Eestään löytää

Poikani haluaa lopettaa jalkapalloharrastuksensa.

Eilisissä treeneissä poitsu ensimmäistä kertaa keskittyi edes jonkin verran siihen itse harjoitteluun ja pelaamiseen eikä vain riehunut tarhakaverinsa kanssa, kuten aikaisemmissa harjoituksissa. Ja nytpä hän sitten ensimmäistä kertaa ilmeisesti huomasi, että se itse harjoittelu ja pelaaminen ei olekaan yhtä helppoa eikä suju häneltä yhtä luontaisesti kuin se päätön kouhottaminen. Joten hän ei halua tehdä sitä enää.

Mutta onneksi minulla on se uusi ja uljas elämänasenne, joten osaan jo oikein hyvin häntä kannustaa:

- Äiti mulle tuli paha mieli kun ne toiset osaa niin paljon paremmin kuin mä.
- No mutta ne toiset ovatkin pelanneet paljon kauemmin kuin sinä, ovathan useimmat heistä vähän isompiakin. Kyllähän sinäkin ensialkajaksi oikein hienosti jo osasit joitain juttuja.
- Niinkö? Luuletko että ne toiset ehkä jopa vähän ihaili mua?
- Nooh, mistä sitä tietää... Onko sinulle sitten tärkeää että sinua ihailtaisiin?
- Joo-o.
- Voi kuule, ei se laisinkaan ole tuollaisissa peleissä tärkeintä että ihaillaan! Ei ole tärkeää, kuka on paras, eikä loppujen lopuksi edes se ole mitenkään elintärkeää, voittaako vai häviääkö oma joukkue. Tiedätkö mikä on kaikkein tärkeintä? Se että on kivaa!
- Mutku mulle on tärkeetä että mua ihaillaan...

Nii-in, aina välillä lapset ovat niin täydellinen peili, josta näkee itsensä. Eikä se aina ole ihan täydellisen kaunis kuva...