Poika teki tänään jalkapallopelissä sellaisen astetta hienomman maalin. Kantapääkikka, pyörähtäen ohi vastustajasta ja siitä puolesta kentästä mieletön kanuuna suoraan reppuun. Vaikeahan noita on sanoin kuvailla, mutta ihan ilman äitilisää voin vakuuttaa, että se oli oikeasti hienoin maali, mitä minä ikinä olen jalkapallossa nähnyt.
Pojan kasvoista kyllä näki, mitä oli tullut tehtyä, mutta hän hillitsi itsensä aivan mestarillisesti eikä tuulettanut, koska vastustajana sattui olemaan hänen kasvattajaseuransa, siis se seura, jossa hän aikanaan aloitti jalkapallon pelaamisen (tämä on jalkapallossa kirjoittamaton sääntö: kasvattajaseuraa tai edellistä peliseuraa vastaan tehtyjä maaleja ei juhlisteta). Juuri kun sen maalin myötä luulin, etten olisi voinut ylpeämpi hänestä olla, sain vielä lisää ylpeyden aihetta.
Kotona tietenkin käytiin tilannetta läpi, iloittiin ja kehuttiin. Mieleeni tuli parin vuoden takainen tilanne, kun poika pelasi ensimmäistä kertaa tätä ensiseuraansa vastaan. Hän teki siinä pelissä viisi maalia.
- Se valmentajahan tuli silloin kysymään isältäsi, että mitä te oikein olette tuolle pojalle syöttäneet, kun siitä on tuollainen pelimies kehkeytynyt!
- No isi varmaan vastasi, että ei ainakaan rakkautta, pelkkää lihaa!
Meinasin tukehtua pähkinääni. Mistä sille nyt tuollainenkin lohkaisu putkahti mieleen ihan kuin tykin suusta! Sopii vain toivoa, ettei tätä blogia lue kovinkaan moni sosiaalityöntekijä - tuon lausahduksenhan toki voi tulkita hyvinkin monella tapaa väärin.
Noh, tiedoksi, että kyllä sitä rakastetaan ja kyllä se sen tietääkin. Miten tuollaista nyt voisi olla rakastamatta?!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti