keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Ulos ja sisään

Miäheni on työskennellyt samassa firmassa (omistajanvaihdokset yms. myllerrykset huomioiden) yli 15 vuotta. Tänä aikana hän on käynyt läpi yli kymmenet YT-neuvottelut. Ja taas mennään.

Joku voisi tässä tilanteessa ottaa homman jo rutiinilla ja luottaa siihen, että kun on noin monta kertaa jo väistänyt luodin, niin ei se kuolettavasti osu tälläkään kertaa. Tai olla jo niin turtunut, että mikä tahansa vaihtoehto - vaikka sitten kilometritehdas - tuntuu nykyistä paremmalta.

Mutta ei se helppoa ole, ainakaan miäheni (ja minun) kaltaisille ihmisille, joille työ on todella tärkeä ja iso palanen elämän palapelissä, eikä suinkaan pelkästään rahan takia vaan ennen kaikkea mielekkään sisällön vuoksi. Joka ainoat YT:t ovat jysäyttäneet harteille raskaan kivipaaden, ja loppuaikoina se möhkäle ei siitä ole edes kokonaan pois karissut, vaikka neuvottelujen tulos ei olekaan ollut se pahin mahdollinen. Missään vaiheessa ei ole voinut täysin vapaasti hengittää, koska  seuraava giljotiinikierros on roikkunut raskaana ilmassa, väijynyt ihan nurkan takana lähtölaukaustaan odottamassa käytännössä ihan koko ajan.

Käytännössä viisi viime vuotta perheemme on elänyt jatkuvassa stressitilassa, äärimmilleen kiristyneen viulunkielen päällä taiteillen, koko ajan odottaen ja peläten sitä kirveeniskua, joka sen kielen lopulta katkaisee.

Ajatella, että joskus sitä ihminen on voinut tehdä suunnitelmia ja visioida tulevaisuuttaan yli viikon päähän ilman, että ihan joka ainoan asian päälle tarvitsee vetää "iso EHKÄ, sitten JOS" -henkseleitä. Millaistahan sellainen elämä taas olikaan..? Jonkun mielestä ehkä tylsää ja puuduttavaa. Minun tylsälle ja puuduttavalle luonteenlaadulleni autuaallinen tavoitetila.

Ja joo, tiedän kyllä vallan hyvin, että me olemme kuitenkin niitä onnekkaita. Voisi sanoa jopa että hyväosaisia. Kun olemme kuitenkin molemmat saaneet tehdä töitä yhtäjaksoisesti sen 15 vuotta, ylikin; näinä taloustaantuman ja säästötalkoiden eli pätkätöiden ja massairtisanomisten aikana työstä on tullut jo harvojen ja valittujen etuoikeus. Niin, ja minä olin henkkoht onnekas, kun lensin aikanaan firmasta pihalle jo heti ensimmäisellä YT-kierroksella - ja laskeuduin sen lennon päätteeksi ihan nätisti jaloilleni, vaikken itsekään olisi sitä silloin uskonut.

Minä voisin noista YT-neuvotteluista keuhkota pitkät pätkät. Sehän on jo terminä täysin naurettava. Varmaan 95 prosentissa tapauksista sillä prosessilla ei ole paskan vertaa tekemistä sen enempää yhteistoiminnan kuin neuvottelunkaan kanssa, vaan lopputulos on päätetty (saneltu) jo ennen koko ruljanssin alkua. Roikotetaanpahan vain työntekijöitä siinä kuuluisassa löysässä hirressä, aiheutetaan painetta, kireyttä ja yleistä kyräilyä työyhteisöön. Ja sitten ihmetellään, miten firma ei vain mitenkään saa oikeasti tuotettua mitään (muuta kuin niitä tasekirjassa nätiltä näyttäviä säästöjä irtisanomisten ansiosta) - kun ei väelle anneta sen siunaaman työrauhaa, vaan koko ajan pidetään tukeva pelko perseessä! (Pardon my French, kuten enkelsmanni sanoisi.)

No jospas tuo keuhkoaminen tällä erää riittäisi. Toki minä senkin ymmärrän, että jos tuotteet tai palvelut eivät vain tee kauppansa niin firmalta ennen pitkää loppuu rahat. Ja jos ei ole millä työntekijöille maksaa, niin eihän niitä työntekijöitä silloin voi pitää. Huonompaa heinäkenkää.

Huokaus.

Mutta kun toisaalla lapetaan väkeä ulos, pääseepä jossain joku johonkin sisäänkin. Sarjassamme toinen aihe, josta voisin keuhkota loputtomiin: vanhuksista huolehtiminen. Vaan nytpä on edes yhdellä vanhuksella käynyt hyvin: rakas mummini on vihdoin saanut paikan ryhmäkodissa!

Mummihan on asustellut omillaan kerrostalokolmiossaan, ja hän pärjäilikin (isäni mittaamattoman arvokkaalla tuella ja kotisairaanhoidon avustuksella) oikein hyvin, kunnes noin puolitoista vuotta sitten hänen tilansa alkoi nopeasti huonontua. Pitkän suostuttelun jälkeen hänet saatiin palvelutalojonoon viime vuoden keväällä. Hyvin pian kuitenkin kävi ilmi, että palvelutalokaan ei enää olisi hänelle soveltuva vaihtoehto, sillä dementian oireet pahentuivat kiihtyvää vauhtia. Samaan aikaan kuitenkin virallisissa tutkimuksissa todettiin, että rouvahan pärjää vielä hyvin omillaan, koskapa pukee ja syö itse ja pääsee vessaankin omin avuin. Ja rivien välistä annettiin ymmärtää, että vaikka ei pärjäisikään, niin se olisi sitten vähän niin kuin voi voi, kun vapaita hoitopaikkoja ei yksinkertaisesti ole ja jonot ovat loputtomat.


Jokin aika sitten mummi oli (taas kerran) kaatunut kotonaan, tällä kertaa sen verran pahasti, että häneltä murtui kylkiluita ja hän joutui pariksi viikoksi sairaalaan. Tässä yhteydessä hän pääsi myös geriatrin tutkittavaksi, ja vihdoin tämä lääkäri totesi, että ei tämän rouvan paikka enää yksin kotona ole. Rouva laitettiin ryhmäkotijonoon. Jossa hoitopaikan saamisen tavoiteaika oli kolme kuukautta mutta käytännössä Jotain Ihan Muuta. Toivoimme parasta, mutta emme varsinaisesti hengitystä pidättäen odotelleet paikan järjestymistä ennen sitä suurta paarmakesää...

Vaan niin vain se paikka sitten järjestyi kuin järjestyikin. Ruhtinaallisella muutaman tunnin varoitusajalla: tänään aamulla oli isille soitettu, että iltapäivällä voisi tuoda rouvan paikalliseen yksityiseen ryhmäkotiin, josta kaupunki on ostopalveluna varannut hänelle paikan! Ihanaa toki, mutta arvatenkin melkoinen shokki muistisairaalle vanhukselle, kun ei yhtään ehtinyt pohjustaa moista valtavaa elämänmuutosta etukäteen.

Mutta toivottavasti se paikka nyt osoittautuu hyväksi ja mummille sopivaksi ja hän alkujärkytyksestä toivuttuaan alkaa viihtyä siellä! Tuo kultainen vanhus - kuten jokaikinen pitkän elämän elänyt ja oman osansa tämänkin maan hyvinvoinnin eteen tavalla tai toisella tehnyt - ansaitsee ihmisarvoisen kohtelun myös viimeisiksi ajoikseen!!!

Ei kommentteja: