torstai 26. helmikuuta 2009

Tehokkuus on ilomme

Tänään oli tulevan leikkaukseni esikäynti. Etukäteen saamieni ohjeiden mukaan minun piti mennä paikalle klo 10, käydä sitä ennen verikokeessa ja varata sitten käyntiin kaikkiaan viitisen tuntia; palkansaajille koko päivä olisi sairauslomapäivä, meille yrittäjille käytännössä vain ihan silkkaa ajan ja rahan tuhlausta. Ohjelmassa olisi kahden lääkärin konsultaatio ja nopea tutkimus (sen varmistamiseksi, että koko leikkausta ylipäätään enää tarvitaan). Toki minä vähän ihmettelin, miten noihin toimenpiteisiin voisi saada viisi tuntia kulumaan, mutta koska kyse on julkisesta terveydenhuollosta, oletin, että istuskellessa ja odotellessahan siitä ajasta suurin osa menisi.

Aseistauduin siis paksuhkolla kirjalla ja painelin ensin laboratorioon luovuttamaan tuubillisen vertani. Sitten suunnistin osastolle ja ilmoittauduin, minut ohjattiin päiväsaliin odottelemaan. Kaivoin kirjani esiin ja arvuuttelin, ehtisinkö katsoa Emmerdale-uusinnat ennen kuin mitään tapahtuisi...

Melkein harmistuin, kun juuri Emmerdalen alkamisaikaan, klo 10.20, huoneeseen ilmestyi herttainen hoitajaopiskelija, vieläpä pahoitellen hieman venynyttä odotusaikaa. Siirryttiin haastatteluhuoneeseen ja käytiin läpi monisivuinen esitietolomake: "Niin sulle on annettu epiduraalipuudutus synnytyksen yhteydessä silloin 04, onkos sen jälkeen perusterveydentilassasi mikään muuttunut? Aha, ei siis, hyvä, tämä onkin sitten selvä." Sitten hoitsu mittasi verenpaineeni ja ihasteli, että olisipa hänelläkin yhtä hyvät paineet (olen ennenkin kuullut, että minulla on teinin verenpaine - jossain suhteessa sentään siis olen ainakin pysynyt nuorekkaana!). Kuumekin mitattiin, se oli tasan tarkalleen 37.0, kuten aina. Joskus kyllä itsekin mietin, miksi minun on niin kovin vaikea uskoa olevani terve kuin pukki... Koska minulla ei ollut mitään sellaista kysyttävää, mihin hoitajaopiskelija olisi osannut vastata, se haastattelu oli sillä selvä. Aikaa oli mennyt vähän vajaat kymmenen minuuttia, eli ehdin katsoa ne Emmerdalet melkein kokonaan sittenkin.

Suosikkiohjelman loputtua syvennyin taas kirjaani. Kello lähestyi puoltapäivää. Alkoi jo mahassa vähän kurnahdella, ja vessahätäkin oli. Päätin lähteä etsimään alakerran kanttiinista jotain syötäväksi kelpaavaa, ajattelin kyllä ilmoittaa poistumisestani osaston ilmoittautumistiskillä, mutta se oli jo suljettu, joten hilppasin sitten omin lupineni alakertaan.

Murphyn setä se tietysti seuraa myös sairaalaan - kun palasin päiväsaliin, löysin sieltä häkeltyneen näköisen hoitsuopiskelijani katoamistani ihmettelemästä. Hän tiesi kertoa, että lääkäri ottaisi minut ihan kohta vastaan. Ja niinhän tapahtuikin. Lääkäri vilkaisi papereitani - jotka hän mitä ilmeisimmin näki ensimmäistä kertaa - ja lateli tulevasta leikkauksesta tietoa kuin automaattiohjauksella samalla, kun teki pikaisen tutkimuksensa todeten, että kyllähän se leikattava juttu siellä edelleen on juu. Ystävällisesti hän sentään yritti järjestää leikkausaikataulua niin, että pääsisin jo samana päivänä kotiin, mutta valitettavasti se ei sitten kuitenkaan onnistunut.

