Go East

Vietin nyt sen aikaisemmin mainitsemani viikon vaihto-opettajana Petroskoin yliopistossa. Koska minulla oli yllin kyllin aikaa kirjata ajatuksiani ylös mutta ei nettiyhteyttä koko viikon aikana (!!!), tekstiä kertyi aika paljon. Näin ollen julkaisenkn tarinan jatkokertomuksena näin postuumisti. Tässä tulee osa 1:

Rahalla saa ja hevosella pääsee. EHKÅ.

Tampereelta Petroskoihin ei ole ihan yksinkertaista päästä. Minä päädyin lopulta matkareittiin, joka kulki ensin junalla Joensuuhun ja sieltä sitten yksityisautokyydillä määränpäähän. Suomalaisen yhteistyökumppanin välityksellä oli sovittu, että venäläisfirman auto hakisi minut Joensuun rautatieasemalta ja kuljettaisi suoraan määränpäähäni. Minun oli määrä saada edellisenä päivänä tekstiviesti, jossa kerrottaisiin auton numero ja kuljettajan nimi.

VR hoiti oman osuutensa mallikkaasti, joten tasan sovittuun aikaan olin kytiksellä rautatieasemalla. Mitään tekstiviestiä en kyllä ollut saanut, mutta en ollut siitä kovin huolissani. Venäläisten kanssa asiointi ei aina ole niin pilkun päälle, ja olihan viesti voinut hukkua matkallekin. Strategiani oli kytätä venäläisissä kilvissä olevia, odottavan näköisiä autoja ja käydä reippaasti kysymässä, oliko kyseessä minun kyytini.

Vaan kun missään ei näkynyt yhtään venäläisissä kilvissä olevaa autoa.

Puolen tunnin jälkeen soitin autofirman yhteyshenkilölle. Puheluuni vastattiin, esittelin itseni ja varmistin, että olin soittanut oikeaan paikkaan. Kerroin odottelevani heidän autoaan, kuten oli sovittu. ”Hetki, tarkistan”, sanoi vastapuoli. Sitten puhelu katkesi. Yritin soittaa takaisin, mutta enää numerosta ei vastattu. Odotin, yritin soittaa, aina vain tyhjää. Alkoi pikkuhiljaa jurppia. Yritin tavoitella suomalaista yhteistyökumppania, mutta ymmärrettävästi siellä ei sunnuntaina ollut ketään tavoitettavissa.

Kiukun ja väsymyksen kyyneleitä nieleskellen tartuin laukkuuni ja lähdin raahaamaan sitä kohti läheistä hotellia toivoen, että siellä olisi ravintola tai edes baari auki (Joensuun rautatieasemallahan on muutama puupenkki, maksullinen vessa, lippuautomaatti sekä juoma-automaatti eikä sitten muuta). Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen mitä ilmeisimmin Google kääntäjän avulla kyhätty tekstiviesti: ”Anteeksi.. Etta viette. Dima avto  [merkki ja nro]. Auton rajalla. Anteksi”. Tätä seurasi joukko vielä kryptisempiä sepustuksia, joista kuitenkin päättelin, että jonkinlainen auto olisi minua tulossa hakemaan, mutta vasta yli tunnin kuluttua (eli noin kolme tuntia sovittua myöhemmin). Naputtelin vastaukseksi, että etsiköön minut hotellilta.

Hotellin ravintola oli onneksi auki. Rojahdin penkkiin ja tarjoilija tuli kysymään, mitäpä minulle. ”Viiniä. Ihan pirun iso lasi viiniä kiitos!” vastasin. Tarkennettuaan, halusinko puna- vai valkoviiniä, tarjoilija totesi topakasti, että tämä selvä, 24 cl viiniä ensin pöytään ja katsotaan sitä ruokalistaa ja muita asioita vasta sitten. Tuodessaan viinin ja ruokalistan hän kysyi, mikäpä minua niin puhisutti. Kerroin tarinani, ja tarjoilija yhtyi taivasteluuni itänaapurin kanssa asioinnin ajoittaisesta hankaluudesta.

Harvoin on viini tullut näin tarpeeseen!

Oi ihana itäsuomalainen tuttavallisuus, avoimuus ja vieraanvaraisuus! Ventovierasta ihmistä ihan aidosti kiinnosti, mitä minulla oli sydämelläni, hän kuunteli vilpittömästi ja kertoili vastaavasti myös omia kuulumisiaan.

Tilasin valkosipulikanaa. Viimeisiä palasia haarukoidessani soittikin kuski Dima ja kertoi olevansa hotellin parkkipaikalla. Että lopulta ihan hyvä ajoitus sinänsä.

Kun kyselin kuskilta, oliko hän jäänyt rajalle jumiin (kuten olin ensimmäisestä tekstiviestistä ollut päättelevinäni), hän totesi ykskantaan, että ei hän minulle valehtelemaan rupea vaan voi suoraan sanoa, että hänellä ei ole oikeastaan mitään tekemistä ko. firman kanssa; hän on Joensuussa asuva venäläinen, joka oli vain hätäpäiten hälytetty apuun siinä vaiheessa, kun aloin kysellä taksin perään. Eli alun perin sieltä ei ollut mitään autoa tulossakaan – ellen olisi osannut tarpeeksi venäjää vaatiakseni sovittuja asioita, pönöttäisin siellä asemalla vieläkin!

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tämä Dima osoittautui erinomaiseksi kuskiksi, ajoi rauhallisesti ja kaahaamatta, huolehti siitä, että ymmärsin hoitaa rajamuodollisuudet oikein, rupatteli säästä mutta antoi minun myös levätä. Kuultuaan, että minun oli tarkoitus majoittua yliopiston asuntolaan, hän hieman järkyttyi, mutta tuumasi sitten, että jos kerran vastaanottava yliopisto on minulle majoituksen varannut, niin varmaan he ovat huolehtineet sen asianmukaisesta tasosta. Perille päästyämme hän kuitenkin vaatimalla vaati päästä ensin itse selvittämään saapumiseni asuntolanhoitajan kanssa, ennen kuin antoi minun astua edes autosta ulos, ja sitten hän vielä kantoi laukkuni huoneeseeni asti ja varmisti, että siellä tosiaan oli kaikki siedettävässä kunnossa – hän ei kuulemma aikonut jättää minua sellaiseen paikkaan, johon en voisi jäädä. Onneksi huone läpäisi Diman tupatarkastuksen (ja omanikin), koska en olisi jaksanut enää yhtään ylimääräistä kuviota tehtyäni siinä vaiheessa matkaa jo yli 13 tuntia.

Ellen olisi ollut niin kuolemanväsynyt, rasittunut ja kettuuntunut kaikista matkan mutkista, olisin varmaan suhtautunut Diman ylenpalttiseen avuliaisuuteen hyvinkin epäileväisesti. Mutta toisaalta, juuri tuollaisia useimmat tuntemani venäläiset ihmiset ovat: tavattoman huomaavaisia ja huolehtivaisia. Tiedän toki, että on niitä suuressa ja mahtavassa maassa runsain mitoin sellaisiakin, jotka yrittävät ensisijaisesti joka käänteessä huijata, valehdella tai muuten vain yleisesti ketkuilla, mutta sellaisia en onnekseni tunne. Ellei tämän autofirman väkeä lasketa.

Painaessani pääni tyynyyn kieltämättä mietin, missä ihmeen mielenhäiriössä olin tällekin reissulle mennyt lupautumaan. Ihan sietämätön riesa ja epämukavuus vain siksi, että pääsen pitämään pari oppituntia paikallisille pojanklopeille ja tytönheitukoille. Tämänkin ajan olisin voinut viettää kotona vaikka siivoten, jukoliste!

Mutta loppujen lopuksi kuitenkin päällimmäiseksi ajatukseksi jäi lämmin tunne kohtaamieni ihmisten ymmärtäväisyydestä ja hyvyydestä. Kiitos joensuulainen tarjoilija ja hätäapukuski Dima!