Vanhempainilta

Meidän pojalle tuli nyt kolmannelle luokalle uusi opettaja. Kaksi ensimmäistä vuotta hänen luokkaansa luotsasi sellainen vastavalmistunut nuori nainen, jolle kyseinen luokka oli ensimmäinen varsinainen oma luokka. Nuoresta virkaiästään (ja fyysisestäkin iästään) huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - tämä ope teki kyllä heti kättelyssä selväksi, että häntä eivät sitten pompottele sen paremmin lapset kuin vanhemmatkaan. Opetussuunnitelman vaatimukset täytettiin pilkulleen (ellei sitten ylitetty roimasti), ja lapset pidettiin kunnon kurissa ja herran rouvan neidin nuhteessa.

Meidän poitsu kun ei varsinaisesti niitä maan hiljaisia ole (yhtään en tiedä, mistä hän on vilkkaan ja puheliaan luonteenlaatunsa perinyt...) niin palautetta ropisi säännöllisesti, ensin reissuvihkon ja sittemmin sähköisen viestintäjärjestelmän välityksellä. Teidän pojalla on ollut riitaa toisen oppilaan kanssa, teidän pojan tuntikäyttäytyminen on jo pitkään ollut huononlaista, teidän pojan piti tänään jäädä välitunniksi harjoittelemaan työrauhan antamista... Vanhempainilloissa istuin pala kurkussa ja yritin vajota lapsen pulpetin alle mahdollisimman syvälle niin, ettei kukaan hoksaisi minun olevan juuri sen hankalan tapauksen äiti. Se onnistuikin kyllä sikäli hyvin, ettei  niissä tilaisuuksissa tarvinnut vanhempien juuri osallistua (ihan ensimmäisen kerran "nimenhuutoa" lukuunottamatta) vaan opettaja jakoi heti alkuun jokaiselle infopaketin (yleensä useampia tiuhaan printattuja aanelosia), jonka hän sitten käydä paukutti sieltä luokan edestä käsin läpi.

Arviointikeskusteluissa sen sijaan ei päässyt pulpetin alle pakoon, vaan täytyi nöyränä kuunnella, kun opettaja kertoi, kuinka pojallamme on vaikeuksia oman vuoron odottamisessa, työrauhan kunnioittamisessa, ylipäätään oikeastaan kaikilla käyttäytymisen osa-alueilla. Toki ihan ohimennen tuli mainittua, että pärjäähän tuo muksu kyllä muun muassa matematiikassa ihan hyvin; esimerkiksi siinä valtakunnallisessa tasotestissä, jossa koko ikäryhmän keskiarvotulos oli 17, meidän pojan tulos oli 40, ja myös äidinkielessä hän on sangen pätevä, lukee sujuvasti ja kirjoittaa hienoja, virheettömiä tarinoita, MUTTA käsiala on kyllä aika huonoa, kun aina tuntuu olevan niin kiire, jne. Ja ei, se ei tule kuuloonkaan, että toisella luokalla saisi jo luopua siitä lukukortista eli jokaisen päivän ylimääräisestä kotiläksystä, kymmenen minuutin ääneenluvusta, koska toisen luokan jouluun mennessä kaikkien lasten pitää osata lukea sujuvasti - myös niiden, jotka ovat lukeneet sujuvasti viisivuotiaasta... Suoraan sanottuna ihmettelen, ettei se jokailtainen pakkopullan posmotus vienyt lapsen lukuhaluja tyystin!

Ensimmäiseen uuden opettajan vetämään vanhempainiltaan suuntasin siis leuka tukevasti rinnassa valmiina uusiin pettymyksiin. Opettaja oli iloisena ja nauravaisena vastassa luokan ovella, kätteli jokaisen tulijan, katsoi silmiin ja esittäytyi, kehotti ottamaan kahvia ja pullaa.

Hmmm, kätteliköhän se edellinen ope muuten meitä kertaakaan, edes arviointikeskustelussa? Eipä tainnut olla tarjolla ainakaan järin lämmintä kättä, muusta tarjoilusta puhumattakaan!

Opettaja kertoili hieman itsestään ja pitkähköstä opetushistoriastaan, minkä jälkeen hän avasi varsinaisen aiheen toteamalla: "Mä en viitti turhaan ees lotota, kun mä oon jo voittanu. Miten mä oonki voinu saada opetattavakseni kokonaisen luokallisen noin uskomattoman kilttejä ja mahtavia mussukoita?"

Varmaan meille kaikille vanhemmille tulivat elävästi mieleen ekaluokan ensimmäisen vanhempainillan avaussanat; joku ne sanoi oikein ääneenkin: "Tämä on kyllä hirveän riitainen ja levoton luokka!" Ensivaikutelma annetaan vain kerran.

Sitten opettaja jakoi meille kortteja, joihin oli merkitty erilaisia keskustelunaiheita, esimerkiksi työrauhaan, luokkahenkeen ja koulun ja kodin yhteydenpitoon liittyviä. Keskustelimme niistä ensin vieruskaverimme kanssa - hyvänen aika, ettäkö sitä oikein piti tutustua jonkun luokkatoverin vanhempaan! - ja sitten yhteisesti koko porukalla. Keskustelu eteni luontevasti ja hyvässä hengessä. Siinä milloin minkäkin aiheen yhteydessä kävi ilmi, että ei se edellinen opettaja ollut palautetta säästellyt muidenkaan lasten osalta - eli minä en suinkaan ollut ainoa, joka koki oman lapsensa olleen se hankala tapaus, vaan meitähän oli siinä melkein luokan täydeltä! Ei ihme, että olimme aikaisemmissa vanhempainilloissa istuneet niin hiljaisina - yhtä lailla kusi sukassa siellä oli yksi sun toinenkin! Se oli aivan käsittämättömän vapauttava oivallus, ja toisaalta ainakin omalla kohdallani myös nolostuttava: miten saatoinkin antaa jonkun vastavalmistuneen, tiukkanutturaisen tytönheitukan saada itseni uskomaan, että lapseni kyvyissä - sosiaalisissa ainakin - olisi pahojakin puutteita?!?

Ei minulla olekaan mitenkään erityisen hankala lapsi, sattuipahan vain olemaan erityisen virkaintoinen opettaja! Toki täytyy hänen kunniakseen todeta, että varmaan paljolti juuri sitä hänen virkaintoisuuttaan saa kiittää luokan mallikelpoisista taidoista, työrauhasta yms., mistä uusi opettaja lapsia niin vuolaasti nyt kehui. Eikä myöskään poika tunnu saaneen hänen napakasta lähestymistavastaan minkäänlaisia traumoja - ainoa traumatisoitunut tässä lienee tämä äitimuori, ja minä toipunen kyllä vähitellen.

Leppoisan tilaisuuden päätteeksi uskaltauduin vaihtamaan opettajan kanssa kahden kesken pari sanaa. Kysäisin, olisiko hänellä antaa meidän poitsulle jotain lisätehtäviä matematiikasta - poika itse nimittäin pyysi minua kysymään asiaa, hän kun hieman turhautuu matematiikan tunneilla, kun annetut tehtävät tulevat niin kovin nopeasti valmiiksi, ja sitten pitäisi malttaa hissuksiin odottaa tunnin etenemistä. Niin kun kyllähän minä tiedän, että jos se poitsu turhautuu, niin tulee sitä häiriökäyttäytymistä sitten herkästi, mumisin perään vanhasta tottumuksesta. Mitä, kiltti poikahan hän on! opettaja tokaisi vilpittömän hämmästyneenä. Minä puolestani hämmennyin tästä niin pahasti, että suustani pääsi täysin vakavissaan tarkoitettu sammakko: Siis puhutko sinä nyt tosiaan meidän pojasta? Siis siitä joka istuu tuossa, viittasin pulpettiin, ettet siitä toisesta samannimisestä esimerkiksi..?

Kylläpä oli hieno fiilis vanhempainillan jälkeen. Ai tällaistakin voi koulun ja kodin yhteistyö olla?

Seuraavana päivänä poitsu kertoi, että he olivat tunnilla leikkineet vanhempainiltaa: keskustelleet samoista aiheista, joita me edellisiltana kävimme läpi, eläytyen kukin oman vanhempansa rooliin. Melko kiva idea minusta. Ei ihme, että poitsu on kiitellyt uutta opea tosi mukavaksi - voin kyllä omalta osaltani yhtyä hänen mielipiteeseensä! Näinköhän sitä tänä syksynä voisi astella arviointikeskusteluun ihan pää pystyssä?