Kiitos kaunis!

Tällaisen kunnian minulle antoi Eloise - olen kovin otettu!

Vastalahjaksi nakkaankin sen kysymysmeemin Eloiselle (ja muutkin saavat vapaasti vastailla, jos innostuvat). Valitsen aihepiirin, josta olen jo pitkään ollut aikeissa väsätä blogitekstiä, mutta olen jumittunut lähtökuoppiin; jospas tämä kysymyslista tyrkkäisi minuakin vihdoin eteenpäin...

Mutta nyt jo asiaan, joka on: 11 kysymystä kauneudesta

1. Mitä kauneus on? (Että ihan tällaisella helpolla ajattelin aloittaa... Kerro vaikka ihan vain ensimmäinen assosiaatio, joka tuosta sanasta mieleesi tulee!)

2. Oletko omasta mielestäsi kaunis?

3. Mikä on kauneinta sinussa? (Pitäydytään nyt tässä kohtaa vain ulkoisessa kauneudessa.)

4. Mikä on kaunein esine/paikka kodissasi?


5. Mikä on kaunein vaatekappaleesi?
6. Mainitse yksi naispuolinen julkisuuden henkilö, joka on mielestäsi kaunis.

7. ...ja sitten yksi miespuolinen.

8. Mainitse yksi kaunis musiikkikappale.

9. Uskotko, että kauniit ihmiset pääsevät elämässä helpommalla, vai onko heidän päinvastoin tehtävä muita enemmän osoittaakseen, että ovat muutakin kuin päältä kauniita? Vai onko ulkonäöllä merkitystä esimerkiksi työelämässä?

10. Mitä mieltä olet kauneusleikkauksista?

11. Oletetaan, että olet hyvä taidemaalari. Eteesi annetaan tyhjä kangas ja kehotetaan maalaamaan todella kaunis taulu. Mitä se taulu esittää?

* * *

Ja tähän loppuun vielä vähän kauneutta meidän kotiverannalta. Ajatella, että minä olen joskus pitänyt yksivuotisia koristekasveja ihan turhuutena... Olenpa ollut hoopo, kyllä näistäkin vaatimattomista pikkuistutuksista vain on ihan valtavasti iloa!

 

Työtä työtä työtä tehdään

Jatkan vielä tämän kysymysmeemin parissa, sillä kellarin Kummitus kyseli niin mielenkiintoisia, että täytyy vastata ihan pyytämättä. Kysymykset liittyvät aiheeseen, joka on aivan erityisen lähellä sydäntäni: työhön.


1. Tykkäätkö työstäsi? Miksi?

Tykkään, ihan hirmusti. Siksi, että tämä on juuri minun juttuni, tämä on sitä minkä parhaiten osaan, ja sellaisen tekemisestähän sitä tietysti ihminen nauttii. Työ on jo itsessään palkitsevaa ja tarjoaa jatkuvasti mikrotason onnistumisen elämyksiä, ja isompiakin ilon aiheita aina silloin tällöin. Lisäksi nykymuodossaan – yksinyrittäjänä – työni joustaa lähes loputtomiin, pystyn valitsemaan työaikani sangen vapaasti ja näin ollen viettämään erityisen paljon aikaa myös perheen ja harrastusten parissa.

2. Onko sinua koskaan irtisanottu? Miltä tuntui, jos joo. Miltä tuntuisi, jos ei?

Kyllä, minut on irtisanottu, klassisesti tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Se tuntui sanalla sanoen maailmanlopulta (tässä kirjoituksessa olen kuvannut niitä tunnelmia). Sittemmin asiani ovat järjestyneet paremmin kuin hyvin ja kaipa minun pitäisi olla suorastaan kiitollinen siitä, että irtisanominen käytännössä pakotti minut yrittämään itsenäisesti, mitä en ikimaailmassa olisi vapaaehtoisesti uskaltanut tehdä. Mutta silti se kokemus on yksi elämäni hirveimpiä enkä todellakaan soisi sitä kellekään!

3. Jos et tekisi nykyistä työtäsi, onko kakkosammattivaihtoehto mielessä? Mikä?
"Ne jotka ei osaa tehdä, opettaa." Oman alani opetustehtävistä minulla onkin oikein mukavaa kokemusta, joten se olisi tietysti vahva vaihtoehto. Toki, jos ihmeitä tapahtuisi ja huimia toiveita toteutuisi, voisin erittäin kernaasti laulaa elääkseni. Ks. seuraava kohta:

4. Mitä oikeasti tahtoisit tehdä elämässäsi?

Laulaa. Niin että ihmiset ihan aidosti kuuntelisivat sitä laulua ja toivottavasti saisivat siitä itselleen yhtä paljon voimaa, iloa ja onnen tunteita kuin minä itselleni saan laulaessani.

5. Oletko koskaan harkinnut vapaaehtoistyötä? Jos kyllä. mitä? Jos et, miksi?

Olen kyllä harkinnut, vakavastikin, mutta kun ne kauniit aikomukset niin kovin heikosti jalostuvat toiminnaksi asti… Minua kiinnostaisi esimerkiksi jonkinlaiseen auttavaan puhelimeen vastailu, koska psykologia, ihmismieli, kiehtoo minua suunnattomasti, ja se voisi olla hyvinkin henkilökohtainen tapa auttaa hädänalaisia ja oppia itsekin yhtä sun toista elämästä ja sen eri puolista. Mutta todennäköisesti kyllä ottaisin ne asiat ihan liian syvälle ihoni alle ja myötäeläisin itseni ihan umpisolmuun, joten tässä suhteessa se saamattomuus voi itse asiassa olla siunaus.

6. Onko sinulla työminä ja vapaa-aikaminä erikseen? Millä tavoin? Tai jos olet samanlainen, miten sen hoitelet?

No kun teen töitä ihan issessein ja yssissein niin ei siinä paljon tartte minuuteen puuttua. Haastavampaa on erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan, koska kotini on myös työpaikkani. Alkuaikoina minulla olikin tässä asiassa suuria vaikeuksia, mutta onneksi jo se ensimmäinen lievä burn out opetti minut napakasti napsauttamaan työkoneen kiinni tarvittaessa.

7. Mitä harrastat vapaa-aikanasi? Onko sinulla vapaa-aikaa?

Kuten yllä mainitsin, minulla on oikeastaan ylellisen paljon vapaa-aikaa. Leijonan kidallisen siitä haukkaa liikunta, ja kyllähän myös matkailua voi pitää meidän perheessä jo ihan harrastuksena. Aina on joku reissu varauksessa, niin nytkin…

8. Mitä et suostuisi tekemään rahasta? Mitä suostuisit? Venytä omatuntoa ja muita ra(a)joja.

Tosi-TV-friikkinä olen useinkin miettinyt, mistä hinnasta, jos mistään, olisin valmis tekemään niissä ohjelmissa tehtäviä juttuja. Olen todennut, että vähintään noin vuoden palkan verran saisi minulle kyllä pulittaa, ennen kuin edes harkitsisin yhdenkään madon tai torakan syömistä. Sitten on tietysti pitkä lista ihan itsestäänselviä asioita, joita en mistään hinnasta tekisi – ainakaan toista ihmistä en satuttaisi missään muodossa enkä minkään sortin huumausaineeseen (alkoholia tujumpaan) kajoaisi. Sen sijaan eriasteiseen ekshibitionismiin minut saattaisi kyllä saada yllytettyä turhankin helposti…


9. Vieläkö tahtoisit opiskella? Mitä? Tahtoisitko enää opiskella?

En oikeastaan. Olen erinäisten koulujen penkeillä viettänyt yhteensä 18 vuotta, ja se kyllä riittää minulle. Tosin jos se ammatinvaihto opetuspuolelle oikeasti tulisi ajankohtaiseksi, voisi olla välttämätöntä päntätä vielä vähän pedagogiikkaa, mutta yleisesti ottaen ajatuskin opiskelusta tuntuu aika nihkeältä.

10. Oletko varautunut eläkeikään? Pelottaako eläkkeen määrä vai onko säästöjä sukan varressa?
Minä nyt olen talousasioissa ylipäätään jossain määrin sellaista ylivarovaista ja kaikkeen varautuvaa tyyppiä. On minulla vapaaehtoinen eläkesäästö, mutta tiedä häntä mitä siitäkään sitten on jäljellä, kun asia tulee ajankohtaiseksi. Mutta onhan siihen vielä aika pitkä aika kuitenkin.

11. Onko työttömyys ihan oikeasti ihmisen omaa syytä?

No ei! Nykypäivän työmarkkinat ovat jotenkin kieroutuneet: yhtäältä märistään, että kohta ei ole työlle tekijöitä ja eläkkeille maksajia, täytyy pidentää työuria ja haalia ylimääräistä työvoimaa ja yadda yadda blaa blaa - mutta sitten kuitenkin samaan aikaan suuryritys toisensa jälkeen lappaa porukkaa kilometritehtaalle koko ajan isommalla kauhalla, koko ajan kiihtyvää tahtia. Joka ikinen uutinen taas uusista yt-neuvotteluista nostaa verenpainettani monta pykälää. Kyllä ihmisellä pitää olla oikeus ja mahdollisuus ja tilaisuus elättää itse itsensä omalla työllään!!! Nih kerta ja perkele sanon ma!

Vaikka on kai niitä sellaisiakin, joille työ ei vain maistu, kun se nyt vain ei olekaan aina kivaa ja rentoa ja elämyksellistä. Sellaisista ihmisistä minun on viisaampi olla sanomatta yhtään mitään.

Kiitokset vielä kerran kummitukselle hyvästä aiheesta! Kuten Nollavaimokin totesi, onpahan herttaisen paljon helpompaa kehitellä blogitekstintynkää valmiiden kysymysten pohjalta kuin ihan omasta päästä...

Haastis

Iih,  ooh, tämähän on melkein kuin tunnustus: olen saanut haasteen! Haasteessa on siis tarkoitus vastata 11 kysymykseen ja sen jälkeen laatia 11 omaa kysymystä 11 uudelle vastaajalle. Minä olen tosi tylsä enkä kierrätä tätä eteenpäin (hitto, hädin tuskin tiedän 11 bloggaajaa enkä varsinkaan sellaisia, jotka eivät olisi tähän jo vastanneet), mutta kun Nollavaimo kysyy niin tokihan minä vastaan:

jos oletuksena on, että olet villi ja vapaa vailla huolia ja velvollisuuksia, niin
Minkä yhden... ottaisit mukaasi autiolle saarelle ja miksi ?



1. ...äänilevyn ?

Apuaah, yhdelläkö pitäisi pärjätä?!? No mutta eihän missään sanota, kuinka kauan siellä saarella pitäisi olla. No jos yksi vain pitäisi näin äkkiseltään mukaan napata niin ehkä se olisi Nightwishin Dark Passion Play. Se on aika monipuolinen - ja ennen kaikkea sairaan hyvä! - kattaus munaa ja meisseliä, roisketta ja ryminää mutta myös heliseväistä herkkyyttä.

2. ...kirjan ?

Jonkin sellaisen, jota en ole vielä lukenut. Jo Nesbø on tällä hetkellä lyhyen suosikkilistani kärjessä, jokin hänen tekeleensä olisi varmasti aika varma valinta.

3. ...elokuvan ?

Voi ei, tämä on vaikeaa. Olen tosi huono katsomaan leffoja moneen kertaan, mutta sitten taas jos valitsisin jonkin, jota en ole vielä nähnyt, niin mistä voisin tietää, onko se sittenkään mistään kotoisin? Ehkä kuitenkin menisin kauas arkistojen uumeniin ja ottaisin Housut pois (The Full Monty). Näinköhän sille jaksaisi montakin kertaa vielä nauraa? On siinä ainakin iloista musaa.  
(Luettuani tekstin jälkeenpäin tajusin, kuinka hoopolta vaikuttaa lause "menisin arkistojen uumeniin ja ottaisin housut pois." Kontekstista irrottaminen on aina yhtä hedelmällistä. Mutta miksei sellaisella autiolla saarella voisi ilman housujakin olla. Mistä muuten syntyykin tosi hyvä aasinsilta seuraavaan kohtaan!)

4. ...julkisuuden henkilön (käyttötarkoitus vapaa) ?

Tämä sen sijaan on sikahelppo. Hetkeäkään epäröimättä ottaisin Linkin Parkin laulajan Chester Benningtonin. Siinäpä muuten ratkeaisi näppärästi tuo äänilevypulmakin, kun hän saisi laulaa minulle JA minun kanssani päivät pitkät. Eikä niitä muitakaan käyttötarkoituksia ollenkaan pois suljeta, muistaen tuo olettamus, että villejä ja vapaita oltaisiin...

5. ...syötävän herkun ?

Fetasalaattia, ilman oliiveja. Jostain syystä oletan, että autiolla saarella olisi kuuma (no olisi ainakin jos Chester olisi siellä!!!), joten kevyt ja kylmä ruokalaji tuntuu parhaalta vaihtoehdolta.


6. ...juotavan herkun (vettä on saarella) ?

Mumm demi-sec, merci beaucoup


7. ...harraste-asian ?

Eehhehehe, tuo Chester se vastaa tähänkin tarpeeseen! Jos hänellä olisi vaikkapa kitara vielä mukana niin siinäpä, kuten sanottua, menisi aika rattoisasti lauleskellessa.


8. ...telkkarisarjan ?

Selviytyjät! Sopisi teemaan ja kaikkee.

9. ...pelin ?

Ööö jääkiekon, telkkarista katsottuna, tai jalkapallokin kävisi..? Jos pitäisi itse pelata niin eiköhän pelikorteista eniten iloa olisi.


10. ...urheiluvälineen ?

No urheilurintsikat, sitten voisin juosta avojaloin samettisella hiekkarannalla auringonlaskuun (ja määränpäässä odottaisi Chester, kitara ja kylmä samppanja...)


11. ...minkä vaan ?

Kuten edeltä ehkä on jo käynytkin ilmi, niin tuo tuollainen salskea lempilaulaja on kyllä aika näppärän kokonaisvaltainen ratkaisu. Mitä sitä muuta ihminen muka tarvitsisi?


Joko kyyti saarelle kohta lähtee, minä olen jo pakannut..?

Minä, äiti

Eilinen äitienpäivä sai minut(kin) miettimään omaa äitiyttäni. Millainen äiti olen osannut lapselleni olla? Minkähänlaisia muistoja pojalle lapsuudestaan jää, millaisena hän kokee minut, meidät, kun sitten joskus aikuisena varhaisvuosiaan muistelee?

En koskaan kuvitellutkaan, että äitiys olisi silkkaa lastenleikkiä. Tai vastaavasti voisi sanoa, että uskoinkin äitiyden olevan pitkälti lastenleikkiä – ja olen myös aina tiennyt, että lastenleikki ei ole minun juttuni! Kuten edellisessä postauksessa totesin, olen pojalleni kyllä lukenut, pienestä pitäen ja vielä näin "isonakin", ja samoin olen hänelle varmasti riittämiin laulanut, tuutulauluja ja leikkilauluja ja viihdykelauluja, lastenlauluja ja iskelmää ja rokkia ja kansanlauluja ja kaikkia mahdollisia lauluja – MUTTA leikkinyt en ole. Minä nyt vain en leiki, en osaa leikkiä, en ole enää vuosiin osannut enkä ole katsonut tarpeelliseksi edes äitiyden myötä opetella. Sama pätee kaiken maailman askarteluun ynnä muuhun käsillä tekemiseen: vaikea on sellaista lapselle opastaa, mitä ei itsekään osaa eikä varsinkaan halua tehdä. Pakolliset onnittelukortit ja virpomavitsat ollaan väännetty, useasti tippa linssissä sekä äidillä että pojalla, ja vaikka se Ihan Itse Tehty lopputulos sitten loppujen lopuksi useimmiten tuntuukin ihan palkitsevalta, ei siitä kyllä pienintäkään innon kipinää jatkoa ajatellen ole syttynyt.

Minä olen lukeva, laulava, rupatteleva ja kärsivällisesti kaiken maailman käsitteitä selittävä äiti. Minä en ole leikkivä äiti. Jos tästä pojalle traumoja jää, hänen täytynee sitten vain aikuisena rojahtaa lanttumaakarin sohvaan parkumaan, että ei se äiti ikinä kanssani lelutraktorilla automatolta lunta kolannut, äiti se vain hoilasi Eye of the Tigeriä ja selitti, mitä Metallica tarkoittaa laulaessaan että Nothing Else Matters, bu-huu… Jos näin käy niin voinpa ainakin todeta, että olipahan harvinaisen oikea ratkaisu pitäytyä kiinalaisessa perhepolitiikassa koskaan edes harkitsematta yhtään tämän suurempaa perhettä!

Mutta en minä oikeasti usko, että kovin pahasti olen onnistunut lastani traumatisoimaan. Kyllä minä kaikesta huolimatta uskon, että ne tärkeimmät asiat, jotka olen hänelle halunnut tarjota, olen myös pystynyt tarjoamaan. Niistä tärkeistä asioista yli kaiken nousee turvallisuus. Olen melko varma, ettei lapseni ikinä ole tarvinnut pelätä tai murehtia sitä, mitä huominen päivä tuokaan tullessaan. Hän on saanut elää kaikessa rauhassa luottaen itsestäänselvästi siihen, että nälkäänsä saa kelpo ruokaa, puhtaita ja säähän sopivia (ja myöskin väreiltään yhteensopivia!) vaatteita on päälle puettavana, oman kodin seinät ja oma pehmeä sänky ovat aina turvana, äiti ja isi ovat olemassa, hoitavat ja rakastavat, niin lastaan kuin toisiaankin. Minusta noilla asioilla pötkii jo aika pitkälle! Se, että olemme pystyneet lasta viemään myös ulkomaanmatkoille, urheilu- ym. harrastuksiin ja monenlaisiin muihin rientoihin, on toki plussaa, mutta minun mielestäni siltikin melko toisarvoista. Laatuaika on tullut hyvän arjen päälle, ei sen sijaan!

Lisäksi olen halunnut tietenkin opettaa lapseni erottamaan oikean ja väärän sekä kunnioittamaan muita ihmisiä. Tämä viimeksimainittu ominaisuus nyt on arvatenkin uhmaiän myllerryksessä hieman vielä hakusessa, mutta panen toivoni siihen olettamukseen, että kerran mielen sopukoihin kylvetty siemen voi muhia pitkäänkin, ennen kuin sitten lähtee itämään ja kantaa hedelmää. Kyllä minulla itsellänikin aika kauan kesti, ennen kuin ymmärsin moniakaan vanhempieni tolkuttamia viisauksia;  esimerkiksi se siivoamisesta nalkuttaminen on mennyt toden teolla perille vasta nyt, kun tuskailen oman lapseni henkilökohtaisen luonnonkatastrofialueen kanssa… Mutta hei, äiti, jos olet vielä kuulolla, missä ikinä nyt sitten oletkin, niin ollos tyytyväinen: nyt olen valmis myöntämään, että olit silloin sen siivousasian suhteen oikeassa! 

 

Minä olen luonnostani itseäni kohtaan sangen ankara, pidän rimani hyvin korkealla enkä ole kovinkaan paljon täydellisestä vajaaseen tyytyväinen. Mutta jos minun pitäisi omasta äitiydestäni kouluarvosana antaa, se olisi ehkä nippa nappa 8. Ja tässä nimenomaisessa oppiaineessa se on minusta oikein hyvä numero!

Vaan mitäpä sanoo se todellinen, suurin, ainoa ja oikea asiantuntija tästä asiasta? Millainen äiti minä poikani mielestä olen?

- Ärhäkkä! [pieni tauko] Ja useesti kyllä aika tiukka. Välillä ihan älyttömän ärsyttävä. [taas tauko] Mutta välillä ihan älyttömän kaunis ja ihana. Ja hyvä ruuanlaittaja. Joo, siinä ne tärkeimmät niinku.

Vahva kasi. Kyllä sillä pärjää.

Lukeminen kannattaa aina

Lapsen maailma -lehdessä (en muista, missä numerossa, koska luen lehtiä sitä mukaa kuin satun ehtimään ja jaksamaan, pahasti jälkijunassa joka tapauksessa) oli juttua lapselle lukemisesta. Siinä keskityttiin leikki- ja eskari-ikäisten lukuhetkiin ja todettiin vain ohimennen sivulauseessa, että kouluikäisille ei enää lueta.

Tämä oli minusta hämmentävä lausahdus. En sitten tiedä, tarkoitettiinko sillä vain kyseiseen juttuun haastateltuja lapsia, jotka eivät ehkä halunneet myöntää enää moista "pikkulasten hommaa" harrastavansa - toivottavasti. Kyllä meillä ainakin luetaan lapselle vieläkin lähes joka ilta, vaikka poikamme toki lukee jo itsekin täysin suvereenisti.

Poitsu sai koulun virallisesta lukutaidon tasotestistä tasan täydet pisteet ja pääsi näin ollen yhdeksänportaisella asteikolla tietenkin tasolle yhdeksän, kun jo seiskataso merkitsi ikätasoa parempia taitoja. En ole leuhka mutta kuitenkin.

Olemme lukeneet pojalle aina. Kun hän oli ihan pikkuinen, luimme paljon loruja. Muistan lukeneeni jostain, että rytmitetyn tekstin kuuleminen kohentaa lapsen kielellistä hahmotuskykyä - niin tai näin, ovathan lastenlorut parhaimmillaan tosi symppiksiä (kuten esimerkiksi Kirsi Kunnaksen tuotanto tai erään nimeltä mainitsemattoman oman äidin tekeleet, köh). Sittemmin suosikeiksi nousivat elokuvien kirjaversiot, ja niiden jälkeen poika kiinnostui erilaisista lapsille suunnatuista tietokirjoista, joiden ansiosta äitikin on oppinut paljon uutta esim. eläimistä (tiesittekö esimerkiksi, että helmiveneellä on 90 lonkeroa?), taivaankappaleista yms. Itselleni on matkan varrelta painunut erityisesti mieleen esimerkiksi Timo Parvelan filosofisen absurdi Keinulauta, joka sisältää paljon aikuisellekin ajattelemisen aihetta antavia viisauksia ("Keinuminen ei onnistu, jos toinen on ihan tyhmä") sekä Liisa Kallion kauniisti kuvitetut ja niin ikään hienoja ajatuksia sisältävät kirjat.

Varmasti runsas lukeminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että poikamme on aika verbaalinen tyyppi. Hänellä on myös ihailtava taito väläytellä osaamistaan mitä osuvimmissa paikoissa. Aina ei kylläkään mene ihan nappiin, mutta lopputulos on kuitenkin usein hyvin mieliinpainuva:

Kun teimme lähtöä Thaimaahan, kertoilimme isovanhemmille hotellistamme, esimerkiksi sen, että huoneessamme olisi poreamme. Vaari totesi poitsulle virnistäen, että sää et varmaan siellä poreammeessa kyllä viihdy yhtään. Poika virnisti heti takaisin: nyt sää vaari kyllä puhut sardiinia! Hetken kesti, ennen kuin hogasin, mitä hän tarkoitti, mutta sitten valkeni. Ei varmaan muuten kovinkaan moni ekaluokkalaine tunne sarkasmin käsitettä - edes vähän lipsahtaneellakaan nimellä!

Tässä taannoin pelasimme pojan kanssa korttia ja minä höpöttelin jotain hoopouksia, hyvällä tuulella kun olin. Poika katsoi minua pikkuvanhan tuimasti ja tokaisi: kuule mulla ei nyt riitä humpuuki! Tällä kertaa oivalsin heti, että kyseessä oli pojan oma versio minun murahduksestani, jota viljelen (turhankin usein) hänen ollessaan erityisen apinoivalla tuulella - silloin kun meikämammalla vain ei enää huumori riitä.

...mutta onneksi tuo lapsrakas tarjoilee kuitenkin hyvin usein aihetta positiiviseen huumoriin, hyvään mieleen, iloon ja ylpeyteen!

Maksimekoista, markkinoinnista ja karmasta

Kaikki alkoi siitä, että minun piti käydä apteekista ostamassa koiralle lääkettä.

Siinä ihan apteekin vieressä on, pahalainen sentään, yksi lempivaatekaupoistani. Olin jo aikaisemmin ohi kulkiessani syrjäsilmällä huomannut siellä roikkuvan ihanan näköisen pitkän, keveän, liehuvahelmaisen mekon, maksimekoiksi sellaisia kai ruukataan kutsua.

Kummitätivainaani joskus totesi, että kun pitää aina samoja vaatteita niin sitä on parinkymmenen vuoden välein muodikas. Kummitäti oli viisas nainen ja aina yhtä tyylikäs, ei hän tosiaankaan missään vanhoissa rutkuissa rahjustanut, mutta jotain perää tuossa ajatuksessa kieltämättä on. Minullakin on viimeksi ollut maksimekko 1990-luvulla. Se oli äitivainaan tekemä, sellainen keltainen ja kukallinen ja kepeä ja tyttömäinen ja maailman mukavin päällä ja aivan ihana, yksi ehdottomista lempivaatteistani kautta aikojen, luovuin siitä haikein mielin vasta, kun se oli lähes kirjaimellisesti puhki käytetty. Se oli minulla ihan jatkuvasti päällä sinäkin kesänä, jonka vietin Pietarissa huikean hulvattoman opiskelijaelämän merkeissä, voi se oli aivan ihana kesä se...

Näiden mielikuvien päästyä valloilleen en tietenkään voinut muuta kuin suunnistaa siihen vaatekauppaan, vaikka olinkin kyllä vakaasti ajatellut säästellä roposiani kesälomamatkaa ja meren takana odottavia ostosparatiiseja varten. Mutta täytyyhän sitä matkassa tyylikkäänä olla heti alusta alkaen, ja minä kyllä ihan selvästi nyt tarvitsisin maksimekon, varmasti sellaiselle olisi paljon käyttöä täällä koto-Suomessakin.

Kävelin siis kaupan ovesta sisään ja suoraan mekkorekille. Se haikailemani mekko osoittautui sittenkin liian juhlavaksi minun tarpeisiini. Olin oikeastaan ihan tyytyväinen. Säästyivätpä rahani nyt sitten kuitenkin, tuumin, ja ehkä pystyisin elämään ilman maksimekkoakin, ainakin siiheksi kunnes ehkä löytäisin täydellisen koltun jostain toisesta kaupasta. Otin vakaasti suunnan kohti apteekkia, mutta päätin kuitenkin siinä matkalla ihan vain ohimennen käydä läpi vielä kaupan ulkopuolella olevan alennustangon.

Ja voi! Siinä tangossa roikkui valkoisia neuletakkeja! Ihan tavallisia valkoisia neuletakkeja, pienet taskut ja napit, ei mitään ihmeellistä mutta sellaisenaan juuri sellainen vaatekappale, joita käytän melkein aina. Valkoista neuletakkia minulla ei ennestään ollutkaan, mutta sellainenhan ratkaisisi monta pukeutumispulmaa, sopisi ties minkä värien kanssa yhteen ja olisi kesälläkin näppärä. Mutta, huomautti se Järjen Ääni toiselta olkapäältäni, minulla kyllä on kymmeniä muunvärisiä tavallisia neuletakkeja, ja minunhan piti pitää kukkaronnyörit nyt vähän tiukemmalla... Mutta kun se on tarjouksessakin, ja hyväksi ja laadukkaaksi tietämääni merkkiä, ja tangossa on juuri yksi kappale juuri minun kokoanikin, kuiski Kiusauksen Henki toiselta olalta.

Kaikkien suureksi yllätykseksi uskoin kerrankin Järjen Ääntä, karaisin mieleni ja jatkoin matkaa apteekkiin. Vuoroani odotellessani kuitenkin pyörsin jo päätökseni, totesin, että kyllä se sellainen neuletakki nyt vain on ihan ehdoton hankinta, ja päätin käydä nappaamassa sen mukaani heti kun saisin apteekkiasiani suoritettua.

Apteekista suuntasin siis määrätietoisin askelin takaisin vaatekaupalle. Mutta mutta mutta!!! Se yksi ainoa minun kokoani ollut neuletakki olikin sillä välin kadonnut rekistä!!! Olin typertynyt. Karma is a bitch.

Tämän episodin jälkeen neuletakki tietysti vainosi minua melkein jo unissanikin muttuen mielikuvissani suoranaiseksi aarteeksi, jota ilman elämä ei vain ollut ollenkaan täydellistä.

Sitten, paria viikkoa myöhemmin, olimme miähen kanssa ostoskeskuksessa arkilounaalla ja kuljimme taas kyseisen vaatekaupan ohi. Haikeasti huokaillen pläräilin sen samaisen aletangon antimia, josko sinne vaikka olisi ilmaantunut jotain muuta kivaa, joka voisi hieman lievittää edelleen korventavaa neuletakkipettymystäni. Ja mitä mitä mitä!!! Siellähän se roikkui, The Neuletakki, minun kokoani!!!

