sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Niin pitkä on matka

Mielenterveyden notkahduksista toipuminen on pitkä ja raskas prosessi, kyllähän minä sen tiedän. Tai oikeammin "tiedän" - tasolla "toki ymmärrän, että monilla/useimmilla/yleensä on niin, mutta minä nyt olenkin vähän erilainen tapaus..."

Ensinnäkäänhän minun mielenterveydessäni ei ole sitten niin mitään vikaa - mitään f-alkuista diagnoosia ei yksikään lääkäri ole koskaan minulle edes yrittänyt tyrkyttää. Minulla nyt vain on noi virtapiirit tuolla aivoissa vissiin vähän lipsahtaneet vääriin kytkentöihin tai jotain. Ja, mikä merkittävintä, minä olen toimintakykyinen. Niin maan perkeleen toimintakykyinen olenkin, touhukas, aktiivinen ja aikaansaapa (mutta kuitenkin sopivasti myös laiska niin ettei maniaa tarvitse epäillä), ettei kukaan oikein tunnu tajuavan tai ainakaan ottavan vakavasti sitä, miten hemmetin syvällä minä oikeasti rämminkään.

Koska kyllähän tämä melkoista rämpimistä on viime aikoina ollut, tämä minun elo. Kun on ne päävirtapiirit jotenkin vinksallaan. Mutta ihan väliaikaisesti vain. Onhan tässä ollut yhtä sun toista, äidinkin kuolema oli vielä aika tuoreena siinä vaiheessa kun alkoi sitä burnoutia tulla ja muita sensellaisia oireita. Onhan noita, kaikenlaisia, niitä nyt tulee ja menee. Sekin uupumus lähti lepäämällä, ihan omin voimin ja kotikonstein onnistuin sen karkottamaan.

Mutta pelko ja ahdistus eivät lähteneetkään uupumuksen mukana. Eivätkä ne lähteneet sen kystankaan mukana, kuten olisi kaikella maalaisjärjellä voinut kuvitella, koska sen myötähän ne oikeastaan silloin tulivatkin. Eivätkä jääneet Miamin-lennon lähtöselvitykseenkään, vaikka sen jos minkä olin kuvitellut symboloivan elämän jatkumista, paluuta normaaliin, eteenpäin menoa.

Minä olen ollut valtavan motivoitunut nujertamaan nuo kiusaajani. Olen käynyt säännöllisesti psykologilla, avannut mieleni uusille oivalluksille, toteuttanut kaikki esiin tulleet ideat. Olen tietoisesti keskittynyt asioihin, joista nautin (kuten esimerkiksi musiikkiin ja ruoanlaittoon), olen alkanut käydä jumpassa löytääkseni yhteyden kehooni ja vartalooni uudelleen ja uudenlaisena, olen yrittänyt hieman höllentää pipoa tietyissä asioissa ja vastaavasti taas hyväksyä ja arvostaakin tiettyjä asioita ja piirteitä, joita olen ennen pitänyt negatiivisina. Olen yrittänyt työstää suhdettani miäheeni ja lapseeni. Olen yrittänyt, olen yrittänyt niin maan perkeleesti - ja vähintään kelvollisesti onnistunutkin. Rakastan liikuntaa ja tiedostan sen hyvää tekevän vaikutuksen niin terveyteeni kuin ulkonäköönikin. Nautin lapseni kanssa olemisesta enemmän kuin aikoihin. Ja mikä ehkä tärkeintä, itsekunnioitukseni on kasvanut valtavasti: pidän itseäni tehokkaana, osaavana ja muutenkin kaikin puolin ihan kunnon ihmisenä enkä enää pelkästään takakireänä ärsyttävänä kusipäänä.

Mutta pelko ja ahdistus, ne eivät vain ole häipyneet mihinkään.

Näin kaupan ikkunassa mekon, jonka tiedän sopivan itselleni aivan täydellisesti. Kesällä on tiedossa ainakin yhdet, ehkä kahdetkin häät, joissa voisin sitä mekkoa käyttää. Minulla olisi sen kanssa juuri sopiva hartiahuivi ja kengätkin, ja ystävän tekemä Kassikkoteos kruunaisi kokonaisuuden upeasti. Hetken jo iloitsin siitä, että näen sittenkin taas tulevaisuuteen ja jaksan innostua jostain, vaikkakin sitten jostain sinänsä turhamaisesta ja pinnallisesta. Menin kauppaan, mallasin mekkoa hengarissa peilin edessä. En sovittanut. Järjen ääni paasasi korvan juuressa, ettei nykyisessä maailmantaloudellisessa tilanteessa pidä tuhlata niin suurta summaa kolttuun, jolle ei oikeasti kovinkaan monta käyttökertaa ole näköpiirissä ja joka ei edes kestä vesipesua eli aiheuttaisi vielä välillisiäkin kustannuksia. Uskoin järjen ääntä. Päätös, jota kaduin jo ennen kuin kävelin kaupan ovesta ulos.

Mutta tiedättekö mitä, minä luulen että käyn kuin käynkin sen koltun vielä ostamassa! Saahan minut sitten arkussa pukea siihen.

Eikö olisikin hauskaa, jos tuo viimeinen kaneetti olisi vitsi.

2 kommenttia:

Mila kirjoitti...

Käy vaan ostamassa mekko ja nauti kauniina olosta!

Tsemppiä sinulle, kyllä kaikki ajan mukana järjestyy. Oletkin jo tehnyt paljon hyvinvointisi eteen.

Oletko kokeillut kirjoittamista, siis ihan kaiken mielessä vaivaavan työstämistä kirjoittamalla esim. päiväkirjaa? Tai kirjeiden kirjoittamista niille, joille sinulla olisi jotain sanottavaa – vaikkeivat he koskaan noita kirjeitä varsinaisesti saisikaan? No, tällaista vaan tuli mieleen.

Kurkkailen tällä aina välillä, valoisaa kevättä!

Careliana kirjoitti...

Kuinka mukavaa että käyt ja kommentoit, Mila!

Joo kirjoittaminen on yksi niistä psykon ehdottamista konsteista, joita olen kokeillut. Sen suhteen ongelmana on vain tämä minun kontrollifriikkiyteni ja perfektionistmini eli se, etten osaa vain kirjoittaa jotain mitä ikinä mieleen tuleekaan, vaan hion aina jokaisen virkkeen, jokaisen tekstin, mahdollisimman sujuvaksi kokonaisuudeksi. Ja tuollaisen hiomisen ja keskittymisen myötä ne asiat alkavat vain tuntua mielessä sitten entistä isommilta.

Viime käynnillä oli puhetta sellaisesta luovuuspatojen avaamiseen käytetystä kirjoitusharjoituksesta, että kirjoittaa joka aamu (tai ilta) käsin yhden aanelosellisen ihan mitä sattuu mieleen juolahtamaan, niin ettei niitä kirjoituksia itsekään koskaan ole tarkoitus lukea, pääasia että saa kynän kulkemaan. Kuulostaa ihan mahdottomalta ajatukselta minulle, mutta ehkä silti kokeilen, ties vaikka siitä olisi paljonkin hyötyä...