sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Korppikotkia

Pikkuhiljaa tunteiden kuohunta on tyyntynyt. Vaikka jäljellä tietenkin on se suuri suru, joka tuskin ihan äkkiä vaimeneekaan eikä varmasti kokonaan haihdu koskaan, pärjään jo arjessa ihan hyvin. Jaksan leikkiä lapsen kanssa, jakaa hänen ilonsa ensilumesta. Jaksan siivoilla, pyykätä ja laittaa ruokaa. Jaksan hoidella vainajan asioita, ja olen sangen tyytyväinen itseeni, kun tosiaan oikeasti saankin niitä hoidettua.

Vainaja asui hyvin pienellä maalaispaikkakunnalla, tiedättehän, sellaisessa paikassa, jossa kukaan ei tunnu elävän omaa elämäänsä vaan toisten asiat ovat aina kiinnostavampia kuin omat. Nyt kun tieto tapahtuneesta on alkanut levitä (tieto ja "tieto"), on puhelimeni alkanut soida; jopa kunnanjohtaja itse katsoi asiakseen soittaa ja höpöttää jotain täysin asiaankuulumatonta "omista asiakkaistaan", jotka muka jotenkin liittyivät vainajan yritykseen - todellisuudessa kuulemma hänellä ei ole mihinkään asiaan liittyvään osaa eikä arpaa! Vainajan yrityksen asioita järjestelemään mennyt ystävällinen auttaja tiesi kertoa, että se se vasta varsinainen mediatapahtuma oli ollutkin, väkeä oli rampannut paikalla ihan ruuhkaksi asti, jotkut olivat jääneet kaikessa rauhassa jopa istuksimaan, seuraamaan tapahtumia ja heittelemään kommenttejaan soppaan sekaan. Osalla on motiivinaan vilpitön välittäminen ja myötätunto, osalla sinänsä inhimillinen ja vaaraton mutta kuitenkin kiusallinen uteliaisuus, osalla on oma lehmä ojassa, mutta yhtä lailla nämä kaikki korppikotkat jaksavat minua hämmästyttää. Ja ärsyttää. Minun on mahdotonta tietää, kuka yhteydenottajista on ollut aidosti vainajan ystävä ja vilpittömästi suree hänen poismenoaan, kuka taas on vain mehukkaiden juorujen tai rahan perässä. Joten suhtaudun kaikkiin tasaväkisen epäluuloisesti.

Olen kyllä kuullut monessakin yhteydessä, että läheisen kuollessa ihmisillä tuntuu napsahtavan päässä joku ruuvi väärille jengoille ja ihan järkevistäkin tyypeistä sukeutuu ihme taistelukukkoja, jotka mammonan kiilto silmissä ja veren maku suussa käyvät kissanhännänvetoa parittomista kahvikupeista ja räsymatoista. Olenkohan minä jotenkin poikkeava, kun en jaksa ymmärtää, miten menehtyneen ihmisen maallinen omaisuus voi olla niin tärkeää, että sen tavoittelun nimissä monet rikkovat ihmissuhteita, jopa lähisukulaisiinsa, pahimmillaan peruuttamattomasti? Ei siksi, kyllä peritty omaisuus minun mielestäni ihan validia omaisuutta on - kyllähän varmaan itse kukin maallisen vaelluksensa ja arkisen raadantansa lomassa aina välillä ajattelee, että josko tästä kaikesta jotain jäisi jälkipolvillekin - mutta se on kuitenkin aina ylimääräistä. Ja VAIN maallista. Se ihminen, joka on poissa, on peruuttamattomasti poissa, ja luulisi että hän olisi kuitenkin se kaikkein arvokkain asia!

Olen alustavasti kysellyt pesänselvittäjää, haluan saada selvityksen käyntiin niin pian kuin mahdollista, jotta voin sitten kuitata kaikki utelut, vihjailut ja vaatimukset toteamalla, että ennen kuin pesä on selvitetty, ei kukaan kajoa viherkasvin lehden palaankaan. (Ja jos minulla mistään mitään käsitystä on niin epäilenpä, ettei paljon jää jaettavaksi sen jälkeenkään, mutta turha sitä on etukäteen spekuloida, sen näkee sitten.)

Olen päättänyt, että vainaja tuhkataan. Päätös oli minulle luonnollinen, kun en henkilökohtaisesti usko kivipaasien ihmissielua edustavaan voimaan, mutta sitä toki vahvisti se "tahdikas" lähisukulainen, joka asiasta kysyessäni heti tokaisi, että mihinkään sukuhautaan ei vainajalla sitten ole asiaakaan. Olen vähän miettinyt, että tuhkauksen voisi suorittaa hyvinkin pian ja järjestää sitten muistotilaisuuden ihan erikseen. Minä en ole yhtään uskonnollinen eikä vainajakaan käsittääkseni ollut, joten varsinaista siunaustilaisuutta en ole ajatellut pitää lainkaan. Vähän tekisi mieleni panna lehteen ilmoitus: "Muistotilaisuus järjestetään silloin-ja-silloin siellä-ja-siellä, tervetulleita ovat kaikki jotka haluavat surra ja muistella vainajaa eivätkä omia rahojaan", mutta ehkä sentään edes minä voisin tässä nyt yrittää jonkinlaista tahdikkuutta pitää yllä. Ei ihan helppo tehtävä jo luonteenlaatunikaan puolesta...

Ei kommentteja: