Blogi on ollut todella pitkään hiljaa. Syy siihen näkyykin oikeastaan jo tuossa otsikossa. Mitä ilmeisimmin tänään on jonkinlainen mielenterveyden teemapäivä, ja sen kunniaksi minäkin haluan vihdoin avata sanaisen arkkuni kuluneen vuoden - tai oikeammin puolentoista - fiiliksistä.
Olen uinut syvällä ja paksussa sumussa. Ylitunnollisena suorittajana olen kyllä onnistunut suorittamaan pakolliset kuviot sen sumunkin läpi - mutta kuten TV-kampanjassakin todetaan, mielen tilat eivät aina näy päälle. Juuri siksi koenkin tärkeäksi kertoa omia kokemuksiani, josko ne vaikka jossakussa herättäisivät jonkin vähän uudenlaisen ajatuksen.
Hyväähän ne ihmiset yleensä tarkoittavat, parhaansa yrittävät ja vilpittömästi haluavat auttaa, mutta vaikutus on usein päinvastainen. Ainakin minulla.
Haluaisin esittää joitain vienoja toiveita sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat siipi maassa olevaan. Haluan korostaa, että tämä on tietenkin vain minun henkilökohtainen kokemukseni - me kaikki olemme yksilöitä, reagoimme tilanteisiin yksilöllisesti ja toivomme kanssaihmisiltä erilaisia asioita. Mutta sen perusteella, mitä olen aiheesta lukenut, aika monikin on kokenut näistä asioista vähän samansuuntaisesti kuin minä.
Tunteiden mitätöinti, vähättely tai kurjuuskilpasille lähteminen ei ole rakentava lähestymistapa.
Et sä voi olla masentunut, nätit vaatteet päällä ja meikkiäkin naamassa! Nauratkin välillä!
Ei sulla kyllä ole varaa valittaa, jumppaankin pääset aina kun haluat!
Nooh, mitä sä nyt tollasia! Onhan sulla perhe ja työ ja kaikki ihan hyvin.
Ei tässä kuule kellään kivaa ole! Samaa p*skaahan kaikki elävät.
Niin, tiedetään. Sen lisäksi, että olen heikko ja huono ihminen, kun en tällaista elämänvaihetta musertumatta kestä, olen siis myös kohtuuton ja itsekäs p*skiainen. Enkä osaa edes ahdistua oikein. Tämä ei varsinaisesti auta kirkastamaan mieltä.
...ja tunteiden kieltäminen se vasta oloa pahentaakin!
Noista itsetuhoisista ajatuksista sun kyllä täytyy heti luopua!
Niin, oikeastiko kuvittelet, että olen voinut valita ja tietoisesti valinnut kuolemanhalun?!?
Yritykset ratkaista ongelmani eivät toimi.
Sun täytyy nyt vain keksiä joku juttu, mistä sä tuut iloiseksi!
Lähtekää kotimaahan matkalle, kun ei ulkomaille pääse!
Mene metsään kävelylle! Lähde juoksulenkille! Opettele jokin uusi taito tai ota joku projekti työn alle, niin kuin mä teen joka vuosi!
Kyllä sun täytyy nyt hoitaa tuo tilantees, ennen kuin se menee tosi pahaksi!
No kas kun en vain keksi mitään, mistä tulisin iloiseksi. Kun parhaimmillaan asiat tuntuvat ei-miltään, yleensä ahdistavilta. Kun mikään ei innosta. Ei edes huvita. Ja kun pelkästään sängystä nouseminen aamulla edellyttää tahdonvoiman pinnistämistä äärimmilleen, ei siinä todellakaan riitä rahkeita mihinkään uuteen ja ihmeelliseen.
Mielenterveyden nyrjähdykset eivät parane kertanykäisyllä kuin sijoiltaan mennyt olkapää. Niiden ratkomiseen tarvitaan yleensä pitkäaikaista terapiaa ammattilaisen johdolla, monesti lääkitystäkin. Ei kukaan odota, että sinä maallikkona ihan yhdellä lauseella korjaisit tilanteen!
Ja vielä tiedoksi: Seuraava, joka ehdottomana totuutena julistaa minulle, että kyllä sen maskin käyttöön ajan myötä tottuu, saattaa saada litsarin. Maskisuositus on ollut voimassa nyt reilun vuoden, ja tunnollisena suorittajana minä olen pakollisissa paikoissa sitä maskia tämän vuoden ajan käyttänyt. Ja edelleen saan paniikkikohtauksia ja välillä meinaan pyörtyä. Että mitenhän pitkän ajan myötä minä siihen sitten totun, kun vuodessa ei ole tapahtunut yhtään edistystä?
Puolentoista viime vuoden aikana olen oppinut paljon siitä, mikä ei auta ahdistustani lievittämään. Mutta mikä sitten auttaisi?
Voi kunpa vain jaksaisit kuunnella!
Tiedän, ahdistuneen ihmisen ajatukset - ja puheet - kulkevat samoja uria kuin jumittunut grammari. Eivätkä ne ole mieltäylentävää kuultavaa. Tiedän, että se turhauttaa, kun toinen purkaa tuskaansa etkä sinä osaa auttaa. Tiedän, että mieluummin kuuntelisit vaikka tyhmiä vitsejä ja puhuisit vaikka säästä. Mutta silti, jos keskeytät puheeni kesken virkkeen tokaisemalla No niin, se siitä, älä sitten ihmettele, miksen kovin usein enää soittele.
Minä en mitään toivo niin paljon kuin että joku, edes joku, kysyisi "Mitä sulle kuuluu?" - ja aidosti haluaisi kuulla vastauksen!
Voi kunpa vain jaksaisit.
En mä viitsi ees pyytää sua mihinkään, kun et sä kuitenkaan lähde.
Olen luvannut, että kunhan tästä nousen - ja kyllä minä nousen! - ja kun maskeista luovutaan, sanon enemmän "kyllä" ja vähemmän "voishan se olla kiva, mutta...". Voi kunpa jaksaisit odottaa. Voi kunpa jaksaisit yrittää. Voi kunpa jaksaisit uskoa. Voi kunpa.
Olen joskus kirjoittanut tällaisen runon:
Ei sinun tarvitse tehdä valkeutta
Ota vain syliin
silitä
ja sano, ettei pimeää tarvitse pelätä.
5 kommenttia:
hyvä kun kirjoitat tästä aiheesta <3
Kiitos kun kommentoit! Kiva huomata, että vielä joku tännekin löytää, vaikkei pitkään aikaan ole ollut mitään löydettävää.
Kyllä minusta on tärkeää uskaltaa puhua näistäkin asioista (edes näin semi-anonyymisti). Ainakin on turha kuvitella, että kukaan ymmärtäisi tunteitasi, jos et kerro niistä! Mutta tämäkin on toki yksilöllistä - toisille vaikeista asioista puhuminen aiheuttaa vain entistä enemmän kuormitusta ja pahaa oloa. Heille suotakoon oikeus olla rauhassa.
Minua asioista puhuminen helpottaa, joten puhun. Kiitos kaikille, jotka tämän bloginkin kautta "kuuntelevat"!
Ja olethan kääntynyt terveydenhuollon puoleen näiden asioiden kanssa?
Minusta kuulostaa, tai niin luen, että ollaan menty sen rajan yli jossa olisi jo jonkun pitänyt taluttaa sinut lääkärin juttusille.
Elämme raskaita aikoja, kukin tahollamme ja omia taakkojamme kantaen. Yritetään nousta näistä soista, vaikka ei se helppoa ole.
Kiitos -S-!
Olen kyllä keskustellut tilanteestani ammattiauttajan kanssa, mutta hänen viestinsä oli, että minähän teen kaiken juuri niin kuin kuuluukin: asennoidun terveellä tavalla, osaan kuunnella itseäni, nukun ja syön riittävästi ja liikun vähintäänkin tarpeeksi, teen oikeanlaisia ajatusharjoituksia jne. Lopputulos oli, että hän uskoi minun pärjäävän omin päineni. Ainoa tarjolla ollut "hoito" olisi ollut sairausloma, ja kun sitä en halunnut ottaa, asia katsottiin loppuun käsitellyksi. Sitähän minä vähän jäin miettimään, että kuinka romuna sitten olisinkaan, jos vieläpä "tekisin jotain väärin"...
Pakko jatkaa sen verran, että on todella erikoista kommentointia tuollainen "teet kaikki oikein, joten kaikki on okei." Vaikka kaikki ei ole okei enkä ymmärräs sitä, että sairausloma on se "terveyden" mittari. Jos et jää saikulle, et saa mitään muutakaan apua. Aivan käsittämätöntä.
Välillä tuntuu, että tässä yhteiskunnassa on todella paljon vinossa ja mielenterveyteen liittyvät asiat ovat aina vaan joku kumma tabu. Että ei saa sanoa, että masentaa ja menee päin p... prinkkalaa eikä huvita tai jaksa. Ja sitten kun joku sanoo ja purkaa sydäntään, ollaan vaivautuneita eikä oikeasti haluta tarjota olkapäätä tai kuuntelevaa korvaa. Aina ei edes tarvitse sanoa mitään, riittää kun on läsnä ja kuuntelee.
Lähetä kommentti