sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Hyvää mielenterveyttä ja päivää!

Blogi on ollut todella pitkään hiljaa. Syy siihen näkyykin oikeastaan jo tuossa otsikossa. Mitä ilmeisimmin tänään on jonkinlainen mielenterveyden teemapäivä, ja sen kunniaksi minäkin haluan vihdoin avata sanaisen arkkuni kuluneen vuoden - tai oikeammin puolentoista - fiiliksistä.

Olen uinut syvällä ja paksussa sumussa. Ylitunnollisena suorittajana olen kyllä onnistunut suorittamaan pakolliset kuviot sen sumunkin läpi - mutta kuten TV-kampanjassakin todetaan, mielen tilat eivät aina näy päälle. Juuri siksi koenkin tärkeäksi kertoa omia kokemuksiani, josko ne vaikka jossakussa herättäisivät jonkin vähän uudenlaisen ajatuksen.

Hyväähän ne ihmiset yleensä tarkoittavat, parhaansa yrittävät ja vilpittömästi haluavat auttaa, mutta vaikutus on usein päinvastainen. Ainakin minulla.

Haluaisin esittää joitain vienoja toiveita sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat siipi maassa olevaan. Haluan korostaa, että tämä on tietenkin vain minun henkilökohtainen kokemukseni - me kaikki olemme yksilöitä, reagoimme tilanteisiin yksilöllisesti ja toivomme kanssaihmisiltä erilaisia asioita. Mutta sen perusteella, mitä olen aiheesta lukenut, aika monikin on kokenut näistä asioista vähän samansuuntaisesti kuin minä. 

Tunteiden mitätöinti, vähättely tai kurjuuskilpasille lähteminen ei ole rakentava lähestymistapa.

Et sä voi olla masentunut, nätit vaatteet päällä ja meikkiäkin naamassa! Nauratkin välillä!
Ei sulla kyllä ole varaa valittaa, jumppaankin pääset aina kun haluat!
Nooh, mitä sä nyt tollasia! Onhan sulla perhe ja työ ja kaikki ihan hyvin.
Ei tässä kuule kellään kivaa ole! Samaa p*skaahan kaikki elävät. 

Niin, tiedetään. Sen lisäksi, että olen heikko ja huono ihminen, kun en tällaista elämänvaihetta musertumatta kestä, olen siis myös kohtuuton ja itsekäs p*skiainen. Enkä osaa edes ahdistua oikein. Tämä ei varsinaisesti auta kirkastamaan mieltä.

...ja tunteiden kieltäminen se vasta oloa pahentaakin!

Noista itsetuhoisista ajatuksista sun kyllä täytyy heti luopua!

Niin, oikeastiko kuvittelet, että olen voinut valita ja tietoisesti valinnut kuolemanhalun?!?

Yritykset ratkaista ongelmani eivät toimi. 

Sun täytyy nyt vain keksiä joku juttu, mistä sä tuut iloiseksi!
Lähtekää kotimaahan matkalle, kun ei ulkomaille pääse!
Mene metsään kävelylle! Lähde juoksulenkille! Opettele jokin uusi taito tai ota joku projekti työn alle, niin kuin mä teen joka vuosi!
Kyllä sun täytyy nyt hoitaa tuo tilantees, ennen kuin se menee tosi pahaksi!

No kas kun en vain keksi mitään, mistä tulisin iloiseksi. Kun parhaimmillaan asiat tuntuvat ei-miltään, yleensä ahdistavilta. Kun mikään ei innosta. Ei edes huvita. Ja kun pelkästään sängystä nouseminen aamulla edellyttää tahdonvoiman pinnistämistä äärimmilleen, ei siinä todellakaan riitä rahkeita mihinkään uuteen ja ihmeelliseen.

Mielenterveyden nyrjähdykset eivät parane kertanykäisyllä kuin sijoiltaan mennyt olkapää. Niiden ratkomiseen tarvitaan yleensä pitkäaikaista terapiaa ammattilaisen johdolla, monesti lääkitystäkin. Ei kukaan odota, että sinä maallikkona ihan yhdellä lauseella korjaisit tilanteen!

Ja vielä tiedoksi: Seuraava, joka ehdottomana totuutena julistaa minulle, että kyllä sen maskin käyttöön ajan myötä tottuu, saattaa saada litsarin. Maskisuositus on ollut voimassa nyt reilun vuoden, ja tunnollisena suorittajana minä olen pakollisissa paikoissa sitä maskia tämän vuoden ajan käyttänyt. Ja edelleen saan paniikkikohtauksia ja välillä meinaan pyörtyä. Että mitenhän pitkän ajan myötä minä siihen sitten totun, kun vuodessa ei ole tapahtunut yhtään edistystä?

Puolentoista viime vuoden aikana olen oppinut paljon siitä, mikä ei auta ahdistustani lievittämään. Mutta mikä sitten auttaisi?

Voi kunpa vain jaksaisit kuunnella!

Tiedän, ahdistuneen ihmisen ajatukset - ja puheet - kulkevat samoja uria kuin jumittunut grammari. Eivätkä ne ole mieltäylentävää kuultavaa. Tiedän, että se turhauttaa, kun toinen purkaa tuskaansa etkä sinä osaa auttaa. Tiedän, että mieluummin kuuntelisit vaikka tyhmiä vitsejä ja puhuisit vaikka säästä. Mutta silti, jos keskeytät puheeni kesken virkkeen tokaisemalla No niin, se siitä, älä sitten ihmettele, miksen kovin usein enää soittele.

Minä en mitään toivo niin paljon kuin että joku, edes joku, kysyisi "Mitä sulle kuuluu?" - ja aidosti haluaisi kuulla vastauksen!

Voi kunpa vain jaksaisit.

En mä viitsi ees pyytää sua mihinkään, kun et sä kuitenkaan lähde.

Olen luvannut, että kunhan tästä nousen - ja kyllä minä nousen! - ja kun maskeista luovutaan, sanon enemmän "kyllä" ja vähemmän "voishan se olla kiva, mutta...". Voi kunpa jaksaisit odottaa. Voi kunpa jaksaisit yrittää. Voi kunpa jaksaisit uskoa. Voi kunpa.

Olen joskus kirjoittanut tällaisen runon:

Ei sinun tarvitse tehdä valkeutta
Ota vain syliin
silitä
ja sano, ettei pimeää tarvitse pelätä.

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Ei ihan 20/20-vuosi

 Vuosi 2020 oli sanalla sanoen täyttä paskaa.




Vuonna 2020 minulta riistettiin kaikki se, mikä tuo iloa elämääni. 

Ensin vietiin työn ilo. Työnantaja lukitsi meidät ulos työpaikaltamme, mutta työntekoa oli silti jatkettava. Työmaailma supistui pienen näytön kokoiseksi. Vuorovaikutuksen osapuolina oli mustia ruutuja nimikirjaimineen ("Pidetään kaistan säästämiseksi kamerat kiinni, kiitos"). Kaikki se, mikä tekee työstäni tekemisen arvoista - riemastuttavat kontaktit ja avartavat keskustelut opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa - riistettiin pois. Jäljelle jäi kaikki se, mikä tekee työstä rasittavaa ja ahdistavaa: loputon korjattavien harjoitustöiden virta, aikataulu- ja suorituspaineet, väkinäiset, turhanpäiväiset kokoukset. 

Sitten vietiin liikunnan ilo. Itse sain jatkaa jumppailua kotona ja hyvin rajallisesti salillakin, mutta sydäntä riipi erityisesti teinin treenien ja pelien peruminen. Eikä puolisonkaan, vannoutuneen joukkuelajien harrastajan, pakkoliikkumattomuus varsinaisesti hyvää tehnyt kenenkään elämänlaadulle.

Sitten murskattiin unelmat. Vuosia suunnitellut maailmanmatkat peruttiin. Historialliset urheilutapahtumat peruttiin. Hartaasti odotetut keikat ja konsertit peruttiin. 

Kun kerran kaikki lomanviettomahdollisuudet minulta riistettiin, päätin tehdä töitä läpi kesän. Sain kirjoitettua yhden luvun väitöskirjaani ja yhden tieteellisen artikkelin, joka kylläkin sittemmin hylättiin.


Sitten estettiin jo vapaa hengittäminenkin. Työnantaja oli alkusyksystä sallinut jopa joidenkin opetustapahtumien järjestämisen kampuksella mutta määräsi pian maskipakon kaikkialle yliopiston tiloihin. Minulla hengitysteiden tukkiminen laukaisee paniikkikohtauksen.

Syntymäpäivänäni saimme tietää, että isälläni on syöpä. Sellainen, jota ei voida leikata eikä muutenkaan parantaa. 

Minullahan on aina ollut tapana kirjoittaa surujani auki ja sitä kautta vähän kevyemmiksi. Montakohan kirjoitusta tästä aiheesta olen mielessäni muotoillut? Tästä aiheesta en pysty kirjoittamaan. Tämä suru ei kevene.

Hakeuduin työterveyteen (sain lääkärin vastaanotolla paniikkikohtauksen, koska terveysasemalla piti käyttää maskia). Ensisijainen toveeni oli saada lupa opettaa ilman maskia. Tämä torpattiin yksiselitteisesti: vain vakava keuhkosairaus on riittävä syy vapautua maskipakosta. Toissijainen asiani oli se, että yleinen jaksamiseni alkoi olla jo aika tiukilla - näin jälkiviisaana voin todeta, että se kesäloman pitämättä jättäminen ei ollut kovinkaan hyvä idea. 

Työterveyslääkärin diagnoosi kuului kaikessa lyhykäisyydessään: "Sähän olet ihan loppu!" Masennustestin tulos osoitti selkeää masentuneisuutta. Varsinaisen masennusdiagnoosin voi kuitenkin antaa vain psykiatri, ja sellaisen pakeille minua ei kannata lähettää, koska en suostu ottamaan sairauslomaa. 

Ei minua työn määrä paina vaan se, että en saa tehdä sitä työtäni kunnolla. Sekä se, että en pysty irrottautumaan työstä ja arjesta riittävästi palautuakseni, koska kaikki minulle iloa tuottavat ajanviettotavat on kielletty. Sekä se, että en saa hengittää. Sekä se, että olen menettämässä elämäni tärkeimmän ihmisen, suurimman sankarini ja esikuvani. Tämä tilanne tuskin helpottuisi sillä, etten tekisi työtäni ollenkaan vaan mätänisiin kokopäiväisesti kotisohvalla miettien maailman pahuutta ja syytellen itseäni siitä, etten jaksa siivota tarpeeksi.

Se on työterveyden kunniaksi todettava, että kyllä minut ja tilanteeni kiitettävän vakavasti otettiiin, sain keskusteluapua ja lääkettäkin yhteen sivumennen havaittuun fyysiseen kremppaan, mutta lopputulos oli kuitenkin plus miinus nolla: kaikki jatkuu ihan entiseen malliin. Myös ahdistus ja uupumus. 




Vuonna 2020 opin jotain uutta itsestäni: Minä en olekaan läheskään niin sopeutuvainen ihminen kuin olen kuvitellut olevani. Itse asiassa minä en ole yhtään sopeutuvainen ihminen. Olen täysin kaavoihini kangistunut jäärä, ja siitähän kärsin.

Kyllä minä olen yrittänyt löytää vaihtoehtoisia tapoja palautua työstä, irrottautua arjesta ja nauttia elämästä. Kevään eristyskurimuksen yritin ottaa veikeänä kokeiluna, luokkaretkenä sellaiseen elämäntapaan, johon ei kuulu kodin ulkopuolisessa työssä käymistä, harrastuksia, viihdykkeitä tai muutakaan ylimääräistä. Panostin ruoanlaittoon ja leivoin paljon. Tämä näkyikin kivasti vyötäröllä. Yritin elvyttää juoksuharrastustani, mutta ei se elpynyt. Katsoin paljon luonto-ohjelmia. Yritin innostua puutarhanhoidosta mutta en innostunut - puutarhatyöt ovat ja pysyvät samalla ahdistuslistalla kuin siivoaminenkin. Yritin suunnitella pientä pintaremonttia, mutta miäs ei innostunut.

Minä olen jo siinä iässä, että tiedän millaista elämää haluan elää. Minä olen tehnyt monta kymmentä vuotta töitä - useampaakin työtä yhtä aikaa - saadakseni elää sellaista elämää kuin haluan. Minä en osaa sopeutua siihen, että en saa elää sellaista elämää kuin haluan. Olen sillä(kin) lailla ikävä ja epäonnistunut ihminen. Seikka, jonka tiedostaminen ei varsinaisesti lievennä ahdistustani.


Vuosi 2021 yrittäisi ilmeisesti heti alkuunsa vilautella pieniä toivon säteitä. Maa on vihdoin peittynyt kunnon lumikerrokseen ja puissakin on ihana sokerikuorrutus. Kaiken sen jouluhäslingin jälkeen minä tunnen oloni vihdoinkin suunnilleen rentoutuneeksi. Tarvittiin kokonainen viikko pitkiä aamu-unia, glögiä ja suklaata, pilatesta ja joogaa, että pulssi pysyvästi rauhoittui. Ihan mälsää, että nyt juuri kun olen tähän olotilaan päässyt, koittaakin arki. Erityisesti minua harmittaa, että täytyy ottaa ne rakkaudella kaikkialle ripottelemani joulukoristeet pois ja luopua joulukuusesta - meidän kuusemme oli tänä vuonna maailman täydellisin, se ei vieläkään ole tiputtanut yhtäkään neulasta! Harkitsen, siirtäisinkö sen vain terassin puolelle; ehkä siitä saisi juhannuskuusen. 

Enää vähän päälle 350 päivää jouluun.

lauantai 26. joulukuuta 2020

Joulujuttu

Blogi on ollut pitkään hiljaa. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi ollut kirjoitettavaa, vaan päinvastoin siitä, että nyt on mielen päällä asioita, jotka ovat liian suuria edes kirjoitettaviksi. Yritän purkaa niitä vuosikatsaukseen - mutta ensin se otsikossa luvattu jouluinen tarina.

Minä olen aina ollut jouluihminen, mutta tänä vuonna joulu oli minulle tärkeämpi kuin koskaan. Sain viettää sitä isäni kanssa. Olimme edellisen kerran viettäneet joulua yhdessä, kun minä vielä asuin kotona, siis 1990-luvulla. Mistään välirikosta ei ole kyse, vaan olemme aina olleet tosi läheisiä; joulut ovat vain aina menneet toisin. Mutta tämän joulun me sovimme viettävämme yhdessä - ja sitä ei pystynyt estämään edes maamme hallitus, vaikka sinnikkäästi yrittikin.

Tämä oli ainoa hyvä asia koko vuonna. Tämä oli minulle tärkein asia koko vuonna.
(Mittasuhdetta tälle asialle saatte, jos joskus pystyn kirjoittamaan ne isot raskaat asiat auki.)

Kuten aina, aloitin jouluvalmistelut ensimmäisenä adventtina. Minulla on tapana laittaa yksi uusi joulukoriste tai tehdä jokin muu jouluinen asia joka päivä - näin joulu ikään kuin valtaa talon ja mielen pikkuhiljaa, eikä suinkaan räjähdä silmille saman tien heti joulukuun ensimmäsenä.

