Viha on juntille viihdykettä

Tämä on yksi niistä lukuisista asioista, joita minä en ihan hiffaa: vihaaminen "harrastuksena".

Enkä edes tarkoita"poliittista" vihanpitoa, vaikka se näin vaalien jälkimainingeissa toki olisikin suorastaan päivänpolttava aihe. Siinä keikutaan monesti sangen huterasti yhdellä jalalla rikoksen tunnusmerkkien raja-aidalla, kun lauotaan niitä "rehellisiä" ja "perusteltuja" mielipiteitä jostain kansanryhmästä - oli kyse sitten muilta leveysasteilta peräisin olevista, punavihreän kuplan takapenkillä matkaavista tai ruiskukkaa rintapielessään kantavista - eikä minulla ole kummoistakaan halua siihen suohon saapastani upottaa.

Se, mikä minua jaksaa äimistyttää, on tämä ikään kuin viihdeperäinen vihaaminen. Ei tarvitse kuin syöttää Facebookiin hakukriteeriksi "viha" tai "hate", niin johan löytyy loputon lista erinäisille kohteille omistettuja viharyhmiä ja -sivuja. Taylor Swiftillä on omansa, samoin Chevrolet-merkkisillä autoilla, tietenkin miehillä (aviomiehillä sekä miessukupuolella yleensä), kissanomistajilla, eri lentoyhtiöillä... Ja tämän runsaudensarven äärellä valinnan vaikeudesta kärsiville on olemassa näpsäkkä yleisviharyhmä teemalla "Fuck EVERYTHING."

Ja ihan oma lukunsa ovat urheilufanit. Yhden tietyn seuran fanittamiseen kuuluu usein ikään kuin sisäänrakennettuna lieveilmiönä jonkin toisen tietyn seuran vihaaminen. Usein se arkkivihollinen on paikallisvastustaja, mutta kyllä kauempanakin sijaitsevia porukoita passaa vainota. Toki jopa minun kukkahattuiseen huumorintajuuni jotenkuten mahtuu se tosiasia, että tietynlainen - mutta ehdottomasti hyväntahtoinen! - vastustajalle naljailu kuuluu urheiluhenkeen, sitähän harjoittavat jo viralliset seuraorganisaatiotkin (aina välillä kieltämättä hyvän maun aidalla horjuen nekin). Mutta että oman joukkueen pudottua pelistä jaksetaan aktiivisesti seurata sarjaa ihan vain siksi, että saadaan lähestulkoon veren maku suussa kannattaa sen verivihollisen vastustajia ja repiä vihulaisen tappioista melkein yhtä suurta riemua kuin omien voitoista?!? Tai että oman joukkueen hävittyä puretaan pettymystä solvaamalla sitä arkkivihollista, vaikka sitä vastaan ei ole pelattu minuuttiakaan enää moneen kuukauteen?!? Fanien keskuudessa mennään tässä kilvoittelussa herkästi henkilökohtaisuuksiinkin: yhden joukkueen kannattajat ovat kaikki homoja ja toisen joukkueen fanit haahuilevat sankoin joukoin maakuntien perähörkkölöistä Pomarfinneissään. Tämän sinänsä harmittoman sanailun toisessa päässä on huliganismi. Briteissä on käsittääkseni jopa joitain pubeja, joihin erehtyminen väärä pelipaita päällä voi ihan kirjaimellisesti olla kuolemanvakava moka. Siinä ollaan minun mielestäni jo aika herttaisen kaukana urheiluhengestä!

Ja ei, en todellakaan väitä oman kukkahattuni keikkuvan tämän kaiken yläpuolella. Voi pojat, kyllä tässä maailmassa totisesti riittää asioita, ilmiöitä ja ihmisryhmiäkin, joista minä en lainkaan perusta, joita pidän ikävinä, epämiellyttävinä, suorastaan vastenmielisinä. Mutta minun strategiani moisten asioiden suhteen on pyrkiä säästämään itseäni niiltä eli vältellä niitä mahdollisimman tehokkaasti. Esimerkiksi juurikin tuo edellä mainittu laulajatar Taylor Swift suoltaa minunkin mielestäni ihan hirveetä kuraa. Joten jos sitä sattuu radiosta tulemaan, vaihdan ripeästi kanavaa - en suinkaan seuraa silmä ja korva tarkkana hänen tuotantoaan ja muita edesottamuksiaan ihan vain siksi, että saisin sitten raportoida, kuinka kauheankamalanärsyttävänällöttävää se onkaan!

Ja voi kyllä, kuin veitsi minun kirvesrintaani viilsi taas tämä taannoinen karvastakin karvaampi tappio. Totesin, että hyvät matsit ja parempi voitti, mutta voi hevonhelvetinperkele pitikö sen taas olla se toinen. Mutta jos ei kerta Se Ainoa ja Oikea voita, niin ihan sama se sitten, kuka voittaa - oli se sitten pohjoisen näätä, länsirannikon pelikortti tai vaikka se tupsukorvainen paikallinen, täysin yhtä yhdentekevää minulle. Paitsi että ihan lajia ajatellen voisi olla kiva, jos voiton nappaisi välillä sellainen joukkue, jolla ei ole muihin verrattuna moninkertaista budjettia ja ylipursuilevaa palkintokaappia - vaikka sitten ne keltavihreät täkäläiset, se voisi olla suorastaan virkistävää.

Sitä olen miettinyt ihan tosissani, että kuinka synkkä mieli ja pimeä sielu täytyy olla sellaisella ihmisellä, joka omasta halustaan antaa suhteellisen paljonkin aikaansa, joskus jopa suorastaan omistautuu, sellaiselle asialle, jota kokee vihaavansa (itse asiassa minusta jo "viha" käsitteenä on ihan hirveän vahva, enkä itse ainakaan usko koskaan tunteneeni suoranaista vihaa mitään tai ketään kohtaan - mutta se nyt on oma, pitkä pohdinnanaiheensa se). Miksi tieten tahtoen ruokkia mieltään negatiivisilla tunteilla - eikö positiivisista saisi enemmän, terveempää, parempaa voimaa?

Jooen ymmärrä. Mutta mitäpä uutta sekään sitten on.

P.S. Otsikko on lainaus Mikko Herrasen kappaleesta Häpeän olla ihminen. Jos kyseinen musiikkilaji on liian rankkaa kuunneltavaksi, kannattaa vilkaista vaikka pelkkiä lyriikoita. On siinä vähän asiantynkääkin seassa minun mielestäni...