Kesä joka ei ole sitä mitä tilattiin

Aina ei saa sitä mitä tilaa. Joskus vika on tilaajassa, joskus itsestä riippumattomissa seikoissa. Joskus se v*uttaa vähemmän, joskus enemmän. Turhaahan se on valittaa asioista, joille ei mitään mahda, kun eivät ne siitä valittamalla parane. Paljon hedelmällisempää olisi yrittää tehdä parhaansa niillä korteilla, jotka nyt sitten ovat käsiin jääneet.

Mutta silti. Kyllähän tämä kesä nyt aika auttamattoman ankealta ja ahistavalta tuntuu. It's a cruel, cruel summer.

Kesäkuun 13. päivä meidän oli määrä olla Kööpenhaminassa todistamassa Suomen jalkapallojoukkueen EM-avausta. Vaan emmepä olleet. Sen sijaan olimme koko perheen voimin perähörkkölän keskuskentällä kansallisen jalkapallon 7-divisioonan harjoituspelissä, isä ja poika kentällä ja minä kentän laidalla (paikalla oli lisäkseni kaksi muuta katsojaa, joten ei syytä hysteriaan, kokoontumisrajoitusten rajoissa pysyttiin). Ihan melkein sama asia...

Laihaksi lohduksi kerrottakoon, että poika teki kotijoukkueen ainoan maalin (vastapainoksi kerrottakoon, että vastustaja latoi niitä maaleja kymmenkunta). Se oli hänen ensimmäinen maalinsa miesten sarjassa, hieno laukaus olikin, mistä minä häntä asianmukaisesti onnittelin. Maalia lähietäisyydeltä todistanut isä sen sijaan ei asiasta numeroo tehnyt. Mitäpä sitä hämäläinen mies poikaansa julkisesti kehumaan, luulee joku pian pehmoksi. Vasta pari tuntia pelin jälkeen kuului kotisohvan nurkasta murahdus: "Olisko sun pitäny pyytää se pelipallo ittelles muistoks." Siinä se nyt tuli, miähenkiälellä ilmaistuna: Hieno suoritus poikani, olen sinusta ylpeä. Onneksi meillä on tulkki perheessä.



Juhannusta meidän puolestaan piti viettää Waikiki Beachilla, Havaijilla. Vaan emmepä olleet sielläkään, emme. Sen sijaan turvauduimme perinteiseen vaihtoehtoon eli miähen lapsuudenmaisemiin. Koska näitä varasuunnitelmia tehdessämme emme olleet ihan varmoja ikäihmisiin liittyvistä koronaeristyssuosituksista (itse asiassa en ole ihan täysin selvillä niistä vieläkään - saisiko niitä kotonaan asuvia seniorikansalaisia nyt jo tavata ihan sisätiloissakin?), sovimme majoittuvamme miähen veljen luona emmekä hänen vanhemmillaan.

Tämä lankola (kyllä, puolison veljestä käytetään nimitystä lanko, piti ihan tarkistaa!) oli kylläkin aika lailla parasta, mitä tämänhetkisillä korteilla oli pelattavissa, joten sikäli pitää kyllä olla kiitollinen, että olimme sinne tervetulleita. Eläinrakkaille kaupunkilaisvieraille riitti ihasteltavaa: oli kanoja ja lampaita, jopa pikkuruisia kissanpoikasia. Koiralla oli seurana karvaserkku, jonka kanssa se tulee tosi hyvin juttuun, ja lisäelämyksenä ensikontakti kissoihin (pitihän sen ottaa kahdelta eri kissalta kuonoon, ennen kuin uskoi, ettei niitä kannata lähestyä). Teini sai ajella mönkijällä ja kalastaa läheisellä lammella kaikessa rauhassa. Miäs marinoitui paljussa. Ruokapöydän antimet olivat lähes kaikki kilometrin säteeltä peräisin; suurimpana poikkeuksena erään nimeltä mainitsemattoman urbaanin kermap*rseen makkarat, kun tämä samainen nimeltä mainitsematon useinkin lähiruoasta paasaava wannabe-viherpiiperö ei oikein riistalihasta piittaa. Maistoin kyllä urheasti peuraa, ja ihan auliisti voin myöntää, että olihan se ihan valtavan herkullista.

Kypsässä seitsemän vuoden iässä koira vihdoin hiffasi olevansa paimenrotua ja komensi tomerasti lambot läjään!

Yksi Havaijin-matkan odotetuimmista ohjelmanumeroista oli se, että pojan oli määrä päästä taas lämmittelemään Balilla syttynyttä surffauskipinää. Vaan nytpä surffilauta vaihtuikin sup-lautaan. Ja kipinä roihahti äiti-ihmiseen. Olen jo pitkään halunnut kokeilla suppailua, mutta jotenkaan en ole saanut aikaiseksi edes lomakohteissa ottaa lautaa vuokralle. Mutta nyt kun sellainen oli käytettävissä, lähdin innosta piukkana vetten päälle. Minuahan ei varsinaisesti tunneta suurena koordinaatioihmeenä, mutta sup-laudan kanssa pääsin sangen nopeasti sinuiksi. Vankalla laudalla tasapainoilu ei ole ollenkaan vaikeaa, ja kyllä sen ohjaaminenkin alun ihmettelyn jälkeen alkoi jotenkuten sujua. Innostuinpa saman tien kokeilemaan laudan päällä yksinkertaisia joogaliikkeitäkin, ja sekös vasta ihanaa oli! Joogassahan on (ainakin minun mielestäni) ennen kaikkea kyse tasapainosta ja keskittymisestä, ja keinuva lauta toi tähän hienon lisäulottuvuuden. Menetin saman tien sydämeni tälle harrasteelle!

Aloitin aurinkotervehdyksillä - olipahan kerrankin mitä tervehtiä! - ja toisena päivänä seisoin jo parit soturitkin.

Kun teimme kotiin lähtöä, miähen veljen tytär kysyi: "Tuleeko teillekin nyt sitte palju ja sup-lauta?" Omaa lautaa minun tuskin kannattaa hankkia, kun sitten kai pitäisi rakentaa tekojärvikin sille temmellyskentäksi, mutta heti tämän jutun julkaistuani aion kyllä ottaa selvää, mistä täällä päin voi vuokrata lautoja. Kuka lähtee melontalenkille kaveriksi?

(Ja mitä siihen paljuun tulee, niin en mene vannomaan, mitä tuo miäs tuossa vieressä omalla koneellaan parhaillaan oikein klikkaileekaan...)

Siedettävää keveyttä

Minun oli määrä suorittaa tänä keväänä yliopisto-opettajan pedagogiset opinnot (niin, yliopiston opetushenkilökunnalta ei tehtävään valittaessa edellytetä pedagogista pätevyyttä, mutta toki se katsotaan eduksi ja sen hankkimista työsuhteen aikana suositellaan). Kyseessä on melko mittava ja vaativa opintokokonaisuus, jota varten työsuunnitelmaani raivattiin tilaa karsimalla opetusta. Sitten kuitenkin kävi ilmi, ettei yliopistopedagogiikan kursseja järjestetäkään tänä keväänä. Minä sitten äkkiseltään polkaisin pystyyn yhden ylimääräisen kurssin, lupauduin siihen opettajavaihtoon ja tein yleviä suunnitelmia väitöskirjani edistämiseksi - ja tässä vaiheessa sitten kävi ilmi, että kyllä ne pedagogiikan kurssit sittenkin olikin päätetty järjestää myös nyt keväällä. En kuitenkaan enää ruvennut kolmanteen kertaan suunnitelmiani muuttamaan, vaan päätin lykätä pedagogiikan ensi vuoteen tai johonkin suureen paarmakesään.

Lopputulos on siis se, että minulla on tänä keväänä tavanomaista kevyempi opetusohjelma. Ja voi pojat, sen kyllä huomaa! Olen pystynyt lyhentämään työviikkoni kuusipäiväiseksi, ja monena päivänä olen onnistunut lopettamaan työnteon siihen, kun oppitunnit päättyvät, ja tekemään loppuillan koti- ym. omia juttujani. Järisyttävä fiilis! Ja tämä on näkynyt myös työpaikalla: olen lähtenyt mukaan mielenkiintoisiin uusiin hankkeisiin, lupautunut vapaaehtoiseksi erinäisiin ylimääräisiin tehtäviin ja jopa ideoinut jonkinlaista projektintynkää. Professorihan aiemmin hieman motkotti minulle siitä, että on huono idea tehdä sellaista akateemista "uraa", johon kuuluu pelkkää opetusta, koska akateemisessa maailmassa käypää valuuttaa ovat ihan muut meriitit kuin opetusansiot - nyt pääsinkin toteamaan hänelle, että katso nyt, kyllä minulla tahtoa ja kiinnostusta riittää näihin muihinkin juttuihin, kunhan minulle vain annetaan vähän aikaa ja tilaa ajatella ja hengittää! Tavanomainen opetusohjelmani vain ei jätä tällaista tilaa yhtään vaan pusertaa minut hyvin tehokkaasti kuiviin.

