. Paikka on vaikuttava! Ensinnäkin se on huikaisevan kaunis: kirkkaanpunainen majakka seisoo pystysuoraan merestä kohoavan kallion päällä, ympärillään silmänkantamattomiin silkkaa ulappaa – toisessa suunnassa seuraava manner on Afrikka tuhannen kilometrin päässä, toiseen suuntaan taas saa seilata viitisentuhatta kilometriä, ennen kuin kohtaa Amerikan maaperän. 

Meidän käyntimme aikana sää oli sangen säyseä, vaikka tuuli puhalsikin sellaisella voimalla kuin kuvitella saattaa otettuaan vauhtia tuon mainitun ulapan matkalta, mutta etenkin talvisaikaan kuulemma aallot voivat lyödä jopa yli majakan, joka on 24 metriä korkea ja seisoo yli 60 metriä korkealla kalliolla. Melko vaikuttava ajatus, vai mitä! Paikka herätti vaikuttavia ajatuksia muutenkin: oli kiehtovaa kuvitella, kuinka satoja vuosia sitten tyypit ovat seisseet niillä samoilla sijoilla ja pohdiskelleet, että hmmm, onkohan tuolla horisontin takana sittenkin vielä jotain, pitäisköhän lähteä katsomaan… Lisäksi pähkäilin pääni puhki, kuinka niiltä varhaisilta löytöretkiltä on voinut kukaan selvitä hengissä – kuinka ihmeessä on aluksissa saatu vesi ja ruoka riittämään, kun lähtiessä ei ole ollut mitään hajua siitä, miten kauas ollaan menossa?! Täytynee tarttua historiankirjoihin.

Cabo de São Vicenten -retkellä pysähdyttiin myös Lagosissa. Lagos on oikein viehättävä pikku kaupunki – ja sivumennen sanoen ihan varteenotettava vaihtoehto niille, joita Algarven alue kiinnostaa mutta Albufeiran kaupallisuus kammoksuttaa. Lagosissakin on viehättävää arkkitehtuuria, kilometritolkulla laadukasta rantaa, monipuolinen ravintolatarjonta ja lisäksi jopa jokunen museo ja ihan oikeita kauppojakin. Ihan kiva paikka, mutta me ehdimme neljän tunnin pysähdyksellä jo vähän pitkästyä.

Algarven rannikon maisemiin ja luoliin pääsimme puolestaan tutustumaan parhaalla mahdollisella tavalla: minä sup-lautaillen ja miäs (joka jostain käsittämättömästä syystä ei jaa intohimoani suppailuun) kajakilla meloen. Se jos mikä oli loma-aktiviteettien aatelia! Kieltämättä meininki muistutti välillä merellistä versiota huvipuiston törmäilyautoradoista, kun samoilla luolilla pyöri venelasteittain turisteja, joista suurin osa oli valitsemassaan kulkuvälineessä ensimmäistä kertaa ja näin ollen täysin kujalla siitä, miten sitä ajetaan. Mutta minua nyt eivät mitkään maailman murheet paina, kun saan sup-laudan alleni. Olin lautailun riemusta ja mahtavista maisemista aivan haltioissani. Puolentoista tunnin aktiivisen melomisen jälkeen jalkani olivat silkkaa spagettia mutta sydän onnellisuudesta sykkyrällä.

Oho!

Me olemme harrastaneet aika paljonkin off season -matkailua ja eksoottisia kaukokohteita, mutta kukapa olisi uskonut, että tämä suosittu eurooppalainen rantakohde olisi yksi niistä harvoista paikoista, joissa olomme aikana emme kuulleet sanaakaan suomea! Hankalat lentoyhteydet ovat selvästikin tehneet tehtävänsä. Algarven rannat ja kujat ovat täynnä brittiläisiä, saksalaisia ja ranskalaisia turisteja, mutta suomalaiset suuntaavat selvästikin toisaalle. Ja ihmekö tuo. Vaikka me tosiaan pidimme Albufeirasta yllättävänkin paljon, ei siellä silti mitään niin ihmeellistä ollut, mikä tekisi siitä lentokenttärallin arvoisen – jos vaihtoehtona on reilun kolmen tunnin suora lento vaikkapa jollekin Kreikan saarelle, jolla on ihan yhtä lailla auringon paahdetta, kauniita maisemia, laumoittain turisteja, kuivaa ruokaa ja bonuksena vielä lämpimämpää merivettä. Mutta jos satut olemaan vaikkapa kiertomatkalla tai muuten vain nautit matkanteosta, Algarven alue on ehdottomasti poikkeamisen arvoinen!

Taas viisuillaan!

Blogin pulssi on näyttänyt kovin elotonta käyrää viime aikoina, mutta joistain perinteistä nyt vain ei sovi luopua. Kuten viiltävästä viisuanalyysista. Täältä siis pesee taas - let's voimaannutaan!

Itävalta – Teya & Selena: Who The Hell Is Edgar?

Relevantti aihe, viihdeteollisuuden kritisointi. Arvostan sarkasmia. Arvostan stemmalaulua. Esitys on visuaalisesti hieno.

...ja kaiken tämän jälkeen totean, että en minä oikein tykkää tästä. Ei vain mene perille asti, sori.

Portugali – Mimicat: Ai Coração

Suomeksi: Ai, kuraa, sattuu!

Portugalin kieli on minusta yksi maailman kauneimmista ja sinänsä arvostan maan vankkumatonta luottoa omaan musiikkiperinteeseensä, mutta voi kuulkaa kun ei se fado toimi humppapoljennollakaan. 

Sveitsi – Remo Forrer: Watergun

Tiedostan kuuluvani sangen pieneen vähemmistöön, mutta: tämä on minun ehdoton, selvä ja ainoa ykkössuosikkini! Kaunis, hieno, koskettava! Olkoonkin vähän ilmiselvän kosiskeleva aihe (ihme, ettei sitä näy tämän vuoden viisuissa kovinkaan paljon), mutta kyllä on ajankohtainen aina ja nyt enemmän kuin koskaan.

Laulaja osaa asiansa. Kertsi nostattaa kylmiä väreitä ja jää mieleen. Alun ja lopun piano luo kivan kontrastin ja symboloi ainakin minun tulkintani mukaan lapsuuden huolettomuutta vastakohtana aikuiselämän karulle todellisuudelle; "just body bags that we've become" on vahva metafora. 
Sanalla sanoen: ihana!

Puola – Blanka: Solo

Supermalli, joka osaa jopa jotenkuten laulaakin. Renkuttava kertsi, johon kuuluu kätevä käsikoreografia. Jotenkin tämä kaipaisi kuitenkin vähän vielä tarranauhaa - ei tartu niin tehokkaasti kuin varmastikin on ajateltu. Varmimmaksi vakuudeksi mukana myös viisuklassikko: mekkokikka!

Serbia  – Luke Black: Samo Mi Se Spava

Laulun on kai tarkoitus symboloida sitä, miten kuvottavaksi maailma on käynyt viruksineen ja sotineen. Sinänsä onnistunut analogia kyllä. Ehkä karmeinta tekotaiteellista p*skaa, mitä euroviisuissa on kuunaan kuultu.

Ranska – La Zarra: Évidemment

Portugalin tavoin Ranskakin nojaa vahvasti kansalliseen musiikkiperinteeseensä. Tämä chanson tulee vähän lähemmäs nykypäivää. Ei huonointa Ranskaa, mutta ei kyllä minuun mitenkään erityisesti vetoakaan.

Kypros – Andrew Lambrou: Break a Broken Heart

Jos panee silmät kiinni, niin hoksaa, että on tässä musiikkiakin. Tällä silmäkarkilla on kuulkaas aikast hemmetin hyvä falsetti!

Espanja – Blanca Paloma: Ea Ea

Suomeksi: ei ei. Kun periespanjalainen flamenco kohtaa pohjoisafrikkalaisen minareettikutsun, syntyy...
huonoa musiikkia.

Ruotsi – Loreen: Tattoo

Yllätys yllätys, Ruotsi on ennakosuosikki. Ja ihmekö tuo - kappale on kaikin puolin laadukas: hyvin sävelletty, hyvin laulettu, hyvin tuotettu. Mutta jotenkin laskelmoitu ja kovasti saman artistin edellistä voittajakappaletta muistuttava. Olisi lajin kannalta kiva, jos tämä ei voittaisi

Albania – Alba & Familja: Kelmendi

Kun 1980-luvulla oltiin keihäsmatkalla Kreikassa (siihen maailmanaikaan ei Albaniaan ollut kellään mitään asiaa) ja mentiin tietenkin siihen kreikkalaiseen iltaan ihmettelemään eksoottista ruokaa ja juomaan liikaa ouzoa ja sen ravintoloitsijan perhe musisoi siellä taustalla, niin tämä on se mitä siellä sitten soi. Silloin sitä oltiin ihan että oi miten hienoa päästä kuulemaan tällaista eksoottista ulkomaanmusiikkia.
Nyt ei olla.

Italia – Marco Mengoni: Due Vite

Tämä on tämä italialainen laulu, jonka olemme kuulleet noin miljoona kertaa kautta vuosikymmenten. Mutta ihan hyvä lauluhan tämä on, ei siinä mitään, ja karismaattisesti esitetty tälläkin kertaa. Aidonoloista tunnetta, arvostan!

Viro – Alika: Bridges

Pätevä laulaja, kelpo laulu. Vähän jää kaipaamaan vielä isompaa nousua ja huipentumaa.

Suomi – Käärijä: Cha Cha Cha

Minä uskallan nyt ihan rehellisesti tunnustautua vähemmistöön tässäkin asiassa: Minä en oikeasti sanottavammin piittaa tästä biisistä. Mutta sitä ihailen, että tässä on onnistuttu jossain kovin epäsuomalaisessa: tuotteistamisessa ja brändäämisessä. Sehän on tehty nerokkaasti! On helposti kopioitavia, moneen kontekstiin toisinnettavia visuaalisia elementtejä: vihreä bolero, kynsilakka ym. sekä pottatukka (vrt. esim. Lordi - ei ihan missä tahansa päiväkodissa sellaisia naamareita askarreltu...). On tanssimuuveja, joita pahempikin puujalka pystyy imitoimaan. On samastuttavan kansanomainen hahmo, joka ei laulutaidollaan jätä sitä tavallista takarivin virrenveisaajaakaan varjoonsa. Ja biisissä - sen myönnän - on kirjaimellisesti iskevä kertsi, joka tunkee tymäkästi korvaan kielimuurin läpikin.

Tuote on siis hyvä. Biisi ei niinkään - mutta erottuu se ainakin joukosta. Toivon onnea ja menestystä!

Tšekki – Vesna: My Sister’s Crown

Yksi tämän vuoden teemoista on naisten voimaantuminen, ja tämä on ehkä kaikkein voimakkain sen lajin edustaja. Choose love over power! Loppuasento on vaikuttava. Suurena slaavilaisen kansanmusiikin ystävänä tykkään tästä kovasti - tämä saisi minun raadiltani 10 pistettä eli kakkossijan heti Sveitsin jälkeen.

Australia – Voyager: Promise

Rokki on tänä vuonna vähemmistössä, mutta laskettakoon tämä suunnilleen sellaiseksi. Olen kuulevinani tässä aika paljon Thirty Seconds to Marsin Walk on Wateria. Mutta kyllähän tätä kuuntelee.

Belgia – Gustaph: Because of You

Tässä on vaihtelun vuoksi teemana queer-kansan voimaantuminen. Ihan tyylikästä groovea. Itse en vain ole kovin suuri groove-musiikin ystävä, mutta tykkääjät varmaan tykkää.

Armenia – Brunette: Future Lover

Siinä missä monessakin viisussa ylistetään naisten voimaantumista, tämä brunetti ui vastavirtaan laulaessaan siitä, kuinka haluaa olla hyvä, tehdä hyvää ja näyttää hyvältä ollakseen valmis tulevan unelmiensa prinssin suudeltavaksi. Noh, suotakoon se hänelle. Onnea metsästykseen. Biisi on oikeastaan ihan jees, ja visuaalinen toteutus on hieno.

Moldova – Pasha Parfeni: Soarele și Luna

Obligatorinen viimevuotisen voittajan kopio huilua myöten. Mutta suurena slaavilaisen kansanmusiikin ystävänä en voi pitää tätä ihan p*skana. Ja sitä paitsi huilu ON vähän kuin saksofoni, ei sen kanssa oikein voi mennä vikaan.

Ukraina – Tvorchi: Heart Of Steel

Siinä missä hyvinkin moni maa ammentaa tänä vuonna musiikillisista juuristaan, Ukraina on lähtenyt valtavirtaan. Ja siihen valtavirtaan se nyt vähän myös hukkuu. Biisissähän ei ole mitään vikaa - mutta ei myöskään mitään mieleenpainuvaa, iskevää, koskettavaa tai muulla tavoin kolahtavaa.

Norja – Alessandra: Queen of Kings

Naisten voimaantuminen, osa seuraava. Biisi olisi hyvä ja iskevä, mutta mielestäni laulajan ääni ei riitä oikeanlaisen vaikutelman aikaansaamiseen. Poppihyppelytulkinta syö tehoa - tätä pitäisi laulaa sillä lailla lähes huutamalla - kuin slaavilaista (tai suomalaistakin, sen puoleen) kansanmusiikkia.

Saksa – Lord Of The Lost: Blood & Glitter

No ainakin on rokkia. Eihän tämä nyt mikään Lordi tai Måneskin ole, mutta ihan virkistävää vaihtelua. Saksalta paras biisi vuosiin.

Liettua – Monika Linkyte: Stay

Gospelpoppia. Ei ole tarpeeksi gospel eikä tarpeeksi pop, vaan katoaa johonkin välitilaan. Ne pitkät nuotit ovat kivoja, mutta falsettiosastolla häviää Kyproksen kundille kuus-nolla.

Israel – Noa Kirel: Unicorn

Lisää voimaantuneita naisia. Kaikkihan nyt yksisarvisista tykkäävät, eikö vain? Minä ainakin. Artisti on eittämättä yksi kisan taitavimmista sekä laulajana että tanssijana, mutta biisi vain on melkoinen sekametelisoppa.

Slovenia – Joker Out: Carpe Diem

Minä haluaisin tykätä tästä. Kundit vaikuttavat symppiksiltä ja biisikin tuntuu ihan aidosti tehdyltä eikä viisuja varten väkisin väännetyltä. Mutta ei se vain osu, anteeksi kauheasti!

Kroatia – Let 3: Mama ŠČ!

Obligatorinen pilailunumero. Ihan hirvee. Mainittakoon kuitenkin, että "armageddon nonna" on jotenkin foneettisestikin hauska fraasi.

Iso-Britannia – Mae Muller: I Wrote A Song

Ja vielä pikkuisen voimaantumista. Poppihyppelybiitti ja tarttuvaksi tarkoitettu kertsi, mutta aika köykäiseksi jää. Mutta jääköön tämä ajatus näistä viisuista koko maailmalle elämään: Vaikka kuinka riepoo, fyysisen yhteenoton sijaan on parempi tehdä laulu.
Vaikka sitten vähän huonompikin laulu.

Peace.

*

Kuten tavallista, tätä kirjoittaessa en vielä tiedä, miten kisassa käy. Jos minä saisin päättää, voitto menisi Sveitsiin, mutta jostain kumman syystä ne eivät EBUssa ole keksineet antaa täyttä päätösvaltaa juuri minulle. Niinpä pahoin pelkään, että Ruotsissa viisuillaan vuoden päästä. Suomen uskon sijoittuvan erinomaisesti, mahdollisesti jopa kolmen kärkeen, mutta voittoon en usko. Ei kyllä harmita, vaikka olisin tässä asiassa väärässäkin. Jää nähtäväksi.

Patong – pilattu paratiisi

Matkustimme miähen kanssa ensimmäisen kerran Thaimaahan, Phuketin Patong Beachille, viitisentoista vuotta sitten. Ihastuimme paikkaan ikihyviksemme: upea ilmasto, mahtava ruoka ja aidosti aurinkoiset ihmiset tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Olemmekin sittemmin lomailleet Thaimaan eri kohteissa niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Hyviä reissuja ovat olleet kaikki, mutta Phuketin seutu on jäänyt suosikiksemme erityisesti eloisan iltaelämänsä ansiosta.

Koronan kuristuksessa halusimme lievittää ahdistusta edes jonkinlaisella irtiotolla. Luimme, että Phuketiin oltiin perustamassa koronakuplaa: seudulle päästettäisiin vain rokotettuja turisteja ja kaikki paikallisetkin rokotettaisiin eikä muilla olisi alueelle asiaa. Varasimme matkan joulukuulle 2021.

Mutta eiväthän ne kuplasuunnitelmat sitten onnistuneet, ja hysteria velloi. Matkaan pääsemiseksi täytyi hankkia jos jonkinlaista todistusta ja täytellä sen sata erilaista lomaketta. Sen vielä teimme, mutta ilmoitus, että turistit testattaisiin muutaman päivän välein ja positiivisella testituloksella voittaisi kymmenen päivän eristyksen paikallisessa sairaalassa, oli meille jo liikaa. YouTubesta näkemämme videot kertoivat myös karua kieltä: ennen muurahaispesän lailla kuhissut iltaelämän keskus Bangla Road muistutti pohjoiskarjalaisen perähörkkölän kylänraittia tiistai-iltana. Siirsimme matkan hiihtolomaksi ja kävimme sen sijaan joululomalla pitkästymässä Ruotsin-laivalla.

