torstai 27. huhtikuuta 2017

Onnellisuuspelleilyä

Naistenlehdessä oli juttua uskaltamisesta: Uskallatko repäistä? Kadehditko niitä, jotka uskaltavat? Joskus repäisemättä jättäminenkin on rohkeutta. Juttu oli hyvin tehty ja mielenkiintoinen, mutta se sai minut tuntemaan itseni ehkä hieman erilaiseksi nuoreksi ihmiseksi. Olenko jotenkin kummallinen, kun minkään sortin repäisyt, äkkikäännökset ja yllätysvedot eivät kiinnosta minua yhtään?!?

Ei minulla ole minkäänlaista tarvetta tehdä suuria muutoksia elämässäni tai kokeilla mitään suurta ja ihmeellistä uutta. Tavallinen, ihana arki maustettuna pienillä irtiotoilla riittää minulle mainiosti. Eikä pelkästään riitä vaan on juuri sitä mitä haluan.

Jossain toisessa jutussa, se taisi olla TV:n puolella, esitettiin mielenkiintoinen kysymys: Nyt kun tiedät elämästäsi sen mitä tiedät, mitä sanoisit teini-ikäiselle itsellesi neuvoksi ja opastukseksi elon tielle? Tiesin heti, mitä sanoisin: "Vaikka et nyt sitä uskokaan, niin kyllä sinä voit saada hyvän elämän, juuri sellaisen kuin haluat, voit saavuttaa oikeastaan kaiken mitä toivot, vaikka et olekaan kaunis! Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, loppujen lopuksi ihmisen elämässä ratkaisevia ovat ihan muut ominaisuudet kuin ulkonäkö."

Ammatillista onnistumistani en ole koskaan liiemmin epäillytkään. Tiedän - ja tiesin jo nuorena - olevani harvinaisen onnekas, koska lahjakkuusprofiilini on niin kovin selkeä: on aivan ilmiselvää, mikä on minun juttuni tässä elämässä ja mikä taas ei. Minun ei koskaan ole tarvinnut etsiä itseäni, seisoskella tienristeyksissä ihmettelemässä, mihin suuntaan lähtisin. Ja erityisen onnekas olen siksi, että lahjakkuuteni on myös riittänyt viemään minua eteenpäin sillä käytännössä ainoalla tiellä, jota olen koskaan osannut itselleni kuvitella. No, ihan häviävän pienen hetken lukion loppupuolella leikittelin ajatuksella, kokeilisinko sittenkin musiikillisia siipiäni esimerkiksi pop-jazz-konservatoriossa, mutta aika pian tulin siihen tulokseen, ettei se olisi luonteenlaadulleni sopiva valinta. Enkä sitä paitsi ollut ollenkaan varma, olisivatko lahjani edes riittäneet siihen (ja nykytiedon valossa olen itse asiassa melko varma, että eivät olisi). Ja jos jokin on minulle ollut pienestä pitäen selvää niin se, että mihinkään sellaiseen en edes ryhdy, missä en usko pärjääväni vähintäänkin erinomaisesti. Luonnevikansa piirteensä kullakin.

Mutta yleensähän ne ihmisen varsinaiset haaveet kohdistuvatkin nimenomaan sellaisiin asioihin, joiden saavuttaminen ei ole ollenkaan varmaa, ei välttämättä edes todennäköistä. Eiväthän ne muuten olisikaan haaveita. Ja nuoren minun suurin, sangen saavuttamattomalta tuntuva haave oli oma pikkuinen perhe. Edes yksi ihminen, joka suostuisi jakamaan elämänsä kanssani, rakastaisi minua juuri tällaisena kuin olen. Tämän näköisenä ja tämän luonteisena. Nuorena varsinkin oletin ihmissuhteiden kariutuvan nimenomaan ulkonäkööni, mutta nyt vanhempana viisaampana olen alkanut epäillä, että ehkäpä tällä teräväsärmäisellä, äkkipäisellä ja armottoman ylitsepursuavalla luonteelaadullani on ollut paljonkin osuutta asiaan.

Ja niin vain tuokin hullu, saavuttamattomalta tuntunut haave on käynyt toteen. Maailmassa on kuin onkin yksi ihminen, joka sietää, kestää, todennäköisesti tosiaan rakastaa minua kaikkine särmineni. Minulla on ihana pieni perhe. Lisäksi minulla on  peräti kaksi ihanaa työtä, joista saan onnistumisen elämyksiä ja arvostuksen tunnetta. Minulla on kivoja kavereita ja hyviä harrastuksia. Olen paitsi täysin terve myös fyysisesti todella hyvässä kunnossa.

Juuri tässä eräänä iltana jumpasta kotiin ajellessani oikein pysähdyin rekisteröimään tämän ajatuksen: Minä olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan! Elämäni juuri tällaisena on minusta niin ihanaa, että en raaskisi iltaisin käydä nukkumaan! Kun jaoin tämän mietteen miähen kanssa, hän totesi jälkimmäiseen kohtaan viitaten, että no se ei kyllä näy päälle - minulla tosiaan on vahva taipumus nukahtaa iltasella telkkarin ääreen sohvannurkkaan. Niin, tuolla miähellä on ehkä vähän kieroutunut naismaku mutta ainakin hänellä on terävä huumorintaju!

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tuikitavallinen keskiviikko

Marikan kinttupoluilta nappasin kivan idean, jonka suuntaista postausta olin itsekin jo suunnitellut: kertomus yhdestä päivästä Ihan Tavallista Arkea meidän perheessä. Koska tänään on ollut hieman poikkeuksellinen päivä (miäs kipeänä sängynpohjalla, minulla opetusvapaa ja sen kunniaksi kampaamokäynti), valitsen eilisen keskiviikon. Jotakuinkin näin se meni:

Miähen kännykkä herättää klo 7.10. Miäs alkaa haalia vaatteita ylleen, minä rapsutan koiraa. Tämä on tärkeää: jokaisen aamun kuuluu ehdottomasti alkaa corgin kosketuksella, koska päivä, joka alkaa jollain niin pehmeällä, ei voi olla läpeensä huono. Miäs lähtee viemään koiraa lenkille, minä vetkuttelen vaakatasossa siiheksi, että he ovat ulko-ovella. Perustelen tätä sillä, että jos minäkin lähtisin saman tien käpystelemään pitkin kämppää, koira hämmentyisi eikä tietäisi, kumpaa seurata, ja sitten miästä harmittaisi, jos ei pääsisi reippaasti lenkille ja asioissa eteenpäin. Kyllä minä oikeasti tiedän, että ihan varmasti se koira lähtisi lenkille ihan yhtä innokkaasti riippumatta siitä, missä asennossa minä olen, mutta pidän silti sinnikkäästi kiinni tekosyystäni teoriastani.

Kun miäs ja koira poistuvat ovesta, pingerrän jaloilleni ja käyn nappaamassa pojan huoneeseen valot mennessäni vessaan. Puen päälleni, laitan kahvia tulemaan ja teen perheelle voileivät. Ei minulla mitään pakottavaa tarvetta ole perheenjäseniä piloille hemmotella, mutta passaan siksi, että haluan syödä aamiaiseni ja lukea aamulehteni rauhassa ilman, että ympärillä on pöydän täydeltä aamiaistarpeita ja niiden parissa pyöriskeleviä ihmisiä. Aamulla ei saa hötkyillä eikä höntyillä, ei ainakaan ennen kuin olen juonut kahvini.

Miähellä menee aamiaisen syömiseen vartti, pojalla kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen he suorittavat tarvittavat raikastautumistoimet ja lähtevät tahoilleen. Minä sen sijaan istun kaikessa rauhassa pöydän ääressä niin kauan, että saan kahvini juotua ja lehden luettua huolellisesti läpi. Kolmisen varttia siihen yleensä menee. Olen maailman hitain kahvinjuoja, tiedän, siksi minulla onkin termoskuppi.

Kaunistautumiseen en suhtaudu lainkaan samalla pieteetillä kuin aamiaiseen: hammaspesu, rillien pesu, deodorantti, suihkaus hajuvettä, meikkivoide, ripsiväri, tukan harjaus, vähän vahaa, suihkaus lakkaa. Viisi minuuttia ja valmis. Sitten sängyn petaus, eväät kassiin, avaimet taskuun, kassi kantoon ja menoksi.

Olen yliopistolla vähän ennen yhdeksää, opetukseni alkaa kymmeneltä. En ikimaailmassa suostuisi ottamaan kahdeksalta alkavia tunteja! Nyt ehdin mukavasti valmistautua ensimmäiseen tuntiin ja nauttia vielä kupillisen sitä etäisesti kahvinkaltaista nestemäistä tuotetta, jota kahvihuoneemme automaatti suoltaa.

Ensimmäinen kaksoistunti, sympaattisia opiskelijoita, jotka suoriutuvat harjoituksistaan tosi hyvin. Olen iloinen ja ylpeä heidän puolestaan. Puoli tuntia aikaa syödä evääksi ottamani salamipiiras. Olin toivonut ehtiväni ostaa seuraavalle ryhmälle karkkia kiitokseksi siitä, että joka ikinen oli palauttanut ensimmäisen harjoitustyönsä sovitussa ajassa - se on äärimmäisen harvinaista herkkua, yleensä joka ryhmässä aina vähintäänkin pari tyyppiä kokeilee ensimmäisen harjoitustyön osalta onneaan, palauttaa sen millon sattuu saattella "ohohups taisin vähän myöhästyä, sori siitä", ja sitten ihmettelee kun minä en vastaavasti korjaa ja palauta sitä sovittuna aikana - mutta en ehdi koukata kahvilan kautta ennen tunnin alkua. Ja olisihan se oikeastaan vähän asiatonta lahjoa opiskelijoita sellaisesta asiasta, jonka pitäisikin olla itsestäänselvyys. Ja sitä paitsi eikös lasten pitäisi kiikuttaa opettajalle omenia eikä päinvastoin? Joka tapauksessa kehun opiskelijoita vuolaasti. Heitä vain on jostain syystä  paikalla sen verran vähän, että katson turhaksi käydä seuraavaa tehtävää läpi niin tarkasti kuin olin suunnitellut (varsinkaan kun puolet paikallaolijoista kertoo tehneensä senkin tehtävän jo!), vaan päästän opiskelijat jo tekemään sitä tehtävää tai mitä ikinä he sitten haluavatkin tehdä ja itseni valmistautumaan seuraavaan tuntiin juoruilemaan kollegojen kanssa. Myös viimeisellä kaksoistunnilla opetettavana on ryhmällinen sympaattisia opiskelijoita, joiden puolesta saa olla iloinen ja ylpeä. Tämän myös kerron heille.

Onneksi viimeiselläkään tunnilla ei ole käsiteltäviä asioita ihan täyden ajan edestä, joten ehdin lähteä hieman ennen neljän ruuhkaa. Yliopiston parkkipaikalta on aivan helvetillistä yrittää kääntyä ruuhka-aikaan vasemmalle, mutta tällä kertaa pääsen sujuvasti solahtamaan liikenteen virtaan ja olen jo vartin kuluttua kotona. Pahimmillaan kotimatka voi kestää lähemmäs tunnin, josta se ylimääräinen kolmivarttinen menee sadan ensimmäisen metrin taittamiseen!

Kotona poika ilmoittaa, että on syönyt hänelle varaamani reilun rasiallisen makaronilaatikkoa mutta jäänyt nälkäiseksi ja sen vuoksi paistanut itselleen vielä yhdeksän (9) pakasteesta löytämäänsä hätävara-kananugettia. Pyörittelen hieman silmiäni kasvavan urheilijanuorukaisen ruokahalulle, mutta olen myös tosi iloinen ja ylpeä hänen oma-aloitteisuudestaan ja kokkaustaidostaan. Syön loput salamipiirakastani ja kertaan pojan kanssa historian kokeita varten.

Miäskin kotiutuu, lupaa vielä pojan jääkiekkotreeneihin ja jatkaa sieltä sitten suoraan Hakametsään playoff-peliä katsomaan. Minä olen ottanut itselleni ylimääräisen oman työtehtävän, joten istuudun sen ääreen. Vähän ennen seitsemää käytän koiran reilun puolen tunnin lenkillä ja käyn palattuani hakemassa juniorin treeneistään. Poika ryhtyy ottamaan itselleen iltapalaa mutta ilmoittaa, ettei leipää juurikaan ole ja jogurttikin on loppu. Manaan huonoa arviointikykyäni mutta totean, että samapa minun on lähteä vielä lähikaupassa käymään, säästyisinpä sitten kauppareissulta seuraavana päivänä.

Työtä on vielä jäljellä, pakerran sen kimpussa (se on kiva työ mutta rehellisesti sanottuna tuntuu välillä loppumattomalta - epäilen, että se regeneroituu, viimeinen rivi pakenee koko ajan sitä mukaa kun yritän saada sitä kiinni). Toisella korvalla kuuntelen jääkiekko-ottelun selostusta. Se vain, pahus sentään, päättyy väärään lopputulokseen. Yritän olla harmistumatta, peliähän se vain on, ja sitä paitsi playoff-sarja on vielä kesken.

Saan työni valmiiksi samalla hetkellä kun miäs tulee ovesta sisään. Täydellinen ajoitus! Poika vetäytyy omaan huoneeseensa ja me asettaudumme miähen kanssa television ääreen. Nämä iltaiset telkkarinkatseluhetkemme ovat minulle tosi tärkeitä ja arvokkaita. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, löhöämme kumpikin omalla sohvallamme, tölläämme perin yhdentekevää tv-viihdettä liiempiä rupattelematta ja ihan liian usein vielä näpertelemme kännyköitämmekin siinä samalla - mutta kun on ollut naimisissa näinkin kauan kuin me, toisen läsnäolon voi tuntea tuollaisessakin tilanteessa tosi vahvasti. Se on sitä seesteistä yhteiseloa se!

Yhdentoista jälkeen kömmimme yöpuulle. Taas yksi päivä Hyvää Tavallista Arkea on pulkassa. Seuraavana aamuna miähen kännykkä herättää taas klo 7.10.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Melkoista

Kun minä opiskelin tähän nykyiseen ammattiini parisenkymmentä vuotta sitten, oppiaineessamme oli apulaisprofessori ja 10 opettajaa; osa heistä oli vierailevia ja jokunen tuntiopettaja, mutta kymmenkunta henkeä oli joka tapauksessa jatkuvasti opettajakunnan vahvuus, ja suurin osa tästä väestä kuului kalustoon vakituisesti.

Tällä hetkellä apulaisprofessuuri on vaihtunut ihan varsinaiseen, mutta opettajia on tämän professorin lisäksi ihan kokonaista kaksi (2), ja heistä toinen (minä) on määräaikainen sijainen.

Käsittääkseni yksi suomalaisen korkeakoulujärjestelmän periaatteista on se, että julkisella rahoituksella pystytään ylläpitämään myös sellaisten (enimmäkseen humanististen) aineiden tutkimusta ja opetusta, joka ei puhtaalla bisnesmallilla olisi kannattavaa. Koska kyllä meitä humanistejakin vielä tarvitaan yhteen sun toiseenkin asiaan! Olisihan se kiva, jos se uusi Nokia jostain niemennotkosta kohtapuoliin putkahtaisi esiin ja alkaisi suoltaa ylivertaisia tuotteita kaikille maailman markkinoille - mutta totuus on, että ei niitä ylivertaisimpiakaan pelejä ja vehkeitä esimerkiksi Kiinaan myydä suomeksi, eikä englanniksikaan, eikä myöskään eurooppalaisin kaupankäynnin mallein. Noinniinku yhden esimerkin mainitakseni.

Mutta kehitys se kehittyy, ja yliopistomaailmakin kehittyy koko ajan bisnesmäisempään suuntaan. Iso luuta lakaisee ja giljotiini louskuttaa minkä ehtii.

Ja tämä giljotiini se louskautti nyt sitten minunkin tehtävääni. Minulle tarjottiin kyllä jatkoa, mutta sellaisella sopimuksella, josta en voinut kuin kieltäytyä.

