Sitruunainen Sorrento

 (Tämä on Etelä-Italia-matkakertomuksen ensimmäinen osa. Napolista kertova jatko-osa on omana postauksenaan.)

Tämänkertainen kesämatkamme suuntautui Etelä-Italiaan: Sorrentoon ja Napoliin. Tarkoituksena oli nauttia Amalfin rannikon kauniista maisemista, sitruunalehdoista ja maailman parhaasta pizzasta.

Majoituimme ensin kolmeksi yöksi Sorrentoon. Sorrento on todella viehättävä, fiinisti sanottuna pittoreski pikkukaupunki. On elegantti pääkatu merkkiliikkeineen sekä rustiikkisesti rapistuvien rakennusten reunustamia kapeita kujia turistikrääsämyymälöineen. On taidealue, jolla oli meidän käyntimme aikana tarjolla parikin pientä maksutonta valokuvanäyttelyä. On jylhältä rantakalliolta alas meren ääreen laskeutuva rantakatu (hissikin on) ja kaksikin satamaa, joista pääsee vaikkapa Caprille. On useita katolisia kirkkoja. On ravintoloita, kahviloita ja jäätelöbaareja.

Sorrento on rantakaupunki mutta ei rantalomakohde. Meri toki on ihan äärellä – mutta monikymmenmetrisen kallionrinteen alla. Tarjolla on maksullisia (kalliita) laituripaikkoja aurinkotuoleineen sekä vain paikallisille tarkoitettu noin kymmenmetrinen kaistale kivikkoista, tummasantaista rantaa. Keskikesän paahteessa pieni pulahdus olisi ollut poikaa, mutta eipä siinä muu auttanut kuin hikoilla. Ihanan kirpeä sitruunasorbetti auttoi vähän.

Sitruuna onkin Sorrenton tavaramerkki, joka esiintyy näkyvästi matkamuistotuotteissa ja virvokkeissa.  Limoncelloa myydään – ja maistatetaan – joka toisessa kaupassa, ja joka toisella turistilla on yllään sitruunakuosinen paita. Yksi kaupungin tunnetuimpia ravintoloita on sitruunatarhassa sijaitseva O'Parrucchiano La Favorita. Ravintola on aivan valtavan kokoinen, mutta silti se oli illallisaikaan täyteen varattu kaikkina lomapäivinämme. Kävimme siellä kuitenkin lounaalla nauttimassa canellonit, jotka perimätiedon mukaan on keksitty nimenomaan kyseisessä ravintolassa. Todella herkullisia olivat, ja miljöö oli kerrassaan valloittava. Sitruunatarhaan pääsee tutustumaan, vaikkei ravintolaan mahtuisi tai haluaisikaan. Suosittelen!

Olimme varanneet yhden päivän Amalfin rannikon kiertoretkeen. Matka vei vuorenrinnettä kiemurtelevia teitä pitkin ensin Positanoon, joka on erittäin kaunis pikkukylä. Olimme paikalla niin varhain aamulla, etteivät turistilaumat olleet vielä ehtineet tukkimaan kapeita kujia, joten kylästä jäi ihan positiivinen mielikuva. Kuulemani mukaan tosin tilanne olisi jo parin tunnin kuluttua ollut ihan toinen.

Seuraava pysähdyspaikka oli Amalfi. Sielläkin olimme oppaan mukaan ennen suurinta ruuhka-aikaa, mutta enpä edes haluaisi tietää, millaista siellä sitten ruuhka-aikaan on! Nytkin keskustassa parveili varmaan parikymmentä turistia neliömetrillä. Ei jäänyt positiivinen mielikuva, ei. Kävimme myös pienellä risteilyllä Amalfin edustalla, mutta edes vilvoittava merituuli ei onnistunut muuttamaan mielipidettäni paikasta.

Lounaalle nousimme vuorta ylöspäin Scalan kylään, jota ei ole valjastettu turismin alttarille lainkaan. Paikka vaikutti hyvin sympaattiselta ja lievitti tehokkaasti turhautumistani Amalfin turisti-infernoon (joo joo, tiedetään, olinhan itsekin turistina siellä, joten on aika kaksinaismoralistista valittaa asiasta). Nautimme koko reissun parhaan pasta-aterian ja palasimme sitten hieman alaspäin Ravellon kylään. Ja se sitten pyyhkikin pois viimeisetkin ärtymyksen ja pettymyksen rippeet ja tarjoili yltäkylläisesti kaikkea sitä, mitä koko lomalta olin tullut hakemaan: kauneutta, upeutta ja mahtavuutta! Villa Rufolo -palatsissa oli sieluahivelevien maisemien lisäksi tarjolla vieläpä Willian Kentridgen veikeitä veistoksia esittelevä näyttely. 

Sophia Loren tuntuu olevan paikallisille suuri ylpeyden aihe. Voinkin kuvitella, että seutu on ollut parhaimmillaan nimenomaan Lorenin kulta-aikaan 1950- ja 60-luvuilla. Näen sieluni silmin naisia keimailemassa kapeilla kaduilla isolierisine hattuineen ja miehiä avaamassa heille avoautojen ovia. Alueella majoittuminen – kuten matkailu ylipäätään – on vielä ollut suurten massojen ulottumattomissa, joten ympärillä on ollut tilaa hengittää ja ihastella kauniita rakennuksia ja jylhiä maisemia. Arkkitehtonisestihan näkymä on pysynyt täysin samanlaisena vuosikymmeniä, sillä esimerkiksi Positano on rakennettu aivan viimeistä neliösenttiä myöten täyteen pian toisen maailmansodan jälkeen, eikä sen koommin ole ollut mahdollistakaan muuttaa kaupunkikuvaa juuri mitenkään. Nykyturistin ei vain auta muu kuin käyttää niitä sielunsa silmiä ja pyrkiä näkemään se sama kauneus ruuhkaisen kaupallisuuden läpi. Kyllähän se siellä edelleen on.

Kaiken kaikkiaan Amalfin rannikko oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Tosin jos minulta kysytään, niin tunnin pikavisiitti kuhunkin kylään oli ihan riittävä; on vaikea kuvitella, miten esimerkiksi Amalfissa saisi enemmälti aikaa kulumaan hermojaan menettämättä. Lisäksi turistien määrä näkyy selvästi myös hintatasossa: edes Sorrento ei ole erityisen edullinen paikka, mutta Amalfissa hinnat tuntuvat olevan siihenkin verrattuna lähes 1,5-kertaisia.

Yleisvaikutelmana voisi todeta, että Sorrento on oikein viehättävä pikkukaupunki – mutta aika lailla päivässä nähty. Näin jälkikäteen ajateltuna olisimme voineet ottaa lomaohjelmaamme vielä toisenkin retken, esimerkiksi Caprille tai Pompeijiin. Emme kuitenkaan halunneet pakata lomaa liian täyteen touhua, joten samoilimme sitten Sorrenton kujia, mässäilimme hyvää ruokaa (joskin rehellisyyden nimissä on todettava, että turistikeskuksille ominaiseen tapaan osa antimista oli keskinkertaisia) ja teimme ihan onnistuneita tuliaisostoksia. Kaiken kaikkiaan ihan jees.

Napoli – pyhä Maradona ja maailman paras pizza

 (Tämä on jatko-osa kirjoitukselle Sorrentosta)

Jos Sorrento on pittoreski pikkukaupunki, Napoli on kaikkea muuta. Se on rosoinen miljoonakaupunki, jossa Goethen mukaan ”kaikki elävät huumaavassa välinpitämättömyydessä”. Olimme kaupungissa vain kaksi yötä, joten emme edes kuvitelleet saavamme siitä kovinkaan syvällistä kuvaa. Valitsimme siis kaksi keskeistä tavoitetta: nähdä Maradona-muraalit ja syödä maailman parasta pizzaa. Lisäksi minulle selvisi, että kaupungissa on ihka aito ja alkuperäinen Banksyn muraali, ja superfanina tietenkin otin myös sen pyhiinvaelluskohteeksi.

Mitä Maradona-muraaleihin tulee, hyvin pian kävi hyvin selväksi, että niiden näkeminen ei pelkästään ole helppoa, vaan niiltä ei voi kaupungissa välttyä. Suurin henkilöpalvonnan keskus on espanjalainen kaupunginosa, jossa Pyhän Diegon kuva on joka ainoassa seinässä ja joka ainoan kaupan valikoimasta suurin osa on Napolin tai Argentiinan pelipaitoja Maradonan nimellä. Toki Maradonan naama komeilee myös esim. sukissa, avaimenperissä, shottilaseissa ja jopa energiajuomatölkeissä. Kukkulan laella, kokonaisen kerrostalon seinän korkuisen muraalin vieressä, on myös pieni Maradona-museo. Melko uskomatonta, että ulkomaalainen urheilija voi nousta niin kiistattomaksi kansallissankariksi yhdessä kaupungissa! 

Kävi myös ilmeiseksi, että Maradona ei suinkaan ole ainoa muraaliaihe kaupungissa. Napolilaiset selvästikin rakastavat katutaidetta. Vanhan kaupungin liepeillä, missä enimmäkseen liikuimme, jotakuinkin joka ainoaa seinää koristi jonkinlainen maalaus. Oli joukossa toki ihan rehellisiä töherryksiäkin, mutta ainakin minun esteettistä silmääni kaupungin yleisilme miellytti kovasti. Siinä oli jotain sellaista sielukasta rappioromantiikkaa, mitä en ole missään muualla nähnyt. Ja tokihan me sen Banksy-muraalinkin löysimme. Teos ei ollut aiheeltaan erityisen puhutteleva, mutta oli se silti hieno kohtaaminen.

Tuumasimme, että tukahduttavan kuumassa kaupungissa voisi olla hyvä idea pistäytyä välillä maan alla. Varasimme siis Napoli Sotterranea -kierroksen eli tutustuimme kaupungin alla kulkeviin Rooman valtakunnan aikaisiin akvedukti- ja kulkuverkostoihin, joita sittemmin sotien aikaan käytettiin myös pakopaikkoina ja asejemmoina. Kierros ei ollut mitenkään tajunnanräjäyttävä, mutta olihan se mielenkiintoisen konkreettinen esimerkki siitä, miten historia koostuu kerroksista. Napolia kutsutaankin osuvasti ”lasagnekaupungiksi”.

No entä se maailman paras pizza sitten? Kyllä olen valmis tämän reissun perusteella liittymään siihen koulukuntaan, jonka mukaan nimenomaan napolilainen pizza päihittää kaikki muut.  Kaikki matkan aikana syömämme pizzat olivat ihan erityisen mehukkaita ja maukkaita. Samoin joka ikinen saamamme pasta oli täydellisen al dente, eikä juustossa säästelty missään ruokalajissa. Erikoismaininnan ansaitsee myös prosciutto, joka oli mehevyydessään ja maukkaudessaan valovuosien päässä niistä kuivista suolapaperisiivuista, joita Suomessa ilmakuivattuna kinkkuna myydään. Minä otin missiokseni kokeilla myös paikallista risottoa. Sitä pitikin metsästää ihan viimeiseen ruokailuumme asti, sillä useimmissa paikoissa ainoa risottovaihtoehto oli höystetty merenelävillä, joille minä olen allerginen. Mutta se juuri ennen kotimatkaa syömäni munakoisorisotto olikin sitten kaiken odotuksen arvoinen – niiiiin onnelliseksi tekevää ruokaa!

Kaiken kaikkiaan Napoli on minusta valtavan kiehtova kaupunki rähjäisine kujineen ja loputtomine muraaleineen. Silti lopulta tuntui siltä, että pari päivää oli ihan riittävä aika sielläkin. Vyötärönseutu ainakin kiittää siitä, ettei pasta-pizza-gelato-valkoviini-dieettiä kestänyt yhtään kauempaa – jo parin viikon jälkeen olisi varmaan pitänyt uusia koko matkagarderobi! Tosin sekin olisi onnistunut ongelmitta, sillä Napolista löytää kyllä runsain mitoin muitakin vaatteita ja asusteita kuin Maradona-paitoja. Ja hintatasokin niin ruoassa ja juomassa kuin muissakin tuotteissa on Napolissa selvästi edullisempi kuin Amalfin rannikolla.

Voin suositella Napolinlahden rantoja kaupunkimaisen matkan kohteeksi erityisesti hyvän italialaisen ruoan ystäville. Suurten korkeuserojen vuoksi seutu ei kuitenkaan ihan ihanteellisesti sovellu heikkojalkaisille. Reisilihaksia vaaditaan myös luonnollisten tarpeiden äärellä: julkisten tilojen, siis hyvienkään ravintoloiden, vessoissa ei nimittäin ole istuinrenkaita, mikä minun kaltaisilleni kermaperseille ennakkovaroituksena mainittakoon. Lisäksi minun kaltaisteni introverttien ja/tai tungoskammoisten voisi olla järkevintä suunnata seudulle keväällä tai syksyllä, sillä keskikesän turistimassat saattavat jossain määrin verottaa lomafiilistä. Samasta syystä kaikki mahdolliset aktiviteetit kannattaa varata hyvissä ajoin etukäteen. Mutta hyvin varautuneena ja oikein asennoituneena reissusta nauttii kyllä varmasti – ainakin minä nautin!

Malediiveilla – toisessa todellisuudessa

Tänä vuonna oli miähen vuoro täyttää pyöreitä, ja myös hän halusi juhlistaa tätä tosiseikkaa Eeppisellä Matkalla. Kohteeksi valitsimme Malediivit, koska se on ollut toivelistallamme jo jonkin aikaa ja juuri näin juhlapäivän aikaan siellä sattuu olemaan paras sesonki meneillään.

Kuten useimmat varmaan tietävätkin, Malediivit on lukuisista piskuisista atolleista koostuva valtio Intian valtameressä päiväntasaajan tietämillä. Se on maailman lättänin valtio: atolliryhmän korkein huippu kohoaa huikeaan 2,4 metrin korkeuteen, ja tämäkin korkeus vain laskee koko ajan, kun nouseva meren pinta pikku hiljaa syö valtiota allensa. Malediivit on siis tuleva Atlantis – kannattaa reissata sinne, kun vielä ehtii!

Loma Malediiveilla tarkoittaa käytännössä oleskelua resort-hotellissa, joista useimmat levittäytyvät kokonaisen atollisaaren alueelle. Resortit ovat viehättäviä, useimmat sangen ylellisiäkin – mutta niin on syytä ollakin, sillä käytännössä lomailijat ovat niissä jumissa koko lomansa ajan. Useimmilla atolleilla ei ole lainkaan paikallisasutusta, ravintoloita, nähtävyyksiä, kauppoja tai mitään muitakaan virikkeitä, eikä niiltä pääse poiskaan kuin hotellin järjestämällä kuljetuksella (tai no, uimalla, mutta en ehkä suosittelisi sitä vaihtoehtoa, sillä avomerellä on aika kova virtaus). 

