Monilla perheillä lienee omat jouluntuojansa, koristeet tai perinteet, jotka kuuluvat erottamattomasti joulun odotukseen ja joita ilman joulunalusaika tuntuisi haljulta ja vajavaiselta. Minulle yksi rakkaimmista jouluntuojista on tämä kynttelikkö - isipapan täsmälahja joltain joululta muuten sekin. Siinä se pianon päällä tuikkii lempeää valoa ja kutsuu soittamaan ja laulamaan joululauluja yhdessä toisen erittäin tärkeän jouluntuojan, tämän kuvan vasemmassa alareunassa lymyilevän Jonttu-tontun kanssa.
Vaan yhtenä aamuna kynttelikköön ei syttynytkään valo. Vääntelin kynttilöitä hieman varmistaakseni, ettei kyseessä ole kosketushäiriö, mutta sitten huomasin yhden lampun mustuneen vallan. Palanuthan se oli. Mainitsin asiasta miähelle, joka tsekkasi kynttelikön omin silmin (koska jostain kumman syystä hän ei luota vaimonsa sähköinsinööritaitoihin, mahdollisesti asiaan vaikuttaa esim. se, etten minä osaa edes tavallista kattolamppua vaihtaa) ja totesi, että täytyypä tosiaan ostaa uusi polttimo. Tapahtumasta on jo noin viikon päivät, mutta toistaiseksi ei ole varapolttimo vielä ostoskassiimme eksynyt.
Tänä aamuna kuulin pojan naksuttelevan katkaisinta, turhaan tietenkin.
- Äiti, miksei tässä pala valo?
- No koska siitä on yksi kynttilä palanut. Kuten itsekin huomaat, jos tarkkaan katsot, yksi niistä lampuista on silleen vähän mustunut.
[kuluu pari sekuntia ja poika ilmestyy viereeni keittiöön kynttilänpolttimo kädessä]
- Ai tää vai?
[syvä huokaus]
- No just se. Pitääkö kaikkea aina käpliä, eikö ihan sanominen ja katsominen riitä? Pane nyt se äkkiä takaisin, ennen kuin rikot sen ja satutat itsesi sirpaleisiin!
Poika teki työtä käskettyä.
Ja totanoinni, lopputuloksen näette tuossa yllä olevassa kuvassa.
Olen minä aina tiennyt, että se on mahtimukula. Mutta että ihan noin magic touch..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti