Rippijuhlat

Lapsukaisemme kävi jääkiekkorippikoulun toisella paikkakunnalla, ja koska kyseessä oli valtakunnallinen rippileiri, oli konfirmaatiokin poikkeuksellisesti heti leirin päätteeksi siellä kaukana. Me miähen kanssa tietenkin olimme paikalla (kun se jälkikasvu piti joka tapauksessa noutaa sieltä kotiin), mutta sukulaisille ja muille läheisille se olisi toki ollut kohtuuton vaiva.

Rippimessu oli hyvin tavanomainen. Parasta siinä oli rippilasten itse kirjoittama esirukous, jossa esimerkiksi kiitettiin ihan vain elossa olosta, terveydestä ja luonnosta ja toivottiin siunausta vanhemmille, lemmikkieläimille ja kiekkoleijonille. Kohdassa "varjele meitä ylilyönneiltä" kirkkoon levisi naurunhörähdys - ilmeisesti me emme sitten ole ainoat vanhemmat, joiden mielestä tämä varjelus tulee ihan erityisesti tarpeeseen...

Kun rippitodistukset oli jaettu, poika luopui kravatista, survaisi lippiksen päähänsä ja kiskoi paidan pois housuista jo ennen kuin parkkipaikalle ehdimme. Kotimatkalla nautimme fiinin juhlalounaan tienvarren Hesburgerissa, sillä isällä ja pojalla oli kiire ehtiä illaksi vielä jalkapallopeliinsä.

Toisin kuin useimmissa perheissä, meillä konfirmaatiopäivä merkitsi vasta kaiken juhlatohinan alkamista, sillä järjestimme varsinaisen rippijuhlan läheisimmillemme seuraavana lauantaina. Ja koska hyvin suunniteltu on vielä ihan kokonaan tekemättä, laadimme tietenkin tehtävälistan. Myös juhlakalu osallistui tähän vaiheeseen (saatat ehkä arvata, mitkä kohdat oheiselta listalta ovat hänen kontribuutiotaan):

Minusta on kyllä hauskaa järjestää juhlia ja olen mielestäni ihan hyväkin siinä puuhassa. Ongelma on vain siinä, että vaikka kyllä ymmärrän, että tärkeintä juhlissa on ihanien ihmisten tapaaminen, hauskanpito ja rento yhdessäolo, koen juhlajärjestelyt auttamatta suoritukseksi. Ja kun meikä rupeaa suorittamaan, on tarjolla tasan kaksi vaihtoehtoa: täydellisyys tai epäonnistuminen. Ja niinpä tälläkin kertaa otin ihan kiitettävästi kierroksia aiheesta.

Kantavana ajatuksena oli järjestää meidän perheen, ennen kaikkea rippilapsen, näköiset juhlat eikä tehdä mitään "perinteistä" ihan vain siksi, että niin on yleensä rippijuhlissa tapana. Kutsukorttien väkertämisen sijaan perustimme juhlille Facebook-tapahtuman, jonka välityksellä saimmekin tiedon perille lähes kaikille, jotka halusimme kutsua, ja loput kutsuimme ihan puhelimitse.

Lähisukumme ei ole suuren suuri, joten vierasmääräkin pysyi sangen maltillisena: juhlien lopullinen pääluku (johon, ihme kyllä, älysin laskea myös meidät mukaan) oli 20. Tälle porukalle saimme järjestettyä suhteellisen helposti istumapaikat, kun lainasimme pari tuolia miähen työpaikalta ja yhden puutarhakaluston naapurilta.

Tämän setin olen aikanaan ostanut, koska halusin juuri tuollaisen yöpöydän, ja tuolista tuli kätevä säilytyspaikka puolipitoisille vaatteille. Nyt niistä syntyi suorastaan wieniläishenkinen kahviryhmä.

Lautaset ja kahvikupit saimme mukavan edullisesti ihan lähistöllä sijaitsevasta juhlapalvelusta (minun kaltaiselleni visualistille ajatuskin eripariastioista oli ihan kestämätön).

Sävy sävyyn. Miähen työpaikalta lainattiin myös toinen kahvinkeitin, jolloin vältyttiin termoskannun tarpeelta.

Poika toivoi ruoaksi kanansiipiä, joten niitähän sitten tarjottiin. Lisäksi pätin tehdä pieniä wrap-rullasia ja vihannestikkuja niille, jotka eivät halunneet sotkea sormiaan ja pyhäpaitojaan siipisoossiin. Kakut tilasin leipomosta; vaikka uskonkin osaavani ihan maukkaita paakkelseja tarvittaessa tehdä, kädentaitoihini en sanottavammin luota - ja minun kaltaiselleni visualistille ajatus muotopuolesta kakunröttänästä oli ihan kestämätön. Ei kylläkään ollut ihan helppoa löytää sellaista leipomoa, josta olisi saanut toivomiamme suklaa- ja juustokakkuja - ihanko oikeasti kaikki suomalaiset haluavat juhliinsa aina vain niitä mansikkakakkuja, kinuskikakkuja, sacherkakkuja tai sitten jotain sokerimassasta muurattuja näyttäviä mutta pahvilta maistuvia ihmeellisyyksiä?!? - mutta lopulta tärppäsi.

Kädentaidottomaksi ihmiseksi sanoisin onnistuneeni näiden rullasten visuaalisessa esillepanossa kyllä aika hyvin!

Tähän asti kaikki sujui oikein sutjakasti. Mutta sitten päästiin kohtaan "siivoa". Miähellä oli parahiksi työmatkojen täyteinen viikko ja poika puolestaan keräsi oikein kätevästi rippileiriltä jonkin kivan pikku pöpön, joka kaatoi hänet kuumeessa vuoteen pohjalle. Mutta minä tyttö siivosin. Raivopäisesti. Koko viikon. Ammuin pihakalusteista siitepölyä irti puutarhaletku tanassa. Pesin ikkunat. Jynssäsin sormenjäljet irti kaikista kaapeista ja ovenpielistä. Järjestin jääkaappimagneetit maittain ja maanosittain. Kiillotin altaat, hanat ja jopa takan kyljet (minulla lähtee herkästi mopo keulimaan, kun pääsen Universal Stonen kanssa vauhtiin). Hinkkasin sohvista koirankarvoja irti rätillä, ikkunankuivaimella ja imurilla. Pesin lattiat ja yhden maton höyrypesurilla. Ynnä muuta.

Monessa perheessä tuo kaikki sisältynee tavanomaiseen viikkosiivoukseen, mutta minulle se oli Mount Everestin valloittamiseen verrattava urakka. Mutta pääsinpä lopulta maaliin. Olo oli vastaava kuin puolimaratonin jälkeen: en oikein tiennyt, hävetäkö surkeaa lopputulosta vaiko iloita siitä, että edes joku tulos tuli. Toivoin, että siisteyskriittisimmät vieraat viihtyisivät enimmäkseen puutarhassa. Siellä sentään oli nättiä, kun olin sijoittanut kohtalaisen suuren summan erinäisiin istutuksiin (jotka hankin vasta juuri juhlien alla, etten ehtisi tappaa niitä), ja perennapenkissäkin sattui monen kasvin kukinta osumaan kerrankin kohdalleen.

Rippikuvia emme halunneet ottaa studiossa, koska halusimme myös kuvista pojan itsensä oloisia, ja hän ei totisesti ole sitä klassista "ruusu suussa eteerinen katse kohti tulevaisuutta" -tyyppiä. Viralliset rippikuvat otettiin kotipihassa ennen juhlaa, niissä poika poseeraa lippis päässä ja lätkähanskat kädessä, ruusu mailan päällä. Kuvaaja jäi myös juhlan ajaksi paikalle ja räpsi vieraista runsain mitoin rentoja paparazzikuvia. Toiveenani olisi perinteisen kiitoskortin sijaan laittaa kaikille vieraille sellainen kuva, jossa he esiintyvät itsekin. Jää nähtäväksi, löytyykö kaikista sopiva kuva; useimmista kyllä löytyy moniakin. Usein parhaat kuvat saa tilanteissa, joissa kuvattava ei edes huomaa olevansa kuvattavana.

Jaa että miten sitten meni noinniinku omasta mielestä? Kyllä minä uskoisin, että ne ihan onnistuneet juhlat olivat. Vieraat viihtyivät monta tuntia iloisesti rupatellen, eivätkä lapsivieraatkaan saaneet raivareita tai muita sätkyjä. Kukaan ei ainakaan minun kuulteni ääneen lausunut pelkäävänsä kuolemaa sohvamme karvaverhoilun vuoksi. Ennen kaikkea monet kiittelivät lähtiessään sitä, kuinka fiksu ja kypsä nuori mies meidän poikasestamme onkin varttunut. Ja toden totta - vaikka kaikessa muussa onnistuimmekin tekemään aika lailla itsemme näköiset juhlat, teini tosiaan oli suorastaan epätavallisen seurallinen ja kohtelias herrasmies-isäntä.

Rippikoulun käynyt ja rokotettu. Jokaisen ruusunsa arvoinen. Mummukula. Äiti on ylpee.

Piinaa

Kun nyt kerran piinaviikkoa eletään, niin minähän olen sitten piinannutkin itseäni ihan koko rahan edestä sillä yhdellä asialla, jota inhoan todennäköisesti eniten koko maailmassa: siivoamalla. Isäni on tulossa kylään siivoushullun naisystävänsä kanssa, ja olen ollut kiusallisen tietoinen siitä tosiasiasta, että tätä läävää täytyy käsitellä suunnilleen puskutraktorilla ja paloletkulla, ennen kuin tänne voi päästää yhtään ketään, saati sitten siisteystietoista suht. uutta tuttavuutta. Isi kyllä yritti rauhoitella, että ei minun nyt lattiasta kattoon tarvitse taloa kuurata, mutta tuumin, että ihan hyvää se tekee silloin tällöin tehdä juurikin niin.

Joten nyt olen sitten esimerkiksi kiillottanut kaikki hanat ja kuurannut kylppärin seinälaattojen saumat. Näihin askareisiin minulla muuten on sellainen salainen ase, jota voin todella lämpimästi suositella kaikille: Universal Stone. Todellinen ihmeaine! Täydellisen myrkytön luonnontuote, jota voisi huoletta vaikka syödä (eli turvallinen myös pikkulapsiperheisiin), todella riittoisa (sellainen reilun vitosen maksava mötikkä kestää minun käytössäni todennäköisesti kymmenkunta vuotta ja normaalillakin siivoajalla varmaan yli vuoden) ja mikä tärkeintä, puhdistaa kalkkijämät metalli-, laatta- yms. pinnoilta aivan huikean tehokkaasti ja helposti! Esimerkiksi sadevesisuihkun suuttimet kalkkeutuvat yllättävän nopeasti niin, että suihku muuttuu pisteleväksi, mutta pesu Universal Stonella saa veden solisemaan taas ihanan pehmeänä kesäsateena.

Olen myös puhdistanut liesituulettimen suodattimen ja jopa ajanut kahvinkeittimestä kalkinpoistoaineen läpi. Tähän asti menikin vielä melkein kivasti, mitä nyt ne liesituulettimesta irti keplottelemani osat eivät meinanneet enää millään mahtua takaisin. Mutta miähen avustuksella, riittävän monen kirosanan jälkeen, nekin saatiin jotenkuten survottua paikoilleen.

Pahin rasti on kuitenkin sohva. Ostimme reilu vuosi sitten uudet sohvat. Olimme jo pitkään harkinneet sohvanvaihtoa; vanhat sohvamme olivat tosi hyvät ja mukavat, mutta jo aika nuhjuisessa kunnossa. Kiertelimme alustavasti kauppoja ja koeistuimme joitakin sohvia, mutta mikään ei tuntunut olevan sinne päinkään. Sitten ykskaks allemme osui sohva, jonka totesimme kertaistumalta todella mukavaksi ja muutenkin kaikin puolin täydelliseksi. Eikä ihme - pian tajusimme, että se oli juuri samanlainen kuin vanha sohvamme! Eipä sitä asiaa tarvinnut sitten enää sen kummemmin harkita, vaan teimme kaupat saman tien. Verhoiluksi valitsimme kuitenkin uuden värin ja sellaisen kankaan, jonka arvelimme erityisen hyvin hylkivän koirankarvoja.

Väärä arpa. Niin totaalisen järkyttävän katastrofaalisen väärä arpa!!! Uusien sohvien päällinen on osoittautunut aivan käsittämättömäksi koirankarvamagneetiksi, ja tietenkin vieläpä sellaiseksi magneetiksi, joka ei sitten millään ilveellä luovu niistä uumeniinsa imemistään karvoista. Olen kokeillut kaikkia kikkakolmosia, joista vain olen mistään tietolähteestä kuullut pienintäkään vihiä, kuten esimerkiksi kosteaa kumihanskaa, rättiä ja pesusientä. Imurilla lähtee n. 60 prosenttia karvoista ja höyrypesurilla n. 40 prosenttia niistä lopuista. Teippirullalla karvat irtoavat parhaiten, mutta 3 + 3 -sohvaryhmän putsaamiseen kuluisi noin kilometri sitä teippiä. Tänään sattumoisin huomasin, että sellaisella ikkunan kuivaamiseen käytettävällä lastalla saa karvoja kaavittua kasaan yllättävän hyvin.

Pakersin sohvien kimpussa täyden tunnin: vedin joka ainoan istuin- ja selkänojatyynyn ensin lastalla ja sitten imurilla, ja lisäksi imuroin tietenkin sohvien pohjat, käsinojat ja kaikki mahdolliset rakoset. Tämän jälkeen käytin toisen täyden tunnin muun asunnon imuroimiseen - kiipesin jopa imuroimaan takan päällisen.

Siinä sitä siivouksenvihaaja kuulkaa nautti elämästään! Joo, EI.

Käännynkin nyt lopen uupuneena ja epätoivoisena teidän blogin lukijoiden puoleen: Olisiko teillä tiatoo, miten koirankarvat saisi parhaiten irti sohvakankaasta?!? Tiedän, että yksi keino olisi kieltää koiraa tulemasta sohvalle, mutta se ei ole meillä vaihtoehto. Sohvalla löhöily lämmin, pehmeä corgi jalkoihin käpertyneenä on nimenomaan kyseisen huonekalun parasta (ainoaa) mahdollista käyttöä! Sellaista olen miettinyt, voisiko sohvat käsitellä jollain erityisellä suihkeella karvoja hylkiviksi? Sopisikohan esimerkiksi se kenkien sääsuojaukseen tarkoitettu suihke tähän tarkoitukseen?

Auttakee naista mäessä siivouksessa jookopliis!!!

Perinteistä

Minun mielestäni joulua - kuten kaikkia muitakin juhlia - tulisi viettää juuri  niin kuin itsestä mukavimmalta tuntuu (tietenkin kanssajuhlijoidenkin toiveet huomioiden), eikä mitään pitäisi tehdä vain siksi, että niin on aina ennenkin tehty, tai koska "kaikki muutkin" tekevät niin.

Itse sattumoisin rakastan perinteitä, ne tuovat elämään tietynlaista jatkuvuuden tunnetta ja tietoisuutta omasta paikasta osana pitkää sukupolvien ketjua. Siksi meidän joulunviettommekin sujuu pitkälti perinteisin menoin. Monet niistä ovat kuitenkin meidän itse muokkaamiamme, tai pikemminkin viime vuosien saatossa itsekseen muokkautuneita. Olemme ottaneet tavaksi olla joka toinen vuosi joulun kotona ja joka toinen vuosi anoppilassa. Tänä vuonna on taas kotijoulun vuoro, ja ilokseni saamme myös appivanhemmat tänne luoksemme. Loppuvuosi - kuten koko syksy - on ollut työelämässä sangen hektistä aikaa, mutta parhaani mukaan olen koittanut viritellä joulun tunnelmaa niin ympärilleni kuin sisällenikin, enkä ainakaan ihan täysin koe epäonnistuneeni.


Yksi perinne, jota yritän parhaani mukaan vaalia, on jonkinlaisen joulukalenterin pitäminen. Tänä vuonna olemme henkilökohtaisen joulutonttuni Jontun kanssa julkaisseet kalenterikuvia Instagramissa. Tässä vähän otantaa:

Yhä useammat jättävät nykyään joulukortit lähettämättä, mutta minulle ne ovat edelleen tärkeitä, ja minulle on kunnia-asia muistaa ystäviä ja sukulaisia nimenomaan itse tehdyin kortein. Yleensä joka toinen vuosi teemme valokuvakortteja ja joka toinen vuosi askartelen jotain, tänä vuonna oli taas askartelun vuoro. Kuten Jonttu totesi: "Voi sinua ihminen, ihan tavallisia joulukortteja yritit askarrella mutta tulikin vahingossa ihan sairaan siistejä!"

Tämä oli alun perin vähän hätävara-valoviritelmä viime jouluna rikkoutuneen kynttelikköni tilalle pianon päälle . Sittemmin sain isukilta etukäteisjoululahjaksi uuden, aivan ihanan kynttelikön, ja siirsin tämän asetelman vessaan. Se on oikeastaan aika nerokas: jos ei meikkailla tarvitse, voi vessa-asiansa toimittaa tunnelmallisesti pelkästään tässä valossa, ja tuolla keskellä väriä antamassa on tuoksukynttilä, joka ledien lämmöstä levittää ympärilleen mukavaa, mietoa aromia.

Kuun puolivälissä pääsin nauttimaan lasillisen sihijuomaa sen kunniaksi, että selvisin hengissä ensimmäisestä kokonaisesta lukukaudestani yliopisto-opena. Asetelmassa oleva pallo on osa työkaverilta saamaani lahjaa - mistä hän arvasikin, että tämän joulun teemavärimme ovat nimenomaan punainen ja kulta!

Hyvin suunniteltu on vielä ihan kokonaan tekemättä... Jossain vaiheessa alkoi kilpajuoksu ajan kanssa vaikuttaa hivenen epätoivoiselta, joten katsoin parhaaksi aikatauluttaa askareeni. Keltaiset laput ovat siivousasioita ja punaiset ruoanlaittoa, ne ovat tarralappuja, jotta niitä voi tarvittaessa siirrellä muille päiville ja ottaa sitten pois sitä mukaa kun saa asioita tehtyä. Viimeisen päivän - aatonaaton eli tämän päivän - kohdalla lukee suoraan kynällä kirjoitettuna "PANIIIIIKKI". Ihme kyllä, se ei ole vieläkään iskenyt päälle. Kaikki laput yhtä lukuunottamatta on hoidettu pois päiväjärjestyksestä, ja sen yhdenkin varmaan vielä hirveellä sinnillä tässä suoritan kinkun paistumista odotellessa (fiksumpi kokki olisi ehkä vähän aikaisemmin tsekannut, kuinka painava kinkku tulikaan ostettua ja kuinka kauan sitä siis täytyy paistaa... pitkähkö mutta varmasti tunnelmallinen jouluyö luvassa...)

Joulukuusi on perinteisesti koristeltu pojan koulun joulujuhlan jälkeen. Tämä on esimerkki omasta perinteestämme: Lapsuudenkodissani kuusi koristeltiin aina vasta aattoaamuna. Muistan, kuinka ihanaa oli heti herättyä kiskoa tonttulakki päähän ja hipsiä koristelupuuhiin. Pitkään halusinkin vaalia tätä perinnettä myös omassa kodissani, mutta sitten aloin ajatella, että kun joulukuusi kerran on niin kovin ihana mutta niin kovin lyhytikäinen koriste, miksemme nauttisi siitä edes muutamaa päivää kauemmin. Olen hyvilläni tästä perinteestä. Kuusi täyttää koko kodin ihanalla tuoksulla ja tunnelmalla - joululla!

Oikein ihanaa joulua itse kullekin, miten ikinä sitä vietättekin!

Se on siinä!!!

Kyllä. Kylppäriremontti valmistui kuin valmistuikin. Keskiviikkona koitti ensimmäinen juhlahetki: pääsimme koeajamaan suihkut.

Torstaina remonttiporukka teki vielä loppusilaukset ja -siivoukset, viritteli hyllyt yms. ruuvattavat yksiköt paikoilleen - ja kurvasi pihasta pois viimeisen kerran. Melkein tuli ikävä. Melkein.

Panin Youtubesta soimaan Sing Hallelujah ja pompin hetken aikaa riemusta sen tahtiin. Mieli teki posauttaa samppanjapullo rikki kiukaan kylkeen, mutta 1) ei tämän urakan jälkeen hetkeen ole samppanjaan varaa, b) eihän sitä samppanjaa muutenkaan sillä lailla sopisi haaskata, ja III) siivottavaa on riittänyt ihan tarpeeksi ilman ylimääräisiä lasinsirujakin. Siideritölkillä kippistin ilmaa, kun ensilöylyihin istahdin.

Pidemmittä puheitta, kuvat puhukoot puolestaan. Ei tullut liian kirjava eikä liian tukkoinen eikä liian yhtään mitään vaan aivan tajuttoman ihana!!!

Homma etenee

Ensimmäinen remonttiviikko on mennyt yllättävänkin kivuttomasti. Lisähaasteensa logistiikkaan toi se, että miäs oli koko viikon työmatkalla, eli minun täytyi sovittaa omat jumppasalikäyntini (jotka tällä kertaa olivat käytännössä pakollisia peseytymismahdollisuuden takia) pojan treeneihin (jotka niin ikään olivat käytännössä pakollisia, samaisesta syystä), mutta hyvin onnistuimme sompailemaan.

Itse remontin teko ei ihan ensimmäisten meluisten vaiheiden jälkeen ole juurikaan meitä vaivannut. Talomme pohjapiirustus on juuri tätä tarkoitusta ajatellen hyvin kätevä: kylppäri ja kodinhoitohuone sijaitsevat talon perällä, minne pääsee kulkemaan suoraan takaovesta, ja kun keittiön ja kodinhoitohuoneen välinen ovi vain on kiinni, remonttialue on kokonaan eristetty muusta talosta. Näin ollen remontoijat ovat päässeet kulkemaan ja kuljettelemaan tavaroita sisään ja ulos aivan omaan tahtiinsa, minun tai koiran olemisiin tai tekemisiin mitenkään vaikuttamatta.

Tällä hetkellä on edetty jo tällaiseen vaiheeseen:

Hieman minua jo meinasi alkaa hirvittää, että onko tuo tehosteseinä sittenkin liian kirjava, tuliko tehtyä virhearviointi laattoja valitessa, enkö sittenkään ihan hahmottanut, miltä tuo laattamalli näyttää noinkin suurena pintana... Uskoisin kuitenkin, että ihan hyvin se kokonaisuutena sitten toimii, kun kaikki muut seinäpinnat ovat valkoiset ja lattiakin yksivärinen (tummanharmaa). Myös pojan näkemys oli kannustava (ja hilpeä):

Poika: Ei oo liian kirjava!
Minä: Niinno, onhan meillä kaikissa muissakin huoneissa yksi tehosteseinä, ja nekin ovat tosi kivoja. Sitä paitsi kyllä tuo jotenkin niinku kuvastaa meitä perheenäkin paremmin kuin sellainen kovin harmoninen yksivärinen. Toi on kuitenkin niinku että...
Poika: ...niinku että välillä on hyviä päiviä ja välillä sitten huonoja.

Niinno, itse olin ajatellut enemmänkin sen suuntaisesti, että me olemme kuitenkin suhteellisen eläväistä sorttia, vähän kuten tuo pintakin, mutta voihan sen noinkin nähdä.

Tänään onkin sitten ollut sellainen yhdenlainen päivä...

Heräsin kellon soittoon yhdeksältä, mutta jäin vielä sänkyyn köllöttelemään ja kyhnyttelemään koiraa. Koira siitä sitten siirtyi asunnon puolelle, mutta ei se kuitenkaan tuntunut lenkille hinkuvan, joten venyttelin kaikessa rauhassa. Sitten aloin ihmetellä asunnosta kuuluvia kummallisia ääniä ja kömmin katsomaan, mitä se koira oikein puuhaa. Mutta eivät ne äänet olleet peräisin koirasta - vaan remonttimieshän se siellä lappoi laattoja seinään hyväntuulisesti vihellellen. Hän oli kyllä ihan erikseen kysynyt, sopisiko hänen tulla lauantainakin jatkamaan urakkaansa, ja toivotin hänet tervetulleeksi, kunhan ei lauantailisää laskuta eikä nyt ihan kahdeksan aikaan ilmaannu. No, yhdeksän maissa hän oli kuulemma ilmaantunut, tullut takaovesta sisään omalla avaimellaan, sekoittanut laattalaastin varmuuden vuoksi ulkosalla ja ryhtynyt sitten toimeen.

Onpa hyvä vahtikoira meillä! Kyllä se tiellä ajavia autoja ja lintulaudan talitinttejä tarvittaessa räkyttää kitapurjeet lepattaen, mutta kotiin saa kyllä vieras mies kävellä kaikessa rauhassa sisään seiniä kopistelemaan ilman, että elikko korvaansa lotkauttaa...

Pojalla oli jääkiekkopeli hieman etäämmällä. Olin pitkin hampain suostunut autosuunnistamaan hänet sinne, kun ei kerran vaihtoehtojakaan ollut. Jo edellisenä iltana olin katsonut kartasta (vaikkakin minä ja kartta samassa virkkeessä ovat yleensä niitä kuuluisia viimeisiä sanoja), että reitti näytti hyvin suoraviivaiselta: isoa tietä ihan melkein perille asti, noin tunnin matka.

Riittävän hyvissä ajoin pakkasin junskarin ja varusteet autoon, käynnistin sen ja virittelin navigaattorin päälle. Sillä välin, kun puhelin etsi satelliittiyhteyttä, auto alkoikin kilkuttaa ja vilkuttaa punaista varoitusvaloa: jäähdytysneste lopussa. Taas. Sama vaiva oli korjattu noin kuukausi sitten, eli selvästikin siellä on jossain vuoto. Koska (kuten vakilukijat hyvin muistanevat) automekaniikka ei ihan vahvinta osaamisaluettani ole, katsoin viisaimmaksi siirtää junskarin ja varusteet toiseen autoon ja ottaa uuden starttiyrityksen.

Nyt pääsimmekin matkaan ja ajelimme kaikessa rauhassa sitä isoa tietä aikamme, kunnes navigaattori alkoi antaa lisäohjeita. Ja ennen pitkää löysimme itsemme jostain peltojen keskeltä, missä nyt ei mitenkään voi sijaita jäähallia, ei edes pienellä maalaispaikkakunnalla. Valehtelisin jos väittäisin, että pysyin tilanteessa harmonisen yksivärisen kylppärinlaatoituksen kaltaisena... Otimme käyttöön toisen navigaattorin (pojan puhelimesta), ja se opastikin meidät takaisin sivistyksen pariin - johonkin hiivatin nakkikioskille. Ei jäähallille. Mieliala oli edelleen hyvin vahvasti sen tehosteseinän mukainen. Palasimme taas minun puhelimeni navigaattorin pakeille. Tällä kertaa se löysi kyllä paikkaan, jossa jäähallin olisi kaiken logiikan mukaan kuulunut sijaita. Paikalla oli n. viiden auton parkkipaikka ja kyltti "jäähallin kahvion aukioloajat" - mutta ei varsinaista viitettä siihen, missä tarkalleen se itse jäähalli oli. Ja koska olimme tässä vaiheessa jo inasen myöhässä, ei pojan joukkuekavereitakaan ollut näkyvissä vinkkinä siitä, että olimme oikeassa paikassa. Lähdimme kuitenkin varusteinemme sompailemaan ja löysimme kuin löysimmekin lopulta oikeaan paikkaan.

Onneksi pojan joukkue sentään voitti tiukan kamppailun kovatasoista vastustajaa vastaan, että sen puoleen ei ihan hukkareissu ollut. Lounastimme Subwayssa, koska keittiömme ei edelleenkään ole kovin kutsuvassa tilassa - varsinkaan, kun nyt näyttää vahvasti siltä, että myös liesituuletin on sanonut sopimuksensa irti tähän samaan saumaan.

Kun viimein saavuimme takaisin kotiin (eksymättä edes matkalla!), oli jo melkein sellainen olo, että kyllä tässä elämä voittaa. Koiran ulkoilutusta lukuun ottamatta ainoana suunnitelmana oli paiskata ahteri sohvaan ja olla irrottamatta sitä siitä enää koko loppuiltana... Minä keitin itselleni mielestäni oikein ansaitun kupillisen kahvia ja istuin tähän blogin ääreen, poika halusi lämmittää kaurapussin kipeytynyttä selkäänsä hoitamaan.

Kilin-kolin-räksis-paiskis-poks.

Mikron kupu oli juuttunut kiinni aluslautaseen. Sitä irrottaessaan poika tuli tempaisseeksi sen aluslautasen lattialle. Se oli lasia. Paino sanalla oli. Siinä meni vähän niinku sitte se viimeinenkin ruoanlaittoväline tästä huushollista...

Jos nyt hakemalla hakee hyviä puolia tästäkin päivästä, niin ainakin se on vahvistanut sitä näkemystä, että oikein hyvät laatat tuli kylppäriin valittua. Just meidän näköiset.

Ny rempataan

Jo silloin kuutisen vuotta sitten, kun päätimme ostaa tämän talon, totesin, että kylppäri- ja saunaosaston kanssa pystyy kyllä elämään, mutta se on sitten ehdottomasti ensimmäisenä remonttilistalla, jahka budjetti talokauppojen jälkeen elpyy. Selvästikään talon rakennuttaja ei ole ollut samanlainen himosaunoja ja sarjasuihkuttelija kuin me, sillä kaikesta näkee hyvin selvästi, että pakettitalon perusratkaisuilla ja halvimman kautta on menty. Mutta kokoa sentään on reilusti, sekä kylppärillä että saunalla, mikä on yksinomaan positiivinen seikka (kaikilta muilta kanteilta katsottuna paitsi remonttikustannuksia laskettaessa...)

Hieman minua ihmetytti (ihmetyttää edelleen), miten vuonna 2004 rakennettuun taloon onkin pykätty näin tyylipuhtaan ysärihenkinen kylppäri! Tässä siis vielä katsaus menneeseen:

Kaksi suihkua, plussaa. Paitsi että toisesta on kylmävesiputki jotenkin jumissa, joten sillä voi ottaa vain kuumia suihkuja heikolla paineella. On sattuneesta syystä aika vähällä käytöllä.

 

On se sentään vihreää. Sininen olisi voinut olla jo deal-breaker. Huomaa lattialaatoituksen selkeästi erilainen vihreän sävy, joka ei oikeastaan edes sovi yhteen seinien kanssa.

Naulakoita ja hyllyjä on tarpeeksi. Saunan ovessa on outo mötikkäkahva ja löystyneet saranat.

Maailman perinteisin sauna maailman perinteisimpine Helo-kiukaineen. Ei maailman parhaita löylyjä tarjoa, mutta onhan tuolla tarjennut. 

Tästä siis lähdettiin. Tänään klo 08:00 oli urakan määrä alkaa, mutta klo 07:40 kaarsi rempparemmin auto pihaan, ja siitä se sitten lähti. Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun jo alkoi jumalaton pauke, kalske, pärinä, surina - ja haukunta. Koira ei ihan ymmärtänyt, miksi tänne tulee jotain ihmisiä (hänen lemppariiiiii), jotka eivät sitten kuitenkaan leiki hänen kanssaan vaan panevat vain hänen kotiaan päreiksi. Ei ihan lemppariiiiii. Sulkeuduimme koiran kanssa työhuoneeseen, jossa melutaso pysyi siedettävänä, mutta jostain syystä minä koin sitä rakenteita pitkin kulkeutuvaa työkoneen ääntä kuunnellessani hyvin vahvoja mielleyhtymiä hammaslääkärin poraan, mikä ei tehnyt kokemuksesta ainakaan yhtään miellyttävämpää.

Niin tai näin, kuusi tuntia myöhemmin kylppäri näytti tältä:

Tämä on kodinhoitohuone, josta en hoksannutkaan ottaa ennen-kuvaa. Mutta tästäkin kuvasta näkee sen suurimman syyn, miksi tätäkin huonetta vähän kohennetaan: vihreä lattialaatta plus beige välitilalaatta. Anteeksi nyt, mutta Stevie Wonderko tässä on stylistinä ollut..? Nämä molemmat laatoitukset siis lähtevät nyt vaihtoon, mutta kaapistot (vaalean beigen sävyisine ovineen) palautetaan entisellään takaisin.

Mutta tällä hetkellä ne kerpeleen kaapit kököttävät katollaan keskellä keittiön lattiaa. D-uh.

Sarjassamme asioita, joita emme ehkä ihan loppuun asti tulleet ajatelleiksi: Kun ne kodinhoitohuoneen kaapistot tosiaan täytyy lattian uusimisen ajaksi irrottaa, niin johonkinhan ne siksi aikaa täytyy myös sijoittaa säilytykseen! Eivätkä ne ulkoilmaakaan kestä. Jepujee. Koska muutenhan tällaisen kylppäriremontin keskellä eläminen olisikin ihan liian helppoa ja hauskaa...

Mutta kyllä me kestetään. Kyllä tuohon ruokapöydän toiselle reunalle vielä juuri ja juuri istumaan mahtuu (kunhan ei vatsaansa ihan killilleen syö, että pääsee vielä kiemurtelemaan poiskin). Jääkaapille ja hellalle pääsee kyllä, ja astianpesukone toimii normaalisti. Taidamme kyllä silti ottaa tämän ajan vähän niin kuin retkeilyhenkisesti, napostella enempi/vähempi einespohjaista murkinaa olkkarin pöydän ääressä ja käydä tiuhaan Hesellä. Poika kiittää.

Eikähän tämä kestä kuin suunnilleen kuukauden. Kuukausi menee tosi nopeasti. Esimerkiksi siitä vatsatautiepidemiastamme on mennyt jo reilu kuukausi, ja ihan tuoreessa muistissa se vielä on. Eihän tässä jää välistä kuin, lasketaas nyt, ööö, ehkä noin kaksikymmentäviisi sauna- ja suihkukertaa. Ja märkäeteisen poikkeusolosuhteissa tarvitsee pestä vain ehkä noin kaksikymmentäkolme koneellista pyykkiä. Ja yksi päivä tästä on jo mennyt. Ihan iisi rasti.

Mutta sitten kun saan lottovoiton seuraavan kuningasidean suuresta remontista (no olisihan se tuo keittiökin jo kasvojenkohennuksen tarpeessa kieltämättä...) niin pyytäisin ystävällisesti kertomaan itselleni aika painokkaalla äänensävyllä, että remontin ajaksi kannattaa lähteä kokonaan evakkoon!!!

Aika aikaa kutakin

Meillä alkaa kohtapuoliin kylpyhuoneremontti. Ihan silleesti pientä pintaremonttia vain, mitä nyt sauna ja kylpyhuone pannaan lattiasta kattoon ihan kokonaan uusiksi ja kodinhoitohuoneen lattia samalla vauhdilla, koska se sama nykyisellään aika susiruma laatoitus jatkuu suoraan kylppäristä kodinhoitohuoneeseen. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että koko kodinhoitohuonekin täytyy purkaa atomeiksi ja koota takaisin, vaikkei siellä edes kalusteita vaihdeta. Koska ilmeisesti maailmassa on sellainen hassu pikku virhe, että lattialaattoja ei saa näppärästi vain sujautettua sinne kaapistojen alle sillä välin, kun joku vähän vain roikottaa sitä kaapin reunaa ilmassa...

Eli ihan kauhea hässäkkähän siitä on tulossa. Itse emme toki aio panna tikkua ristiin vaan tilaamme koko hoidon tutulta, ammattimaiselta remppaporukalta. Viksumpi olisi ehkä silti ajoittanut urakan esim. kesälomaan niin, että olisi päässyt remontin alta kokonaan evakkoon, mutta aina joskus sitä sisustusvimma voittaa järjen äänen. Olen niin kauan haaveillut tuon kylppäriosaston uusimisesta, että nyt kun budjetti vihdoin saatiin kokoon, en malttanut odottaa yhtään ylimääräistä hetkeä.

Niin että kohta sitä sitten ollaan noin kuukauden verran ilman pesumahdollisuutta. Ihan helppo nakki perheessä, jossa normaalisti sauna lämpiää 5-6 päivänä viikossa ja suihkussa käydään niinä muinakin päivinä... Onneksi tämä tiuha saunomis- ja suihkuttelutahti johtuu nimenomaan siitä, että joku meistä käy joka päivä jonkinlaisissa urheilutreeneissä, ja niissä treenipaikoissa toki on myös peseytymistilat, joten pienellä tottumusmuutoksella ja isommalla varustekassilla tästä selvittäneen jotenkuten. Ja remonttiajasta noin viikon sentään vietämme lomamatkalla uima-altaiden ja meren äärellä. Lisäksi olen aktiivisesti vihjaillut kaikille kavereille, että nyt jos koskaan olisi tosi hyvä sauma kutsua meidän perhe esim. saunailtaan...

Tuollainen remonttihan tulee kaiken kaikkiaan ihanan edulliseksi, joten päätin samaan konkurssiin uusia myös suurimman osan kylpypyyhkeistämme uusiin väreihin sopiviksi. (Joku lukijoista saattaa muistaakin, että värien mätsääminen on minulle pakkomiel aika tärkeä asia...) Kiikutinkin jo kierrätykseen kaksi pussillista pyyhkeitä. Siitä hyvästä tunsin vahvan piston viherpiiperöisessä sydämessäni: Miten paatunut pinnallinen materialisti olenkaan, kun ihan uusia ja hyviä pyyhkeitä heitän pois vain värien takia?!?

Köh. Niistä pyyhkeistä suurin osa oli häälahjaksi saamiamme ja pari ajalta ennen kuin olimme miähen kanssa edes tavanneet. Meillä on takana yhteistä taivalta kohta 17 vuotta, ja häistäkin tulee kesällä kuluneeksi 14 vuotta. MIHIN aika oikein menee?!? Tosin Marimekon kunniaksi mainittakoon, että melkein uudenveroisia ne häälahjapyyhkeet vielä olivat, ihan täysin värinsä, kuosinsa ja paksuutensakin säilyttäneet. Mutta silti, olihan noilla jo käyttöikää ihan hyvin ehtinyt kertyä. Ja toivottavasti niistä vielä jollekulle jossain muodossa on iloa. Vielä kun jotenkin saisin suostuteltua miähen luopumaan siitä ensimmäiseltä yhteiseltä ulkomaanmatkaltamme ostetusta karmaisevasta Karvinen-aiheisesta froteerätistä...

Ei muuta kuin syvä hengitys ja vahva usko siihen, että lopputulos on sen kaiken vaivan arvoista. Ennen- ja jälkeen-kuvia laitetaan jossain vaiheessa.

Jälkimainingeissa

Joulupukki oli tänä vuonna ihan erityisen taitava. Lahjoja tuli huomattavasti edellisvuosia vähemmän, mutta ne olivat kaikki oikein onnistuneita. Jopa pojan saamat pehmeät paketit olivat ilmeisen mieluisia, koskapa hän puki ne kaikki saman tien ylleen. Eli lopulta hänen aattoillan eleganssiinsa kuuluivat (pienen väännön jälkeen puetut) pyhähousut ja nappipaita, sigamagee kultakirjailtu Simpsons-T-paita, Tapparan fanipaita, Adidas condivo -verkkahousut (ne kauan ja hartaasti himoitut "majut") ja jääkiekkohanskat. Tosin jonkin ajan kuluttua hän luopui kaikista edellä mainituista ja kääriytyi tyytyväisenä uuteen kylpytakkiinsa.

Itse ilahduin melkeinpä eniten yhdestä lahjasta, jota en saanut: Poika kertoi, että hän muisti minun ihastuneen ikihyvikseni bändiin nimeltä Three Days Grace, ja hän olisi halunnut ostaa minulle kyseisen bändin levyn, mutta sitä ei siihen hätään mistään löytynyt. Tykkään tosiaan bändistä ihan hirmusti, ja minusta oli ihan mielettömän ihana ajatus, että poika oli tämän asian muistanut. Mutta kovin mieluinen oli myös se kirja, jonka hän sitten oli pukinkonttiin sujauttanut (Lisbeth Salander -sarjaa jatkava Se mikä ei tapa) - otan yleväksi tavoitteekseni saada sen luettua juhannukseen mennessä.

Yhdet sukulaiset olivat ottaneet ilahduttavan riskin ja valinneet lahjasuklaaksi Budapestia. Olen tietääkseni jotakuinkin ainoa ihminen maailmassa, joka pitää kyseisistä konvehdeista. Oi harmittava takaisku, kun täytyi mussuttaa koko laatikollinen ihan omaan napaan...

Toiset sukulaiset puolestaan lahjoittivat meille keittiöpyyhkeitä. Minusta ne vain ovat ihan liian kauniita kaapinoven sisäpuoleen piilotettaviksi, joten tälläsin ne ruokapöytään. Tekevät mielestäni oikein iloisen, lämpöisen, jouluisen tunnelman - ja mikä tärkeintä, mätsäävät myös The Ränkylään:

(joo, tiedetään, kätevämpi emäntä olisi vaivautunut silittämään ne - mutta hei, joululoma...)

Minun joululomanihan ei tunnetusti liian pitkä ollut. Kapinallisena (lue: laiskana ja rättiväsyneenä) kylläkin venytin sitä vielä tapaninpäivään, mutta sunnuntaista alkaen olen puurtanut työn touhussa. Ei vain tuo työmoottori tunnu ottavan täysiä kierroksia sitten millään. Tänäänkin taas löysin itseni naputtelemasta tyhjänpäiväistä nettipeliä ja hoilaamasta täyttä kurkkua Axl Rosen mukana Oo-ooo-oh sweet child of miiiiineeeeee... Tilanne olisi ehdottomasti vaatinut suklaata, mutta kun joku (yhtään en tunnusta tiedä kuka...) oli ne kaikki Budapestitkin jo ahminut, Geishoista puhumattakaan.

Mutta sitten se iski tajuntaani: Olihan minulla jäljellä vielä se pähkinäsuklaalevy, jonka rakas ihana lapsukaiseni oli kirjan lisäksi minulle lahjoittanut! Oh sweet child of mine!!!

Sen voimalla. Tulta päin, työvuoren läpi ja kohti uutta vuotta.

Kun meikämamma lampun osti

Minun nuoruudessani oli tasan yhdenlaisia lamppuja. Tai no, kahdenlaisia: 40- ja 60-wattisia, mutta nekin sopivat kyllä yhtä lailla kaikkiin valaisimiin.

Kyllä oli ennen kaikki asiat paremmin.

Nykyään joka halvatun tuikkuun tarvitaan erilainen polttimo. On lediä ja halogeeniä ja E-koodia ja GU-arvoa ja lumeneita ja ties mitä hieroglyfejä paketin kyljessä. Päällisin puolin ihan identtisiltä näyttävät lamput ovatkin kiinni ihan erilaisissa kannoissa. Ja joka halvatun tuikkuun pitää saada just oikeanlaisella kannalla varustettu lamppu, muuten ei valkeus tule, ei.

Arrrrrgghhh.

Ja sitä paitsi, huikeista lupauksista huolimatta nämä nykylamput eivät myöskään kestä kuin pari hassua ohikiitävää hetkeä, ennen kuin pimenevät. Ainakin meillä saa ihan yhtenään olla lamppuja vaihtamassa. Ja 80 % lampuistamme on sellaisia, joita ei tämän naisen logiikalla vaihdeta. Vanhan hyvän ajan kierrekantojen kanssa minä vielä juuri ja juuri pärjään, mutta ne pistoketyyppiset halogeenit yms. kummajaiset menevät korkealta ja kovaa minun ymmärryskykyni ja sorminäppäryyteni yli.

Arrrrrgghhh.

Lähdinpä tänään sitten taas lamppuja ostamaan, kun keittiössä alettiin olla jo melkein pelkän jääkaapin ja liesituulettimen valon varassa. Olin sentäs fiksuna jättänyt yhden vanhan lampun rasian malliksi, että osaisin ostaa oikeanlaisia. Päätin samalla reissulla myös viedä lehdet, pahvit ja pari kassillista vanhoja vaatteita kierrätykseen, kun kierrätyspiste kerran samalla parkkiksella sijaitsee.

Roskapussi tulvi. Pyysin poikaa viemään sen. Vastaukseksi sain sen esiteinin yleisimmän ajanmääreen, ihan kohta. Miäs hermostui ja vei ne roskat. Motkotin miähelle, ettei lapsi ikinä opi ottamaan vastuuta, jos kaikki lopulta tehdään hänen puolestaan, kun vain tarpeeksi kauan vetkuttaa.

Miäs mainitsi, että toisenkinlaiset lamput olivat lopussa, hänellä oli tallessa palanen sellaisen rasiaa. Sijoitin sen palasen käsilaukkuuni ja köijäsin lehdet, paperit ja vaatteet ovensuuhun odottamaan. Lähdin hakemaan sitä itse tallettamaani lampunrasiaa. En löytänyt sitä mistään. Räjähdin raivoamaan miähelle siitä, että hän oli pannut sen roskiin kysymättä minulta ensin ("Minulla ei ole tapana jättää roskia pöydälle. Jos minun jäljiltäni on pöydällä jotain roskaksi luokiteltavaa, sille on varmasti hyvä syy!!!").

Edelleen raivokkaasti jupisten kiskoin takin ylleni ja kengät jalkaani ja päätin yrittää sokkona arvata, millainen sen lampun pitikään olla. Eteisessä tajusin, etten ollut meikannut enkä kammannut tukkaani. Minulla ei ole tapana normiarjessa kovin paksulla telalla pärstääni paklata, mutta myöskään ihan suoraan riihenseinästä sängystä repäistynä en suostu ihmisten ilmoille - edes lähikauppaan - lähtemään. Riisuin kengät ja kampasin naamani, toppatakki yllä edelleen. Puin kengät uudelleen. Tajusin ottaneeni väärän käsilaukun. Ja kyllä, olen juuri niin typerä ja turhamainen, etten myöskään suostu ihmisten ilmoille - edes lähikauppaan - lähtemään, jos kenkäni ja käsilaukkuni eivät mätsää. Riisuin kengät hakeakseni toisen käsilaukun. Sitä kaapista kaivellessani huomasin sen tyhjän lamppurasian - olin unohtanut sen naulakon päälle rahapussia ottaessani. Ohohuppista. Suoritin hieman nöyrtymistä, anteeksipyytelyä ja matelua miähen edessä.

Lopulta, yli puoli tuntia sen jälkeen, kun olin alun perin pukenut toppatakin ylleni, pääsin matkaan. Vein kierrätyskamat kierrätykseen ja lampsin lamppuhyllylle. Löysin rasiani mukaiset lamput. Tajusin jättäneeni sen miähen antaman rasianpalasen siihen toiseen käsilaukkuun. Latelin suunnilleen koko kirosana-arsenaalini, ennen kuin suoritin vaihteeksi hieman nöyrtymistä, anteeksipyytelyä ja matelua ja soitin miähelle. Hän kaivoi sen muistilapun esiin ja kertoi tarvittavat avainluvut.

Tätä se sitten on, kun on sitä melskaa. Kauhealla häslingillä ja kiukulla pusketaan joka suuntaan, eikä missään tekemisessä ole ajatus mukana. Huokaus. Mutta nyt on sentään kämpässä valoisaa.

Ja joulutunnelmakin leviää pikkuhiljaa pitkin nurkkia. Ja mistäs muustakaan kuin The Viinilaatikosta alkaen:

En se minä ollut, se oli Pirkka... Nimittäin Pirkka-lehteä pläräillessäni bongasin jostain nurkasta tämän koristeluidean: "Ota ränkyläisin oksa, jonka löydät, ja koristele siitä joulupuu." Ja kun syysmyrsky oli sopivasti heittänyt ihan postilaatikollemme tuollaisen erittäin ränkyläisen oksan, niin siitähän se ajatus sitten taas lähti... Löytyipähän vihdoin käyttöä noille led-tuikuillekin, jotka ovat jo vuosia odotelleet laatikonpohjalla tositoimiin pääsyä. Omasta mielestäni koristeesta tuli oikeasti aika hieno, vaikka kuva (typerine akvaarion heijastuksineen) ei ehkä ihan teekään sille täyttä oikeutta.

Valoisaa mieltä itse kullekin!

Pelhanan mulkut

Viime kesänä kasvinretaleeni pelastanut supersankari, naapurin rouva, mainitsi ohimennen, että oreganoni juurakossa on muuten sitten muurahaispesä. Hävitin tietysti sen oreganon oitis (eipä meillä sille juuri käyttöä ollutkaan), mutta myöhäistähän se oli. Tänä keväänä huomasin harmikseni, että koko yrttimaani suorastaan kuhisi noita pirkaleen pikkuvipeltäjiä.

Koska historia ei ole minua opettanut vaan edelleen jästipäisesti kuvittelen nauttivani pitkin kesää oman ryytimaan antimista, ei minkään pääkallomerkillä varustetun muurahaismyrkyn käyttäminen tuntunut hyvältä ajatukselta. Päätin kysyä neuvoa Facebook-ystäviltäni, koska tiedän, että siihen joukkoon mahtuu useitakin puutarhan supersankareita. Sainkin aivan ihanan paljon vastauksia, ja ajattelinkin nyt listata ne tähän, josko niistä olisi jollekulle muullekin hyötyä. Siispä:

Vinkkejä luonnonmukaiseen muurahaistorjuntaan ((c) meitsin frendit):

• Ihan vain runsas kastelu; murkut viihtyvät kuivassa. Tämä selittääkin hyvin sen, miksi ne juuri minun tiluksilleni ovatkin niin runsaslukuisina pesiytyneet...
• Kiehuva vesi. 
• Nokkosvesi: ämpäriin nokkosia ja vettä päälle, muutaman päivän liuotus ja sen jälkeen vesi kasvimaalle
• Kaneli. Oiva tilaisuus myös kokeilla, mitä käy jos kanelilla käsiteltyyn kasvimaahan istuttaa basilikan - tuleeko siitä kanelibasilika?
• Suola; kulkureitille ripoteltuna tai kasteluveteen liotettuna
• Ruokasooda. Onko jotain toimenpidettä, mihin ruokasooda EI kävisi?!?
• Minttu. Siis ihan mintun istuttaminen kasvimaahan. Sivutuotteena oiva tekosyy juoda kesällä paljon mojitoa!
• Maissijauho.
• Mäntysuopavesi.
• Sahrami. Tämä saattoi kyllä olla herja, mutta mikäs siinä, jos haluaa keltaisen kasvimaan.
• Vadelma-FunLight; makea vadelma houkuttaa murkkuja ja aspartaami koituu niille kuolemaksi. Jos minulta kysytään, tuholaistorjunta onkin ainoa järkevä käyttötarkoitus aspartaamille...
• Chilijauhe.

Siinä sivussa virisi myös yleistä keskustelua kyseisestä yrttimaastani. Mainitsin, että eipä se kovin hedelmällinen pläntti ole, koskapa edelliset asukkaat ovat suuressa viisaudessaan perustaneet sen suoraan suuren koivun juureen ja lisäksi maaperä täällä on tosi savista. Yksi ystävätär totesi, että varmaan tarvittaisiin kasvulaatikko tai vähintään suodatinkangas, jotta mullan ravinteista saataisiin jäämään yrteillekin jotain. Vastasin, että tokihan siinä nyt suodatinkangas on, mutta siitäpä sainkin idean: Ehkä kannattaisi tyhjentää se koko yrttimaa nyt, kun se on vielä tyhjänä (olen nääs ollut tosi laiska varovainen yöpakkasten suhteen ja lykännyt istutuksia) ja tarkistaa suodatinkankaan kunto. Samaan syssyyn voisi sitten tyhjentää puoli maustekaappia niiden pelhanan mulkkujen niskaan.

Ja sangen epätyypillisesti jopa tartuin saman tien toimeen elikkäs lapionvarteen. Kaivoin ja kaivoin ja mitä syvemmälle pääsin, sitä syvemmin tyrmistyin: Eihän siellä helevata soikoon mitään suodatinkangasta ollut!!! Olin näköjään taas sortunut rakkaaseen helmasyntiini olettamiseen: kun tähän muuttaessamme löysimme viereiseltä isommalta kasvimaaltakin sellaisen suodattimen - noin kahden sentin syvyydestä! - niin tietysti kuvittelin, että siinä pikkupläntilläkin sellainen on. Jepujee. Onneksi odotin vain viisi vuotta ennen kuin tarkistin asian...

Mutta nyt on kuulkaas ryytimaalla rotia! Murkut saivat ensi hätään niskaansa runsaasti mäntysuopavettä ja suolaa, ja ainakin äkkiseltään ne katosivat näkyvistä. Jos ne vielä kehtaavat ilmaantua takaisin, käyn läpi tuon koko listan vaikka järjestyksessä. Minuahan eivät alle sentin mittaiset jallita, prkl!

Koivunjuuren silpomiseen käytin miästyövoimaa. Vaikka olisinhan minä sen varmasti itsekin saanut hakattua, olenhan kova tyttö bodaamaan, mutta mitä sitä turhaan rasittaa itseään... Tästä näkee myös hyvin, kuinka kummalliseen paikkaan kasvimaa on tosiaan pykätty.

Sitten vain suodatin paikalleen ja multaa päälle...

...ja ei muuta kuin siementä vakoon! Istutin esim. retiisiä, salaattia, tilliä ja persiljaa...

...joka ottikin heti kelpo kasvupyrähdyksen! Noeivais, löysin tämän tupsun mansikkamaasta (joo, köh, olen toooosi etevä puutarhuri).

Ei muuta kuin satoisaa kesää odotellessa. KIITOS vielä kerran ihanille, avuliaille ystävilleni!

Viinilaatikko revisited

Kyse on siis siitä kuuluisasta, omin pikku rähmäkäpälin tuunatusta The Viinilaatikosta (jos joltain on tämä suuri menestystarina päässyt menemään ohi, niin sen voi kerrata täältä).

Kynttiläkausi alkaa olla taas takanapäin, joten viinilaatikkokin oli jo kannella suljettuna odottelemassa kesävarastoon siirtoa. Mutta niin hieno ja käytännöllinen kapistus kuin se onkin, se ei jostain syystä kuitenkaan itse sinne varastoon kävellyt. Ja kun yhtälöön lisätään se näköjään jo vakioksi muodostunut tosiseikka, että rairuohoni ei tänäkään vuonna suostunut itämään, niin siitähän se ajatus sitten lähti...

Hellävaraisesti irrottelin ruukkunarsissiasetelmasta yhden yksilön ja istutin sen muovimukiin, jonka pohjan rei'itin ja sijoitin suojaruukun virkaa toimittavaan pahvimukin (kyllä, ymmärrän että mukit olisi ollut järkevämpi sijoittaa toisin päin, vaan kun ne eivät menneet sisäkkäin kuin tässä järjestyksessä). Kaivoin mukin ruukkurakeiden sisään, naamioin näkyviin jäävän osan kaistaleella kreppipaperia ja ripottelin juurelle koristemunia.

Ja ta-daa, iloista pääsiäistä!

Väripesua

Ikea se on sitten jännä paikka. Sinne lähtiessään sitä ei ollenkaan tiedäkään, mitä kaikkea sitä itse asiassa tarvitseekaan - ja sieltä tullessaan sitä ihmettelee, miten onkaan voinut siihen asti pärjätä ilman niitä monen monituisia löytöjä. Markkinointineroutta, ei voi muuta sanoa, miten ne ruotsalaiset aina osaavatkin.

Minäkin pistäydyin tässä taannoin pitkästä aikaa länsinaapurin ylpeydessä. Halusin löytää makuuhuoneeseen lisämaton, jotta koiran ei tarvitsisi sängystä pois hypätessään laskeutua liukkaalle lattialle - eihän se sellainen ole kellekään hyväksi, saati sitten töppöjalalle, jonka lonkat eivät ole ihan parasta A-ryhmää (Fanilla on D-lonkat; seikka, joka on tietysti harmillinen mutta jonka ei pitäisi kovinkaan merkittävästi koiran elämän laatuun tahi pituuteen vaikuttaa). Ja toki ajattelin siinä sivussa katsella vähän muitakin juttuja, ainakin säilytyslaatikoita eteisen varastohuoneeseen.

Senhän voi arvata, miten siinä käy, kun tällainen intoesteetikko lähtee valmiiksi avoimin mielin sinne myynninedistäjien mestariluokan temmellyskentälle. Siinähän vierähti tovi jos toinenkin - ihanaa ikiomaa laatuaikaa! - ja ostoskärry täyttyi tasaista tahtia.

Löysin ihanan tuntuiset päälliset sohvatyynyihin. Keltaiset. Keltaista meillä on olohuoneessa ollut tehostevärinä hieman jo ennestään, joten sopihan sitä sitten lisätäkin. Joten metsästin vielä tyynyjen sävyyn sopivat kynttilätkin.

Keittiöön puolestaan löysin mahtavat, kirkkaanoranssit tabletit. Ja niihin sopivia lautasliinoja. Ja tietysti myös kynttilät. Ihan huikee setti! (Ja saletisti mätsää myös siihen surullisenkuuluisaan kahvinkeittimeen...)

Nämä löytöni jopa toimivat kotiympäristössä juuri niin kuin olin sieluni silmillä kuvitellutkin (seikka, joka ei ole mikään itsestäänselvyys - onpahan niitä vikatikkejäkin tullut aikojen saatossa tehtyä vähintään riittävästi). Ainoastaan olohuoneen beigensävyinen matto hieman nihkeili niiden keltaisten tehosteiden kanssa. Sormeni syyhysivät vaihtamaan sen johonkin tummempaan, mutta en millään olisi raaskinut siitä vallan luopua, sillä se on rakkaan mummini meille häälahjaksi ostama ja oikeasti tosi hyvä matto. Aikani pyörittelin tätä dilemmaa, kunnes ykskaks hiffasin, että siinähän se ratkaisu oli, aivan silmieni alla, oli ollut siinä kaikki ne viisi vuotta, jotka olemme tässä asuneet: Keittiön pöydän alla oli iso, tummanruskea matto, jossa on suorastaan kellertävän sävyisiä kuteita seassa!!! Ja ei kun matot vaihtoon ja voi että tuli hyvä!

Katso vaikka itse:

Olkkari-kollaasi (pahoittelen kännykkäkuvien värintoiston laatua, mutta olen toistaiseksi saanut hankittua tuollaisen päheen kollaasintekosovelluksen vain kännykkään). Keskellä on yksityiskohta suuresta taulusta, josta tehostevärit on haettu. Ja kuten tarkimmat saattavat puukukka-kuvan taustasta havaita, niin ovathan meidän olohuoneen seinätkin keltaisen sävyiset. Tuo tapetti tosin on sangen korkealla vaihtolistallani, mutta isäntä on kyllä aika napakasti todennut, että me emme aio ruveta esim. 300-litraista akvaariota siirtelemään ihan vain siitä riemusta, että rouva saa vaihtaa täysin moitteettomassa kunnossa olevan tapetin pikkiriikkisen erisävyiseen... (hitto miten ärsyttävää, kun se on oikeassa)

Ja keittiö. Huomatkaa myös tuunatun viinilootan uusi asetelma. Hauskana bonuksena jopa D-vitamiinipurkki sopii sävyyn niin hyvin, että sitä kelpaa pitää keskellä pöytää muistuttamassa lisäravinnetarpeesta.

Ja eivätkö nuo päittäin vaihdetut matot toimikin hyvin! Beige matto istuu just eikä melkein keittiön kaappeihin ja tummanruskea puolestaan olkkarin sohviin. Ihan pienillä jutuilla saatiin molempiin huoneisiin ihan uutta tunnelmaa!

Jaa se makkarin matto? Ostin minä senkin. Ja niitä säilytyslaatikoita. Jotka tulivat totisesti tarpeeseen... Loppuhuipennuksena eteisen varastohuone ennen ja jälkeen (herkimpien ja/tai siivoushulluimpien lukijoiden kannattaa ehkä sulkea se ennen-kuvan puoleinen silmä):

Siistii! (sanan molemmissa merkityksissä)

Nyt alkaa jo hirvittää!

Ihmisten, jotka eivät oikeastaan tunne minua, voi olla vaikea hahmottaa, mitä tarkoitan sanoessani, että kädentaitoni todellakin ovat olemattomat - ne, jotka minua tuntevat, ovat puolestaan todennäköisesti saaneet sen verran monet sen verran makeat naurut kustannuksellani, että pointti on tullut aika selväksi. Sanoisin, että evänsä reväyttänyt hylje suoriutunee käsityö-tyyppisistä askareista selvästi minua paremmin.

Esimerkiksi sellainen simppeli toimenpide kuin nimilapun ompeleminen pojan pelipaidan selkämykseen kirvoittaa joka kerran ihan kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tietenkin pitkät rimpsut kirosanoja: Miksi minulla onkin käynyt niin surkea tuuri, että on pitänyt puolisoksi osua tyyppi, jonka sukunimessä on 10 kirjainta?!? Olisi pitänyt kaukaa viisaana naida vaikka joku kiinalainen, jonka nimi on Li, olispahan ollut paljon pienempi nimilappu ommeltavaksi...

Mutta siis. Nyt on tapahtunut jotain. Ei kai tämä vain ole sitä keski-iän oireilua..?

Ensin syntyivät ne joulukortit. Luulisi, että niistä olisi riittänyt ihmetystä koko loppuiäksi, mutta ehei. Ei edes loppuvuodeksi.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi miäs osti oikein laatikkoon pakatun viinin.

