Pari suhdepäivää

Viime kesä ja alkusyksy olivat meidän perheelle tavallista nihkeämpää aikaa. Minä tein töitä koko kesän, ja niitähän sitten riittikin niin, että työviikot venyivät seitsenpäiväisiksi; loppujen lopuksi taisin koko kesänä pitää kolme (3) vapaata viikonloppua (ja niistäkin yksi oli juhannus). Miähellä toki oli normaali, pitkä kesäloma, jonka hän kulutti lähinnä kalastellen. Poitsu touhusi omien kavereidensa kanssa ja kävi myös kalassa isänsä mukana. Minusta perheenjäsenet näkivät lähinnä takaraivon, kun istuin koneen ääressä pakertamassa.

Lisäksi miähen työpaikalla oli hirmuinen myllerrys (missäpä ei näinä päivinä olisi), ja epätietoisuus tulevasta painoi koko perheen mieltä. Näin ollen sekin vähä aika, jonka vietimme yhdessä, kului aika nuutuneissa tunnelmissa. Vaikkei meillä mitään varsinaista kriisiä tai edes epäsopua ollut, tuntui kuitenkin kuin olisimme olleet jotenkin irrallamme toisistamme, ikään kuin omassa umpiossamme kumpainenkin. Eikä lapsikaan tietenkään siinä umpioiden keskellä onnellisimmillaan ollut.

Kun meidän aikuisten työpaineet lopulta hieman hellittivät, päätimme ottaa hieman aikaa itsellemme, meille kahdelle, parisuhteen hoitamiselle. Emmekä me olisi me, ellemme olisi pyöräytelleet visioita aina New Yorkista Budapestin kautta Riikaan, mutta lopulta päädyimme kuitenkin käytännössä lähimpään mahdolliseen ulkomaankohteeseen eli Tallinnaan (koska, köh, siinä prosessissa se matkamopo lähti kuitenkin sen verran iloisesti keulimaan, että pari muuta reissua tuli varattua samaan syssyyn. Ohuppista.).

Koulun syysloman alettua veimme siis pojan ja koiran anoppilaan ja hurautimme lahden yli etelään. Ainoana suunnitelmanamme oli se, että suunnitelmia ei ollut. Ja kyllä, tässä kohtaa kaikki ne lukijat, jotka yhtään meidän perhettä tuntevat, hieraisevat varmaan silmiään toisenkin kerran. Mutta totta se on: me kaksi maailman raivostuttavinta kontrollifriikkiä suunnitteluhullua organisointihirmua ihen oikeasti vietimme ihan kokonaisen miniloman suunnittelematta etukäteen mitään muuta kuin siirtymät ja majoituksen! Eikä tehnyt edes kipeää!!!

Koska tarkoituksena tosiaan oli viettää tavallista enemmän aikaa myös hotellissa, valitsimme hieman laadukkaammalta vaikuttaneen majapaikan, Boutique Hotel Savoyn. Olen antanut kertoa itselleni, että nämä boutique-hotellit ovat jollain tapaa tavanomaista ylellisempiä, paremmin sisustettuja tai muulla tavoin massasta erottuvia. Minusta tuo Savoy ei kyllä mitään erityistä luksusta tarjonnut - toki se sijaitsi sympaattisessa, ihan tunnelmallisessa vanhassa rakennuksessa vanhan kaupungin laidalla, mutta itse huone oli kuitenkin sangen pieni ja varsinkin kylppäri suorastaan ahdas.

No okei, oli designia: vessassa tällainen hiano heinä kultavaasissa...