Henkilökohtaisesti tieto oli melkeinpä helpotus. Olinhan jo pitkän aikaa miettinyt, haluanko edes jatkaa opetustyössä. Kummassakin vaakakupissa oli paljon punnuksia: yliopistopolitiikan raakuus vastaan opiskelijoiden ihanuus, valtava työkuorma vastaan jo tehtyjen valmistelujen hyödyntäminen jatkossa, mukavat työkaverit vastaan Emmerdalen mittaiset lounastauot jne... Olin aivan kahden vaiheilla sen suhteen, mitä tehdä. Mutta nythän siis yliopiston hallinto suuressa rahapulassaan viisaudessaan teki ratkaisun puolestani.

Mutta periaatteen tasolla minulla keitti. Ratkaisu merkitsi käytännössä kokonaisen oppiaineen alasajoa, sillä tämän aineen opetusta ei kertakaikkiaan ole mahdollista toteuttaa enää yhtään nykyistä pienemmillä opetusresursseilla. Ja kyseessä kuitenkin on (humanististen aineiden mittapuulla ainakin) ihan elinvoimainen, vetovoimainen ja tuloksellinenkin oppiaine.

Yllättäen myöskin kollgani ilmoittivat ykskantaan, että tätä ratkaisua ei noin vain nieltäisi. Alkoi vimmattu argumenttien listaus. Itse toistelin koko ajan, että minusta ei kenenkään tarvitsisi huolta kantaa, minä pärjäisin kyllä, mutta oppiaineen puolesta oli syytä taistella. Kuitenkin hyvinkin monelta taholta tuli hyvinkin selkeä viesti, että nimenomaan minun puolestani siinä taisteltiin. Kokonaista kolme (3) professoria ajoi asiaani ihan tosissaan, ja ilmeisesti heillä oli takanaan myös laaja työyhteisön tuki.

Ne kaikki ihmiset puolustivat minua!!! Minua! Yksittäistä pientä yliopisto-opettajaa, jonka akateemiset meriitit ovat edelleen aika lähellä nollaa. Keskustelussa vilahteli sellaisia ilmaisuja kuin on todettu kiistattoman päteväksi, loi vuodessa laajamittaisen opetuksen miltei alusta, erittäin hyvä kontakti opiskelijoihin, on saanut erinomaista palautetta kursseistaan, on tehnyt ihmeitä... Kun kokouksessa suunniteltiin tulevaa dekaanin tapaamista ja pyydettiin summaamaan, mitä siltä dekanaatilta nyt tarkalleen ottaen halutaan, vastaukseksi ladeltiin lakoniseen sävyyn tasan kolme sanaa: 1) rahaa, 2) työrauhaa, 3) Careliana.

Monta päivää kuljin jatkuvasti pala kurkussa - en siksi, että kohtaloni olisi huolestuttanut minua, vaan siksi, että olin aivan pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut moisesta huomiosta.

Ja kuinka ollakaan, jostain silinteristä saatiin kuin saatiinkin ongittua sellainen rusakko, että voin jatkaa työssäni suunnilleen entisin ehdoin, mitä nyt laajennan työnkuvaani hieman naapurioppiaineenkin puolelle.

Olen edelleen pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut.

Luulen, että tässä tilanteessa olisi aika härskiä ilmoittaa, että kiva kiitti, mutta en minä muutekseen haluakaan jatkaa... Eli kai maar sitä nyt sitten vietetään opetuspuuhissa vielä seuraavakin lukuvuosi.

On se hyvä uutinen.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Tour de Florida

Olemme joutuneet tunnustamaan sen tosiasian, että meiltä on alkanut pallo loppua kesken: emme enää keksi uusia matkakohteita, joihin meidän aika-, budjetti- ym. rajoituksiemme puitteissa kannattaisi matkustaa. Kaukokaipuu kuitenkin on kroonista sorttia, joten sitten täytyy vain suunnata uudestaan johonkin entuudestaan tuttuun paikkaan. Ja kohteeksi valikoituu tietenkin sellainen, josta olemme erityisesti pitäneet. Tämän talviloman osalta valinta osui Floridaan - jo kolmannen kerran (aiemmat matkakertomukset täällä ja täällä).

Havaitsimme kätevimmäksi ratkaisuksi ottaa pakettimatkan Miamiin, mistä käsin tarkoituksemme oli sukkuloida pitkin poikin Floridaa. Tekemistä ja näkemistähän siellä kyllä riittää! Olimme jo etukäteen varanneet liput kahteen jääkiekkopeliin, yhteen koripallopeliin sekä yhteen teemapuistoon. Lisäksi varattuna oli puolen päivän kalastusretki, ja muitakin retkiä oli suunnitelmissa. Tiesimme siis jo lähtiessämme, että löhölomaa ei olisi odotettavissa - mutta ei se sellainen ylenmääräinen joutenolo oikein meidän juttumme olekaan.

Tällä kertaa olisi kyllä säiden haltija tarjonnut kaikki mahdollisuudet raukeaan rantalomaan. Floridan talvisää on tunnetusti hyvin ailahteleva, mutta meidän lomaviikkomme ajaksi oli heiluri juuttunut kerrankin sinne parhaimpaan ääriasentoonsa: joka päivä oli n. 30 asteen helle ja aurinko porotti kirkkaansiniseltä, lähes pilvettömältä taivaalta. Kyllähän tuolla säällä nyt suomalaisen on ihan pakko jo jäähalliin päästä!

BB&T Center -jäähalli, jossa Florida Panthers kotiottelunsa pelaa, sijaitsee kätevästi maailman suurimpiin lukeutuvan outlet-ostoskeskuksen vieressä, eli lätkäpeleihin yhdistyi luontevasti vielä yksi matkan keskeisistä aktiviteeteista: armoton shoppailu.


Kuten Marilyn Monroekin aikanaan totesi, give a girl the right pair of shoes and she can conquer the world eli kun tyttö saa jalkaansa oikeat kengät, hän voi valloittaa koko maailman. Juuri tällainen fiilis oli minullakin, kun sain silmiini käsiini jalkoihini nämä Andy Warhol -Converset. Niitä oli jäljellä tasan yksi pari - ja se oli minun kokoani! Hintaa muutama hassu kymppi!! Ihan järjetön löytö!!!

Jääkiekkopelit olivat sangen viihdyttäviä, joskaan tunnelma ei puolityhjässä hallissa kovin kiihkeäksi noussut. Varsinkin perheen lätkäjätkä kuitenkin jaksoi seurata tapahtumia kiitettävän intensiivisesti ja kehui, että onhan NHL-kiekko nyt Jotain Ihan Muuta kuin kotoinen liiga niin yksilötaidon kuin pelinopeudenkin osalta. En väitä vastaan. Tein myös sellaisen hauskan havainnon, että olen nyt nähnyt paikan päällä enemmän Florida Panthersin kuin Tampereen Ilveksen kotipelejä! (Tämän jutun juju ei ehkä avaudu tamperelaiseen lätkäskeneen perehtymättömille, mutta eisennivväliäkä.)

Tällä kertaa älysin sentään jääkiekkopeliin varustautua riittävällä määrällä vaatteita (ensimmäiseen Panthersin peliinhän aikanaan lähdin reteesti shortseissa - ajattelin kai, että eihän niillä leveysasteilla nyt jääkään kylmää ole...), mutta vastaavasti lankesin alipukeutumisen ansaan siellä NBA-pelissä. Olisi pitänyt tajuta, että niillä leveysasteilla sisätilat tuppaavat olla yli-ilmastoituja. No, ainakin sitten eläydyin pelin kulkuun sangen amerikkalaiseen tapaan, kun huidoin ja hilluin jokaisen korin, blokin, levypallon ja tiesminkä kunniaksi kuin mikäkin heinämies ihan vain lämpimikseni. Ihan kiva kokemus sekin peli silti oli, vaikkei koripallo mitenkään erityisen lähellä sydäntäni olekaan.

Etukäteen uskoin, että minulle matkan suurin kohokohta olisi retki Key Westille, Floridan niemimaan eli koko Manner-USA:n eteläisimpään pisteeseen. Sinne johtaa Miamista tieosuus nimeltä Overseas Highway, joka kulkee Florida Keys -saarten läpi ja osittain nimensä mukaisesti meren yllä. Odotin innolla pääseväni ihailemaan tämän maailmankuulun maisemareitin tarjoamia huikeita näkymiä - olin raahannut rakkaan järjestelmäkameranikin valtameren yli ihan vain saadakseni ikuistaa sen kaiken tajunnanräjäyttävän kauneuden.

Ehkä sorruin taas kerran ylimitoitettuihin ennakko-odotuksiin, tiedä häntä, mutta ajomatka oli kuitenkin hienoinen pettymys. Olihan siellä kieltämättä ihan kaunista ja hienoa, mutta tajunta on edelleen yhtenä kappaleena. Enimmäkseen auton ikkunoista näkyi valtatietä betoniaitoineen ja sen takana merta. Niinno, mitähän muuta sieltä tarkemmin ajateltuna olisi voinutkaan näkyä?


Tietä ja merta. Ja sitten vähän tietä ja merta.



Matkan varrella pysähdyimme suosittuun Robbie's Marinaan, jossa sai ruokkia valtavia tarponeita laiturilta käsin. Kuten arvata saattaa, tämä aktiviteetti innosti perheen miesväkeä enemmän kuin minua, joka en pysty yhtään minkäänlaiseen kontaktiin yhtään minkäänlaisen kalan kanssa. Lintukammoni suhteen sain kuitenkin melkoista pakkosiedätyshoitoa, sillä paikka todellakin kuhisi pelikaaneja - olisivat tarponeille tarkoitetut sillinpätkät totisesti maistuneet niillekin! Miäs kertoi jälkeenpäin, että yksi pelikaani oli jopa puraissut häntä jalkaan tavoitellessaan hänen syöttiämpäriään. Tämä tarina teki minuun suuren vaikutuksen, enkä voi lakata hämmästelemästä, kuinka tyynesti mies tilanteen otti; häntä se lähinnä nauratti ("no vähän tökkäisi ja raapaisi, eihän niillä mitään hampaita ole!"). Jos minua olisi reppunokka hipaissutkaan, tapahtuma olisi totta vie kuultu Kuubassa asti!!! Sen verran hyvin siedätyshoito kuitenkin minuunkin tehosi, että intouduin antaumuksellisesti harjoittelemaan järkkärikameran säätöjen käyttöä noihin kieltämättä aika veikeän näköisiin siivekkäisiin.

Ei muuten ole paljon zoomattu - rispektii pliis!

Itse Key West osoittautui oikein viehättäväksi, vanhan ajan merirosvohenkeä huokuvaksi paikaksi. Siellä olisi voinut viettää hieman pidemmänkin ajan, mutta koska ajomatka oli vienyt hieman kauemmin kuin olimme kuvitelleet, ehdimme vain ottaa pakolliset valokuvat, herkutella palasen key lime pie -piirasta ja kääntyä saman tien paluumatkalle.





Perheen miespuolisille puolestaan ehkä odotetuin loma-aktiviteetti oli se obligatorinen kalastusretki. Olimme varanneet veneen kapteeneineen ja kansimiehineen ihan omaan käyttöömme. Herätimme kapteenissa hieman hilpeyttä kertoessamme, että kaksi meistä kärsii merisairaudesta ja se kolmas on puolestaan niin yliherkkä kalalle, että saattaa oksentaa pelkkien syöttien hajusta. Tyynesti tämä merikarhu vain kehotti sitten heti kertomaan, jos alkaa vaikuttaa siltä, että laatta kohta irtoaa - jotta hän saa kuvattua tapahtuman Instagramiin! Onneksi poikakin on jo sen verran vanha, että voi ottaa pahoinvointilääkettä, ja hän selvisikin reissusta ihan hyvässä hapessa. Miäs sen sijaan kävi koko retken ajan tiukkaa taistelua aamiaistaan vastaan, mutta selviytyi kuin selviytyikin lopulta voittajana. Kalastusrintamalla sen sijaan ei kovin suuria voittoja koettu: miäs sai saaliikseen jonkin pienehkön haikalan ja poika bonito-merkkisen eväkkään.

Yhden päivän sentään maltoimme pyhittää rannalla käppäilylle. Miami Beach sympaattisine, värikkäine vahtitorneineen on yksi suosikkirantojani ellei peräti yksi suosikkipaikkojani koko maailmassa, vaikken edes mikään rantaihminen olekaan!



Alun perin olimme suunnitelleet ajavamme Miamista Orlandoon yhdeksi yöksi, viettävämme päivän Disney's Hollywood Studios -puistossa ja palaavamme sitten vielä loman viimeiseksi päiväksi takaisin Miamiin. Koska Miamin-hotellimme kuitenkin osoittautui hirveäksi lääväksi (mikä onkin ihan oma juttunsa), teimmekin lennosta suunnitelmanmuutoksen: varata paukautimme Orlandosta hotellin vielä toiseksikin yöksi. Aikaisemmin varaamamme hotelli oli jo täynnä, joten jouduimme vielä vaihtamaan paikasta toiseen, mutta silti katsoimme sen vaivan ja rahan arvoiseksi (tämä kertonee aika paljon siitä, kuinka epäviihtyisä se Miamin-hotelli oikeasti oli!).

Mehän kiersimme useita Orlandon teemapuistoja edellisellä Floridan-matkallamme, mutta Disney's Hollywood Studios jäi silloin väliin, joten olimme päättäneet katsastaa sen nyt. Oli se parempi kokemus kuin "veljensä" Magic Kingdom, mutta silti meille jäi vähän sellainen vaikutelma, että Disney ei ole panostanut teemapuistoihinsa mitenkään erityisesti vaan luottaa maineeseensa. Hollywood Studios -puistossa on pari perinteistä huvipuistolaitetta, yksi uusi 5D-laite, Indiana Jones -stunttikuvausnäytös ja lisäksi erilaisia, lähinnä dokumentaarista aineistoa näyttäviä pieniä elokuvapisteitä. Myöskään itse alue ei ole visuaalisesti mitenkään sävähdyttävä. Puistopäivä oli ihan ookoo, mutta silti sanoisin, että jos joku on suuntaamassa Orlandoon ja haluaa käydä vain yhdessä teemapuistossa, kannattaa valita joku muu kuin Disney; meidän perheen mielestä Universal Studiosin Islands of Adventure on aivan ylivoimainen ykkönen.


Paluumatkalla koettiin vielä ylimääräinen jännitysmomentti, kun metsäpalo oli katkaissut kaiken liikenteen Miamiin johtavalla Florida's Turnpike -tiellä ja hetken aikaa näytti siltä, ettemme välttämättä ehtisi lennollemme. Lopulta matkamme pääsi kuitenkin jatkumaan ja jatkuikin ihan sujuvasti aina kotiin asti.

Että sellainen reissu, tulipahan taas tehtyä. Kuten jälkeenpäin Facebookissa summasin: 1 viikko, n. 16 600 km (21 h) lentoa, 7 h aikaeroa, n. 1600 km autolla ajoa, n. 5 h veneilyä, 2 NHL-peliä, 1 NBA-peli, 1 teemapuisto, reilut 10 kg tuliaisia, en-halua-tietää-kuinka-monta kg lisää laatubraatwurstia vyötärölle... Olen loman tarpeessa!!!

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Tulkaa apuun, Gordon ja Jyrki!

[Tämä on varsinaisen matkakertomuksen sivujuonne. Kertomus on omana postauksenaan.]


Valitsimme Miamin-tukikohdaksemme ns. huoneistohotellin eli sellaisen majoituslaitoksen, jossa on jonkinlainen ruoanlaittomahdollisuus. Amerikassahan aamiainen sisältyy harvoin hotellihuoneen hintaan, ja erikseen ostettuna (joko hotellilta tai muualta) se on joko huomattavan kallis (n. 30 $/hlö/päivä) tai huomattavan vaatimaton (esim. pelkkää paahtoleipää ja voinappeja); pahimmassa tapauksessa molempia. Siinä säästyy ihan kivasti rahaa ja aikaakin, kun voi aamu- ja iltapalat kokkailla itse.

Muuten hyvä idea, mutta tällä kertaa tuli hotelliarvonnassa vedettyä aika julmetun lyhyt tikku.

Saavuimme hotellille 11 tunnin lennon ja 7 tunnin aikaeron jälkeen paikallista aikaa n. klo 23. Tuskastuttavan ahtaassa aulassa tuskastuttavan hitaasti sujuneen sisäänkirjautumisen jälkeen raahauduimme huoneeseemme todeten sen sangen ahtaaksi, ankeaksi ja tunkkaiseksi. Mutta emme toki mitään viiden tähden luksusmajoitusta olleet odottaneetkaan. Olihan siellä kuitenkin jääkaappi, hella ja riittävästi vuoteita. Sekä WC - jossa oli pönttö täynnä pyyhkeitä ja kylpyammeessa pikkusormen kokoinen punertava toukka!!!

Kipitin siitä paikasta vastaanottoon mainitsemaan asiasta. Tiskin toisella puolella "palvelevan" nuoren herran reaktio ei ehkä ollut ihan suoraan hotellivirkailijan käsikirjasta:

- Hei. Kuulkaas kun meidän huoneemme wc-pöntössä on pyyhkeitä!
- Voihyvänenaika, mites nyt niin! Minäpä kirjoitan asian ylös tiedoksi johtajalle, hän tulee huomisaamuna työvuoroon.
[Joo älä nyt suotta tarjoudu lähettämään ketään noukkimaan niitä sieltä. Toki ehdimmekin jo itse onkia ne pois.]
- Ja sitten kylpyammeessa on aika iso toukka, onkohan se mahdollisesti myrkyllinen tai muuten vaarallinen..?
- IIK, YYH, hyikauhistus!!! Ehh, ömmm, noh, toivotaan ettei ole...
[Kiitos rohkaisusta. Onneksi se toukkaparka itse asiassa kuolikin kun heitimme ne pöntöstä ongitut pyyhkeet sen päälle.]

Seuraavana aamuna keksimme yhden mahdollisen selityksen sille, miksi pöntössä oli pyyhkeitä: WC:n vetomekanismi ei toiminut. Tai toimi se ensi kerran vedettäessä, mutta sen jälkeen kesti useamman tunnin, ennen kuin säiliö täyttyi tarpeeksi uutta vetämistä varten. Ehkä joku oli havainnut tämän asian ja heittänyt pyyhkeet pönttöön sen merkiksi, ettei sitä kannata käyttää? (Koska ilmiselvästikään tässä hotellissa asioiden selvittäminen ja ongelmien ratkaiseminen ei ole vallitseva käytäntö.)

Ja eikun taas vastaanottoon mainitsemaan asiasta. Ja eikun taas vakiovastaus: Voihyvänenaika, mites nyt niin! Minäpä kirjoitan asian ylös tiedoksi johtajalle ja käsken lähettää jonkun korjaamaan sen.

Kiva, kiitos. Seuraava asia: parkkipaikka. Amerikassa on käytännössä aika vaikea lomailla ilman vuokra-autoa, ja mekin olimme varanneet sellaisen. Hotellin tiedoissa mainittiin, että sillä oli oma, melko kohtuullisen hintainen parkkipaikka - tämä oli yksi seikka, joka sai meidät valitsemaan juuri tämän hotellin. Kysäisimme siis vastaanotosta, kuinka pääsisimme käyttämään parkkipaikkaa. Virkailija väläytti jälleen kerran jo tutuksi tullutta ratkaisukeskeistä palveluasennetta:

- Voi eih, pysäköinti on ihan kauhea ongelma!!! Onhan meillä siis parkkipaikka, mutta se on loppuunmyyty kahdeksi viikoksi eteenpäin, ja näiltä main on ihan älyttömän vaikeaa löytää parkkipaikkaa mistään!!!

Nokiva. Onneksi autovuokraamossa tyypilliseen tapaan tarjottiin meille "vähän aiottua isompaa" mallia, joka sitten osoittautui sellaiseksi suunnilleen Ruotsin-laivan kokoiseksi järkäleeksi, joten tuumimme, että voisimme tarpeen vaatiessa vaikka asua siinä jonkin ostoskeskuksen parkkipaikalla. Eipä se tilavuudessa ja mukavuudessa juurikaan jäänyt hotellihuoneestamme, ja toimivien wc-tilojenkin määrä oli tismalleen sama...

Lopulta löysimme kuitenkin aivan hotellin vierestä hyvän yksityisen pysäköintialueen, johon saimme varattua lotjallemme paikan koko oleskeluajaksemme sangen kilpailukykyiseen hintaan. Eipä hotellivirkailijoiden kai mitenkään voi olettaa tietävän, mitä palveluja heidän naapurissaan tarjotaan?

WC-ongelma kuitenkin jatkui edelleen. Oli oikein mieltäylentävää aikatauluttaa kolmen hengen vessakäynnit sen mukaan, milloin olisi mahdollista hankkiutua jätöksistä eroon. Sinnikkäästi joka päivä kävin vastaanotossa rutkuttamassa asiasta, ja joka kerran virkailija vakuutti, että vika on korjattu, mutta lupasi kuitenkin ilmoittaa johtajalle ja lähettää jonkun korjaamaan sen uudestaan. Oletan, että joku jamppa aina kävi huoneessamme, veti vessan kerran ja totesi, että "toimiihan tämä, tyhmät eurooppalaiset vain eivät osaa tätäkään juttua tehdä, heillä siellä takapajulassa ei varmaan ole vesivessoja". Lopulta, neljännellä kerralla, kun paikalla oli sekä matkatoimiston opas että hotellin johtaja (tai no, sittemmin kävi ilmi, että hän oli vain apulaisjohtaja), huoneeseemme käskettiin saman tien joku, joka ilmeisesti teki asialle jotain suunnilleen asiallista. Tässä yhteydessä esitin asiani jo siinä muodossa, että eikös tämä ala olla jo sen suuruusluokan haittatekijä, jonka perusteella voisi pikkuhiljaa harkita jo jonkinlaista korvausta. Johtajattaren vastaus: Ei tällaisista mitään korvauksia maksella. Näitä nyt sattuu.

Tässä vaiheessa olimme jo saaneet murjusta tarpeeksemme ja päättäneet siirtyä loppulomaksi muihin maisemiin silläkin uhalla, että emme saisi hyvitystä käyttämättä jääneistä ja jo maksetuista öistä. Kaiken huipentumana heräsimme viimeisenä yönämme klo 05 kovaääniseen piippaukseen. Hieman hätääntyneinä kiertelimme huonettamme - kyseessähän olisi voinut olla vaikka surkea palovaroitin - ja löysimmekin syyllisen: mikroaaltouunihan se siellä ystävällisesti viestitteli, että hän saattaisi ehkä tarvita huoltoa!!!

Ulos kirjautuessani tiskin takana oli nainen, joka esitteli itsensä ihan oikeasti sen hotellin johtajaksi. Kertasin hänelle vielä koko surkeiden sattumusten sarjamme ja kysäisin uudemman kerran mahdollista hyvitystä epäonnistuneesta lomasta tai vähintäänkin käyttämättä jääneistä öistä.Vastauksen varmaan arvaattekin:
- Voihyvänenaika, olen kovin pahoillani! Mitään hyvitystä emme toki anna, koska tämä on meille sesonkiaikaa ja varauksiin ei sisälly peruutusoikeutta, mutta ota käyntikorttini, niin sitten kun seuraavan kerran tulette, katson teille oikein hyvän hinnan!

Minunkin vastaukseni varmaan voitte arvata...

...ei, en käyttänyt niitä sanoja, jotka teille todennäköisesti ensimmäisinä tulivat mieleen. Totesinpa vain ykskantaan, että emme me kuule taida tulla toiste.

Puuh. Olipahan avautumista. Häveliäisyyssyistä en kuitenkaan nyt mainitse hotellin nimeä, mutta jos olet suuntaamassa lähiaikoina Miamiin, kysäisepä asiasta niin kerron, jos on syytä harkita hotellisuunnitelman muutosta.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Pakataan pakataan

Moi, olen vielä hengissä, mites te? Jotenkin alkuvuosi on ollut töissä taas niin hektinen, etten ole paljon ehtinyt blogittaa. Ja jotenkin sen kaiken hektisyyden alla on aika rullannut eteenpäin niin, että alkaisi lomamatka painaa päälle. Juuri nyt on lähtöön aikaa alle 24 tuntia ja minä olen saanut sängyn päälle räävittyä pari vaatekappaletta. Päätin siis vatuloida vähän vielä lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli raapustaa jonkinlaista listaa asioista, joita pitäisi muistaa ottaa mukaan, ja tekemällä sen tänne blogiin antaa edes jonkinlaista elonmerkkiä itsestäni.

Siis. Öö. Taustaksi todettakoon, että...

Matkakohde sijaitsee sivistysvaltiossa. Tai no okei, tämän määritelmän voisi joku, tai aika monikin, kyseenalaistaa, mutta siis sellaisessa paikassa, jossa on todellakin hyvät ostosmahdollisuudet. Shoppailu on yksi matkan tärkeimmistä aktiviteeteista. Eli matkalaukku kannattaa pikemminkin pitää tyhjänpuoleisena, ettei tule paluumatkalla ongelmia.

Matkakohteen sää näyttäisi suunnilleen tältä:


Eli aika vähillä vaatteilla kannattaa lähteä. Koska lähdemme koko perheen voimin, ei myöskään iltarientoihin tarvitse varautua eli korkkarit voi jättää suosiolla kotiin.

Koska matkakohde sijaitsee sivistysvaltiossa (ks. disclaimer yllä), ei myöskään matka-apteekkiin tarvitse ladata ihan koko lääkekaapiin sisältöä. Särkylääkkeet, vatsatautilääkkeet, refluksilääkkeet, maitohapot, hydrokortisoni, melatoniini (kuten lämpötilasta voi päätellä, kohde sijaitsee aika kaukana). Ja matkapahoinvointilääkkeet perheen miesväelle, koska ohjelmassa on myös avomerikalastusta (yllätys yllätys).

Koska matkaohjelma on sangen täyteen buukattu, voisi todennäköisesti jumppakamppeetkin jättää suosiolla kotiin. Mutta eivät ne nyt juurikaan leipää pyydä, joten aion kuitenkin ottaa yhden liikuntavaatesetin mukaan ihan siltä varalta, että minulle jossain välissä siunaantuu tilaisuus juosta edes pieni lenkki legendaarisissa maastoissa. Sitä paitsi ihan sattumalta kävi ilmi, että eräs jumppatuttuni on sattumoisin samassa paikassa samaan aikaan, ja hän tiesi suositella ainakin yhtä paikkaa, missä on tarjolla joogaa.

Äh ja nääh, en minä tiedä. Piilolinssit, aurinkolasit vahvuuksilla, kamera tykötarpeineen, passi ja luottokortti. Noillakin pärjää jo viikon.

No niin, ja pakkausoperaatiohan on siis jo ihan aloittamista vaille valmis!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Hyvä työkoira

Taas on julkaistu enempi/vähempi uutta tutkimustietoa koirien älykkyydestä (englanninkielinen juttu ja Iltalehden suomenkielinen versio siitä). Koirilla, kuten meillä ihmisilläkin, ilmenee erilaista älykkyyttä, esim. ongelmanratkaisukykyä, vaistoon perustuvaa älykkyyttä, spatiaalista eli avaruudellista hahmotuskykyä, kinesteettistä eli liikkeeseen ja toimintaan perustuvaa osaamista, sosiaalista älykkyyttä jne. Tässä tutkimuksessa koirat rankattiin paremmuusjärjestykseen nimenomaan tottelevaisuuteen ja uuden oppimiseen perustuvan älykkyyden mukaan eli sen perusteella, kuinka hyvin ne keskimäärin soveltuvat työkoiriksi.

Se ei liene järin suuri yllätys yhdellekään koiramaailmaa edes sivusilmällä seuraavalle, että listaykkönen on bordercollie. Hännänhuipuksi (ähy ähy miten kekseliäs sanavalinta) puolestaan sijoittuu afgaaninvinttikoira. Sen puolustukseksi kuitenkin on eräs koira-asiantuntija todennut, että kyse ei välttämättä ole niinkään tyhmyydestä vaan siitä, että afgaaninvinttikoirat vain ovat itsenäisiä ja itsepäisiä eli haluttomia - eivät siis suinkaan kyvyttömiä - noudattamaan käskyjä. Toisin sanoen tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että tämänsorttinen korkea älykkyystaso korreloi kuuliaisuuden kanssa. Ja kuuliaisuus puolestaan usein yhdistyy miellyttämisenhaluun.

Väittäisin, ettei tuo päätelmä päde pelkästään koiriin. Ainakin voin allekirjoittaa sen omalta osaltani. Minähän olen huomattavan hyvä työjuhta, koska olen aika nopea oppimaan ja ennen kaikkea aivan suhteettoman miellyttämisenhaluinen. Keskeisin elämänarvoni on "aina täytyy ajatella muita ennen kuin itseään" (kiitos vain, mummi), ja ylivoimaisesti tärkein (ellei jopa ainoa) motivaatiotekijäni on se, että tekemällä työni hyvin voin olla hyödyksi ja iloksi muille. Raadan niska limassa tuottaakseni vain parasta priimaa, koska se työni tulos tulee jonkun muun käyttöön. Itselleni voin vielä puolivillaista hutaistakin, mutta muille kelpaa vain paras. Mitä he muuten minusta ajattelisivat - että en kunnioita heitä tarpeeksi tehdäkseni heille hyvää työtä?!? Tähän ajattelumalliini sisältyy tietenkin sellainen taustaolettamus, että jos kaikki ihmiset ajattelisivat suunnilleen samalla tavalla, jokainen kunnioittaisi toistaan (tai, huoh, edes joku edes jotakuta) ja maailmassa vallitsisi tasapaino ja rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto.

Valitettavasti vain minun kohdallani tähän erinomaiseen miellyttämisenhaluun yhdistyy yhtä lailla suhteeton yliherkkyys kritiikille - sekä todelliselle että kuvitellulle. Jos en saa ihan konkreettista, selkeästi ilmaistua positiivista palautetta, tulkitsen tilanteen automaattisesti niin, että minuun ollaan oltu tyytymättömiä, pahoitan suuresti mieleni ja päätän jatkossa vältellä ko. tilannetta/kohderyhmää, ettei kenenkään enää toiste tarvitsisi pettyä minuun ja kärsiä minun huonouteni takia. Vastapuolen näkökulmasta tämä reaktio näyttäytynee useimmiten välttelemisenä, mököttämisenä tai suoranaisena vihamielisyytenä. Ja kun tähän piirteeseen yhdistetään vielä se epätavallisen tarkka muisti, niin eihän siitä kovin hyvä kakku synny, ei.

Otetaan nyt vaikka opiskelijapalautteet kursseista. Kun yksi sanoo, että "Asia X on kyllä tosi tärkeä, mutta siihen käytettiin kurssilla aivan liikaa aikaa" ja toinen puolestaan valittaa, että "Asia X [siis juuri tämä sama asia] olisi ollut kurssin tärkein asia, mutta sen osalta jäimmekin vain ylimalkaisen esittelyn ja vanhentuneiden kirjallisten ohjeiden varaan" niin päätä siinä sitten, mihin suuntaan repeäisit. Erityisen kinkkinen on tuo maininta vanhentuneista ohjeista; sain ne prujut nimittäin valmiiksi melkein puolta tuntia ennen sen oppitunnin alkua, jolla ne käytiin läpi - täytynee jatkossa hörppiä kahvitkin kerralla pohjanmaan kautta ihan siltä varalta, että yliopiston ilmastossa maitokin vanhenee yhtä nopeasti...

Jepujee. Olen hyvä työkoira mutta helvetin hankala ihminen. Koittakaa kestää. Ei, älkää vain koittako kestää. Vaan olkaa tyytyväisiä ja tykätkää! Jookopliis!

