Rauhaa

Miäs sanoo, että minulla on rentoutumisongelma. Yhtään en ymmärrä, mitä hän sillä tarkoittaa. Kyllähän minä useimpina päivinä työpaikalta tultuani, saatuani perheen ruokittua, oikaisen sohvalle vallan löhöasentoon. Välillä pysyn siinä ihan täyden vartinkin, ennen kuin singahdan ylös kuin vieteri ja alan touhustella työjuttuja, lajitella pyykkejä, siivota vessaa tms.

No kyllä minä oikeasti ymmärrän itsekin, että turhan korkeilla kierrosluvuilla tässä mennään. Muistan elävästi ystävättäreni, joka aikanaan sairastui melko vakavaan burnoutiin. Hän veti itsensä kireälle kuin viulunkieli, ja kun asian otti puheeksi, hän aina vakuutteli, että "tämä nyt vain on tällainen vähän tiukempi projekti, mutta kunhan tämä saadaan tehtyä niin sitten helpottaa". Paitsi että siinä vaiheessa oli jo uusi "vähän tiukempi" projekti vauhdissa ja taas mentiin - mutta sen jälkeen sitten helpottaisi. Paitsi että ei. Ei ennen kuin valot sammuivat kertakaikkiaan ja edessä oli pitkä sairausloma.

Minäkin olen koko syksyn hokenut, että jahka se konferenssimatka saadaan hoidettua niin sitten helpottaa. Sitten voin keskittyä täysillä varsinaiseen työhöni eli opettamiseen, ja siinä vaiheessa varmaan opiskelijoidenkin alkusyksyn sähellykset on saatu pois päiväjärjestyksestä niin, että kurssit rullaavat jo ihan omalla painollaan. Vähän olen hiljaa mielessäni miettinyt, näinköhän se helposti rullaava vaihe sittenkin on vähän kuin hellepäivä viiden vuorokauden sääennusteessa: jotenkin hassusti se aina siirtyy eteenpäin ja pysyy aina vain sen kauimmaisen päivän ruudussa eikä koskaan oikeasti tule kohdalle. Mutta sinnikkäästi olen vakuutellut itselleni, että syyskuun puolivälin jälkeen voin taas hengittää, ja sen toivon voimalla olen eteenpäin puskenut.

Ja kuinka ollakaan, tällä kertaa se hellepäivä ihan oikeasti koitti! Totta tosiaan, konferenssin jälkeen on ylimääräinen melska hellittänyt ja olen saanut kaikessa rauhassa hoitaa opetukseen liittyviä asioita niin, että nyt alkavat kurssimateriaalitkin olla jo ihan hyvässä kuosissa pitkäksi aikaa eteenpäin. Kun viime perjantaina kahden maissa lähdin työmaalta kotia kohti, tunnistin aivan omituisen olotilan: edessä oli aivan tyhjä viikonloppu, kaksi päivää ilman mitään pakollista, ohjelmoitua tai muuten suunniteltua tekemistä tai menemistä! Wow, tältäköhän tavallisista ihmisistä useimmiten perjantaisin tuntuu?!?

Kotona avasin tietokoneen ja katsoin yksityiset sähköpostini. Kappas, työtarjous! En ollutkaan koko syyskuussa ehtinyt tehdä yhtään omia töitäni, vaikka tarkoitukseni on tosiaan ollut niitäkin edelleen satunnaisesti tehdä, jotta pysyy tuntuma yllä ja kontaktit aktiivisina ihan jo siltäkin varalta, etten syystä tai toisesta jatkakaan opettajana enää vuoden jälkeen. Vähän isonlainenhan se tarjottu työ oli, melkein kahden täyden työpäivän edestä tekemistä, mutta toisaalta, eihän minulla mitään ollut viikonlopuksi varattuna...

Mjoo, ehkä minulla on vähän ongelmaa tuon rentoutumisen suhteen.

Kävin minä kuitenkin perjantain kunniaksi rentouttavassa (lue: taju kankaalle -tason rankassa) jumpassa ja sen päälle saunassa, minkä jälkeen oikaisin sohvalle katsomaan Vain elämää (yhh, Chisun musiikki on yhtä ärsyttävää myös muiden esittämänä). Sen jälkeen aloittelin työrupeamaa, kun miäskin oli saunaillassa kaupungilla. Ennen työhuoneeseen vetäytymistä kävin vielä vessassa, ja silloin muistin yhden vanhan hassun tapani: olen aina tykännyt saunan jälkilämmöstä, istuskelen mielelläni täysissä pukeissa (yöpuvussa) lauteilla, kun lämpöä on vielä reilusti enemmän kuin muualla asunnossa mutta ei kuitenkaan enää hikoiluttavassa määrin. Niinpä nytkin kapusin saunan lauteille, mittari näytti n. 50 astetta. Venytin kehoni mahdollisimman avoimeksi ja imin sitä lämpöä itseeni. Kuinka autuaaksitekevää!!!

Itse asiassa, eihän minulla mitään rentoutumisongelmaa ole - minähän vain olen tosi tehokas rentoutuja! Viisi minuuttia hailakassa saunassa riittää tekemään minut autuaaksi siinä missä tunnin tai parin päivätorkut jonkun muun.

Ja autuaalta tuntui myös istua sen työn ääreen, olla taas hetken aikaa sitä mitä olin ennen. Huomata, että sekin puuha vielä sujuu ja tuntuu luontevalta ja omalta. Oikeasti omalla tavallaan rentouttavaa sekin!

Ja nyt on sunnuntai-ilta ja minulla tosi hyvä mieli siitä, että olen saanut sen ison työn tehtyä. Huomenna alkaa uusi opetusviikko ja minulla on sitä varten kaikki materiaalit jo valmiina ja lähes kaikki harjoitustyötkin korjattuina. Hengitän ihan vapaasti.