Pekingin a(n)kkana

Kerrottakoon nyt sen verran taustaa tälle aiheelle, että meillä liippasi hyvin läheltä koko perheen muutto kahdeksi vuodeksi Pekingiin miähen työn perässä. Tämä ei meistä - varsinkaan minusta - missään vaiheessa tuntunut kovinkaan riemastuttavalta ajatukselta, mutta tuumimme, että jos ei vaihtoehtoja kertakaikkiaan ole, niin sitten mennään ja otetaan kiehtovana seikkailuna sekin rupeama, kyllähän siitä hyviäkin puolia löytää, kun oikein etsimällä etsii. Silti oli suuri helpotus, kun asiat lopulta järjestyivät niin, että saimme jäädä ihan aloillemme tänne Koto-Suomeen. Osana tätä järjestelyä miähen täytyi kuitenkin nyt viettää koko tämä marraskuu Pekingissä langanpäitä päättelemässä, mutta onneksi minulle tarjoutui mahdollisuus käydä siellä häntä tervehtimässä.
* * *

Ensimmäinen asia, jonka havaitsin astuttuani Beijing Capital -lentokentän ovista ulos, oli haju: voimakas savun haju, aivan kuin jossain lähellä olisi roihunnut iso metsäpalo tai vähintäänkin jättimäinen nuotio. Hyvin pian tajusin, että kyseessä on se kuuluisa smog, saasteiden aiheuttama savusumu, Pekingin ominaistuoksu, joka on läsnä aina ja kaikkialla. Silmät vetistivät ja kurkussa kiristi. Pekingin saasteista puhutaan paljon, mutta ainakaan itse en silti osannut kokematta yhtään aavistaa, kuinka kauhea se ilmanlaatu siellä todella on. Ei herrajjumala, siinä ilmanalassa oikeasti elää pysyväisesti lähes 20 miljoonaa ihmistä!!!

Ei, kamerassa ei ole vikaa (se on tuliterä), eikä tuo kaiken ylle levittyvä harmaa juttu myöskään ole "ohutta yläpilveä" tahi tunnelmallista vesihöyry-usvaa vaan ihan silkkaa saastetta.

Miähen majapaikka oli sangen ylellinen, aidosti viiden tähden arvoinen hotelli. Heti aulassa tulijan ympäröi välittömästi hehkeä kukkaistuoksu, sellainen, jota olisin missä tahansa muualla pitänyt ärsyttävän imelänä mutta joka tässä nimenomaisessa ympäristössä tuntui taivaalliselta. Uuvuttavan yölennon jälkeen ehdin suoraan aamiaiselle, joka sekin oli taattua viiden tähden tasoa. Upotin hampaani täydellisen rapeaksi käristettyyn pekoniin ja tilauksesta minulle tehtyyn, juuri sopivasti tuoreella chilillä ryyditettyyn munakkaaseen ja tunsin, että se oli yksi niitä pieniä suuria Hetkiä elämässä: olin yksiselitteisesti, kokonaisvaltaisesti, kaiken muun poissulkevasti onnellinen. Olinhan pitkästä aikaa miäheni luona tässä kiehtovassa kaupungissa. Elämä hymyili.

Hotelli China World ei totisesti pihistele kukkasissa (kuten ei myöskään kristallikruunuissa)!

Ostokset

Miäs halusi viedä minut ostoksille suosikkipaikkoihinsa, piraattituotteita myyviin kauppahalleihin. Sellaiset paikat eivät kyllä oikeasti ole yhtään minua varten, koska suhtaudun sangen kielteisesti tuoteväärennöksiin - ja vielä monin verroin kielteisemmin tinkimiseen. Miäs kuitenkin vakuutti kivenkovaan, ettei Pekingissä missään tapauksessa kannata tehdä ostoksia yhtään missään muualla. Hän olikin tinkimispuuhassa selvästi aivan omassa elementissään. Itse asiassa minusta oli kiehtovaa huomata, että vielä reilusti yli kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hänestä paljastui minulle aivan uusi ominaisuus: hänhän suorastaan flirttaili niiden myyjätyttösten kanssa! Kumartui kohti, virnisteli, räpytteli silmiään - ja piti tiukasti pintansa. Useimmat myyjät myös tunsivat hänet jo oikein hyvin, onhan hän rampannut Pekingissä viime vuosina lukemattomia kertoja ja tällä kertaa siis viettänyt siellä jo pidemmän aikaa yhtäjaksoisesti, ja varmasti sieltä puolitoistametristen paikallisten joukosta melkomoisen hyvin erottuu tuollainen lähemmäs 190-senttinen länkkäri, "tough guy", jolla riittää intoa, taitoa ja pinnaa inttää hinnoista vaikka loputtomiin. Ja ne hinnathan siis oli tingitty jo aikaisemmin ties miten moneen kertaan, mutta silti se vääntäminen piti aina aloittaa sieltä jostain sadan euron hujakoilta - "this no joking plice, only fol you sil" - mistä lopulta sitten päädyttiin tekemään kaupat noin kympillä. Huokaus.

Minussa tämä prosessi ei herättänyt minkäänlaista intohimoa - ja ei, ei todellakaan myöskään mustasukkaisuutta - vaan silkkaa turhautumista, ehkä pienellä huvittuneisuudella höystettynä. Sorruinhan minäkin lopulta muutaman vaatekappaleen niistä kojuista hankkimaan (miähen suureksi riemuksi), mutta ylivoimaisesti mieluisin ostokseni oli kuitenkin ihan aidosta Hollister-kaupasta ihan täyteen Hollister-hintaan (miähen suureksi järkytykseksi) hankittu pähee collegepaita. Mainittakoon vielä, että niille, joilla ei luottokortin käyttöraja ihan heti tule vastaan, on Pekingissä kyllä reilusti tarjolla aitoja design-tuotteita myyviä liikkeitä: Fendi, Jimmy Choo, Ralph Lauren, Gucci jne.

Liikenne

Pekingin liikenne käsittämättömine ruuhkineen on pahamaineinen. Kaoottinen. Hirveä. Ärsyttävä. Sietämätön. Autot seisovat silmänkantamattomiin ulottuvissa ruuhkissa torvet soiden ja pakokaasua ilmaan tuupaten. Ja silloin kun autot liikkuvat, ne liikkuvat sitten turhia sumeilematta ja väistelemättä, kaiken maailman tyhjänpäiväisisä liikennesäännöistä kuten nyt esimerkiksi suojateistä tai liikennevaloista piittaamatta. Minä kun luulin, että ihminen, joka on tottunut liikkumaan jalankulkijana Pietarissa, ei enää liikenteestä hätkähdä, mutta väärässäpä olin. Katujen ylittäminen Pekingissä on silkkaa painajaista!

Taksilla liikkuminen on kyllä edullista mutta ei suinkaan niin yksinkertaista kuin länsimaiseen systeemiin tottunut matkailija voisi kuvitella. Ensinnäkään taksikuski ei todennäköisesti ymmärrä, mihin haluat päästä. Vaikka olympialaisia varten koulutettiinkin sankoin joukoin taksikuskeja osaamaan edes auttavasti englantia, sellaisen osuminen omalle kohdalle on harvinaista herkkua. Kannattaa siis varustaa mukaan kartta, johon on merkitty määränpään tiedot kiinaksi - ja toivoa, että kohdalle osuva taksikuski sattuisi olemaan edes äidinkielensä osalta lukutaitoinen; läheskään kaikki nimittäin eivät suinkaan ole edes sitä. Ja vaikka kävisikin niin onnellisesti, että taksikuski ymmärtää määränpään, se ei suinkaan vielä tarkoita, että hän lähtisi asiakasta sinne viemään. Jos kohde on kuskin makuun liian kaukana, hankalasti tavoitettavissa tai turhan pitkän ruuhkassa seisoskelun takana, hän hätistää asiakkaat saman tien takaisin kadun varteen. Taksia pitäisi siis ymmärtää pyydystää aina mahdollisimman suotuisan reitin ja suotuisaan suuntaan etenevän kaistan varrelta - ihan helppo nakki Pertsa ja Pirkko Perusturistille, vai mitä.

Varsinkin hieman lyhyempiin siirtymiin mainiosti soveltuva kulkuväline on koppimopo. Nämä vapaat yksityisyrittäjät kyllä veloittavat palveluistaan moninkertaisen hinnan takseihin verrattuna (ja siitäkin pitää jaksaa tinkiä, huoh), mutta kohtuuttoman kalliiksi ei mopokyyti kuitenkaan tule. Ja mikä tärkeintä, mopolla pääsee todella näppärästi ruuhkien ohi, sillä ne saavat huristella pyöräteitä pitkin! Lisäksi viherpiiperö hihkuu hallelujaata siitä hyvästä, että suurin osa koppimopoista on sähköskoottereita.

Pekingissä on myös ihan laaja ja hyvin toimiva metroverkosto, jota turistin ei suotta kannata arkailla. Asemilla ja metroissa on kattavat, moitteettomat, selkeät ja toimivat englanninkieliset opasteet ja kuulutukset (ehkä olympialaisten peruja vielä tämäkin?) ja niin junat kuin asematkin ovat yleisesti ottaen siistejä ja puhtaita. Väkeähän metrossa tietenkin riittää, mutta ainakaan minä, vaikka tungoskammoinen olenkin, en kokenut ihmismäärää edes ruuhka-aikaan millään tapaa ahdistavana. Ja tietenkin metrolla matkustaminen on ylivoimaisesti edullisin tapa liikkua.

Kiinan muuri

Kiinan muuri on eittämättä yksi vaikuttavimpia ihmisen tekemiä rakennelmia maailmassa (vaikka se suositun uskomuksen vastaisesti EI näykään kuuhun asti paljaalla silmällä, kertoo Wikipedia), ja olisi melkoisen daijua jättää se näkemättä, jos kerran on Pekingiin asti matkustanut.

Muuri on turisteille avoin muutamasta eri paikasta, ja me katsastimme sen tällä kertaa Badalingista käsin. Kokemus oli juuri niin vaikuttava kuin kuvitella saattaa. Lisäksi se kävi erinomaisesta kuntoilusta: korkealla vuoriston ohuessa (ja keskikaupunkia huomattavasti saasteettomammassa, hurraa!) ilmanalassa lyhyidenkin rappusten nousu sai jo puuskuttamaan, saati sitten muurilla eteneminen, johon kuului paikoittain aika jyrkkiäkin korkeuseroja. Puolivälissä korkeinta nousua mittasin pikaisesti pulssikseni 180, ja rupeaman jälkeen jalkani tärisivät holtittomammin kuin ikinä minkään jumpan tai treenin jälkeen. Nautin!

Pandat

Kellekään ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että minä olen parantumaton panda-fani. Valitettavasti Pekingin-matkani aika ei riittänyt luonnonmukaiseen pandojen suojelualueeseen tutustumiseen, joten oli tyytyminen Pekingin eläintarhaan. Jota ei sitten voikaan suositella kellekään muulle kuin todellisille pandahulluille, sen verran karmaiseva paikka se on! Sisäinen kettutyttöni hyppi kyllä tasajalkaa ja repi rastojaan nähdessään ne likaisissa betonikolosseissaan kyhjöttävät eläinparat. Pandat olivat toki sydämensulattavan söpöjä, mutta aika jäätävä kokemus se kuitenkin kaiken kaikkiaan oli.












Alimmassa kuvassa näkyy "pandojen leikkipaikka", kuten asia eläintarhan kartassa ilmaistaan. Oikeesti, lasten leikkikenttäkamaa ja kiikkutuoli!!! Koska tästä jutusta tulee muutenkin hyvin pitkä, en edes aloita siitä keskiruskeasta jääkarhusta, jolla oli kyllä uima-allas mutta ei suinkaan vettä siellä, saati sitten niistä talvihäkissään omissa ulosteissaan röhnöttävistä tapiireista... Uhh!

Kielletty kaupunki

Matkan hulvattomin kokemus tapahtui matkalla Kiellettyyn kaupunkiin. Olimme pysähtyneet kuvaamaan jotain hienon näköistä pytinkiä (emme koskaan saaneet selville, mikä se oikeastaan oli), kun kaksi keski-ikäistä naista tuli koputtamaan olkaani kikatellen ja omaa kameraansa osoittaen. Oletin tietenkin, että he haluavat minun ottavan heistä yhteiskuvan, ja suostuin ilomielin. Mutta ehei, rouvatpa halusivatkin yhteiskuvaan minun kanssani! Aivan tohkeissaan he poseerasivat käsipuolessani vuorotellen, hihitellen kuin pikkutytöt ja vuolaasti kiitellen. Kielimuurin vuoksi minulle jäi epäselväksi, luulivatko he minua ehkä joksikin julkkikseksi (en ehkä ihan Madonnasta kyllä mene...) vai eivätkö he vain koskaan ennen olleet nähneet näin vaaleaihoista, sinisilmäistä ja blondia ihmistä (jokainen täkäläinen näkee kyllä otsallaankin, ettei se tukkani väri ole luonnontuote, mutta ehkä se ero ei kiinalaiseen silmään ole niin selvästi havaittavissa). Kerrassaan hupaisa tilanne kyllä, ja mikäs siinä, jos onnistuin frouvien päivää piristämään!

Kiellettyyn kaupunkiin palkkasimme (asiaankuuluvan tinkimisen jälkeen) paikallisen oppaan, joka osoittautuikin oikein päteväksi, puhui hyvää englantia ja kertoi kiinnostavia asioita paitsi itse rakennuksista ja historiasta myös kiinalaisesta kulttuurista, perinteistä, feng shuista yms. Omin päin olisimme todennäköisesti vain rämpineet alueen läpi ja todenneet, että olipahan punaisia taloja joo, mutta oppaan kanssa kokemus oli erittäin antoisa.

Taivaan temppeli

Viimeisenä lomapäivänäni ehdimme käymään vielä Taivaan temppelillä. Se on paikallistenkin keskuudessa suosittu vapaa-ajanviettopaikka - eikä ihme, onhan se yksi niitä harvoja paikkoja, joissa oikeasti kasvaa jotain vihreää! Eikä mitä tahansa vihreää vaan satoja, satoja vuosia vanhoja sypressejä. Tuntui hulppealta ajatella, että ne puut olivat nähneet keisareiden aikanaan vaeltavan temppeliin uhraamaan taivaan hengelle vasikkaa, jadea ja viiniä...



Paikalliset tykkäävät pelailla korttia aikansa ratoksi.



Mikäpä oivempi ympäristö häille/hääkuvalle!



Temppeli itse.



Puita. Ruoho nyt onkin ihan yliarvostettua...


Peking on ilman muuta näkemisen arvoinen paikka, jossa monivivahteinen historia ja nykyaika kohtaavat kiehtovalla tavalla. Mutta ainakin minulle jäi sellainen vaikutelma, että ilman asiantuntevaa opasta (minun tapauksessani siis miästä) se on kielitaidottomalle matkailijalle aika hankala kohde. Pärjäähän siellä, kunhan tietää, mihin on menossa, mitä on tekemässä ja mitä siitä kannattaa maksaa, mutta sitähän keskivertoturisti yleensä nimenomaan ei tiedä.

Olen todella iloinen ja kiitollinen, että sain tämän hienon tilaisuuden tutustua tähän hienoon kaupunkiin - ja todella iloinen ja kiitollinen, ettei minun tarvitse pysyväisemmin sinne asettautua!