Vaihtelu virkistää

Olen nyt viikon päivät ollut toimistolla töissä. Mistään merkittävästä muutoksesta ei ole kyse; itse työ on ihan sitä samaa, mitä olen maailman sivu tehnyt, mutta tällä kertaa vain teen sitä asiakkaan tiloissa.

Ja voi kuulkaa kuinka jänskää minusta on olla ihan oikeassa toimistossa! Tuntuu jotenkin ihan ylenpalttisen tärkeältä heilutella kulkulupa-avainta joka ovella aina parkkipaikan portista alkaen, ja saada ne seesamit aukeamaan. Tuntuu pollealta kuljeskella nimilappu kaulassa, vaikka se kilisee ja heliseekin ärsyttävästi. Tuntuu etuoikeutetulta avata tietokone, jonka joku muu on puolestani käyttövalmiiksi asentanut (vaikka kestikin puoli päivää, että se saatiin ensimmäisen kerran minun tunnuksillani avattua). Tuntuu huojentavalta ajatella, että jos se tietokone ei syystä tai toisesta jossain vaiheessa teekään sitä mitä sen kuuluisi, minun ei tarvitse sillä asialla pikku humanistipäätäni vaivata, tarvitsee vain viritellä koiranpentu-katse naamalle ja koputtaa insinöörin ovelle.

Niin, kun siellä toimistossa on muita ihmisiä! Suorastaan ihka eläviä nörttejä! Tai no... ihan kaikista en kyllä menisi takuuseen, onko tuo "ihka elävä" täysin paikkansapitävä määre. Mutta siellä niitä kuitenkin on, ruutupaita ja lököttävät farkut päällä ja 85 % työpöydän pinta-alasta tyhjien colapullojen peitossa. Oikeasti, ihan kuin jossain sarjakuvassa, hihiih!

Ja siellä on kahviautomaatti! Se generoi jotain etäisesti kahvia muistuttavaa tuotetta, oikeasti aika hemmetin pahaa litkua, mutta vähänkö minusta on veikeää käyttää sitä. Vaikka yksi suurimmista kotitoimistossa yksin puurtamisen pluspuolista eittämättä on juurikin se, että tuoretta kahvia saa aina juuri silloin kun sattuu haluamaan, ja sen saa takuuvarmasti kaiken itselleen, kun ei ole ketään vetämässä välistä.

Joo, on tosiaan virkistävää vaihtelua käydä väliaikaisesti kodin ulkopuolella töissä. On kiva laittaa aamuisin hajuvettä ja katsoa kivat kengät jalkaan. Mutta on siinä kääntöpuolensakin.

Nyt minä tajuan, miksi tätä elämänvaihetta kutsutaan ruuhkavuosiksi! Ja nyt vasta todella todella tajuan, miten etuoikeutettu olen työskennellessäni normaalisti täysipäiväisesti omassa kodissani! Ja nyt vasta tajuan, kuinka korkealle saan nostaa hattua kaikille niille palkkatyössä käyville harrastavien lasten äideille (ja isille) - eli useimmille ihan tavallisille perheille.

Voi herramunjee sentään mitä häslinkiä! Meillä on vain yksi auto. Seikka, josta olen itse asiassa sangen ylpeä. Seikka, joka on mahdollista nimenomaan sen takia, että minä olen normaalisti päivät kotona. Nyt kun sekä minun että miähen pitäisi päästä kustannuspaikoillemme eri puolille kaupunkia (jossa emme edes asu), siinä onkin melkoinen sompaileminen. Tällä hetkellä kuljemme sellaista rallia, että ensin ajetaan vartti kotoa miähen työpaikalle, mistä minä sitten jatkan vielä toisen vartin omalleni, ja iltapäivällä tietysti sama toiseen suuntaan. Olenkin herännyt ajattelemaan, kuinka valtavan suuren osan elämästään ihmiset tuhlaavatkaan silkkoihin työmatkoihin! Miettikääpä vaikkapa tuollaista vartin matkaa, joka kuitenkin on sangen kohtuullinen siirtymä. Se meno-paluuna tekee puoli tuntia päivässä. Kaksi ja puoli tuntia viikossa. Kymmenen tuntia kuukaudessa. Satakunta tuntia vuodessa (kun useimmat palkkatyöläiset kai välillä ovat lomallakin). Sehän on, hyvänen aika sentään, kahden ja puolen viikon työaika!

Erityisen haastava tilanne on iltapäivisin, kun poitsulla on kolmena päivänä viikossa treenit niin, että jäähallilla pitäisi olla aikaisimmillaan jo reilusti ennen neljää, myöhäisimmilläänkin pian viiden jälkeen. Ja sitä ennen pitäisi tietysti olla ravitseva ateria kuvussa, että jaksaa reenata. (Kyllä, olen pesunkestävä karjalaisnainen eli ruokahuolto on päällimmäinen huolenaiheeni tilanteessa kuin tilanteessa.)

Vaan eiköhän tämä tästä, pikkuhiljaa. Kehittelen systeemejä ja reseptejä, laitan edellisiltana valmiiksi annoksia, joita poika voi itsekin lämmittää mikrossa. (Joo eineksiin en rupea. E-N.) Sovittelemme aikataulujamme, ja sekä minulla että miähellä on mahdollisuuksia myös kimppakyyteihin muiden lähiseuduilta samoihin toimistoihin kulkevien kanssa. Poika on reipas ja viksu kuin mikä ja pärjää kyllä mainiosti yksinään, vaikkei olekaan päässyt sellaiseen vielä juurikaan totuttelemaan. Eikä koirakaan onneksi kärsi minkäänlaisesta eroahdistuksesta vaan on itse asiassa aivan käsittämättömän kiltisti itsekseen tekemättä yhtään minkäänlaisia pahojaan!

Mutta että jotain jouluvalmisteluja pitäisi tässä vielä tehdä? Lahjaostoksia, leipomuksia, siivouksia..? MITEN te työssäkäyvät äidit sen oikein teette?!?

No, väliaikaistahan tämä vain on. Ja oikeasti kivaa. Mutta haipakkata!

Kuten koiralla tässä. Tarkoitus oli ottaa jouluisen lumisia kuvia koirasta tonttuhattu päässä, mutta hänellä oli hieman eriävä taiteellinen näkemys kuvaustilanteesta...