Työntekokin v-tutti juhlavalaistuksessa
vähän vähemmän 

Tämä kirkko-koriste jaksaa ilahduttaa
kaikessa kitschiydessään

Havuilla, lehtikuusen kävyillä ja
led-valoilla saa kauniin asetelman

Siis tietenkin myös vessassa pitää olla jouluvalot!

Ja minä raivosiivosin. Puunasin ja kuurasin. Hinkutin laatansaumoja, jynssäsin vesilukkoja hammasharjalla, kiillotin hanoja. Imuroin, tamppasin, moppasin, höyrytin, pyyhin. Kiroilin ja, kyllä, välillä vähän itkinkin raivosta. Minä vihaan siivoamista.  Mutta joulun kunniaksi sen taas tein. 

Jouluaaton aattona oltiin siinä tilanteessa, että kaikki paikat oli siivottu ja ruoat lämmittämistä ja kattamista vaille valmiina. Kinkkukin jo uunissa. Olin päättänyt ensimmäistä kertaa pukea juhlapöydän kunkulle oikein sinappihunnunkin ylle. Käperryin sohvannurkkaan glögimuki kourassa odottamaan kinkun kypsymistä ja joulurauhan laskeutumista mieleen.

FB-päivityksestäni:
Olemme kaikkemme antaneet.
Tulkoon joulu.

Kyttäsimme kinkun lämpömittaria kuin haukat. Elohopeapylväs vain ei tuntunut nousevan sitten millään. Ohjeellinen paistoaika tuli täyteen, mutta mittari ei näyttänyt mitään. Se on vanha ja tyhmä mittari, jota on tosi vaikea lukea, täytyy käännellä ja tihrustaa ja näyttää taskulampulla, jotta sen pylvään näkee, mutta nyt ei auttanut mikään kikka - ei näkynyt pylvästä. Ajattelimme, että ehkä kinkku oli aika kylmä vielä mennessään uuniin, joten paistoaika on pidempi. Kun ohjeellinen paistoaika oli ylittynyt kahdella tunnilla, päätimme testata, toimiko se mittari lainkaan. Kastoimme sen kiehuvaan veteen - ja silloin se karmea totuus valkeni meille: Siinä pylväässä ei näkynyt mitään liikettä, koska se oli ollut tapissa jo ties miten pitkään! Kinkkumme sisälämpötila oli sata astetta!!!

Kun riisuimme kinkulta verkon, se levisi tuhannen silppuna pellille.

Minä levisin tuhannen silppuna keittiön lattialle.

Minä olin stressannut ja raivonnut siivoamisen kanssa - ja sitten menin ja munasin sen yhden asian, joka minun ihan satavarmasti piti haltsata! Menin ja munasin sen yhden ainoan asian, joka jouluna on aika lailla korvaamaton ja korjaamaton. Minkä tahansa muun ruokalajin olisi voinut jättää pois listalta tai noutaa eineksenä kaupasta, mutta ei kinkkua! 

Akuutin paniikkikohtauksen hieman hellitettyä aloimme miettiä, mitä siinä tilanteessa oli tehtävissä. Kello oli noin puoli yksi aaton vastaisena yönä. Vieraat olivat tulossa ennen joulurauhan julistusta. Meillä ei ollut kinkkua. 

Hypermarketithan ovat tätä nykyä auki 24/7, mutta me olimme kinkunvalvojaisten kunniaksi ottaneet paritkin glögit, joten emme pystyneet kauppaan ajamaan. Sitä paitsi minä epäilin vahvasti, ettei marketeissa enää olisi jäljellä kuin umpijäässä olevia kinkkuja, jollainen ei mitenkään ehtisi ajoissa valmiiksi. Ainoa toivomme oli haalia niitä valmiita kinkkuviipaleita. Harkitsimme jo taksinkin soittamista, mutta sitten näimme naapurin miehen tupakalla. Soitimme hänelle ja kysyimme, olisiko hänestä meille kauppakuskiksi. Mutta ei ollut.

Epätoivo. Paniikki. Hyperventilaatio. Parku. 

Tämä oli koko vuoden kohokohta, ainoa hyvä asia koko vuonna, ja nyt se kaikki on ihan tuusan nuuskana tuossa.

Hetken kuluttua naapurin mies kuitenkin soitti takaisin: "Niin siis menikö teiltä kinkku pilalle? En mä tosiaan ajamaan voi lähteä, mutta olisi mulla tuossa yksi ylimääräinen paistovalmis kinkku, jonka voisin teille antaa. Päätinkin lähteä äitini luo jouluaterialle, niin en paistakaan sitä vielä itse."

Kenellä on naapuri, jonka auton takakontista löytyy hätätilanteessa joulukinkku klo 00.45 jouluaaton vastaisena yönä?!?

Meilläpä on!!! Kuka vielä sanoo, ettei joulun taikaa ole olemassa?!? 

Miäs kiikutti muoviin käärityn sianp*rseen juhlavasti ovesta sisään kuin kapaloidun joulun lapsen konsanaan. 

Päätimme nukkua pari tuntia, laittaa kinkun sitten paistumaan ja nukkua sitten vielä jokusen tunnin. Kaaduimme sänkyyn. Mutta eihän se stressitila mihinkään noin vain lauennut. Paniikkikohtauksen oireet jatkuivat. Pulssini hakkasi n. 150:tä ja vatsani oli sekaisin. Miäs heittelehti aikansa mutta pomppasi lopulta ylös sängystä ja lähti siivoamaan keittiötä.

Neljän aikaan laitoimme kinkun paistumaan. Miäs sai sen jälkeen hetken nukuttua, mutta minä taistelin pahoinvointia ja muita paniikkioireita vastaan koko aamuyönkin. En nukkunut minuuttiakaan.

Kahdeksan maissa miäs lähti kauppaan hakemaan naapurille uutta kinkkua lahjoitetun tilalle (ei löytynyt ihan samanlaista, mutta uskoisimme, että jos naapuri huitaisee sen kiitokseksi antamamme viskipullon siihen kyytipojaksi, niin riittävän samalta se maistuu). Minä otin sen lahjayksilön uunista ja niin vain silkan adrenaliinin voimin vielä kuorrutin kuin kuorrutinkin sen. Laitoin aamiaista, mutta jouduin toteamaan, että muruakaan en pysty syömään. Pakottauduin kuitenkin juomaan pari lasillista appelsiinimehua.

Kun isiltä tuli tekstiviesti, että he ovat lähteneet tulemaan, istuin 40-asteisessa saunassa holtittomasti täristen ja yritin taistella aamukahvia kurkustani alas.

Kun isi puolisoineen n. puolitoista tuntia myöhemmin saapui, kaikki oli valmista. Koti oli viimeisen päälle siisti ja koristeltu ja kaikki ruoat valmiina. Ja emäntä suihkunraikas mutta ihan täysi ihmisraunio.

Minä stressasin siitä siivoamisesta ja touhotin niitä ruokiani, mutta sitten lopulta heikoin lenkki oli se ainoa, jolla olisi ollut väliä: ihmiset

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Rakkaiden tärkeiden ihmisten näkeminen voitti väsymyksen ja pahoinvoinnin. Jaksoin olla hereillä ja läsnä, ja lopulta pystyin jo syömäänkin jotain. Kaikki jouluruoat - myös se kinkku!!! - maistuivat erinomaisille. Joulupukki oli ollut erityisen noheva tänä vuonna ja tuonut kaikille oikein mieluisia lahjoja. 





Vasta seuraavana aamuna, nukuttuani 12 tunnin yöunet, aloin toden teolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Oli onnen kyynelten vuoro. Opin jotain arvokasta: 

Mikään muu tässä elämässä ei ole korvaamatonta kuin rakkaimmat ihmiset!!!

...ei edes kinkku joulupöydässä.

(Mutta yhden asian me välipäivien alesta kyllä ostamme: kunnollisen paistomittarin!)

lauantai 5. syyskuuta 2020

Sieluteippiä

Syys on saanut.

Epäloma on vaihtunut epätyöhön. Minun tapauksessani erona näiden kahden välillä on se, että alan käyttää sukkia ja lakkaan kynteni. 

Ostin oikein uuden kynsilakankin. Epätoivoinen yritys osoittaa edes hienoista vastarintaa poikkeusjärjestelyihin pakotetun epätyön aiheuttamaa ankeuden tunnetta vastaan. Oikein kivaa lakkaa se kieltämättä on, sellaista "gel effect" -tyyppistä, antaa geelikäsiteltyä muistuttavan pinnan ilman mitään erityiskikkailuja. Miinuspuolena on se, että paksuhko lakka kuivuu hitaasti. Täytyy siis ajoittaa kynsien lakkaus taktisesti niin, ettei varmasti pitkään aikaan tule asiaa esim. vaate- tai jääkaapille tai varsinkaan vessaan (ja sitähän sitten aina tulee kuitenkin, ihan tyhjästä, juuri kun on saanut lakat paikoilleen - Murphyn laki kai).

Levitin uutta lakkaani ja ihastelin lopputulosta. Häkellyttävän paljon hyvää mieltä voi saada sellaisestakin pikkuasiasta! Jonkin ajan kuluttua kuitenkin huomasin, että kaikesta huolellisuudestani huolimatta yhden kynnen lakka oli päässyt vähän rullaantumaan ja reikiintymään.

Jostain käsittämättömästä syystä mieleeni putkahti poppihyppelyrenkutus "kaiken pystyy korjaamaan, teipillä tai rakkaudella". Tuumin, että vähän huonosti sopii kynsilakkaan tämä ajatus.

Seuraavaksi tulin ajatelleeksi, että vähän samaan tapaan minun sielunikin on tätä nykyä vähän reikäinen ja rullalla. No mutta, kaiken pystyy korjaamaan, teipillä tai rakkaudella... Niinno, sielupuoleen tuo fraasi kieltämättä sopiikin vähän paremmin.

Sitä vaan, että mistähän sellaista sieluteippiä saisi?

Jooga se kieltämättä hoivaa ihmissielua. Kun tunnin verran keskittyy vain omaan napaansa - siihen, miten se nousee ja laskee hengityksen mukana - ja sellaiseen kehon liikkeeseen, joka vaatii juuri tarpeeksi huomiota estääkseen ajatuksia vaeltelemasta, on sen jälkeen vähän aikaa melkein ihmismäinen olo.

Tiedättekö mikä muu korjaa sielun vaurioita? Koiranpennut!

Seuraa ilmainen liikeidea: Koiranpentujoogaa, anyone?

torstai 13. elokuuta 2020

Implanttiseikkailu, päätösjakso?

 No niin, seuraa jatko-osa tarinaan seikkailuistani julkisen terveydenhuollon ihmeellisessä maailmassa.

Sain lopulta puhelinyhteyden neuvolaan, tosin ruuhkan takia puheluni ohjautui ihan toisen piirin lääkärille kuin omalleni, mutta sehän oli juuri tässä tapauksessa oikeastaan hyvä juttu. Selitin tilanteeni, ja sovimme, että menen tapaamaan neuvolalääkäriä (edelleen eri lääkäriä, en implantin alun perin asentanutta, koska hän ei tällä hetkellä edes ole töissä - hyvä juttu tämäkin), hän katsoo implanttia, ja jos se hänenkin mielestään on huonosti asennettu, hän laittaa saman tien uuden neuvolan varastoista. 

Minähän sitten sovittuna aikana menin sovittuun paikkaan eli neuvolan aulaan odottelemaan. Jonkin ajan kuluttua ohitseni porhalsi terveyskeskuksen puolelta lääkäri, joka ryhtyi koputtelemaan terveydenhoitajien oville kysyen vuorotellen jokaiselta: "Tännekö mun piti tulla? Oli joku kapselijuttu." Ei tärpännyt yhdelläkään ovella. Minä hengittelin syvään ja mietin, että ei kovin lupaavasti ala tämäkään käynti.

Kaikki ovet koputeltuaan lääkäri tuli minun luokseni ja kysyi: "Kukas sää olet?" Hengitin syvään ja vastasin: "Se kapselijuttu."

"No, seuraa sitte mua", tokaisi lääkäri ja lähti porhaltamaan takaisin terkkarin puolelle. Kipitin hänen perässään huoneeseen, joka ilmeisesti oli hänen oma työhuoneensa. Sama se minulle, missä asiani hoidetaan, kunhan hoidetaan. En kylläkään mitenkään erityisen kuulluksi tai ymmärretyksi itseäni tuntenut, mutta varsinaisen asiansa tämä lääkäri kuitenkin tuntui osaavan. Hän katsoi OmaKannasta tulostamani edellisen lääkärin lausunnon (koska julkisella puolella ei todellakaan nähdä yksityisen puolen yleisiin tietojärjestelmiin kirjaamia lausuntoja, kuvia tms. informaatiota), vilkaisi käsivarttani kerran ja puuskahti: "Siis missä tää oikein on?!? Eihän tän pitäisi tällä puolella kättä olla!"

Joten eiku vaihtopuuhiin siis. Sillä välin kun lääkäri valmisteli välineitään, kysyin, tulisiko taas viikko hikiliikunta- ja saunomiskieltoa, kuten edelliskerralla. "No jos nyt joku haluaa tosi varovainen olla, niin voihan sitä tietysti varoa, mutta kyllä tämän kanssa ihan normaalisti elämistä voi jatkaa ihan saman tien", vastasi lääkäri hieman hämillään. Minä sitten yhtä hämilläni kysyin, että ai eikö se haittaa, vaikka on se tikki, saako silti hikoilla. "Mikä tikki? Ei tän laittamisessa mitään tikkiä tarvita!" totesi lääkäri.

Sitten olikin itse toimenpiteen aika. Puudutuspiikki kummallekin puolelle kättä, aine vaikutti saman tien. Nips ja vanha implantti ulos. Naps ja uusi implantti paikoilleen. Laastarit päälle ja kiitos moi. Aikaa kului koko hoitoon - oikean oven etsimisineen - jotakuinkin vartti. Sain luvan lähteä vaikka siitä suoraan jumppaan ja saunaan. En nyt sentään lähtenyt.

Eli otetaanpas pieni kertaus siitä, mikä kaikki maaliskuisella visiitilläni menikään metsään:

  • Alun perin tarkoitettua välinettä ei saatu paikoilleen. Tähän toki lääkäri on suhteellisen syytön, ongelmat johtuvat ihan minun hankalasta rakenteestani.
  • Kun päätin ottaa implantin, sain siihen liittyen useammassakin asiassa väärää tietoa.
  • Implantti asennettiin väärälle puolelle kättä.
  • Implantti asennettiin liian pintaan.
  • Implantin asennusprosessi meni jotenkin väärin, koska asennuskohtaan laitettiin tikki.
Että joo, kyllä minä edelleen haluan uskoa julkisenkin terveydenhuollon laadukkuuteen, mutta tässä kohtaa on kyllä ihan pakko kysyä siltä alkuperäiseltä lääkäriltä, että mitenkäs meni noinniinku omasta mielestä..?

