sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Nyt se on täällä!

Aika pitkään minä sitä mietin, että sellainenkin olisi kyllä kiva olemassa. Olenhan lapsesta asti sellaisten parissa puuhastellut, lapsuudenkodissani sellainen olikin, mutta jouduin siitä sittemmin eroamaan, kun elämäntilanne ei sallinut sen mukana kuljettamista.

Kun aloimme miettiä omakotitaloon muuttamista, vanha haaveeni heräsi taas eloon. Olin aika varma, että omaan taloon kyllä sellaisen sitten hankkisin, ja itse asiassa, melkein salakavalasti, pidin sitä jo yhtenä kriteerinä taloja katsellessamme, että kodin pitäisi sitten sitäkin ajatellen olla sopiva. Ja kun tämän siltäkin osin juuri passelin talon sitten ostimme, aloin kysellä ympäriinsä, josko jostain vaikka vähän tutunkauppaa sellaisen saisin. Kun en mitään viimeisen päälle muotovaliota missään tapauksessa kaivannutkaan, enhän missään vaiheessa ole suunnitellut mitään huipputason toimintaa sen kanssa harrastavani, ihan vain omaksi ilokseni sen ajattelin ottavani.

Ja löytyihän sellainen: appivanhempien tuttava joutui pitovaikeuksien takia omastaan luopumaan. Hän oli siihen hyvin kiintynyt eikä olisi millään raaskinut siitä erota, mutta pakon edessä hän lupautui sen minulle kohtuuhintaan myymään. Minä olenkin erityisen hyvilläni siitä, että se on edellisessä kodissaan ollut hyvin arvostettu - sillä on siis myös tunnearvoa. Eihän se mikään erikoinen muotovalio ole mutta ihan kelpo yksilö kuitenkin; vähänhän siinä on epäpuhdas alapää, mutta se asia nyt on helposti korjattu. Värikin on juuri passeli.

Sen kuljetus tänne tuotti yllättävän paljon päänvaivaa, mutta lopulta sekin saatiin järjestymään. Ja nyt se on täällä! Minulla on ikioma piano!



Pimpelipom!!!

Ei kommentteja: