Sattuipa niin mukavasti, että minulle tosiaan siunaantui tilaisuus käydä sunnuntaina shoppaamassa, vieläpä mitä mainioimmassa seurassa! Ihan silkkaa kiitollisuuttani päätinkin sitten tarjota hyvän kodin kahdelle kenkäparille ja yhdelle mekolle. Toinen niistä kenkäpareista oli suorastaan häkellyttävän järkevä heräteostos: kengät, jotka eivät ole ensisijaisesti sigamageen näköiset vaan ehdottoman mukavat jalassa! Tuumin, että olisihan se jotain uutta ja ihmeellistä, jos jatkossa varsinkaan ulkomaanlomat eivät menisikään osittain piloille kipeiden jalkojen takia. Aika huisa ajatus kyllä! Eivätkä ne kengät toki pahalta näytäkään, oikein sirot ja sievät ovat, ainakin omassa genressään.
Onnistunut ostospäiväkään ei silti pystynyt kompensoimaan sitä tosiasiaa, että miäs lähti taas koko viikoksi työmatkalle ja se riepoo minua suuresti. Tokihan me pikkuväen kanssa täällä pärjätään, en minä sitä epäile - ja kyllä, tiedän, että maailma on väärällään ihmisiä, joille yksinhuoltajuus on jokapäiväistä arkea, eivätkä he edes valita läheskään yhtä paljon kuin minä kiittämätön nahjus lyhyistä miehettömistä kausistani! - mutta ankeaa se vain on, kun on tottunut jakamaan kuorman toisen ihmisen kanssa.
Terveydestäkin on taas huolta. Tällä kertaa tiedän, että oireet ovat todellisia eivätkä hypokondriaa, mutta tiedän kyllä myös sen, että mistään vakavasta ei ole kyse. Ärsyttää silti sekin, ja painaa mieltä. Ja lisäksi kuormaan pläjähti vaihteeksi vanha kunnon työruuhkakin.
Ilmeisesti kaikki tämä yhteensä on juuri tähän saumaan vähän liikaa minun sietokyvylleni. Viime yönä nimittäin tapahtui jotain äärimmäisen harvinaista: en saanut unta, en sitten millään. Kävin normaaliin tapaan, normaaliin aikaan nukkumaan, mutta ensin päässä pyörivät terveysvaivat pitivät minut hereillä. Kun sitten vihdoin pääsin itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä, mitä aion asian suhteen tehdä (unen rajamailla kärvistellessähän ne kirkkaimmat ideat aina tulevat juu), olivat aivoni päässeet jo sen verran iloisille ylikierroksille, että saivat elimistöni taistelemaan unta vastaan tosissaan. Sydän hakkasi ja hyperventiloin. Ajatukset sinkoilivat holtittomasti. Yritin keskittyä hengittämään syvään ja rauhallisesti ja ajattelemaan unisia ajatuksia. Turvauduin jopa aikojen saatossa hyväksi havaitsemaani konstiin, Rafaelin enkeliin; kelasin laulun sanoja mielessäni ympäri-ympäri-ympäri. Sen sanoitus on sen verran vaikea, että siihen täytyy kunnolla keskittyä, mutta kuitenkin minulle niin tuttu, ettei se liian pontevaa aivotyötä vaadi. Mutta ei auttanut sekään. Puoli kahdelta yritin lukea kirjaa, mutta valojen sytyttäminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Puoli kolmelta siirryin sohvalle - joskus paikanvaihto auttaa, ja sinnehän minä sitten lopulta hetkeksi torkahdinkin, vaikkei uni kovin ripeästi kyllä sielläkään tullut. Heräsin reilusti ennen kuin kello seitsemältä soi, eli muutaman tunnin olen sentään tainnut taju kankaalla olla. Parempi kai sekin kuin ei mitään. Sillä on nyt mentävä, jaksettava.
Eiku työvuoren kimppuun.
2 kommenttia:
Voih, minulle tuollainen on ihan normiyö (enää et varmaan ihmettele, miksi olen joskus niin sekaisin..). Toivottavasti sinun yösi palaavat entiseen rytmiinsä, tuollainen on nimittäin yhtä helvettiä pidempään jatkuessaan.
Oijoi, kuulostaa tutulta. Tosin mulle käy useimmiten niin päin, että nukahdan kyllä helposti, mutta herään sitten joskus neljältä ihmettelemään enkä saa enää unta. Siinä vaiheessa on vähän turha ottaa enää mitään unilääkettäkään, tai seuraavan päivän voi kätevästi viettää tulitikut silmäluomia kannattelemassa.
Jotain muutakin asiaa oli olevinaan, mutta unohdin, kun piti välillä keskittyä tuohon toiseen ikkunaan ;)
Lähetä kommentti