Metsään mentiin

Minua taidetaan yleisesti pitää melkoisena kermapersejuppina (mikä saattaa ehkä ainakin osittain johtua siitä, että minä olen sellainen...) Olen kuitenkin usein miettinyt, että vietinhän minä kaikki lapsuuteni kesät mökillä sangen alkeellisissa oloissa, ilman vesijohtoa, sisävessaa tai sähköä - ja olin ihan tyytyväinen siihen eloon ja oloon. Tykkäsin touhustella omiani metsänreunassa, luin paljon ja leikin sitten kirjoihin pohjautuneita mielikuvitusleikkejä, soutelin järvellä itsekseni... Olenkin ollut vankasti sitä mieltä, että vaikka toki tätä nykyä rakastankin kaikkea ylellistä, kimaltavaa ja vaivatonta, voisin kyllä yhtä hyvin nauttia olostani alkeellisemmassakin ympäristössä. Niinpä kun miäs alkoi suunnitella vievänsä pojan parin päivän kalastusretkelle Merikarvialle (missä miäs on jo pitkään käynyt kavereineen vuosittain), ehdotin, että minä ja koirakin tulisimme mukaan; itse asiassa se olisi ihka ensimmäinen lomamatkamme ihan koko perheen voimin, koirakin mukana, ja koira on sentään jo yhdentoista! Näin päätettiin tehdä, ja minä odotin reissua innolla. Paloin halusta näyttää, että minä sopeudun kyllä korpimökkiin ihan siinä kuin viiden tähden hotelliinkin! (Varsinkin, kun tämä "korpimökki" ei sentään mikään erämaakämppä ollut vaan sen varusteisiin kuului esimerkiksi sähkö, TV, vesijohto ja sisävessa.)

Retki alkoikin mukavasti. Ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikkamme oli Lankoski, missä miäs ja poika suuntasivat joen varteen ja minä puolestani ripustin kameran kaulaan ja lähdin koiran kanssa tutkimaan ympäristöä. Valtatielle ei ollut kuin muutama sata metriä matkaa, mutta sen koskelle johtavan sivutien varrella tuoksui jo ihan metsältä, ihan lapsuuden kesiltä! Kävelimme hissukseen Lankosken Myllylle, johon viehdyin suuresti - vallan valloittava paikka, suosittelen lämpimästi pysähtymään, jos joskus ohi ajatte!

Lankoskelta siirryimme sitten varsinaiseen määränpäähämme. Minä ja koira jäimme majoittautumaan mökkiin ja pojat suuntasivat seuraavaan kalastuspaikkaansa. Imin itseeni linnunlaulua ja vieressä virtaavan joen huminaa, keitin kahvit, istuuduin pirttipöydän ääreen ja luin iltapäivälehden hyyyyvin perusteellisesti läpi, nekin jutut, jotka eivät oikeasti kiinnostaneet, ja tein ristikonkin - puuha, josta pidän kovasti mutta jota en ole aikoihin harrastanutkaan. En ehtinyt edes aloittaa matkalukemiseksi varaamaani naistenlehteä, kun miesväki jo tuli hakemaan meidät mukaansa. Kävimme Merikarvian keskustasta ostamassa jäätelöt, jotka sitten nautimme seuraavan kalastuspaikan rannassa.

Pojat jatkoivat kalastelua ja me koiran kanssa käveleskelimme ympäriinsä ihanasta hellepäivästä nauttien. Koira oli silminnähden innoissaan ja onnessaan rantapusikossa samoilusta ja uimisesta, ja minä ihastelin maisemia, ääniä, tuoksuja, tunnelmaa...

Ähäkutti, ajattelin, mitäs minä sanoin, tämähän on mahtava tapa viettää lomaa!

Jonkin ajan kuluttua miäs palautti meidät muut mökille ja lähti itse vielä kalastamaan siksi aikaa, kun minä katsoisin Suurimman Pudottajan (johon olen armottoman koukussa) ja lämmittäisin saunan.

...no siitä eteenpäin ei sitten enää mennytkään ihan kuin Strömsössä.

Se telkkari ei toiminut. Ei vaikka mökin omistaja ystävällisesti kiikutti paikalle toisen digiboksin ja kanavavahvistinsysteemihärpäkkeen, jotka jopa minä olisin käsittääkseni suorastaan osannut kytkeä toimimaan, mutta kun ne eivät olleet keskenään yhteensopivia niin sillepä ei sitten minkään maailman insinöörikään mitään mahtanut.

No mikäs siinä, tuumin hammasta purren, yksi TV-ohjelma nyt on vain yksi TV-ohjelma. Ja sitä paitsi sen jaksot tulevat aina seuraavana aamupäivänä uusintana, jonka miäs sai puhelimen nettiyhteyden välityksellä ohjelmoitua kotiboksiin nauhoittumaan. Jäipä paremmin aikaa lämmittää saunaa. Paitsi että enhän minä sitä saanut syttymään. Itse asiassa en ihan tajua, mikä mahti maailmassa sai minut edes kuvittelemaan, että moiseen urotyöhön pystyisin, meneehän minulta vielä kahden talven harjoittelun jälkeen kotitakankin parissa lähes poikkeuksetta se pari tuntia, askillinen tulitikkuja ja viikon aamulehdet...

No miäs sitten kalastamasta palauduttuaan sytytti sen saunan. Mutta koska kello oli siinä vaiheessa jo aika paljon, päätimme syödä illallismakkaramme siinä välissä. Ja siinä grillatessa ja syödessä se sauna ehtikin sitten niin tolkuttoman kuumaksi (reilusti yli sadan asteen), ettei sinne enää erkkikään pystynyt menemään. Minä poltin kätenikin suihkun letkussa kiehumispisteeseen kuumentuneessa vedessä.

"Saunomisen" jälkeen miäs ja poika suuntasivat vielä mökin vieressä virtaavan joen rantaan kalastamaan. Minä, koira ja kamera seurasimme perässä, vaikka minua ihan hivenen vaivasi se tosiasia, että koko mökissä ei ollut yhden yhtä peiliä, josta olisin voinut edes ohimennen vilkaista, mihin suuntaan tukkani sojottikaan. Mutta hulluksihan siinä hyttyspilvessä meinasi tulla, ja sitä paitsi on aika hankala ottaa semijärkkärikameralla kuvia, jos toisessa kädessä on koiran hihna ja toinen huitoo hysteerisesti hyttysiä kuin tuulimyllyn lapa, joten suorimme melkein saman tien takaisin mökkiin. Ryhdyin ratkomaan iltapäivälehden sudokua ja yritin keskittyä nauttimaan rauhallisen raukeasta tunnelmasta.

Ajastaan poika kipitti mökille ja paneutui yöpuulle. Paitsi että hän ei mitenkään pystynytkään nukahtamaan. Oli liian kuumaa (totta mooses oli, kun se satahelvetinmonta-asteinen sauna hohkasi siinä paperinpaksuisen seinän takana) ja liian valoisaa ja koti-ikäVÄÄÄÄÄHHHH. Lapsi parkui hysteerisesti monta tuntia - jotain, mitä ei ole tapahtunut sitten vauva-aikojen! - ennen kuin lopulta sain hänet rauhoittumaan johdattelemalla hänet Hevisauruksen Viimeinen Mammutti -laulun tunnelmiin (ajattele, että olet pieni, pörröinen, söpönsöpö mammutti käpertyneenä tämän ihanan puun juureen, pehmeälle pehmeälle sammaleelle, kärsä rullalla, häntä suorana, ja isi- ja äitimammutti on tuossa puunrungon toisella puolen, ne on tosi tosi isoja ja pehmeitä ja rauhallisia ja turvallisia...)

Valitettavasti vain ainakin tämän äidin systeemi toimii sillä lailla, että kun lapsella on hätä, äidin valmiustila hyppää saman tien tappiin asti eikä ihan hevillä (ei edes -sauruksella) rauhoitukaan. Joten vaikka lapsi sitten loppujen lopuksi tuhisikin tyyntä lapsenunta, minä makasin silmät selällään, sydämentykytystä ja hyperventilaatiota epätoivoisesti rauhoitellen koko yön. Siis ihan koko yön. Luulen, että joskus aamulla sain ehkä puoli tuntia nukuttua.

Päällimmäiseksi ajatukseksi reissusta jäi, että jos siitä jotain hyvää hakemalla hakee, niin ainakin se romahdutti tuloillaan olevan rantaloman odotukset niin syvälle pohjalukemiin, että niitä alkaa olla jo aika mahdotonta alittaa.

Joten joo, saatoin ehkä ihan hieman liioitella uhotessani, että pärjään ja viihdyn kyllä korpilomallakin... Tosin nyt kun olen taas päässyt turvalliseen urbaanihkoon kotiini, käynyt body combatissa hakkaamassa mielikuvissani sen samperin saunankiukaan ihan lommoille, nukkunut kunnon yöunet ja tehnyt yhden ihan tehokkaan työpäivän, huomaan kuin salavihkaa ajattelevani, että eihän se nyt ihan niin kamalaa ehkä sittenkään ollut, koirakin nautti niin valtavasti...

Mutta jos valita saan, niin niitä kimaltavia ja vaivattomia kaupunkilomia minulle ennemmin jooko. Ja saanhan minä valita. Onneksi.