Kiasus mikä riesa.
Minä en kovin monta kertaa elämässäni ole antibioottikuuria edes tarvinnut, mutta silloin kun olen moisiin nappuloihin joutunut turvautumaan, ovat ne myös avun tuoneet hyvin nopeasti - suunnilleen saman tien, kun ensimmäinen pilleri on vaikuttavat aineensa elimistöön luovuttanut, ovat oireetkin kaikonneet. Vaan ei tällä kertaa. Vielä monen päivän pillerinpopsimisen jälkeenkin olo oli kuin kuivaksi kierretyllä tiskirätillä.
Vaan juuri kun olin menettänyt viimeisetkin uskon ja toivon rippeet sen suhteen, että ikinä enää voimiani tapaisin, lääkkeet purivat kuin purivatkin. Koitti se aamu, kun pomppasin ylös sängystä tajuten, ettei minua koskenut mihinkään ja hengittämäni happi tosiaan kulkeutui suorinta reittiä keuhkoihin asti. Ja voi kuinka euforinen voikaan se ihan tavallinen, neutraali olotila olla! Tunsin vastustamatonta halua siivota - ei, vaan remontoida, koko kämpän katosta lattiaan heti saman tien ja juosta siihen päälle maratonin.
Päätin kuitenkin ensi alkuun piipahtaa marketissa ruokaostoksilla ja viereisessä urheilukaupassa ostamassa pojan kipeästi tarvitsemat uudet sukset. Siellä urheilukaupassa ei tietenkään näkynyt vapaata myyjää missään. Minä tälläsin ahterini suksiosaston ainoalle jakkaralle ja lähetin pojan metsästämään henkilökuntaa - jos en olisi istunut, olisin pudonnut siihen paikkaan. Sukset kyllä saatiin lopulta ostettua, mutta kotiin päästyämme olinkin kypsä viettämään koko loppupäivän vaakatasossa.
Jooei ehkä ihan maratonista tarvitse vielä haaveilla.
Mutta se on sentään hyvä, etten tehnyt niitä uuden vuoden lupauksia. Olisi meinaan iloisesti ropissut päätösroskis heti vuoden ensimmäisillä viikoilla. Ei ole paljon imurin ja luutun varressa roikkuminen inspannut, voin kertoo. Ihanan kirpeän pakkasen innoittamana kylläkin innostuin yhtenä päivänä rehaamaan kaikki petivaatteet pihalle - ja tästä hyvästä kärsinkin sitten koko illan, yön ja seuraavan aamupäivänkin riipaisevasta rasituspäänsärystä. Myöskään hampaiden lankaaminen ei ole kovinkaan mieltäylentävää puuhaa, kun ei henki kulje oikein mitään reittiä. No tuorejuusto-broileripastaan en sentään vielä ole sortunut (olemme syöneet tavallista useammin ulkona tai hakeneet noutoruokaa).
Ja se liikuntapuoli, se minua kyllä mietityttää ja arveluttaa ja pähkäilyttää ihan urakalla. Olen lukenut, että mykoplasmasta toipumiseen voi hyvinkin mennä vuosi. Yleiskunto pysyy notkallaan, suorituskyky ei lähde nousuun ja elimistö on hyvin alttiina päästämään kaiken maailman kiertelevät pöpöt läpi. Lisäksi olen jostain ihan pätevästä lähteestä lukenut sellaisen nyrkkisäännön, että minkä tahansa sairauden jälkeen pitäisi pitää toipilasaikaa ennen normaaliin treenirytmiin palaamista yhtä kauan kuin se sairauskin on kestänyt. Siis minun tapauksessani reilu kuukausi jumppataukoa?!? Ja sen jälkeen lähtötaso lähennellee nollaa.
Tuo tehosta tinkiminen on tällaiselle hullulle suorittajalle ihan pirun paha rasti. Kun on yli kymmenen vuotta käynyt esimerkiksi body pumpissa ja sinä aikana todella suurella vaivalla saanut hinattua niitä painoja edes jonkinlaisiin lukemiin, niin nytkö pitäisi lähteä sieltä alkutasoilta taas niinkö?!? Mistä minä tiedän, mikä sitten olisi se päivän kunto? Mistä tiedän, milloin olen valmis body combatiin? Attackiin? Kunnon lenkille?
Itse asiassa olen muutenkin hieman tuumaillut liikuntaharrastukseni jatkoa ja haikaillut vähän jotain uusia tuulahduksia siihen. Olenkin nyt alkanut aika vahvasti kallistua sen päätöksen kannalle, että voisin myöhäisenä joululahjana itselleni palkata vähäksi aikaa sellaisen personal trainerin, olen tosi monelta taholta kuullut tosi hyviä kokemuksia sellaisista.
Ehkä tämä kaikki koituukin siis omalla tavallaan hyödyksi, sitkeä riesa tuo muassaan tervetullutta uudistumista. Ja jos ei muuta, voin ainakin olla pollea siitä hyvästä, että onnistuin keräämään itselleni moisen taudin, joka tyypillisesti iskee nuoriin aktiiviurheilijoihin. Tässä mitään vanhoja haahkoja olla jukoliste!
...ja mitä siihen yhteen tekemättömään uuden vuoden lupaukseen tulee, niin hirmuisesti kyllä sormet syyhyäisivät talventörröttäjiä ja pakkaskiteitä ikuistamaan, mutta kovin pitkiä kuvausreissuja ei tuossa pakkasessa pysty tekemään. Mutta olen sentään joitain uusia säätöjä löytänyt tuoreeltaan hankkimastani pokkarikamerasta. Tässä vielä lopuksi pari hätäpäin räpättyä roiskaisua:
 |
| Se kliseinen vastavalo |
 |
| Se kliseinen puunlatvus taivasta vasten |
 |
| Epämääräinen havu, joka jotenkin vetosi minuun töppömäisellä olemuksellaan |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti