Viisaus

Kerroin puolitutulle, että minulla on corgi. Hänen spontaani ensimmäinen assosiaationsa rodusta oli: "Eiks ne oo tosi fiksuja?"

Olin vähän että yhymmmjoo, että fiksu... ai tämä?

 ...siis tämä?

...jaa tää vai?

Kun meiltä jäi se koirakoulukin kesken, eikä muutenkaan ole liiemmin fiinejä käytöstapoja opeteltu. Mutta sehän kertoo kyllä yksinomaan kaksijalkaisen osapuolen fiksuudesta ja sen puutteesta eikä suinkaan koiran! Koira nyt vain on ihan pohjattoman seurallinen, se ha-lu-AA tervehtiä jokaikistä lenkillä vastaan tulevaa (= keskivahvoilla kiikareilla jossain päin horisontissa näkyvää) ihmistä ja koiraa (ja polkupyörää, mopoa, autoa, puuta, kiveä, kukkaa... satunnaisesti reitille osuvista jäniksistä nyt puhumattakaan). Ja meille kotiin tulijat ne vasta parhaita ovatkin! Ihme kyllä, kaikki vieraat eivät yksinomaan ihastu vaan jostain kumman syystä arimmat jopa hieman säikkyvät, kun vyötärön korkeudelta alkavaan eteisen oven ikkunaan pläjähtää mustavalkoinen, hörökorvainen X... Ja joo, se haukkuu. Se on paimenkoira ja sillä on ilmeisen paljon asiaa. Aina. Siinä suhteessa ei kyllä koira emännästään juurikaan eroa...

Kun oikein rupesin asiaa ajattelemaan, niin onhan tuo karvanakki oikeastaan eri fiksu, osaahan se vaikka mitä, vaikka ei edes ole opetettukaan!

Se odottaa aina lupaa, ennen kuin ryhtyy syömään. Se malttaa odottaa paikallaan (aikansa), vaikka namin pitelijä etääntyy. Se osaa leikin tuoksinassa pyynnöstä ryömiä jalkojen alta tai hypätä niiden yli leluaan hakemaan.

Osaa se oikeastikin tärkeitä taitoja. Erityisen hyvilläni olen siitä, että se tuntee käskyn STOP eli pysähtyy ennen tielle tms. paikkaan ryntäämistä eikä liikahda, ennen kuin saa luvan eli kuulee sanan "vapaa" (joskus täytyy välillä muistuttaa sanalla "odottaa"). Yhdistelmä stop - vierelle - odottaa toimii myös, jos hihnassa on liian kova meno niin, että meinaa koiralta henki salpautua ja emännältä käsi irrota (joskin useimmiten vapaa-sanasta se rynnäkkö yleensä jatkuu siitä mihin ennen stoppia jäätiin, huoh).

Koirakoulussa yritettiin opettaa erillistä käskyä tilanteisiin, joissa koira huomaa jonkin kiehtovan mutta kielletyn kohteen (tämähän on tärkeä taito esim. ajatellen niitä sosiopaattisia kusipääidiootteja, jotka levittävät maastoon rotanmyrkkysyöttejä). Tähän tarkoitukseen ehdotettiin esim. sanaa "jätä". Minä en missään vaiheessa ihan hiffannut, miksi koiralle pitäisi tätäkin varten eri käsky opettaa - meillä ainakin toimii se yleispätevä ei myös näissä tilanteissa. Ja jos koira sitten kuitenkin tulee pyydystäneeksi kitusiinsa jotain, mitä ei saisi, pyydämme luopumaan siitä sanalla "anna". Yleisimmin tätä käskyä tarvitaan ihan kotioloissa, kun koira onnistuu nappaamaan jonkun sukan, pipon tms. ihanan kielletyn kapineen. Voitonriemuisesti häntä pystyssä pitää kirmata muutama kierros kämppää ympäri, mutta sitten "anna" yleensä tehoaakin aivan ongelmitta, varsinkin jos tarjoamme vaihtariksi koirannamia. Mietipä omalle kohdallesi - kumpaa jäystäisit ennemmin, hikisukkaa vai herkkukeksiä?

Tässä eräänä päivänä huomasin iltalenkillä, että koira oli jossain vaiheessa onnistunut haalimaan hampaisiinsa ison luunkimpaleen (tiedä häntä, oliko se lintujen jostain roskiksesta tonkima vaiko jonkin luonnoneläimen raadosta peräisin). Kun kumarruin katsomaan, mikä sieltä suusta oikein pilkottikaan, koira rähähti jo tosi vihaisesti: "mun aarrrrrrrrrrre, tätä et muuten ota!!!" Totesin, että luun repiminen koiran suusta väkipakolla olisi ranteet auki -tason idea (kirjaimellisesti), joten pysäytin etenemisen ja sanoin anna. Suoraan sanottuna en siinä tilanteessa olisi kovin suuria summia vedonlyönnissä onnistumisen puolesta likoon pannut, varsinkaan kun edes vaihtarinamia ei ollut tarjolla. Ja rehellisyyden nimissä on todettava, että aika monta kertaa kyllä sain pyytää, mutta lopulta koira vain pullautti sen luun suustaan ja lähti ihan kiltisti jatkamaan matkaa ilman sitä! Olin kieltämättä aika häkeltynyt mutta tosi ylpeä koirastani!

Koiran ehkä ihanin taito on kuitenkin se, että jos se pyhäaamuna tulee sopimattoman aikaisin kostealla pikku kuonollaan töykkimään ja heräämistä ehdottelemaan, riittää kun tyynyn uumenista mutisee sanat "nukutaan vielä" - ja koira kömpii takaisin jalkopäähän (tai, okei, joskus tyynylle), käpertyy kerälle ja jatkaa uniaan siinä kuin me ihmisetkin.

Joo, on se oikeasti tosi fiksu ja muutenkin kaikin puolin ihana. Siis tää:

Lähtö lähellä

Minulta aina silloin tällöin kysytään vinkkejä pitkistä lentomatkoista selviytymiseen. Ja onhan minulla niitä, olenhan tehnyt ko. lajista - varsinkin pukeutumisen suhteen - lähes taidetta.


Erityisen hankalia ovat matkat, joihin liittyy suuri lämpötilaero. Kun matkataan Suomen rapsakoista hiihtolomapakkasista tropiikin paahtavaan helteeseen, mitä tehdään toppatakeille ja talvisaappaille? Voihan ne tietysti aina survaista matkalaukkuunkin, mutta melko lailla tilaahan ne siellä aivan turhaan vievät. Vaihtoehtoisiakin ratkaisuja on: Lentokentällä toimii säilytyspalvelu, johon talvikamppeet voi matkan ajaksi jättää. Hintaa on kyllä vähän reilummin kuin perus-räkälän narikalla, mutta kätevä palveluhan tuo on, varsinkin niille, jotka tulevat lentokentälle junalla tai bussilla. Me ajamme kentälle yleensä omalla autollamme, joten olemme ottaneet tavaksemme tinkiä matkustusmukavuudesta muutaman kymmenen metrin verran eli jättää talviset päällysvaatteet autoon parkkihalliin ja hilppasta sieltä terminaalin puolelle kevyemmissä vetimissä. Esimerkiksi P3-hallista, jota yleensä käytämme, pääsee parhaassa tapauksessa suoraan sisäkautta terminaaliin, ja pahimmassakin tapauksessa ulkona kuljettava matka on tosiaan vain joitain kymmeniä metrejä.

Mutta mitäs sinne toppatakin alle sitten pukisi? Pitkillä lennoilla mukavuus on tietenkin kaiken a ja o. Nykyään varsinkin lomalennoilla näkee paljon ihmisiä jo ihan verkkareissakin - ja mikä ettei, kyllähän collegehousut, T-paita, huppari ja tennarit ovat vallan käypä vaihtoehto, jos sellainen omalta tuntuu. Meillä poika pukeutuu tämän kaavan mukaan (kuten arkenakin); collegehousujen alle shortsit jo valmiiksi, ja sitten loppumatkasta tai perillä lentoasemalla vain pitkät housut ja huppari laukkuun niin valmista on!

Itse sen sijaan kuulun siihen vanhakantaiseen koulukuntaan, jonka mielestä matkoille kuuluu pikemminkin pynttäytyä kuin rönttäytyä - onhan sitä lentokentillä liikkuessaan lukemattomien silmäparien nähtävillä, vaikka tuskin kanssamatkustajien habitus sinänsä ketään niin kiinnostaakaan. Mukavuudesta tinkimättä kuitenkin. Yhtälön ratkaisuavain on matkamekko: kevyestä, miellyttävän tuntuisesta, rypistymättömästä materiaalista valmistettu vaatekappale, joka ei kiristä eikä hankaa mistään (ei vaikka lennon aikana pötsiosasto vähän turpoaisikin) ja mahdollistaa erilaisissa kevätjuhla-asennoissa jököttämisen koneenpenkissä menemättä umpisolmuun tai rullautumatta ylös korviin. Matkamekko ei siis saa olla liian pitkä eikä liian lyhyt, ei liian tiukka eikä liian löysä - sen pitää olla Juuri Sopiva.

Ja sitten kun Se Täydellinen Matkamekko on löytynyt, puetaan siihen päälle pitkähihaista puseroa, neuletta, jakkua ja/tai huivia tarpeen ja mieltymysten mukaan, alle hyvät ja napakat tukisukkahousut ja/tai lentosukat ja/tai legginsit. Ja näitä kerroksia sitten lennon mittaan kuoritaan pois niin, että perillä ollaan ihanassa vilpoisessa kesäisessä mekossa valmiina rentouttavaan trooppiseen lomaan!

Tässä asiassa ei kyllä tasa-arvo toteudu - miesparkojen on käytännössä pakko sonnustautua jonkin sortin housuihin, kestää vyön tai housunkauluksen kiristely pitkään istuessa ja mahdollisen turvotuksen iskiessä ja perillä sitten joko hikoilla niissä pitkissä housuissa edelleen tai keplotella niiden tilalle shortsit jossain k*sisella vessan lattialla. Ei käy kateeksi. Mutta huom.! Lentosukkia on saatavilla myös miehille, eikähän se veritulppariski heillä yhtään sen pienempi ole kuin naisillakaan...

Minullehan noita matkamekkoja on tietysti vuosien mittaan kertynyt kaappiin useampikin (toki käytän niitä muulloinkin kuin lentäessäni), mutta eihän se millään muotoa estä hankkimasta joka matkaa varten uutta. Tällä kertaa kaupasta lähti ihan väkisin mukaan kerrrrrrassaan hurrrrrrrmaava Desigual-tunika - joka on itse asiassa Matkamekoksi liian lyhyt mutta miljuunaan muuhun käyttötarkoitukseen, shortseihin, capreihin, farkkuihin tai tukeviin legginseihin yhdistettynä, aivan mahtava:

Niin, lähtö olisi taas ihan kohta käsillä meilläkin. Mieli vain ei voisi pahemmin pohjamudissa olla. Nimittäin mikäänhän ei tuhoa matkafiilistä yhtä tehokkaasti kuin pienen rakkaan sairastuminen.

Koiran kuono turposi viime viikon lopulla. Uskoin sen saaneen allergisen reaktion jostain syömästään ja myös eläinlääkäri, jolla matkan läheisyyden vuoksi koiran varmuuden vuoksi käytin, yhtyi tähän diagnoosiin. Mutta turvotuspa ei laskenutkaan omia aikojaan ja lisäksi kuonolle nousi vielä märkivä rakkulakin. Joten ei kun takaisin tohtorin pöydälle. Eläinlääkäri ei osannut äkkiseltään sanoa, mikä oireet on aiheuttanut, mutta koska meidän matkamme ja koiran hoitolareissu tosiaan on niin lähellä, hän päätti lääkitä koiraa sekä antibiootilla bakteeritulehduksen varalta että kortisonilla autoimmuunivaivan kukistamiseksi. Molemmat lääkkeet annettiin pitkäkestoisina pistoksina, ja eläinlääkäri vakuutti, että koira olisi tuota pikaa oireeton ja voisimme aivan huoletta lähteä matkaamme. Koira olisi hyvissä käsissä koirahoitolassa; hän tietää sen hyväksi paikaksi, ovatpa hänen omatkin koiransa olleet siellä joskus hoidossa. Todennäköisin syy oireisiin on bakteeritulehdus, ja huonoinkin skenaario on sellainen ihosairaus, joka reagoi kortisonihoitoon erittäin hyvin ja menee yleensä remissioon eli oireettomaan tilaan vuosiksi, mahdollisesti jopa koiran loppuiäksi, ja tämän huonoimman vaihtoehdon todennäköisyys on sitä paitsi vain viiden prosentin luokkaa.

Kaiken tämän eläinlääkäri selitti hyvin perusteellisesti, kunnes hän ykskaks pysähtyi katsomaan minua ja totesi: "Suurin riski tässä näyttäisi tällä hetkellä olevan se, oletko sä kykenevä ajamaan autoa takaisin kotiin - sähän olet valahtanut aivan kalpeaksi ja täriset holtittomasti!" Niin, en tainnut muistaa mainita olevani diagnosoitu hypokondrikko ja erittäin hyvä myös projisoimaan luulosairaus-ahdistustani...

Kieltämättä eläinlääkäri tuntuisi kyllä olleen oikeassa; koiran kuono on nyt jo oikein hyvän näköinen, turvotus on poissa ja "finnikin" hiipumassa hyvää vauhtia. Mutta silti. Kun sydäntäni riipii muutenkin jättää pientä silmäterääni yhtään mihinkään hoitoon, saati sitten tällaisessa tilanteessa.

Haluaisiko joku lähteä puolestani matkalle? Voin antaa mekonkin lainaan, jos satutaan olemaan samankokoisia.

Vapauden huumaa

Miähellä on taas perinteinen kaveriporukan seitsenottelutapahtuma, ja sen yhteydessä me muutkin perheenjäsenet ehdimme pikavisiitille anoppilaan Minä ja poika olimme maalla aika lailla tasan vuorokauden, ja siitä hyvästä poitsu joutui jättämään jo kahdet treenit väliin - mutta joka paikkaan ei vain voi revetä, ja voin kertoo, että niitä treenejä ja pelejä on kyllä ohjelmassa vähintäänkin riittämiin. Välillä on vain pakko väkisin raivata aikatauluun tilaa muillekin tärkeille asioille. Kuten nyt kalastukselle.

Koira seurasi silmä tarkkana terassilta käsin, kun miäs lähti järvelle katiskaa viemään ja poika onki rannassa.

 Paimen mikä paimen...

...jota ei yksi terassi paljon pidättele. Seuraava havainto pikku paimenesta saatiin nimittäin rannasta. Me rupattelimme appivanhempien kanssa kaikessa rauhassa sisällä, kun havahduimme pojan kiljaisuun, että no nyt se koira on täällä, ettekö te yhtään katsoneet sen perään, nyt se karkasi!

Huikkasin rauhallisesti takaisin, että eihän se karussa ole, sinun luonasihan se on. Koiraa ei kyllä ole pidetty vapaana enää viime aikoina (sen jälkeen kun se pari kertaa käytiin pyydystämässä kiertämästä villiä laukkaa ympäri naapuritaloa, jonka katolle se oli talon kissaraukan ajanut), mutta päätin tällä kertaa uskoa iän myötä karttuneen viisauden ja varsinkin paimennusvietin voimaan. Ja poikakin osasi toimia ihan oikein eli hän ei lähtenyt juoksemaan koiran perässä vaan sen edellä kohti taloa - ja niinhän tuo kelpo paimen kipitti tyytyväisenä hänen jaloissaan sisälle, suorastaan huokuen ylpeyttä paimennettuaan rantaan eksyneen lauman jäsenen niin näppärästi takaisin muiden joukkoon.

Oli myös huojentavaa huomata, että koira ei millään tavoin loukkaantunut hypätessään vapauteen; eipä terassilla onneksi ole korkeutta kuin puolisentoista metriä, ja alla on rehevä pensas laskeutumista pehmentämässä. Corgi on ketterä olento, ja matala vain neljällä tassulla seistessään! Pöytä kuitenkin päätettiin siirtää saman tien terassin takaseinälle.

Minä vedin tästä seikkailusta sellaisen johtopäätöksen, että koiruudella taitaa menojalka vipattaa, joten päätin viedä sen tutustumaan vastikään ihan lähistölle avattuun koirapuistoon. Meillä ei kotikunnassa koirapuistoja olekaan lainkaan, joten iloitsin mahdollisuudesta päästää vauhtinakki kerrankin kunnolla valloilleen.

Käppäilimme siis puistolle innosta piukeina molemmat - minä siitä hyvästä, että tiesin mitä odottaa, ja koira... no koska se on koira ja aina yhtä innoissaan ihan kaikesta. Luotsasin meidät portista sisään, varmistin, että toinenkin portti oli kiinni, ja päästin riemukkaan suurieleisesti koiran irti. Vapaa!!! 

Ja koirahan ottikin vapaudestaan kaiken irti...

 Taltioin myös puolen minuutin action-videon tästä hurjastelusta: Koira pönöttää paikallaan ja syö ruohoa. Armotonta menoa!

Meidän touhutollero, joka ei ikinä ole paikallaan vaan singahtelee aina ja kaikkialla yltympäriinsä kuin flipperipallo. Istuskeli hämmentyneenä ja vilkuili minua kysyvästi. Mikä tää juttu nyt hei on, mitäs siinä seisot hihna kädessä roikkuen ja höpöttelet jotain että juokse juokse?!?

No, sainpahan kerrankin räpsiä sydämeni kyllyydestä ulkoilmapotretteja ilman häiritsevää hihnaa.

Poikakin pistäytyi uutta koirapuistoa ihmettelemässä, ja hänen kanssaan koira intoutui hetkeksi kirmaamaankin ("hei Pieni Ihminen, huomaatko nyt, minä pidän sinusta kyllä huolen, älä suotta yritä enää karata jooko"), mutta kun poika jatkoi matkaansa pyörärampeille...

...tuumasi koira, että eikös me tästä tultu, tästä me vissiin voitais jo mennäkin. Meinaa taas karata se yksi...

Joten sitten me mentiin. Jälleen kerran hihna piukassa täyttä laukkaa anoppilaan. Reissusta taisi lopulta kertyä enemmän liikunnallista ponnistusta emännälle kuin koiralle.

On se. Hyvä paimen. Ja kaikin puolin ihan mahdottoman ihana!

Siivouspäivä

Poika kirjoitti taannoin kouluaineeseensa: Meidän koti on aika iso mutta ei siisti. Epäsiisteys johtuu siitä, että koira sotkee koko ajan ja me ei jakseta siivota.

Lasten ja imeväisten suusta ja niin poispäin... Mutta pakko se on myöntää, että kyllä tuo kuvaus paikkansa pitää.

Minä vihaan siivoamista. Piste. Tunnustan sen ihan auliisti. Minusta yksi tämän universumin suurimpia vääryyksiä on se, että ne, jotka eivät ruoanlaitosta niin piittaa tai muuten vain eivät ehdi/jaksa/viitsi/halua vaivautua, voivat ihan rauhassa valita marketin eineshyllystä mieleisensä aterian (kai niistä ehkä yksi tuhannesta varmaan etäisesti ihmisravinnoksi kelpaavaa kamaa on..?), dumpata sen mikroon ja, pling vain, täyttää vatsansa. Vaan missäs ovatkaan ne sellaiset mopit, jotka vain viskataan vatiin tai altaaseen ja, pimpelipom, lika on räjäytetty pois? Eipä missään niin. Robotti-imureita sentään on keksitty, mutta niillekin kai esimerkiksi maton reunat muodostavat jo lakkoon oikeuttavan force majeuren, ja täytyyhän niiden edestä joka tapauksessa ihan omin pikku kätösin noukkia kaikki likasukat, puruluut yms. tauhka talteen; melkein samalla vauhdillapa sitä sitten jo imuroikin.

Hrmph. Ei ole oikeutta tässä maailmassa, sanon ma.

Mainittakoon tässä välissä, että ei tämä meidän asuntomme sentään mikään ympäristöriskiksi luokiteltava katastrofialue ole; kyllä meillä ihan perussiistiä ja hygieenistä on, vaikka en lattioilta syömistä suosittelisikaan. Varsinkin keittiön pidän hyvinkin siistinä ja puhtaana, koska kokkaaminen on tunnetusti lähellä sydäntäni, eikähän siitä sekamelskan keskellä mitään tulisi. Myös vessoja siivoan ahkerasti, koska a) likainen vessa nyt vain on jotain niin sietämätöntä, että sen kanssa ei mitenkään voi elää, ja b) vessan pesu on suht. nopea ja kivuton operaatio, koska vessoihin ei yleensä juurikaan kerry mitään epämääräistä ylimääräistä roinaa.

Lisäksi haluan antaa isosti tunnustusta armaalle aiviopuolisolleni siitä hyvästä, että hän kyllä tekee vähintään oman osansa kodin kunnossapidon hyväksi (vaikka siivouksenaikaisista äänitehosteista päätellen pitää siitä puuhasta, jos mahdollista, vielä vähemmän kuin minä). Mutta aina joskus on tämänkin änkyrän auttamatta tartuttava siihen pölyrättiin, imuriin ja moppiin, ynnä muihin ärsyttäviin kapistuksiin, mitä niitä nyt onkaan. Esimerkiksi viime perjantaina oli taas tällainen ilon päivä.

Joku tolkkuhan se on sentään toipparoinnissakin oltava, ja mieleeni on painunut eräs oikein asiallinen ohjenuora: Jos et ehdi (hah! lue: jaksa/viitsi/halua) puhdistaa kaikkia nurkkia, puhdista ainakin ovenkahvat ja valokatkaisimet eli ne paikat, joita eniten kosketellaan. Vakiotoimien, lakananvaihdon ja pyykinpeusn lisäksi päätin siis ottaa päivän teemaksi pystysuorien pintojen kuurauksen - ja voin kertoo, että vähintään riittävästi aikaa, hikeä ja kirosanoja siihenkin puuhaan sai menemään!

Oman mausteensa prosessiin toi koira, joka jaksoi sinnikkäästi jahdata pölyrättiä koko operaation ajan. Kun sitten lopulta vein rätin pois, koira tuumasi, että ilmeisesti se kiva leikki loppui siihen, ja pyysi päästä ulos pikku aitaukseensa. Siellä se uurasti jonkin aikaa arkeologisilla kaivauksillaan (ilmeisesti se aikanaan kuuli huhuja, että olimme Kiinaan muuttamassa, mutta kun sitten emme lentokoneella lähteneetkään, se päätti oikaista suoraan maapallon läpi...), palasi sisään, kippasi lelukorinsa nurin ja levitti sen koko sisällön pitkin lattiaa, kunnes lopulta löysi sen kaikkein murustavimman puruluunsa, nappasi sen suuhunsa ja hyppäsi sängylle puhtaisiin lakanoihin tyytyväisenä mutustamaan sitä herkkuaan (note to self: kun saat oven kuuratuksi, muista sulkea se!).

Siivoamisessa parasta on se, kun saa palkita itsensä siiderillä ja nauttia työn tuloksista, siististä kodista, edes sen aikaa kuin sitä siisteyttä kestää. Meidän perheessä se on hyyyyyyvin lyhyt aika. Mutta ehdinpä sentään siiderin sihauttaa.

Täysi vuosi

Meidän karvavauva täyttää tänään vuoden!

Aika huisia. Mihin aika oikein menee?!? Just äskenhän, tyyliin viime viikolla, se oli tällainen pikku pallero:

Olimme jostain lukeneet, että koirat eivät asetu toisen koiran paikalle; koppiin, petiin tms., ja pennulle oli tietenkin hankittu ihan oma petikoppa jo senkin takia, että rakas mummokoira oli vielä olemassa ja tarvitsi tietenkin oman makuupaikkansa. Mutta mitä vielä! Pikku Prinsessa valloitti tämän ikivanhan tyynynreuhkan saman tien jättäen vanhukselle tasan kaksi vaihtoehtoa: joko sietää pentua samalla pedillä tai painella muualle nukkumaan. Mummoparka valitsi useimmiten jälkimmäisen vaihtoehdon, mutta uuteen koppapetiin sekään ei kankeilla ketaroillaan halunnut kavuta. Hetken jo luulimme koko kopan olleen ihan hukkaostos, mutta sitten keksimme änkeä tyynyn sinne. Ja nyt se on sitten ahkerassa käytössä - mutta miten tuo pikkupallero on jotenkin salakavalasti alkanut täyttää sen jo lähes kokonaan?!?

Kun aikanaan mietimme meille sopivaa koirarotua ja päädyimme corgiin, ajattelimme saavamme siitä aktiivisen, iloisen ja suhteellisen helposti koulutettavan seuralaisen. Varsinkin kahden ensimmäisen kohdan osalta ennakko-odotukset ovatkin täyttyneet ja ylittyneetkin reilusti - tämä karvakamu totisesti rrrrakastaa kaikkea ja kaikkia (ainoana poikkeuksena kynnenleikkuu), ja myös näyttää sen!

Palloleikit - mun lemppariiiiii!

Akvaariokalat - kuinka mieeeeeelenkiintoisia!

Lötkönveto - mun lemppariiiiii!

Tähän ylitsepursuavaan innostukseen liittyy kyllä myös kääntöpuolensa, joka heijastuu sitten myös siihen koulutettavuuteen: Koira on kyllä selvästikin hyvin älykäs, ja kahden kesken kotona treenatessa se oppii hyvin nopeasti vaikka mitä. MUTTA jos lähistöllä on toinen koira tai joku neidin suosikki-ihmisistä, ei mikään namipala tai muu mahti maailmassa saa minua voittamaan kilpailua koiran huomiosta ja kiinnostuksesta. Erittäin syvä häpeän puna poskillani joudun tunnustamaan, että tästä syystä me lopulta lopetimme koirakoulunkin kesken: Fani halusi vain leikkiä niiden muiden koirien kanssa, hönkkysi ja venkoili ja sitten räkytti raivokkaasti, kun ei saanut tahtoaan läpi. Osasyynsä oli kyllä siinäkin, että minä en henk.koht. vain päässyt samalle aaltopituudelle sen pääasiallisen ohjaajan kanssa. Hänellä kun oli tapana puhua ja puhua ja puhua (vieläpä sangen hiljaisella äänellä), ja meidän osamme oli pönöttää pentuinemme piirissä kiltisti kuuntelemassa (okei, myönnettäköön, muilta koirakoilta tämä onnistui ihan ongelmitta, joten otan tästäKIN kyllä suurimman syyn ihan rehellisesti omille niskoilleni kun en saanut omaa kakaraani kuriin). Toki jotkin harjoitukset - varsinkin sijaisohjaajien teettämät aktiiviset toiminnot - sujuivat ihan hyvinkin, mutta loppujen lopuksi katsoin kuitenkin parhaaksi poistua räkyttävän riiviöni kanssa paikalta, jotta toiset saivat paremman reenirauhan. Huoh.

Osataan sitä jo nätistikin istua aloillaan, jopa lenkillä.

On tuo kyllä kaikessa hömelyydessään - ja oikeastaan juuri siksi - meidän mielestämme ihan Maailman Mahtavin Koira! 

PALJON ONNEA RAKAS FANI!

P*skaa!

Kyllä, seuraa tilitystä juurikin siitä itsestään. Koiransellaisesta. Aiheesta, josta olen avautunut joskus ennenkin, mutta kuka niin vanhoja nyt jaksaisi muistella.

Ihan ensimmäiseksi haluan korostaa, että minä ihan oikeasti olen joka ainoalla koiran lenkillä aivan varmasti hampaisiin asti aseistautunut niillä vihreillä pikku pusseilla - enkä myöskään epäröi käyttää niitä!!!

...vaikka toivon, ettei tarvitsisi. Koska olen sitä mieltä, että koiranjätösten pussittaminen on oikeastaan ympäristörikos.

Yhteishyvässä oli mielenkiintoisen havainnollinen vertailu siitä, kauanko erinäisillä luontoon yleisesti päätyvillä jutuilla kestää, ennen kuin ne tästä maailmasta häviävät. Muutamia esimerkkejä:

- Metallitölkki 200 - 500 vuotta
- Muovipussi 20 - 100 vuotta
- Purukumi 20 - 25 vuotta
- Tupakantumppi 10 - 15 vuotta
- Koirankakka 1 - 6 kuukautta

Tupakantumppi, purukumi, koirankakka. Jokainen yhtä kenkku juttu esim. lapsen hyppysiin, vaatteisiin, saati suuhun joutuessaan. (Ja aikuisenkin vaatteisiin, terv. nimim. joskus purkkaan istunut ja täälläkin aiheesta avautunut.) Tupakasta nyt on miljoonanlaista ympäristöhaittaa muutenkin, sademetsien raivaamisesta allergiaongelmiin, purukumi toki on yleisesti ottaen voittopuolisesti hyödyllinen hyödyke, ksylitolisena ainakin, tosin koiralle se ksylitoli puolestaan on hengenvaarallista myrkkyä. Mutta koirankakka, se se tuntuu aina välillä olevan kaiken pahan alku ja juuri. Koirankakka, tuo sataprosenttinen luonnontuote, joka omia aikojaan häviää viikoissa. Paitsi kun me ihmiset säilömme sen muovipussiin. Joka ei hajoa noinniinku ikinä. Muistatteko sen takavuosien biopussimainoksen, jossa se mummeli säilöi pestyjä jogurttipurkkeja keittiön täydeltä ja kyseli kaveriltaan, mitä hän aikoo jättää jälkipolville, ja kaveri kiikutti bioskan roskikseen ja sanoi että en mitään? No me koiranomistajat voisimme sentään ylpeinä vastata sille jogurttipurkkimummolle, että voi kuule, kilotolkulla paskaa pussissa!!!

Kyllä, uloste on ulostetta, siinä muhii jos jonkinlaista bakteeria ja usein loisiakin. Mistä syystä muuten niitä kerättyjä koirankakkoja ei sitten saa laittaa biojätteeseen - ei edes siinä ylihintaisessa biohajoavassa pussukassa - minkä toivottavasti kaikki koiranomistajat myös tietävät (ja sekajätekaatiksellahan ei biohajoava pussukkakaan tiukassa paineessa kovin ripeästi hajoa yhtään mihinkään). Eikä kukaan varmasti ehdoin tahdoin halua ulosteiden seassa kuljeskella, tämä on ihan ymmärrettävää. Siksi pitäisikin olla kaikille itsestäänselvää, että kulkureiteiltä, yhteisten elintilojen pihapiireistä ja portinpielistä ne kikkareet noukitaan pois.

Lisäksi minun käsittääkseni lakikin sanoo, että taajama-alueella koiran jätökset on kerättävä ja sillä siisti. Siis myös ojista, tienpenkoilta, pusikoista yms. paikoista, joihin itse asiassa monet koirat oikein hakeutuvatkin asioilleen, koska niiden vaistot sanovat, ettei jätöksillä pidä olinpaikkaansa liian selvästi paljastaman. Siinä ollaan minun mielestäni jo aika harmaalla, kaltevalla pinnalla: jos minun on hankala rämpiä keräämään sitä koirani kikkaretta jostain näreikön ytimestä tai ojanpohjasta, niin kuinka todennäköistä on, että joku pahaa-aavistamaton kanssakulkija siihen vahingossa tossunsa tahi nassunsa tälläisi?!? Vaan laki on laki, ja sitä minäkin kuuliaisesti tottelen, vaikkakin vähintään hiljaa mielessäni jurputtaen.

Että tämä vain terveisinä juuri Sinulle, ihana naapuruston asukas, joka katsoit asiaksesi eräänä kauniina syyspäivänä oikein autosi pysäyttää minun ja koirani kohdalle ja ehdottaa huippudiiliä: "Voitasko hei sopia, että kun ei mekään käydä teidän pihassa paskalla niin ette tekään kävisi meidän pihassa? Kun ollaan vaimon kanssa keittiön ikkunasta katsottu, että sä aika usein ton pikkukoiran kanssa meet siitä ohi, ja sitten on ollut tosi ankeeta kun haravoidessa osuu paskaan..."

Kylläpä on turvallinen olo nyt, kun tiedän, että liikehdintäämme seurataan oikein jatkuvalla syötöllä nenät ikkunassa! Ette sitten kuitenkaan niin tehokkaalla kiikarilla ole kyylänneet, että olisitte nähneet sen vihreän pussin hihnassa kiinni? Päätit sitten ruveta poskeasi soittamaan just sille yhdelle ainoalle seudun varmaan kahdestakymmenestä koiranomsitajasta, joka ihan oikeasti kerää niitä pökäleitä?!? Onnittelut, satuit löytämään juuri sen, joka todennäköisesti on kaikkein herkin ottamaan moisesta palautteesta itseensä. Kiitti ihan v*tusti hei!

Tiedoksesi vielä, että mukavan rupattelutuokiomme jälkeen emme ole tassullamme astuneet teidän asuttamaanne osaan tätä aluetta. Emmekä aio astuakaan. Joskaan missään vaiheessa ei ole käynyt pienessä mielessäkään, että antaisin koiran käyttää kuononkärkeäänkään, saati sitten peräpäätään, yhtään kenenkään pihan puolella! Että jos siellä aidan sisäpuolella on jotain ei-toivottuja läjiä ollut, niin voisit ehkä peiliin vilkaista ja kysyä itseltäsi, ettei vain olisi joskus tullut jonkun supin tai ketun reviirillä kyykättyä - niitä nimittäin näillä seuduilla liikkuu, eivätkä ne välttämättä ihan tontinrajapaalujen syvintä olemusta hiffaa.

Minäpä olen vetänyt jalkaani viime kesänä ostamani tosi hyvät kumisaappaat ja gore-tex-housut ja vienyt koiran noille seutukunnan viimeisille pellonlämpäreille rämpimään. Kurassa ollaan korviamme myöten molemmat lenkin jälkeen, mutta saadaanpa ainakin hengittää vapaammin.

Niin ja peeäs, arvaa mitä. Sieltä pellolta en muuten kerää niitä kakkeleita. Soita siveyspoliisille.

Prkl.

Vaikee uskoo että mäkin käyn joskus paskalla...
(tietäjät tietää, mistä laulusta ko. katkelma on peräisin)

Koiran elämää

Ote pienen corgin päiväkirjasta melko tavalliselta, joskin kuvitteelliselta päivältä.

Moro, meitsi täällä taas!

Aamu

Herätyskello soi. JEE, vihdoinkin herätään! Uusi päivä, mun lemppariii! Emännän ja isännän peti on näppärästi aivan omani vieressä, joten pääsen yhdellä ponnahduksella toivottamaan emännälle hyvät huomenet. Teen sen hyvin perusteellisesti. Onhan se hyvin tärkeää, millä jalalla sängystä nousee, kuten ihmisillä on tapana sanoa. Minulle on ihan sama, kumpi emännän jaloista ensin laskeutuu ulottuvilleni, ja sitä paitsi yleensä ensin tulee käsi ja sitten naama, mutta kyllä minulla suukkoja riittää kaikille raajoille.

Isäntä on ihmeellinen arkajalka: hän ei uskalla yksin käydä aamulehteä hakemassa, vaan minun on välttämättä lähdettävä seuraneidiksi. Yhtään ei kyllä huvittaisi, paljon mieluummin jäisin siihen sängyn viereen vielä köllöttämään emännän rapsuteltavaksi, mutta ei auta, emäntä nappaa minut tarvittaessa syliinsä ja toimittaa ulko-ovelle, missä isäntä pukee minulle pannan ja hihnan. No mutta, tuleepahan siinä sitten aamun vessa-asiat toimitettua, ja kaikki yön aikana pihassa käyneiden eläinten jäljet nuuhkittua, ja näin syksyisin on ajotie täynnä ihania naapurin puusta pudonneita omenoita ja... joo, aamulehden haku on oikeestaan mun lemppariii!

Kun palamme lehden hausta, emäntä on jo tekemässä aamupalaa. Hänellä on pahasti vääristynyt käsitys perheen sisäisestä hierarkiasta, sillä hän tekee aina ensin ihmisten ruoan ja minä saan omani vasta viimeisenä. Siis ha-loo, ikään kuin olisin jotenkin lauman pahnanpohjimmainen tai jotain! Olen yrittänyt ohjeistaa häntä kovaäänisesti komentamalla ja paimentaa jaloista näykkimällä, mutta tästä seuraa yleensä vain se, että joudun pihalle odottamaan aamiaisen valmistumista, ja se on aika ankeaa, paitsi että yleensä sinne pihalle on unohtunut jotain puruluitani, joita kyllä on ihan kiva jäystää siinä odotellessa, puruluut on mun lemppariii. On minulla toki käynyt  mielessä sekin vaihtoehto, että ne ensiksi pöytään katetut appeet olisivatkin minulle tarkoitettuja, kuten arvoni edellyttäisi, mutta ilmeisesti näin ei ole, ainakaan siitä päätellen, että kun kerran sitten hypähdin sinne pöydälle ja pistelin hyvällä halulla poskeeni sitä jogurttia (mun lemppariii!) niin pian kajahti se iänikuinen EEEEIIIII ja piha-aitaus kutsui taas...

Ihme nihilistit, vähän vain jäkelsin ja tänne pistivät jäähdyttelemään.

Mutta aikanaan saan kyllä aamiaiseni minäkin (raksuja, mun lemppariii), ja jahka emäntä saa kahvinsa juotua ja lehtensä luettua, lähdemme varsinaiselle aamulenkille. Mun lemppariii! Ojanpohjien koluaminen on huisin fantsuu, ja usein vastaan tulee kaikkia ihania ihmisiä, autoja, polkupyöriä ja kaikkee muuta mun lemppariii.

Päivä

Isäntä ja Pieni Ihminen lähtevät aamuisin johonkin, mutta me emännän kanssa jäämme kotiin. Emäntä istuu koneensa ääreen ja minä käperryn hänen jalkoihinsa. Kylläpä touhukkaan aamun päälle jo ramaiseekin!

Tänään on emännällä hyvä päivä: jonkin aikaa sitä konetta naputeltuaan hän nousee, ottaa herkkupurkkini ja sanoo, että lähdetääs pihalle ottamaan vähän corgihepulia. Ja sitten me mennään pihalle ja minä saan kirmata ihan vapaana. Emäntä heittää minulle pallon ja yrittää sitten muka ottaa sen minulta pois, mutta minä kiidän hurjaa vauhtia rinkiä hänen ympärillään. Eihän hän tietysti oikeasti minua kiinni saisi, mutta aina välillä annan hänen saada sen pallon ja heittää sen uudestaan. Palloleikit on mun lemppariii! Välillä treenataan myös tottelevaisuutta, emäntä käskee tulla luo, istua, antaa tassua ja mennä maahan, ja antaa sitten namia. Aina välillä se sanoo että paikka ja lähtee menemään, mutta vaikka miten nätisti menisin perässä, se sanoo että ähhh, eeei kuule kun paikka. Mutta sitten se paijaa ja sanoo, että opin kyllä varmasti pian, koska olen niin kovin fiksu.

Mun pallo!

Tänään onkin erityisen kiva pihapäivä: paikannan aivan erityisen messevän aromin pihan reunasta ja kieriskelen siinä sydämeni kyllyydestä. Kieriskeleminen on mun lemppariii! Sitten emäntä pyydystääkin minut syliinsä, sanoo että hyi helvetti mille sinä haiset ja sepä oli sen pituinen corgihepu se - ja pääsenkin saman tien kylppäriin, suihkuun! Voijee, vesileikit on niin mun lemppariii! Ja vaikka emäntä siinä samppoota kaulaani hieroessaan jotain jupiseekin, että miten ihmeessä sinä aina löydätkin ne vessaläjät kieriskelypaikoiksesi, niin lopulta se kuitenkin antaa vielä koirankeksiä kiitokseksi reippaasta pesutuokiosta. Erittäin hyvä ulkoiluhetki, etten sanoisi!

Ja juuri kun turkkini on suunnilleen kuivunut, pääsenkin päivälenkille. Siellä sattuu kyllä tällä kertaa ihan hassu juttu: yksi ihminen menee meistä ohi rapsuttamatta minua! En tiennyt, että sellaisiakin ihmisiä on. Hämmentävää. Ei ehkä ihan lemppariii. Mutta toisaalta, emäntä antaa namia, jos pysyn hänen vieressään enkä lähde rapsutettavaksi, ja nami nyt tietysti on aina namia.

Ilta

Pieni Ihminen ja isäntä palailevat ajastaan ja lähtevät sitten taas johonkin, näyttää olevan mukana yksi minun jalkapalloistani. No ehkä voin tämän kerran antaa Pienen Ihmisen lainata sitä, onhan se vähän ikävän iso minun kuljetettavakseni muutenkin. Joinain iltoina emäntäkin lähtee johonkin, mutta tänä iltana hän jää seurakseni. Sanoo katsovansa lempiohjelmaansa telkkarista ja kieltää häiritsemästä. Mutta ei kai sitä lasketa häiritsemiseksi, jos ihan vähän vain puree varpaasta, kiskoo lahkeesta ja haukahtelee? Kumma kyllä, emännän mielestä se ei ole järin kivaa, vaan hän komentaa minua ikävän kovalla äänellä ja uhkaa kiikuttaa taas sinne pihalle jäähdyttelemään. Hypähdän hänen viereensä sohvalle. Voi kuinka ketterä oletkaan, emäntä sanoo ylpeänä. Joskus hyppään saman tien ihan ylös selkänojan päälle asti, se tuppaa kovasti naurattaa emäntää. Nyt kuitenkin jään hänen kylkeensä ja alamme syödä yhdessä isoa puruluuta: emäntä pitelee sitä toisesta päästä käsillään ja minä toisesta päästä hampaillani. Emäntä paijaa ja puhuu hellällä äänellä. Tämä ei selvästikään ole häiritsemistä. Mun lemppariii.

Mun paikka.

Kun se lempiohjelma loppuu, emäntä vie minut vielä iltalenkille. Sen päälle alkaakin jo aika lailla ramaista. Pieni Ihminenkin menee pian palattuaan omaan huoneeseensa, ja isäntäkin ottaa lepoasennon sohvalla. Minä saan käpertyä  hänen vatsansa päälle, isäntä paijaa ja puhuu hellällä äänellä. Mun lemppariii.

Näen unta puruluista ja palloista ja ihmisistä ja koirista ja autoista ja polkupyöristä ja kieriskelemisestä ja kaikista mun lemppareista. Huomenna on taas uusi ihana päivä.

(Viimeisen kuvan (c) Myyräranta. Taisin äskettäin mainitakin jotain anoppini valokuvaustaidoista...)

Fantsuu!

Olemme nyt saaneet nauttia pienen "kookin" seurasta jo yli kuukauden, ja tässä ajassa olemme oppineet uudesta perheenjäsenestämme jo yhtä ja toista.

Aloitetaan nyt siitä itsestäänselvyydestä, että tuo koirahan on ai-van ihana, kertakaikkiaan maailman valloittavin olento. Kyllähän minä jo etukäteen tiesin, että koiranpennut ovat ihaninta maailmassa, mutta en sittenkään ihan hiffannut, että ne voivat olla näin ihania!

Kaunotar kesälaitumella

Onks kukaan kertonu, et sullon aika isot korvat?
Ai on vai? Ai kaikki vai?

Welsh Corgihan on paimentava rotu*, ja sen kyllä huomaa pennun luonteesta! Tämä pikku corgi on osoittautunut aivan käsittämättömän touhukkaaksi ja ketteräksi, sekä huomattavan oppivaiseksi ja "taipuisaksi" tapaukseksi! Nimensä pentu oppi tuntemaan oitis, luoksetulo lähti toimimaan saman tien, hyvin pian koira jo istui käskystä (ja tietyissä tilanteissa, kuten ruokaa odottaessa, käskemättäkin), ja sangen vähäisellä selittämisellä opittiin tassuakin antamaan. Myös "odota"-käsky menee jakeluun jo oikein hyvällä prosentilla (koira ei esim. änge ovesta kulkijan mukana kiellettyyn huoneeseen vaan istua nakottaa oven edessä, jos niin käsketään).

Eikä tämä pentu ole pelkästään kaunis ja älykäs, vaan se on myös ihan hulvattoman hauska tyyppi. Kasvattajahan totesi jo pennun emosta, että "siitä vaan kaikki on niin kovin fantsuu" - ja totisesti on äitiinsä tullut tämä tytsy! Oletteko nähneet sen vitsijutun, missä on kissan ja koiran päiväkirja? Kun sen kissan mielestä kaikki on niin kovin rasittavaa ja hänen arvolleen sopimatonta, kun taas koira tuumaa joka ainoasta asiasta, että "jee, mun lempparii!" Se voisi olla suoraan meidän pikkuneidin päiväkirjasta (ja jos sillä vain olisi peukalo, se varmasti osaisikin jo kirjoittaa!).

Jee, luu, mun lemppariiiii!

Leluja ja puruluita tuolla elikolla on aivan säädyttömän paljon (miäs ei pysty hillitsemään itseään lemmikkikaupoissa, huoh) - ja se rrrrakastaa niistä joka ikistä! Se viihtyy pitkät tovit pehmolelujaan riepotellen ja puruluitaan jäystäen, ja siitä vasta riemu repeää, kun annetaan ratkottavaksi kunnon askartelutehtävä, esimerkiksi ujuttamalla jokin puruluista tyhjään maitotölkkiin.

Kuten yllä olevista kuvista voi huomatakin, koira on niin mahtavan tottelevainen, että jopa minä vanha kontrollifriikki olen uskaltautunut pitämään sitä kotipihassa jo vapaanakin, mutta lenkillä täytyy toki olla kytkettynä. Ja pentu onkin kulkenut hihnassa alusta asti aivan uskomattoman mallikelpoisesti - sitä ihastelee koko naapurusto! Ja pentu ottaa suosion vastaan supertähden elkein. Koska toistaiseksi emme ole kohdanneet vielä yhtään kaksijalkaista, joka ei välittömästi menettäisi sydäntään tämän olennon edessä, on pentu oppinut huomattavan ihmisrakkaaksi."Ihmisiiiiii, mun lemppariiii!"

Ei elämä koiranpennun kanssa toki silkkaa auvoa ole. Paimenrodun edustajana pikkuinen on turhan innokas kaitsemaan isäntäväkeä sen klassisen hampaat nilkassa -menetelmän avulla. Eikä pahoista tavoista pois opettaminen ole aivan yksinkertaista, kun toinen vain innostuu kaikesta mahdollisesta. Tietenkin ensimmäiseksi aina yritetään tyrkätä koiralle suuhun jotain purtavaksi sopivampaa  - "Ollaan purevinaan luuta mutta haukataankin emännän kättä -leikki, mun lempparii!" Yritetään hellästi selättää tai sylittää koira niin, ettei se yletä puremaan - "Kurmootusta, mun lemppariiii!" Olemmepa kokeilleet myös suihkupullolla ampumista - "Vesileikkii, mun lempparii!" Huoh.

Mutta eipä tässä muu auta kuin hokea sitä samaa mantraa, jonka avulla säilyin järjissäni tuon ihmispennun vauva-ajasta: tämä on vain vaihe, joka menee ajastaan ohi! Tietenkin on tärkeää tässä vaiheessa pitää tiukkaa linjaa ja katkaista puremistilanteet aina heti kärkeensä (meillä se onnistuu parhaiten, kun poistaa tilanteesta jommankumman osapuolen eli joko sulkeutuu itse tai sulkee koiran hetkeksi jonkin oven taakse rauhoittumaan) - varmasti koira oppii tämänkin kupletin juonen ihan sujuvasti, kuten on kaiken muunkin tähän mennessä oppinut.

On se vain niin tolkuttoman ihana! Ja kuten useimmat luontokappaleet (ihmiset mukaanlukien), jotakuinkin parhaimmillaan nukkuessaan...

Mä oon ihan skarppina...

 ZZzzZ...

*(Ai mitäkö tuollainen töppöjalka muka paimentaa? No esimerkiksi nyt lehmiä erinomaisen hyvin; matala koira nimittäin pystyy näppärästi väistelemään vikuroivien kantturoiden potkaisut - ja tarmoahan näissä otuksissa riittää! Joku on sanonut aika osuvasti, että corgi on melkeinpä kuin saksanpaimenkoira, jolta on vain jätetty 80 % jalkojen pituudesta pois.)

Onna in memoriam

Oli toukokuinen päivä vuonna 2000, kun tapasimme ensi kerran Tampereen rautatieasemalla. Olimme sopineet kasvattajan kanssa, että jos yhteiselo ei lähdekään sujumaan, voimme viikon kuluttua tavata samassa paikassa ja antaa koiran takaisin syntymäkotiinsa. Mutta heti kun näin sen kauhusta tutisevan pienen pötkylän ympärillä vilisevien ihmisten jaloissa, nostin sen syliini ja painoin poskeni sen silkkistä turkkia vasten, tiesin, että me emme eroaisi ikinä. Elinikäinen side oli syntynyt. Jälkeenpäin tajusin nolona, että en ollut edes esittäytynyt ja kätellyt koiran tuojaa, tyrkkäsin vain sovitun myyntihinnan - 300 markkaa - hänen käteensä ja keskityin täysin siihen lumoavaan pieneen olentoon, maailman rakkaimpaan ystävääni.

Kukaan ei tiennyt, minkä näköinen tai kokoinen koirasta tulisi. Sen emo oli näyttelyvalio mäyräkoira ja isä joku vaeltava sankari, joka ei vaivautunut jättämään yhteystietojaan; vahvimmat epäilyt kohdistuivat noutajarodun edustajaan. Mäyräkoiraa suuremmaksi Onna sittemmin kasvoikin, mutta vartalon malli viittasi kuitenkin selvästi maastomakkaraan. Punertavan kullanruskea turkki säilyi aikuisenakin erittäin pehmeänä ja helppohoitoisena. Eräs satunnainen vastaantulija kutsui koiraa osuvasti Silkkikorvaksi. Makuasiat ovat makuasioita, mutta minun silmissäni se oli mitä kaunein olento. Ainutlaatuinen ainakin!

Mantelisilmät, silkkikorvat, lakunenä

Se ainutlaatuinen side välillämme oli alusta asti poikkeuksellisen vahva. Liian vahva itse asiassa: koira kärsi vakavasta eroahdistuksesta. Yksin jäädessään se huusi ja parkui. Naapurit valittivat metelistä. Kokeilimme kaikkia mahdollisia konsteja, jopa koirapsykologin apua, mutta mikään ei kunnolla tepsinyt. Koira ulvoi tyhjässä asunnossa kuin palosireeni, ja naapurisopu oli koetuksella joka ainoassa asuinpaikassamme. Tämä oli lopulta yksi suuri vaikutin siihen, että hakeuduimme omakotitaloon asumaan.

Äänenkäytön lisäksi koiralla oli toinenkin sangen tehokas konsti ilmaista närkästystään: sisälle pissaaminen. Alun perinkin sen sisäsiistiksi oppiminen oli työn ja tuskan takana, runsasta liotushoitoa saivat lattioiden lisäksi myös huonekalut, koiran ikiomana pesänä toiminut nojatuolinreuhka aivan erityisesti (kuka muka sanoi, etteivät koirat likaisi omaa pesäänsä?). Ja vaikka se sisäsiisteys lopulta saatiinkin koiran päähän iskostettua, ehti se sangen fiksuna olentona iskostaa mieleensä myös sen, että jos isäntäväkeä haluaa erityisesti ärsyttää - esimerkiksi kostoksi yksin jättämisestä - niin sisälle pissaaminen on siihen tarkoitukseen oikein näppärä tapa. Erityisesti isäntäväen sänkyyn lorottaminen.

Valpas ja terhakka

Ruokahalu oli Onnalla vähintäänkin erinomainen. Perus-Sertin lisäksi koiran kitusiin vilahti esimerkiksi purkillinen turkinpippureita (voin kertoa, että on aika häkellyttävää havaita koiran hengityksen tuoksahtavan vahvasti salmiakilta!), pizzan päältä sivuun noukitut ylimääräiset jalopenot - ja emännän kolmen kuukauden e-pillerit! Oli suhteellisen noloa soittaa eläinlääkärille ja selostaa viimeksimainittua tapaturmaa, mutta onneksi koira oli tapahtuman aikaan niin nuori vielä, ettei ylimääräisestä hormoniannoksesta koitunut sille mitään haittaa; suurimpana vaarana eläinlääkäri varoitteli siitä, että isäntäväelle saattaa pillereiden puutteessa käydä sellainen yhdenlainen vahinko.

Kun perheeseemme sittemmin - ihan suunnitellusti - tuli uusi pieni ihminen, koira hyväksyi hänet muitta mutkitta lauman jäseneksi. Osoitukseksi tästä se toimi esi-isiensä viettien ohjaamana eli yhtymällä äänimerkkiin: aina vauvan itkiessä koira nosti kuononsa kohti taivasta ja ulvoi kovaan ääneen. Vastaavasti se myös siivosi vauvan puklut lattialta yleensä paljon nopeammin kuin emäntä ehti rättiä hakea.

Koira ja minivauva

Jos kohta koirasta olikin oma riesansa - emmekä koskaan muuta kuvitelleetkaan - niin moninkertaisesti enemmän se kuitenkin tuotti iloa ja onnea. Se lempeiden mantelisilmien onnellinen  katse ja heiluva häntä joka ainoa aamu kertomassa, että joku on vilpittömästi aivan riemuissaan silkasta olemassaolostasi ja taas yhdestä yhteisestä päivästä. Se puhdas, väkisinkin tarttuva elämänilo, joka loistaa ensilumessa kirmaavasta tai puuterikinoksissa saukon lailla pomppivasta makkarakoirasta. Missä tahansa kävimmekin, kotiin palatessa saimme aina tuntea olevamme yhtä sydämellisesti tervetulleita ja kaivattuja.

Otetaan rennosti

Auliisti tunnustan, että Onna hemmoteltiin aivan piloille. Sille lässytettiin ja sitä kutsuttiin häneksi. Se sai runsain mitoin makupaloja, myös ruokapöydästä, jopa lusikalla. Se sai vapaasti vallata haluamansa sohvan TV:n katselupaikakseen. Iltaisin se sai nukahtaa isäntänsä kainaloon, saman peiton alle, päät samalla tyynyllä. Aina sen elämä ei varmastikaan ollut kovin autenttisen koiramaista, mutta kaikkemme kuitenkin teimme, että se olisi ollut mahdollisimman onnellista. Ja uskon, että se sitä olikin. Ainakin Onna oli koko ikänsä sangen terve ja mitä lempeäluontoisin lemmikki.

Viimeisiä päiviä

Mutta aika se kulkee armotta kulkuaan. Jossain matkan varrella meistä nuorista koiranostajista tuli keski-ikäisiä, vauvastakin reipas koululainen - ja koirasta ystäväni sanoin "karismaattinen ja viisas", vanhus. Kasvoilla kullanruskea väri vaihtui salakavalasti harmaaseen. Huomasimme, ettei koira pääse enää omin voimin hyppäämään sängylle. Eikä auton kyytiin. Sitten ei enää sohvallekaan. Kodin muutama porrasaskelmakin alkoi tuottaa vaikeuksia. Voimat ehtyivät vähä vähältä, vääjäämättä.

Auttamatta, armotta, sen aika tuli täyteen. Koitti aika kiittää kaikesta. Jokaisesta hännäheilautuksesta, vaaleanpunaisen kielen lipaisusta, pehmeän turkin kosketuksesta. Kaikesta hiljaisesta ymmärryksestä ja lohdutuksesta, jota surun hetkinä saimme. Kaikista makeista nauruista. Mukavista kävelylenkeistä, yhteisistä lounashetkistä. Rakkaudesta.

Aivan viimeisiä tunteja. Pentukin tuntui vaistoavan tilanteen.

Silitin sen silkkistä turkkia viimeisen kerran. "Nuku nyt, nuku rauhassa, mene vain. Minä olen tässä, isäntä on tässä. Me emme hylkää sinua. Sinä aina pelkäsit, että hylkäisimme. Me vakuutimme, ettemme koskaan hylkää sinua, emme ikinä voisi hylätä jotain noin ihanaa. Katso nyt, me emme hylänneet sinua. Me olemme tässä. Mene rauhassa, nuku vain."

Se eli pitkän ja ihanan elämän.

Sen tassunjälki sydämessä on täynnä rakkautta eikä se haalistu ikinä.

Hän on täällä!

"Aha, tällaseen paikkaan toitte mut sitte."

Tästä se lähtee! Uuden perheenjäsenen ensiaskel kotipihan nurmikolla. Hetken aikaa pikkuinen epäröi, mutta lähti sitten pohjattoman uteliaana tutustumaan paikkoihin.

Leikitään jooko!

Pentu asettui taloksi ilmeisen sujuvasti. Tämä kasvattajan luo etukäteen viety lelu on kyllä osoittautunut kaikkein rakkaimmaksi, mutta se saattaa hyvinkin johtua siitä, että se on vain niin kiva lelu; kasvattajan varta vasten mukaan antamaa tutunhajuista rättiä ei ole juurikaan fiilistelty, vaikka sitäkin toki silloin tällöin ympäriinsä kiikutellaan.

Kasvattaja varoitteli etukäteen, että ero sisaruksista ja uuteen kotiin muutto voi olla koiralle sen verran stressaavaa, ettei sille heti ensi alkuun ruoka maistu, eikä tästä kuulemma kannata huolestua. No ei meidän ainakaan - pentu nimittäin osoitti oitis edustavansa meidän kaikille lemmikeillemme ominaista lajityyppiä: suursyömäriä. Taloontutustumiskierroksella neiti bongasi oitis vanhuskoiran ruoansäilytyskorin, jota se alkoi vaativasti töykkiä kuonollaan, ja kun tämä viesti ei huomattavasta selkeydestään huolimatta tuntunut menevän meille ihmisille perille, pentu parkkeerasi keittiöön ja alkoi hyvin käskevästi haukkua jääkaappia. Sanoisinko että suhteellisen terävä kaveri!

Koittihan se ruoka-aika sitten lopulta, ja tämä olikin ainoa hetki, jolloin nämä kaksi leidiä on saatu samaan kuvaan:

"Siis annattekste tolle kakarallekin ruokaa?!?"

Vanharouva on nimittäin tehnyt harvinaisen selväksi kantansa "keinomummon" rooliin: ei kiitos, ei sitten alkuunkaan! Vanhus ei ole pentua huomaavinaankaan, ei suostu edes nuuhkaisemaan, siirtyy vain suurieleisesti toisaalle, jos pikkuinen tunkee liian lähelle. Pentu on kyllä alkuhämmennyksestä selvittyään yrittänyt haastaa mummelia leikkiin, kiikuttanut sen luo leluja ja hyppinyt leikkiinkutsu-asennossa ympärillä, välillä myös sangen käskevästi haukkuen - tuloksetta. Mutta eivätköhän nuo ennen pitkää ystävysty, tässä vaiheessa lienee tärkeintä, etteivät ainakaan vihamielisesti toisiinsa suhtaudu!

...ja miten kukaan nyt voisi tällaiseen vihamielisesti suhtautuakaan?!? 

"Nää on mun maita! (Niin ne sanoo.)"

On se ihana. I-HA-NA!!!