Viikonloppu vuonolla

Kun ystävättäreni kertoi saaneensa uuden työpaikan ja muuttavansa Stavangeriin, Norjaan, kutsuin itseni saman tien kylään. Ja (ehkä jopa hieman epäluonteenomaisesti itselleni) myös toteutin suunnitelmani heti, kun hän oli asettunut taloksi uuteen kotiinsa.

Stavanger on sympaattinen pieni kaupunki (väkeä n. 130 000, kertoo Wikipedia), jossa meri on vahvasti läsnä. Kaupungin sydän on satama-alue, jonka reunamille levittäytyvät ravintolat ja hotellit. Säännöllisesti satamaan lipuu kaupunginkokoisia risteilyaluksia, joista vuonoristeilymatkustajat purkautuvat korkokenkineen kompastelemaan vanhankaupungin mukulakiville ja ihastelemaan herttaisia, hyvin säilyneitä taloja ja upeita istutuksia.

Ystävä vuokrasi minullekin vierailuni ajaksi polkupyörän (tai tarkalleen ottaen ajelin koko viikonlopun omalla vanhalla pyörälläni, jonka olen aikanaan lahjoittanut ystävättärelle saatuani sillä ajelusta itse selkäsärkyä; tällä kertaa selkäni tuntui sentään suhtautuvan kulkupeliin ihan suopeasti), sillä kaupunki tosiaan on ihan hyvin otettavissa haltuun fillaroiden. Sopivan mittakaavan lisäksi pyöräily on myös tehty helpoksi kaupunkisuunnittelun keinoin: lähes kaikkialla pääsee ajamaan joko pyörätietä tai ajoradan reunaan erotettua pyöräilykaistaa pitkin, rotvallirreunoja on pyöristelty kitsastelematta ja muu liikenne ottaa pyöräilijät (kuten muuten myös jalankulkijat) erinomaisesti huomioon. Tervemenoa vain opintomatkalle, esim. Tampereen kaupunginvaltuuston väki...

Ainakin minulla on ollut norjalaisista sellainen stereotypia, että he ovat reippaan ulkoilmahenkistä väkeä (näettekö - näettehän - tekin sielunne silmissä sen matkailumainoksen, jossa ruskettunut vaalea viikinki seisoo viheriöivällä/lumisella niityllä/rinteellä villapaita tai ulkoiluasu yllä, rinkka selässä ja korvasta korvaan virnistäen?). No tämä reissu oli omiaan vahvistamaan kyseistä mielikuvaa. Ystävätär on selvästikin sujahtanut sangen sulavasti mukaan tähän reippailevaiseen elämäntapaan. Ja mikäs on ollut sujahtaessa, kun esimerkiksi kivenheiton päästä hänen kotioveltaan alkaa kahden järven ympäristöstä koostuva puistoalue mahtavine ulkoilumaastoineen. Olen kuullut puhuttavan esim. peniskateudesta ja annoskateudesta (ravintolassa) - tässä puistossa reippaillessa minuun iski karmaiseva lenkkipolkukateus!!!

Jos minulla olisi ihan äärellä tällaisia maisemia tarjoileva, upeakuntoinen reitistö, juoksisin varmaan maratonin verran viikoittain. Ja kävelyttäisin koiraa toisen mokoman. Voi mikä reippailijan taivas!!!

Mutta eihän kaupungilla ja vähän ympäröivällä maaseudullakin pyöräily ja puistonpoluilla käppäily meille riittänyt. No ei. Me halusimme kiivetä vuorelle.

Niinpä nousimme aamulla lauttaan, puksuttelimme tunteroisen verran vuonoa pitkin Taun kylään ja sieltä vielä bussilla serpentiinitietä pitkin tukikohtaan, josta lähti reitti Preikestolen-kielekkeelle. Reitti 604 metrin korkeudessa sijaitsevalle näköalapaikalle on Visitnorway-sivuston mukaan "easily accessible", mikä on minun mielestäni ehkä hieman suhteellinen käsite. Onhan nousu tosiaan sikäli helppo, että ihan kahdella jalalla sen pystyy kulkemaan, mitä nyt parissa hieman kapeammassa tai jyrkemmässä kohdassa on tarvetta hieman halailla kalliota - mutta kevyttä kuljettavaa se ei kyllä ole!

Ensimmäiset sadat metrit ovat tällaista hämäävän ylellistä hiekkatietä...

...mutta suurin osa noususta mennään tällaisessa louhikossa. Monilla kiipeilijöillä oli selvästikin kunto koetuksella, raskasta puuskutusta ja jos jonkinlaisilla kielillä ähistyä "ei herrajjesta vieläkö tätä jatkuu, en jaksa enää metriäkään" -jupinaa kuului joka mutkassa. Itse sain todeta, että eivät ne jumppasalilla hikoillut tunnit ole hukkaan menneet: pulssini ei nousun ponnistuksista juurikaan kohonnut oikeastaan edes toiselle sadalle - mutta paniikista kylläkin meni pumppuraukka paikoitellen ihan ylikierroksille. Minähän en tunnetusti ole mikään vuorikauris, ja rinteen reunan läheisyys yhdistettynä heiluvia epämääräisen muotoisia kiviä pitkin taiteiluun otti luonnolle aika lailla. Niinä hetkinä ajattelin sitä Meksikon-matkan pyramidia, jonka juurella jänistäminen kaihertaa mieltäni edelleen, ja ajattelin, että tämän peikon minä jumalauta selätän...

...ja niin selätinkin! Ja määränpää oli totisesti matkan arvoinen!

Mainittakoon vielä, että ei se alastulokaan ihan pulkkamäkeä ollut; ihan yhtä kiikkeriä ne kivenmurikat olivat toiseenkin suuntaan, ja lihaksilla sai tehdä sangen tehokkaasti jarrutushommia. Mutta päällimmäiseksi koko urakasta jäi tietenkin ihan mahtava voittajafiilis!

Norjan-matkani oli monellakin tapaa voimaannuttava irtiotto arjesta. Kotimaahan palattuani kävimme vielä perheen kanssa Linnanmäellä, ja muksu kyseli, uskallanko muka ihan varmasti tulla hänen kanssaan Ukkoon ja Kingiinkin. Vastasin, että kuules, vanha äitisi kiipesi just vuorelle - minähän uskallan mitä vain! (Ja kyllä, sekä Kingissä että Ukossa sittemmin käytiin.) Tämän tunteen haluan säilyttää!