Minun isäni on ihan supersymppis tyyppi. Tämä ei tokikaan ole mikään nolo tunnustus vaan ihan silkka fakta. Minä olen aina ollut isin tyttö, ja olen kovin pahoillani siitä, että elämä on kuljettanut meidät näin monen sadan kilometrin päähän toisistamme niin, ettemme kovin usein voi tavata toisiamme.
Useasti isukki ja vaimokkeensa yhdistävät meillä vierailun johonkin konserttiin tai muuhun tapahtumaan, jonka haluavat nähdä. Ja siitä riemusta, että saan rakkaat läheiseni luokseni, olen valmis lähtemään heidän seurakseen melkein mihin kissanristiäisiin tahansa.
Kuten tarkkasilmäisimmät lukijat ehkä jo arvaavatkin, nyt aletaan lähestyä sitä nolot tunnustukset -osastoa...
Niin. Tänä viikonloppuna täällä meidän hoodeilla konsertoi Yö.
Kyllä minä tiedän, että Yö lasketaan mukaan ns. pahuuden kolmiakseliin, jonka täydentävät muistaakseni Mamba ja Kolmas nainen, vai oliko se nyt sitten Dingo se kolmas. Mutta silti uskallan tunnustaa, että Yö on pitkään lukeutunut suosikkibändeihini. Varsinkin 1990-luvulla yhtye teki hyvinkin minun makuuni istuvaa musiikkia, ja miähen kanssa kävimme mielellämme myös bändin keikoilla - itse asiassa Yö taitaa olla useimmin livenä näkemäni pumppu. No, meriitti sekin... Vuosituhannen vaihdetta kohti mentäessä mielenkiintoni kuitenkin hiipui ja lopahti lopulta tyystin, kun bändin uudessa tuotannossa tuntui kantavana - ja oikeastaan ainoana - ajatuksena olevan "oi voi kun on katto liian matalalla ja köysikin liian pitkä..." ja kohderyhmäkin painottui enenevässä määrin sinne Iskelmäradion puolelle, kun taas samaan aikaan oma musiikkimakuni kehittyi yhä voimakkaammin Radio Rockin syvien syövereiden suuntaan.
En minä kuitenkaan varsinaisesti hampaitani kiristellyt, kun isipappa ja vaimokkeensa ehdottivat Kiitos ja kunnia -juhlakonserttiin menoa. Tuumin, että tulee siellä varmaan sitä rokkiosastoakin, kun kerta yhtyeen 30-vuotisen taipaleen juhlakonsertista on kyse, ja kyllä minä niistä itsemurhaiskelmistäkin hengissä selviän - on sitä sentään pahempaakin kestetty, Joel Hallikaisesta Riverdanceen.
Ja kyllä vain. Nyt seuraa se mahdollisesti kaikkein noloin (mutta tuskin enää tässä kohtaa kovinkaan yllättävä) tunnustus: kyllähän minä siitä tykkäsin. Alkuaikojen tuotanto oli jotenkin niin hellyttävän vilpitöntä naiiveine sanoituksineen - jostain käsittämättömästä syystä koin illan suurimman liikutuksen hetken oikein pysähtyessäni ajattelemaan, että on muuten oikeasti ihan helvetin hyvä itse kunkin aina välillä muistuttaa itselleen, kuinka paljon merkitsee, kun on joku jota rakastaa... Kestosuosikkini kolahtivat edelleen, ja bongasinpa suureksi yllätyksekseni ihan uusimmastakin tuotannosta yhden ihan kelvolliselta vaikuttaneen yksilön (Tällaisina aikoina kun täällä on jo kaikkea
nyt enemmän kuin milloinkaan me tarvitaan
rakkautta).
Lisäksi oli viihdyttävää seurata Olli Lindholmin lava"liikehdintää" (nykyään hän näköjään tamppaa tannerta jo molemmilla jaloilla eikä pelkästään sillä vasemmalla, edistystä hei!) ja todeta, että Jussi Hakulinen ei vieläkään ole ehtinyt parturiin. Basisti Jukka Lewis lauloi omat soolonsa todella loistavasti (Oikee enkeli oli itse asiassa minusta yksi konsertin kirkkaimmista helmistä), samoin kuin sangen nimekkäät taustakuorolaiset, Suvi Teräsniska ja Annika Eklund sekä Miina Mikkonen.
Ainoana miinuksena mainittakoon konsertin valosuunnittelu; siinä oli tainnut jollakulla vähän mopo keulia, ja lopputulos oli ilmeisesti stadionille mitoitettu valaistus, joka sokaisi silmät välillä kipeästikin takapermannolla asti ja sisälsi siinä määrin vilkkua, välkkyä, blingblingiä ynnä yleistä kakofoniaa, että pahoin pelkään epileptikoiden saaneen siitä jo oireita. Mutta kaiken kaikkiaan konsertti oli oikein hieno elämys, ja erityisen hienon siitä teki minulle se, kun näin kuinka isukki ja varsinkin vaimokkeensa nauttivat olostaan. Ajattelin, että jukoliste tuo kundi tuossa vieressäni on kuulkaa 67-vuotias ja ihan täysillä menossa mukana. Ja pari vuotta nuorempi nuorikkonsa oli ihan sfääreissä, silmät loistivat ja jalka vippasi kuin teinillä konsanaan.
Pitäkää vaan tunkkinne kiinni kolmiakseleissanne - meillä oli magee ilta ja sillä siisti! Lähtiäisiksi isukki loihe lausumaan, että "myö tullaa sit seuraava kerra ku tääl o taas joku Popeda!"
4 kommenttia:
Terveiset päivän viiveellä samasta systeemistä. J. Lewis oli kyllä parasta antia, kuten Miina Mikkosen vetämä Katujen kuningatarkin.
Mä olen tykännyt Yöstä sieltä alkumetreiltä asti, mutta tässä välillä on vähän hiipunut. Rakkaus on lumivalkoinen on ehdottomasti sellainen vähiten pitämäni biisi, vaikka Hakulisesta ja sen biiseistä yleensä pidänkin.
Meillähän oli tarkoitus anoppini tuonne viedä, mutta lopulta olimme kahdestaan ja anopin paikalla istui miehen kollegan äiti.
Mitämitä, Katujen kuningatar?!? Ei muuten tullut lauantain keikalla sitä, vaikka vähän odottelinkin... Ja ihan samaa mieltä tuosta lumivalkoisesta! Ihmisethän soittaa sitä käsittääkseni aika paljon jopa häissä - haloo hei, ootteko kuunnelleet ne sanat loppuun asti, se tyyppihän tosiaan tekee itsarin..? Mutta se on kyllä meidän isinkin lempparibiisi, meidän keikalla se tuli vasta toisena encorena, joten meidänkin piti kiltisti pysyä paikoillamme ihan loppuun asti, vaikka hätähousu-vanhukset yleensä haluavatkin livistää pikkuisen etuajassa että ehtivät narikka- ja taksijonoon ennen ruuhkaa.
Meidän keikalla tosiaan oli Bonus-biisi ja hyvä niin, sillä entisaikoina Yön keikan suosikki oli aina tuo Frogleyn kappale ja Miina veti sen hyvin, vaikka ei tietenkään ihan samaan fiilikseen voi yltää kuin alkuperäinen esittäjä.
Meillä oli kiire nyt pois ja kyllä vähän teki mieli lähteä narikkaan jo tuon vikan biisin alettua, mutta maltoin sen kuunnella, vaikka en sitä yleensä halua kuullakaan.
Ja ei tuossa ollut mitään noloa. Mambaa kyllä pitäisin aika nolona, mutta voin myös tunnustaa heidän varhaisesta tuotannosta pitäneeni. Nyt myöhemmin voin todeta, että heillä olikin silloin hauska basisti, johon myöhemmin toisessa yhteydessä olen törmännyt.
Sen sijaan "Vielä on kesää jäljellä" ja "Valokuvia" saa minut vaihtamaan radiokanavaa.
Ihan totta, mitä sitä omaa musiikkimakuaan anteeksi pyytelemään. Ja tuntuisi olevan aika monen muunkin maku tässä suhteessa samankaltainen, siitä kertoo jo kolme loppuunmyytyä konserttiakin. Jostain syystä Yö vain tuntuu olevan yksi julkisesti halveksituimmista bändeistä, ainakin minun tuttavapiirissäni - ties miten moneen "pahuuden kolmiakseli" -Facebook-ryhmäänkin olen törmännyt. Mutta makunsa kullakin, ei pitäisi makuasioista kiistellä eikä myöskään mieltänsä pahoittaa.
Lähetä kommentti