Vuosi 2020 oli sanalla sanoen täyttä paskaa.
Vuonna 2020 minulta riistettiin kaikki se, mikä tuo iloa elämääni.
Ensin vietiin työn ilo. Työnantaja lukitsi meidät ulos työpaikaltamme, mutta työntekoa oli silti jatkettava. Työmaailma supistui pienen näytön kokoiseksi. Vuorovaikutuksen osapuolina oli mustia ruutuja nimikirjaimineen ("Pidetään kaistan säästämiseksi kamerat kiinni, kiitos"). Kaikki se, mikä tekee työstäni tekemisen arvoista - riemastuttavat kontaktit ja avartavat keskustelut opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa - riistettiin pois. Jäljelle jäi kaikki se, mikä tekee työstä rasittavaa ja ahdistavaa: loputon korjattavien harjoitustöiden virta, aikataulu- ja suorituspaineet, väkinäiset, turhanpäiväiset kokoukset.
Sitten vietiin liikunnan ilo. Itse sain jatkaa jumppailua kotona ja hyvin rajallisesti salillakin, mutta sydäntä riipi erityisesti teinin treenien ja pelien peruminen. Eikä puolisonkaan, vannoutuneen joukkuelajien harrastajan, pakkoliikkumattomuus varsinaisesti hyvää tehnyt kenenkään elämänlaadulle.
Sitten murskattiin unelmat. Vuosia suunnitellut maailmanmatkat peruttiin. Historialliset urheilutapahtumat peruttiin. Hartaasti odotetut keikat ja konsertit peruttiin.
Kun kerran kaikki lomanviettomahdollisuudet minulta riistettiin, päätin tehdä töitä läpi kesän. Sain kirjoitettua yhden luvun väitöskirjaani ja yhden tieteellisen artikkelin, joka kylläkin sittemmin hylättiin.
Sitten estettiin jo vapaa hengittäminenkin. Työnantaja oli alkusyksystä sallinut jopa joidenkin opetustapahtumien järjestämisen kampuksella mutta määräsi pian maskipakon kaikkialle yliopiston tiloihin. Minulla hengitysteiden tukkiminen laukaisee paniikkikohtauksen.
Syntymäpäivänäni saimme tietää, että isälläni on syöpä. Sellainen, jota ei voida leikata eikä muutenkaan parantaa.
Minullahan on aina ollut tapana kirjoittaa surujani auki ja sitä kautta vähän kevyemmiksi. Montakohan kirjoitusta tästä aiheesta olen mielessäni muotoillut? Tästä aiheesta en pysty kirjoittamaan. Tämä suru ei kevene.
Hakeuduin työterveyteen (sain lääkärin vastaanotolla paniikkikohtauksen, koska terveysasemalla piti käyttää maskia). Ensisijainen toveeni oli saada lupa opettaa ilman maskia. Tämä torpattiin yksiselitteisesti: vain vakava keuhkosairaus on riittävä syy vapautua maskipakosta. Toissijainen asiani oli se, että yleinen jaksamiseni alkoi olla jo aika tiukilla - näin jälkiviisaana voin todeta, että se kesäloman pitämättä jättäminen ei ollut kovinkaan hyvä idea.
Työterveyslääkärin diagnoosi kuului kaikessa lyhykäisyydessään: "Sähän olet ihan loppu!" Masennustestin tulos osoitti selkeää masentuneisuutta. Varsinaisen masennusdiagnoosin voi kuitenkin antaa vain psykiatri, ja sellaisen pakeille minua ei kannata lähettää, koska en suostu ottamaan sairauslomaa.
Ei minua työn määrä paina vaan se, että en saa tehdä sitä työtäni kunnolla. Sekä se, että en pysty irrottautumaan työstä ja arjesta riittävästi palautuakseni, koska kaikki minulle iloa tuottavat ajanviettotavat on kielletty. Sekä se, että en saa hengittää. Sekä se, että olen menettämässä elämäni tärkeimmän ihmisen, suurimman sankarini ja esikuvani. Tämä tilanne tuskin helpottuisi sillä, etten tekisi työtäni ollenkaan vaan mätänisiin kokopäiväisesti kotisohvalla miettien maailman pahuutta ja syytellen itseäni siitä, etten jaksa siivota tarpeeksi.
Se on työterveyden kunniaksi todettava, että kyllä minut ja tilanteeni kiitettävän vakavasti otettiiin, sain keskusteluapua ja lääkettäkin yhteen sivumennen havaittuun fyysiseen kremppaan, mutta lopputulos oli kuitenkin plus miinus nolla: kaikki jatkuu ihan entiseen malliin. Myös ahdistus ja uupumus.
Vuonna 2020 opin jotain uutta itsestäni: Minä en olekaan läheskään niin sopeutuvainen ihminen kuin olen kuvitellut olevani. Itse asiassa minä en ole yhtään sopeutuvainen ihminen. Olen täysin kaavoihini kangistunut jäärä, ja siitähän kärsin.
