Puutarhatontun tunnustuksia

Kun lähdimme lomalle, pyysin naapurin herttaista eläkeläisrouvaa kastelemaan kukkiani & tiluksiani. Siinä vaiheessa olin kyllä jo saanut esimerkiksi pelargonit kuolemaan pystyyn - kyllä, eikö olekin melkoinen saavutus! - ja hetken harkitsin, antaisinko loppujenkin raatojeni kokea luonnollisen loppunsa, mutta koska kasvimaalla oli kuitenkin kasvu hyvässä vauhdissa, päätin värvätä rehuille hoitajan.

 Kasvimaa, puutarhatontun ylpeys. Olemme saaneet aivan mahtavasti peruna- ja sipulisatoa tänä kesänä, ja mansikoillakin on päästy herkuttelemaan!

Sitä paitsi tiesin tämän naapurinrouvan olevan aidosti auttamisenhaluinen - ja huomattavan pätevä puutarhapuuhissa. Edellisen kerran kukkavahtinani ollessaan hän oli esimerkiksi istuttanut yhden marketan uudelleen: "Siinä oli ihan liikaa multaa, mää kiskoin sen irti, möyhin vähän, runttasin takaisin ja sanoin, että säähän et jumalauta mun vahtivuorolla kuole!"

Nostin siis amppelini terassilta etuoven rappusille kastelijan ulottuville ja ehdotin, josko rouva pari kertaa viikon aikana viitsisi käydä kukkasille ja kasvimaalle vettä rippaamassa. Tiesin viikon olleen Suomessakin helteinen, joten kotiin palatessa minua hieman jännitti, kuinka rehuni olisivat selviytyneet. Varauduin kyllä jo pahimpaankin - mutta siihen en ollut osannut varautua, mikä näky minua rappusilla odotti:

Pelargonit. Ne pystyynkuoll... eista nousseet!!!

Äitienpäiväruusu, joka minun piti kyllä istuttaa hienosti isompaan ruukkuun, mutta kun multa loppuikin kesken, dumppasin sen vain pikkupurkissaan kasvimaan laidalle luonnonvoimien armoille (ks. kasvimaakuvan vasen alareuna). Sekin oli haettu muiden kasteltavien kanssa samaan riviin ja saatu myös puhkeamaan uudelleen kukkaan!

Jopa etupihan pieni kukkapenkkini oli puhjennut iloiseen kukoistukseen. Kieltämättä istutustapani on "hieman" epäortodoksinen - nakkelen siemeniä multaan todella reilulla kädellä, kuin rairuohoa konsaan, mutta kun tavoitteena onkin juuri tällainen luonnontilaista muistuttava kukkaketo.

Kotiuduttuamme painelin siis melkoista haipakkaa naapurin ovelle suklaarasia kourassa. Rouva kutsui minut iloisesti peremmälle mutta vaikutti aidosti hieman hämmentyneeltä, jopa närkästyneeltä, tuomastani vaatimattomasta lahjasta. "Oikeesti, ei sun joka kerta tarttiis mitään tuoda!" En ottanut jupinoita kuuleviin korviini vaan kysyin, mitä ihmettä hän oikein oli kukilleni tehnyt. "No mää ensinnäkin kastelin ne, kun olivat aika kuivia, kato niitä pitäis joka päivä kastella..." (minä oikeasti tiedän tämän ja olinkin kastellut niitä ainakin ihan melkein päivittäin!) "...ja sitten mää laitoin niille pari papanaa sellasta lannotetta, jota mää omillekin kukilleni laitan aina jo istuttaessa." Jupisin puolestani, että mitä hän nyt omia lannoitteitaan minun kasveihini meni tuhlaamaan (ja sitä paitsi olen itsekin käyttänyt niille kastelulannoitetta aina silloin tällöin). Sitten rouva muisti kysäistä, onkohan ulkoseinän vesihanamme mahdollisesti erityisen tiukka (ei kyllä minusta ainakaan ole). "Kun mää kertaalleen siitä täytin ne kannut enkä meinannu millään saada sitä sammumaan, mutta onnistuihan se lopulta, mutta mää aattelin, että en kyllä enää ota riskiä, että teillä jää kunnan vesi sinne valumaan, niin sen jälkeen mää sitte kannoin ne kasteluvedet täältä meidän omasta hanasta." 

Siis tämä uskomaton ihminen (ei-enää-niin-nuori leijona) on kastellut, lannoittanut ja trimmannut kukkani JA köijännyt perunamaalle kannutolkulla vettä omasta pihastaan, josta matkaa kertyy kuitenkin satakunta metriä!!! Ja sitten hän on aidosti hämillään kiitokseksi antamastani suklaarasiasta!?! Hämäläiset... ei tehrä tästä ny numeroo... no voi kyllä nyt tehrään! Ihan uskomaton supernainen!

Mitä opimme tästä? Ilmeisesti parasta, mitä minä voin kukkasilleni tehdä, on poistua niiden luota...