Suksi suksi

Eräänä kauniina päivänä poitsu kotiutui koulusta tohkeillen, että seuraavana päivänä olisi koulun hiihtokilpailut, jotka toimisivat samalla karsintana koulujenvälisiin. Olipa mukana koulun virallinen tiedotekin asiasta.

Että oikein yksi kokonainen ilta varoitusaikaa. Kiva.

Toki on paljon mahdollista, että kisojen aikataulua on jouduttu muuttamaan lennossa, kun tämä talvi nyt on ollut mitä on. Ei meidän pojan luokka ainakaan ole liikuntatunneillakaan ehtinyt hiihtää vielä kertaakaan. Suksethan poitsulle kyllä vastikään hankittiin, mykoplasmatoipilaan viimeisillä voimilla tammialesta, mistä raportoinkin. Ostimme halvimman mahdollisen paketin perinteisen hiihtotavan suksia, ja päätimme ottaa niistä vielä sellaisen hieman kasvunvaraa sisältävän pituuden. Tuoreeltaan poitsu sivakoi niillä muutaman kierroksen talon ympäri, mutta siinäpä koko tämän talven hiihtotreenit sitten olivatkin.

Eipä niissä koulun kisoissa osallistujia ruuhkaksi asti ollut: pari poikaa, jotka aktiivisemmin oikein harrastavat hiihtoa, ja muutama "kisaturisti". Osa lähti mukaan varmaan ihan vain siksi, että halusi laistaa oppitunneilta; meidän pojalla ei kyllä mitään kouluaineitakaan vastaan ole, mutta hän nyt vain rakastaa kaikenlaista fyysistä toimintaa ja on aina innoissaan lähtemässä lajin kuin lajin pariin "hauskaa pitämään", kuten hän itse asian ilmaisi. Erinomainen asenne lähdettäessä vapaalla tyylillä käytävään hiihtokilpailuun täysin pystymettästä ja vielä ylipitkillä perinteisen tyylin suksilla...

Mutta niin vain sitten pääsi käymään, että niillä ylipitkillä hikilaudoillaankin tuo perusurheilullinen mukula onnistui räpiköimään "turistiryhmästä" nopeimmin ja selviytyi niihin koulujenvälisiin, joihin otetaan kolme nopeinta joka koulusta. Ja tyyppihän oli tietysti henkee täys ku höllä röijy: "Voidaanko mennä heti tänään reenaan? Hiihto on NIIN kivaa, voisinko mä alkaa harrastaa sitä ihan kunnolla?" No siinäpä nerokas ratkaisu meidän vapaa-ajanongelmiin, vielä yksi harrastus...

Tuumin kuitenkin (koska, tunnustan, olen luonteeltani ihan yltiöpäisen kilpailuhenkinen - mistä syystä en itse harrastakaan yhtään mitään edes etäisesti kilpailullista ja pysyttelen pojankin harrastuksista kiltisti takavasemmalla), että olisihan se nyt ankeaa sinne koulujenvälisiin kilpailuihin ihan kylmiltään lähteä. Vähintäänkin olisi hyvä ottaa tuntumaa sekä omiin uusiin suksiin että siihen kilpailureittiin; poika kertoi ylpeänä kaatuneensa oman koulun kisoissa vain kolme kertaa kolmen kilsan reitillä, ja yksi näistä rypäisyistä oli johtunut puhtaasti siitä, ettei hän ajoissa tajunnut, mihin suuntaan alamäen alta kuului kääntyä (hienot kisajärjestelyt koulun väeltä siis, mitä sitä latuja turhaan merkkailemaan tai muulla tavoin hiihtäjiä opastamaan...). 

Mutta sitten tuli mieleeni, että ei kai tuollaista 9-vuotiasta oikein passaa omin päin ladulle reenaamaan päästää. Kun se on näillä main oikeastaan ainoa kunnon latu (tykkilumetettu), eli varmaan siellä on ruuhkaa, ja entäs jos lapsi kaatuu ja satuttaa itsensä, kuka hänet sieltä sitten pois raahaisi?

Joten niin minä sitten repäisin ja tein sen, mitä en vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut ikikuunaan missään olosuhteissa tekeväni: menin ja ostin hiihtimet. Edellisestä hiihtokerrastani on aika lailla tasan 20 vuotta, eivätkä kyseiseen lajiin liittyvät muistoni ole millään muotoa lämpimiä tahi ruusuisia. Mutta olenhan minä viime aikoina sitä pohdiskellut, että ei se ehkä niin hirvittävä kauhistus olisikaan, tosi monet ystäväni tuntuvat ainakin nauttivan siitä kovasti, ja voisihan se olla ihan toimiva vaihtoehto lenkkeilylle, minä kun en talvisin uskalla ulkona juosta ja juoksumatolla paikallaanhölkyttely on pidemmän päälle kieltämättä hieman tympeää touhua. Ja niinhän minä aikanaan uhosin siitä juoksustakin, että en kyllä varpilla i-ki-nä - mutta nekin pyhät puheeni sain niellä kertapuraisulla, kun ensi lenkistä siihenkin lajiin koukkuun jäin.

Ja niin sitä sitten mentiin tämän jo kovasti kevättä henkivän sunnuntaipäivän ratoksi ladulle, äiti ja poika.Virittelin upouudet korkeavartiset, luisteluhiihtoon suunnitellut mononi uutuuttaan kiiltäviin, tuoreeltaan voideltuihin, lyhyisiin luisteluhiihtosuksiini - ja mätkähdin ihan saman tien ihan suoraan persiilleni. Kyllä sai häntäluuparka tuta sen 20 vuoden tauon! Koska poika oli kuuloetäisyydellä (ja valitettavasti myös näköetäisyydellä), nielin akuuteimmat kirosanat, pingersin ylös ja yritin uudelleen. Aika nopeasti sain edes jotenkin juonesta kiinni enkä sittemmin pyllähdellyt enää. Vauhdin hurmasta en nyt menisi varsinaisesti puhumaan, mutta saihan siinä vähän sykettä ylös ja onnen punaa poskiin. Ja poika oppi muistamaan ladun kurvit ja kommervenkit ja selvittämään ne ihan mallikkaasti suorin jaloin.

Ei se ollutkaan yhtään kauheaa. Oikeastaan se oli aika kivaa. Yritetään ehtiä vielä kertaalleen ennen koulujenvälisiä poitsun kanssa sivakoimaan. Sitten taitaa kyllä kevät viedä voiton, mutta ensi talvena rupean hiihtelemään aktiivisesti pojan lätkätreenien aikana, se latu kun kiertää juurikin jäähallin ympäristössä.

Kaikenlaisia uusia ulottuvuuksia sitä itsestään löytääkin kun vanhaksi elää. Vaan mitäpä sitä ei emo lapsensa hyväksi tekisi...