Oli muuten oikein hyvää, pehmeää ja maukasta punkkua, voin suositella! Pullon tyhjettyä aloin miettiä, mitä tuolle laatikolle tekisi. Vähän säälihän sitä olisi roskiinkaan heittää, hyvää vankkaa laatikkoa, mutta toisaalta, melkoinen riesahan se olisi nurkissa pyörimässä ihan vain siltä varalta, että sille joskus keksii jotain käyttöä.

Äkkiä minulle tuli ihan outo olo. Sellaiselta ei ollut tuntunut koskaan ennen. Tuunausinspiraatio iski! Eikä se mennyt ohi, vaikka kuinka yritin rauhoittua ja muistutella itseäni siitä evänsä reväyttänyt hylje -jutusta. Tunsin suorastaan pakottavaa tarvetta ryhtyä oitis tuumasta toimeen. Joten...

Asiaankuuluvasti illan pimeinä tunteina (erotuksena siis päivän pimeistä tunneista; pirkaleen epätalvi!) tartuin spraymaaliin. Jota meillä sattui olemaan varastossa ihan siitä syystä, että kesällä tuunasin sillä mustan kukka-amppelin valkoiseksi (hmmm, tämä tauti on siis ilmeisesti hiipinyt päälle salakavalasti pikkuhiljaa?). Kaksi kerrosta maltoin suihkuttaa, vaikka vielä kolmaskin olisi ehkä ollut hyvä, mutta kun sormeni syyhysivät jo jatkamaan projektia:

"Äiti mitä sä ostit kaupasta, kun tää kassi painaa näin paljon?" - "Pikkukiviä." - "Eiku oikeesti?!?" - "Niin, oikeesti."

Viimeistelyksi vielä hieman koristerakeita (minä alan olla jo vakiasiakas askartelukaupassa, voi kiasus sentään!) - ja TADAA!!! Jouluinen asetelma on valmis. Katekiviä taidan tosin ostaa vielä vähän lisää ja ehkä mallailla jotain havujakin johonkin reunalle, mutta olen kovin tyytyväinen lopputulokseen jo nyt. Minä halusin sijoittaa asetelmaan tuon pienen hyasintin, mutta tuli mieleeni, että tämähän toimisi myös kivana adventtikynttelikkönä, on juuri passelin kokoinen neljälle perus-kruunukynttilälle. (Näin saimme aasinsillan adventtiin ja perusteen linkittää tämän jutun Valokuvatorstaihin.)

Ja kun kansikin on tallessa, voi sesongin jälkeen vain poistaa koristeet, sulkea lootan kivineen ja ripustaa sen varaston naulaan seuraavaa käyttökertaa odottamaan - kätevää vai mitä. Tosin varmaan tuo ulkoilmaakin sen verran kestää, että ainakin katteen alle terassipöydälle siihen voisi piilottaa vaikka pikkuvaasit ja niihin leikkokukkia.

Eihän tuo toki mikään käsityön huipputaidonnäyte ole eikä kummoista osaamista tai oikeastaan edes vaivaa vaatinut, mutta jo se, että ylipäätään keksin ryhtyä moiseen, on minulle iso asia. Niin iso, että jopa puoliso ymmärtää sen. Pähkäillessäni ääneen, mihin tämä hieno tekeleeni nyt sijoitettaisiinkaan, kuului sohvalta lakoninen vastaus: Ateneumiin...

Ihmelapsi

Monilla perheillä lienee omat jouluntuojansa, koristeet tai perinteet, jotka kuuluvat erottamattomasti joulun odotukseen ja joita ilman joulunalusaika tuntuisi haljulta ja vajavaiselta. Minulle yksi rakkaimmista jouluntuojista on tämä kynttelikkö - isipapan täsmälahja joltain joululta muuten sekin. Siinä se pianon päällä tuikkii lempeää valoa ja kutsuu soittamaan ja laulamaan joululauluja yhdessä toisen erittäin tärkeän jouluntuojan, tämän kuvan vasemmassa alareunassa lymyilevän Jonttu-tontun kanssa.

Vaan yhtenä aamuna kynttelikköön ei syttynytkään valo. Vääntelin kynttilöitä hieman varmistaakseni, ettei kyseessä ole kosketushäiriö, mutta sitten huomasin yhden lampun mustuneen vallan. Palanuthan se oli. Mainitsin asiasta miähelle, joka tsekkasi kynttelikön omin silmin (koska jostain kumman syystä hän ei luota vaimonsa sähköinsinööritaitoihin, mahdollisesti asiaan vaikuttaa esim. se, etten minä osaa edes tavallista kattolamppua vaihtaa) ja totesi, että täytyypä tosiaan ostaa uusi polttimo. Tapahtumasta on jo noin viikon päivät, mutta toistaiseksi ei ole varapolttimo vielä ostoskassiimme eksynyt.

Tänä aamuna kuulin pojan naksuttelevan katkaisinta, turhaan tietenkin.

- Äiti, miksei tässä pala valo?
- No koska siitä on yksi kynttilä palanut. Kuten itsekin huomaat, jos tarkkaan katsot, yksi niistä lampuista on silleen vähän mustunut.

[kuluu pari sekuntia ja poika ilmestyy viereeni keittiöön kynttilänpolttimo kädessä]

- Ai tää vai?

[syvä huokaus]

- No just se. Pitääkö kaikkea aina käpliä, eikö ihan sanominen ja katsominen riitä? Pane nyt se äkkiä takaisin, ennen kuin rikot sen ja satutat itsesi sirpaleisiin!

Poika teki työtä käskettyä.

Ja totanoinni, lopputuloksen näette tuossa yllä olevassa kuvassa.

Olen minä aina tiennyt, että se on mahtimukula. Mutta että ihan noin magic touch..?

Kahvinkeitingate

Minun isäni on ihana, yksi hienoimpia ihmisiä joita tunnen. Hänessä on lukuisia upeita luonteenpiirteitä, joiden voin vain toivoa siirtyneen myös seuraavaan polveen. Mutta tokihan hänessä - kuten meissä kaikissa - on myös niitä omalaatuisia piirteitä.

Yksi niistä on hänen suhtautumisensa lahjojen antamiseen. Hän on aina ollut tarkan markan mies, eikä tavallisella eläkeläisellä edes ole mitenkään pohjattomat taskut, joista massia ammentaa, mutta tietenkin hän haluaa merkkipäivinä ja jouluna läheisiään muistaa. Mutta eipä käy pienessä mielessäkään, että hän haalisi kahmalokaupalla ties-mitä paketteihin, vaan hän haluaa hankkia yhden täsmälahjan. Ja kun hän sitten siihen yhteen lahjaan panostaa, niin hän haluaa myös varmistaa, että se on mieleinen. Siis ihan varmasti mieleinen. Ihan täysin mieleinen. Noinniinku viimesen päälle eikä sinne päin.

Tänä jouluna isi halusi antaa minulle lahjaksi uuden kahvinkeittimen, koska vanha keittimeni kuulemma oli meluisa ja teki pahaa kahvia. Okei... itse en ollut moiseen epäkohtaan kyllä kiinnittänyt mitään huomiota, mutta eipä minulla mitään uutta keitintä vastaankaan ollut. Täytyyhän sitä isipapan saada mieleistään kahvia aina täällä käydessään, hän kun niin yhtenään meillä kahvilla ramppaakin, joskus jopa useammin kuin joka toinen vuosi!

Ja se Ainoa Oikea Kahvinkeitin maailmassahan on MoccaMaster. Niinpä hyvissä ajoin, marraskuun alkupuolella, isi antoi minulle tehtäväksi tutustua kyseisten laitteiden värivalikoimaan ja ilmoittaa, minkävärisen haluaisin. Päädyin oranssiin.

Parin päivän kuluttua isi soitti. Hän oli käynyt kaupassa katsomassa niitä keittimiä, mutta kun se oranssi näytti luonnossa ihan keltaiselta. Joten minun piti käydä omin silmin toteamassa värin sopivuus, ennen kuin hän uskaltaisi lyödä kaupat lukkoon. No minähän kiersin kaikki pienkodinkoneita myyvät liikkeet 30 km:n säteellä - mutta yhdessäkään ei ollut oransseja MoccaMastereita juuri sillä hetkellä tarjolla. Vakuutin isille, että kyllä se keltainenkin on varmasti OK, ostakoon pois vain.

Ja niin keitin ostettiin ja postitettiin saman tien minulle, saatteena kehotus ottaa se heti esille. Että sen sitten ehtisi vielä ennen joulua vaihtaa, jos se ei kuitenkaan olisi hyvä. Keltainenhan se tosiaan oli eikä oranssi, ihan virallisesti väriltään pepper yellow, mutta sangen mieleinen minulle. Sopii oikein kivasti niihin Hackmannin Kesä-sarjan astioihin, joita olen keräillyt.

Niin, tässä kohtaa lienee pakko todeta, että onpahan minussakin tietysti niitä omalaatuisia piirteitä. Kuten nyt se, että värien yhteensopivuus on minulle ihan suhteettoman iso kynnyskysymys. Minä nyt vain en kertakaikkiaan voi elää huonosti mätsäävässä ympäristössä.

Ja tietenkin kaikki keittiössä esissä olevat kapistukset oli sävytetty mätsäämään siihen vanhaan kahvinkeittimeen. Joka oli siis mallia Philips Cucina ja väriä beige. Siinä ihan kahvinkeittimen kyljessä asusteli leivänpaahdin, mallia Philips Cucina ja väriä beige, ja toisella puolella oli beigenvärisiä metallisia pastapurnukoita. Jooei. Ei yhyren kerran mitenkään.

Harkitsin vakaasti uuden leivänpaahtimen hankkimista, mutta ei siihen keltaiseen MoccaMasteriin sopivaa osunut äkkiseltään haaviini. Päätin sitten siirtää leivänpaahtimen toiselle pöydälle, missä onkin sille sikäli looginen paikka, että siellä se on lähempänä leipäkoriakin. Pastat dumppasin kaappiin odottamaan, että löydän niille uudet, kirkkaat korkki-korkilliset säilytysastiat; spagetille jo löysinkin sellaisen. Leivänpaahtimen entiselle paikalle sijoitin hedelmävadin (ne vaihtoivat paahtimen kanssa paikkaa päikseen) todeten, että meillä syödään sitten tästä lähin ahkerasti mandariineja, mutta mistään vihreistä omenoista on sitten turha haaveillakaan. (Tämähän menisi ihan hauskasta vitsistä, ellen sattumoisin olisi ihan tosissani.)

Olin lopputulokseen oikein tyytyväinen:

Mutta pian paljastui tästä uudesta keittiöjärjestelystä eräs hienoinen epäkohta: uudessa sijoituspaikassaan leivänpaahdin laukaisi palohälyttimen joka kerta leipää paahdettaessa. Jukoliste että otti päähän, vähintään yhtä paljon kuin korviin!

Myös miäheni on ihana. Hän tuntee vaimonsa jo aika hyvin. Turhia kyselemättä hän kaivoi ruuvimeisselin esille ja siirsi sen palohälyttimen.

Nyt on rauha maassa ja hyvää kahvia ja paahtoleipää tarjolla. Tervetuloa vain kahvittelemaan!

Pähee pikkula

Appivanhempien pihassa, aivan rannassa, suuren männyn katveessa, on aitta, jossa on kaksi makuukammaria (pääasiallisesti meidän perheelle ja miähen veljen perheelle mutta tietysti muidenkin yövieraiden käyttöön) ja päädyssä puucee. Aitassa yövymme miähen kanssa aina anoppilassa ollessamme, mutta hyyskää tulee käytettyä sangen harvoin; jotenkin yöllä väsyneenä ei vain jaksa pukea kenkiä ja takkia ja laahustaa raittiissa ilmassa nurkan taa, ennemmin sitä sitten pinnistää ja odottaa sisävessaan asti, jos vain suinkin mahdollista. Mikä on kyllä sinänsä hoopoa, sillä kyseinen puucee ei olekaan mikä tahansa bajamaja!

Jos joskus jossain järjestettäisiin "Suomen hienoin ulkohuone" -kilpailu, tämä olisi todella vahva voittajaehdokas. Esittelen sen nyt täällä blogissa anopin luvalla, ja myös kaikki kuvat ovat anopin ottamia, hän kun on siinäkin hommassa huomattavan pätevä - ihan kuin huussin sisustamisessakin! (Eli kuvien (c) Myyräranta, kunnioittakaatten!)

Varsinainen vessaratkaisu on erotteleva kuivakäymälä. Ei haise, ei, eli senkään puolesta ei mikään estä viihtymästä istunnolla vaikka miten pitkään. Ja mikäs täällä on viihtyessä, ihasteltavaa, ihmeteltävää ja hihiteltävääkin nimittäin riittää!

Lämpöä ja valoa tuovat raanu ja myrskylyhty, jonka sisällä oleva led-sarja on näppärästi liitetty suoraan ovensuussa olevaan valokatkaisimeen. Peräseinän keramiikkatyöt ovat miähen mummon (isänäidin) tuotantoa.

Tietenkin varustukseen kuuluu myös peili. Nurkassa roikkuvat lelut ovat (nallea lukuun ottamatta) sen samaisen mummon tekemiä myös.

Lehtiteline on kätevästi integroitu seinään. Ja koska joukossa on myös ristikkolehtiä, on yllä olevassa tarvikehyllyssä tietenkin myös purkillinen kyniä - ja voi kuulkaa mitä kaikkea muuta!!!

Korkeakirjallisiin tarpeisiin vastaavat Tuntematon sotilas ja Äpy. Designin ystävät arvostanevat Pentikin tonttuja. Bideesuihkun virkaa toimittavat intiimi-Savetit. Raikastautumista varten on tarjolla Menneniä (hyvää vuosikertaa!) ja toki myös naisten deodoranttia. Radion puutteessa räytyvät voivat itse musisoida kukkopillillä. Haaverin sattuessa myös sidetarpeet ovat käsillä. Jos ajantaju meinaa tämän kaiken keskellä hämärtyä, voi tilanteen aina tarkastaa kellosta - ja jos hämärtyminen on jo kovin vakavalla tasolla, otsalamppu voi auttaa.

Kuvien ulkopuolelta mainittakoon vielä, että sitten joskus, kun pikkulasta malttaa poistua, niin tietenkin käynnin viimeistelee käsihygieniasta huolehtiminen sairaalatason käsidesillä (lääkäriperheessä kun ollaan) sekä yleisen viihtyvyyden varmistaminen ilmanraikastinta suihkauttamalla.

Nyt kun oikein rupeaa ajattelemaan, niin tuollainen keskiverto sisävessa on kyllä armottoman ankea paikka...

Lumoavia lahjaideoita

Monet ovat varmaan (toivottavasti!) nähneet tämän Facebookissa niin englanniksi kuin suomeksikin kiertävän vetoomuksen:

Tässä ajatus jaettavaksi: ostetaan joululahjat pieniltä suomalaisyrityksiltä ja itse itsensä työllistäneiltä ihmisiltä. Esimerkiksi naapurilta joka myy tuotteita netissä, paikalliselta käsityöläiseltä joka tekee koruja, paikallisesta leipomosta käsintehtyjä leivonnaisia tai kaverilta jolla on pieni myyntikoju torilla. Varmistetaan, että raha menee yksityisille henkilöille eikä monikansallisille yhtiöille. Näin monille ihmisille tulee parempi joulu.

Hear hear, minä ainakin kannatan tätä ajatusta lämpimästi! Tosin olen turhan laiska kiertelemään mitään toreja tahi markkinoita, ja lisäksi minun on nolona tunnustettava, että en vain tähän ikään mennessä vieläkään ole oppinut oikein ymmärtämään kotikutoistena vaatekappaleiden hienoutta - olen mahdollisesti maailman ainoa ihminen, joka ei tykkää edes villasukista!!! Mutta sehän onkin vain hyvä asia, että edustan tässä asiassa vähemmistöä.

Ja onneksi hyviä tarkoitusperiä voi toteuttaa paatuneissakin ketjumyymäläkeskittymissä, kuten nyt maamme suurimmassa ostoskeskuksessa. Miähen käyttäessä pojan luistimia teroitettavina suutarilla minä iskin silmäni naapuriliikkeen seinustalla komeilevaan ovikoristeeseen, juuri sellaiseen, josta olen haaveillut jo kauan:

Visioin, että tuohonhan voisi kesäksi viritellä esimerkiksi jotain iloisia kuivattuja kukkasia, ja syksyllä vaihtaa ne vaikka värikkäisiin lehtiin. (Kertokaahan fiksummat, tarvitseeko niitä sitten jotenkin lakata tai jotain?) Vielä tämä ihanuus ei kylläkään oveen pääse, sillä talvikaudeksi minulla on oma kranssi. (Hmmm, olenko minä tosiaan se tyyppi, joka on uhonnut henkeen ja vereen vastustavansa kaikenlaisia koriste-esineitä? Se tyyppi on ilmeisestikin saavuttanut keski-iän...)

Kiikuttaessani löytöäni kassaa kohti havaitsin, että koko puotihan oli täynnänsä kaikkea tosi ihanaa. Innostuin ostamaan myös viehättävät, yksinkertaiset pyyhekyltit, jollaisia olin niin ikään jo pidemmän aikaa haeskellut.

Seuraavaksi silmääni sattui juuri ystävättärelleni sopiva lahjapakkaus. Pahaksi onneksi vain sen värimaailma oli pinkki, josta kyllä itse pidän kovasti mutta jota uskoisin ystävättäreni hieman vierastavan. Kysyin myyjältä, olisiko vastaavia kokonaisuuksia muissa väreissä jossain. "No jos ei oo niin tehdään", vastasi myyjä ja alkoi saman tien haalia toivomiani tavaroita kasaan. Ennen kuin huomasinkaan, ystävätärtäni varten oli paketoitu kokoelma esineitä, joista tosin vain yksi oli sama kuin alun perin ihastelemassani pakkauksessa ja muut vielä ihanampia. Ja kaikki suomalaista käsityötä. Kerrassaan lumoava paikka - ja osuvasti nimeltäänkin Lumo! (linkki puodin Facebook-sivulle, joka tuntuisi olevan sen aktiivisimmin päivittyvä viestintäkanava)

Vauhtiin päästyäni intouduin kyselemään aiheesta lisätietoa erityisen valveutuneelta kaveriltani. Sainkin sangen kattavan vinkkilistan, jonka nyt jaan teidän blogin lukijoidenkin kanssa. Olkaapa hyvät, pankaapa vinkit korvan taa ja levittäkää hyvää ja jouluista mieltä mahdollisimman laajalti!

• Koruista kauneimmat olen ostanut http://www.korumetsa.net/ -kaupasta.

• Laukkuja tekee mm. http://nahkalaukku.fi/galleria/ .

• Candysign  tekee karkkikoruja ja ihania maatuskoita: http://www.candysign.fi/TUOTTEET.php

• Design Ihania on porvoolainen yritys, jossa on kaikenlaista pientä ihanaa, esim.lasikoruja. http://www.designihania.fi/

• Elvari tekee herkullisia karkkikoruja http://www.elvari.fi/

• Erilaiset enkelit tekee kauniita lasiesineitä myös http://www.erilaisetenkelit.com/

• Globe hope: http://www.globehope.com/en/

• Tosi kauniita käsineitä tekee puolestaan Kasdesign http://www.kasdesign.fi/

• MinDecolla on keittiötarvikkeita ja sisustustavaraa http://mindeco.fi/

• Re-Do tekee kaikkea kierrätysihanaa http://www.re-do.fi/

• Sitten Riiminka; sieltä ostaisin mitä tahansa, jos olis vaan rahaa kaikkeen http://www.riiminka.fi/

• Tarina-asulla on ihania vaatteita, mutta ei tällä hetkellä valitettavasti nettikauppa toiminnassa eikä nettisivuiltakaan käynyt ilmi, missä olis jälleenmyyjiä. Lappeenrannasta ainakin saa: http://www.tarina-asu.fi/

• Tikkerperi  myy mm. heijastimia ja kortteja ja paljon muuta pientä hauskaa http://www.tikkerperi.com/product_catalog.php?c=7

• Ideri on myös lappeenrantalainen yritys. Sieltä saa mm. kauniita postikortteja. http://www.ideri.fi/

• Tyyki http://www.tyyki.com/ on Lappeenrannasta myös. Siellä parasta antia on Virkkukoukkusen http://www.virkkukoukkunen.net/ tuotteet (mukit, magneetit, heijastimet, tiskirätit, postikortit, laukut, pussukat jne.).

Ihanaa joulunodotusta!