Uuteen paikkaan muuttaminen oli lapselle luonnollisestikin aika kova pala nieltäväksi, mutta kannustimme häntä erityisesti vakuuttelemalla, että uudella seudulla varmaan on sitten paljon samanikäisiä lapsia leikkitovereiksi. Ja kyllähän naapurustossa jos jonkinlaista haalariasuista vipeltäjää paineleekin, mutta heti ensi alkuun ei kuitenkaan tuntunut kovin helposti löytyvän porukoista meidän poitsun mentävää aukkoa - varsinkaan kun talvisaikaan lapset eivät niin kovin aktiivisesti edes ulkona touhuile.
Kunnes sitten. Eräänä kauniina päivänä vain ovikello soi, siellä seisoi sellainen natiainen. "Moi te ette tiedä kuka mä oon mut mä oon Taavi ja mä oon viis. Pääseekö Petteri leikkimään?" [molempien poikien nimet on varmuuden vuoksi muutettu] Ja meidän poikahan hyppäsi haalariinsa ja porhalsi ovesta ulos uuden ystävänsä kanssa. Ja voi sitä riemun määrää!
Kun kaverin äitin tuli illalla poikaansa hakemaan kotiin (mikä ei ollutkaan ihan helppo nakki, pojat kun eivät millään olisi malttaneet lopettaa leikkiään), hän kertoi, että he ovat asuneet täällä noin vuoden eikä pojalle oikein ole löytynyt sellaista tosi hyvää kaveria, koska kuulemma seudun lapsilla on ne omat klikkinsä ja parivaljakkonsa ikään kuin jo muodostettu. Mutta sinä päivänä oli kuulemma eräs isompi poika tiennyt kertoa, että tähän on muuttanut sellainen uusi poika, ja tämä "Taavi" oli heti ilmoittanut tulevansa hakemaan häntä ulos. Ja tosi reippaasti tosiaan tulikin! Ja seuraavana päivänä uudestaan, heti kun meidän poitsu tarhasta kotiutui.
Tämä ystävyys vaikuttaa minusta hyvin lupaavalta: pojat tuntuisivat olevan sangen samanhenkisiä - yhtä villejä ja vauhdikkaita molemmat - ja tulevan mitä parhaimmin toimeen; minkäänlaisen nahistelun tai riitelyn merkkejä ei heidän touhuissaan ilmene. Olen todella onnellinen poikani puolesta! Joskin nyt tuntuu suorastaan hieman orvolta, kun me aikuiset saammekin iltasella olla ihan rauhassa keskenämme, ilman että tenava pyörii jaloissa kitisemässä ja kärttämässä viihdyttämään itseään...
Ystävyys, se on kullan kallis asia, jotakuinkin arvokkainta mitä ihmisellä voi olla - mutta meidän poikapa on ehtinyt mennä vielä askelen pidemmälle: hän on löytänyt tulevan vaimonsakin! Kävimme pääsiäisen aikaan ystäviemme luona kahvilla ja katsomassa heidän parikuukautista tyttövauvaansa. Meidän poitsu ei ollut aikaisemmin niin pientä vauvaa nähnytkään. Kun hän sitten malttoi oikein pysähtyä vauvaa katsomaan, hän jähmettyikin niille sijoilleen. Istui vain ja virnisteli pikkuiselle - joka selvästikin piti näkemästään ja virnisteli tyytyväisenä takaisin. Kun vauvan vaippa piti vaihtaa, poika halusi mennä katsomaan. Ja kun vauvalle sitten tuli uniaika ja me lähdimme kotiin, poika julisti autossa: "Mä olisin halunnut vielä jäädä sen vauvan luo. Mä haluaisin jäädä sen luo ikuisiksi ajoiksi. Mä meen sen kanssa naimisiin!"
Sujuisivatpa asiat aikuistenkin maailmassa yhtä mutkattomasti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti