Yllätys yllätys

Perjantai. Suosikkiviikonpäiväni. Viikko on ollut kiireinen ja työntäyteinen, mutta tänään ottamani spurtin ansiosta sain sentään aikataulun näyttämään edes etäisesti toteutuskelpoiselta. Viiden päivän kuluttua lähtö upealle ulkomaanmatkalle, viikoksi kauas, kauas etelään, vain lojumaan, nauttimaan erilaisesta ympäristöstä, rentoutumaan. Sitä ennen vielä viikonloppu mukavaa perheaikaa, leffailta miähen kanssa, sipsejäkin taas.

Mutta mites tässä sitten näin kävikään? Siinä vaiheessa, kun meidän piti miähen kanssa käpertyä lokoisaan asentoon sohvalle ja ojentaa hapuilevat hyppysemme kohti sipsikulhoa...

...minä löysinkin itseni kylppäristä pesemästä oksennusta lattialta ja matosta ja lapsen pyjamanhousuista ja pyykkikoreista ja niistä vastapestyistä lakanoista, jotka pyykkikorin päällä odottivat vetämistä ja kaappiin vientiä (siinäpä saimme ansiomme mukaan, kun emme olleet saaneet aikaiseksi heti hoitaa sitäkin asiaa) ja parkumasta täyteen ääneen: "Minä olen niin väsynyt, minä en jaksa, hukun töihin ja just kohta pitäis lähteä matkalle, jolle en alun perinkään halunnut edes lähteä, ja nyt tuo lapsi on TAAS sairas!!!"

Nii-in. Ja minä kun yritin olla erityisen huolellinen, pidin sen viimeviikkoisen kuumetaudin jälkeen lasta kotona yhden ylimääräisen toipilaspäivänkin, ettei nyt sitten vain jouduttaisi sairauskierteeseen. Juuei. Ei siltä vissiin sitten voi mitenkään välttyä. Vaikka eihän tällä kertaa iskenytkään kuume. Vaan vatsatauti. Ja kun se on lapsella nyt, se on todennäköisesti muutaman päivän päästä minulla, mahdollisesti myös miähellä.

Vaan kun meidän pitäisi muutaman päivän päästä jo kovasti tehdä lähtöä sille pahuksen unelmamatkalle, jota miäs on odottanut kuin kuuta nousevaa. Minä en, kuten sanottu, missään vaiheessa ole järin innoissani lähdössä ollut (itse asiassa miäs varasikin matkan aikanaan minulta kysymättä, mutta se on pitkä ja tulikivenkatkuinen tarina se, enkä jaksa sitä enää tässä ja nyt tilittää), mutta myöhäistähän sitä vastaan enää on pullikoida. Ei siksi, kyllä minullekin viikko absoluuttista löhölomaa tarpeeseen tulee - tuntuu vain niin pohjattoman surkealta olla erossa lapsesta niin pitkä aika. Ihan jo noin niinku yleisestikin, saati sitten jos hän on vielä kipeäkin!

Voi elämä. Kivan källin pistit taas. Mitäs seuraavaksi..?