Normisunnuntai.
Vien miähen sekä yhden hänen joukkuekaverinsa salibandyturnaukseen, n. 20 km suuntaansa plus vajaan kymmenen kilsan lenkki kaverin noudosta. Paluukyydin miäs saa toiselta joukkuekaverilta, vaikka siitä kertyykin varmaan parinkymmentä kilometriä ylimääräistä ajoa hänelle.
Kun palaan kotiin, poika on jo ovella vastassa ja pyytää, että pääsisi parhaan lätkäkaverinsa luo touhuamaan. Kaveri asuu 15 km:n päässä meiltä, mutta lupaudun kuitenkin kuljettamaan muksun sinne. Pakkaamme poitsun jalkapallokamat jo mukaan ja sovimme, että siirrän hänet illemmalla sitten suoraan kaverin luota jalkapalloharjoituksiin - ajoa siis ensin se 15 km yhteen suuntaan ja sitten lähes 20 km takaisinpäin jalkapallokentälle. Miäs on saanut sovittua pojalle kyydin treeneistä kotiin valmentajan autossa.
Kun pudotan juniorin treeneihinsä, jatkan itse matkaa jumppasalille kaupungille, vajaat 15 km sinne ja toinen mokoma takaisin kotiin.
Eikös sitä siinä takavuosien sketsissä sanottu, että autot tykkää kun niillä ajaa? Ja mihin muuhunkaan sitä ihminen sunnuntaipäiväänsä käyttäisi kuin ratin takana eestaas suhaamiseen?
Omia valintojahan nämä ovat. Miähen pelien aikataulut nyt eivät ole itse päätettävissä, mutta minä voisin kyllä vaihtaa jumpat juoksulenkkiin (lämpötila 3,5 astetta ja taivaasta räiskii varttilitraisia vesipisaroita - ihan niin paljon en juoksemisesta tykkää). Ei pojan olisi pakko harrastaa sekä jääkiekkoa että jalkapalloa, ainakaan samaan aikaan. Ei lapsen tarvitse joka päivä kavereitaan nähdä, ei varsinkaan kaukana asuvia, vaikka he sitten olisivatkin huippuhyvää seuraa.
Ja ainahan on se vaihtoehto, että urheilusta, kuten muistakin harrastuksista ja sosiaalisista menoista - niin aikuisten kuin lapsenkin - voisi vallan luopua tai ainakin radikaalisti vähentää niiden määrää. Viettäisimme iloista laatuaikaa täällä kotosalla, kuten oikeat ja hyvät ja tavalliset perheet.
Kiukkuaisimme tasapuolisesti kaikki toisillemme äänemme käheiksi todennäköisesti päivässä.
Kuuletteko tuon kolinan? Viherpiiperön periaateroskis siellä kutsuvasti lonksuttelee kanttaan.
Jumalauta me tarvitaan se toinen auto!!!
3 kommenttia:
Jepjep... Mulla on tunne, että kun miehen työkuviot muuttuvat jossain vaiheessa kuluvaa vuotta, mekin tarvitsemme sen toisen auton. Mulla ei vaan nyt satu olemaan varaa ylläpitää ikiomaa autoa (nykyinen sopii miehen tarpeisiin). Ei edes pientä. Ja mieluiten kulkisin sitä paitsi jollain muulla kuin omalla autolla, mutku... Ääh....
Yksi auto tosiaan tuo haasteita. Meillä auttaa sentään vähän kodin sijainti yhden harrastuspaikan lähellä(...vai toisin päin) ja hyvä julkinen liikenne. Itse en siis harrasta, kun kolme muuta harrastaa. Tai muutaman päivän päästä kai harrastan ja pitkästä aikaa kalenterissa on säännöllinen meno minulla työn lisäksi.
Olemme toki myös kaikki kotona ihan hyvän määrän ja yhden perheenjäsenen perusluonteen vuoksi se onkin joskus ratkiriemukasta taistelua. Tosin osaa hän kiukutella muuallakin, mutta eniten kotona.
Niinpä, auto on monella tapaa kallis kapistus, jollaista ei kyllä ihan heppoisin perustein haluaisi hankkia.
Emmehän mekään missään perämettässä asu, mutta ei täällä julkinen liikenne kuitenkaan ihan niin vilkasta ole kuin kaupungissa. Eikä junskaria sen jättimäisen lätkäkassin kanssa mitenkään viitsi bussiin usuttaa, kun pysäkillekin on matkaa yli puoli kilsaa. Futiskentistä kahdelle olisi ehkä juuri ja juuri pyöräiltävä matka (reilut 5 km kummallekin), mutta kyllä siitäkin aika paljon ylimääräistä rasitusta koituu, ajankäytöstä puhumattakaan.
Vaan eipä tässä muu auta kuin yrittää sumplia - ja odotella sitä lottovoittoa, että saataisiin ostettua sellainen ekologinen sähkö- tai hybridiauto!
Lähetä kommentti