Äkillinen hinkuni samoamiseen herätti useimmissa ystävissäni lähinnä äimistystä ja/tai hilpeyttä - onhan ihan yleisesti tunnettu tosiasia, että minä olen sisälemmikki enkä mielelläni käyskentele edes oman kotini puutarhassa. Vaan itsepä itseni parhaiten tunnen, ja odotin retkeä aivan innoissani!
Olin kyllä ajatellut, että ensikosketukseni vaelluksen maailmaan voisi olla sellainen pehmeä lasku -tyyppinen, että edettäisiin jonkinlaista merkittyä, enempi/vähempi valmiiksitallattua polkua pitkin, mutta toivoin kyllä ehdottomasti myös jonkinasteista fyysistä haastetta, mahdollisuutta ylittää itseni.
Ystäväni huomioikin reittiä suunnitellessaan varsinkin viimeksimainitun toiveeni sitten aivan erityisesti (ellen tuntisi häntä ja tietäisi, että hän saattaa joskus lukea tämänkin jutun, epäilisin jopa, että hän hiljaa mielessään ajatteli ottaa punakynsikotkalta saman tien luulot pois, ettei sitä yhtenään tartte ruveta metsässä kuljettelemaan...), ja matkan varrelle mahtui todella monenlaista maastoa:
Välillä kyllä mentiin ihan tietäkin...
...välillä sukellettiin aivan uskomattoman ihanaan, sammalmattoiseen taikametsään...
...pari suotakin ylitettiin...
...ja pari hakkuuaukeaa myös.
Hoidetussa metsässä kulkeminen sujui kuin tanssi, mutta hoitamattomissa ryteiköissä sain keskittyä hyvin huolellisesti valikoimaan jokaisen jalansijani enkä juurikaan päässyt maisemista nauttimaan. Suolla eteneminen oli itse asiassa suorastaan mukavaa, koska oli aika kuivaa, mutta nuo hakkuuaukeat sen sijaan osoittautuivat sangen raskaiksi rämmittäviksi sojottavine rankoineen, risukasoineen ja salakavaline kuoppineen.
Mitä pidemmälle retkamme eteni, sitä kirkkaammin tajusin tekeväni matkaa lapsuuteni muistoihin, kesämökillä vietettyihin kesiin. Muistin niin elävästi miltä havumetsä tuoksuu, sieniäkin tunnistin matkan varrelta (en koskaan ole niitä syönyt, mutta lapsena kyllä poimin niitä ahkerasti, ja koska mökin kirjavalikoima ei ollut suurensuuri, tuli myös se sienikirja luettua hyvin perusteellisesti ja moneen kertaan) - ja voi miten ihanilta maistuivatkaan mustikat suoraan varvusta!
Aivan erityinen suosikkituoksuni lapsuuden kesistä on suopursu.
Kaiken kaikkiaan retkemme kesti 8,5 tuntia, sisältäen pitkän lounastauon nuotiomakkaran ja nokipannukahveen merkeissä (nautittiinpa siinä ystävän "lääkinnällisiin tarkoituksiin" varaamat pikku konjakitkin, olihan sentään minun ja miäheni hääpäivä, ja tämä nimenomainen ystävätär oli aikanaan häissämme kaasona) sekä lyhyemmän välipalatauon, jonka vietimme ihanan solisevan puron yli kulkevalla vanhalla sillalla istuskellen, jalkoja vilvoittavan veden yllä roikottaen.
Merkittäköön pöytäkirjaan (noh, blogiin edes), että minä en tosiaankaan valittanut kertaakaan, ei käynyt kielteistä ajatuksenpoikastakaan edes mielessä! Jopa loppumatkasta harhauduttuamme hieman suunniteltua sankempaan rämeikköön, missä ystävättären fiilikset olivat jo jossain määrin kypsyneet (hän kutsui kyseistä maastoaluetta muistaakseni "vittulankorveksi" muiden vastaavien laatusanojen ohessa) minä vain puskin reippaasti eteenpäin kuin hirvi ja tuumin, että haastettahan minä toivoinkin, ja tässäpä sitä kieltämättä oli.
Tästäkin siis läpi mentiin. Loppumatkasta saatiinkin keskittyä nautiskelemaan luonnon tarjoamasta sielua ravitsevasta silmäkarkista.
...ja lopulta, noin 18 kilometrin vaelluksen jälkeen, aukeni silmien eteen määränpää.
Saimaan vilvoittaviin vesiin ja mökkisaunan pehmeisiin löylyihin sulivat matkan rasitukset, vain autuas mieli jäi jäljelle. Tappioiksi kirjattakoon yksi saman tien irronnut varpaankynsi sekä toinen siinä määrin vaurioitunut, että todennäköisesti kohta poistuu vahvuudesta sekin. Mutta ei tunnu missään, nepä kasvavat ajastaan takaisin.
Varmasti menen metsään vielä toistekin!
2 kommenttia:
Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston.
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painiin lyön.
Ja maailma unholaan jääköön.
Juurikin tuota biisiä lauloimme reippaaseen ääneen karhunläjän nähtyämme - ja perään huikkasimme niin ikään reippaaseen ääneen, että ei tartte sitte metsänelävien mitenkään kirjaimellisesti ottaa noita sanoja, herra tai frouva mesikämmen on hyvä ja pitää vähän välimatkaa kiitos...
Lähetä kommentti