Myöskään hotellin aamiainen ei minkäänlaisia aah-elämyksiä tarjonnut vaan oli tasan sitä samaa bulkkia kuin jokainen keskiverto suomalainen sokos/scandic/cumulus-puhvetti. Mutta kyllä sillä aamupäivän pärjäsi, ja hyviä ravintoloitahan Tallinnassa kyllä on tarjolla. Ensimmäisenä iltana söimme argentiinalaisessa ravintolassa, jonka nimi oli sangen omaperäisesti Argentiina. Kyllä sen antimet meille maistuivat, joskin valveutuneemmat foodiet olisivat saattaneet nyrpäyttää nenäänsä esim. sille, että tilaamassani lihavarras-annoksessa oli vain yksi pienehkö naudanlihavarras ja lisänä tuikitavallinen porsaan ulkofilee, molemmat tikkukuivan ylikypsiksi käristettyinä - mutta minä satun pitämään erittäin kypsästä lihasta, ja maukasta mättöä se kuitenkin oli, varsinkin mehevien kastikkeiden kera.

Toisen (tai siis sen ainoan kokonaisen) Tallinna-päivämme aamu valkeni kaatosateisena. Jo illalla olimme huomanneet unohtaneemme hammastahnan kotiin, ja aamulla totesimme, että eipä sitä sateenvarjoakaan ollut mukana. Mutta mitäs sitä murehtimaan, lomalla! Hurautimme taksilla suureen ostoskeskukseen, jossa päivä kului rattoisasti kuivin nahoin ja saimme ostettua sen hammastahnammekin (ja minulle ihanan ponchon ja rintaliivit).

Ostoksilta palattuamme heittäydyimme sängylle napostelemaan laivalta ostettuja suklaita, särpimään skumppaa ja töllöttämään suosikkisarjojamme läppäriltä. Siis niin järjettömän mahtavan täydellistä luksusta!!! Makoilla sängyssä! Keskellä iltapäivää! Ketään ei tarvinnut ruokkia, ulkoiluttaa, viihdyttää, vaatettaa, kuljettaa... Mitään ei tarvinnut siivota. Yhteenkään sähköpostiin ei tarvinnut vastata. Täydellistä ei-mitään! Täydellistä!!!

Ajastamme kömmimme ylös vällyistä ja lähdimme illalliselle. Ja jos edellisiltaisessa ravintolassa ei lihan käsittely ehkä ihan kaikkia hifistelyn lakeja täyttänyt, niin tällä kertaa sitten täyttikin ihan viimeistä pilkkua myöten: Goodwin Steak House totisesti on pihvinpurijan paratiisi, voin suositella kaikille lihansyöjille.

Loppuillan ohjelmaksi riittikin pieni kuutamokävely vanhan kaupungin halki ja pikainen käväisy hotellin vieressä sijaitsevalla kasinolla.

Näin näyttävän sisäänkäynnin takaa kasinon sisällöksi paljastui jokunen onneton hedelmäpeli ja autio pokeripöytä, joten hyvin pian siirryimme takaisin hyväksi havaitun aktiviteetin pariin eli kömmimme hotellihuoneeseen katsomaan leffaa.

Minilomamme oli kokonaisuutena valtavan onnistunut. Oli ihanaa huomata, että kaiken sen arjen taakan alla me olemme edelleen ne samat ihmiset, jotka joskus kauan sitten toisiinsa ihastuivat ja yhteen jäivät ennen kaikkea sillä perusteella, että meillä on kivaa yhdessä. On varmasti aivan luonnollista, että koulutuksen tässä vaiheessa, lähes viidentoista yhteisen vuoden, yli kymmenvuotisen avioliiton, yhden lapsen, toisen koiran, riittävän suuren asuntolainan yms. jälkeen, ei elo aina ihan vastarakastuneen säkenöivältä tunnu - mutta silti se puoliso on edelleen aidosti parasta mahdollista seuraa, jota itselleen kuvitella saattaa. Voiko - ja ennen kaikkea tarvitseeko - sitä enempää toivoakaan?

(Poika pyysi tuliaiseksi kuvaa merestä. Otin minä parempiakin, mutta tämä ikkunan läpi kuvattu on kaikessa suttuisuudessaan minusta niistä kuitenkin tunnelmallisin.)