Aloitin vuodenvaihteessa uuden harrastuksenkin, potkunyrkkeilyn. Petyttyäni kuntonyrkkeilytunteihin olen yrittänyt etsiskellä taistelulajitreeniä, joka vastaisi minun tarpeisiini eli soveltuisi harrastajalle, joka on aloittelija siinä taistelulajissa mutta ei suinkaan kuntoilussa (treenaan siis koko ajan monipuolisesti myös muuta liikuntaa). Ja nyt sattui löytymään ihan napakymppi: kuntopotkunyrkkeilyn nimellä kulkeva ryhmä, joka kokoontuu aivan kotikulmillani lauantaisin keskipäivällä. Tunneilla treenataan potkunyrkkeilyn tekniikoita, ja myös se kunto-aspekti toteutetaan tätä kautta eikä minään iänikuisina punnerruksina, kyykkyinä ja lankutuksina (jotka toki ovat erinomaisia, hyödyllisiä ja tehokkaita aktiviteetteja kaikki, mutta niitä voi harrastaa missä tahansa - potkunyrkkeilyn tekniikoita taas ei muilla tunneilla opi).

Jostain syystä kovinkaan moni muu ei ole tätä mahtavaa harrastusmahdollisuutta löytänyt, joten treeniryhmämme on hyvin pieni. Yleensä paikalla on 3-4 harrastajaa, mutta onpa parilla kerralla käynyt niinkin mahtavasti, että olen ollut tunnin ainoa osallistuja - olen siis saanut yksityisopetusta tässä hienossa lajissa. Siis ihan täysi tunti sinnikkäitä toistoja lyönneistä tai potkuista, ja ohjaaja tarkkailemassa, kommentoimassa ja korjaamassa joka ainoaa liikettäni! Aivan huikeaa!!!

Potkunyrkkeilytuntien jälkeen ei typerä virne ota kadotakseen kasvoiltani koko viikonloppuna. Olen niin tyytyväinen itseeni, kun kerrankin sain aikaiseksi lähteä mukaan johonkin uuteen! Voi olla, että normaalin työkuormani alta en olisi jaksanut tätäkään peliliikettä tehdä.

Kyllä se sillä lailla taitaa olla kuin edesmennyt suuri urheilusankarikin totesi, että elämä se on ihmisen parasta aikaa. Jopa keski-ikäisen ihmisen.

Hullu sä et ole... tai no...

Tiistaina soi puhelin, ystävätär soitti:
- Mitä sä teet lauantaina?
- Hmmm, lauantaina, eikös silloin ole se puolimaraton? Meidän poika ehkä lähtee juoksemaan nuorisokisaa jalkapallojoukkueensa edustajana, mutta ei minulla mitään sen kumm...
- No kuule, mä oon jo ilmoittautunut sille puolimaratonille ja maksanut maksut ja kaikki, ja nyt mun juoksukaveri onkin telonut polvensa eikä voi lähteä. Ja mä en millään tahtois jättää sitä väliin, kun oon ilmoittautunut ja treenannutkin aika paljon, mutta mä en millään tahtois myöskään juosta yksin, kun se on niin kauheen tylsää. Niin mä sitten ajattelin, että sä oot kyllä ainoo, joka vois näin lyhyellä varotusajalla sen lähteä juoksemaan. Lähde mukaan!

Köh. Olenhan minä tietysti vuosikaudet pähkäillyt - melkein voi sanoa että kipuillut - sen asian kanssa, että ihan kamalasti huvittaisi kokeilla, pystyisinkö siihen. Ihan kamalasti kutkuttaisi ajatus, miten siistiltä se tuntuisi, jos pystyisin.

MUTTA. Minä olen tänä keväänä käynyt kolme (3) kertaa juoksemassa, matkaa on kertynyt yhteensä n. 15 km. JA koko elämäni aikana pisin yhtäjaksoisesti juoksemani lenkki on n. 12 km - sekin muistaakseni toissakesältä.

Mutta olenhan minä tietysti muuten kuntoillut siinä määrin, että uskallan väittää olevani ihan hyvässä kunnossa. Ei minulta jaloista voima lopu, eikä varmaan hapenottokyvystäkään jää homma kiinni. Ja siis, sanoitko, että olen ainoa tuntemasi tyyppi, joka voisi sen kylmiltään vetäistä?!? Imartelu on minulle ihan kryptoniittia aina...

Jos juostaan noin seitsemän minuutin kilsoja, matkaan menee 2 h 20 min. Eihän se ole paljon sen kummempi kuin kaksi jumppaa putkeen. Ja minä vedän kaksi jumppaa putkeen vähintäänkin kerran viikossa. Ja silloin harvoin kun juoksen lyhyitä lenkkejäni, vauhtini on selvästi lähempänä kuutta kuin seitsemään minuuttia per kilsa. Ja siis, lahjattomat reenaa ja ylikuntoahan pitääkin välttää. Joten...

- No hitto, lähdetään!!!

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Päätin ottaa teemakseni Jannan laulun säkeet: Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

Eikun matkaan.

Alkumatkasta yritämme pitäytyä kiltisti siinä seitsemän minuutin kilometrivauhdissa, vaikka alamäissä vauhti tietysti vähän karkailee. Ja vähän ylämäissäkin. Ja tasamaalla. Mutta juoksu tuntuu hyvältä.

Vähän ennen puolimatkaa tulee suoranainen endorfiini-euforiavaihe. Juoksu rullaa, happi virtaa keuhkoihin, pumppu pamppailee kaikessa rauhassa - aivan kuin olisi samettista merenrantaa auringonlaskussa käppäillyt.

Vähän puolimatkan jälkeen tuulettelen, että nyt on sitten virallisesti meneillään pisin ikinä juoksemani lenkki. Reitti kääntyy asvaltilta hiekkateille. Ystävätär pistelee menemään kiristyvää tahtia, minun jalkani tuntuvat takertuvan kiinni tiehen. Se siitä samettisesta merenrannasta sitten.

Jäljellä 9 km. Olen minä sen verran ennenkin juossut. Juoksen nytkin.

Ylämäki. Perkele. Sinnillä ylös, sen jälkeen on pakko tulla alamäki. Minä olen tosi hyvä juoksemaan alamäkiä, onnistun rentouttamaan itseni tosi hyvin, tasaamaan pulssia ja vetämään henkeä. Tule alamäki! Ei vielä. Ensin ylämäki. Ja sitten lisää ylämäkeä.

Näistä mäistä ne kokeneemmat taisivat tuossa matkan varrella puhua. Että siinä sitä tietää lähteneensä puolimaratonille. Ja miettii, että miksi tulikaan lähdettyä. Perkele. 8 km jäljellä. Kilometri vähemmän kuin viimeksi. Ähisen ystävättärelle, että minun olisi pakko hellittää tahtia.

- Ala tulla nyt vain! Et nyt anna periksi!

En toki ole periksi antamassa, tulenhan minä, mutta hidastaa on pakko. Seuraavan huoltopaikan kohdalla vinkkaan ystävättärelle, että menee vain. Pidän hänen selkänsä näkyvissä, mutta annan välimatkan kasvaa. Pari selkää tulee yllättäen vastaanikin, jollain painaa jalka vielä pahemmin kuin minulla.

Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa... hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

5 km jäljellä. Vitonen! Sen nyt vaikka konttaa!!! Kasvoilleni leviää hymy: minä tosiaan tulen pääsemään maaliin, tulen juoksemaan ihan kokonaisen puolimaratonin! 

Ylämäki. Ylämäki. Ylä-vitun-mäki!!! Koko loppumatka tuntuu olevan ihan pelkkää vastaista. Tiukimmassa nousussa minun on pakko ottaa pari kävelyaskelta, mutta pian tajuan, että ellen heti jatka juoksemista, en kohta liiku enää senttiäkään. Keskivartalossa ei ole kamalasti tuntoa. Mutta kun vain juoksen, etenen kyllä. Jaloissa riittää voimaa, henki kulkee puuskuttaen mutta kulkee kuitenkin. Mihinkään ei varsinaisesti satu, paitsi että oikeastaan joka paikkaan jollain tapaa sattuu.

Viimeinen huoltopiste. Hetken pysähdys ja urheilujuoman hörppäys tuntuu taivaalta. Edessäni menee mies. Hänen on pakko kävellä. Saan hänet kiinni. Ohitan hänet. Jumalauta, meikämamma tässä ohittelee vielä miesjuoksijoitakin! 

Kaksi kilometriä maaliin. Kilometri. Viisisataa metriä. Ylä-vitun-mäkeä, sivumennen sanoen. Minä ihan oikeasti teen sen, minä ihan oikeasti tulen ihan just puolimaratonin maaliin!!! Maalisuora. Loppukiri! Astun maalilinjan yli ja rojahdan istumaan. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni tajunnastani, mutta aika hämärän rajamailla kyllä haahuilen. Joku kiikuttaa käteeni mukillisen urheilujuomaa. Siemaisen sen ja alan pikkuhiljaa taas orientoitua aikaan ja paikkaan: minähän olen puolimaratonin maalialueella!

Auttamatta hiipii voittajafiilis puseroon.

 Minä tein sen!!! Minä juoksin puolimaratonin!!!

Aikani on kyllä enemmän kuin se ennakkoon kaavailemani 2.20. Vähän noloo. Mutta silti oikeesti aika siistii. Päätavoitteeni kuitenkin saavutin: maaliin pääsin ja hengissäkin vielä.

On minun pakko myöntää, että syvällä sisimmässäni olen aika hitoksee ylpeä tästä saavutuksestani!

Kokeilussa crossfit

Havahduin tässä eräänä päivänä tajuamaan, että ensimmäisestä Body Pump -tunnistani tulee kohta kuluneeksi 15 vuotta - se harrastus alkaa siis olla ikään kuin ripari-iässä. Toinen suuri rakkauteni, Body Combat, aloittaisi syksyllä koulun, eivätkä myöskään Body Step, Body Attack, Body Balance, Sh'bam, CXWorx tai Gritit minun osaltani varsinaisesti lapsenkengissään taaperra. Minua voi siis melko hyvällä syyllä pitää Les Mills -konseptiliikunnan suurkuluttajana; tätä nykyä noita tunteja kertyy mittariin keskimäärin 5-7 viikossa.

Tuota taustaa vasten ei liene ihmekään, että olen alkanut vähitellen miettiä, voisiko sitä kroppaansa kurmuuttaa jollain muullakin tavalla. Päätinkin haistella hieman uusia hikiä tuulia, ja ilmoittauduin Crossfit-peruskurssille.

Crossfit on nykyään kovin suosittu ja jatkuvasti suosiotaan kasvattava liikuntalaji, jota voi harrastaa kuntoilu- tai kilpailumielessä. Kuten lajin nimestäkin voi ehkä etäisesti päätellä, kyseessä on monia eri lajeja yhdistävä toiminnallinen harjoittelu - siis suomeksi sanottuna kiertoharjoittelu, eli wähän niinku wanha kunnon kuntopiiri. Siinä mennään aika lailla kuntoharjoittelun raadolliseen rehelliseen ytimeen: liikkeet ovat sangen perustavanlaatuisia eikä kovin kummoisia teknisiä laitteita tarvita. Soutulaite lienee monimutkaisin vekotin, jonka kanssa puuhastellaan, muuten apuvälineinä käytetään lähinnä painoja, roikkumistankoja, laatikoita (joiden päälle hypitään) - ja tietenkin oman kropan painoa.

Lajia voi harrastaa omatoimisesti kuntosaliharjoittelun tapaan tai ohjatuilla ryhmätunneilla. Itse olen selkeästi ryhmäliikkuja, joten ohjattu versio oli minulle itsestäänselvä valinta, ja muutenkin uuteen lajiin tutustuminen on toki hyvä aloittaa opastetulta kurssilta, vaikka useimmat liikkeet ennestään tuttuja olisivatkin.

Tällä peruskurssilla kukin harjoituskerta kestää 1,5 tuntia. Ensin tehdään reilun parinkymmenen minuutin lämmittely, sarja liikkeitä, joita saa tehdä omaan tahtiinsa niin monta kierrosta kuin annetussa ajassa ehtii. Lämmittelysarjaan voi kuulua esimerkiksi askelkyykkykävelyä, burpee-hyppyjä ("ja ei sitten mitään Les Mills -versioita, rouva hyvä, vaan käydäänpäs kiltisti ihan vatsallaan maassa, kiitos"), kuntopallon seinään heittelyä, naruhyppelyä, leuanvetoja ja istumaannousuja. Voin kertoa, että "lämmitelty" on aika lievä ilmaus sille olotilalle, joka tämän vaiheen päätteeksi vallitsee!

Lämmittelyn jälkeen on pieni palauttelu, ja sen jälkeen käydään varsinaisen kierroksen liikkeiden tekniikoita tarpeen mukaan läpi. Tämä on nimenomaan peruskurssin lisäarvo, normaaleilla ohjatuilla tunneilla ei tekniikkaopastusta ole, ja ne ovat myös kokonaiskestoltaan lyhyempiä. Ja sitten ei kun hommiin (ikään kuin niitä hommia ei olisi jo siihen mennessä tehty...)!

Itse kierrokselle asetetaan ohjatuilla tunneilla aikaraja. Painoista annetaan suuntaa-antavat suositukset, mutta jokainen saa tietenkin lopulta valita oman tehotasonsa itse. Kierrokseenkin kuuluu tietty määrä liikkeitä, jotka on tarkoitus saada annetussa ajassa tehtyä joko kertarypistyksenä tai määrättynä määränä kierroksia. Esimerkkikierros voisi pitää sisällään vaikkapa maastavetoja ("ja ei sitten mitään Les Mills -versioita, rouva hyvä, vaan lasketaanpa se tanko ihan maahan asti, kiitos") tai kyykkyjä ("ja ei sitten mitään Les Mills -versioita, rouva hyvä, vaan kyykätäänpäs se ahteri reilusti polvien tason alapuolelle, kiitos"), muutamansadan metrin souturupeamia, kahvakuulan heilautuksia,  boksihyppyjä ja istumaannousuja painon kanssa.

Minulle järjettömän kilpailuhenkisenä ihmisenä oli tietenkin suuren riemun paikka, kun heti ensimmäisellä tunnilla sain kuin sainkin kierrokseni täyteen annetussa ajassa, ja vielä ihan täydet 10 sekuntia jäi ylikin! Lisäksi koin suurta onnistumisen iloa vedettyäni leukoja ensimmäistä kertaa elämässäni (kuminauha-avusteisesti sentään). Toisella kerralla pääsin "maaliin" peräti 10 minuuttia etuajassa, mikä oli näin jälkeenpäin ajateltuna vähän tyhmästi tehty, koska sehän tarkoitti sitä, että ehdin tehdä huomattavan monta bonuskierrosta. Kolmannella kerralla aikaa jäi yli vielä enemmän, 13 minuuttia, ja tämän ajan käytin sitten kokeilemalla, kuinka paljon raskaammilla painoilla olisinkaan voinut ne sarjat tehdä. "Niin sulla oli tuossa kyykkytangossa 30 kg, paljonkos se on suhteessa omaan painoosi?" kysyi (miespuolinen) ohjaaja. "Köh, todelliseen painooni vai siihen painoon, jonka julkisesti kerron?" kysäisin. Lopulta myönsin, että ei se 30 kg nyt ehkä ihan sitä tosiharrastajille suositeltavaa 75 prosenttia painostani ole. Tein sitten muutaman koekyykyn sillä 75 prosentilla ja totesin, että aika paljon se kyllä painoi. Jäi positiivisesti hampaankoloon, olen kovasti motivoitunut parantamaan syväkyykkytekniikkaani.

Crossfitistä, kuten melkein kaikista liikuntalajeista nykyään, sanotaan, että se sopii kaikille, koska aina voi sopeuttaa liikkeet omaan kuntotasoonsa. Eikä siinä huipputikissä toki tarvisekaan olla - sitä vartenhan siellä treenataan, että se oma tikki siitä koko ajan kohenee! - mutta uskaltaisin kuitenkin varovasti vinkata, että ihan suoraan sieltä sohvannurkasta ei crossfit-tunnille välttämättä kannata kampeutua. Olen nytkin pukuhuoneessa sivukorvalla kuullut useammasta suusta, että se oli ihan hullu täystyrmäys ja meinasi panna stopin koko liikuntaharrastukselle heti kärkeensä, kun vei kaikki mehut ja kipeytti paikat pitkäksi aikaa. Mutta ihan normaalissa peruskunnossa oleville, itsensä kanssa kilvoittelusta nauttiville ja helposti havaittavasta kehityksestä ilahtuville laji passaa vallan mainiosti!

Minusta crossfitin suurin pluspuoli on sen monipuolisuus - jokainen tunti on erilainen, mikä on todella virkistävää vaihtelua verrattuna Les Mills -konseptiin, jossa niitä samoja ohjelmia veivataan aina kolmisen kuukautta putkeen - ja kokonaisvaltaisuus. Suurimmaksi miinukseksi tämän vähäisen kokemukseni perusteella mainitsisin sen, että käsille se käy: kämmenet kipeytyvät painotangon tempomisesta, soutulaitteen kahvojen kiskomisesta ja oman kropan roikottelusta pahemman kerran. Suosittelen siis ehdottomasti jonkinlaisten hansikkaiden käyttöä!

Ja crossfitiä ylipäätään voin kyllä suositella. Tosin en silti usko, että kokonaan raaskisin niitä iänikuisia konseptijumppiani jättää (ehkä ikinä), mutta voi hyvinkin olla, että crossfit jää liikuntakalenteriini pysyvämmäksikin täydennykseksi.

Pullamössösukupolvesta

Keskustelin tänään poikani kanssa jääkiekkopeliin menosta.

- Saanko mä mennä itse pyörällä sinne?
- No et.
- Miksen muka?
- Koska sinne on pitkä matka ja se peli loppuu vasta lähempänä yhdeksää, jolloin on jo tosi pimeää ja kauhean kylmääkin. Sitä paitsi isäsihän lähtee sinne peliin myös ja ajaa sen tismalleen saman reitin autolla joka tapauksessa.
- Niin mutta miksen saa?
- Öhh siis enkö minä juuri maininnut noin neljä syytä mikset saa?
- Niin mutta miksen? Kaveritkin käy peleissä omilla pyörillä.
- Niin, ne kaverit asuu siinä hallin vieressä. Meiltä on sinne reilusti yli viisi kilsaa, enkä halua, että sinä vielä tuon ikäisenä pyöräilet pimeässä ja kylmässä sellaista matkaa. Huomenna päivänvalossa voit kyllä pyöräillä sinne kavereiden kanssa hengailemaan, jos haluat.
- No mutta jos mä kierrän sitä syrjäisempää kautta?
- No justiinsa, vielä pidemmän matkan ja vielä pimeämmässä, ja syrjässä missä kukaan ei ole näkemässä tai auttamassa, jos jotain sattuu!
- Niin mutta miksen saa mennä?
[Ja sama levy ympäri uudestaan. Ja uudestaan. Parisenkymmentä kertaa.] Ja sitten se tuli. Se legendaarinen kaneetti, jota olin luullut saavani odottaa vielä edes vuoden tai pari:
- Mutku mä haluun elää mun omaa elämää!!!

Voi esiteini-ikä sentään. Mutta eipä ainakaan meidän kossia tarvitse parjata siitä, että kinuaisi autokyytiä jokaiseen korttelinvälin siirtymään! Hän on kyllä ihan käsittämättömän fyysinen kaveri, kaipaa koko ajan jotain kropalla tekemistä. Mistä syystä tuntuukin suorastaan absurdilta selittää hänelle, miksi liikuntatunneilla pitää ottaa tosi iisisti, koska nykyäänhän liikunnan arvostelussa tosiaan ihan pelkkä asenne ratkaisee, suoritukset eivät saa vaikuttaa.

Ymmärrän kyllä sen kauniin ajatuksen siellä takana, että tavoitteena olisi saada kaikki lapset edes tavalla tai toisella tutustumaan erilaisiin liikuntalajeihin ja ehkä joku jopa innostumaankin jostain niistä, kun kaikki kilpailullisuus ja suorittaminen on karsittu pois. Nykyäänhän lapsia ei saa velvoittaa osallistumaan urheilukilpailuihin, kuntotesteihin tms. tapahtumiin, mikä on toki ihan hieno juttu (terv. nimim. enpä olisi itsekään metriäkään siitä 1500 m:n maastojuoksusta kipittänyt jos ei olisi tarvinnut!!!) - mutta eikö niitä, jotka näihin tapahtumiin vapaaehtoisesti osallistuvat, voisi kuitenkin sitten palkita onnistumisista?

Kun sitten kuitenkin vastaavasti joka jeekelin puukorva joutuu sen Ostakaa makkaraa nokkahuilulla vinguttamaan ja saa tästä suorituksestaan arvosanan, joka arvatenkin vaikuttaa myös todistukseen merkittävään numeroon. Reilua? Kuinka moni saa tästäkin elinikäisen musisointikammon, kysyn vaan, nih kerta!

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, niin meidän puukorva vingutti sitä pilliänsä kahdeksikon edestä. Ja sen samaisen kahdeksikon hän saanee liikunnastakin. Ihan sama, montako juoksu- ja hiihtokilpailua hän voittaa ja missä kaikissa joukkuelajeissa hän edustaa kouluaan koulujenvälisissä turnauksissa - ei hänellä varpilla riitä pokka pitää turpaansa tukossa, kun liikunnanopettaja ihan vakavalla naamalla selittää jääkiekon punaviivan paitsiosta ja siitä, miten rankkarit vedetään siniviivalta...

Mutta onneksi alakoulun liikunnan- tai musiikinnumeroilla tuskin on kovin ratkaisevaa roolia noinniinku tyypin elämän isossa kuvassa. Asenne ratkaisee. Eikä se liikunnallinen asenne varmasti pahasta ole! (Inttämisen sen sijaan voisi jättää vähän vähemmällekin...)

Se on liha joka puhuu

[otsikko on lainattu Eppu Normaalilta]

Jostain kumman syystä tunnen useasti tarvetta perustella, miksi harrastan liikuntaa niinkin aktiivisesti kuin harrastan. En tiedä, odottaako tuttavapiirini/lukijakuntani/ulkomaailma muka asialle jonkinlaista selittelyä (en usko), mutta minua kuitenkin kaihertaa epäilys, että harrastustani voidaan pitää jotenkin turhamaisena ja pinnallisena. Ja sitä en soisi.

Eräs kaverini tokaisi taannoin, että "sähän olet jo puoliskosi kohdannut ja lapsesi tehnyt - biologiselta kannaltahan se on ihan yks hailee minkä kokoinen sun persees on!" Hjuu, kyä näin on näreet, ja ihan yhtä lailla yks hailee se peräloosterin malli on minulle myös henkiseltä kannalta. Olen kyllä (kipeästi) tiedostanut jo hyvän aikaa, että tämänikäisen haahkan perään ei raksoilta vihellellä, oli miten tiukassa tikissä tahansa. Ja sitä paitsi olen tähän ikään ehtinyt (kipeästi) ymmärtää myös sen, että kun on siunattu tällaisella naamavärkillä ja varsinkin näin särmikkäällä luonteenlaadulla, ei siitä peräänviheltelystä muutenkaan ole pelkoa. Olen todella onnekas ja onnellinen, että kohdalleni on aikanaan osunut riittävän kieroutuneella naismaulla varustettu herrashenkilö, joka jollain ihmeen kolmannella silmällä ja kuudennella asitilla näkee minussa jotain sellaista, mitä muut eivät näe (en minä itse ainakaan). Ja tämä jokin ei ole millään muotoa sidoksissa vyötärönympärykseeni.

Joten ei. Ihan sydämeni pohjasta, kautta kiven ja kannon ja mörököllin uhalla voin vannoa ja vakuuttaa, että ulkonäkö EI ole se syy, miksi jumpissa ramppaan ja lenkkipolkuja tamppaan. Eikä se syy ole myöskään ikuisen nuoruuden ja/tai kaikkivoipaisuuden tavoittelu. Vaikka toki valehtelisin jos väittäisin, että liikunnan ulkonäkövaikutukset negatiivisia olisivat tai että varsinkaan niitä kiistatta sangen mittavia myönteisiä terveysvaikutuksia pahakseni panisin. Mutta todennäköisesti kuntoilisin ihan yhtä innokkaasti, vaikka noita vaikutuksia ei olisikaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan asia nyt vain on niin, että minä liikun, koska se on minusta niin mielettömän kivaa! Minä nautin aivan valtavasti siitä rajojeni koettelusta ja itseni ylittämisestä. Se hyvä mieli ilmenee ihan fyysisenä, konkreettisena endorfiinieuforiana. Ja, toki, myös kehityksen havaitseminen tuottaa hyvää mieltä. Kyllä minä senkin voin auliisti myöntää, että äärimmäisen kilpailuhenkisenä ihmisenä en varmaankaan jaksaisi kovin pontevasti harrastaa, jos minkäänlaista edistystä ei tapahtuisi.

Ja joskus tulee vielä lisämotivaatiota ihan hassuistakin jutuista. Kuten nyt uusista pöksyistä. Innostuin mainoksen uhrina minäkin vihdoin ostamaan sellaiset riemunkirjavahkot jumppatrikoot, jollaisia olen jo pitkään ihastellut muiden yllä mutta jotka ovat sitten kaupassa hypisteltyinä kuitenkin tuntuneet liian eksoottisilta, etten sanoisi räävittömiltä, omaan käyttööni. Mutta kun nyt sitten pinkeissä kalsonkeissani sipsuttelin body pumpiin, huomasin katsovani peilikuvaani vielä hieman tavallistakin leveämpi virne naamalla (yleensä tsekkaan peilistä vain tekniikkaa ja asentoja), ja siitä virneestä sain lisäpuhtia itse tekemiseenkin. Kirvoitinpa vieressä pumpanneesta (tosi tiukkakuntoisesta, toim. huom.) leidistä spontaanin "Wow!"-kommentinkin puskettuani ojentajalihasten jenkkipunnerrukset häneltä lainaamallani 10 kg:n levyllä. Ja sen verran narsistinen tyyppi kyllä olen, että tuollaisellakin pikkujutulla oli minulle iso merkitys. Kissa kiitoksella elää...

Liikunta ei todellakaan ole minulle kuin uskonto, en sanoisi edes että elämäntapa. Se kuuluisa mörökölli minut vieköön, jos koskaan kellekään rupean paasaamaan liikunnan välttämättömyydestä! Vinkkejä annan mielelläni pyydettäessä (noh, joskus pyytämättäkin, jos tilanne vaikuttaa sopivalta) - ja voi kuulkaa, niitä surullisenkuuluisia tsemppiklisheitä minulla riittää kyllä sitten loputtomiin! - mutta tuputtamiseen en varmasti sorru. Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi jokaisen muka pitäisi harrastaa liikuntaa, jos kerran se ei omalta jutulta tunnu - eihän minuakaan mikään mahti maailmassa saisi villasukkia neulomaan (eikä mielellään edes käyttämään). Elämästä pitää nauttia, ja kukin nauttikoon siitä itselleen luontevimmalla tavalla (normaalin säädyllisyyden ja lakien puitteissa tietenkin)!

...mutta turhamaisuuden ja pinnallisuuden uhallakin kuiskaan silti ihan hiljaa ja hissuksiin, että olen minä tästä ihan pikkuisen ylpeä:

(Siinä määrin, että aion vaihtaa sen Blogger-profiilikuvakseni. Ikään kuin markkeeraamaan sitä Karjalan vaakunan kyynärpäätä nääs.)

Jalat vie

Olen taas oppinut yhtä sun toista liikuntaharrastukseen liittyvää:

a) Normaali juoksuvauhtini ei todellakaan ole sitä sellaista peruskestävyysvauhtia, jota luonnehditaan lyhenteellä PPP - pakko pystyä puhumaan.
2) Tarvitsen juoksukaverin, joka saa minut puhumaan ja näin ollen myös juoksemaan tarpeeksi hiljaa.
iii) Poikani EI ole sellainen juoksukaveri.

Selkäni on hieman vihoitellut viime aikoina, mutta päätin kuitenkin kokeilla pientä juoksulenkkiä pitkästä aikaa. Poika halusi lähteä mukaani. Minusta se oli sympaattinen ajatus. Ja ilmeisesti se oli myös hänestä spesiaali juttu, koskapa hän ihan oma-aloitteisesti etsi jopa väreiltään yhteensopivan asukokonaisuuden ylleen. Kyllä oli äiti ylpeä jo ennen kuin edes lähdettiin matkaan!

Etukäteen selitin, painotin ja vannotin, että pitää sitten mennä minun vauhtiani, joka tuntuisi pojasta varmasti hyvin hitaalta, koska hän on kuitenkin tottunut juoksemaan hieman lyhyempiä matkoja, ja yleensä sitä paitsi kilpaa. Hän on todistettavasti tämän kunnan viidenneksi nopein kymmenvuotias - plakkarissa on peräti viisi (5) viidettä (5.) sijaa koulujenvälisistä juoksukilpailuista: kaksi kertaa ratatonnilta, kaksi kertaa maastojuoksusta ja kerran pikamatkalta. Joten tiesin toki olevani kovassa seurassa, mutta tuumin, että ehkä matkan pituus (ihan pikkuisen alle 5 km) kompensoisi tilannetta.

Tosi kiltisti poika kyllä yrittikin vanhan äitinsä tahdissa mennä, mutta auttamatta se vauhti meinasi karata töppösestä. Tarkkailin nopeuslukemia sykemittarista ja totesin, että vauhti oli samaa luokkaa, jota yleensä yksin juoksen tuolla vitosen lenkillä, mutta nyt se tuntui tosi raskaalta. Ja minä kun olen kuvitellut, että se olisi melko lähellä PPP-peruskestävyysvauhtiani... Hah! Sain todeta tämän todella pahaksi harhaluuloksi, kun yritin toppuutella riemukkaasti kirmaavaa nuorta kauristani: "Ääh, lääh, puuh, tääh, onh, vähänh, turhanh, kovaah, vauhtiaaaaah..."

Pojalle vauhti sen sijaan oli selvästikin PPP-tasoa. Hän mutkitteli ja potkiskeli pientareen voikukkia minua odotellen - ja pälpätti aivan tauotta. "Siis tätäkö vauhtia sä oikeesti yleensä juokset? Musta tää on tosi hidasta, mitä jos kaverit näkee että mä meen näin hiljaa... Kylläpä sä oot hengästynyt! Ottaako koville? `Sattuuko selkään? Haluatko kääntyä takaisin? Hei kato, tossa meni mun kaverin isosisko pyörällä [jyrkässä ylämäessä, toim. huom.], otetaanko se kiinni? Ai ei vai, no entäs jos mä otan? Ai paljonko sun syke on, 185, onks se paljon? Mikä se syke oikeestaan niinku edes on? Voinko mä joskus saada sen sykemittarin käyttöön? Hikoiletko sä aina noin paljon..?"

Puolisen kilometriä ennen maalia päästin pikku kiiturin menemään omaa tahtiaan, ja hänhän katosi saman tien horisonttiin. Itse vaapuin oman rajun hurmioituneen kirini päätteeksi kotipihaan arviolta puolisen minuuttia pojan jälkeen, tulipunaisena, hikeä valuen ja henkeä haukkoen. Poika istuskeli rappusilla sen näköisenä kuin olisi suunnilleen juuri kömpinyt päiväunilta. Otimme hilpeän selfien.

Totesin, että vaikka raskaalta tuntui, olin sitten kuitenkin tullut kirmanneeksi sen lenkin oikein mukavaa tahtia (keskinopeus 9,8 km/h, joka on minulle kyllä vitosen lenkillä ihan huippuvauhti). Ilman poikaa en varmasti olisi mennyt yhtä kovaa. Ja lenkin jälkeenhän fiilis oli tutun autuas.

"Kiitos, että veit minut lenkille!" sanoin pojalle tyytyväisenä. "Vielä kun sulle panta saatais, että kestäisit perässäkin", poika vastasi virnuillen.

En oikein tiedä, kumpaa olen enemmän: ylpeä pojastani vai nolo omasta puolestani. Nääh, kyllä minä olen ihan vain iloinen ja onnellinen. On ihanaa, kun on lapsi, jonka kanssa voi jakaa rakkaan kuntoiluharrastuksen!

...mutta silti kaipaan sellaista itseni tasoista juoksukaveria...

Uutta putkeen

Kulunutta vuotta kelaillessani kaivoin blogin uumenista esiin vuoden takaisen listan asioista, joita en luvannut. Ja hyvä olikin etten luvannut, melkoista itseruoskintaa olisi muuten joutunut harjoittamaan. Enpä taida siihen listaan enää palata sen enempää kuin toteamalla, että hunajabroileri-tuorejuustokastiketta en sentään tosiaan tehnyt kertaakaan koko vuonna. Jei minä.

Sangen tavanomainen vuosihan 2014 oli, matkalle mahtui niin myötä- kuin vastamäkiäkin (olen muuten usein miettinyt, kumpi osa tuossa metaforassa edes tarkoittaa hyviä ja kumpi huonoja aikoja; alamäkeen on tietysti kevyempi mennä kuin ylämäkeen, mutta toisaalta taas alaspäin luisuminen ei yleensä ole myönteinen asia - onks kellään tiatoo etymologiasta?), enimmäkseen tasaista. Eli juuri sitä mitä aina toivonkin. Uskallan sanoa, että keskimäärin oli hyvä vuosi.

Vuoden päällimmäiseksi saavutukseksi koen tämän:

Kuvassa on siis HeiaHeian yhteenveto vuoden treeneistäni (kaikki lajit -lista ei ole kuvassa kokonaan, yhteensä listalla on 19 lajia, mukana mm. juoksumattoa, GRIT-treenejä ja hiihtoa). Keskimäärin olen siis tehnyt suunnilleen yhden treenin joka toinen päivä, mikä on minusta ihan hyvin. Tahti on mukavasti tiivistynyt sen jälkeen, kun hankimme toisen auton, jonka ansiosta minun ei enää tarvitse sovittaa omia jumppa-aikataulujani pojan ja miähen treeneihin yhtä orjallisesti kuin ennen. Näin ollen uskoisin ja toivoisin tälle vuodelle kirjaavani vieläkin korkeammat lukemat. Ja vaikka en edelleenkään lupaa enkä vanno mitään enkä halua asettaa konkreettisia tavoitteita, niin kyllä se sana "puolimaraton" aika tiuhaan ajukoppani läpi viuhahtelee. Ans kattoo ja saas nährä.

Ja sitten heti perään koen syyllisyyttä yllä mainitusta asiasta. Olenpa itsekeskeinen pskiainen, kun ensimmäisenä mielessäni pyörii vain oma napa ja sen välitön lähiseutu. Into piukassa käytän suunnilleen kaiken mahdollisen joutoajan maallisen tomumajani vaalimiseen, kun samaan aikaan tämä konkreettisesti koko perheen asumiseen käytettävä majanen saa tomuttua enempi/vähempi kaoottisessa olotilassa.

Joo, onpa hyvä etten ole missään vaiheessa edes yrittänyt luvata opetella antamaan itselleni vähän enemmän armoa.

Ei vaan, jäi menneestä vuodesta toki muitakin hienoja muistoja kuin hikirääkkiä. Kuten nyt mahtava Floridan-matka huvipuistoineen ja muine upeine elämyksineen. Miami on edelleen yksi suosikkipaikkojani maailmassa.

Myös pojan jääkiekkoharrastus on uuden joukkueen myötä yhä suuremmassa osassa elämässämme, ja pelkästään positiivisessa mielessä. On ollut hienoa seurata juniorin kehitystä hyvässä valmennuksessa, jos kohta paljon entistä kovempaa panostusta se on vaatinut niin pojalta kuin vanhemmiltakin. Pitkien treenien jälkeen jässikkä rojahtaa keittiön pöydän ääreen ja tokaisee "Ruokaa pöytään, nainen!" - ja minä kiikutan sen nenän eteen munakokkelia suurta äidillistä ylpeyttä tuntien. Lapsestani on kehittymässä aito urheilijanuorukainen! Myös joukkueen syksyinen turnausvoitto on jäänyt vahvasti mieleen minullekin; voin vain kuvitella, miten iso asia se on pojalle.

Näinkin ei-perhekeskeiseksi ihmiseksi huomaan myötäeläväni lapseni iloja hyvin vahvasti.

Vuosi 2015 jatkanee aika pitkälti samaa linjaa edeltäjänsä kanssa, keskeisinä elementteinä työ (jota toivottavasti riittää edelleen yhtä mukavasti kuin viime vuonnakin), urheilu eri muodoissaan sekä matkustelu.

Mitään en lupaa enkä tavoittele, mutta hiljaa ja varovasti toivon, että alkanut vuosi kulkisi edelleen mukavan tasaisissa maastoissa.

TASAISTA TIETÄ, ILOA JA VALOA TOIVON MYÖS KAIKILLE LUKIJOILLE!

Hifistelyä

Sain syntymäpäivälahjaksi sykemittarin. Ja löysin sisäisen insinöörini.

Edelleen toki liikun ihan silkalta fiilispohjalta, en ole laatinut harjoitusohjelmia tai asettanut tulostavoitteita. Kunhan nyt silkasta uteliaisuudesta olen seuraillut, millaisia lukemia mikäkin treeni milläkin kerralla tuottaa. Ja voi veljet, miten kiehtovaa se kaiken maailman käyrien ja käppyröiden syynääminen onkaan!

Yleisen laskukaavan mukaanhan ihmisen maksimisyke on 220 miinus ikä. Minä olen kellottanut 191 - in your face, keski-ikä! Body combatissa painoin lähes vartin niin, ettei syke käytännössä kertaakaan laskenut alle 180:n. Tämä todistaa jälleen kerran, että oikeasti kehoni kestää ja jaksaa paljon enemmän kuin uskon - seikka, joka on hyvä pitää mielessä myös muilla elämän osa-alueilla. (Ja cooperin testissä: jos vain uskallan vetää täydellä teholla sen 12 minuuttia niin luulisi niitä metrejäkin kertyvän prkl.) Hyvänä päivänä treeni tuntui kevyemmältä kuin täysin sama treeni väsyneenä, ja paremman päivän sykekäyräkin oli hieman alempana - mutta harjoituksen tehopa oli selvästi parempi. Arvokas oppi tämäkin.

Tosin tätä nykyä esimerkiksi juoksulenkille valmistautuminen kestää melkein yhtä kauan kuin itse lenkki: Ensin ujuttaudutaan sporttiliiveihin, mikä nyt ei varsinaisesti sellainen sutjakka sujahtaminen ole. Sitten kiskotaan jalkaan kompressiosukat ja päälle erikoislämpimät juoksutrikoot, jotka ovat ihanan pehmeät mutta eivät millään meinaa liukua niiden sukkien yli. Kevätjuhla-asentoja alkuverryttelyksi. Sitten sykevyö ja sykemittarin kellokappale. Erikoislämmin ja ihanan pehmeä juoksupaita, jonka hihassa on kätevä aukko sykemittarin kellokappaleelle mutta joka ei millään meinaa liukua sen sykemittarikellomöhkäleen yli. Myös yläkroppa veuhtomalla lämpimäksi. Härskin näköinen mutta tavattoman kätevä vyölaukku (vielä kerran Hirnakalle kiitokset ideasta!) ja sinne sekä kännykkä että iPod - ensin mainittu siksi, ettei miähen tarvitse motkottaa siitä, mitäs sitten teen kun koikkasen koipeni enkä saa ketään hälytettyä apuun, ja viimeksi mainittu siksi, että ensin mainittussa eivät kuulokkeet tuossa vyölaukussa pysy kunnolla kontaktissa.

Sitten hyvä tovi pähkäilyä siitä, tarvitaanko kuorivaatteita, pipoa, hanskoja tms. lisälämmikettä. Kuoritakki päälle (ihan sutjakasti, huom.!) ja pipo ja hanskat sen taskuun. Lenkkarit jalkaan. Armotonta sykemittarin roplausta - käyttöohjeethan ovat vain nörttejä varten, kyllä normijärjellä varustettu ihminen nyt tarvittavat toiminnot löytää joka humanistin peruskonstilla: painellaan vähän kaikkia nappuloita ja katsotaan mitä tapahtuu... Varmuuden varalta vielä kännykkä ulos vyölaukusta ja Sports Tracker päälle. Sykemittari päälle. Musiikki päälle. Ja eiku baanalle.