Toivottavasti nyt on kaikki kunnossa eikä muutamaan vuoteen tarvitse palata tähän asiaan!

lauantai 1. elokuuta 2020

Terveydenhuollosta

Minusta yksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvokkaimmista asioista on (lähestulkoon) ilmainen julkinen terveydenhuolto. Jokaisella tulee olla oikeus ja mahdollisuus pitää terveytensä niin hyvässä kunnossa kuin vain mahdollista, varallisuuteen katsomatta. Yksityinen terveydenhuolto on hyvä lisä niille, joilla on mahdollisuus sitä käyttää vaikkapa työterveyshuollon kautta, mutta mitään ammottavaa kuilua julkisten ja yksityisten palvelujen välillä ei saisi olla.

Tämä on ihanne, jonka haluaisin uskoa olevan myös todellisuutta. Valitettavasti tämä uskoni on alkanut viime vuosina erinäisten tapahtumien seurauksena horjua melko lailla. Nyt kerron yhden esimerkin lisää.

Ihan koronaeristyksen alkumetreillä kävin paikallisessa terveyskeskuksessa pienessä operaatiossa, josta täällä blogissakin kerroin. Jotta tarina ei liian kryptiseksi menisi, paljastan nyt, että kyse oli ehkäisyvälineen asennuksesta. Olin siis ostanut ehkäisyvälineen (n. 150 €), joka oli määrä asentaa terveyskeskuksessa ilman eri maksua. Tätä nimenomaista välinettä vain ei saatu asennettua, joten lääkäri ehdotti toista vaihtoehtoa. Ensimmäinen ehkäisyväline päätyi siis roskiin, ja minä kävin ostamassa uuden ehkäisyvälineen (n. 150 €), joka niin ikään maksutta asennettiin. Kyseessä on käsivarteen ihon alle tuleva implantti, sellainen "spagetinpätkä".

Aluksi käsivarteni oli aika hurjan näköinen. Implantin asennuksesta tullut mustelma peitti lähes koko ojentajalihakseni, mutta hävisihän se siitä vähitellen. Tikkikin poistettiin aikanaan. Sen jäljiltä käsivarteen jäi hyttysenpistoa muistuttava punainen jälki. Ajattelin senkin siitä parantuvan. Mutta sepä ei kadonnutkaan. Lisäksi havaitsin, että implantti oli erittäin lähellä ihon pintaa ja sen pää itse asiassa oli ihon ulkopuolella. Aina välillä se tarttui kiinni esimerkiksi vaatteeseen, mikä aiheutti ikävän nipistyksen.

Kun implantti oli ollut kädessäni nelisen kuukautta, punainen jälki oli edelleen paikoillaan ja spagetin pää töksötti ihosta, päätin hakeutua yksityiselle gynekologille konsultaatioon. Halusin varmistaa, että implantin kuuluukin olla tuolla lailla kuin se on, tai vastaavasti saada asiantuntijan vahvistuksen sille aavistukselleni, että ei sen kyllä ihan tuolla lailla kuuluisi olla.

Yksityinen gyne kuunteli tarinani ja vastaili kysymyksiini. Kävi ilmi, että olin saanut implanttiin liittyen osin väärääkin tietoa, ja useimmat mieltäni vaivanneet ongelmat ratkesivatkin sillä oikealla tiedolla. Tämä nyt oli sinänsä ymmärrettävää, että päätös implantin ottamisesta tuli sekä minulle että terveyskeskuslääkäreille aika äkisti eteen, joten emme ehtineet asiaa kovin syvällisesti puida. Mutta tietysti olisi ollut kiva, jos se vähä, mikä minulle implantista ehdittiin siinä selittää, olisi pitänyt paikkansa...

Sitten lääkäri käänteli kättäni hetken, katsoi lampulla ja tökki implantin kohtaa jonkinlaisella tikulla. Sitten hän totesi: "Joo no ei sen todellaKAAN kuulu noin olla, voi perhanan perhana!" Implanttia ei myöskään saa korjattua, vaan se täytyy ottaa ulos ja korvata uudella. Tässä kohtaa yskäisin, että se on minulle sitten jo kolmas sadanviidenkympin ostos omaan piikkiin. Että ihan kivasti kertyy hintaa maksuttomalle perusterveydenhuollon toimenpiteelle...  Lääkäri sanoi: "Mää ymmärrän sua. Mää niin ymmärrän sua. Voi perhanan perhana!"

Pelkästään nämä sanat merkitsivät minulle tosi paljon. On tosi tärkeää kokea tulevansa ymmärretyksi ja sympatiseeratuksi! 

Kysäisin, mahtaisiko potilasvahinkovaltuutetulla vai mikä ikinä näitä asioita nyt hoitaakaan olla jo jotain sanomista tilanteesta. Lääkäri selitti, että ilman muuta voin tehdä valituksen ja hakea korvausta, mutta helpommalla pääsisin, jos yrittäisin neuvotella suoraan terveyskeskuksen kanssa, josko he korjaisivat virheensä omalla kustannuksellaan. Lupasin tehdä niin - jos vain onnistuisin joskus saamaan yhteyden terveyskeskukseen. Olen sitä nimittäin tässä nyt viikon päivät yrittänyt ilman pienintäkään toivoa läpipääsystä.

Syy, miksi olen yrittänyt terkkariin soitella, ei suinkaan liity tuohon implanttiin vaan siihen, että minun pitäisi saada refluksilääkereseptini uusittua ja meidän työterveytemme on tällä hetkellä jonkinlaisessa ihme siirtymävaiheessa, joten sen kautta uusiminen ei onnistunutkaan. Varovasti tiedustelinkin, pystyisikö tämä gyne siinä samalla uusimaan sen reseptini, vaikkei se varsinaisesti käyntini aiheeseen mitenään liitykään. Vastaus "Totta kai. Kumpaas vahvuutta saisi olla?"

Puolen minuutin kuluttua reseptini oli valmiina. "Entäs muuta?" kysyi lääkäri. Minua jo nauratti, kun vastasin, että eipä tässä nyt enää muuta taida olla. Sitten seurasi jotain aika uskomatonta:

"Mää en kuule veloita sulta tästä käynnistä mitään, kun enhän mää edes oikeastaan tutkinut tai hoitanut sua mitenkään."

Ja minä kun olisin ollut valmis maksamaan sen yksityisvastaanoton kieltämättä hieman suolaisen taksan pelkästään siitä fraasista "mää ymmärrän sua"!!! Lähdin huoneesta vuolaita kiitoksia änkyttäen. "Eipä mitään, määkin tästä lähden kotio", totesi lääkäri tyynesti. Ihan uskomaton tyyppi! Ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mihin seuraavan kerran suuntaan, jos on jotain lisääntymisterveyteen liittyvää hoidontarvetta!

Onnekseni minun tapauksessani ei ole kyse sairauden hoidosta vaan ihan "mukavuusseikasta". En oikeastaan halua edes miettiä, mitä sitten, jos kyse olisi jostain oikeasti elintärkeästä toimenpiteestä...

Noh, kunhan arki taas alkaa, jatkan sinnikästä soitteluani terkkariin. Ehkä tämä tarina vielä saa jatkoa.

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Epäloma

Koska matkasuunnitelmamme menivät myttyyn, päätin, etten pidä kesälomaa ollenkaan. Kotona vietetty luppoaika nimittäin ei ole yhtään minun juttuni. Jokin nurkka huutaa kuitenkin koko ajan siivoamista, puutarha ruokkoamista, perheenjäsenet ruokkimista, koira ulkoiluttamista... Kun tekee töitä, voi hyvällä omallatunnolla jättää ylimääräiset kotihommat sikseen. Sitä paitsi minä ihan vilpittömästi nautin työnteosta paljon enemmän kuin kodinhoidosta.

Työaikakirjanpitoon toki täytyi merkitä heinäkuu lomaksi, mutta eivätpä ne työaikakirjaukset muutenkaan todellisuuden kanssa kovin läheisissä tekemisissä ole. Tekemisestähän ei puutetta ole: on kirjoitettavana yksi akateeminen artikkeli, yksi artikkeli ammattijulkaisuun, yksi verkkosivusto ja pari projektiblogijuttua. Niin ja yksi pieni väitöskirja tietenkin. Lisäksi teen oman firman piikkiin toimeksiantoja minkä ehdin.

Touhustelin tasaiseen tahtiin, tein paljon ajatustyötä ja jonkin verran kirjoitustyötä. Teinpä pari päivää raivopäistä siivoustyötäkin, kun tuli vieraita. Kuvottavaa puuhaa, mutta onhan se kieltämättä kiva, kun on ihan siistiä. Ja erityisen kiva on, kun käy vieraita. Ryhdyin haaveilemaan sellaisista vanhoista kunnon illalliskutsuista: kolme ruokalajia, kankaiset lautasliinat ja viinilasit taiteen sääntöjen mukaisessa rivissä. Toivottavasti saan aikaiseksi toteuttaa tämän haaveeni ennen kuin hysteria lukitsee meidät kaikki taas omiin poteroihimme!

Sitten havahduin siihen, että vatsaani jomotti. Oli jomottanut jo jonkin aikaa. Ei se varsinaisesti kipeä ollut eikä oireillut mitenkään, ei varsinkaan niin, että olisi elämää jotenkin haitannut. Mutta ei ihan normaaliltakaan tuntunut. Eräänä iltana unta odotellessa tulin ajatelleeksi sitä vuosien takaista tilannetta, kun minulla viimeksi oli epämääräisiä vatsaoireita. Ja varsinkin stiä, mikä niiden aiheuttajaksi lopulta paljastui: työuupumus. Silloin ne oireet kaikkosivat parin viikon levolla. Mietin hiljaa mielessäni, pitäisikö minun sittenkin ottaa pieni irtiotto työstä. Edes viikko.

Kun seuraavana aamuna heräsin, vatsaani ei jomottanut enää.

Miäs totesi, että olen ainoa hänen tuntemansa ihminen, joka saa lomalla burn outin. No ehkä olen vähän rentoutumisrajoitteinen... Mutta ainakin tunnistan rajoitteeni, onhan sekin jo jotain.

Kun nyt kerran oikein lomailemaan ratkesin, innostuin suunnittelemaan oikein lomamatkaa. Kotimaan matkailu ei kyllä ole minun juttuni sekään, mutta on yksi kohde, joka vetää minua puoleensa: Ähtärin eläinpuisto. Blogia pidempään seuranneet tietävätkin, että olen ehkä maailman ensteksi suurin pandafani. Olen lukenut, että Lumi ja Pyry joudutaan ehkä palauttamaan Kiinaan, koska Ähtärillä ei ole varaa pitää niitä. Kiitos vain pandemiahysterialle tästäkin. No päätinpä ainakin kantaa korteni kekoon, jotta saisimme pitää pandamme.

Valitsimme eläinpuistopäiväksi mahdollisimman kauniin ja aurinkoisen päivän. Muuten hyvä idea, mutta samaan oli päätynyt aika moni muukin. Ruuhkaa siis oli, mutta sehän oli puiston kannalta vain hyvä asia, joten päätin olla ärsyyntymättä. Jossain vaiheessa tajusin, että me olimme miähen kanssa todennäköisesti koko puistossa ainoa seurue, johon ei kuulunut yhtään alle kouluikäistä. Oho. No mutta minä koen silti kuuluvani kohderyhmään. Koska siellä on pandoja. Pandojaaaahhh.




Tietenkin kävimme samalla reissulla myös Tuurin Kyläkaupassa. Eihän se nykyisellään edes mitenkään erityisen edullinen ostospaikka ole, mutta tein silti ihan kivoja löytöjä, esimerkiksi pari jumppatoppia ja olkkariin uuden kattolampun. Ja kyllä, sielläkin oli pari muuta meidän lisäksemme. Käytävät olivat tungoksesta tukossa ja ruokaravintolassa sai jo pelkkää sisään pääsyä jonottaa kolme varttia. Jotenkin silti nautin olostani siellä. Kaikessa pompöösissä mauttomuudessaan paikka kuitenkin pitää hyvin oman linjansa. Sen lähemmäs turistifiilistä tuskin lähiaikoina on pääsemistä.


Nyt lomaviikkoni on lusittu. Perheen miesväki puolestaan lähti juuri ihka oikealle lomamatkalle, pohjoiseen kalastamaan. Minä saan siis kaikessa rauhassa palata töideni pariin. Kai tämä kesä kohta loppuu ja opetus taas alkaa. Tosin eihän sitäkään saa tehdä normaalisti, koska pandemiahysteria. Epäloman jälkeen epätyötä.

Vatsaa ei enää koske, mutta päähän ottaa edelleen.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Elämäni laulut

Facebookissa kiertää haasteita, joissa me keskiäkäiset jaamme lempimusiikkiamme menneiltä vuosikymmeniltä. Minuahan ei tietenkään kukaan ole haastanut, mutta eipä se ennenkään ole minua estänyt. Osallistun siis omine lupineni ja omine sääntöineni täällä blogin puolella.

Musiikki on minulle ihan valtavan tärkeä asia - minä en kuuntele musiikkia, minä tunnen musiikkia. Musiikkimakuni on sangen laaja (moni sanoisi varmaan, että omituinen): vaikka itse määrittelisin itseni ennen kaikkea rokkitytöksi (erittäin paljon painoa sanan jälkimmäisellä osalla!!!), rakastan myös kansanmusiikkia, ja myös valikoidut pop-musiikin helmet vetoavat minuun suuresti. Osaan ulkoa aivan järjettömän määrän lauluja (melkein voisin lyödä vetoa, että minulla on maailman suurin päänsisäinen jukeboksi), ja myös laulan niitä mielelläni aina tilaisuuden tullen ja vähän muulloinkin - joskus jopa niin, etten edes itse tajua hyräileväni. Voisi oikeastaan sanoa, että musiikki on koko ajan läsnä elämässäni.

Listaan tähän itselleni tärkeitä musiikkikappaleita elämäni varrelta. Päätin valita kolme kappaletta per vuosikymmen 1980-luvulta alkaen. Nämä listattavat eivät välttämättä suinkaan ole kyseisen vuosikymmenen musiikillisesti parhaat teokset (sellaisia olisikin mahdoton valita), mutta ne ovat sellaisia, jotka ovat syystä tai toisesta koskettaneet minua ihan erityisesti ja näin ollen painuneet sydämeeni.

1980-luku:
Ensimmäisten musiikkimuistojeni vuosikymmen.

Paula Koivuniemi: Sata kesää tuhat yötä


Vahvimpia lapsuusmuistojani olivat mökkimatkat vanhempien kanssa. Autoradiossa soi Paula Koivuniemi, Katri-Helena ja Matti & Teppo. Tämä biisi ihan vilpittömästi kolahtaa minuun aina vain ja edelleen!

W.A.S.P.: Wild Child


Tykkäsin raskaasta rokista jo lapsena. Se oli hieman hankalaa, koska siihen maailman aikaan kaikki -siis Ihan Kaikki - alakouluikäiset tytöt tykkäsivät Dingosta. Itse löysin Dingon musiikin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Alakouluaikoina luukutin kasettimankasta WASPia ja Scorpionsia ja olin välituntikeskusteluissa aiheesta vain ihan hissuksiin.

Alphaville: Forever Young


Olisipa koulun diskossa joku poika pyytänyt tanssimaan juuri tätä! Eipä kyllä suurtakaan vientiä ollut tällaisella rillirouskulla, joka diggaili ihan vääränlaista musiikkia ja oli muutenkin vähän kaikesta vähän väärää mieltä. Mutta tämä biisi kuitenkin tuottaa edelleen lämpimän läikähdyksen sydänalaan.


1990-luku:
Vuosikymmen, jolloin jorattiin yökerhossa syntikan jytkeen tahtiin kolme kokoa liian suurissa vaatteissa, sittemmin opiskelijahaalareissa. Musiikki ja muoti jotakuinkin samaa tasoa, mutta hienoa aikaahan se oli.

E-Rotic: Max Don't Have Sex w/ your Ex


Pahoittelut tästä biisivalinnasta! :D Mutta eihän ysärilukua voi ajatellakaan ilman eurodancea Ja kun ajattelin oman ysärilukuni eurodance-hetkiä, nousi ilmiselvänä ensimmäiseksi mieleeni juuri tämä biisi. Se vie minut Pietarin kieliharjoittelukesään, torakoita vilisevään asuntolaan ja Nevan silloille, omituisiin yökerhoihin ja moniin mahtaviin hetkiin opiskelukavereiden kanssa. Vallitseva tunnetila oli nuoruus. Oi niitä aikoja!!!

Guns N' Roses: Don't Cry


Erittäin merkityksellinen biisi silloisen seurustelusuhteeni kannalta. Vaikka se suhde aikanaan loppuikin, sillä oli iso merkitys sen suhteen, mihin elämäni polku johti. Olen melko varma, että ilman sitä suhdetta en olisi tässä, missä olen nyt, en täällä päinkään. Ja laulu on kaunis edelleen.

Metallica: Nothing Else Matters


No ei tätä tarvitse perustella. Mahdollisesti kaunein biisi, joka maailmassa on ikikuunaan tehty.

2000-luku:
Tällä vuosikymmenellä minusta tuli vaimo, äiti ja yrittäjä. Työtä tehdessäni en voi musiikkia kuunnella, sillä se veisi kaiken huomioni ja keskittymiskykyni, mutta kyllä musiikki elämässäni soi silti. Lauloin lapselle Yötä ja Bob Dylania ja muita tavanomaisia tuutulauluja suomeksi, englanniksi, saksaksi, ruotsiksi, venäjäksikin. Livekeikat toivat tervetullutta vaihtelua lapsiperhearkeen ja synnyttivät useita lähtemättömiä muistoja.

Evanescence: Bring me to Life


Tämä vain on ihan mahtava biisi. Mahtava kuunnella, mahtava laulaa mukana. JOS saisin tilaisuuden tehdä itse musiikkia, tällaista tekisin.


Nickelback: Someday


Se obligatorinen Nickelback. Monessa yhteydessä maailman huonoimmaksi nimetty bändi, mutta yksi minun suurimmista suosikeistani. Kun Chad Kroeger avaa suunsa, meikämamman sukat ottavat pari kierrosta nilkkojen ympäri, ihan sama, vaikka hän laulaisi Ukko Nooaa. Haters gonna hate, minuun kolahtaa enkä yhtään häpeä myöntää sitä!

Linkin Park: Numb


Jos minun pitäisi nimetä yksi ainoa suosikkibiisi yli muiden, se olisi ehkä tämä. Chester Benningtonin laulunlahjat ovat uskomattomat: kuinka hänestä irtoaakin niin samettista pehmeyttä ja riipivää raivoa samassakin biisissä! Asia avautuu ehkä hieman, jos tuntee hänen elämänsä tarinaa: kuinka surullisen usein suuren musiikin takana onkaan suurta tuskaa. Rauha hänen sielulleen - vihdoin.


2010-luku:
Viimeisin vuosikymmen on mennyt tasaisen tavaomaisissa merkeissä. Kotona kaikuu useimmiten teinin raivostuttava gangsta-rap, mutta autossa sentään soi Radio Rock, ja keikoilla käydään aika kun vain voidaan (niin, tällekin kesälle oli parit liput ostettuina, syvä huokaus...). Suosikkilistalle nousikin pelkkiä kotimaisia.

Apocalyptica (feat. Brent Smith): Not Strong Enough


Tässä vain on kaikkea, mikä minuun vetoaa: kaunis melodia, raskas pohjavire, taidokas toteutus klassisine soittimineen, sopivasti räkää laulajan äänessä. Arvostan!

Haloo Helsinki: Tuntematon


Koskettava laulu koskettavasta elokuvasta. Osuu maaliinsa monella tasolla.

Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla


Laulu, joka alkaa sanoilla "Älä usko lauluihin" - ja sisältää sen jälkeen pelkkiä valtavia viisauksia! Laulu, joka on tehty elämänohjeeksi laulajan omalle lapselle ja kelpaa sellaiseksi ihan kenelle tahansa. Ja on myös ihan järjettömän kaunis. Hyvin todennäköisesti paras biisi, joka Suomessa on ikikuunaan tehty.


Onhan tänäkin vuonna jo hyvää musiikkia tehty, mutta jäädään nyt odottelemaan, mitä tämä vuosikymmen vielä tuokaan tullessaan. Toivottavasti sentään livekeikkojakin vielä joskus!

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Kesä joka ei ole sitä mitä tilattiin

Aina ei saa sitä mitä tilaa. Joskus vika on tilaajassa, joskus itsestä riippumattomissa seikoissa. Joskus se v*uttaa vähemmän, joskus enemmän. Turhaahan se on valittaa asioista, joille ei mitään mahda, kun eivät ne siitä valittamalla parane. Paljon hedelmällisempää olisi yrittää tehdä parhaansa niillä korteilla, jotka nyt sitten ovat käsiin jääneet.

Mutta silti. Kyllähän tämä kesä nyt aika auttamattoman ankealta ja ahistavalta tuntuu. It's a cruel, cruel summer.

Kesäkuun 13. päivä meidän oli määrä olla Kööpenhaminassa todistamassa Suomen jalkapallojoukkueen EM-avausta. Vaan emmepä olleet. Sen sijaan olimme koko perheen voimin perähörkkölän keskuskentällä kansallisen jalkapallon 7-divisioonan harjoituspelissä, isä ja poika kentällä ja minä kentän laidalla (paikalla oli lisäkseni kaksi muuta katsojaa, joten ei syytä hysteriaan, kokoontumisrajoitusten rajoissa pysyttiin). Ihan melkein sama asia...

Laihaksi lohduksi kerrottakoon, että poika teki kotijoukkueen ainoan maalin (vastapainoksi kerrottakoon, että vastustaja latoi niitä maaleja kymmenkunta). Se oli hänen ensimmäinen maalinsa miesten sarjassa, hieno laukaus olikin, mistä minä häntä asianmukaisesti onnittelin. Maalia lähietäisyydeltä todistanut isä sen sijaan ei asiasta numeroo tehnyt. Mitäpä sitä hämäläinen mies poikaansa julkisesti kehumaan, luulee joku pian pehmoksi. Vasta pari tuntia pelin jälkeen kuului kotisohvan nurkasta murahdus: "Olisko sun pitäny pyytää se pelipallo ittelles muistoks." Siinä se nyt tuli, miähenkiälellä ilmaistuna: Hieno suoritus poikani, olen sinusta ylpeä. Onneksi meillä on tulkki perheessä.



Juhannusta meidän puolestaan piti viettää Waikiki Beachilla, Havaijilla. Vaan emmepä olleet sielläkään, emme. Sen sijaan turvauduimme perinteiseen vaihtoehtoon eli miähen lapsuudenmaisemiin. Koska näitä varasuunnitelmia tehdessämme emme olleet ihan varmoja ikäihmisiin liittyvistä koronaeristyssuosituksista (itse asiassa en ole ihan täysin selvillä niistä vieläkään - saisiko niitä kotonaan asuvia seniorikansalaisia nyt jo tavata ihan sisätiloissakin?), sovimme majoittuvamme miähen veljen luona emmekä hänen vanhemmillaan.

Tämä lankola (kyllä, puolison veljestä käytetään nimitystä lanko, piti ihan tarkistaa!) oli kylläkin aika lailla parasta, mitä tämänhetkisillä korteilla oli pelattavissa, joten sikäli pitää kyllä olla kiitollinen, että olimme sinne tervetulleita. Eläinrakkaille kaupunkilaisvieraille riitti ihasteltavaa: oli kanoja ja lampaita, jopa pikkuruisia kissanpoikasia. Koiralla oli seurana karvaserkku, jonka kanssa se tulee tosi hyvin juttuun, ja lisäelämyksenä ensikontakti kissoihin (pitihän sen ottaa kahdelta eri kissalta kuonoon, ennen kuin uskoi, ettei niitä kannata lähestyä). Teini sai ajella mönkijällä ja kalastaa läheisellä lammella kaikessa rauhassa. Miäs marinoitui paljussa. Ruokapöydän antimet olivat lähes kaikki kilometrin säteeltä peräisin; suurimpana poikkeuksena erään nimeltä mainitsemattoman urbaanin kermap*rseen makkarat, kun tämä samainen nimeltä mainitsematon useinkin lähiruoasta paasaava wannabe-viherpiiperö ei oikein riistalihasta piittaa. Maistoin kyllä urheasti peuraa, ja ihan auliisti voin myöntää, että olihan se ihan valtavan herkullista.


Kypsässä seitsemän vuoden iässä koira vihdoin hiffasi olevansa paimenrotua ja komensi tomerasti lambot läjään!

Yksi Havaijin-matkan odotetuimmista ohjelmanumeroista oli se, että pojan oli määrä päästä taas lämmittelemään Balilla syttynyttä surffauskipinää. Vaan nytpä surffilauta vaihtuikin sup-lautaan. Ja kipinä roihahti äiti-ihmiseen. Olen jo pitkään halunnut kokeilla suppailua, mutta jotenkaan en ole saanut aikaiseksi edes lomakohteissa ottaa lautaa vuokralle. Mutta nyt kun sellainen oli käytettävissä, lähdin innosta piukkana vetten päälle. Minuahan ei varsinaisesti tunneta suurena koordinaatioihmeenä, mutta sup-laudan kanssa pääsin sangen nopeasti sinuiksi. Vankalla laudalla tasapainoilu ei ole ollenkaan vaikeaa, ja kyllä sen ohjaaminenkin alun ihmettelyn jälkeen alkoi jotenkuten sujua. Innostuinpa saman tien kokeilemaan laudan päällä yksinkertaisia joogaliikkeitäkin, ja sekös vasta ihanaa oli! Joogassahan on (ainakin minun mielestäni) ennen kaikkea kyse tasapainosta ja keskittymisestä, ja keinuva lauta toi tähän hienon lisäulottuvuuden. Menetin saman tien sydämeni tälle harrasteelle!


Aloitin aurinkotervehdyksillä - olipahan kerrankin mitä tervehtiä! - ja toisena päivänä seisoin jo parit soturitkin.

Kun teimme kotiin lähtöä, miähen veljen tytär kysyi: "Tuleeko teillekin nyt sitte palju ja sup-lauta?" Omaa lautaa minun tuskin kannattaa hankkia, kun sitten kai pitäisi rakentaa tekojärvikin sille temmellyskentäksi, mutta heti tämän jutun julkaistuani aion kyllä ottaa selvää, mistä täällä päin voi vuokrata lautoja. Kuka lähtee melontalenkille kaveriksi?

(Ja mitä siihen paljuun tulee, niin en mene vannomaan, mitä tuo miäs tuossa vieressä omalla koneellaan parhaillaan oikein klikkaileekaan...)

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Elämä voittaa?

Niin, nyt näyttäisi siltä, että luonnon herätessä kesäeloonsa myös meidän ihmisten annetaan pikkuhiljaa palailla elämään. Vaikka paljon on edelleen pannassa, on arki alkanut tuntua jo jossain määrin arjelta. Aikatauluttamisineen, säätämisineen, kompromisseineen. Tavalliselta ihanalta arjelta, juuri siltä mikä on elämässä tärkeintä ja parasta.

Meidän perheemme arjen kannalta merkittävin myönnytys on ollut lupa harrastaa taas oikeasti liikuntaa. Pojalla on viikoittain viidet lätkätreenit plus yhdet isänsä kanssa yhteiset futistreenit, ja isällä lisäksi salibandytreenit kerran viikossa. Ja minä puolestani yritän muistuttaa itselleni, että en mitenkään voi mennä ihan kaikkiin jumppiin, joihin haluaisin, vaikka jumppasalilla nyt onkin tarjolla täysi ohjelma ja tunneille sen verran paikkoja, ettei mukaan pääseminen ole enää lottovoiton veroinen yllätys.

Nyt kun aurinkokin on alkanut paistella, olen kaivellut vanhoja kesävaatteitani esiin. Kauhunsekaisin tuntein mallailin niitä ylleni peläten, että koronteenikilot tursuvat ja pursuvat ja kaikki kretonkit kirraavat kankun kohdalta, jos edes menevät päälle ylipäätään. Mutta mitä vielä - housut ja hamoset ovatkin yllättäen löystyneet. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, ettäkö olisin koronteenikiloilta välttynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että olen menettänyt yhden vaatekoon verran lihasta reisistä ja pakaroista.

Ehkä minä sittenkin voin mennä ihan kaikkiin jumppiin, joihin haluan...

Mutta parasta tässä kaikessa silti on elämä. Ulkomaailma ei enää vaikuta post-apokalyptiselta jättömaalta vaan ihan oikealta maailmalta. Kauppakeskuksessa on vaikea löytää parkkipaikkaa - seikka, joka aikaisemmin ärsytti suuresti mutta nyt suorastaan sykähdyttää. Ihmisiä on liikkeellä, ja useimmat heistä ovat hyväntuulisen oloisia. En enää tunne tarvetta pidättää hengitystäni tai syöksyä ojaan väistämään nähdessäni vastaantulijan. Katson kohti ja hymyilen (mutta suu kiinni sentään, kyllä niistä aerosoleista vielä jokunen hysteerikko jaksaa keuhkota).

Toki täytyy pitää mielessä, että ei tämäkään tilanne välttämättä ole kestävä. Voidaanhan tästä taantua taas massahysteriaan ja joukkopsykoosiin. Jännityksellä odotamme, saammeko edes syksyllä palata työhömme; aika monet yliopistot Suomessa ja maailmalla ovat jo päättäneet jatkaa ensisijaisesti etäopetuksen voimin tulevanakin lukuvuonna. Ja samaan aikaan nämä samaiset yliopistot ovat tilanteen aiheuttaman paineen alla lupautuneet nostamaan sisäänottoa eli uusien opiskelijoiden määrää. Minun näkökulmastani tämä on hieman ristiriitainen yhtälö... Sydämeni pohjasta toivon, että oma yliopistoni olisi tässä asiassa rohkea ja tekisi tulevaisuuteen panostavan ratkaisun!


Mutta nautitaan nyt edes siitä vähästä, mitä meille toistaiseksi on suotu.


Eläköön elämä!