perjantai 2. marraskuuta 2007

Lumi teki enkelin eteiseen

Asuntomme on alkanut täyttyä kukista. Rakas ystävä lähetti kimpun, toinen rakas ystävä kävi itse tuomassa, sitten tuli vielä mumminikin lähettämä kimppu. Kukkakaupan lähetti alkaa varmaan kohta automaattisesti ajaa joka ilta tämän kautta kotiin. Kukat lämmittävät mieltäni suuresti!

Kun laittelin kimppuja maljakoihin, lapsi kysyi:
- Äiti onko sinulla syntymäpäivä kun saat noin paljon kukkia?
- Voi ei kun äidillä on kuule nyt surua, siksi äiti saa näitä kukkia, lohdutukseksi.
- Anteeksi äiti!
- Voi kulta! Eihän äidillä sinusta surua ole, sinusta on pelkkää iloa. Äidillä on nyt suru ihan muista syistä...

Ei kolmivuotiaalle selitetä kuoleman konseptia sellaisen ihmisen kautta, joka ei ole hänen maailmassaan koskaan elänytkään, jota hän ei ole koskaan tavannutkaan! Mutta jotenkin lapselle tietysti pitäisi selittää, miksi äiti ei jaksa leikkiä tavalliseen tapaan, miksi äiti vain itkee jatkuvasti. Ettei se johdu hänestä. Vaikeaa, niin vaikeaa, sekin vielä.

Juuri alkuillat ovat olleet sitä vaikeinta aikaa. Päiväsaikaan pystyn syventymään töihini tai muihin käytännön asioihin, ja jos suru vyöryy päälle, voin rauhassa romahtaa, olenhan täällä kotona aivan yksin. Illalla sitten taas, kun lapsi on käynyt nukkumaan, katsomme miähen kanssa TV-sarjoja, jotka vievät ajatukset hetkeksi omiin maailmoihinsa, ja toisaalta voin silloinkin päästää tunteet tarvittaessa valloilleen. Mutta pojan läsnäollessa täytyy yrittää pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Tietenkin lapsen kuuluukin oppia näkemään, että elämään mahtuu tunteiden koko kirjo ja tunteita on lupa ilmaista ja näyttää - mutta kuitenkin koko ajan pitää muistaa, että ne ilmaistavat tunteet pitää sitten pystyä selittämään lapsen maailmaan sopivalla tavalla. Vaikeaa, niin vaikeaa.

Miten ne menivätkään, ne surun ja järkytyksen viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus, hyväksyminen.

En minä missään vaiheessa ole sulkenut tietoisuudestani sitä tosiasiaa, että läheiseni on menehtynyt. Ajoittain kuitenkin kaikki tämä on tuntunut hyvin epätodelliselta. Ikään kuin kyseessä olisi vain jokin projekti, jota minä opettelen suorittamaan: näin hoidat juoksevia asioita, näin järjestät hautajaiset. Hyvin menee, sinähän osaat, hyvä tyttö. Kieltämättä olen ollut ihan ylpeä itsestäni, kun olen näinkin hyvin saanut asioita jo järjesteltyä (toki tähän on tarvittu niitä ihania, hyväsydämisiä ihmisiä, jotka ovat epäitsekkäästi kaiken mahdollisen avun minulle tarjonneet!), sillä minä en yleensä ole mikään käytännön ihmelapsi. Ajoittain se totuus sitten taas iskee tajuntaani lekan lailla: minä olen menettänyt läheiseni, hän on kuollut, poissa, ikuisiksi ajoiksi, lopullisesti. Tuo lopullisuus on ehkä se vaikein asia käsittää ja niellä, se on sitä lopullisinta lopullisuutta. Ei-koskaan-enää. Kipeää tuon tajuaminen tekee.

Nyt on akuutein järkytys jo laantunut siinä määrin, että jaksan jo tuntea jotain muutakin kuin lohduttomuutta. Jaksan suuttua. Vainajan sukulaisille, joilla tuntuu päällimmäisenä asiana olevan mielessä, paljonko vainaja oli heille velkaa. Tuttavalleni, jonka mielestä juuri tässä tilanteessa on oikea hetki ruveta setvimään vanhoja väärinymmärryksiä. Miähelleni, joka jankuttaa hautajaisten järjestämisestä jo viikon päästä (vaikkei edes hautauslupaa ole vielä saatu). Ja kun vauhtiin pääsin niin närkästyinpä hivenen jopa appivanhemmilleni, jotka miähen kanssa puhelimessa keskustellessaan kyselivät niin ikään hautajaisten ajankohdasta mutta eivät suinkaan siitä, kuinka minä voin ja jaksan.

Minä siis etenen, olen jo toisella portaalla. Toisaalta on yllättävän terapeuttistakin, kun se iso pyörä korvieni välissä pyörii välillä vähän eri rataa. Ja on tässä kaikessa, omalla pimeällä tavallaan, jo koomisiakin piirteitä - juuri äsken minulle soitti vainajan tuttava, jolle keskeinen huolenaihe oli, kuka kastelisi vainajan vihrekasveja... (herää kysymys, mistä nämä kaiken maailman ystävät ja kylänmiehet ovat saaneet puhelinnumeroni!?!)

En tiedä, joku ehkä paheksuu tapaani löytää naurun siemeniä synkistäkin tilanteista. Saa paheksua ihan vapaasti, mutta minä otan kiitollisena vastaan kaikki tunteet, jotka koen. Kaikesta huolimatta suurin niistä on tietenkin suru. Tämä on nyt surutalo, kuten ennen vanhaan taisi olla tapana sanoa, siitä muistuttavat nuo ihanat kukat keittiössä ja ruokapöydässä. Huomiseksi on luvattu lumisadetta, ehkä se tekee enkelin eteiseen...

2 kommenttia:

sten kirjoitti...

Tulin lähettämään voimia. Sä olet vahva nainen, mutta jokaisella on oikeus tuossa tilanteessa saada kaikki tuki jonka vain tarvitsee. Koita jaksaa kaiken järjestelyn keskellä! Hal.

Careliana kirjoitti...

Kiitos! Kyllä tällaisessa tilanteessa vahvinkin meistä tuntee itsensä aika pieneksi... Mutta ihmisten välittämisestä, myötätunnosta, lämpimistä ajatuksista saa ihan käsittämättömän paljon voimaa. Kiitos siis vielä kerran sinulle ja kaikille muillekin, jotka ovat minua tukeneet!