Häkellyttävän hyvä vuosi

Vuosi 2025 oli minulle suotuisa. Niin suotuisa, että jotenkin arastuttaa edes kirjoittaa siitä. Kuulostan kuitenkin omahyväiseltä, etuoikeutettua hyväosaista asemaani korostavalta leuhkijalta. Epäsuomalaiselta nyt vähintään. 

Mutta kun nyt vain on niin, että minulla oli ihan huippuhyvä vuosi, sekä työrintamalla että yksityiselämässä. Vuoteen mahtui paljon ihania matkoja, pieniä ja suuria onnistumisia sekä runsain mitoin hyvää arkea ja vain erittäin vähän huolta, murhetta ja ahdistusta. 

Minähän en tee uudenvuodenlupauksia tai -päätöksiä, koska en halua joutua soimaamaan itseäni niiden rikkomisesta. Sen sijaan mietin vuosille teemoja. (Joo, tiedän, käytännössä sama asia, mutta viestinnän ammattilaisena osaan manipuloida itseänikin sanavalinnoilla.) Viime vuodelle valitsin kaksi keskeistä teemaa: Ensinnäkin halusin katsoa vähemmän turhaa tyhmää TV-hömppää ja sen sijaan lukea enemmän kirjoja. Ja näin myös tein. Innostuin lukemaan esimerkiksi Seitsemän sisarta -sarjaa, johon olen kovasti mieltynyt. Toinen teema-ajatukseni oli kohentaa ranskan kielen taitoani opiskeluaikoina käytyjen peruskurssien jäljiltä, ja aloinkin treenata kieltä Duolingossa. Perisuomalaisen vaatimattomaan tapaan valitsin kylläkin aivan liian matalan aloitustason ja meinasin toden teolla turhautua jauhamaan kuukausi toisensa jälkeen, että olen kissa ja syön pizzaa, mutta siitä huolimatta jokapäiväinen putki on jatkunut katkeamattomana koko vuoden. 

Etukäteen valitsemieni teemojen lisäksi tulin vuoden aikana ottaneeksi käyttöön kaksi muutakin "projektia". On ollut pakko alistua tosiasioiden edessä ja todeta, että iän karttuessa on ihan pakko vähän miettiä, mitä sitä kitusiinsa tukkii, ellei halua uusia koko vaatevarastoaan säännöllisin väliajoin isompiin kokoihin. Päätin siis hieman vähentää hiilihydraatteja ruokavaliostani (kokonaan en niistä luovu – sitä ketokarppi-uskontoa on ihan yhtä turha tyrkyttää minulle kuin mitään muitakaan uskontoja) ja kuulostella vielä entistäkin tarkemmin, milloin välipalalle on oikeasti energiavajeen aiheuttama tarve ja milloin kyse on vain ajankuluksi tai tavan vuoksi syömisestä. Lisäksi olen yrittänyt pakottaa itseni juomaan enemmän nesteitä. Olen surullisen kuuluisa siitä, että tavallisen vesilasillisenkin juominen on minulle pitkä ja piinallinen prosessi, mutta olen urheasti käynyt niitä "nainen vastaan vichy" -taisteluja päivittäin. Ja näillä pienillä elämäntapamuutoksilla on totta tosiaan ollut ihan näkyvä vaikutus elämänlaatuuni! 

Elämänlaadusta puheen ollen, se otti huiman harppauksen parempaan suuntaan, kun tulin puolittain sattumalta liittyneeksi kuoroon. On ollut aivan ihanaa pitkästä aikaa laulaa muutenkin kuin yksin autossa! Haastavien stemmojen opettelu on tosin koetellut olematonta sietokykyäni sen suhteen, että kaikkea ei voi osata heti, mutta onhan se myös erinomaista aivojumppaa. Tekee hyvää vielä tässäkin iässä venytellä osaamisensa rajoja! 

Ja osaamisesta päästäänkin niihin suurimpiin onnistumisiin. Ne sijoittuvat työrintamalle. Olin pohjattoman onnellinen, kun sain kevätlukukauden ajaksi hypätä taas opettajan rooliin ja sain vieläpä opetettavakseni erityisen mieluisia kursseja. Jotenkin sain siitä ihan uutta virtaa myös väitöskirjatyöhöni. Se väitöskirjahan on kivireki, jota olen raahannut perässäni jo lähes kymmenen vuotta ja aika lailla inhonnut joka ainoaa askelta tällä matkalla. Mutta niin vain nyt on jotenkin kummasti päädytty sellaiseen tilanteeseen, että juuri ennen joulua lähetin ihan kokonaisen käsikirjoitusversion ohjaajilleni luettavaksi!!! Toki tässä on vielä pitkä matka rämmittävänä, ennen kuin se siitä ihan oikeasti väitöskirjaksi muuttuu, mutta olen nyt ainakin yhden ison etapin selvittänyt. Tästä hyvästä tunnen kuplivaa riemua ja, kyllä, ylpeyttäkin. Valmistui se Iisakin kirkkokin lopulta, ehkä minustakin tosiaan tulee tohtori! 

Niin, vuosi oli onnellinen. Minä olen onnellinen. Mitä nyt vähän huolestuttaa, että onko tästä nyt muuta suuntaa kuin alaspäin, tuleeko se karma nyt ottamaan omansa? Ja tulevalle vuodelle on tosi vaikea keksiä enää mitään uutta elämänlaadun kohotusprojektia, kun se laatu tuntuisi jo olevan aika lailla tapissaan. 

Että on tässä minullakin ongelmia! 

Iloinen, inklusiivinen Lontoo

Miäheni on suuri amerikkalaisen jalkapallon ystävä. Kun NFL:n Euroopan-otteluiden liput tulivat myyntiin helatorstaina, miäs tuumasi, että miksemme yrittäisi päästä johonkin peliin. Heti kun myyntisivut avautuivat, liityimme jonoon. Olimme suunnilleen sijalla 60 000, joten emme varsinaisesti hengitystä pidätellen odottaneet matkaan lähtöä. Mutta koska oli passelisti arkipyhä ja miähellä oli aikaa kytätä ja päivittää sitä myyntisivua, jotenkin siinä pääsi käymään niin, että illansuussa meillä oli kuin olikin plakkarissa liput Lontoossa pelattavaan NFL-otteluun!

Eipä sitten muuta kuin viikonloppumatkaa suunnittelemaan. Pitkän pähkäilyn jälkeen valitsimme majapaikaksemme hotellin nimeltä Zedwell. Sillä on jännä konsepti: se on vähän kuin hotellimaailman vastine halpalentoyhtiölle. Huoneissa – joita ei edes kutsuta nimellä room, 'huone', vaan cocoon, 'kotilo' – on sänky, pieni taso matkalaukulle, wc ja suihku. Ei mitään muuta. Ei ylimääräisiä tilpehöörejä, ei ylimääräisiä palveluja (ilman lisämaksua). Tämän toimintamallin ansiosta hotelli pystyy tarjoamaan kohtuuhintaista majoitusta yllättävän tyylikkäissä tiloissa huikealla sijainnilla keskellä Piccadilly Circusia. Voin suositella, ainakin lyhyemmälle reissulle (pidemmän päälle saattaisi kaivata huoneessa vähän liikuskelutilaa)!

Miäs halusi ehdottomasti nähdä myös eurooppalaisen jalkapallon ottelun. Myöskään Valioliigan peleihin ei lippuja saa ihan tuosta noin vain, mutta joltisenkin taistelun jälkeen miäs onnistui saamaan paikat Arsenal – West Ham -peliin. Ja koska ohjelmassa oli kaksi urheilutapahtumaa, minä vaadin vastapainoksi kahta kulttuuritapahtumaa. Niinpä varasimme liput Leijonakuningas-musikaaliin ja päätimme mennä yhtenä päivänä Tate Moderniin.  

Luvassa oli siis pikemminkin laakalentoa kuin lepolomaa. Senkin kannalta oli erinomainen päätös majoittua hotellissa, joka sijaitsee erinomaisten metroyhteyksien äärellä, ravintoloiden ympäröimänä ja kävelyetäisyydellä tärkeimmistä maamerkeistä. Lontoo on valtava kaupunki, ja matkaohjelmaa suunnitellessa kannattaa huomioida siirtymät. Iso osa matkasta menee auttamatta maan alla.

Myös Chinatown mahtavine ravintoloineen oli aivan nurkan takana.

Ensimmäinen aikataulutettu ohjelmanumeromme oli Leijonakuningas-musikaali heti tulopäivämme perjantain iltana. Sitä esitetään Lyceum-teatterissa, joka on Covent Gardenin alueella, kohtuullisen kävelymatkan päässä hotelliltamme.  Piccadilly Circusin ja Covent Gardenin välinen alue on täynnänsä erilaisia teattereita, joista kukin esittää tiettyä klassikkomusikaalia. Monet musikaalit ovat olleet ohjelmistossa vuosikymmeniä, Leijonakuningaskin viime vuosisadalta asti! 

Odotin teatterielämystä innolla. Halusin mennä paikalle hyvissä ajoin, jotta ehtisimme nautiskella lasilliset kuohuvaa ja ihastella ilmapiiriä. Tältä osin teatteri kuitenkin tuotti suuren pettymyksen: rakennus on kyllä pramea, mutta palvelut ovat samaa tasoa kuin suomalaisessa jäähallissa! Kuohuviini piti kiikuttaa muovimukissaan katsomopaikalle, koska aulassa ei ollut yhtään pöytää tai tuolia. Ja se muovimuki kourassa piti keplotella vielä takkikin pois päältä, sillä minkäänlaista narikkaakaan ei ollut. Ja minua kun oli mietityttänyt, oliko neulemekkoni liian arkinen vaatevalinta – paikalla oli väkeä suunnilleen pyjamahousuissa! 

Itse teatteriesitys täytti kyllä odotukset. Pidin erityisesti kuoro-osuuksista ja tansseista – en lakkaa ihastelemasta sitä, mitä kaikkea ihmiskeholla pystyykään ilmaisemaan! Solisteista suosikkini oli Rafikin hahmo, joka musikaaliversiossa on nainen. He lives in you -laulu kosketti ja liikutti, nosti oman isän mieleeni ja kyyneleet silmiini. Se on kuitenkin todettava, että lavastuksesta ja puvustuksesta en oikein pitänyt. Ymmärrän kyllä idean: kun täysin realistista on mahdotonta tehdä, vedetään sitten kunnolla överiksi, käytetään tökeröitä tikkuhahmoja ja ihmisten kantamia nukkeja, jätetään vaijerit huoletta näkyviin jne., mutta minuun se ei ihan uponnut. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen!

Kuva loppukumarruksista; itse esityksen kuvaaminen oli tietenkin ehdottomasti kielletty.

Jostain syystä ensimmäisenä yönä nukutti huonosti, ja sen ynnä aikaeron ansiosta olimme lauantaiaamuna jo kahdeksan pintaan läheisessä tanskalaiskahvilassa aamukahvia särpimässä. Ehdimme siis hyvin katsastaa Trafalgar Squaren ja Big Benin jo ennen Tate Modernin avautumista.

Trafalgar Squarella huomasin, että jalankulkijoiden liikennevaloissa se perinteinen mieshahmo oli korvattu erilaisilla monimuotoisuuteen viittaavilla symboleilla. Myöhemmin selvitin, että kyseessä on erillinen Pride-kampanja, joka on käsittääkseni jäämässä pysyväksi. Minusta tilanteessa oli hauskaa kontrastia: siinä missä liikennevalon merkkinä on kaksi käsikkäin kirmaavaa naista, vieressä pönöttää lordi Nelson huomattavan fallisen pylväänsä nokassa, ja onhan se Big Benkin aika maskuliininen rakennelma. 

Niin ne ajat muuttuvat, mutta onneksi vanha ja uusi mahtuvat sulassa sovussa samaan katukuvaan. Tämä puhutteli kyökkifilosofia minussa siinä määrin, että pukkasi omasta mielestäni aika hienoa aforismia: historia koostuu kerroksista – ja niistä jokaista tarvitaan kannattelemaan nykyhetkeä!

Tate Modernin perusnäyttelyihin on ilmainen pääsy, ja lisäksi tarjolla on vaihtuvia näyttelyitä erillistä maksua vastaan. Me tyydyimme niihin perusnäyttelyihin, vaikka nigerialainen nykytaide olisi minua kyllä kiinnostellutkin. Siitä päätellen, miten totaalisesti sipissä jalat olivat jo tuonkin kierroksen jälkeen, ratkaisu oli viisas. Huomioni kiinnittyi salien ovilla näkyviin tiedotteisiin: "Seuraavassa salissa on viitteitä alastomuuteen / seksiin / väkivaltaan / tms., henkilökunta voi neuvoa vaihtoehtoisen reitin, jos et halua mennä sinne." Museossa oli myös erillinen hiljainen huone, johon neuroepätyypilliset saivat vetäytyä pakoon hälinältä. Arvokkaita inklusiivisuustekoja! (Sivumennen sanoen olisin itsekin kaivannut sellaista hiljaista huonetta aina välillä milloin missäkin, sillä Lontoo on todellakin kuhiseva metropoli, jossa hälyä ja melua riittää.)

Taideinstallaatiossa on kuolleita kasveja arkeologisten luulöytöjen tapaan aseteltuina. Mutta aika usein sitä hienointa taideteosta kehystääkin ikkuna...

Nähtävyyksien ja museon kiertelyn jälkeen iltapäivän sai sentään istua jalkapallopelissä. Arsenalin kotistadion Emirates Stadium on uusi ja hieno, ja peli oli laadukasta. Ja inklusiivisuusteot jatkuivat: naisten vessassa oli tarjolla ilmaisia tamponeja ja kuukautissuojia saatteella "mielestämme kenenkään ei pitäisi joutua maksamaan näistä". Aika hieno ele sangen miesvaltaisessa jalkapallomaailmassa! 

Sunnuntaina puolestaan suuntasimme siihen "jalka"pallopeliin pian aamiaisen jälkeen – ja hyvä niin. Vaikka olimme paikalla monta tuntia ennen pelin alkua, NFL-paitaiset ihmiset täyttivät jo koko parin kilometrin reitin metroasemalta stadionille. Taapersimme virran mukana, ja matkan varrella ehdimme panna merkille, että Tottenham, jossa peli pelattiin, on yleisilmeeltään aivan toisenlaista seutua kuin Arsenalin stadionia ympäröivä Hollowayn kaupunginosa. Ehkä se paljon puhuttu yhteiskuntaluokkien ero oli tässä nähtävillä. Pelitapahtumassa hienot inklusiivisuusteot jatkuivat: alku- ja välispiikit (joita amerikkalaisessa jalkapallossa riittää näin suomalaiseen makuun enemmän kuin olisi väliksi) sekä kansallislaulut tulkattiin viittomakielelle niin, että tulkki näkyi isolla screenillä yhtä suurena kuin puhuja/laulaja. Tästä voisi hyvin ottaa Suomessakin mallia! Itse peliä oli mielenkiintoista seurata, vaikka se ei erityisen korkeatasoista ollutkaan. 

Minnesota Vikings voitti Cleveland Brownsin viime hetken touchdownilla 21 - 17.

Maanantaina ehdimme vielä shoppailla hieman tuliaisia ennen kotimatkalle lähtöä. Ostimme itsellemme matkamuistoksi sateenvarjot – arvelimme, että niiden valmistuksessa briteillä ainakin on vahvaa, empiriaan perustuvaa tietotaitoa. Sopii syksyn tulla!

Viikonloppu oli hektinen mutta kuitenkin virkistävä. Lontoo on todella hieno kaupunki, jossa riittää niin historian kuin yhteiskunnankin kerroksia selattaviksi. Minä ainakin sain kunnon tuuletuksen pinttyneille kuvitelmilleni Britanniasta konservatiivisuuden ja vanhan maailman hengen tyyssijana – ainakin Lontoossa vallitsee todella raikas, inklusiivinen ilmapiiri! Ja nähtäväähän siellä riittäisi vaikka vuoden jokaiselle viikonlopulle. Lähtisin mielelläni uudestaan koska vain!

Auschwitz – ajatuksia absoluuttisesta pahuudesta

Varoitus: Tämä postaus sisältää, kuten otsikkokin kertoo, ajatuksia ja kuvauksia absoluuttisesta pahuudesta. Herkimmät saattavat ahdistua sen lukemiesesta. Öyhöimmät saattavat provosoitua. Ole hyvä ja lopeta lukeminen tähän, jos epäilet kuuluvasi jompaankumpaan em. ryhmistä!

* * *

Vietimme alkusyksyisen pitkän viikonlopun Krakovassa ja Chorzówissa. Matkan perimmäinen syy oli tälläkin kertaa jalkapallo, mutta siitä en tälläkään kertaa kirjoita tämän enempää. Itse asiassa kuittaan muutkin kohteet sangen lyhyesti: Krakova vaikuttaa ihan sympaattiselta keskieurooppalaiselta kaupungilta, jossa on paljon kauniita historiallisia rakennuksia, häkellyttävän vähän liikennevaloja ja ainakin lämpiminä viikonlopun iltoina kovasti kuhinaa. Pakko on mainita myös, että juuri vierailumme aikaan kaupungissa kuhisi myös mäyräkoiria; aluksi ajattelimme, että puolalaiset ne toden totta ovat suosikkirotunsa suhteen yksimielisiä, mutta sitten luimme netistä, että juuri sinä päivänä keskustassa järjestettiin suuri mäyräkoiraparaati. Sympaattinen sattuma! 

Chorzów puolestaan vaikuttaa hivenen tunkkaiselta itäeurooppalaiselta kaupungilta, jossa leijailee vielä hento löyhähdys sosialismin perinnön henkeä. Siellä sijaitsee Puolan suurin urheilukenttä, Stadion Śląski. Josta ei siis sen enempää. 

* [Herkimmät harkitkoon vielä kerran, kannattaisiko lukeminen lopettaa viimeistään tähän] *

Minulle matkan tärkein kohde oli Auschwitz-Birkenau. Olen jo pitkään ajatellut, että siellä pitäisi jokaisen ihmisen käydä – tai ainakin minun. Uskoin retken herättävän todella paljon todella syviä tunteita ja ajatuksia (ottaen huomioon, kuinka isoja keloja pyörittelin jo Berliinin jälkeen), enkä todellakaan ollut väärässä. Olen viimeaikaisten maailmanpoliittisten käsittämättömyyksien äärellä etsinyt aktiivisesti tietoa lähihistorian suurista sodista ja yrittänyt ymmärtää, miksi ne ovat syttyneet. Vastauksia kysymyksiini en ole saanut. Tai toki minulla on jonkinlainen käsitys siitä, mikä on ollut millekin interventiolle liikkeellepanevana voimana – mutta se ei ole sama asia kuin järkeenkäypä vastaus kysymykseen miksi? 

 

Arbeit macht frei – työ vapauttaa. Niin se tavallaan tekikin niille tuhansille ja taas tuhansille vangeille, jotka kuolivat aliravittuina raadetun orjatyönsä raskauteen. Yli miljoonalle muulle se vapautus koitti sysipimeässä huoneessa, johon he astuivat toiveikkaina kuvitellen pääsevänsä suihkuun pesemään edes enimmät saastat ja syöpäläiset pois iholtaan.  

Kun mietin, mikä siinä kaikessa tuntui minusta kaikkein pahimmalta, tulin siihen tulokseen, että syvimmin minua riipaisi kaikki se valehtelu. Niille ihmisille sanottiin, että heidät siirrettäisiin vain elämään eristyksissä, ikään kuin reservaattiin. He pakkasivat mukaan tärkeimmät tavaransa. Auschwitzissa on yksi huone lattiasta puoliväliin kattoa täynnä patoja ja kattiloita. Ne ihmiset ajattelivat laittavansa siellä ruokaa itselleen ja perheelleen. Asemalla kaikki matkatavarat käskettiin jättää laiturille ja perheet erotettiin toisistaan. Paitsi ne muutamat perheet, jotka sijoitettiin hetkeksi aikaa erilliseen parakkikylään propagandamateriaaliksi: heidän kuviaan sitten esiteltiin maailmalle osoitukseksi siitä, että ihan inhimillisestä reservaatista tässä vain on kyse. Ja maailma uskoi, häkellyttävän kauan maailma uskoi. Mutta miten kukaan olisi voinutkaan uskoa sitä todellisuutta? Se ylitti – ja ylittää edelleen – kaiken inhimillisen käsityskyvyn! 

Auschwitzissa on edelleen yli tonni (kyllä, yli tuhat kiloa) vankien hiuksia. Ne leikattiin pois varmaan osittain ihmisarvon viemiseksi, osittain syöpäläisten torjumiseksi – mutta mikä kuvottavinta, ne otettiin talteen raaka-aineeksi! Niistä tehtiin kangasta ja valmistettiin tekstiilejä siviilienkin käyttöön. Yksi huone on täynnä silmälaseja, toinen kenkiä – tosin parhaat kapineet toki otettiin käyttöön. Lasten kengille on oma huoneensa. 

Jos jo Auschwitz I ylitti ymmärryksen ja nosti paksun palan kurkkuun, Auschwitz II eli Birkenau räjäytti loputkin padot. Auschwitz I oli alun perin puolalainen varuskunta-alue, jonka parakeissa sentään oli lasi-ikkunat, paksut tiiliseinät ja lattiat. Birkenau oli puuhökkeleistä koostuva parakkikylä, joka kyhättiin pikaisesti, kun Auschwitzistä loppui tila. Ja Birkenaussa sitä tilaa sitten riitti! 175 hehtaaria, yli 300 rakennusta, lähes 100 000 vankia kerrallaan.   

Vangit nukkuivat kolmessa kerroksessa, alimmat maalattialla rottien purtavana ja ylälavereilta valuvien ulosteiden alla. Ruoaksi he saivat leipää, jota säilytettiin vastaavanlaisessa maalattiaisessa pilttuussa niiden samaisten rottien mutusteltavana. 

Huom.: Lattian kivetys on lisätty jälkeenpäin; vangit nukkuivat savimaalla.

Minä selvisin retkestä itkemättä aina siihen asti, kun seisoimme siinä pimeässä parakissa kolmikerrospilttuiden keskellä ja opas sanoi: "Kaikki se viha ja rasismi, jota tänäkin päivänä maailmassa näemme, johtaa tasan yhteen lopputulokseen. Tähän." 

Auschwitz museoitiin ja avattiin yleisölle hyvin pian sodan jälkeen. Aloitteen museon perustamisesta tekivät leiriltä selvinneet. Natsit tekivät kaikkensa salatakseen maailmalta todelliset touhunsa – siinä he eivät saisi onnistua. Maailman täytyy tietää. Emme saa koskaan unohtaa.  

Minä koin nuo ajatukset todella vahvasti. Siksi kirjoitin tämän postauksen. Pahoittelen, jos joku varoituksista huolimatta ahdistui luettuaan sen. Suosittelen silti, että jokainen, jolla vain on mahdollisuus, käy itse kokemassa tuon paikan. Sitten ymmärtää ihan pikkiriikkisen paremmin. Vaikka ikinä ei voikaan inhimillisellä käsityskyvyllä oikeasti ymmärtää. Ei sitä, millaista leirillä on ollut – eikä varsinkaan sitä, mikä on saanut niin monet ihmiset ajattelemaan niin vankkumattomasti, että on oikeutettua, suorastaan oikein, tehdä jotain sellaista. 

Lopuksi haluan kuitenkin palata vielä vähän kirkkaampien ajatusten pariin. Sattumalta nimittäin huomasimme, että myös Krakovassa on Banksy-museo, ja meillä oli juuri sopivasti aikaa käydä siellä. Voisiko kaiken tämän jälkeen päällimmäiseksi kuitenkin jäädä tämä Banksyn ajatus: 

Lissabon, kukkuloiden kaupunki

Parin pitkän matkan rantaloman jälkeen päätimme, että kesämatkamme suuntautuisi eurooppalaiseen kaupunkiin. Muutaman hyvän vaihtoehdon välillä pähkäiltyämme päädyimme lopulta sangen helposti Lissaboniin. Lissabon oli pyörinyt kohdelistallamme siitä saakka, kun pari vuotta sitten ihastuimme Algarveen, ja taustatietojen perusteella kaupunki vaikutti oikein viehättävältä. Lopullisesti valinnan sinetöi yksi tietty nähtävyyskohde: minä olen aivan rakastunut mystisen graffititaiteilija Banksyn tuotantoon, ja kun Google tiesi kertoa, että Lissabonissa on Banksy-museo, valinta oli lukittu.

Lissabon on melko lailla Helsingin kokoinen kaupunki, ei siis mikään megaluokan metropoli. Se on melko hyvin haltuun otettavissa jalan ja julkisen liikenteen avulla. Turistin on tosin hyvä varautua siihen, että kuumassa ilmanalassa suurten korkeuserojen leimaamassa maastossa tarpominen voi ottaa kunnon päälle hieman eri lailla kuin Helsingissä käyskentely. Lisäksi kannattaa huomioida, että etenkään kesäaikaan turisti ei ole ainoa turisti kaupungissa - matkailijamassat voivat ruuhkauttaa julkisia kulkuneuvoja aika lailla.

Lissabonin ydinkeskustana voidaan pitää Rossio- ja Praça do Comércio.-aukioiden välistä aluetta. Alueella on yllättävänkin turistikeskusmainen tunnelma: keskinkertaista, aavistuksen yläkanttiin hinnoiteltua ruokaa tarjoavien katuterassien tarjoilijat tyrkyttävät ruokalistojaan sinnikkäästi jokaisen ohikulkijan nenän eteen, isot plakaatit muistuttelevat happy houreista (jotka useimmissa paikoissa kestävät viidestä kymmeneen eli käytännössä koko prime time -ajan), katutaiteilijat esittelevät taitojaan ja kerjäläiset kurjuuttaan. Ja turistit peittävät kadut kokolattiamaton tavoin. Kaunis reittihän tuo on, kyllä siellä kelpaa turistimeren mukana velloa.

Praça do Comércio sijaitsee Tagusjoen äärellä, ja aukion laidalla on lisää ruoka- ja juomaravintoloita. Puolison huomion veti oitis puoleensa aukion kulmassa sijaitseva kirkkaankeltainen rakennus: Olutmuseo. Sinnehän piti heti päästä. Itse museo-osuus oli kyllä melko vaatimaton, mutta ihan edulliseen pääsylipun hintaan sisältyi myös vapaavalintainen olut - jonka minun suureksi riemukseni sai vaihtaa siideriin. Olutmuseon terassilla viihdyimme sittemmin useampaankin otteeseen, koska olutvalikoima oli hyvä ja sitä siideriäkin oli tarjolla, ja jättiscreenillä näytettiin jalkapalloa. Mikäs sen mukavampi tapa viettää kesäiltaa! (Ei, me emme halunneet mennä kuuntelemaan fadoa!)

Mutta eihän sinne Lissaboniin siiderin takia menty vaan Banksyn! Heti ensimmäisen kokonaisen lomapäivän aamuna hyppäsimme metroon ja suunnistimme sinne hartaasti odottamaani Banksy-museoon. Ja voi kyllä, se täytti odotukseni, ja paljon enemmän! Niin paljon oivalluksia, hauskojakin mutta ennen kaikkea niin paljon ajatuksia - kipeitäkin - herättäviä! Olisin voinut kuvata jokaisen teoksen ja postata teille koko näyttelyn tähän, mutta tyydyn nyt jakamaan muutaman suurimman suosikkini:

Tämän oivaltaa, kun tietää, että se on maalattu ukrainalaisen talon seinään.

Kun vihdoin maltoin poistua näyttelystä, lipunmyyjä totesi: "Oh you look so happy!" Se kertoo paljon, kun otetaan huomioon, että minulle on luonnostaan suotu sellainen resting bitch face, joka yleensä saa ihmiset lähinnä kyselemään, "kuka sun muroihis on k*ssu?"

Kyllä, pelkästään Banksyn takia kannatti mennä Lissaboniin. Mutta olihan siellä paljon muutakin mahtavaa sitten. Museolta jatkoimme samalla metrolinjalla Centro Colombo -ostoskeskukseen, jonka kesäalennusmyynneistä teimme oikein mainioita tarvehankintoja ja heräteostoksia. Kuriositeettina mainittakoon, että ostarin italialaisessa ravintolassa söin yllättäen matkan parhaan aterian, currykana-omena-saksanpähkinäristoton.

Puolisoni, suuri jalkapallofani, oli toki etukäteen huomannut, että Benfica-jalkapallojoukkueen stadionille pääsisi tutustumaan, mutta hän tuumi, että viihtyy paremmin täysillä kuin tyhjillä stadioneilla, joten ei sitä kannata matkaohjelmaamme änkeä. Sattui kuitenkin niin, että stadion oli ihan parin askeleen päässä ostoskeskuksesta, joten päätimme sittenkin mennä sinne. Tutustumiskierros olikin yllättävän mielenkiintoinen, se vei katsomoista lehdistötilojen ja pukuhuoneiden kautta kentän laidalle. Samalla vauhdilla kiersimme vielä museonkin, joka oli muuten meille vähän mitäänsanomaton mutta tarjosi lopuksi hienon yllätyksen: Benfican maskotti, kotka nimeltä Vitória, oli paikalla ihan ilmielävänä! Oikein positiivinen kokemus oli se, mutta ei kyllä välttämättä olisi ollut yksin sen pitkän metromatkan arvoinen.

Yhdeksi päiväksi olimme varanneet opastetun retken Sintran keskiaikaiseen kaupunkiin. Se oli juuri sellainen turistiklishee, jollaisia pitkään välttelin mutta joille olen viime aikoina alkanut vähän lämmetä. Oppailta kuulee yleensä tosi paljon aidosti mielenkiintoista asiaa historiasta, luonnosta, kulttuurista yms. Niin tälläkin kertaa. Matkaan sisältyi kaksi palatsia, Palacio da Regaleira ja Pena, sekä Cabo da Roca, Manner-Euroopan läntisin kolkka.


Palacio da Regaleiran 1800-luvun lopulla itselleen hankkinut liikemies Carvalho Monteiro halusi luoda palatsista ja sen tiluksista puitteet syvälliselle mietiskelylle ja henkiselle matkalle.

Palatsin tunnetuin elementti on maan uumeniin johtava kierreportaikko, jonka osioiden on tarkoitus edustaa Danten Jumalaisen näytelmän mukaisia helvetin esikartanoita sekä kuolemansyntejä. Matkalla sitten itse kukin käy läpi omat henkiset kiirastulensa ja voittaa syntinsä ja putkahtaa kuin uudestisyntyneenä takaisin maan pinnalle. Mekin tietysti kiersimme suppilon, mutta pakko todeta, että ei siinä loputtomassa turistikäärmeessä luikerrellessa paljon henkistymään päässyt. (Mainittakoon, että käärme-vertaus on tarkoituksellinen: käärmehän luo nahkansa eli ikään kuin uudesti syntyy monesti elämänsä aikana, joten se on ollut palatsin suunnittelussa keskeinen aihe.)

Ihan varovasti vain sanon, että jos minulla olisi yhtä paljon joutavaa rahaa kuin tällä Carvalholla on mitä ilmeisimmin ollut, saattaisin keksiä sille järkevämpääkin käyttöä kuin 30-metrisen kuivakaivon kyhäämisen, ja menisin sitten vaikka autiolle hiekkarannalle meditoimaan... Mutta kukin tavallaan.

Penan palatsia puolestaan ovat asuttaneet kuninkaalliset - joskaan ei juuri se nimenomainen kuningatar, jolle palatsi on lahjaksi rakennettu, hän kun ehti kuolla ennen palatsin valmistumista (ehkä puolison olisi kannattanut valita vaikka koru tai jokin muu heti valmis lahja...). Palatsi on rakennettu vanhan luostarin maille, ja siinä näkyy hienosti maan historian kerroksia aina islaminuskoisten maurien vaikutteista viimeisten kuninkaallisten aikoihin. Keskiaikaisille palatseille tyypilliseen tapaan myös Pena sijaitsee korkealla kukkulalla, jolta avautuu ihania näkymiä vehreään ympäristöön.

Sintrassa vierailee jopa 25 000 turistia - ei kesässä, ei kuukaudessa, ei viikossa vaan päivässä! Ja senhän kyllä huomaa. Paikalliset ovat kyllä napakasti järjestäneet vierailut aikasidonnaisiksi, eli tuosta noin vain ei nähtävyyksiin voi sisään rynniä vaan kävijöitä annostellaan alueille suunnilleen järkeviä määriä kerrallaan. Mutta onhan niitä silti tosi paljon, mikä auttamatta vähän vaikuttaa elämykseen. Ota siinä sitten päheitä somekuvia, kun aina on kymmenen Steveä, Mariaa tai Horstia edessä...

Hassu sattuma: päivälleen kaksi vuotta aikaisemmin olimme Algarven-matkallamme käyneet Manner-Euroopan luoteisimmassa kolkassa, ja nyt siis kävimme vastaavasti läntisimmässä. Tiedä sitten johtuiko siitä, että olimme aika lailla vastaavan paikan jo kokeneet, Cabo da Roca ei tehnyt mitenkään lähtemättömän suurta vaikutusta. Punainen majakka, jylhät kalliot ja hurja tuuli. Ja vietävästi turisteja.

Yhden (viimeisen) matkapäivän pyhitimme Lissabonin kukkuloille ja muille nähtävyyksille. Olimme etukäteen suunnitelleet joitain kohteita, joita ajattelimma käydä katsomassa. Heti aamusta päätimme hypätä kuuluisan raitiovaunu 28:n kyytiin kaupungin kapeita katuja katselemaan. Asettauduimme jonoon, jonka oletimme johtavan raitiovaunupysäkille. Joka oli huomattavan kaukana jonon päästä. Katsoimme aikataulusta, että vaunuja pitäisi lähteä noin kymmenen minuutin välein. Puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään (paitsi jono takanamme piteni). Ympärillä pyöriskeli tuktuk-kuskeja houkuttelemassa jonottajia yksityiskierroksille. Naureskelimme, että on heillä bisnesvaisto kohdillaan - kyllästyneet jonottajat olisivat varmasti otollista maaperää heidän tarjouksilleen. Sitten tuli yksi vaunu, johon mahtui parikymmentä ihmistä, eli ei se jono siitä sanottavammin liikkunut. Aloimme laskeskella, että meillä menisi yli tunti päästä vaunuun. Jossa sitten istuisimme kuin sillit hikiliemessä ja räpsisimme kuvia vauhdista.

Otimme tuktukin. Se kiersi jotakuinkin saman reitin kuin raitiovaunukin, mutta tärkeimpien näköalojen äärelle pysähdyttiin ottamaan valokuvia kaikessa rauhassa. Kuski myös osasi kertoilla vielä lisää tietoa kaupungista ja sen historiasta. Sanoisin, että oli hyvinkin sen ylimääräisen rahan arvoinen kierros.

Yksitellen kaupungin kukkuloille voi kavuta sympaattisilla vanhoilla funikulaareilla, ja sellaista mekin halusimme ehdottomasti kokeilla. Meillä kävikin peikkomainen flaksi, kun satuimme funi-pysäkin kohdalle juuri, kun vaunu oli odottelemassa lähtöä, ja pääsimme nousemaan saman tien kyytiin. Puksuttelimme kukkulan laelle, otimme pakolliset selfiet kaupungin kattojen yllä ja puksuttelimme takaisin alas - huomataksemme, että lähtöpaikalle oli kertynyt vaihteeksi jo ties miten pitkä jono.

