tiistai 30. lokakuuta 2007

Keskisen eksä

Ensimmäisessä blogikirjoituksessani kerroin kirjoittamisen pakosta. Se on sitä. Siksi minun on nytkin pakko kirjoittaa. Antakaa anteeksi, että kirjoitan nyt. Antakaa anteeksi, ettei kirjoituksestani käy selville koko tarina. Antakaa anteeksi se, mitä siitä käy selville. Ja antakaa anteeksi tuo otsikko, se on groteski. Mutta minun on pakko kirjoittaa. Nyt. Näin.

Ihan tavallinen tiistai-ilta, miäs ja lapsi katsovat Pikku Kakkosta, minä selailen lehteä. Ovikello soi, koira räkyttää vimmatusti. Menen avaamaan. Nuori mies ja nainen, nainen kysyy olenko minä minä, näyttää korttia: "Poliisista iltaa. Voisimmeko tulla keskustelemaan, vaikka johonkin erilliseen huoneeseen?" Häkeltyneenä johdatan heidät makuuhuoneeseen, suljen oven perässämme. Tyhmänä en tajua, mietin vain, mistä rikoksesta minua epäillään, vai olenko kenties tietämättäni joutunut jonkin rikoksen uhriksi? Parkkipaikalla kolhitusta autosta tuskin on kyse, kun poliisit oikein kotiin tulevat.

"Valitettavasti meillä on sinulle suru-uutinen."

Miten minä en sitä heti tajunnut. Olinhan tuota uutista alitajuisesti odottanut jo vuosia, elänyt mielessäni tämän hetken. Mutta eihän näitä hetkiä koskaan voi kuvitella, ennen kuin kohdalle sattuvat.

Istun sängyllä, kuuntelen mitä poliisit kertovat. Jotain he kysyvät, vastaan. Panen merkille, että poliisinainen on huomattavan kaunis, vaalea, pieni ja siro. Hänellä on kaunis, siisti, musta takki. Minäkin tarvitsisin uuden talvitakin. En itke, ei itketä, välillä tosin panee vetämään vähän syvempään henkeä. Puheet menevät aika lailla ohitse, mutta poliisi antaa lapun, johon tärkeät tiedot on merkitty. Hän kirjoittaa siihen omat yhteystietonsa, vaikkei paljon mitään voikaan tehdä.

Poliisit lähtevät. Jäykin jaloin kävelen olohuoneeseen, yritän selittää miähelle mitä on tapahtunut, lapsen korville sopivalla tavalla. Miäs ei taida ihan tajuta, mistä on kyse, hän on luullut että tulijat tekivät gallupia. Hän lukee saamaani lappua. Minä menen tupakalle. Soitan isälleni. Soitan yhdelle ystävälle. Soitan toiselle ystävälle. Jossain kolmannen puhelun aikana tulevat kyyneleet.

Saunapäivä ja kylppäri täynnä pyykkiä. Tuollaista kerrotaan ja minun pitäisi viikata pyykkejä. Viikkaan. Itken ja viikkaan.

Tämä maailma se pyörii entiseen malliinsa.

Miäs tulee poliisin antaman lapun kanssa. "Hei, säähän olet tavannut julkkiksen, se naispoliisihan oli se Keskisen eksä!" Terapeuttista, naurattaa. Kaiken tämän keskellä tuo seikka tekee minuun vaikutuksen. Oli se vaan luonnossa kauniimpi kuin juorulehtien kuvissa...

8 kommenttia:

sanna kirjoitti...

Otan osaa, siihen johonkin jonka kirjoittaminen nyt tuntuu liian suurelta. Halaus!

Loviisa kirjoitti...

Osanotto.

Tuikku kirjoitti...

Osanottoni.

neiti minkkinen kirjoitti...

Mä vaan halaan kun en osaa sanoa mitään. Olet mielessä.

Napis kirjoitti...

iso halaus ja osanotto

Tiia kirjoitti...

Halauksia ja osanottoni.

Careliana kirjoitti...

Kiitos!

Tuntuvat niin tyhjiltä sanoilta, "osanottoni" - "kiitos", aikaisemmin aina ajattelin, että ne ovat turhia kliseitä. Nyt tiedän, etteivät ole. Tässä tilanteessa ei sanoja paljon ole, kenelläkään, mutta ihan pienetkin sanat, nuo kliseet, merkitsevät paljon. Todella paljon. Kiitos siis vielä kerran.

Juliet kirjoitti...

Otan osaa. Jaksamista.