Viidenkympin välitilinpäätös

Se olisi puoli vuosisataa täynnä. Tässä kohtaa voisi olla ihan hyvä aika vähän reflektoida, että mitenkäs nyt sitten on mennyt, noinniinku omasta mielestä. Haastattelijana Juha Tapio koskettavan kauniin kappaleensa Ohikiitävää muodossa.  

- Onko vastanneet vuodet unelmiis - minkälainen tie sulle annettiin? 

Nuorena minulla oli oikeastaan yksi ainoa merkittävä unelma: että edes yksi ihminen tässä maailmassa sietäisi minua siinä määrin, että olisi valmis jakamaan elämänsä kanssani. En pitänyt tämän unelman toteutumista kovinkaan varmana; nuorena ajattelin, että ylitsepääsemättömin este olisi vähemmän viehättävä ulkonäköni, mutta vähän vartuttuani ja viisastuttuani tajusin, että huomattavasti vaikeampi rasti on tämä sangen, ehh, särmikäs luonteeni. 

Mutta maailma on ihmeellinen, ja haastavatkin haaveet voivat toteutua. Niin vain minun kohdalleni osui Miäs. Ihminen, jolla on niin kummallinen maku, että hänen mielestään minulla on kaunis hymy. Ihminen, jolla on niin kieroutunut käsitys sopivasta, että hänen mielestään minä olen sopivasti hankala. Ihminen, joka on tehnyt kanssani samaa matkaa jo neljännesvuosisadan verran. Puolet elämästäni.  

Minun mielestäni kaksikin ihmistä on jo perhe; lapsia ei ole haavekuvissani näkynyt. Ja Miäs on ollut ihanteellinen puoliso myös sen suhteen, että hän on jakanut binäärisen käsitykseni lapsiluvusta: se on nolla tai yksi, ei mitään tuplausnumero-juttuja. Ykköseenhän se vaaka sitten kallistui, ja elämäämme tuli Lapskulta. Vanhemmuus on ollut ylivoimaisesti vaikein ja raskain tehtävä, jonka olen elämässäni kohdannut. Mutta niin vain on siitäkin selvitty, en nyt tiedä uskallanko sanoa että kuivin jaloin, saati kunnialla, mutta hengissä kuitenkin kaikki kolme. Tätä nykyä Lapskulta on omillaan pärjäävä, ihan fiksu ja mukava nuori aikuinen, joka edelleen haluaa lähteä kanssamme matkoille. Kai sitäkin voi jonain pitää? 

Ammatillisesti minulla ei oikeastaan ole edes ollut unelmia vaan pikemminkin varmaa tiatoo. Lahjakkuusprofiilini on harvinaisen yksioikoinen: olen hyvä laulamaan, kirjoittamaan, puhumaan ja oppimaan vieraita kieliä – siinä kaikki. Ja vaikka ohikiitävän hetken elättelinkin ajatusta laulajan urasta, on minulle ollut jo alakouluikäisestä täysin päivänselvää, että minusta tulee isona monikielisen viestinnän ammattilainen. Ja onnekseni lahjakkuusprofiilini on myös riittänyt tämän ajatukseni toteuttamiseen. Olen saanut tehdä neljännesvuosisadan verran työtä, jota voin vilpittömästi kutsua kutsumuksekseni, ja viime vuosina olen päässyt jakamaan osaamistani myös tuleville kollegapolville yliopisto-opettajana. Olen äärimmäisen työorientoitunut ihminen (työhullu, työnarkomaani, mitä näitä kohteliaisuuksia nyt on), ja henkisesti palkitseva työ ihanien ihmisten – sekä opiskelijoiden että kollegoiden – kanssa on minulle korvaamattoman suuri siunaus elämässä. 

- Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää? 

Sitä sanotaan, että olisi tärkeää aina olla jotain unelmia. Tämä mietityttää minua kovasti. Minun on vaikea keksiä, mistä enää unelmoisin.  

Kaikki kilvan vakuuttelevat, että tämä keski-ikä se on hienoa aikaa, kun osaa jo olla juuri sitä mitä on eikä enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Mutta kas kun minä en osaa. Minulla on vähän kaikesta päällimmäisenä tunteena, että ei tässä iässä enää voi, ei pysty, ei kannata, ei sovi, ei kehtaa. Ohi on, kaiken mahdollisen aika. Ei siksi, että tarvitsisi siitä välittää, mitä muut minusta ajattelevat – eiväthän he mitään ajattele. On sinänsä ihan sama, miltä näytän tai vaikutan, mitä teen tai olen tekemättä, koska maailmalle olen näkymätön. Ei keski-ikäinen nainen ei ole millään muotoa relevantti. 

Olisi minusta ihan kiva olla vielä relevantti. Ehkä se sitten on se nykyhetken suurin unelmani. Ja sitten kun jälkeni ovat jo maan päältä hävinneet, toivon, että minut muistettaisiin osaavana ammattilaisena, kivana työkaverina, hyvänä ystävänä, rakkaana puolisona, edes jonkinlaisena äitinä. Onhan tuossa jo tavoitetta kerrakseen. 

- Ja kaikki aikanaan kun turha riisutaan: saitko rakastaa? 

Kiitos kysymästä, Juha Tapio - kyllähän vastaus on kyllä. Olen saanut elämääni useitakin ihmisiä (ja koiria), joita rakastaa. Ja loppujen lopuksihan millään muulla ei oikeasti ole merkitystä. 

Hyvää syntymäpäivää!