Sama tarina toistui aika monen muunkin nähtävyyden kohdalla: Etukäteen ajateltuna se oli tosi kiva idea - mutta kun näki, kuinka hemmetin monen muunkin mielestä se oli kiva idea, alkoi mieli muuttua... Mutta olisipa melko kaksinaismoralistista rutkuttaa massaturismin haittavaikutuksista, kun on itsekin siellä massan jatkona turismoimassa. Sanoisin kuitenkin, että jos vain mahdollista, Lissaboniin (kuten varmasti moneen muuhunkin suosittuun paikkaan) kannattaisi matkustaa ennemmin keväällä tai syksyllä kuin kesän kuumimman lomasesongin aikaan. Tai sitten kannattaa varata rutkasti aikaa, pitkää pinnaa ja joviaalia matkamieltä, että jaksaa jonottaa.


Kyllä me kuitenkin ihan kylliksi kaikenlaista kivaa ja hienoa ehdimme nähdä ja kokea, ja voin kyllä vilpittömästi suositella Lissabonia matkakohteeksi!

Voi, viisuja!

Oi, sehän olisi taas kevään kohokohta käsillä, Euroviisut! Tänäkin vuonna olen tutustunut biiseihin jo esikatseluvideoilta ja muodostanut lahjomattoman mielipiteeni. Yksikään biisi ei ole noussut suureksi suosikikseni, mutta ainahan toiset ovat parempia kuin toiset. Tänä vuonnahan tarjolla ei ollut yhtään rock-henkistä kappaletta, mikä on kyllä minun kirjoissani suuri puute. Sen sijaan tarjolla on ilahduttavan paljon muilla kielillä kuin englanniksi esitettyä matontamppausta, perinteistä euroiskelmää unohtamatta. Ja pukukikkoja. Tekstiilipuolella tämän vuoden trendi näyttäisi olevan "kermakakusta kalsarisilleen". Siitä hyvästä ainakin pinnat Suomen Erikalle, että hän on alusvaatteissa alusta alkaen. Vähän kyllä mietityttää, alkavatko ne Euroopassa jo uskoa Suomen olevan tosi köyhä maa, jossa kellään ei ole varaa housuihin... Jaa niin joo mutta musiikkikilpailuhan tämä taisi olla. Puhutaas siitä musiikista siis:

Norja: Kyle Alessandro – Lighter
Jostain syystä minä tykkään tästä biisistä. Nuori kundi ei kylläkään ihan moitteettomasti suoriudu livelaulusta, mutta radiosta kuulostaa varmasti ihan kivalta.

 
Luxemburg: Laura Thorn – La Poupée Monte Le Son
Biisi on tylsä kuin muovinuken kantapää, mutta hienosta lavashowsta sekin saa vähän lisäpontta. Tämäkään artisti tosin ei ihan osu nuotteihin. Illan ensimmäinen pukukikka.

Viro: Tommy Cash – Espresso Macchiato
Viron spagettijalka-Stig. Ei maistu minulle tämä sumppi, sori.

Israel: Yuval Raphael – New Day Will Rise
Kertosäe on tosi vahva - jos vain pysyy hereillä siihen asti. Tässä on sellaista wanhan ajan euroviisuhenkeä, tämän voisi esittää oikean sinfoniaorkesterin edessä lavalla pönöttäen iltapuku päällä (jonnet ei muista, mutta niin tehtiin silloin ennen kun oli vielä kunnollista). Sääli, ettei tätä kukaan kuuntele tai katsele musiikkiesityksenä. Politiikka ei kuulu euroviisuihin. Paitsi että kuuluu, ihan kaikkeen nykyään.

Liettua: Katarsis – Tavo Akys
Anteeksi nyt kauheasti, mutta nämä tyypit vaikuttavat sellaisesta vanhan ajan psykoleffojen mielisairaalasta karanneilta - ja minun puolestani olisivat saaneet jäädäkin sinne. Tämä kai nyt on lähinnä sitä rockia, jota olisin kaipaillut, mutta kyllä on liian eksentristä minun makuuni.

Espanja: Melody – ESA DIVA
Espanjalla on aika monetta kertaa tämä sama viisu. Ja pukukikan alta paljastuu sama esiintymisasukin. No, kierrätyshän on aina hyvästä, mitä sitä pyörää uudestaan keksimään, varmaan tätäkin Ibizan rantabaareissa tulevana kesänä bailataan.

Ukraina: Ziferblat – Bird of Pray
Kyllä Ukrainassa vain osataan musiikkia tehdä. Tässä on aika monta biisiä samassa. Itse tykkään eniten siitä eteerisestä ja etnovaikutteisesta osasta, se 70-luvun groove on vähän tylsempää, mutta kokonaisuutena ehdottomasti parempaa viisuosastoa.

Britannia: Remember Monday – What The Hell Just Happened?
Barbit vetää stemmoja, ja kieltämättä sangen taidokkaasti. Katoava kermakakkuhelma, check. Mutta biisintekele kilpailee illan turhimman rallatuksen tittelistä.

Itävalta: JJ – Wasted Love
Aina joku kopioi edellisvuoden voittajareseptiä, tänä vuonna tämä. Vaatii kuulijalta aika paljon. Minulla on mennyt aika monta kuuntelukertaa lämmetä tälle, mutta vähitellen huomaan vaakani kallistuvan yhä enemmän positiiviseen suuntaan. Ja olihan tämä visuaalisesti upea esitys (Suomi mainittu, torilla tavataan!).

Islanti: VÆB – RÓA
Islannin Marcus ja Martinus. Jostain syystä tykkään tästäkin. Uskoisin, että ne ovat nuo kelttiläisvaikutteet, jotka minuun vetoavat. Ei ainakaan Minecraft-vaikutteet.

Latvia: Tautumeitas – Bur Man Laimi
Tosi taidokasta stemmalaulua, kyllähän sitä pitää arvostaa. Voisi tässä biisissä silti jotain tapahtuakin.

Hollanti: Claude – C’est La Vie
Sellaista se on, että elämässä voi tapahtua kaikenlaista. Tapahtuuhan tässä biisissäkin kaikenlaista, mutta ei kyllä mitään kiinnostavaa. Laulukin on vähän sinne päin.

Suomi: Erika Vikman – ICH KOMME
Nostan hattua tehokkaasta PR:stä ja vahvasta, varmasta esiintymisestä. Mutta pakko on tunnustaa, että biisistä en piittaa. Etenkään radioversiosta ei oikein saa selvää sen paremmin sanoituksesta kuin sävelestäkään, mutta eipä tässä taida kumpaakaan liiemmin edes olla. Hieno show silti.

Italia: Lucio Corsi – Volevo Essere Un Duro
Tästä tulee mieleen se yksi Hevi reissu -leffan hahmo. Biisissä parasta on se kymmenen sekunnin huuliharppupätkä, kaikki muu on puuduttavan yhdentekevää.

Puola: Justyna Steczkowska – GAJA
Tässä on vimmaa ja maanisuutta ja korkeita nuotteja ja pitkiä nuotteja ja viulunsoittoa ja kevätjuhlaliikkeitä ja kauheesti kaikkee. Olispa vielä sävellyskin.

Saksa: Abor & Tynna – Baller
Tämä kolahtaa minuun kyllä, suureksi yllätyksekseni. Näköjään sello aateloi elektroteknonkin! Mainittakoon tosin, että tälläkin laulajalla on hienoisia virehaasteita.

 
Kreikka: Klavdia – Asteromáta
Pitäisi varmaan ymmärtää kieltä ja ehkä vähän historiaakin, että tämä menisi tosissaan ihon alle. Mutta vahva esitys on, vahvaa laulamista, vahva melodia ja vaikuttavaa visuaalisuutta. Ja viime hetkillä vielä se pukukikkakin.

Armenia: PARG – SURVIVOR
Ihan hirveän klisheinen teema, sävellys, sanoitus ja esitys. Artistikaan ei ole niin musikaalinen eikä - anteeksi nyt vain ihan kauheasti - niin timmi kuin olisi tarkoitus. Mutta silti tämä menee kokonaisuutena ihan jees -osastoon.

 
Sveitsi: Zoë Më – Voyage
Sveitsi on halunnut varmistaa, ettei joudu toista kertaa putkeen kustantamaan kemuja. Oikein mainiosti hissiin sopiva chanson.

Malta: Miriana Conte – SERVING
Ihan niin kuin ei olisi ensimmäinen kerta, kun Malta rummuttaa kehopositiivisuutta ja naisten voimaantumista? Ei siinä mitään, ihan tarttuvaa rummutusta, jää tästä muutakin mieleen kuin jumppapallot. Pukukikka numero mones.

Portugal: NAPA – Deslocado
Mitäänsanomattomuuden multihuipentuma. Joka vuosi sitä luulee, ettei Portugalista voi enää joutavampaa jollotusta tulla, mutta näköjään aina vain voi...

Tanska: Sissal – Hallucination
Pohjoismaisittain vahvan viisuvuoden heikoin lenkki. Hyvin laulettu kelpo viisu tämäkin, ei sinänsä mitään moitittavaa - mutta ei mitään mieleenpainuvaakaan. Kappas, vaihteeksi kermakakun sisältä uimapukuun, ja tuulikonekin vielä!

Ruotsi: KAJ – Bara Bada Bastu
Näin tehdään menestyvä kieli poskessa -esitys. Hyvän mielen hupailu, mutta kuitenkin myös musiikillisesti taitava (vaikka haitaririffi onkin jostain riffipankista haettu kuulemma, mitä vähäsen paheksun). Kyllä tämä kertsi on kaikista eniten minun päässäni viime viikkoina soinut.

Ranska: Louane – maman
Minä saan tästä kylmät väreet. Minusta tämä on koskettavan kaunis ja vahva laulu ja esitys. Mikä lie se je ne sais quoi.

San Marino: Gabry Ponte – Tutta L’Italia
Jostain syystä tämä vie minut jalkapallostadionille, Serie A:n tai Mestarien liigan finaaliin. Hyvällä tavalla.

Albania: Shkodra Elektronike – Zjerm
Yleensä tykkään etnovaikutteisista biiseistä ja Balkanin tyylistä. Tässäkin on ihan tarttuva kertsi, mutta muuten ei nyt kyllä oikein osu minun maaliini.

*
Kaiken kaikkiaan tykkäsin tämän vuoden viisuista kovasti. Ei näistä mikään varmaan soittolistalleni päädy, mutta ovat ne iloa elämään tuoneet. Pitkän harkinnan jälkeen oma top kolmoseni on Ranska, Ruotsi ja Saksa, mutta koska tiedän olevani näissä(kin) asioissa kovin erilainen nuori, joten veikkaan, että Euroopan top kolmonen on ehkä Itävalta, Ruotsi ja Espanja.

Curaçao - Karibiaa kärsivällisille

Meidän alkaa olla jo hieman haastavaa löytää lomakohdetta, jota emme olisi vielä nähneet mutta jonka haluaisimme ja aikataulumme ja budjettimme rajoissa myös voisimme nähdä. Etsiskelin inspiraatiota matkatoimiston sivuilta – ja sieltähän se osui silmiin heti aakkosjärjestyksen alkupäässä: Curaçao, kaunis pieni Karibian saari. Sinne siis suuntasimme tällä talvilomallamme.

Curaçao on Alankomaihin kuuluva autonominen maa, ja sinne pääsee ihan näppärästi lentämään Amsterdamin kautta. Saarella myös pärjäisi hollannin kielellä (se on yksi saaren virallisista kielistä paikallisen papiementun ja englannin ohella), mutta euro ei sentään käy maksuvälineenä, vaan paikan virallinen valuutta on Alankomaiden Antillien guldeni. Tätä valuuttaa ei Suomen Forexista saa edes tilaamalla, mutta eipä sillä mitään teekään. Saari nimittäin elää pitkälti amerikkalaisista risteilyturisteista, joten ylivoimaisesti käytetyin valuutta on US-dollari. Hinnat ilmoitetaan lähes poikkeuksetta dollareina – ja lähes poikkeuksetta ne ovat Yhdysvaltain tasolla. Mistään halpiskohteesta ei siis ole kyse.

Hintatason huomioiden olimme päätyneet all inclusive -hotelliin, vaikka emme sellaisten ylimpiä ystäviä olekaan. Tämänkertainen hotellimme onnistui vielä iloisesti alittamaan odotuksemme (mistä syystä en mainitse sitä nimeltä), mutta siitä huolimatta pidämme vielä näin jälkikäteenkin valintaa hyvänä. Parasta hotellissa oli sen oma yksityinen ranta, jolla kelpasi loikoilla palmujen katveessa paahtavan auringon ja vilvoittavan merituulen hellittävänä. Miäs intoutui ottamaan snorklausvälineensä mukaan, mikä osoittautui erinomaiseksi päätökseksi: rantaa suojaamaan rakennetun aallonmurtajan liepeillä oli kuulemma erittäin vilkas vedenalainen elämä. Itsehän en snorklaa, sillä en edes tiedä, kumpaa pelkään enemmän: maskiin tukehtumista vai kaloja. Uimaan sentään uskaltauduin, vaikka siis annoinkin kertoa itselleni, että meressä oli kaloja runsain määrin. (Siltä varalta, että joku ei puhu sarkasmia, mainittakoon, että ei se minulle nyt sentään uutena tietona tullut.)

Monen mielestä varmaan Karibian lumovoima perustuu ennen kaikkea letkeään meininkiin ja kiireettömään elämäntapaan. Tämä rento raukeus olikin huomattavan vahvasti läsnä kaikkialla – erityisesti hotellissamme. Ja vaikkei lomalla tietenkään mihinkään kiire olekaan, kyllä vain se kävi optimoituun tehokkuuteen tottuneen pohjoiseurooppalaisen hermoille pahemman kerran. Kun ravintolan ulkopuolella on satakunta ihmistä jonossa (ei, tämä ei ole hyperbola vaan jono oli oikeasti niin pitkä!) ja ravintolassa on viisi pöytää juuri tyhjentynyt, mutta kaikki viisi tarjoilijaa vain käyskentelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ympäri ravintolasalia johonkin kaukaisuuteen tuijottaen tekemättä elettäkään nostaakseen yhtäkään astiaa käteensä, niin ei siinä oikein enää don’t worry be happy korvissa soi... Poika totesi osuvasti, että jos joku risteyttäisi laiskiaisen ja etanan, tämän lajin edustaja sulautuisi erinomaisesti hotellin henkilökunnan joukkoon.

All inclusivesta huolimatta – tai osin juuri sen takia – haimme ravintoa niin ruumiille kuin sielullekin myös hotellin ulkopuolelta. Erityisen suuren vaikutuksen teki Mambo Beachin ravintolamaailman tarjonta: molemmat siellä syömäni annokset nousevat kirkkaasti top kymppiin parhaiden ikinä nauttimieni ravintolaruokien listalla. Unohtumattomin elämys sen sijaan oli varmasti paikallisen ruokatorin iguaanikeitto. Miäs oli eksoottisten ruokien ystävänä sopasta hyvinkin innoissaan ja poikakin ennakkoluulottomana syöjänä lusikoi oman annoksensa kakomatta. Minä kermapersehän voin pahoin jo paikan yleisestä hajusta ja vahakangasliinojen tahmeannaheasta pinnasta enkä todellakaan edes harkinnut panevani suuhuni muuta kuin taskulämmintä colaa, mutta silti pidin ruokatoria ehdottomasti kokemisen arvoisena.

Curaçaon pääkaupunki (ainoa kaupunki) Willemstad on Unescon maailmaperintökohde. Ja hyvä onkin, että kaupunkia vaalitaan – se on nimittäin aivan valtavan viehättävä, kuin satukirjan kuvitus pastellivärisine taloineen! Kuulin hauskan tarinan väri-iloittelun taustoista: Muinoin eräs kuvernööri ilmoitti saavansa päänsärkyä siitä, kun auringon valo heijastuu valkoisista seinistä, ja käski maalata kaikki talot jonkin muun väriseksi. Tästähän tietysti paikallinen maalitehdas hyötyi suuresti. Ja tämän maalitehtaanhan omisti... jep, kyseinen kuvernööri. Mutta nykyturisti kyllä kiittää moisesta ketkuilusta!

Willemstad koostuu kahdesta kaupunginosasta, jotka sijaitsevat St. Annan lahden vastakkaisilla puolilla. Kaupunginosien nimet ovat Punda eli “piste; paikka” ja Otrobanda eli “toispualjokkee” (kyllä, oikeesti!), ja niitä yhdistää hupaisa ponttonisilta, joka ei suinkaan aukea keskeltä vaan kulkee omalla moottorillaan tarvittaessa kokonaan sivuun lahdella kulkevien laivojen tieltä. Willemstadissa on ravintoloita sekä turistikrääsää ja amerikkalaisten suosimia merkkituotteita (amerikkalaisin hinnoin) myyviä kauppoja, mutta ylivoimaisesti parasta tekemistä siellä on vain kävellä ympäriinsä kamera laulaen. Ehdottomasti kaunein kaupunki, jonka ikinä olen nähnyt! (Niin kaunis, että tamperelainen voi jopa antaa Turku-vibat anteeksi.)

Liikenne on Curaçaolla melko kaoottista - liikennesääntöjä on kyllä, mutta niihin suhtaudutaan perikaribialaisella letkeydellä. Autonvuokrauksen sijaan päätimmekin kysyä hotellin palvelupisteeltä, olisiko mahdollista saada saarikierrokselle käyttöön auto kuljettajineen. Nuori kundi tiskin toisella puolella raapusti puhelinnumeronsa paperilapulle ja tokaisi: “Laita viesti tuohon numeroon, minä lähden kuskaamaan.” Ja joltisenkin sekavan viestittelyn jälkeen näin tosiaan tapahtui. Hän vihjaisi, että kyse ei varsinaisesti ole hotellin tarjoamasta järjestelystä, joten hotellilla ei muiden välttämättä tarvitse siitä tietää. Meitä tämä säätö lähinnä huvitti ja päätimme ottaa retken seikkailuna - vielä siinäkin vaiheessa, kun autoon noustessamme havaitsimme, että sen kojelaudassa paloi joka ikinen varoitusvalo. Don’t worry, be happy. 

Retki osoittautui lopulta todella antoisaksi! Kävi ilmi, että tämä parikymppinen kundi (jonka nimen jätän nyt varmuuden vuoksi mainitsematta) oli töissä kahdessa eri hotellissa ja teki tosiaan kuutamokeikkoina vielä turistikierroksia – JA oli juuri valmistumassa yliopistosta. Kunnioitettavaa. Kierros vei ensin Beekenburkin linnoitukseen ja sieltä Curaçao-likööritislaamoon, josta ostimme obligatorisia tuliaisia. 

Meressä seisova rakennelma on käsittääkseni öljynetsintätorni. Niitä oli rannoilla paljon.

Shoppailu jatkui Sambil-ostoskeskuksessa, jossa oli passelisti talviale juuri meneillään, ja teimmekin oikein kivoja löytöjä. Ostoskeskuksessa nautimme myös lounaan. Kun olimme odotelleet pikaruoka-annoksiamme 40 minuuttia, meillä alkoi jo hieman savu nousta korvista. Opaskundi nauroi meille maha kippurassa ja tokaisi: “In Curaçao you need patience!” Tuohon kyllä kiteytyy saaren ominaisluonne erinomaisesti!

Ostoskeskuksen jälkeen suuntasimme Porto Mari -rannalle, joka on tunnettu biitsipossuistaan. Enkä nyt tarkoita pulleita turisteja vaan oikeita luonnonvaraisia sikoja, jotka ovat tottuneet jakamaan kotirantansa turistien kanssa. Mekin pääsimme rapsuttelemaan yhtä röhköä, se oli hellyttävää! Retken huipensi vielä pysähdys suolajärvellä, jolla ihastelimme majesteettisesti käyskenteleviä flamingoja.

Se oli hieno päivä. Kannatti luottaa vilpittömään nuorukaiseen, joka ei ehkä ihan kaikkia historiallisia faktoja osannut meille kertoa mutta oli sitäkin aidommin läsnä kaikessa tekemisessämme. Retki jätti paljon paremmat muistot kuin aiemmin tekemäni sup-lautaretki, jonka opas ensi töikseen katsoi minua päästä varpaisiin, teki johtopäätöksensä iästäni ja kunnostani ja kysyi epäileväisesti, jaksaisinko varmasti olla polvillani laudan päällä niin kauan kuin lahden ylittäminen kesti. Ihmettelin, miksi olisi pitänyt polvillaan olla kun seisaallaankin voi meloa, mutta tyydyin vain pakkohymyn läpi vakuuttelemaan, että pärjäisin kyllä. Laudalla pysymistä suurempi haaste minulle oli pitkästyminen, koska retkeen kuului turhan paljon kellumista ja turhan vähän melomista. Mutta se lahdenselän ylitys oli kyllä kivaa, sai oikeasti vähän tehdä töitäkin kropallaan. Minun suppaillessani perheen miespuoliset olivat puolestaan obligatorisella kalastusretkellä, joka oli sekin kuulemma ihan jees kokemus, vaikkei suurta saalista tuottanutkaan.

Suosittelisinko Curaçaoa matkakohteena? Mjoo, mikä jottei, etenkin, jos seuraavat reunaehdot toteutuvat:

• Haluat aidosti trooppiseen lomakohteeseen talvella, et pidä Kanariansaaria aidosti trooppisena lomakohteena eikä Kaakkois-Aasia syystä tai toisesta houkuta
• Takalistosi kestää yli 10 tunnin lennot 
• Bujdettisi kestää korkeahkon hintatason

Meidän tapauksessamme tällä kertaa kaikki yllä mainitut kohdat saivat rastin ruutuun, ja minä kyllä nautin lomasta valtavasti! Vakikävijöitä meistä tuskin tulee, mutta mikä jotten voisi joskus mennä toistekin (johonkin toiseen hotelliin), jos tilaisuus tarjoutuisi.