Puuma söi sammakon

...ja päästi sen suustaan...

Tämä päiväni alkoi huomattavan komean nuoren miehen tapaamisella. Se vähän meinasi, että olisi halunnut tavata minut uudestaankin, mutta katsottuaan kuviani tarkemmin totesi, ettei sittenkään halua. Olin tästä hyvilläni. Se nuori mies oli nimittäin hammaslääkäri.

Kävin tosiaan hammastarkastuksessa ja huomasin, että sitten edellisen käyntini (josta sentään on vasta... köh, aika hemmetin monta vuotta) oli silloinen hammaslääkärisetä jäänyt eläkkeelle ja hänen tilallaan oli todellakin erittäin silmäystävällinen nuorukainen. Melkein harmitti, että piti rillit riisua heti kättelyssä...

Silmämääräisen tarkastuksen perusteella lääkäri arveli, että minulla olisi yhdessä hampaassa reikä. Hän kuitenkin varmisti asian vielä oikein kuvaamalla purukalustoni sellaisella föönin näköisellä vempeleellä, ja kuvat osoittivat, että se reikä onkin vasta alkavalla asteella, eli vältyn poraamiselta. Pfiuh!!!

Hammashygienistille sain kuitenkin lähetteen hammaskiven poistoon, missä olen muutenkin käynyt vuosittain. Tällä kertaa kuitenkin joudun eri toimipisteeseen, koska lähiasemamme suljetaan kesäksi [naseva-talouspoliittinen-kaneetti-tähän], joten pyysin varmuuden vuoksi merkitsemään jo taustatietoihin, että sitä ultraäänilaitetta on sitten turha edes yrittää minuun käyttää. "Joo, se tosiaan tekee toisilla tosi pahaa. Vihlooko sua tosi kipeesti?" lääkäri kysyi hyvin empaattisesti. "Jep. Kerran sitä kokeiltiin, mutta nanosekunti riitti. Se on muuten jännä, miten kovaa sitä pystyykin huutamaan, vaikka on suu täynnä vehkeitä!" vastasin.

Onneksi ehdin ulos ja parkkipaikalle asti, ennen kuin räjähdin teinimäiseen kikatukseen tajutessani, että olin juuri käyttänyt nuoren komistuksen kanssa puhuessani ilmaisua suu täynnä vehkeitä...

* * *

Eikä ollut edes eka kerta.

Helatorstain jumppamaratonin päätteeksi päätettiin ottaa yhteiskuva, ohjaajat eturiviin ja jumppaajat heidän taakseen. Minä asettauduin sellaiseen toispolvikyykkyyn heti ohjaajien taakse. Yksi nuorehko miespuolinen ohjaajahenkilö siinä vielä haki omaa paikkaansa ja päätyi lopulta epähuomiossa parkkeeraamaan suoraan minun polvelleni. "No istu siihen vaan, et sinä niin paljon minun poikaani vanhempi olekaan", tokaisin.

Havahduin vieressäni poseeraavan kaverini hytkymiseen, kun hän yritti pidätellä röhönauruaan. Pukuhuoneessa hän vielä varmisti: Siis sanoitko sä oikeesti sille että et sä paljon mun poikaani vanhempi ole?!? Öh, joo, hupsistasaatana, taisinpa sanoa. (On se kundi oikeasti varmaan vähän yli tuplaten poikani ikäinen. Eikä se onneksi tiedä, että poikani on kymmenen.)

Vetoan siihen, että siinä oli alla neljä tuntia tiukkaa jumppaa.

Äh, enkä vetoa. Läppävika se on, synnynnäinen sellainen. Siis että ajoittain (lue: yhtenään) tulee vähän huonoa (lue: karmaisevaa) läppää, koska filtteri ei toimi vaan sanon ensin enkä ajattele vielä sen jälkeenkään. Joissain tapauksissa tällainen käytös johtuu Aspergerin oireyhtymästä. Minun tapauksessani sitä kutsutaan karjalaisuudeksi.