Tosin ovathan afgaaninvinttikoiratkin ihania.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Eniten ahistaa kaikki tai ei mikään

Kun perjantaina menin työpaikalle, taivas näytti tältä:

(täysin käsittelemätön kuva)
Kiitos vain luonto, edes jotain huikeaa siinäkin päivässä.

Kun menin hakemaan aamupäiväkahvia, sihteeri- ja koordinaattorikööri piti kahvihuoneessa omaa virkistystaukoaan. Remakasti naureskellen he vitsailivat siitä, mikähän olisikaan mukavin tapa tehdä itsemurha - hukuttautuminen eli tukehtuminen vai lääkkeetkö ehkä. Lopulta joku heitti, että eipä sen väliä, kohta me kuollaan syöpään kaikki kun ei sotessa ole varaa hoitaa ketään.

Minä en yleisesti ottaen suinkaan karsasta mustaa huumoria, päinvastoin tulkitsen sen osoitukseksi siitä, että työyhteisössä vallitsee hyvä ja hurtti yhteishenki. Eiväthän nuo ihmiset mitenkään voineet tietää, että minulle tärkeä ja rakas ihminen oli muutama päivä sitten kuollut. Keuhkoihin levinneeseen syöpään. Tukehtumalla.

Sitä paitsi todennäköisesti nuo ihmiset eivät edes noteeranneet paikallaoloani. Eipä ole mitään uutta sekään. Jos jotain olen ensimmäisen lukukauteni aikana oppinut niin sen, että minua ei pidetä minään, koska a) olen vasta taloon tullut, b) olen määräaikaisella sopimuksella, c) akateemiset meriittini ovat toistaiseksi pyöreät nolla ja vieläpä d) edustan sellaista oppiainetta, jota ei oman käytävän ulkopuolella pidetä juuri minään. Kohdat a)-c) vielä ymmärränkin ja auliisti myönnän, että useimmiten tosiaan olen asioista pihalla kuin lumiukko enkä myöskään ole yhtään hanakka lähtemään mukaan mihinkään kehitystyöryhmiin, koska en ole ollenkaan varma, olenko paikalla enää ensi vuonna. Mutta silti vetäisin reilun satsin herneitä nenääni, kun ylitseni jyrättiin täysin sumeilematta sellaisessa asiassa, jossa minulla kerrankin olisi ollut hyvinkin vahvaa asiantuntemusta ja johon olin sen vuoksi kerrankin innokkaasti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.

Olen omanarvontuntoinen, herkkänahkainen, epätavallisen hyvämuistinen ja pitkävihainen. Oikein rakentava yhdistelmä luonteenpiirteitä!

Reaktioni yllätti hieman minut itsenikin. Sen sijaan, että olisin lannistunut ja ahdistunut, nostinkin leukani uhmakkaasti pystyyn ja tuumasin itseksekseni, että minä teille vielä meriitit näytän! Teen työni niin hyvin ja opettelen ihan kaikki asiat ja kirjoitan sellaisen väitöskirjan, että sopii sen jälkeen yrittää minua jyrätä! Motivaatiobuusti oli valtava.

Viikonloppuna en kuitenkaan ole ehtinyt väitöskirja-asiaan paneutua. Sen sijaan olen paneutunut musiikkiasioihin pitkästä aikaa. Opettelin yhden uuden laulun, etsin siihen netistä soinnut (nuotteja siihen ei ole saatavilla), tapailin sitä pianon kanssa, muokkasin sävellajin itselleni sopivaksi ja hioinpa vähän niitä sointujakin, kun mielestäni siinä nettiversiossa oli parissa kohtaa hieman epäonnistunut sointuvalinta. Tuntui hienolta osata sellaista, ei pelkästään toisintaa musiikkia valmiista nuoteista vaan myös muokata sitä itse. Ja laulaminen, se se vasta ihanalta tuntuikin.

Minä haluaisin laulaa enemmän. Olisi ihanaa liittyä johonkin bändiin tai käydä säännöllisesti edes karaokessa!

Niin. Teen kahta työtä ja tohtorinväitöskirjaa ja kuntoilen 5-9 tuntia viikossa. Uusia ajanvietteitähän minä juuri elämääni kaipaankin.

Kaiken tämän ja paljon muun jälkeen, maatessani pehmeänä body balancen loppurentoutuksessa, sanoin hiljaa mielessäni itselleni: "Kyllä sinä silti olet ihan hyvä ihminen, olethan tänäänkin pessyt vessat, imuroinut ja luutunnut lattiat."

lauantai 14. tammikuuta 2017

Hajanaista

Takana on ensimmäinen ihka oikea, palkallinen lomani 12 vuoteen. Olipa melko mairea, joskin myös hämmentävä tunne maata ihan keskellä kirkasta päivää sohvalla dekkari toisessa kädessä ja toinen käsi suklaarasiassa stressaamatta mistään muusta kuin korkeintaan siitä, loppuukohan se joulusuklaa ikinä. No loppui se. Ja kirjankin sain luettua loppuun, mitä pidän melko huikeana saavutuksena, sillä edellisjoulun lahjakirjoista viimeisen sain valmiiksi juuri passelisti seuraavan joulun aatonaattona.

Toki ehdin loman aikana tehdä myös vähän aika paljon sopivasti töitä ja suunnitella tulevan lukuvuoden opetuksen oikein hyvälle mallille. Palasinkin kustannuspaikalle täynnä tarmoa, hyvää tuulta ja (ainakin omasta mielestäni) loistoideoita. Ennen kaikkea autuaasti unohtaneena sen, kuinka lähellä hajoamispistettä olinkaan syyslukukauden loppuessa.

Joo-o, ihme ilmiö tuo tuollainen loma.

Koska tämä hassu juttu nimeltä lepo eli rentoutuminen tosiaan vaikuttaa aika hyödylliseltä, olen yrittänyt harjoittaa sitä vielä arjessakin. Eräänäkin iltapäivänä oikaisin sohvalle, kun miäs lähti viemään junioria jääkiekkopeliin. Ajattelin käväistä itsekin katsomassa pari erää sitä peliä ennen omaa jumppaani, pelipaikka kun sattui olemaan tällä kertaa samalla suunnalla kuin jumppasalini. Mutta koska pelin alkuun oli vielä runsaasti aikaa, päätin ihan pikkiriikkisen ummistaa silmiäni siinä odotellessa... Ehdin juuri torkahtaa, kun puhelin soi: miäs ilmoitti, että kun nyt saman tien hyppäisin autoon, ehtisin vielä nippa nappa ennen pelin alkua tuoda juniorille ne pelihousut, jotka hän oli unohtanut kotiin. Eipä siinä muu auttanut kuin lennossa survaista piilolinssit päähän, heittää jumppakamppeita kassiin, napata ne himskatin housut kainaloon ja lähteä nilkka oikosena kaahaamaan ajamaan jäähallia kohti. Ajettuani reilun kilometrin, juuri ennen moottoritien ramppia, havahduin kummalliseen kolinaan. Saman tien mieleeni nousi aika vahva arvaus sen syystäkin, joten vetäydyin seuraavalle bussipysäkille tarkistamaan asian. Ja jep: siellähän se lohkolämmittimen johto killui edelleen auton keulassa kiinni. Sittemmin kävi ilmi, että myös ajastin oli päässyt ajelulle mukaan, mutta se oli pudonnut kyydistä jo aikaisemmin. Onneksi - tai ainakaan toivottavasti! - auton pohja ei vaurioitunut ylimääräisistä osumista.

Kyllähän tällaista nyt sattuu paremmissakin piireissä. On teistäkin jollekulle sattunut, eikö olekin? Ei aina voi muistaa ja huomata ja hoksata tarkistaa.