Kyllä minä olen yrittänyt löytää vaihtoehtoisia tapoja palautua työstä, irrottautua arjesta ja nauttia elämästä. Kevään eristyskurimuksen yritin ottaa veikeänä kokeiluna, luokkaretkenä sellaiseen elämäntapaan, johon ei kuulu kodin ulkopuolisessa työssä käymistä, harrastuksia, viihdykkeitä tai muutakaan ylimääräistä. Panostin ruoanlaittoon ja leivoin paljon. Tämä näkyikin kivasti vyötäröllä. Yritin elvyttää juoksuharrastustani, mutta ei se elpynyt. Katsoin paljon luonto-ohjelmia. Yritin innostua puutarhanhoidosta mutta en innostunut - puutarhatyöt ovat ja pysyvät samalla ahdistuslistalla kuin siivoaminenkin. Yritin suunnitella pientä pintaremonttia, mutta miäs ei innostunut.
Minä olen jo siinä iässä, että tiedän millaista elämää haluan elää. Minä olen tehnyt monta kymmentä vuotta töitä - useampaakin työtä yhtä aikaa - saadakseni elää sellaista elämää kuin haluan. Minä en osaa sopeutua siihen, että en saa elää sellaista elämää kuin haluan. Olen sillä(kin) lailla ikävä ja epäonnistunut ihminen. Seikka, jonka tiedostaminen ei varsinaisesti lievennä ahdistustani.
Vuosi 2021 yrittäisi ilmeisesti heti alkuunsa vilautella pieniä toivon säteitä. Maa on vihdoin peittynyt kunnon lumikerrokseen ja puissakin on ihana sokerikuorrutus. Kaiken sen jouluhäslingin jälkeen minä tunnen oloni vihdoinkin suunnilleen rentoutuneeksi. Tarvittiin kokonainen viikko pitkiä aamu-unia, glögiä ja suklaata, pilatesta ja joogaa, että pulssi pysyvästi rauhoittui. Ihan mälsää, että nyt juuri kun olen tähän olotilaan päässyt, koittaakin arki. Erityisesti minua harmittaa, että täytyy ottaa ne rakkaudella kaikkialle ripottelemani joulukoristeet pois ja luopua joulukuusesta - meidän kuusemme oli tänä vuonna maailman täydellisin, se ei vieläkään ole tiputtanut yhtäkään neulasta! Harkitsen, siirtäisinkö sen vain terassin puolelle; ehkä siitä saisi juhannuskuusen.
2 kommenttia:
Melkein kaikki tämä olisi voinut tulla omalta näppikseltäni.
Ei sentään vanhemmalla syöpää, mutta kyllä se muori alkaa kadota sinne jonnekin muistamattomuuden aukkoon. Isänihän on kuollut jo yli 10 vuotta sitten.
Jaksamista sinulle läheisen rinnalla kulkemiseen.
Minä sentään pidin kesäloman ja varmasti hyvä niin. Pidin lomaa myös ennen joulua ja ennen uutta vuotta. Kesällä harrastettiin vähän kotimaan matkailua, mutta eihän se korvaa niitä odotettuja ulkomaanreissuja, ei sitten millään.
Kulttuurihanat on lyöty kiinni ja eilisen tiedotustilaisuuden jälkeen karkasi taas yksi teatterikäynti sinne jonnekin hamaan tulevaisuuteen.
Voin ihan rehellisesti sanoa, että olen kyllä ihan jaksamisen äärirajoilla kaiken tämän etätyön ja kotona käkkimisen kanssa. Minäkin nautin työyhteisössä juuri siitä ihmisten kohtaamisesta ja spontaaneista käytäväkeskusteluista. Ne ovat kaikki poissa ja elämä on yhtä skypeä ja teamsia. En jaksa. Moni työtoveri hehkuttaa kuinka on ihanaa tämä etäily ja elämä on niin fantsua. No ei kyllä ole.
Minäkin haluan elämäni takaisin, mitä pikemmin sen parempi.
KIITOS vertaistuesta, -S-!
Niinhän sitä joka puolella hehkutetaan, miten nyt on juuri hyvä hetki pysähtyä, kääntyä sisäänpäin ja tutkistella, mikä siinä omassa elämässä onkaan oikeasti tärkeää. Miten monet ovat huomanneet, että harrastusten väheneminen onkin ollut positiivinen asia, parantanut rentoutumista ja tuonut perheille lisää yhteistä aikaa.
No kivat heille.
Meillä perheen yhteinen aika nimenomaan on nivoutunut niihin harrastuksiin - joihin luen myös matkailun - ja niiden riistäminen on saanut meidät pikemminkin eristäytymään toisistamme, vähintäänkin henkisesti, tavallaan fyysisestikin (teini lähinnä jurottaa omassa huoneessaan).
Ja mitä rentoutumiseen tulee, minulla se edellyttää kotoa pois pääsemistä, mitä kauemmas, sen parempi. Sellaista olotilaa, jossa suosikkihenkilöni Joku Muu hoitaa siivoamisen, ruoanlaiton ynnä muut arjen askareet ja minun ainoaksi tehtäväkseni jää velvollisuuksien puuttumisesta nauttiminen.
Jep. Vaikka kuinka syvältä niitä omia tuntojani kaivelisin (ja uskokaa huviksenne, minä osaan kaivella syvältä!!!), niin enpä löydä yhtäkään sellaista tuntemusta, jonka mukaan nykytilanteessa olisi jotain positiivista.
Lähetä kommentti