Tämä kertomukseni perustuu meidän valitsemaamme hotelliin nimeltä Villa Nautica, mutta uskoisin, että jotakuinkin kaikki resortit ovat aika lailla vastaavia

Resort-lomathan tuppaavat olemaan aika samankaltaisia, oltiinpa sitten Kanarialla, Karibialla tai Afrikassa. Se, mikä Malediivien-loman ennen kaikkea erottaa muista, on huikea meriluonto. Merivesi on niin kirkasta, ettei sitä pysty mitenkään tajuamaan ennen kuin omin silmin näkee. Snorklaajille ja sukeltajille avautuu uskomaton ihmemaa pinnan alla, mutta jopa kuivalta maalta käsin pääsee ihmettelemään aivan mahtavia olentoja. Ihan vain omalta tuvalta aamiaiselle kävellessä pystyi bongaamaan haita, rauskuja, merimakkaroita, neulakaloja, koralliahvenia ja papukaijakaloja. Noinniinku humanistin lajitunnistustaidoilla äkkiseltään havainnoituna.

Ja rantahiekka on valkoisinta, mitä olen ikinä nähnyt! Sitä pitkin kelpaa turistin tassutella, sillä se on niin vaaleaa, ettei se edes kuumene päivän paahteessa. Biitsikävelystä teki erityisen nautinnollista myös se, että ranta oli yllättävänkin autio. Koska useimmilla hotellin asukkailla on pääsy mereen omasta huoneestaan käsin (niin meilläkin oli), rannalla ei ollut grillautuvia turisteja – eikä varsinkaan mitään väkisinmyyjiä. Yksinhän ei silti tarvinnut kävellä: eräälläkin biitsikävelyllämme havaitsimme ensin valtavan rauskun ja hetken kuluttua ison riuttahain ihan parin metrin päässä rantavedessä. Siinä ne lilluivat, ihan muina rauskuina ja muina haina, ja me puolestamme ihan muina turisteina kahlasimme siinä vieressä niitä ihastelemassa. Se oli jotenkin tosi koskettava hetki! Tajusin erityisen konkreettisesti, että me olimme siellä niiden mahtavien eläinten vieraina – ei niiltä tosin ole kysytty, haluavatko ne meidät sinne, mutta joka tapauksessa ne ovat oppineet meitä sietämään.

Voi kunpa ihmiskunta yleisesti ottaen oppisi arvostamaan puhdasta luontoa ja elämään kaikenlaisten elämänmuotojen kanssa rinnan niitä tuhoamatta! Voi kunpa jokaisella olisi tilaisuus nähdä jossain niin kristallinkirkasta vettä ja ymmärtää, että sellainen on mahdollista – tuskin kukaan sen jälkeen voisi olla tavoittelematta samaa joka paikassa! Voi kunpa kehittyvissä maissa tajuttaisiin jätehuollon tärkeys, merenkulussa pidettäisiin säännöistä kiinni ja turismi taltutettaisiin kestävälle tasolle! 
(Joo, tiedetään, on herttaisen tekopyhää saarnata ympäristöarvoista, kun on juuri lentänyt turistina puolen maailman ympäri sitä kristallinkirkasta vettä ihastelemaan. Mutta ehkä tässä silti olisi jonkinlainen pointti ymmärrettävänä?) 

Koska loma Malediiveilla siis on väistämättä resort-loma, kannattaa varausvaiheessa selvittää tarkasti, millaisia all inclusive -paketteja on tarjolla, ja miettiä, mikä niistä on itselle sopivin. Me päätimme nyt kerran elämässä suuren merkkipäivän kunniaksi repäistä ihan kunnolla ja ottaa kaiken mahdollisen kattavan infinity-paketin. Sen turvin söimme lähes kaikki ateriamme á la carte -ravintoloissa ja nautimme rajoittamattomasta samppanjatarjoilusta. Kaikki nauttimamme ruoka – myös buffeteissa – oli erittäin hyvää ja tasokasta, ja myös juomat olivat laadukkaita ja arvokkaasti tarjoiltuja (eivät sellaisia vedellä jatkettuja, muovimukiin lorautettuja epämääräisyyksiä, joita all inclusiveissa yleensä olemme tottuneet näkemään). Sen gourmet-tykityksen jälkeen jäi vähän sellainen fiilis, että seuraavan kerran tarvitsee syödä ehkä juhannuksena. 

