perjantai 14. lokakuuta 2011

Siedettävää ja sietämätöntä

Tässä eräänä päivänä havahduin ajattelemaan, onkohan elämäni vähän säälittävää.

Olin nukkunut edellisenä yönä hieman huonosti, koska vaativa työtehtävä painoi mieltäni. Loppujen lopuksi sitten kuitenkin sain sen työtehtävän tehtyä suunniteltua nopeammin, mutta koska olin varannut sille kalenteristani koko työpäivän, päätin ottaa loppuajan rennosti sen sijaan, että olisin tarttunut jo seuraavaan työhön. Rojahdin siis sohvalle, avasin telkkarin suoltamaan jotain lifestylehöttöä, vedin torkkupeiton korvilleni ja annoin silmäluomieni lupsua. Silloin se ajatus hiipi otsalohkoon: olenko minä vähän onneton reppana, makaan keskellä arkipäivää sohvalla jotakuinkin apaattisena töllöttämässä ohjelmaa, joka on omastakin mielestäni aika surkea..?

Aika pian kuitenkin vastasin tuohon kysymykseeni: minä ihan oikeasti nautin elämästäni juuri tällaisena. Uskoisin, että aika monet ottaisivat ihan mieluusti pikkutorkut kesken työpäivän, jos aikataulut yllättäen sellaisen sallisivat - mutta useimmat eivät voi niin tehdä. Minähän olen onnekas, kun voin! Toki tuo ajatus säälittävyydestä ja surkeudesta ei liittynyt pelkästään yksiin päivätorkkuihin lifestylehötön äärellä vaan ylipäätään nykyiseen elämäntilanteeseeni: vietän päivät pitkät täällä kotosalla töiden ääressä, ja joinain päivinä, jos miäs on esimerkiksi työmatkalla, en vaihda yhtäkään sanaa yhdenkään toisen aikuisen kanssa. Vaikka minä sentään olen hyvin hyvin seurallinen ja puhelias ihminen.

Mutta edelleen vastaus on, että minä ihan oikeasti nautin tästä kaikesta. Saan tehdä työtä, joka on jo itsessään aidosti palkitsevaa mutta myös taloudellisesti ihan kannattavaa. Saan valita työaikani melko vapaasti itse. Pystyn antamaan huomattavan paljon aikaa lapselleni. Jo pelkästään se on niin arvokas asia, että ihan pienestä en asemaani vaihtaisi!

En koe, että elämäni tai elinpiirini olisi mitenkään ahdistavasti rajoittunut tai että jäisin mistään paitsi.En tunne olevani yksinäinen. Vietän mielestäni ihan aktiivista ja virikerikasta elämää, johon saan juuri sopivasti sisältöä liikunnasta, matkustelusta ynnä muista menemisistä ja tekemisistä. Minulla on ihana perhe ja ihania ystäviä.

Itse asiassa huomaan aina silloin tällöin spontaanisti hyräileväni Maija Vilkkumaan vanhaa biisiä kohdasta hei mä elän unelmaa...

Monelle muulle tällainen elämä varmaan olisi kauhistus. Mutta kenenkään muunpa ei juuri tätä elämää tarvitse elääkään! Eikä minun - onneksi - tarvitse elää kenenkään muun elämää!

...ja tähän päätämme siedettävää-osuuden. Seuraavaksi jotain sietämätöntä.

Ottaa kaaliin!!!

Nimittäin urheiluseuran varainkeruu-pakkomyynti. Minähän vastustan todella jyrkästi tyrkyttämistä/kerjäämistä/kotirauhan häirintää ihan kaikissa muodoissaan, aina telemarkkinoinnista palmusunnuntain virpojiin, ja kaikkea siltä väliltä. Koulun vanhempainillassa olin valmis pussaamaan sitä äitiä, joka ilmoitti, että jos luokka joskus jonkinlaista luokkaretkeä suunnitteleekin, niin he ainakin toivovat, että mieluummin saisi ihan rehellisesti rahalla maksaa osuutensa sen sijaan, että joutuisi jotain vessapaperia tai sukkia kaupittelemaan. Juuri näin! Minä olen omasta puolestani valmis vaikka maksamaan vähän suuremman osuuden, jos jollain perheellä on tiukempaa, mutta minä EN HALUA väkisinmyydä YHTÄÄN MITÄÄN enkä halua myöskään lapseni niin tekevän!!!

Vaan kun lapseni pelaa jääkiekkoa. Ja urheiluseurassa ei paljon myyntihalukkuutta kysellä, kun keksilaatikot kyytiin dumpataan. Voi elämä! Jahka sain enimmät höyryt pyyhittyä rilleistäni, rupesin tarkastelemaan sitä touhua lähempää. Keksilaatikon pohjassa on esimerkki: "Jos 20 henkeä myy 14 rasiaa jokainen, seura saa 700 €". Jos nyt humanistin matematiikalla oikein laskin niin se tekee 2,50 € per rasia, 35 € per henki! Ei kummoinenkaan tuntipalkka naapuruston, sukulaisten ja työkavereiden erittäin kiusallisesta piinaamisesta! Ei jumalauta! Olisin todella-KIN mielelläni kaivanut kupeestani sen 35 € tyytyväisesti hymyillen, jos sellainen vaihtoehto olisi annettu. Mutta ei, tuolla se pikku reppana nyt sitten painelee pelipaita päällä lähitienoon talojen ovikelloja rimputtelemassa; isänsä on mukana, minulla ei anna sisu periksi. ARRRRRGH!!!

Mutta kiitos kuitenkin kaikille, jotka tukevat toimintaa! Hyvään tarkoitukseen ne rahat menevät.

4 kommenttia:

Eloise kirjoitti...

Niin... tavallaan firmat käyttävät lapsityövoimaa hyväkseen. Ylihinnoitelluilla tuotteilla eivät varmasti tee tappiota, vaikka maksavatkin tuon "palkkion". Harva torjuu lapsen, joka sateessa pimpottaa ovikelloa ja kylmästä täristen tarjoaa keksipakettia myyntiin...Karrikoidusti se menee näin.
On siinä tietysti sellainen pointti, että lapset eivät saa matkaa/leiriä ilmaiseksi, vaan joutuvat tekemään sen eteen työtä. Työkasvatusta. Ehkä sillä rahalla tehty asia tuntuu enemmän omalta, kuin jos vanhemmat olisivat sen maksaneet. Jotenkin silti enemmän hyväksyn sen, että porukat menevät yhdessä tekemään kauppoihin inventaarioita, rakentavat Hulluja Päiviä, keräävät pulloja, paketoivat lahjoja... kuin tuon pakkomyynnin.
Sinun elämäsi kuulostaa juuri hyvältä... luulen, että moni haluaisi itselleen juuri tuollaisen työnkuvan :). Minä ainakin.

Careliana kirjoitti...

Juuri niin, Eloise! Olen ihan samaa mieltä tuosta työkasvatuksesta, ja nimenomaan inventaarit, pihatalkoot yms. olisivat ehdottomasti ookoo, sellaisiin antaisin mielelläni omaakin aikaani ja kannustaisin myös lasta osallistumaan. Minulla on vain jostain tullut sellainen käsitys, että verotus nykyään jotenkin hankaloittaisi tuollaisen talkootyön tekemistä. Mutta en ole varma.

Väkisinmyynti vain on minun vinkkelistäni jo aika lähellä kerjäämistä, ja sen kasvatuksellinen opetus taas on sitten jo vähän eri asia... mutta ehkä en nyt mene siihen sen tarkemmin.

AuvoT kirjoitti...

Heh, ei kukaan ole säälittävä jolla on vaativa työtehtävä ja saa sen tehtyä.

Samoin pakkomyymisestä, about 97% ihmisistä on samaa mieltä kanssasi. Nimim kokemusta on, partiolaisen isänä. Onneksi korisseurassa sitä ei enää ole.

Minäkin puhuin joskus nuorena karjalanmurretta, myöhemmin on tullut tämä pk-seudun hidas määkiminen tilalle. Täs on olo iha niinkui lammas olis. Säälittäväähä tämä.

Careliana kirjoitti...

Oi, uusi tuttavuus, morjensta vaan Auvo! Minä en kyllä vielä(kään) määi (tuo sana kertookin jo paljon!), mutta onhan se puheen nuotti toki muuttunut ja sanastokin. Erityisen hyvin sen huomaa, kun käy kotiseudullaan ja vaihtaa automaattisesti taas monta pykälää sinne alkuperäisen murteen suuntaan. Huomaan sen siis itsekin, ja huomaavat kyllä läheisetkin - "Äiti sää sanoit 'hyö!' Mitennii hyö?!? Kyä sää kotona sanot että 'he'!" :-D