Joo, välineurheilua. Ikään kuin ei vain voisi kiskaista verkkareita ja lenkkareita jalkaan ja lähteä lönköttelemään. Mutta niin tai näin, hyvä lenkki palkitsee kyllä kaiken vaivannäön. Ja käytännössä (jos nyt ei itseään loukkaa) jokainen lenkki ON hyvä, vaikka siltä ei aina etukäteen tai juoksun joka hetkenä tuntuisikaan. Itse olen huomannut käyväni dieselillä, eli alan toden teolla nauttia menosta vasta kunnolla vauhtiin päästyäni, ja siihen tarvitaan kyllä useampi kilometri. Mutta vastaavasti sitten ne viimeiset kilometrit menevätkin yleensä aivan hurmoksessa. Välillä tunnen suurta mielihalua juosta kädet levälläni, koska tahtoisin ihan konkreettisesti syleillä koko maailmaa. Olen usein ajatellut, että on kyllä sääli, jos joku ei koskaan löydä sitä Omaa Juttuaan, joka saa aikaan vastaavan euforian; ei se varmasti kaikille ole liikunta, vaan se voi olla vaikka musiikki (tämä toimii minulla myös), käsityö, kirjoittaminen, lukeminen... mikä nyt kellekin toimii, mutta toivottavasti jokainen edes joskus löytäisi sen mikä juuri itselle toimii ja tavoittaisi tuon tunteen!

Tähän loppuun vielä, ikään kuin kiitokseksi kaikille teille, jotka olette sporttispämmin läpi tänne asti jaksaneet kahlata, muutamia makupaloja viime viikonlopun lenkkini varrelta. En sentään juostessani kuvia räpsinyt, mutta ehdin näitä maisemia niin sydämellisesti ihastella (jotain etua siitäkin, ettei jaksa juosta kovin kovaa!) että palasin seuraavana päivänä samalle reitille kameran ja koiran kanssa. Kyllä suomalainen maalaismaisema on kaunis, ja vuodenaikojen vaihtelu on vähintäänkin visuaalinen rikkaus!

(P.S. Lisää tämän saman sarjan otoksia on Pöytälootan puolella.)

Hetki

Tämä päivä ei totisesti ollut hyvä.

Olen jo pidemmän aikaa nukkunut huonosti, ja väsymys painoi joka jäsenessä ja varsinkin mielessä aamusta alkaen. En millään saanut työmotivaation reunasta kiinni, varsinkaan koska tehtävänä oli elämää ankeampi juttu, joka sai ohimoni jomottamaan ja tuntui vain valavan lisää lyijyä verenkiertooni. Suurimman osan päivästä röhnötin sohvalla, tuijotin yleisurheilua TV:stä ja märehdin, kuinka huono ihminen olenkaan. Kämppäkin on aina vain sottainen ja nuhjuinen, vaikka kuinka olen yrittänyt terästäytyä siivouksen suhteen. Kuinka totaalisen mitätön, saamaton ja kykenemätön voikaan ihminen olla, ihan täysi ameba.

Jotenkin koko päivän tarina kiteytyi käyntiini ruokakaupassa. Ostin jonkin verran pakasteitakin, joten saatuani ostokset kassiin siirsin autonavaimen käsilaukusta housuntaskuun saadakseni sen mahdollisimman näppärästi käsiini ja päästäkseni pakasteineni pian matkaan kotia kohti. Vaan kun pääsin autolle, ei avain ollutkaan enää taskussa. Se oli pudonnut. Onneksi tämä on ihana lintukoto Suomi, joten en edes hermostunut muuten kuin pakasteiden puolesta. Seurasin jälkiäni takaisin sisälle, ja koska avain ei matkalla osunut silmääni, suunnistin suoraan infotiskille sitä kysymään, ja sinnehän sen oli jo joku ihana ihminen ehtinyt kiikuttaa (KIITOS hänelle, kuka ikinä onkaan!). Pääsin kuin pääsinkin kotiin ennen kuin pakasteet ehtivät pilaantua. Kotona tosin huomasin jättäneeni kassalle yhden ostoksen, koiran herkkupalapussin. En lähtenyt sitä enää kyselemään - onneksi ostin niitä kaksi niin ei karvakuonokaan ihan osattomaksi jäänyt.

Kaiken tämän sählingin jälkeen mietin, lähtisinkö sittenkään suunnittelemalleni juoksulenkille - todennäköisesti koikkaisisin koipeni, jäisin auton alle tai jotain muuta päivän linjaan sopivaa. Jalat kuitenkin tuntuivat kovasti hinkuvan baanalle, joten päätin kuitenkin lähteä.

Juoksu kulkikin ilahduttavan hyvin, ja katastrofeiltakin vältyttiin. Lenkin jälkeen istahdin verannalle vilvoittelemaan. Siemailin toisella kädellä virkistävää vichyä ja paijasin toisella kädellä koiraa. Lempeä kesäilta leijui tyynenä ympärillä. Tuumin, että mikäs tässä ollessa, ei tämä elämä oikeastaan ihan täyttä tuubaa olekaan.

Siinä istuimme koiran kanssa vastaanottokomiteana, kun miäs ja poika palasivat poitsun lätkätreeneistä. Poika on vaihtanut uuteen joukkueeseen (saman seuran sisällä vanhempaan ikäluokkaan), ja hän tuntuu viihtyvän uudessa porukassaan vielä paremmin kuin entisessä - treenien ja pelien jälkeen hänen kasvonsa loistavat aivan uudella tavalla, vielä tavallistakin sädehtivämmin. Niin nytkin. Hän tuli iloisena halaamaan minua. Olen ihan hikinen, varottelin. Mitä välii, poika kysyi ja moiskautti ison suukon poskelleni, rakas olet silti.

Tämä oli totisesti tosi hyvä päivä!

Luonnevika

Ei se näköjään auta, että sinnikkäästi kieltäydyn "lupaamasta" tai "päättämästä" tai "tavoittelemasta" mitään. Olen minä sen verran fiksu tapaus, etten tuohon lankaan lennä. Huoh.

Ei siihen paljon tarvittu. Yksi huoleton heitto ystävältä: Jos mää kerran jaksan niin ihan varmasti säkin jaksaisit, sähän treenaatkin selvästi enemmän.

Tämä ystävä on siis jo useana vuonna juossut puolimaratonin. Eikä se nyt ihan ensimmäinen kerta ollut, kun tuo ajatus mielessäni käväisi. Puolimaraton, eihän se nyt mikään... noh, maraton ole. Parikymmentä kilsaa, parisen tuntia elämästä. Kai minä siihen pystyisin.

Mutta... 

Olenhan minä uskoakseni ihan kohtalaisessa kunnossa, ei siinä mitään, aika aktiivisestihan jumppailen (normaalirutiiniini kuuluu vähintään kaksi aerobista treeniä ja yksi body pump viikossa). Mutta jumppa on eri asia kuin kestävyysjuoksu. Ja juoksukilometrejä minulle on kertynyt melko vaatimaton määrä.

Ja sitten on se iso juttu, etten halua asettaa minkäänlaisia tavoitteita liikuntaharrastukselleni. Koska haluan kuntoilulta pelkästään myönteisiä fiiliksiä, en harmistusta tai pettymystä. Vaikka ainoa tavoitteeni puolimaratonilla olisikin vain päästä maaliin, ajasta viis, niin piilisihän siinäkin epäonnistumisen riski.

Mutta siinä piilisi kyllä myös onnistumisen riski! Tunne siitä, että on oikeasti saavuttanut jotain! Minä en ole aikoihin oikeastaan saavuttanut mitään. Elämä on soljunut tasaisen mukavaa tahtia, toki omat ilon ja onnistumisen hetkensäkin tuoden, mutta suuremmitta merkkipaaluitta kuitenkin. Sieluni silmiini välähti kuva itsestäni retkottamassa juoksun maalialueella kirkuvan punaisena, yltä päältä hikisenä, täysin raatona - upeampana kuin koskaan.

Ei se kuva antanut rauhaa. Päätin ihan salakavalasti vähän kokeilla. Pidentää juoksulenkkejä. Yrittää opetella juoksemaan hitaammin. Totuttaa elimistöä pitkäkestoiseen pienemmän sykkeen rasitukseen lyhyemmän ja intensiivisemmän asemesta.

Etsin uusia juoksureittejä kotikulmilta, mutta vaikka kuinka kuvittelin kiertäväni suunnilleen puoli maapalloa, Sports Tracker täräytti armotta ruudulle alle yhdeksän kilometrin matkamittarilukemia. Vauhtiakin oli liikaa, ei sillä menolla olisi vielä toista mokomaa ja vähän päällekin paineltu. Upea fiilis niistäkin lenkeistä toki tuli, eivät ne hukkaan menneet tietenkään. Mutta silti mieltä kalvoi ihmetys ja epäusko: kuinka vaikeaa ihan tavallinen juokseminen oikein voi olla?!?

Sitten lähdin lenkille tämän ystäväni kanssa. Jolkottelimme reilut kymmenen kilsaa sellaista vauhtia, ettei minua missään vaiheessa edes hengästyttänyt. Jäi sellainen tunne, että siihen perään olisi hyvinkin voinut mennä se toinen mokoma, ja tahdin kiristämisenkin varaa olisi ollut.

Se puolimaraton juostaan tänään. Ystäväni on lähtöviivalla. Minä istun täällä bloggaamassa. Ja ryven itseinhossa. Jänistin, perkele. Pelkäsin epäonnistumista niin paljon, että epäonnistuin. Kiasus mikä luuseri!

Juoksun sijaan aion viettää tänään shoppailupäivän toisen ystäväni kanssa. Häntä en olekaan tavannut ihan liian pitkään aikaan, joten onhan sekin nyt yhdenlainen saavutus, että vihdoin saatiin treffit aikaan. Ja shoppailu ainakin on laji, jossa meikäläisellä ei ole pelkoa liian vähäisistä harjoitusmääristä!

Mutta hitto vie, ehkä minun ihan oikeasti täytyy se puolikas vielä jossain vaiheessa kipittää, että saan rauhan sielulleni. Tai ehkä rankaisen itseäni sillä cooperin uusinnalla (huomasin sitä paitsi, että siirryn tänä vuonna tulostaulukossa seuraavalle portaalle, eli erinomaiseen tulokseen ei enää edes vaadita yhtä pitkää matkaa kuin viimeksi yrittäessäni, jotain iloa ikääntymisestäkin kjäh kjäh ja hrmph).

Mutta mitään en tietenkään lupaa enkä päätä enkä tavoittele.

Suksi suksi

Eräänä kauniina päivänä poitsu kotiutui koulusta tohkeillen, että seuraavana päivänä olisi koulun hiihtokilpailut, jotka toimisivat samalla karsintana koulujenvälisiin. Olipa mukana koulun virallinen tiedotekin asiasta.

Että oikein yksi kokonainen ilta varoitusaikaa. Kiva.

Toki on paljon mahdollista, että kisojen aikataulua on jouduttu muuttamaan lennossa, kun tämä talvi nyt on ollut mitä on. Ei meidän pojan luokka ainakaan ole liikuntatunneillakaan ehtinyt hiihtää vielä kertaakaan. Suksethan poitsulle kyllä vastikään hankittiin, mykoplasmatoipilaan viimeisillä voimilla tammialesta, mistä raportoinkin. Ostimme halvimman mahdollisen paketin perinteisen hiihtotavan suksia, ja päätimme ottaa niistä vielä sellaisen hieman kasvunvaraa sisältävän pituuden. Tuoreeltaan poitsu sivakoi niillä muutaman kierroksen talon ympäri, mutta siinäpä koko tämän talven hiihtotreenit sitten olivatkin.

Eipä niissä koulun kisoissa osallistujia ruuhkaksi asti ollut: pari poikaa, jotka aktiivisemmin oikein harrastavat hiihtoa, ja muutama "kisaturisti". Osa lähti mukaan varmaan ihan vain siksi, että halusi laistaa oppitunneilta; meidän pojalla ei kyllä mitään kouluaineitakaan vastaan ole, mutta hän nyt vain rakastaa kaikenlaista fyysistä toimintaa ja on aina innoissaan lähtemässä lajin kuin lajin pariin "hauskaa pitämään", kuten hän itse asian ilmaisi. Erinomainen asenne lähdettäessä vapaalla tyylillä käytävään hiihtokilpailuun täysin pystymettästä ja vielä ylipitkillä perinteisen tyylin suksilla...

Mutta niin vain sitten pääsi käymään, että niillä ylipitkillä hikilaudoillaankin tuo perusurheilullinen mukula onnistui räpiköimään "turistiryhmästä" nopeimmin ja selviytyi niihin koulujenvälisiin, joihin otetaan kolme nopeinta joka koulusta. Ja tyyppihän oli tietysti henkee täys ku höllä röijy: "Voidaanko mennä heti tänään reenaan? Hiihto on NIIN kivaa, voisinko mä alkaa harrastaa sitä ihan kunnolla?" No siinäpä nerokas ratkaisu meidän vapaa-ajanongelmiin, vielä yksi harrastus...

Tuumin kuitenkin (koska, tunnustan, olen luonteeltani ihan yltiöpäisen kilpailuhenkinen - mistä syystä en itse harrastakaan yhtään mitään edes etäisesti kilpailullista ja pysyttelen pojankin harrastuksista kiltisti takavasemmalla), että olisihan se nyt ankeaa sinne koulujenvälisiin kilpailuihin ihan kylmiltään lähteä. Vähintäänkin olisi hyvä ottaa tuntumaa sekä omiin uusiin suksiin että siihen kilpailureittiin; poika kertoi ylpeänä kaatuneensa oman koulun kisoissa vain kolme kertaa kolmen kilsan reitillä, ja yksi näistä rypäisyistä oli johtunut puhtaasti siitä, ettei hän ajoissa tajunnut, mihin suuntaan alamäen alta kuului kääntyä (hienot kisajärjestelyt koulun väeltä siis, mitä sitä latuja turhaan merkkailemaan tai muulla tavoin hiihtäjiä opastamaan...). 

Mutta sitten tuli mieleeni, että ei kai tuollaista 9-vuotiasta oikein passaa omin päin ladulle reenaamaan päästää. Kun se on näillä main oikeastaan ainoa kunnon latu (tykkilumetettu), eli varmaan siellä on ruuhkaa, ja entäs jos lapsi kaatuu ja satuttaa itsensä, kuka hänet sieltä sitten pois raahaisi?

Joten niin minä sitten repäisin ja tein sen, mitä en vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut ikikuunaan missään olosuhteissa tekeväni: menin ja ostin hiihtimet. Edellisestä hiihtokerrastani on aika lailla tasan 20 vuotta, eivätkä kyseiseen lajiin liittyvät muistoni ole millään muotoa lämpimiä tahi ruusuisia. Mutta olenhan minä viime aikoina sitä pohdiskellut, että ei se ehkä niin hirvittävä kauhistus olisikaan, tosi monet ystäväni tuntuvat ainakin nauttivan siitä kovasti, ja voisihan se olla ihan toimiva vaihtoehto lenkkeilylle, minä kun en talvisin uskalla ulkona juosta ja juoksumatolla paikallaanhölkyttely on pidemmän päälle kieltämättä hieman tympeää touhua. Ja niinhän minä aikanaan uhosin siitä juoksustakin, että en kyllä varpilla i-ki-nä - mutta nekin pyhät puheeni sain niellä kertapuraisulla, kun ensi lenkistä siihenkin lajiin koukkuun jäin.

Ja niin sitä sitten mentiin tämän jo kovasti kevättä henkivän sunnuntaipäivän ratoksi ladulle, äiti ja poika.Virittelin upouudet korkeavartiset, luisteluhiihtoon suunnitellut mononi uutuuttaan kiiltäviin, tuoreeltaan voideltuihin, lyhyisiin luisteluhiihtosuksiini - ja mätkähdin ihan saman tien ihan suoraan persiilleni. Kyllä sai häntäluuparka tuta sen 20 vuoden tauon! Koska poika oli kuuloetäisyydellä (ja valitettavasti myös näköetäisyydellä), nielin akuuteimmat kirosanat, pingersin ylös ja yritin uudelleen. Aika nopeasti sain edes jotenkin juonesta kiinni enkä sittemmin pyllähdellyt enää. Vauhdin hurmasta en nyt menisi varsinaisesti puhumaan, mutta saihan siinä vähän sykettä ylös ja onnen punaa poskiin. Ja poika oppi muistamaan ladun kurvit ja kommervenkit ja selvittämään ne ihan mallikkaasti suorin jaloin.

Ei se ollutkaan yhtään kauheaa. Oikeastaan se oli aika kivaa. Yritetään ehtiä vielä kertaalleen ennen koulujenvälisiä poitsun kanssa sivakoimaan. Sitten taitaa kyllä kevät viedä voiton, mutta ensi talvena rupean hiihtelemään aktiivisesti pojan lätkätreenien aikana, se latu kun kiertää juurikin jäähallin ympäristössä.

Kaikenlaisia uusia ulottuvuuksia sitä itsestään löytääkin kun vanhaksi elää. Vaan mitäpä sitä ei emo lapsensa hyväksi tekisi...