Pakettiin kuului myös laaja valikoima retkiä ja muita aktiviteetteja. Minä nautin melomisesta, ja miäs pääsi pärrämään vesiskootterilla. Retket sen sijaan olivat enimmäkseen melko mitäänsanomattomia. Delfiiniretkellä näimme yhden aalloissa vilahtavan pyrstön, kalastusretkellä saimme pari pientä sinttiä. Haisnorklausretki peruuntui kokonaan liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Kilpikonnasnorklaus sentään toteutui, ja se oli ihan positiivinen kokemus. Minulle se merkitsi suurta itseni ylittämistä, sillä tukehtumiskammoisena klaustrofoobikkona ahdistun melko lailla siitä, että hengitystieni tukitaan snorkkelimaskilla ja sen jälkeen vielä joudun painamaan pääni veteen, jolloin ympäristön äänetkin häipyvät pois. Halusin kuitenkin miähen mieliksi lähteä retkelle ja mennä myös veteen, vaikka paniikkikohtaus kolkuttelikin takaraivossa. Onnistuimmekin näkemään pari kilpikonnaa – minä itse asiassa jopa tuntemaan, sillä jouduin peräti kahdesti kilpikonnakolariin! Tietenkin olin tietoinen siitä, ettemme saa mennä liian lähelle kilppareita, saati sitten koskea niihin, enkä todellakaan pyrkinyt moiseen. Yritin vain pitää paniikin loitolla ja keskittyä iloitsemaan näkemästäni, mutta ne konnat nyt vain tulivat läpsimään minua evillään! Vähän vastaavalla tavallahan kävi pari vuotta sitten Havaijilla. Minulla ilmeisesti on jonkinlainen kolmannen asteen yhteys kilpikonniin – mitähän sekin sitten minusta kertoo…

Kalastusretken parasta antia oli auringonlasku merellä.

Lisäksi pakettiin kuului tunnin mittainen hemmotteluhieronta joka päivä. Kokeilin tavallista kokovartalohierontaa, rentouttavaa lymfahierontaa, kasvohierontaa ja jalkahierontaa. Oli kieltämättä sangen miellyttävää makoilla siinä taitavan ammattilaisen käsittelyssä rauhoittavan musiikin soidessa taustalla. Kilpikonnaretkellä pääsin pahemman kerran palamaan auringossa, ja sen todettuaan hieroja levittikin iholleni ihanaa viilentävää aloe vera -voidetta, joka varmasti edes vähän lievensi tilannetta. Arvostin tätä elettä suuresti!

Loman tärkein aktiviteetti oli kuitenkin rentoutuminen. Meillä oli oma yhteyshenkilö, joka hoiti kaikki retki-, ravintola- ym. varaukset, joten meidän ei tarvinnut vaivata edes päätämme millään. Suurimman osan ajasta minä makoilin terassilla kirjaa lukien ja miäs snorkkeloi haiden seassa. Syömistä varten piti vaivautua laittamaan jotain vaatetta päälle, mutta luottokortit saivat maata kassakaapissa koko loman ajan. Edes puhelinverkko ei toiminut kunnolla, joten mitään kiireellisiä bisneksiä ei edes olisi voinut hoitaa, vaikka olisi halunnutkin. Netti kuitenkin toimi, joten ihan pimennossa ulkomaailmalta emme sentään olleet. Kun kotimatkalla näin lentokentällä autoja, tajusin hätkähtäen, etten ollut viikkoon muistanut sellaistenkaan kapistusten olemassa oloa lainkaan – ei niitä atollilla ole.

Kaiken kaikkiaan loma ei ollut pelkästään irtiotto arjesta – se oli kuin kvanttiloikka kokonaan toiseen todellisuuteen. Elämään, jossa polttavimpia kysymyksiä ovat, ottaisiko sitä Bollinger- vai Nicolas-samppanjaa, kun Veuve Clicquot on päässyt loppumaan, tai haluaisiko päähierontaan kookos- vai inkivääriöljyä. Elämään, jossa normaali torstailounas on hummeria ja kaviaaria ja suurin harmituksen aihe se, ettei omalta terassilta pääse pulahtamaan mereen, koska rappuselle on parkkeerannut rausku. Onhan niitä sellaisiakin ihmisiä, joille tuon kaltainen elämä on todellisuutta, mutta me emme todellakaan ole sellaisia ihmisiä – enkä koe moista mitenkään tavoittelemisen arvoiseksikaan. Ei siksi, ettenkö olisi nauttinut joka hetkestä, mutta kyllä viikko riitti hyvin. Todellisessa elämässä tärkeitä ja arvokkaita ovat ihan muut asiat, sellaiset joita ei mikään rahalla saatava palvelupaketti kata!

Häkellyttävän hyvä vuosi

Vuosi 2025 oli minulle suotuisa. Niin suotuisa, että jotenkin arastuttaa edes kirjoittaa siitä. Kuulostan kuitenkin omahyväiseltä, etuoikeutettua hyväosaista asemaani korostavalta leuhkijalta. Epäsuomalaiselta nyt vähintään. 

Mutta kun nyt vain on niin, että minulla oli ihan huippuhyvä vuosi, sekä työrintamalla että yksityiselämässä. Vuoteen mahtui paljon ihania matkoja, pieniä ja suuria onnistumisia sekä runsain mitoin hyvää arkea ja vain erittäin vähän huolta, murhetta ja ahdistusta. 

Minähän en tee uudenvuodenlupauksia tai -päätöksiä, koska en halua joutua soimaamaan itseäni niiden rikkomisesta. Sen sijaan mietin vuosille teemoja. (Joo, tiedän, käytännössä sama asia, mutta viestinnän ammattilaisena osaan manipuloida itseänikin sanavalinnoilla.) Viime vuodelle valitsin kaksi keskeistä teemaa: Ensinnäkin halusin katsoa vähemmän turhaa tyhmää TV-hömppää ja sen sijaan lukea enemmän kirjoja. Ja näin myös tein. Innostuin lukemaan esimerkiksi Seitsemän sisarta -sarjaa, johon olen kovasti mieltynyt. Toinen teema-ajatukseni oli kohentaa ranskan kielen taitoani opiskeluaikoina käytyjen peruskurssien jäljiltä, ja aloinkin treenata kieltä Duolingossa. Perisuomalaisen vaatimattomaan tapaan valitsin kylläkin aivan liian matalan aloitustason ja meinasin toden teolla turhautua jauhamaan kuukausi toisensa jälkeen, että olen kissa ja syön pizzaa, mutta siitä huolimatta jokapäiväinen putki on jatkunut katkeamattomana koko vuoden. 

Etukäteen valitsemieni teemojen lisäksi tulin vuoden aikana ottaneeksi käyttöön kaksi muutakin "projektia". On ollut pakko alistua tosiasioiden edessä ja todeta, että iän karttuessa on ihan pakko vähän miettiä, mitä sitä kitusiinsa tukkii, ellei halua uusia koko vaatevarastoaan säännöllisin väliajoin isompiin kokoihin. Päätin siis hieman vähentää hiilihydraatteja ruokavaliostani (kokonaan en niistä luovu – sitä ketokarppi-uskontoa on ihan yhtä turha tyrkyttää minulle kuin mitään muitakaan uskontoja) ja kuulostella vielä entistäkin tarkemmin, milloin välipalalle on oikeasti energiavajeen aiheuttama tarve ja milloin kyse on vain ajankuluksi tai tavan vuoksi syömisestä. Lisäksi olen yrittänyt pakottaa itseni juomaan enemmän nesteitä. Olen surullisen kuuluisa siitä, että tavallisen vesilasillisenkin juominen on minulle pitkä ja piinallinen prosessi, mutta olen urheasti käynyt niitä "nainen vastaan vichy" -taisteluja päivittäin. Ja näillä pienillä elämäntapamuutoksilla on totta tosiaan ollut ihan näkyvä vaikutus elämänlaatuuni! 

Elämänlaadusta puheen ollen, se otti huiman harppauksen parempaan suuntaan, kun tulin puolittain sattumalta liittyneeksi kuoroon. On ollut aivan ihanaa pitkästä aikaa laulaa muutenkin kuin yksin autossa! Haastavien stemmojen opettelu on tosin koetellut olematonta sietokykyäni sen suhteen, että kaikkea ei voi osata heti, mutta onhan se myös erinomaista aivojumppaa. Tekee hyvää vielä tässäkin iässä venytellä osaamisensa rajoja! 

Ja osaamisesta päästäänkin niihin suurimpiin onnistumisiin. Ne sijoittuvat työrintamalle. Olin pohjattoman onnellinen, kun sain kevätlukukauden ajaksi hypätä taas opettajan rooliin ja sain vieläpä opetettavakseni erityisen mieluisia kursseja. Jotenkin sain siitä ihan uutta virtaa myös väitöskirjatyöhöni. Se väitöskirjahan on kivireki, jota olen raahannut perässäni jo lähes kymmenen vuotta ja aika lailla inhonnut joka ainoaa askelta tällä matkalla. Mutta niin vain nyt on jotenkin kummasti päädytty sellaiseen tilanteeseen, että juuri ennen joulua lähetin ihan kokonaisen käsikirjoitusversion ohjaajilleni luettavaksi!!! Toki tässä on vielä pitkä matka rämmittävänä, ennen kuin se siitä ihan oikeasti väitöskirjaksi muuttuu, mutta olen nyt ainakin yhden ison etapin selvittänyt. Tästä hyvästä tunnen kuplivaa riemua ja, kyllä, ylpeyttäkin. Valmistui se Iisakin kirkkokin lopulta, ehkä minustakin tosiaan tulee tohtori! 

Niin, vuosi oli onnellinen. Minä olen onnellinen. Mitä nyt vähän huolestuttaa, että onko tästä nyt muuta suuntaa kuin alaspäin, tuleeko se karma nyt ottamaan omansa? Ja tulevalle vuodelle on tosi vaikea keksiä enää mitään uutta elämänlaadun kohotusprojektia, kun se laatu tuntuisi jo olevan aika lailla tapissaan. 

Että on tässä minullakin ongelmia! 

Iloinen, inklusiivinen Lontoo

Miäheni on suuri amerikkalaisen jalkapallon ystävä. Kun NFL:n Euroopan-otteluiden liput tulivat myyntiin helatorstaina, miäs tuumasi, että miksemme yrittäisi päästä johonkin peliin. Heti kun myyntisivut avautuivat, liityimme jonoon. Olimme suunnilleen sijalla 60 000, joten emme varsinaisesti hengitystä pidätellen odottaneet matkaan lähtöä. Mutta koska oli passelisti arkipyhä ja miähellä oli aikaa kytätä ja päivittää sitä myyntisivua, jotenkin siinä pääsi käymään niin, että illansuussa meillä oli kuin olikin plakkarissa liput Lontoossa pelattavaan NFL-otteluun!

Eipä sitten muuta kuin viikonloppumatkaa suunnittelemaan. Pitkän pähkäilyn jälkeen valitsimme majapaikaksemme hotellin nimeltä Zedwell. Sillä on jännä konsepti: se on vähän kuin hotellimaailman vastine halpalentoyhtiölle. Huoneissa – joita ei edes kutsuta nimellä room, 'huone', vaan cocoon, 'kotilo' – on sänky, pieni taso matkalaukulle, wc ja suihku. Ei mitään muuta. Ei ylimääräisiä tilpehöörejä, ei ylimääräisiä palveluja (ilman lisämaksua). Tämän toimintamallin ansiosta hotelli pystyy tarjoamaan kohtuuhintaista majoitusta yllättävän tyylikkäissä tiloissa huikealla sijainnilla keskellä Piccadilly Circusia. Voin suositella, ainakin lyhyemmälle reissulle (pidemmän päälle saattaisi kaivata huoneessa vähän liikuskelutilaa)!

Miäs halusi ehdottomasti nähdä myös eurooppalaisen jalkapallon ottelun. Myöskään Valioliigan peleihin ei lippuja saa ihan tuosta noin vain, mutta joltisenkin taistelun jälkeen miäs onnistui saamaan paikat Arsenal – West Ham -peliin. Ja koska ohjelmassa oli kaksi urheilutapahtumaa, minä vaadin vastapainoksi kahta kulttuuritapahtumaa. Niinpä varasimme liput Leijonakuningas-musikaaliin ja päätimme mennä yhtenä päivänä Tate Moderniin.  

Luvassa oli siis pikemminkin laakalentoa kuin lepolomaa. Senkin kannalta oli erinomainen päätös majoittua hotellissa, joka sijaitsee erinomaisten metroyhteyksien äärellä, ravintoloiden ympäröimänä ja kävelyetäisyydellä tärkeimmistä maamerkeistä. Lontoo on valtava kaupunki, ja matkaohjelmaa suunnitellessa kannattaa huomioida siirtymät. Iso osa matkasta menee auttamatta maan alla.

Myös Chinatown mahtavine ravintoloineen oli aivan nurkan takana.

Ensimmäinen aikataulutettu ohjelmanumeromme oli Leijonakuningas-musikaali heti tulopäivämme perjantain iltana. Sitä esitetään Lyceum-teatterissa, joka on Covent Gardenin alueella, kohtuullisen kävelymatkan päässä hotelliltamme.  Piccadilly Circusin ja Covent Gardenin välinen alue on täynnänsä erilaisia teattereita, joista kukin esittää tiettyä klassikkomusikaalia. Monet musikaalit ovat olleet ohjelmistossa vuosikymmeniä, Leijonakuningaskin viime vuosisadalta asti! 

Odotin teatterielämystä innolla. Halusin mennä paikalle hyvissä ajoin, jotta ehtisimme nautiskella lasilliset kuohuvaa ja ihastella ilmapiiriä. Tältä osin teatteri kuitenkin tuotti suuren pettymyksen: rakennus on kyllä pramea, mutta palvelut ovat samaa tasoa kuin suomalaisessa jäähallissa! Kuohuviini piti kiikuttaa muovimukissaan katsomopaikalle, koska aulassa ei ollut yhtään pöytää tai tuolia. Ja se muovimuki kourassa piti keplotella vielä takkikin pois päältä, sillä minkäänlaista narikkaakaan ei ollut. Ja minua kun oli mietityttänyt, oliko neulemekkoni liian arkinen vaatevalinta – paikalla oli väkeä suunnilleen pyjamahousuissa! 

Itse teatteriesitys täytti kyllä odotukset. Pidin erityisesti kuoro-osuuksista ja tansseista – en lakkaa ihastelemasta sitä, mitä kaikkea ihmiskeholla pystyykään ilmaisemaan! Solisteista suosikkini oli Rafikin hahmo, joka musikaaliversiossa on nainen. He lives in you -laulu kosketti ja liikutti, nosti oman isän mieleeni ja kyyneleet silmiini. Se on kuitenkin todettava, että lavastuksesta ja puvustuksesta en oikein pitänyt. Ymmärrän kyllä idean: kun täysin realistista on mahdotonta tehdä, vedetään sitten kunnolla överiksi, käytetään tökeröitä tikkuhahmoja ja ihmisten kantamia nukkeja, jätetään vaijerit huoletta näkyviin jne., mutta minuun se ei ihan uponnut. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen!

Kuva loppukumarruksista; itse esityksen kuvaaminen oli tietenkin ehdottomasti kielletty.

Jostain syystä ensimmäisenä yönä nukutti huonosti, ja sen ynnä aikaeron ansiosta olimme lauantaiaamuna jo kahdeksan pintaan läheisessä tanskalaiskahvilassa aamukahvia särpimässä. Ehdimme siis hyvin katsastaa Trafalgar Squaren ja Big Benin jo ennen Tate Modernin avautumista.

Trafalgar Squarella huomasin, että jalankulkijoiden liikennevaloissa se perinteinen mieshahmo oli korvattu erilaisilla monimuotoisuuteen viittaavilla symboleilla. Myöhemmin selvitin, että kyseessä on erillinen Pride-kampanja, joka on käsittääkseni jäämässä pysyväksi. Minusta tilanteessa oli hauskaa kontrastia: siinä missä liikennevalon merkkinä on kaksi käsikkäin kirmaavaa naista, vieressä pönöttää lordi Nelson huomattavan fallisen pylväänsä nokassa, ja onhan se Big Benkin aika maskuliininen rakennelma. 

Niin ne ajat muuttuvat, mutta onneksi vanha ja uusi mahtuvat sulassa sovussa samaan katukuvaan. Tämä puhutteli kyökkifilosofia minussa siinä määrin, että pukkasi omasta mielestäni aika hienoa aforismia: historia koostuu kerroksista – ja niistä jokaista tarvitaan kannattelemaan nykyhetkeä!

Tate Modernin perusnäyttelyihin on ilmainen pääsy, ja lisäksi tarjolla on vaihtuvia näyttelyitä erillistä maksua vastaan. Me tyydyimme niihin perusnäyttelyihin, vaikka nigerialainen nykytaide olisi minua kyllä kiinnostellutkin. Siitä päätellen, miten totaalisesti sipissä jalat olivat jo tuonkin kierroksen jälkeen, ratkaisu oli viisas. Huomioni kiinnittyi salien ovilla näkyviin tiedotteisiin: "Seuraavassa salissa on viitteitä alastomuuteen / seksiin / väkivaltaan / tms., henkilökunta voi neuvoa vaihtoehtoisen reitin, jos et halua mennä sinne." Museossa oli myös erillinen hiljainen huone, johon neuroepätyypilliset saivat vetäytyä pakoon hälinältä. Arvokkaita inklusiivisuustekoja! (Sivumennen sanoen olisin itsekin kaivannut sellaista hiljaista huonetta aina välillä milloin missäkin, sillä Lontoo on todellakin kuhiseva metropoli, jossa hälyä ja melua riittää.)

Taideinstallaatiossa on kuolleita kasveja arkeologisten luulöytöjen tapaan aseteltuina. Mutta aika usein sitä hienointa taideteosta kehystääkin ikkuna...

Nähtävyyksien ja museon kiertelyn jälkeen iltapäivän sai sentään istua jalkapallopelissä. Arsenalin kotistadion Emirates Stadium on uusi ja hieno, ja peli oli laadukasta. Ja inklusiivisuusteot jatkuivat: naisten vessassa oli tarjolla ilmaisia tamponeja ja kuukautissuojia saatteella "mielestämme kenenkään ei pitäisi joutua maksamaan näistä". Aika hieno ele sangen miesvaltaisessa jalkapallomaailmassa! 

Sunnuntaina puolestaan suuntasimme siihen "jalka"pallopeliin pian aamiaisen jälkeen – ja hyvä niin. Vaikka olimme paikalla monta tuntia ennen pelin alkua, NFL-paitaiset ihmiset täyttivät jo koko parin kilometrin reitin metroasemalta stadionille. Taapersimme virran mukana, ja matkan varrella ehdimme panna merkille, että Tottenham, jossa peli pelattiin, on yleisilmeeltään aivan toisenlaista seutua kuin Arsenalin stadionia ympäröivä Hollowayn kaupunginosa. Ehkä se paljon puhuttu yhteiskuntaluokkien ero oli tässä nähtävillä. Pelitapahtumassa hienot inklusiivisuusteot jatkuivat: alku- ja välispiikit (joita amerikkalaisessa jalkapallossa riittää näin suomalaiseen makuun enemmän kuin olisi väliksi) sekä kansallislaulut tulkattiin viittomakielelle niin, että tulkki näkyi isolla screenillä yhtä suurena kuin puhuja/laulaja. Tästä voisi hyvin ottaa Suomessakin mallia! Itse peliä oli mielenkiintoista seurata, vaikka se ei erityisen korkeatasoista ollutkaan. 

Minnesota Vikings voitti Cleveland Brownsin viime hetken touchdownilla 21 - 17.

Maanantaina ehdimme vielä shoppailla hieman tuliaisia ennen kotimatkalle lähtöä. Ostimme itsellemme matkamuistoksi sateenvarjot – arvelimme, että niiden valmistuksessa briteillä ainakin on vahvaa, empiriaan perustuvaa tietotaitoa. Sopii syksyn tulla!

Viikonloppu oli hektinen mutta kuitenkin virkistävä. Lontoo on todella hieno kaupunki, jossa riittää niin historian kuin yhteiskunnankin kerroksia selattaviksi. Minä ainakin sain kunnon tuuletuksen pinttyneille kuvitelmilleni Britanniasta konservatiivisuuden ja vanhan maailman hengen tyyssijana – ainakin Lontoossa vallitsee todella raikas, inklusiivinen ilmapiiri! Ja nähtäväähän siellä riittäisi vaikka vuoden jokaiselle viikonlopulle. Lähtisin mielelläni uudestaan koska vain!