Hemmoteltu kynttilä

Urani kansankynttilänä lähti taas käyntiin viime viikolla, kun pidin kurssini ensimmäisen luennon. Tulinpa huomanneeksi, kuinka perusteellisen piloille hemmotteleva tämä nykyinen päätyöni onkaan!

Ensinnäkin jouduin heräämään jo ennen seitsemää ehtiäkseni n. puoli kahdeksalta lähtevään junaan. Siis ihan hirveetä hei! Piti suoriutua kotiovesta ulos jo siihen aikaan, kun normaalisti vasta herätyskello soi. Joo kuinkahan moni suunnilleen toimistoaikaa noudattava päivätyöläinen lähtee vastaavaan aikaan liikenteeseen? Jep, suunnilleen jokainen. Näin tein minäkin monta vuotta toimistossa työskennellessäni, eikä tuntunut missään. (Ja vuorotyöläisten arki on sitten vielä ihan asia erikseen.)

Uniaikaa pitkittääkseni päätin jättää aamukahvit kotona juomatta, sillä olen armottoman hidas kahvinjuoja; normaaliin parin desin mukilliseen kuluu helposti yli puoli tuntia (mistä syystä minulla onkin termosmuki). Haaveilin nauttivani junassa pullakahveet, jotka siivittäisivät matkaakin kulumaan rattoisammin. Tämähän oli kuitenkin aivan turha toivo, sillä kulkuvälineenäni oli taajamajuna - eivät nuo Pendolinot liiemmin tässä meidän tuppukylän seisakkeella himmaa. Survaisin sitten iPodin kuulokkeet korviini ja vaivuin musiikkipilvelle torkkumaan. Näin matka sujuikin ihan siedettävästi siiheksi, kunnes juna pääsi pääkaupunkiseudulle ja tuli tietenkin ihan ähkytäyteen. Joka asemalla - ja se taajamaprutkuhan toden totta pysähtyy joka ainoalla maitolaiturilla! - ikkunan takana näkyi laiturin täydeltä väkeä, ja uninen sieluni parkui tuskissaan tajutessaan, että ne kaikki olivat tulossa juuri siihen samaan junaan. "Menkää muualle ja antakaa minun herätä rauhassa!!!" Joo kuinkahan moni työssäkävijä aloittaa aamunsa ruuhkajunassa tai -bussissa? Olletenkin melkein kaikki ne, jotka eivät aloita aamujaan autoruuhkissa. Puolituntinen bussissa seisoskelu kuului ennen minunkin arkeeni, ja olin vain hyvilläni, kun pystyin kulkemaan työmatkani bussilla eikä perheeseen tarvinnut hankkia toista autoa.

Lopulta sitten pääsin kuin pääsinkin perille opinahjoon ja sain kitusiini kupillisen kahvia (julmetun pahaa ja väljähtynyttä tosin), ja jaksoin jälleen uskoa, että kyllä se työpäivä siitä vielä iloksi muuttuisi. Ja muuttuihan se! Olin etukäteen hieman hermoillut, keksisinkö täyden kaksoistunnin edestä luennoitavaa, sillä olen aikaisemmin opettanut vastaavaa kurssia puhtaasti harjoituskeskeisessä muodossa, mutta turha oli pelkoni. Nautin luennoimisesta sydämeni kyllyydestä, ja opiskelijat olivat vastaanottavaisia, kiinnostuneita ja motivoituneita. Loppujen lopuksi aika loppui kesken (opetusjärjestelyihin sisältyy jonkin verran tekniikan kanssa pusaamista, mikä lohkaisi siivun luennoimisajasta), ja henkisenä tukenani ollut vastuuopettaja joutui suorastaan hätistelemään opiskelijoita ruokatunnille. "Mutta kun tämä olisi niin mielenkiintoista!" he vetosivat ja kiittivät minua vielä ihan erikseen kiinnostavasta luennosta. Kiitin vilpittömästi takaisin.

Luennon jälkeen nautin opiskelijalounaan (julmetun pahaa soppaa) ja selvittelin joitain käytännön asioita, minkä jälkeen olikin aika survoutua taas taajamajunaan. Ensimmäisen puolituntisen vietin litistyksissä kahden torkkuvan raavaan miehen välissä peläten jo oikeasti, että totaaliseen jäkkiin puutuneen käsivarteni toimintakyky ei enää palautuisikaan. Sittemmin matkustusmukavuus sentään parani hengitystilan verran, mutta mukavaksihan se puksuttelu ei muuttunut missään vaiheessa. Päätin vakaasti, että seuraavan reissuni teen oikealla junalla, vaikka se sitten merkitsisikin vielä aikaisemmin heräämistä (yyh gääg!) ja hieman pidempää siirtymätaivalta isommalle asemalle.

Lopulta kello oli hieman yli viisi, kun pääsin kotiin halaamaan lastani ja kyselemään päivän koulukuulumisia. Pyytelin häneltä vuolaasti anteeksi, että työpäiväni oli kestänyt niin kauan. "Ei se mitään äiti", poika sanoi vilpittömästi suurin silmin. Mikäs hätä hänellä olisikaan ollut, isi kotona etätyöpäivän merkeissä, ruoka varattuna valmiiksi jääkaappiin ja läksyjen teon jälkeen itse asiassa vain vähän luppoaikaa ennen kotiutumistani. Useimmille toimistotyöaikaa tekeville täysin normaali päiväjärjestys. Mutta minä hiljaa mielessäni odotin suunnilleen sossujen ilmaantuvan ovelle hakemaan heitteillejätetyn lapsiraukan saman tien huostaan...

Joo, summa summarum: Minun taisi olla korkea aikakin jo uskaltautua taas tutkimusmatkalle Normaaliin Työelämään. Ja opettaminenhan oli juuri niin mahtavaa puuhaa kuin muistinkin. Mutta jatkossa kyllä pendelöin ihan oikeilla junilla ja jätän paikallisjunat paikallisliikennöijien käyttöön! Hyvä tästä tulee!