Kaikenlaista kiukuttelua

Somessa on käyty tiukkaa vääntöä siitä, saako helteestä valittaa. Koska talvi ja pakkanen ja yleinen mielensäpahoitus, nih kerta. Niinku että äläpä siinä itke sitä ripuliasi, kohta sulla voi olla ummetus, kuten radiossa osuvasti verrattiin. Vaan eihän somessa nyt ylipäätään saisi valittaa mistään, koska joku siitä tykkää kuitenkin ja ottaa näin ollen eriävästä mielipiteestä verisesti itseensä. Eikä somessa vastaavasti tietenkään saisi myöskään iloita mistään, koska jollakulla kuitenkin on juuuri se asia elämässä huonosti ja näin ollen toisen ilo onkin oikeasti ihan silkkaa veetuilua ja henkilökohtaista solvausta, suorastaan kiusaamista.

Noin niinku objektiivisesti ajatellen säästä valittaminen on toki sangen turhaa, sille kun ei mitään voi. Mutta sanonpahan silti ihan henkilökohtaisena vit... mielipiteenäni, että tämä tällainen paahde on todellakin ärsyttävän raivostuttavan sietämättömän hirveää kamalaa kuvottavaa. Sitä paitsi katson olevani oikeutettu olemaan tätä mieltä ja myös ilmaisemaan tämän mielipiteeni sillä(kin) perusteella, että ikinä ette varmasti kuule minun kylmästä talvisäästä valittavan! Jos mittari näyttäisi vastaavia lukemia nollan toiselta puolelta, olisin vallan tyytyväinen elämääni, laittaisin takkaan tulen ja ihastelisin maailman huikaisevaa kauneutta. Kylmyyttä vastaan pystyy suojautumaan vaatteilla, mutta kuumuus ahdistaa, vaikka riisuutuisi kelteisilleen. Pakkasta pääsee pakoon vaikka saunaan, mutta kuumuus tunkeutuu joka sopukkaan, ellei satu talossa olemaan tehokasta ilmastointijärjestelmää (meillä ei satu). Ei ole ihmisen ilma tämä tällainen, sanon ma! Koko elimistö aivoja myöten velloo tahmaisessa kiehumistilassa eikä mitään pysty tekemään. Ei edes blogia kirjoittamaan. Argh.

Niin tai näin, pikkuhiljaa tässä pitäisi kuitenkin viritellä aivoja työmoodiin. Nimittäin nythän sitten pääsi käymään sillä lailla, että loppujen lopuksi minut valittiin kuin valittiinkin siihen yliopisto-opettajan tehtävään. Sen verran on valintaprosessista tihkunut sisäpiiritietoa, että ihan täysi läpihuutojuttu se ei kuulemma ollut. Vaikka minä täytinkin joka ainoan hakijoille asetetun kriteerin ihan pilkulleen. Vaikka hakupaperini olivat asianmukaiset ja todella huolellisesti laaditut. Vaikka opetusnäytteeni oli hyvin valmisteltu, harjoiteltu ja kuulijoiden mukaan myös onnistuneesti toteutettu. Meinasin tästä asiasta jo ottaa vähän itseenikin; tuumin, että jollakulla taitaa olla henkilökohtaisesti jotain minua vastaan - mutta koska olisi typerää lähteä vakituiseen työsuhteeseen jo valmiiksi epämääräisen kaunaisena, päätin kääntää asian toisin päin: mitä ilmeisimminkin joku on ollut todella vahvasti minun puolellani ja jaksanut taistella puolestani niin vakuuttavasti, että lopulta myönteinen kanta tosiaan on voittanut. Ja koska näin on, niin turhahan asiaa enää on vatvoa.

Kun jurputin miähelle, että mitähän ihmettä ne oikein olisivat halunneet, hän totesi, että "No se on yliopistomaailma, siellä on ihan omat kuvionsa, mutta siihen sä nyt kuulut, joten siihen sun täytyy mukautua." Sillä hetkellä minulla syttyi oikein sellainen kuuluisa hehkulamppu pään päälle, ja vastasin voitonriemuisesti: Ei muuten tarvitse mukautua yhtään mihinkään! Minulla on nyt vakituinen työsopimus, ja sellaisia ei yliopistomaailmassa ruukata irtisanoa kuin suunnilleen ydinräjähdyksen uhan edessä!!! Vaikka wanhan ajan eläkevirkoja ei enää olekaan - yliopistossakaan ei enää ole virkoja ylipäätään vaan tehtäviä - eivätkä työsopimukset ole pysyviä vaan toistaiseksi voimassa olevia, on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yksittäisen työntekijän irtisanominen henkilökohtaisista syistä on näissä piireissä äärimmäisen harvinaista, minun tietääkseni ennenkuulumatonta.

Ei minulla tietenkään ole pienintäkään aikomusta ruveta ehdoin tahdoin änkyröimään - yksi keskeisimmistä elämänarvoistani on se, että luomalla hyvää ilmapiiriä eli olemalla itse mahdollisimman ystävällinen ja avulias muille teen myös oman elämäni mahdollisimman helpoksi. Ja töitä minä olen sinne menossa tekemään, en todellakaan vain palkalliseen päivähoitoon. Mutta sitten kuitenkin tulin vähän niin kuin änkyröineeksi heti kärkeen. Minulle nimittäin ehdotettiin kahden viikon opettajavierailua ulkomaille marras-joulukuussa. Sinänsähän ajatus pienestä ulkomaanvierailusta olisi ihan kiva, ja ohjelmaan kuuluvan kurssinkin olisin pystynyt toteuttamaan ihan ongelmitta. Mutta tässä tapauksessa tuon vierailun ajankohta tökkäsi pahemman kerran: juuri meidän lukukautemme lopussa, kun kaikilla kursseilla on lopputyöt sun muut viimeiset silaukset hoidettavana ja siviilielämässä vastaavasti jouluvalmistelut jo ihan hektisessä vaiheessa. Viime vuonnahan se Itävallan-konferenssi oli vastaavaan aikaan, ja sekin oli minulle tosi rankka koettelemus. Aikani pyörittelin asiaa mielessäni, ja lopulta ilmoitin kieltäytyväni kunniasta.

Vaikka päätökseni toki hyväksyttiin sinänsä mukisematta, minua kuitenkin myös muistutettiin, että ei ole suositeltavaa tehdä sellaista uraa, johon kuuluu vain opetusta - ei tutkimusta, konferensseja yms. Siitäpä meinasi taas livahtaa herne nekkuun. Anteeksi nyt vain! Kieltäydyin yhdestä hankalaan ajankohtaan sijoittuvasta vierailusta, ja sekö sitten tarkoittaa, että aion jatkossa "vain" opettaa ja luopua kaikista muista suunnitelmistani?!? Esimerkiksi viime lukuvuoden aikana suoritin kaksi (2) tohtoriopintoihini kuuluvaa kesäkoulua, pidin esitelmän kolmessa (3) konferenssissa (ja nämä kaikki vieläpä eri kielillä!) ja kirjoitin väitöskirjaani, ja minulla on parhaillaan työn alla kaksi (2) tieteellistä artikkelia. Opetuksen ym. yliopistotyön ohessa siis. Omia freelancer-töitäni unohtamatta.

Hetken aikaa syvään hengiteltyäni totesin, että taisi vain tulla kollegalle pienoisena yllätyksenä - ellei suorastaan lievänä shokkina - että minäkin oikeasti joskus sanon johonkin ehdotukseen ei. Mutta kylläpä minä senkin taidon osaan! Katsokaas kun olen tällainen moniosaaja.

Nih kerta.