Noin kuukautta ennen hiihtolomaa minun nenäni alkoi vähän niiskuttaa ja koronatesti näytti positiivista. Täysin oireettomat miespuolisetkin hakeutuivat tämän vuoksi testiin, ja yllättäen myös pojalle napsahti positiivinen tulos. Laskelmoimme, että tätä taustaa vasten miähellä oli aika suuri todennäköisyys saada se oma positiivisensa matkan aikana ja viettää loma sairaalassa. Siirsimme matkan seuraavalle joululle ja kävimme sen sijaan hiihtolomalla pitkästymässä Kanarian saarilla. (Miäs ei kylläkään ole tähän päivään mennessä positiivista koronatestinäytettä antanut – ihme epeli.)

Ja niin vain maailma sai vihdoin räpisteltyä itsensä irti kulkutaudin ikeestä ja matkailukin kävi taas mahdolliseksi. Hartaasti odotettu Havaijin-matka valtasi ajatukset, ja minä ihan rehellisesti sanottuna unohdin, että meillä oli Thaimaan-reissukin varattuna. Loppusyksystä miäs alkoi kuitenkin vilkuilla niitä YouTube-videoita ja raportoi ilahtuneena, että elämä oli palannut Patong Beachille. Ja sinne siis palasimme mekin. Taas kerran. Vielä kerran.

Mitään ihmeellistä emme reissulta odottaneet. Halusimme vain ottaa rennosti, nauttia tropiikin säästä ja herkutella mausteisella ruoalla. Matkan lykkääntymisessä oli myös se hyvä puoli, että poikakin ehti tässä välissä tulla täysi-ikäiseksi, joten iltariennoistakin pääsi nauttimaan porukalla.

Patong on totisesti herännyt korona-ajan jälkeen uuteen eloon. Paikka oli jo silloin 2000-luvun alussa monen mielestä varmasti sietämätön turistirysä ja paheiden pesä, mutta niistä ajoista on siirrytty vielä ihan uudelle tasolle – päättäköön kukin oman makunsa mukaan, onko suunta ollut ylös- vai alaspäin. Minä sanoisin, että alaspäin on menty ja rytinällä. Turismin lieveilmiöt ja kehitysmaan ongelmat ovat korostuneet ja jyränneet yhä enenevissä määrin alleen sitä kaikkea kaunista ja ihanaa, jota tällä seudulla olisi tarjota.

Minun kirjoissani pahinta on kannabiksen laillistaminen. Joka toinen liikeyritys pyörii tätä nykyä kyseisen tuotteen ympärillä. Sen sijaan peruselintarvikkeita on yhä vaikeampi löytää. Yleensähän Kaakkois-Aasiassa on 7-Eleven ja Starbucks ihan joka kulmalla, mutta Patongilla niitä ei juurikaan näy. Höpöheinää on kyllä tarjolla valehtelematta viidenkymmenen askelen välein, mutta kylmää limonadia saa hakea kissojen ja koirien kanssa!

Bangla Road on toki aina ollut ihan oma maailmansa loputtomine baareineen ja niissä vellovine ihmismassoineen. Nyt tosiaan näistä baareista joka toinen on Bob Marley -teemainen. Paikalliseen tapaan ne ovat seinättömiä eli suoraan kadulle avautuvia, ja jokainen luukuttaa matontamppausmusiikkia toinen toistaan kovemmalla volyymilla muodostaen korviariipivän kakofonian. Kadulla velloo massoittain asiakkaita mutta melkeinpä vielä enemmän markkinointiväkeä. Kahta askelta ei voi ottaa, etteikö joku olisi työntämässä naaman eteen jotain plakaatia ja naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: ping-pong shoooow, shootiiiiing, cheeeep beeeer, best giiiiiirls… Some-meemiä siteeratakseni totean vain, että olen liian vanha, liian väsynyt, liian fiksu ja [parin baarin jälkeenkin] liian selvä sietääkseni moista p*skaa!

Mainittakoon kuitenkin, että vuoden vaihtuessa Bangla Roadin hälinä näyttäytyi positiivisena. Katu oli täynnä juhlijoita ihastelemassa rannalta ammuttua ilotulitusta, ihmiset ruiskuttelivat spray-serpentiiniä toistensa päälle, halailivat ja nauroivat. (Joo, varmasti oli myös taskuvarkaan paratiisi, mutta mitään järjestyshäiriöitä emme kyllä havainneet.) Ilotulituksen jälkeen livahdimme lähimpään baariin, jossa poika sai dj:n soittamaan Villieläimen – ja kansa jorasi tyytyväisenä todennäköisesti edes tajuamatta, että ämyreistä tuli semisti kieli poskessa tehtyä suomipoppia. Se oli kieltämättä virkistävää vaihtelua tyypilliseen uudenvuoden viettoomme, johon on yleensä kuulunut pyjama, sohvannurkka ja Netflix-sarjoja.

Onhan Patong Beachilla päivisinkin elämää. Esimerkiksi sillä biitsillä. Ranta on itse asiassa oikein hieno, kolmisen kilometriä samettisen sileää hiekkaa ja hemmottelevan lämmintä merivettä. Valitettavasti vain bisnes on vallannut myös biitsin: vesiskootteriajelujen ja liitovarjoilun tarjoajia on aivan pilvin pimein (mutta suppilautoja sitten taas ei ole). Ja koska vesiskootterit, liitovarjoja vetävät pikaveneet ja uimarenkailla kelluvat lapset eivät tosiaankaan sovi yhteen, uimareiden ja aktiviteettien alueet on tarkasti eroteltu toisistaan, ne vuorottelevat tasavälein koko rannan matkalla. Mikä tarkoittaa sitä, että uimareiden käytössä on vain puolet rannasta. Mikä tarkoittaa sitä, että uimarit joutuvat ahtautumaan uintialueilleen kuin sillit purkkiin. 

Tämä vilkas kaupallinen toiminta vie paljon iloa myös omasta suosikkiaktiviteetistani eli biitsikävelystä: on todella autuaaksi tekevää ihan vain kävellä vesirajassa rantaa päästä päähän, kuulostella rantahiekan pehmoista patjaa jalkojen alla, meriveden lämpimiä lipaisuja nilkoissa ja leppeän merituulen vilvoittavaa kosketusta iholla, katsella ihmisiä ja ulappaa ja ajatella pörröisiä ajatuksia (ja pigmentillä varustetut ihmiset myös saavat tällä keinoin kauniin tasaisen rusketuksen – minä en valitettavasti lukeudu tähän joukkoon). Patong Beachilla ne pörröiset ajatukset katkeavat kahden askeleen välein siihen, että joku on korvan juuressa naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: jetskiiiiii, parasailiiiii…

Kuivemmalla maalla kävely ei sen sijaan ole erityisen autuaallista. Yksi Kaakkois-Aasian omalaatuisista ominaispiirteistä on surkea katuinfra: jalkakäytävät (jos niitä edes on) ovat parinkymmenen sentin levyisiä, joko halkeillutta ja kupruillutta asvalttia tai laatoitusta, jossa joka kolmas laatta puuttuu ja joka kolmas on kohollaan. Viemäreitä on tiuhassa, ne haisevat todella messevästi sille itselleen  eikä niiden kansien päälle todellakaan kannata astua. Kävelijän on ihan pakko tuijottaa koko ajan jalkoihinsa – mutta se ei tietenkään estä noteeraamasta sitä, että kahden askeleen välein joku on pahimmillaan hihassa roikkumassa, parhaassa tapauksessa vain korvan juuressa naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: masaaaaas, taksiiiiii tuktuk, teeshiiiiiirt, lookilookiiiiii… tai, mikä vielä pahempaa, selvällä suomen kielellä: terrrrveterrrrrve, mitäkuuluukukkuluuruu, hyva puku, halppahalppa… Oikeasti, vieläkö jonkun mielestä se on jännää, hauskaa ja ostohaluja herättävää, että joku kaukana ulkomailla "osaa" oikein suomea?!? No minun mielestäni ei todellakaan ole. Mutta eipä Patong Beach muutenkaan mikään ostosparatiisi ole, etenkään juuri nyt, kun Jungceylon-ostoskeskus on remontissa. 

Ja jos ei ole Patong Beachilla satsattu katuinfraan, niin eipä myöskään arkkitehtuuriin ole liiemmin panostettu. Alueen yleisilme on sanalla sanoen ruma. Talot ovat sekalaisia hökkeleitä, ja aivan oma lukunsa on sähkötekniikka: minähän en noista johtohommeleista mitään ymmärrä, mutta olen alkanut epäillä, että ilmeisesti Thaimaassa menee jokaiseen käyttöpisteeseen oma sähkökaapelinsa – jotenkin voisin kuvitella, että olisi ehkä mahdollista selvitä vähän pienemmälläkin määrällä… Ympäristön ulkonäkö on minulle yllättävänkin iso asia; huomaan estetiikan kaipuuni kasvavan vanhemmiten koko ajan suuremmaksi – minullahan on tapana sanoa, että kun silmä lepää, sielu lepää. Patongilla täytyy sielulle etsiä muita leposijoja.

Toki Phuketin alueelta kaunistakin katsottavaa löytyy, kunhan lähtee turistikeskuksista vähän kauemmas. Niemimaan liepeille levittäytyy sangen viehättävä saaristo pystysuoraan merestä nousevine karstikivikallioineen ja valkoisine hiekkarantoineen. Myös veden alla on snorklailun ja sukelluksen ystäville yllin kyllin silmänruokaa. Saaristoon tehdäänkin todella runsaasti retkiä – mikä tarkoittaa tietenkin samalla myös sitä, että niitä rantoja ja kallioita saa yleensä ihailla melkoisen pikavenelaivaston ja snorkkelit tanassa lilluvan turistimaton takaa. Meidän perheemme miespuoliset kävivät tällä kertaa saarikierroksella vesiskoottereilla ja nauttivat menostaan ja olostaan kuulemma suuresti. Minuahan ei sellaisen tappovehkeen kyytiin saisi mistään hinnasta ja ne saaretkin olen kyllä moneen kertaan jo nähnyt ja käynyt, joten käytin senkin ajan rakentavasti uima-altaalla loikoiluun.

Kaiken tämän nirppanokkaisen nillityksen jälkeen te varmasti nyt luulette, että lomani oli ihan surkea? Eipä ollut. Kyllä minä kaikesta huolimatta nautin olostani. Onneksi olimme ennakoineet, ettemme tulisi lomalla paljonkaan nähtävyyksiä kiertelemään, joten olimme varanneet majoitusvaihtoehdoksemme tavallisen hotellihuoneen sijaan pienen villan, johon kuului suojaisa pieni piha ja jopa ikioma pieni pulahdusallas. Huomattavan suuri osa lomasta kuluikin pihassa köllötellen, lueskellen ja nettiä pläräten (itse asiassa tämä blogikirjoituskin on pääosin viimeisenä päivänä aurinkovarjon alla naputeltu), mitä nyt välillä kävimme rannassa käppäilemässä ja ruoka-aikoina nauttimassa huikeita makuelämyksiä. Kuten jo aiemmin totesin, tämän ihmeellisempää emme odottaneet emmekä kaivanneetkaan. Ja vastaavasti juuri tätä ainakin minä kaipasinkin – ei-mitään on todella arvokas ajanviete ihmiselle, jonka arjessa rullaa katkeamaton päätyötyö-kotityö-sivutyö-kotityö-ruletti.

Ja kaiken tämän jälkeen haluan vielä painottaa, että edelleen pidän Thaimaata hienona matkakohteena. En voi tarpeeksi korostaa trooppisen kostean, tasaisen lämpimän mutta ei tukahduttavan kuuman ilmaston ihanuutta ja ruokakulttuurin mahtavuutta, ja myös paikallisten ihmisten vilpitön ja aito ystävällisyys tekee vaikutuksen kerta toisensa jälkeen (ja ne tyrkyttäjät tekevät vain työtään, pitää yrittää ymmärtää heitäkin). Valitettavasti vain köyhän maan on täytynyt lypsää turismista irti kaikki mahdollinen, mikä on johtanut monin paikoin ylilyönteihin. Vilpittömästi kuitenkin toivon, että tässäkin maassa säilyisi myös niitä paratiiseja, joissa turistitkin voisivat kohtuuden rajoissa nautiskella kaikesta upeasta, mitä tällä maalla olisi tarjota. Patong Beach on kuitenkin menetetty – koskaan en sano ”ei koskaan”, mutta kyllä vahvasti nyt uskon, että tämä oli viimeinen kertamme tuossa nimenomaisessa kohteessa.

Isänpäivä

Ensimmäinen isänpäivä ilman isiä.

Kaksi vuotta sitten minä itkin koko isänpäivän. Olimme vähän aiemmin saaneet tietää isin vakavasta sairaudesta, ja jotenkin juuri sinä päivänä mieleeni lopullisesti konkretisoitui se ajatus, että minun ja isäni yhteisen ajan tiimalasi oli käännetty viimeisen kerran valumaan. Isänpäivää vietimme kuitenkin sillä kertaa miähen vanhempien luona. Ja hyvä niin, sillä se jäi appiukon viimeiseksi isänpäiväksi.

Minä sain vielä yhden isänpäivän oman isäni kanssa. Viime vuonna olimme isin luona isänpäivän vietossa pari päivää etukäteen. Katsoimme jääkiekon Suomen Cupin finaalia, jossa pelasi Imatran Ketterä. Meillä olisi ollut liput paikankin päälle (tapahtuma oli ilmainen), mutta isi ei jaksanut lähteä, joten katsoimme pelin televisiosta. Ketterähän sen voitti.

Minä en olisi halunnut edes lähteä koko vierailulle. Isi oli sanonut asioita, jotka loukkasivat minua syvältä ja kipeästi, eikä minua olisi huvittanut edes puhua hänelle, saati sitten viettää aikaa hänen kanssaan. Ymmärsin kuitenkin, ettei siinä tilanteessa yksinkertaisesti ollut aikaa kantaa kaunaa. Yritin parhaani mukaan unohtaa tunteeni ja nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä, joka meillä vielä oli jäljellä. Eikä niitä hetkiä sen jälkeen enää monta tullutkaan.

Niin, viimeisinä vuosinaan isi muuttui minun mielestäni vähän tökeröksi, ajattelemattomaksi, ajoittain jopa ilkeäksi minua kohtaan. Tiedä häntä sitten, johtuiko se silkasta ikääntymisestä, vai käpertyikö hän taudin myötä siinä määrin itseensä, ettei enää jaksanut ajatella toisten tunteita. Kai sellainen on ihan luonnollista? Haluan ajatella, ettei hän oikeasti tarkoittanut pahaa. Mutta onhan sekin mahdollista, että hän sittenkin tarkoitti sanojaan, tuumasi, että hyvä on vielä viime töikseen tuolle kakaralle näyttää paikkansa, jottei enää yhtään pahemmin ylpisty ja liikoja itsestään luule.

Tein kuitenkin tietoisen päätöksen, että en rupea isiä aktiivisesti haastamaan ja hänen puheitaan ruotimaan, sillä en halunnut käyttää viimeisiä yhteisiä aikojamme riitelemiseen. Pari kertaa annoin ymmärtää, että minusta ei ole mukava kuulla sellaisia asioita, joita hän sanoi, ja silloin vastaus oli luokkaa ”sie taas kiukuttelet.” Kiltit tytöt eivät kiukuttele. Minä yritin olla kiltti tyttö, purin hammasta ja koitin olla kiukuttelematta. Itkin itkuni itsekseni jälkeenpäin.

Sellainen seuraus tuosta kaikesta kuitenkin oli, että aloin tietoisesti pyrkiä välttelemään tilanteita, joissa isi voisi sanoa jotain satuttavaa. Mietin varta vasten asioita, joista hänen kanssaan voisi jutella, ja soitin hänelle vasta sitten, kun oli jokin turvalliseksi tulkitsemani asia käsillä. Ihan pieniä, arkisia asioita ne olivat. Minulle oli kuitenkin tärkeää jutella isin kanssa mahdollisimman usein, kun niitä juttutuokioita ei loputtomiin ollut tiedossa.

Se tapa jäi sitten päälle. Isin poismenon jälkeen ikävä on nipistänyt kipeimmin juuri sellaisissa pienissä, arkisissa tilanteissa, joista olisi tehnyt mieli jutella isille.

Sepelkyyhkyt ovat tulleet! Joko teidän kyyhkynne ovat siellä?

Pojalla oli vanhojen tanssit. Hän käytti sinun kalvosinnappejasi, kiitos niistä. Oi miten komea hän olikaan!

Ketterä voitti Mestiksen! Tappara voitti SM-liigan!

Suomi voitti maailmanmestaruuden! Me olimme paikan päällä, ihan ylimmällä piippuhyllyllä. Kyllä, ne liput olivat ihan törkeän kalliit, mutta lopulta se elämys oli joka sentin arvoinen.

Meidän pihapiirissä on kesän mittaan pyörinyt peräti kuusi siiliä!

Rakennutimme vihdoin sen terassin, josta on sinunkin kanssasi pitkään ollut puhetta. Niiden kaikkein lennokkaimpien suunnitelmiemme toteuttamiseen ei ihan budjetti riittänyt, mutta tosi hieno siitä tuli kuitenkin.

Loppujen lopuksi on ihan sama, mitä isi minusta ajatteli. Minulle hän kuitenkin oli rakkaampi kuin kellekään toiselle, se on varmaa. Tänä isänpäivänä itken, koska minulla on isiä niin hirveä ikävä.

Hyvää isänpäivää sinne jonnekin, isi!

Aloha, oe!

Matka Havaijille on ollut pitkäaikainen unelmamme. Sen toteuttaminen kävi vihdoin mahdolliseksi kesällä 2020 – paitsi ettei sitten käynytkään, kiitos maailmanlaajuisen pandemiahysterian. Nielimme todella karvaan pettymyksen ja teimme uudet varaukset kesälle 2021 – vain pettyäksemme jälleen. Vaan tokihan unelmien saavuttaminen useinkin edellyttää sinnikkyyttä, joten ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Ja niin vain kolmas kerta toden sanoi: tällä kertaa pääsimme kuin pääsimmekin matkaan! Voitte uskoa, että fiilis oli sanoinkuvaamaton!

Havaijihan on Suomesta katsottuna jotakuinkin niin kaukana kuin vain mikään paikka voi olla, joten matka sinne on auttamatta pitkä ja raskas: siirtymä kotiovelta kohteeseen kesti kaikkiaan 29 tuntia, joista n. 17 tuntia oli lentokoneessa istumista (ja siihen sisältyi myös vähintään riittävästi ylimääräistä draamaa, mutta siitä kerron joskus toiste). Häkellyttävän -13 tunnin aikaeron ansiosta olimme kuitenkin perillä ikään kuin viitisen tuntia ensimmäisen lentomme lähdön jälkeen. Pari ensimmäistä päivää meni jossain määrin jet lagin tuottamassa aivosumussa, mutta aika hyvin kuitenkin pystyimme toimimaan paikallisessa rytmissä heti alusta alkaen. Moni varmasti pitää moista matkantekoa järjettömänä, mutta meidän mielestämme kohde oli kaiken vaivan arvoinen!

Hilton Hawaiian Village

Kun kerran lähdimme unelmaamme toteuttamaan, päätimme valita majapaikaksemme yhden Honolulun ikonisimmista hotelleista, Hilton Hawaiian Villagen. Laatuviihteen ystävät, jotka ovat katsoneet Havaiji 5-0 -sarjaa, tunnistavat hotellin oitis yhden rakennuksen seinää koristavasta muraalimosaiikista (se on maailman suurin mosaiikki). Tosin ”hotelli” ei ehkä ole ihan oikea sana kuvaamaan tätä majoitusliikettä; osuvampi ilmaisu olisi englanninkielisen nimen mukaisesti ”kylä”. Kokonaisuus on käsittämättömän kokoinen: lähes 9 hehtaaria maa-aluetta, 8 tornitaloa, yli 3000 huonetta, n. 20 ravintolaa, 90 kauppaa, 6 uima-allasta, oma pieni laguuni… Kaiken kaikkiaan siis selvästi suomalaista peruspikkukaupunkia isompi paikka.

Onhan se hotellialue hieno, sitä ei käy kieltäminen. Alueella on runsaasti vesielementtejä, pieniä lampia ja jokia, joissa uiskentelee valtavan kokoisia koikarppeja ja söpöjä kilpikonnia sekä pulskia sorsia ja muita kauniita lintuja, ja kylänraiteilla riittää iloista kuhinaa. Ja se kuuluisa mosaiikki on totta tosiaan luonnossa vielä monin verroin vaikuttavampi kuin telkkarissa! Sijainti suoraan rannalla on myös miellyttävä asia.

Suurella koolla on kuitenkin myös kääntöpuolensa: uima-altaat (jotka ovat sivumennen sanoen sangen pieniä; jopa Waikiki Beachin suurimmaksi altaaksi mainittu Super Pool on useimpiin kokemiimme lomahotelleihin verrattuna pahainen pesufati) ovat turismoa täynnä kuin sillipurkit eikä niiden laitamilta juuri vapaita aurinkotuoleja löydä, ja kaikkia palveluita joutuu jonottamaan tuskastuttavan kauan. Lisäksi Hilton on suuressa viisaudessaan päättänyt karsia toimintakulujaan harventamalla siivousta: huoneet siivotaan vain joka neljäs päivä! Ei siksi, en minä todellakaan kaipaa uusia pyyhkeitä tai lakanoita joka päivä ja olen täysin kykenevä petaamaan oman vuoteeni, mutta kyllä ne roskakorit voisi tyhjentää ja enimmät aurinkorasvan roiskeet pyykäistä pinnoilta kernaasti päivittäin. Minkäänlaisia käytännön palveluita, kuten vaikkapa apua matkalaukkujen raahaamisessa tai taksin tilaamisessa, on myöskin ihan turha toivoa.

Kaiken kaikkiaan siis sanoisin, että vaikka hotellissa kyllä kelpasi asustella, ei se ihan kulttimaineensa eikä varsinkaan huomattavan suolaisen hintansa väärti ole.

Rantaelämä

Kun Waikiki Beachia aikanaan alettiin kehittää lomakohteeksi, rannassa ei itse asiassa ollut jyvääkään hiekkaa – legendaarinen hiekkaranta koostuu kokonaisuudessaan muualta tuodusta hiekasta! (Tämänkin kiehtovan faktan, kuten monia muitakin vastaavia, kuulin turistioppaalta, josta kerron myöhemmin lisää.) Kuivan maan osuus on siis pehmeää hiekkaa, mutta merenpohjaa peittävät enimmäkseen pienet kivet ja jopa terävät korallit, joten kannattaa varoa askeleitaan, kun menee uimaan. Mutta uimaan kannattaa ehdottomasti mennä! Tyynenmeren vesi on ylellisen lämmintä, ja aallonmurtajien ansiosta rannassa ei ole suuria aaltoja. Tosin Tyynenmeren lisäksi rannassa velloo myös se iänikuinen ihmismeri, mutta kyllähän valtameressä tilaa riittää.

Havaijihan tunnetaan surffauksen tyyssijana. Oahun parhaat surffausrannat ovat saaren pohjoisosassa, ja paras surffaussesonki on talvella; näin kesäaikaan aallot ovat tosisurffareille ihan liian vaisuja. Aloittelijoiden sen sijaan kelpaa harrastella surffausta vaikka Waikikilla. Edellä mainittujen aallonmurtajien vuoksi tosin surffivesille päästäkseen täytyy ensin meloa laudan kanssa sen verran reipas rupeama, että heikompikuntoiset eivät edes jaksa perille asti tai jos jaksavatkin, eivät rahkeet enää riitä aalloilla ratsastamiseen. Meillähän poika ihastui surffaukseen jokunen vuosi sitten Balilla, ja hän lähtikin innokkaana verestämään taitojaan. Siinä koeteltiin urheilijanuorukaisen kunnon lisäksi vanhempien hermoja ja luottamusta, kun sangen kokematon surffari katosi jopa laadukkaan kameran zoomin ulottumattomiin. Aika pian poika kuitenkin jo meloi rättiväsyneenä takaisin, kertoi saaneensa pari aaltoa laskettua mutta luovuttaneensa sitten, kun sopivaa kaistaa ei oikein löytynyt; lähempänä rantaa olevalla surffausalueella oli lukuisia hänen kaltaisiaan aloittelijoita, joihin oli tietenkin hyvä pitää turvaväliä, ja kauempana taas surffasivat kokeneemmat paikalliset, joiden jalkoihin ei haluttanut lähteä pyörimään. Valitettavan vaisuksi jäi siis surffauskokemus tällä kertaa. 

Minä puolestani olen aivan hurahtanut sup-lautailuun, ja etukäteen haaveilinkin suppailevani vaikka päivittäin. Tämä into laantui äkkiä nähtyäni lautojen hinnat: tunnin suppailusta sai pulittaa viisikymppiä (eli neljän tunnin lautavuokrilla saisi jo Suomesta ostettua oman laudan)! Yhtenä päivänä kuitenkin otin laudan ja lähdin vesille. Meno ei kuitenkaan ollut erityisen miellyttävää, sillä kovassa tuulessa ja isohkoissa aalloissa en juurikaan uskaltanut nousta seisomaan laudalla vaan jouduin melomaan istuallani (mikä on noloa). Olin juuri valmis julistamaan sen kaikkien aikojen surkeimmaksi suppailuksi, kun näin sen: ihan vieressäni, alle metrin päässä, oli iso merikilpikonna!!! Siinä se pulikoi, heilutteli eviään ja nosteli päätään pinnalle hengittääkseen. Ja äkkiä pystyinkin täysin varmasti julistamaan sen kaikkien aikojen parhaaksi suppailuksi. Elämys oli yksi koko elämäni huikeimmista!

Kalastus

Ne, jotka ovat aiempia matkakertomuksiani lukeneet, osasivat varmasti jo odottaakin tätä kappaletta. Tietenkin meidän piti päästä marliinijahtiin. Onnistuimme varaamaan kalareissun sangen laadukkaalla veneellä, jossa oli asiantunteva ja mukava miehistö, tasokkaat välineet ja kelpo kajuutta kalastuksen lomassa lepäilyä varten. Ainoa huono puoli oli, ettei aamuviidestä alkuiltapäivään kestäneeseen reissuun sisältynyt mitään tarjoiluja (oletan tämän olevan lainsäädäntöperäistä), joten meidän piti ottaa omat eväät mukaan. Laskelmoimme, että niin aikaisin aamulla tuskin olisi kummoinenkaan nälkä ja sitten taas avomerelle päästyä todennäköisesti ainakin miäs ja poika olisivat niin merisairaita (heillä valitettavasti on vahva taipumus siihen), ettei ruoka maistuisi. Ja reissulta paluu osui normaaliin lounasaikaan, joten kunnon ruokaa saisi sitten heti maissa. Näin ollen varasimme evääksi vain yhdet voileivät ja yhden törpöllisen sipsejä. Tämä osoittautui pahaksi virhearvioksi. 

Meren ja tuulten jumala Kanaloa nimittäin suosi meitä ja merenkäynti oli todella säyseää. Nautiskelimme voileipämme aamiaiseksi pian satamasta lähdettyämme ja jäimme odottamaan kalatapahtumia. Niitä olikin ihan mukavasti: Kannelle asti saatiin ensin pojan kelaamana muutaman kilon mahi-mahi ja sitten miähen nostama 10-kiloinen tonnikala. Parin karkuun päässeen mahi-mahin jälkeen poika pääsikin kunnon taistelun makuun, ja ammattimaisen kelaustoiminnan päätteeksi kannelle nousi peräti 40-kiloinen tonnikalan mötkäle. Koska kalaonni oli niinkin hyvin myötä, kapteeni ei malttanut suunnata rantaan alkuperäisen retkiajan päätyttyä, vaan lopulta pyörimme merellä kymmenkunta tuntia eli saimme täyspitkän retken puolikkaan hinnalla. Fiilis olisi ollut mitä mahtavin, ellei nälkä olisi kurninut vatsassa pahemman kerran. Mutta kun sitten rantaan päästyämme taapersimme lähiostarille ja saimme ahdettua kupumme täyteen kanansiipiä, pystyimme toteamaan, että olipas harvinaisen hieno kalareissu se – vaikka marliinit jäivät vieläkin narraamatta.

Pearl Harbor

Pearl Harbor on paikka, jossa tapahtuneet asiat ovat vaikuttaneet merkittävästi maailmanhistorian kulkuun. Se on ehdoton vierailukohde sotahistoriasta kiinnostuneille – ja ihan kaikille muillekin. En nyt (tämän enempää) lähde avaamaan, mitä mieltä olen siitä, että väkivalta tuntuu olevan niin elimellinen ja itsestään selvänä pidetty osa amerikkalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, mutta sanonpa vain, että Pearl Harbor voidaan varmasti nähdä joko kunnianosoituksena sotavoimalle tai sitten muistutuksena siitä, ettei kenenkään koskaan missään pitäisi sotavoimaa käyttää. Itse kuulun vahvasti jälkimmäiseen koulukuntaan!

Alueella on neljä erillistä kohdetta, joihin voi ostaa erillisiä lippuja tai kaikkiin oikeuttavan yleislipun. Kohteiden välillä liikutaan bussilla; omin päineen ei alueella saa vaeltaa, koska Pearl Harbor on edelleen toiminnassa oleva sotilastukikohta. 

Sukellusvenemuseossa esitellään vedenalaista sodankäyntiä ja sen merkitystä kautta aikain, ja kävijät pääsevät tutustumaan myös USS Bowfin -sukellusveneeseen. Minulle ahtaanpaikankammoiselle sukellusvene on todennäköisesti kauhistuttavin kuviteltavissa oleva kapistus, mutta aiheeseen tutustuminen oli silti mielenkiintoista ja avartavaa (heh, hassu sanaleikki sinänsä).

USS Missouri -sota-alus oli tositoimissa aina toisesta maailmansodasta Persianlahden sotaan asti. Melkoinen työura! Aluksella pääsee kiertelemään ja eläytymään miehistön olosuhteisiin, mutta sen ehdottomasti tärkein ja koskettavin paikka on se kohta, jossa allekirjoitettiin Japanin antautumisasiakirja eli toisen maailmansodan päättänyt rauhansopimus. Myös itse sopimusasiakirjat ovat nähtävillä.

USS Missouri on sijoitettu niin, että se ikään kuin vartioi meren pohjassa lepäävää sisaralustaan USS Arizonaa, joka upposi japanilaisten pommituksessa. Arizonan päälle on rakennettu muistomerkkirakennus, johon pääsee itse asiassa ilmaiseksi, kunhan varaa lippunsa riittävän hyvissä ajoin etukäteen ja/tai jaksaa jonottaa tuntikausia hajapaikkaa laivassa. Se on ymmärrettävästi lähestulkoon pyhiinvaelluskohde amerikkalaisille, joten me jätimme jonottamisen heille ja tyydyimme katselemaan sitä vain Missourin kannelta käsin.

Kuva USS Missourin kannelta. Edessä valkoinen USS Arizonan muistomerkki.

Ilmailumuseossa voi ihastella eri aikojen lentokoneita muutamassa eri hangaarissa, joista yhden ikkunoissa on edelleen jäljellä alkuperäisiä luodinreikiä japanilaisten tulituksesta toisen maailmansodan ajalta. Yhdessä hangaarissa on myös lentosimulaattori, johon poika houkutteli minut mukaansa. ”Tule nyt mutsi, vietettäis kerrankin laatuaikaa yhdessä!” Minä suostuin kuvitellen, että kyseessä olisi jonkinlainen G-voimia demonstroiva huvilento, mutta sehän olikin sellainen sotapelisimulaattori, jossa minun olisi pitänyt osata ampua vihulaisia samalla, kun poika kieputti ja keikutti konetta kuin mikäkin Maverick. Kiljuin ja kiroilin suurimman osan ajasta, että ”Suorista nyt tämä vehje s*tana, mehän pudotaan ihan just!” enkä tietenkään saanut yhtäkään kohdetta edes tähtäimeeni. Fiilis ei ollut lennon jälkeen mitenkään muikea – mutta arvatkaapa, kuinka muikeaksi se muuttui, kun näin miähen hekottavan vatsa kippuralla ja esittelevän valokuvia lentotuokiostamme. En ollut tajunnut, että kopin sisällä oli kameroita, jotka välittivät suorituksemme koko hangaarin väelle, ja karjuntanikin kuulemma kaikui iloisesti kaikelle kansalle, koska koppi ei ole äänieristetty. Eipä ole hetkeen hävettänyt yhtä paljon… Sanotaanko, että jos Top Gunista tehdään vielä kolmososa, meitsi pysyy edelleen tukevasti katsomon puolella!!!

Meidän Pearl Harbor -käyntimme hienoin elämys ei kuitenkaan perustunut alueen vakiokalustoon vaan suorastaan peikkomaiseen flaksiin. Kyseessähän tosiaan on täysin toimiva sotilastukikohta, ja käyntimme aikaan meneillään oli monen maan yhteinen sotaharjoitus. Osana sitä juuri meidän paikalla ollessamme satamaan lipui USS Abraham Lincoln, supercarrier eli suomeksi ihan jäätävän kokoinen lentotukialus. Se oli todellakin mieleenpainuva, kerta kaikkiaan huikea näky!

Kun katsot kuvaa tarkkaan, näet kannella seisovan miehistön.
Kun katsot vielä tarkemmin, näet kannelle pysäköidyt lentokoneet.
Tämä auttanee hahmottamaan paatin kokoa!

Oahun pohjoisosa

Olimme etukäteen suunnitelleet vuokraavamme yhdeksi päiväksi auton ja kiertävämme sillä saaren pohjoisosan kauniita luonnonnähtävyyksiä. Mitä enemmän perehdyimme erilaisiin esittelyteksteihin ja -videoihin, sitä enemmän ajatus alkoi kuitenkin epäilyttää. Ensinnäkin autonvuokraus on Havaijilla huomattavasti kalliimpaa kuin muualla Yhdysvalloissa, ja lisäksi pysäköinti näyttäisi olevan Oahulla kokonaisvaltainen ongelma: pysäköintipaikkoja on vaikea löytää ja ne maksavat maltaita. Ja tietenkin vieraassa ympäristössä autosuunnistaminen on aina jossain määrin stressaavaa. Näin ollen päädyimmekin kliseiseen turistimaiseen ratkaisuun ja lähdimme omatoimiajelun sijaan opastetulle bussikierrokselle.

Ja kyllä muuten oli hyvä idea!

Oppaamme Jo-Jo oli huipputyyppi, jolla riitti faktoja ja legendoja (”tädeiltä ja sediltä kuultuja juttuja, joita ei välttämättä kannata ihan sellaisinaan uskoa”, kuten hän asian ilmaisi) koko päiväksi – jopa minun kaltaiseni karjalaistytön täytyy nostaa hattua ihmiselle, joka jaksaa puhua käytännössä tauotta 11 tuntia! Opimme valtavasti mielenkiintoisia asioita Havaijin historiasta (jossa on yllättävän paljon yhteistä Suomen kanssa: pieni kansa isompien puristuksessa), kulttuurista, perinteistä, kasveista ja eläimistä… Tiedän nyt Havaijista paljon enemmän kuin varmaan mistään aiemmasta matkakohteestamme. Ei pitäisi koskaan väheksyä ammattilaisen työn arvoa!

Retkeen mahtui melkoinen määrä pysähdyspaikkoja. Pikaisilla valokuvauspysähdyksillä pääsimme ihastelemaan kuuluisia rantoja, joista yhdellä näimme myös useita suuria merikilpikonnia. Palin näköalapaikalta avautui huikea näkymä alla olevaan laaksoon, mutta minusta näköalapaikalla melkeinpä kiehtovinta oli hurja tuuli, joka meinasi viedä tukan päästä ja kameran kädestä. En varmaan koskaan ole kokenut sellaista puhuria! 

Näkymä Palin näköalapaikalta

Halona Blowhole. Aalto ohjautuu kalliossa olevasta aukosta kuin geysir.

Kauniissa Byodo-In-buddhalaistemppelissä sai soittaa suurta kelloa, jonka kumahdus puhdisti soittajansa kaikesta negatiivisesta energiasta. Ei siksi, että minussa olisi kamalasti negatiivista energiaa koko reissun aikana ollut, mutta ajatus on minusta silti niin kaunis, että haluan uskoa sen toimivan.

Retken pääkohde oli Waimean luonnonpuisto vesiputouksineen. Satumaisen kauniin metsän läpi kulkeva, noin mailin mittainen kävelytie johtaa vesiputoukselle, jonka muodostamassa altaassa saisi myös uida. Me osuimme paikalle sen verran kuivaan aikaan, että vesiputous oli aika hentoinen puro, emmekä myöskään heittäytyneet uimasille, mutta ihanista luonnonmaisemista nautimme täysin rinnoin.

Retken viimeinen kohde oli Dole-ananasplantaasi. Opimme, että vielä 1800-luvulla Havaiji oli maailman ylivoimaisesti suurin ananaksen tuottaja, mutta kun saaret liitettiin Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisen työlainsäädännön alaisuuteen, tilanne muuttui täysin. Kun ananasmogulit tajusivat, että työläisille pitäisi oikein maksaa palkkaakin siitä rankoissa olosuhteissa tehtävästä raskaasta työstä, he siirsivät vähin äänin tuotannon Etelä-Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan, maihin, joissa ei ihmisoikeuksista tehdä turhaan numeroa. Siinäpä ajattelemisen aihetta, kun ensi kerran miettii, pitäisikö laittaa ananasta pizzaan… No, riistohedelmä tai ei, herkullistahan ananas on, ja Dolen plantaasilla sitä on tarjolla mitä moninaisimmissa muodoissa. Ehkä koko reissun suurin makuelämys oli Dole whip, pelkästä ananaksesta ja sokerista tehty täysin vegaaninen jäätelö, jota ei ikinä uskoisi kermattomaksi. Voin suositella myös ananaksella glaseerattuja pähkinöitä, joita saa ostaa tuoreeltaan paahdettuina ja lämpiminä. Plantaasin valtavasta kaupasta voi tehdä tuliaishankintoja vaikka koko suvulle, kunhan vain luottokortissa riittää vääntöä – hintataso on aika järkyttävä jopa yleisesti kalliin Havaijin mittakaavassa. Lisäksi plantaasilla pääsee tietenkin ihailemaan erilaisia ananasviljelyksiä, ajelemaan minijunalla ja samalla kuulemaan ananaksen historiasta sekä seikkailemaan maailman suurimmassa sokkelossa. Kaikesta kaupallisuudestaan huolimatta yllättävän mielenkiintoinen kohde!

Jotain muuta mitä

Honolulu on samaan aikaan yli 300 000 asukkaan urbaani koti ja miljoonien turistien rantalomakohde. Siellä voi grillata itseään rantahiekalla, surffata, uida, syödä huippuravintoloissa, tehdä laatuostoksia merkkiliikkeissä tai löytöjä halpiskaupoissa – ja kaikki tämä on kävelyetäisyydellä! Itse nautin kaikista edellä mainituista asioista, mutta tiedättekö, mikä minusta oli lopulta kaikkein ihaninta Honolulussa? Puut! Reitti hotelliltamme keskustan ravintoloiden ja kauppojen ääreen vei puiston halki, enkä vain voinut lakata henkäilemästä sen puiston puiden kauneutta. Apinanleipäpuu, kultasadekassia, liekkipuu, makkarapuu, hibiskus… Sydämeenkäyvää ihanuutta!

Havaiji on paljon muutakin kuin Honolulu tai Oahu. Itse asiassa saaristoon kuuluu peräti 145 saarta, joista pääsaaria on kahdeksan. Saarelta toiselle pääsisi kätevillä lentoyhteyksillä, mutta valitettavasti meidän budjettimme ei enää siihen venynyt. Jopa suomalaisesta näkökulmasta karmaisevan korkea hintataso onkin Havaijin suurin miinuspuoli, ja toiseksi suurin on valtava turistimäärä ja siitä auttamatta seuraava tuskastuttava jonottaminen ihan joka paikkaan. Mutta jos näiden epäkohtien kanssa pystyy elämään ja istumalihakset kestävät siirtymän maailman toiselle puolen, voin kyllä todella lämpimästi suositella Havaijia lomakohteena!

Viisuennakko

Minä vietän tänä(kin) vuonna viisuvalvojaisia oikein ystävän seurassa, joten jotakuinkin perinteisen liveseurannan sijaan naputtelenkin tällä kertaa viisuennakon! 

Näkemykseni perustuvat ennen kaikkea semifinaaleissa näkemiini live-esityksiin, paitsi tietysti niiden maiden osalta, jotka eivät ole livenä vielä esiintyneet. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että useimmitenhan biisi on ihan eri eläin livenä ja videolla - tosin osittain myös siitä, että en ole niitä videoversioita tullut edes katsoneeksi. Nyt katson taustalla muistini virkistämiseksi.

1. Tšekki: We Are Domi – Lights Off

Laulaja on Dominik Hasekin tytär. Se onkin ainoa mieleenpainuva asia tässä esityksessä.

2. Romania: WRS – Llámame

Espanjalaista härkätaistelutunnelmaa romanialaisittain. Täysin sarvetonta, tai suoraan suomeksi sanottuna munatonta. Ehkä tämän vuoden käsittämättömin jatkoon pääsijä.

3. Portugali: MARO – Saudade, Saudade

Portugalin Harmony Sisters. Kyllähän tasokas moniääninen laulu meitsiin aina tehoaa. Tässä on jotain ihanaa rauhaa, ja kehämuodostelma tehostaa vaikutelmaa entisestään.

4. Suomi: The Rasmus – Jezebel

Minähän työssäni opetan myös äänenkäyttöä ja puhetekniikkaa, ja olen itse asiassa käyttänyt Lauri Ylösen laulutekniikkaa esimerkkinä siitä, kuinka kaikki mahdollinen tehdään väärin: koko keho on kireä kuin viulunkieli, myös joka ikinen kasvojen lihas äärimmilleen jännittynyt, kurkunpää niin ylhäällä, että uhkaa varmaan pullahtaa nenästä ulos, mutta suuta auotaan hyvin säästeliäästi. Tästä huolimatta the Rasmuksen saundi on kokonaisuutena minusta parhaimmillaan oikeinkin toimiva, ja tämä biisihän on oikeasti ihan kelpo kamaa. Mahkuja kympin sakkiin.

5. Sveitsi: Marius Bear – Boys Do Cry

Tässä on sitä rauhaa liiankin kanssa minun makuuni. Meinaa uni tulla. Jään miettimään kahta asiaa: 1) Onko näillä vahingossa jäänyt metronomi puolelle tempolle (tämä olisi laahaava tuplanopeudellakin!) ja 2) Miksi tuolla kundilla on noin monta numeroa liian iso rotsi?

6. Ranska: Alvan & Ahez – Fulenn

Itämaisia viboja ja puuduttavaa matontamppausbiittiä. Tykkään tuosta pikku kiljahduksesta parissa välissä. Muuten jää vähän piippuun tämä pläjäys.

7. Norja: Subwoolfer – Give That Wolf a Banana

Ikuisena runotyttönä toki osaan arvostaa syvällistä sanoitusta! Kun vedetään överiksi, voisi vetää vielä enemmän överiksi, mutta onhan tämä viihdyttävä.

8. Armenia: Rosa Linn – Snap

Minun muistikuvieni mukaan Armeniasta tulee yleensä hajutonta ja mautonta matontamppausta, mutta tämä on sentään ihan aitoa musiikkia. Ei kylläkään sellaista musiikkia, josta minä liiemmin pitäisin, mutta hyvä yritys kuitenkin.

9. Italia: Mahmood & BLANCO – Brividi

Taidokasta laulua, stemmojakin, mutta ei ihan mene ihon alle. Ehkä livenä koskettaa enemmän?

10. Espanja: Chanel – SloMo

Latinodisco. Paljon sanoja - boom boom - paljon sanoja - zoom zoom - pepun keikutusta. Syvä huokaus.

11. Alankomaat: S10 – De Diepte

Tätä on kehuttu, erityisesti siitä, että lauletaan kansalliskielellä. Niinno, tadadada dadadaa, huu-uuu, haa-aaa... Voi kun tämäkin on minun makuuni auttamattoman tylsä ja pliisu viisu.

12. Ukraina: Kalush Orchestra – Stefania

Lainaus somekeskustelusta: "Ukrainahan nämä viisut tänä vuonna voittaa; hyvä ettei ihan paskalla biisillä sentään voita." Minuun vetoavat erityisesti kansanlauluosuudet, vähempikin räppi riittäisi. Pillisoolot ovat parhaita kohtia - siis soittaako tuo tyyppi oikeasti yhdellä kädellä vai onko se pilli vain rekvisiittana? Tykkään aidosti, ilman sympatialisääkin.

13. Saksa: Malik Harris – Rockstars

Laadukkaasti tehty ja tuotettu kappale, laulajalla on kiva ääni. Jotenkin vain kovin geneerinen, tällaisia putkahtelee Ameriikassa markkinoille useita päivässä. Mutta onhan sille syynsä, että tällaisille riittää markkinoita - kyllähän tätä kuuntelee.

14. Liettua: Monika Liu – Sentimentai

Tämä on niin vahvasti ranskalainen kappale, että minä oikeasti luulin ensi kuulemalta esityskieltä ranskaksi! Noloa kieli-ihmiseltä... No niin tai näin, tämä kieli-ihminen ei valitettavasti tykkää ranskalaisesta musiikista, joten minusta parasta esityksessä on leidin ihana iltapuku. Propseja aitoudesta kuitenkin.

15. Azerbaidžan: Nadir Rustamli – Fade To Black

Tykkään laulajan äänestä ihan hurjasti! Biisihän edustaa näissä viisuissa jossain määrin muodikasta ylihidas miesballadi -kategoriaa, mutta tuo pieni raspi pelastaa paljon.

16. Belgia: Jérémie Makiese – Miss You

Laadukkaasti tehty ja tuotettu kappale, laulajalla on kiva ääni. Jotenkin vain kovin geneerinen, tällaisia putkahtelee Ameriikassa markkinoille useita päivässä. Ehh... olikos tässä nyt jotain tuttua? Propseja jousista kuitenkin.

17. Kreikka: Amanda Georgiadi Tenfjord – Die Together

Kreikasta on vuosi toisensa jälkeen lähetetty viisuihin timmi tytseli, joka keikuttaa kankkuaan itämaisen maton tamppauksen tahdissa. Tänä vuonna on menty saman tien toiseen ääripäähän: amissiasuun pukeutunut pohjolasta peräisin oleva artisti vetää itsemurhanhimoista itkuvirttä. Kreikkaa pidetään tänä vuonna kai jopa jonkinlaisena suosikkina. Minä en ihan ymmärrä miksi. Videolla kuulen sentään hienot bassotehosteet laulun alla, mutta livenä nekään eivät pääse oikeuksiinsa. 

18. Islanti: Systur – Með Hækkandi Sól

Islannin Harmony Sisters. Kyllähän tasokas moniääninen laulu meitsiin aina tehoaa. Ihan jännästi country kohtaa pohjoisen mystiikan, ja islannin kieli kuulostaa kivalta. Jotain pientä kohokohtaa tämä laulu vain jää kaipaamaan, mutta vahvasti sinne päin kuitenkin!

19. Moldova: Zdob şi Zdub & Advahov Brothers – Trenuletul

Tässä on jo vahvaa yritystä sen riittävästi överiksi vetämisen suhteen. Kyllä yksi tällainen täytyy joka viisuissa olla!

20. Ruotsi: Cornelia Jakobs – Hold Me Closer

Yllätys yllätys, Ruotsi on vaihteeksi suuri suosikki. Ja ihmekö tuo, taas on taidokasta musiikkia tuotu eurooppalaisten iloksi. On hyvä sävellys, karismaattinen laulaja ja vahva tuotanto takana. Vähän tukevampaa koukkua kyllä tähänkin kaipailisin.

21. Australia: Sheldon Riley – Not The Same

Yksi tämän vuoden viisujen teemoista näyttää olevan "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet". Ja sehän on arvokas sanoma, jota totta vie soisikin levitettävän maailmaan voimaannuttavien musiikkikappaleiden muodossa. Tämä vain ei valitettavasti ole sellainen. Voi harmi, minä niin olisin halunnut pitää tästä!

22. Iso-Britannia: Sam Ryder – SPACE MAN

Laulajan habituksen perusteella pelkäsin brittiläistä huumorinumeroa, mutta tämähän on musiikkia! Iso riski kyllä, että falsetit lässähtävät livenä, mutta jos homma skulaa yhtä hyvin kuin videolla, niin kyllä ihan diggaan!

23. Puola: Ochman – River

Ei voi ainakaan ylipirteydestä tai positiivisuuspelleilystä syyttää tätä(kään) viisua. Ylihidas miesballadi numero mones, mutta sellaiseksi ihan jees kuitenkin.

24. Serbia: Konstrakta – In Corpore Sano

Vähän vaikea päättää, onko tämä hypnoottinen vai puuduttava. Ainakin tässä on oma jujunsa, ja sehän on aina plussaa. Jos videon koira olisi päässyt lavalle, olisi ropissut lisää propseja!

25. Viro: Stefan – Hope

Viron Johnny Cash. Tämä on yksi omista suosikeistani. Laulussa on kiva melodia ja riittävästi esiin nouseva, jopa jossain määrin iskevä kertsi. Ja laulajalla on tosi kiva ääni (ja no, okei, eihän noissa ulkomusiikillisissakaan avuissa suuria puutteita ole - Viron seksikkäin mies, jolla on ukrainalaisia sukujuuria).

* * *

Kaikesta sarkasmista huolimatta toteaisin, että viisut ovat kehittyneet viime aikoina ihan hyvään suuntaan. Nyt on mukana paljon ihan oikeaa musiikkia - välillä parempaa, välillä huonompaa, mutta kuitenkin rehellisesti musiikiksi tehtyä musiikkia eikä sitä ylituotettua, laskelmoitua tuubaa, jota on vuosien mittaan kuultu jo ihan riittämiin.

Kuten todettua, näissä viisuissa ei liene jaossa kuin kakkossija Ukrainan jälkeen - minun veikkaukseni sen voittajaksi on Ruotsi, toiveeni puolestaan Viro. Illallapa tuo nähdään.

Ajassamme

 Keskustelu poikani kanssa:

- Kaveri sai kutsun rintamalle. Mäkin kai sitte kohta saan, kun täytän kerran tänä vuonna 18.

- Kuule, ihan tavallisista armeijan kutsunnoista siinä on kyse. Ei tässä vielä sentään kukaan ole rintamalle joutumassa.

- Entä jos Putin hyökkää Suomeen?

- No toivotaan, ettei hyökkää!!!

- Niin, toivotaan tosiaan. Siinä elämä muuttuisi peruuttamattomasti.

Sydämeni on niin surusta raskas.

Kelle mä soitan?

No moi isi! Siitä onkin jo yli viikko, kun viimeksi puhuttiin. Mitä sinulle kuuluu, miten voit?

Minulle kuuluu ihan tavallista. Minulla on opetus taas alkanut, mutta etänä. Onhan se aina kiva olla opiskelijoiden kanssa tekemisissä, mutta kyllä tuo tietokoneen näytölle puhuminen vain tympii.

Kävin äänestämässä tänään. Ja sitten sattui sellainen tosi ihana juttu, että kaverimme - se joka asuu siellä teillä päin ja johon tekin pojan rippijuhlissa tutustuitte - pistäytyi yllättäen kahville! Hän toi minulle kukkia ja esitti surunvalittelunsa, voi että miten tärkeältä se tuntuukaan, että ystävät ottavat osaa...

Ai niin.

Silloin, kun me reilu viikko sitten viimeksi puhuimme, sinä et enää osallistunut keskusteluun. Minä sanoin, että "Minun pitää nyt lähteä, mutta tiedäthän, että olet ajatuksissani aina. Ja olet tosi monen muunkin ajatuksissa. Sinä olet sillä lailla onnekas mies, että on tosi paljon ihmisiä, joille sinä olet tosi tärkeä." Ja taisinpa sanoa vielä, että tulen sitten ylihuomenna taas, jos se vielä on mahdollista.

Ei se ollut. Kaksi tuntia lähtöni jälkeen sinä nukuit pois.