Eilen oli perjantai 13. päivä. Se alkoi minun osaltani tosi sympaattisissa merkeissä: Kun aamusella luistelin parkkipaikalta työpaikan alaovea kohti, havahduin ilmassa leijuviin hentoihin sulosäveliin. Katseeni haki jostain kaiutinta tai ulkoilmatapahtumaa, mutta sitten paikallistin äänen lähteeksi nuoren mieshenkilön, joka siinä ihan huvikseen soitteli ovenpielessä Doorsia okariinolla! Hän esitteli sitten pyynnöstäni sitä soitintaan - metka peli! - ja selitti, että juuri siinä, kahden korkeahkon rakennuksen kapeassa välikössä, on tosi kiva akustiikka (mikä juuri tuli todistettuakin). Toivottelimme toisillemme hyvät viikonloput. On niin siistiä olla työssä paikassa, jossa liikkuu todella monenlaista väkeä!!!

Työpäivän päätös ei sitten mennyt ihan yhtä sutjakasti putkeen. Kotiin päästyäni tajusin jättäneeni muistitikkuni viimeisen oppituntini luokkaan. Onneksi tavoitin tekstiviestillä professorin, joka oli vielä yliopistolla. Ja onneksi minun oppiaineessani on maailman herttaisin professori, jonka arvolle sopii ihan mainiosti juosta perjantai-iltapäivänä pitkin taloa keräilemässä tumpelon tuntiopettajan unohtamia tavaroita.

Tässä taannoin yritin tohkeissani ottaa valokuvia, mutta ihana uusi järjestelmäkamerani kieltäytyi yhteistyöstä, koska sen muistikortti töjötti edelleen kotona tietokoneen lukijassa.

Ilmainen vinkki kaikille maailman ohjelmistokehittäjille: Kehittäkääpä tietokoneisiin vastaava hälytystoiminto kuin se, joka autoissa alkaa piipata, jos kuljettaja yrittää poistua paikalta, kun valot ovat vielä päällä. Ihan vastaavasti tietokone voisi vähän hihkaista, jos käyttäjä kirjautuu ulos ja USB-portissa tai vastaavissa liityntäpisteissä on siirrettävä muistilaite vielä kiinni. Pitäähän useimmat muutkin toiminnot vahvistaa sen sataan kertaan: kyllä, haluan varmasti tallentaa tämän tiedoston, kyllä, haluan varmasti poistua tältä sivulta jne., luulisi että olisi aika helppoa kehittää vastaava mekanismi huonomuististen muistilaitteenkylväjien varalle!

Joo, hajanaisia ajatuksia. Siihen on syynsä. Oikeasti mieleeni mahtuu tällä hetkellä tasan yksi ajatus:

Minulle läheinen ja rakas ihminen on siirretty saattohoitoon. Saattohoito. Sanoista raskain.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Vuodesta toiseen

Sinne meni, sekin vuosi taas. Mitähän siitäkin nyt sitten yhteenvetona osaisi sanoa? Ehkä päällimmäisenä mielikuvana on, että 2016 oli monella tapaa, monella tasolla, raskas vuosi.

Meidän perheen elämään vuosi 2016 toi aika isojakin muutoksia. Miähellä työkuviot menivät kokonaan uusiksi pakon sanelemina, minulla omasta valinnasta. Vielä on mahdotonta sanoa, asettuvatko nämä muutokset myönteiseen vai kielteiseen vaakakuppiin, tällä hetkellä vaaka keikkuu vielä vinhasti puolelta toiselle. Kaikessa on puolensa ja puolensa, eipä kai aivan täydellistä työtä olekaan. Nykytilanteessa täytyy joka tapauksessa olla tyytyväinen siihen, että on edes jotain työtä.

Myös viikatemiehellä tuntui männä vuonna työtä riittäneen. Iso liuta viihdemaailman tähtiä ja muita tunnettuja henkilöitä poistui keskuudestamme vuonna 2016. Heidän poismenonsa on tietenkin todellinen menetys ennen kaikkea itse kunkin läheisille, vaikka varmasti moni fanikin jää suosikkiaan aidosti kaipaamaan. Mutta kyllähän ne jatkuvat suru-uutiset saavat ihan ulkopuolisenkin aina välillä miettimään ajan ja elämän rajallisuutta.

Itse sain konkreettisen muistutuksen asiasta eräänä päivänä, kun tunsin henkilökohtaisesti olevani kovastikin maailman murjoma: Työjonolla oli mittaa kuin Kiinan muurilla, lisää tulvi ovista ja ikkunoista, energiataso lähenteli nollaa. Esiteinin edesottamuksetkin venyttivät pinnaa vielä vähän lisää. Teki mieli vain lysähtää johonkin nurkkaan parkumaan elämän ankeutta. Sitten, koiraa ulkoiluttaessani, tuli vastaan se tosi herttainen naapurin rouva ja kertoi sen yhtä herttaisen miehensä nukkuneen pois jo pari kuukautta sitten. Hän tiesi kertoa myös, että eräs toinen naapurustossa asuva vanhempi rouva, joka usein osui sauvakävelylenkilleen yhtä aikaa minun ja koiran kanssa ja josta koira piti aivan erityisesti, oli niin ikään menehtynyt. Siinäpä sitä olikin taas vähän aikaa perspektiivi vähän suoremmassa.

Tokihan kuluneeseen vuoteen mahtui paljon iloa ja onneakin. Penkkiurheilijalle vuosi oli mainio. Jääkiekkokatsomossa oli täyskäsi lähellä: Suomen pikkuleijonat ja nuoret leijonat voittivat maailmanmestaruuden ja aikuisetkin pääsivät ihan likelle, ja se todella hartaasti jahdattu Suomen mestaruuskin saatiin vihdoin oikeaan osoitteeseen eli Tapparalle. Minulle urheiluvuoden kirkkain tähtihetki oli kuitenkin oman juniorini henkilökohtaisen mitalitilin avautuminen: Vihdoin, pitkän viidensien sijojen sarjan jälkeen, hän pinkoi upeasti pronssille koulujen välisessä 1000 metrin ratajuoksussa! Hän hävisi hopean vain 13 sadasosasekunnilla - ja hienosta syystä: Kilpailu juostiin kahdessa erässä, meidän poikamme juoksi ensimmäisessä ja oli sen jälkeen toisena. Jälkimmäisessä erässä juoksi hänen jalkapallojoukkuetoverinsa, joka uhkasi sipata pahemman kerran, mutta meidän poikapa kiritti ja tsemppasi häntä niin hyvin, että kaveri sai sinniteltyä lopulta sen 13 sadasosaa kovemman ajan. Minä - järjettömällä kilpailuvietillä varustettu ihminen, jonka mielestä voitto ei ole tärkein vaan se ainoa merkityksellinen asia - voin rehellisesti sanoa olevani ylpeämpi tuolla tavoin saavutetusta pronssista kuin yhtään kirkkaammasta mitalista!!!

Yksi urheilullinen kohokohta oli myös se, kun jumppasalillani tuli vihdoin ohjelmaan kauan, kauan kaipaamani kuntonyrkkeily. Kuten odottaa sopii, hurahdin lajiin kertamätkäisystä. Ja paitsi että olen ihan tohkeissani nyrkkeilystä itsestään, olen myös onnellinen huomatessani, että tässäkin iässä ja liikuntaharrastuksen tässä vaiheessa pystyn vielä täysin sydämin innostumaan jostain uudesta.

Ja tietenkin vuoden kohokohtia olivat myös matkat. Pääsimme kokemaan esimerkiksi kaksi aivan erilaista suurkaupunkia, Ho Chi Minh Cityn ja New Yorkin. Myös tulevalle vuodelle on jo hienoja matkoja varauksessa. Myös koti koheni kuluneena vuonna, etenkin upeasti onnistuneen kylppäriremontin myötä. Tälläkin saralla on jatkoa luvassa alkaneena vuonna, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Vaan näköjään tämä vuosi 2017 panee parastaan, ettei ainakaan suru- ja huolimittarilla jäisi edeltäjästään jälkeen. Vuotta on kulunut melko tasan viikon verran, ja kaksi lähipiiriini kuuluvaa henkilöä on sairaalassa. Kyllä ei yhtään haittaisi, vaikka tältä osin kurssi kääntyisi radikaalistikin!


Ruusuista uutta vuotta kaikille lukijoilleni! Toivotaan, että se olisi kuin tämä kimppu: pakollisista pikku piikeistä huolimatta päällimmäiseksi jäisi kauneus ja kimallus!