lauantai 14. syyskuuta 2013

Sydämen seisauttava hetki

Liikenne on pysähtynyt, emme pääse kääntymään kohti moottoritielle johtavaa tietä. Ennen kuin ehdin edes kunnolla ihmetellä, miksi tie on tukossa, se tunkeutuu tajuntaani:

Siinä suojatien vieressä makaa ihminen. Ihan pieni ihminen. Ihan liikkumatta. Ihan hirveän liikkumatta.

Sydämeni seisahtuu, rinta-alaan valahtaa kylmä möykky. Käteni lennähtävät kasvoilleni. Käännyn katsomaan vieressäni istuvaa poikaani. Älä katso tuonne jooko. Tietenkin hän katsoo. Se on ihan samankokoinen kuin sinä, ellei pienempikin. Ja se on niin hirveän liikkumatta siinä.

Pitkien, painavien sekuntien aikana silmät ja mieli ehtivät rekisteröidä kaikenlaista. Tuon auton tuulilasi on säpäleinä. Tuossa vähän matkan päässä on pieni polkupyörä.

Paikalla on auttajia. Mahtavia, uskomattomia ihmisiä, jotka vielä aamulla herätessään eivät tienneet, kuinka mittaamattoman tärkeä taakka heidän harteilleen lankeaisi. Yksi on kontillaan lapsen yllä, kännykkä korvallaan, yksi ohjaa liikennettä. Ambulanssia tai poliisia ei vielä näy, mutta hätäkeskukseen ollaan selvästikin yhteydessä. Nuo ihmiset ovat osanneet toimia, jostain selkäytimestään he ovat saaneet sen ymmärryksen, mitä tehdä, jostain he ovat löytäneet voimaa pysyä rauhallisina.

Olisinko minun selkäytimeni antanut minulle sen ymmärryksen ja voiman, jos olisin osunut paikalle ensimmäisenä? Olisinko minä osannut toimia oikein? Vai olisinko sittenkin hätääntynyt, mennyt paniikkiin, ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi, pahimmassa tapauksessa jatkanut vain shokissa matkaani? Haluan uskoa ja luottaa siihen, että jopa minussa, kuten aivan jokaisessa ihmisessä, on kuin onkin olemassa se sisäinen sankari, joka nousee hädän hetkellä esiin, vaikkei sitä itsekään uskoisi.

Olen kuitenkin kiitollinen, etten osunut paikalle ensimmäisenä vaan ehkä noin viidentenä. Olen kiitollinen, että ne uskomattoman upeat ihmiset ovat siellä ja toimivat oikein. Ymmärrän, että parhaiten autan tässä tilanteessa jatkamalla matkaani, kun liikennettä ohjaava sen merkiksi minulle viittoo.

Voi luoja kuinka pieni se ihminen on. Ja kuinka liikkumatta. Luonnottomassa asennossa.

Sinun ei olisi tarvinnut nähdä tuota, sanon pojalle kun pääsemme moottoritielle, kenenkään ei koskaan pitäisi joutua näkemään tuollaista. Mutta kun nyt kerran näit, niin painapa tuo näky sitten mieleesi ja palauta se silmiesi eteen aina, kun mieleen meinaa juolahtaa joku näyttämisenhaluinen aivopieru, singahtaa äkkinäisesti tien yli tai ajella muuten vain miten sattuu. Sillä pojalla oli kypärä päässä - sillä oli vieläkin se kypärä päässä kun se makasi siinä niin liikkumatta ja luonnottomassa asennossa, selvästikin auttajat olivat viisaita eivätkä liikuttaneet lasta yhtään, mikä osaltaan kertoo siitä miten pahasti on käynyt - mutta niin tärkeä kuin se kypärä onkin, ei se kaikelta pahalta suojaa. Tällainen auto on ihan hirveän paljon isompi ja vahvempi kuin tuollainen pieni poika. Muistaisitko sen, lapseni, minä pyydän, muista se aina!

Jotkut vanhemmat saivat tänään hirveimmän puhelinsoiton, jonka ikinä voi saada.

Minä en usko korkeampiin voimiin, mutta silti päässäni takoo vanha kristillisperäinen sanonta: There by the grace of God go I. Ja jos vain maailmassa mitään korkeampia voimia sittenkin olisi, pyytäisin nyt niiden kaikkien nimeen, että se poika sittenkin selviäisi!

Se näky ei tule haihtumaan sieluni silmistä ikinä. Eikä sen kuulukaan haihtua. Millainen on ihminen, jonka läpi tuollainen asia menee jälkiä jättämättä?

1 kommentti:

Careliana kirjoitti...

Asia on piinannut mieltäni tapahtumahetkestä lähtien, ja vihdoin tänään oli paikallislehdessä huojentava tieto: Lapsella ei tiettävästi ole vakavia vammoja. Hänen päässään ollut kypärä halkesi onnettomuudessa mutta pelasti kuitenkin todennäköisesti hänen henkensä.

Nyt voin taas hengittää vapaammin.