sunnuntai 3. elokuuta 2014

Puutarhatontun tunnustuksia

Kun lähdimme lomalle, pyysin naapurin herttaista eläkeläisrouvaa kastelemaan kukkiani & tiluksiani. Siinä vaiheessa olin kyllä jo saanut esimerkiksi pelargonit kuolemaan pystyyn - kyllä, eikö olekin melkoinen saavutus! - ja hetken harkitsin, antaisinko loppujenkin raatojeni kokea luonnollisen loppunsa, mutta koska kasvimaalla oli kuitenkin kasvu hyvässä vauhdissa, päätin värvätä rehuille hoitajan.

 Kasvimaa, puutarhatontun ylpeys. Olemme saaneet aivan mahtavasti peruna- ja sipulisatoa tänä kesänä, ja mansikoillakin on päästy herkuttelemaan!

Sitä paitsi tiesin tämän naapurinrouvan olevan aidosti auttamisenhaluinen - ja huomattavan pätevä puutarhapuuhissa. Edellisen kerran kukkavahtinani ollessaan hän oli esimerkiksi istuttanut yhden marketan uudelleen: "Siinä oli ihan liikaa multaa, mää kiskoin sen irti, möyhin vähän, runttasin takaisin ja sanoin, että säähän et jumalauta mun vahtivuorolla kuole!"

Nostin siis amppelini terassilta etuoven rappusille kastelijan ulottuville ja ehdotin, josko rouva pari kertaa viikon aikana viitsisi käydä kukkasille ja kasvimaalle vettä rippaamassa. Tiesin viikon olleen Suomessakin helteinen, joten kotiin palatessa minua hieman jännitti, kuinka rehuni olisivat selviytyneet. Varauduin kyllä jo pahimpaankin - mutta siihen en ollut osannut varautua, mikä näky minua rappusilla odotti:

Pelargonit. Ne pystyynkuoll... eista nousseet!!!

Äitienpäiväruusu, joka minun piti kyllä istuttaa hienosti isompaan ruukkuun, mutta kun multa loppuikin kesken, dumppasin sen vain pikkupurkissaan kasvimaan laidalle luonnonvoimien armoille (ks. kasvimaakuvan vasen alareuna). Sekin oli haettu muiden kasteltavien kanssa samaan riviin ja saatu myös puhkeamaan uudelleen kukkaan!

Jopa etupihan pieni kukkapenkkini oli puhjennut iloiseen kukoistukseen. Kieltämättä istutustapani on "hieman" epäortodoksinen - nakkelen siemeniä multaan todella reilulla kädellä, kuin rairuohoa konsaan, mutta kun tavoitteena onkin juuri tällainen luonnontilaista muistuttava kukkaketo.

Kotiuduttuamme painelin siis melkoista haipakkaa naapurin ovelle suklaarasia kourassa. Rouva kutsui minut iloisesti peremmälle mutta vaikutti aidosti hieman hämmentyneeltä, jopa närkästyneeltä, tuomastani vaatimattomasta lahjasta. "Oikeesti, ei sun joka kerta tarttiis mitään tuoda!" En ottanut jupinoita kuuleviin korviini vaan kysyin, mitä ihmettä hän oikein oli kukilleni tehnyt. "No mää ensinnäkin kastelin ne, kun olivat aika kuivia, kato niitä pitäis joka päivä kastella..." (minä oikeasti tiedän tämän ja olinkin kastellut niitä ainakin ihan melkein päivittäin!) "...ja sitten mää laitoin niille pari papanaa sellasta lannotetta, jota mää omillekin kukilleni laitan aina jo istuttaessa." Jupisin puolestani, että mitä hän nyt omia lannoitteitaan minun kasveihini meni tuhlaamaan (ja sitä paitsi olen itsekin käyttänyt niille kastelulannoitetta aina silloin tällöin). Sitten rouva muisti kysäistä, onkohan ulkoseinän vesihanamme mahdollisesti erityisen tiukka (ei kyllä minusta ainakaan ole). "Kun mää kertaalleen siitä täytin ne kannut enkä meinannu millään saada sitä sammumaan, mutta onnistuihan se lopulta, mutta mää aattelin, että en kyllä enää ota riskiä, että teillä jää kunnan vesi sinne valumaan, niin sen jälkeen mää sitte kannoin ne kasteluvedet täältä meidän omasta hanasta.

Siis tämä uskomaton ihminen (ei-enää-niin-nuori leijona) on kastellut, lannoittanut ja trimmannut kukkani JA köijännyt perunamaalle kannutolkulla vettä omasta pihastaan, josta matkaa kertyy kuitenkin satakunta metriä!!! Ja sitten hän on aidosti hämillään kiitokseksi antamastani suklaarasiasta!?! Hämäläiset... ei tehrä tästä ny numeroo... no voi kyllä nyt tehrään! Ihan uskomaton supernainen!

Mitä opimme tästä? Ilmeisesti parasta, mitä minä voin kukkasilleni tehdä, on poistua niiden luota...
 

5 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Hyvällä syyllä voit siis matkustella useamminkin. ;)
Kotona minulla ei ole enää edes viherkasveja ja mökin tontti on hyvin luonnonvarainen käytännön syistä, mutta toki asiaan vaikuttaa, että viherpeukaloni ei edes ole keskellä kämmentä vaan täysin hukassa.

Careliana kirjoitti...

Niinno, eipä nuo kasvannaiset ennenkään ole matkustushalujamme rajoittaneet...

Äitivainaa oli aivan armoitettu puutarhuri/kukankasvattaja, mutta hän ei ilmiselvästikään luovuttanut perintötekijöissään yhtäkään viherhiukkasta siitä peukalostaan. Hrmph. Mutta ehkä tässä yrityksen ja erehdyksen ja lukuisten emämokien kautta joskus vielä saadaan onnistumisiakin.

Tanja kirjoitti...

Minun äiti hallitsee kasvit ja sille on tuotu puoli kuolleita viherkasveja ja hyvin ne heräsi henkiin. Lisäksi äidillä on käsityöpeukalo kohdallaan, mutta ei ole kummallakaan tyttäristä yhtään. Ja en kalasta enkä sienestä, mutta marjastan sentään pienesti.

Careliana kirjoitti...

Hih, joo, minunkin äitini oli myöskin käsityössä sangen taitava, teki mm. useamman kansallispuvun ihan itse pitkälti käsin, perinnemenetelmin. Eikä tarvinne erikseen mainita, kuinka paljon niitäkään geenejä siirtyi jälkipolveen...

Tanja kirjoitti...

Hei...nyt otan vähän takaisin. Vaikka mieheni tökkäsi tekoauringonkukat hiekkaläjään, niin onpa jotain elävääkin. Sain viimeisenä työpäivänä yhdeltä ihanalta perheeltä pienen tomaatintaimen ja nyt siinä on pieni vihreä pallukka! Onneksi marjapensaat ja omenapuut tuottaa satoa ilman isompaa työtä.