Alle kymmenen minuutin vastaanoton jälkeen lääkäri paimensi minut takaisin päiväsaliin odottelemaan anestesialääkärin tapaamista, todeten läksiäisiksi, että "Kyllähän tässä koko päivä menee". Huokaisin syvään ja kaivoin kirjani taas esille. Tyrmistykseni oli suuri, kun hoitsuopiskelijani ilmaantui taas paikalle kertomaan, että minulle olisi lounasta tarjolla! Pahaksi onneksi tietenkin ruokalistalla juuri tällä kertaa sattui olemaan kalaa. Koska tiedostin olevani paikassa, jossa ihmisillä mahdollisesti on vaikka mitä tietoja terveydentilastani ja muista ominaisuuksistani, en uskaltanut edes yrittää sitä perinteistä "voi harmi kun satun olemaan pahasti allerginen kalalle" -huijaustani vaan yritin hienotunteisesti vain kieltäytyä koko lounaasta; hoitsu kuitenkin suostutteli minut syömään edes salaatin ja leivän. Olen joskus syönyt maittavampaakin salaattia ja leipää...

Lounaan jälkeen pääsinkin yllättävän pian anestesialääkäriä tapaamaan. Lääkäri vilkaisi papereitani - jotka hän mitä ilmeisimmin näki ensimmäistä kertaa - ja lateli tulevasta leikkauksesta tietoa kuin automaattiohjauksella. Ja reilusti alle kymmenen minuutin vastaanoton jälkeen paimensi minut takaisin sinne osastolle. Siellä vielä hoitsuopiskelija selvitteli muutamaa leikkausta edeltävien ohjeiden kohtaa ja toivotti minut sitten leikkauspäivänä tervetulleeksi takaisin.

Tässä vaiheessa kello oli yksi. Loppujen lopuksi siis kului vain kolme tuntia puolen tunnin asioihin - ei pahakaan julkiselta terveydenhuollolta, oletan? Mikäs siinä sinänsä, mihinkä minullakaan nyt niin kova kiire olisi, valmiissa maailmassa... Ja ymmärränhän minä, että sairaalassa potilaat hoidetaan tarpeen vaatimassa järjestyksessä - pitäisi kai olla vain hyvillään, ettei ole ollenkaan kiireinen tapaus! Minä nyt vain satun olemaan sillä tapaa omituinen (monet sanoisivat ihan suomeksi että vittumainen) ihminen, että kaikenlainen ajan haaskaaminen on minusta kertakaikkisen sietämätöntä - tiedättehän, niitä asioita, jotka saavat näkemään punaista, tuntemaan tarvetta huutaa täyttä kurkkua ja vetää jotakuta pataan. ARRRRRRGH.

Kaiken kaikkiaan aamupäivä oli joka tapauksessa minulle sen verran uuvuttava kokemus, että jopa kebabin noutaminen lähipizzeriasta tuntui liian työläältä suoritukselta sen jälkeen, joten päätin ottaa vain paninin sairaalan kanttiinissa. Oli sekin päätös, voi elämä! Kyllä täytyy tällaisen hypokondrikon olla joko aivan daiju tai sitten umpimasokisti, jos vapaaehtoisesti jää sairaalan tiloihin notkumaan! Siellähän oli potilaita, vaikka minkälaisia potilaita! Lapsipotilaita pyörätuoleissa ja tippaletkuissa, paareilla tuotavia ambulanssipotilaita, isäpotilas haikeana silittelemässä vierailulle tullutta vauvaansa... Siinä minä sitten matustin paniniani osaamatta päättää, pakahtuisinko myötätuntoon kaikkia noita potilaita kohtaan vaiko huonoon omaantuntoon siitä hyvästä, että itse olin ihan surkeana oman mitättömän pienen rutiinivaivani vuoksi. Ja kaiken kukkuraksi se panini oli pahaa. Mahtoi siinä kotimatkallani taksikuski uumoilla, että olen varmaan saanut vähintäänkin terminaalidiagnoosin, kun niin surkeana vain tuijottelin ikkunasta ulos koko matkan.

Mutta oikeasti minulla ei siis ole mitään hätää. Päinvastoin, kaikkea kivaahan tässä on, matkakin jo ihan nurkan takana, lentäjätkin lupautuneet töihinsä ja muutenkin asiat ihan mukavalla mallilla, niin matkaa ajatellen kuin muutenkin. Kunhan taas lämpimikseni rutkutan (onneksi näitä löpinoitäni ei juur kukaan taida edes lukea)...

Ei kommentteja: