Siivouspäivä

Poika kirjoitti taannoin kouluaineeseensa: Meidän koti on aika iso mutta ei siisti. Epäsiisteys johtuu siitä, että koira sotkee koko ajan ja me ei jakseta siivota.

Lasten ja imeväisten suusta ja niin poispäin... Mutta pakko se on myöntää, että kyllä tuo kuvaus paikkansa pitää.

Minä vihaan siivoamista. Piste. Tunnustan sen ihan auliisti. Minusta yksi tämän universumin suurimpia vääryyksiä on se, että ne, jotka eivät ruoanlaitosta niin piittaa tai muuten vain eivät ehdi/jaksa/viitsi/halua vaivautua, voivat ihan rauhassa valita marketin eineshyllystä mieleisensä aterian (kai niistä ehkä yksi tuhannesta varmaan etäisesti ihmisravinnoksi kelpaavaa kamaa on..?), dumpata sen mikroon ja, pling vain, täyttää vatsansa. Vaan missäs ovatkaan ne sellaiset mopit, jotka vain viskataan vatiin tai altaaseen ja, pimpelipom, lika on räjäytetty pois? Eipä missään niin. Robotti-imureita sentään on keksitty, mutta niillekin kai esimerkiksi maton reunat muodostavat jo lakkoon oikeuttavan force majeuren, ja täytyyhän niiden edestä joka tapauksessa ihan omin pikku kätösin noukkia kaikki likasukat, puruluut yms. tauhka talteen; melkein samalla vauhdillapa sitä sitten jo imuroikin.

Hrmph. Ei ole oikeutta tässä maailmassa, sanon ma.

Mainittakoon tässä välissä, että ei tämä meidän asuntomme sentään mikään ympäristöriskiksi luokiteltava katastrofialue ole; kyllä meillä ihan perussiistiä ja hygieenistä on, vaikka en lattioilta syömistä suosittelisikaan. Varsinkin keittiön pidän hyvinkin siistinä ja puhtaana, koska kokkaaminen on tunnetusti lähellä sydäntäni, eikähän siitä sekamelskan keskellä mitään tulisi. Myös vessoja siivoan ahkerasti, koska a) likainen vessa nyt vain on jotain niin sietämätöntä, että sen kanssa ei mitenkään voi elää, ja b) vessan pesu on suht. nopea ja kivuton operaatio, koska vessoihin ei yleensä juurikaan kerry mitään epämääräistä ylimääräistä roinaa.

Lisäksi haluan antaa isosti tunnustusta armaalle aiviopuolisolleni siitä hyvästä, että hän kyllä tekee vähintään oman osansa kodin kunnossapidon hyväksi (vaikka siivouksenaikaisista äänitehosteista päätellen pitää siitä puuhasta, jos mahdollista, vielä vähemmän kuin minä). Mutta aina joskus on tämänkin änkyrän auttamatta tartuttava siihen pölyrättiin, imuriin ja moppiin, ynnä muihin ärsyttäviin kapistuksiin, mitä niitä nyt onkaan. Esimerkiksi viime perjantaina oli taas tällainen ilon päivä.

Joku tolkkuhan se on sentään toipparoinnissakin oltava, ja mieleeni on painunut eräs oikein asiallinen ohjenuora: Jos et ehdi (hah! lue: jaksa/viitsi/halua) puhdistaa kaikkia nurkkia, puhdista ainakin ovenkahvat ja valokatkaisimet eli ne paikat, joita eniten kosketellaan. Vakiotoimien, lakananvaihdon ja pyykinpeusn lisäksi päätin siis ottaa päivän teemaksi pystysuorien pintojen kuurauksen - ja voin kertoo, että vähintään riittävästi aikaa, hikeä ja kirosanoja siihenkin puuhaan sai menemään!

Oman mausteensa prosessiin toi koira, joka jaksoi sinnikkäästi jahdata pölyrättiä koko operaation ajan. Kun sitten lopulta vein rätin pois, koira tuumasi, että ilmeisesti se kiva leikki loppui siihen, ja pyysi päästä ulos pikku aitaukseensa. Siellä se uurasti jonkin aikaa arkeologisilla kaivauksillaan (ilmeisesti se aikanaan kuuli huhuja, että olimme Kiinaan muuttamassa, mutta kun sitten emme lentokoneella lähteneetkään, se päätti oikaista suoraan maapallon läpi...), palasi sisään, kippasi lelukorinsa nurin ja levitti sen koko sisällön pitkin lattiaa, kunnes lopulta löysi sen kaikkein murustavimman puruluunsa, nappasi sen suuhunsa ja hyppäsi sängylle puhtaisiin lakanoihin tyytyväisenä mutustamaan sitä herkkuaan (note to self: kun saat oven kuuratuksi, muista sulkea se!).

Siivoamisessa parasta on se, kun saa palkita itsensä siiderillä ja nauttia työn tuloksista, siististä kodista, edes sen aikaa kuin sitä siisteyttä kestää. Meidän perheessä se on hyyyyyyvin lyhyt aika. Mutta ehdinpä sentään siiderin sihauttaa.