Vakaa päätös

Tänään oli yliopistopäivä, ja sen kunniaksi, että minut kerrankin näki joku muukin kuin koira, päätin pukeutua perjantaina ostamaani paitapuseroon. Aamiaisen lomassa poika ykskaks totesi minulle: "Äiti, onpa sinulla hieno paita! Tosi hieno paita! Näytetään sitä tarhan tädeillekin!" Olin tosi otettu - spontaani, vilpitön kohteliaisuus kolmivuotiaalta, onpa minulla upea lapsi! Johan alkoi päivä mukavasti, tuumin.

Olin väärässä.

Me annamme pojan katsoa aamulla televisiota; niin saamme itse syödä aamiaisemme rauhassa. Tänä aamuna poika halusi katsoa videolta Napapiirin pikajunaa eikä telkkarista Pikku Kakkosta, kuten tavallista. Mikäs siinä. Vaan siinä vaiheessa, kun piti ruveta jo ulkovaatteita pukemaan ja tarhalle lähtemään, pojalla välähti: Pipsa Possu! Yleensä nimittäin Pikku Kakkosessa tulee Pipsa Possu juuri siihen aikaan, että se katsotaan vielä loppuun ja sitten lähdetään. Niinpä hän nytkin alkoi vaatia, että Pipsa Possu pitää nähdä. Yritin lempeästi selittää, että kuule kun itse valitsit tänä aamuna sen videon, se Pipsa on nyt jo mennyt, ei sitä yksinkertaisesti VOI nyt katsoa. Ei auttanut, karmea huuto ja parku: nyt pitää nähdä Pipsa Possu!!! Vielä yritin suht. rauhallisesti ehdottaa, että katsotaan sitten illalla tarhan jälkeen joku nauhoitettu Pipsa, mutta nyt pitää kyllä pukea ja lähteä. No eihän se kelvannut, kun se olisi pitänyt nähdä juuri sillä sekunnilla! Karmea huuto ja parku. Ja kuten aina pojan itkiessä, koira alkoi tietenkin ulvoa. Niin sitä sitten mentiin, poika juoksi pitkin kämppää parkuen, että hän EI SUOSTU pukemaan ulkovaatteita vaan hän HALUAA nähdä Pipsa Possun NYT!!! Koira juoksi pitkin kämppää ulvoen ja paniikissa hypähdellen, kun haukkupanta roiski sitruunaa kuonolle. Minulta meni hermot. Totaalisesti.

Joo, tosi älykästä, viisasta ja kasvatuksellisesti järkevää selittää pojalle, että varsinkaan aamuisin ei saa huutaa ja parkua, koska naapurit suuttuvat metelistä - huutamalla itse niin että kitapurje vain lepattaa ja seinistä rappaukset rapisevat... Kyllä, nolotti jo itseänikin. Mutta otti kyllä kupoliinkin niin maan perusteellisesti.

Raivokkaasti survoin pojan vaatteisiinsa, paiskasin rattaisiin ja kärräsin tarhalle. Siihen mennessä pahin ärtymys oli jo sen verran laantunut, että lopulta saatoin hänet puurolautasen ääreen ihan hellävaraisesti, halin ja suukotin ja pyysin anteeksi. Sovimme, että oltaisiin taas kavereita eikä enää huudettaisi. Ja minä päätin ottaa sen ihan tosissani. Pyhästi päätin ja lupasin itsellenikin, että tästä lähin hillitsen temperamenttini enkä enää huuda niin holtittomasti, vaikka mikä olisi. Ja tuon päätökseni aion myös pitää! Tästä päivästä alkakoon Uusi Elämä. Saanko esitellä: uusi minä, tyyni ja seesteinen.

...ja tässä kohtaa kaikki uhmaikäisten vanhemmat räjähtävät hörönauruun. Naurakaa vain. Myönnettäköön, en minäkään nyt kovin suuria summia onnistumisen puolesta vetoa löisi, mutta onhan jokainen karjumatta jätetty karju kuitenkin aina kotiinpäin. Ja ainakin tämän illan on päätökseni pitänyt, olen ollut oikein kiltti ja herttainen äiti. Jäätelötkin syötiin pojan kanssa molemminpuolisen karjumattomuussopimuksen kunniaksi.

Olisi tässä kyllä ryhtiliikkeen paikka taas muutenkin. Pesänjakajan nimitykselle on vihdoin tullut käräjäoikeuden vahvistus, eli hänelle pitäisi saada lähetettyä ties mitä papereita ja tietoja. Kampaaja pitäisi varata. Kaverin kanssa pitäisi sopia lounaasta loppuviikoksi. Ulkomaanmatkakin sen kun lähestyy, pitäisi katsella jo kesävaatteita sillä silmällä, pestä ja silittää, ja aurinkorasvaakin varmaan kannattaa ostaa jo täältä Suomesta, ne tuppaavat tuollaisissa turistikohteissa maksaa ihan maltaita. Ja töitäkin olisi kunnon vuorenjärkäle taas tehtävänä. Eikä sille miähellekään tarttisi ihan joka asiasta poskea soittaa ja/tai murjottaa.

Mutta pieniä askelia, pieniä askelia... Jos yrittää haukata liian ison palan kerralla, menee kuitenkin mönkään ja kuolee motivaatio yrittää yhtään mitään. Joten jos minä nyt ensin keskittyisin tuohon tyyni ja seesteinen -aspektiin. Ehkä sitä tyynenä ja seesteisenä saa vähän paremmin noita muitakin askareita hoidettua...

(...uskoo ken näkee...)