Ryntäsin aarteeni kanssa kauppaan, höpötin tohkeissani koko karma-tarinan myyjille (seikka, joka jaksaa kerta kerran jälkeen hämmentää ja suorastaan järkyttää näitä hämäläisiä reppanoita: että joku hullu oikeasti rupeaa kaupassa puhumaan myyjälle jostain muusta kuin ehdottoman välttämättömistä koko- ja hintatiedoista!) samalla kun varmuuden vuoksi sovitin takkia. Täydellisestihän se istui, tietenkin. "Oho, no se oli varmaan jollain sovituksessa vain juuri silloin", arveli toinen myyjätär kuultuaan taannoisista kauhunhetkistäni. Toinen sen sijaan totesi, että olisit tullut kysymään, hyvänen aika, onhan meillä niitä tuolla varastossa yllin kyllin!

Se tuntui minusta aika haljulta. Minä ainakin olen tottunut ajattelemaan, että alennusrekeistä voi tehdä hyviä löytöjä, priima-mallistojen viimeisiä hajakappaleita, joita myydään edullisempaan hintaan. Mutta että niitä vaatteita jemmataankin varastossa ja ripotellaan muutamia kappaleita kaupan ulkopuolelle viritettyyn rekkiin, niin että ne vaikuttavat erityisen edullisilta ja hyviltä löydöiltä? Hullujen päivien tyyliin: myydään markalla markan tavaraa, mutta kun se tehdään ympäristössä, jossa yleensä myydään satasella yhdeksänkympin tavaraa niin ihmisethän ostavat hulluina kun luulevat tekevänsä hyviä kauppoja. Tunsin oloni hieman huijatuksi.

...mutta loppujen lopuksi tietenkin lähdin kotiin hymyillen ja tuumien, että ehkä se karma ei sittenkään ole ihan täysi bitch. Nyt minulla on upouusi täydellinen valkoinen neuletakki. Mutta maksimekkoa minulla ei kyllä ole vieläkään, hmmm...

Ihmisen ikä

Elma-tädin blogikirjoitus sai minut pohtimaan tätä ihmisen elämänkulkua. Kuinka sitä voisi ajatella ikään kuin pitkänä janana, joka on rakentunut niin, että kun sen taittaa tasan keskeltä kahtia, vastakkain osuvat kohdat muistuttavat suuresti toisiaan.

Ihan vastasyntyneenähän ihminen on täysin toisten autettava pötkö. Ruokavalio koostuu nestemäisistä ja sittemmin sosemaisista aineksista, koska hampaita ei vielä ole. Tarpeet tehdään vaippaan, koska vessaan ei osata mennä. Ja koska vuorokauteen ei vielä ole löytynyt omaa rytmiä ja elämän ihmeellisyyskin askarruttaa mieltä, yöunet tuppaavat olla vähän heikommanlaiset.

Valitettavan samanlainen on nykyään monien elämän ihan myöhäisin ehtoo. Ruokavalio on mössöpainotteista, koska hampaita ei enää ole. Tarpeet tehdään vaippaan, koska vessaan ei omin avuin päästä. Ja koska vuorokaudessa ei ole enää luontaista rytmiä ja kaiken maailman krempat sekä jos jonkinlaiset aatokset painavat mieltä, yöunetkin tuppaavat jäädä heikommanlaisiksi.

Leikki-ikä se puolestaan on huoletonta aikaa. Toinen toistaan ihmeellisempiä asioita tulvii maailmasta vastaan. Vastuut eivät mieltä kuormita, mitä nyt vähän täytyy omaa paikkaa hakea ja rajoja testata. Eikä aina ole kiva huomata, että kaikkea ei saa mitä haluaisi.

Vastaavanlainen tilanne on janan loppupäässä siinä vaiheessa, kun on jääty työelämästä pois, mahdolliset lapset ovat jo lähteneet omilleen, enimmät lainat on makseltu ja terveyttä ja virkeyttä vielä piisaa. Siinäpä aukeaa jälleen maailma tulvillaan toinen toistaan ihmeellisempiä mahdollisuuksia nauttia uudesta, uudenlaisesta vapaudesta täysin rinnoin. Toiset reissaavat pitkin maailmaa, toiset kuopsuttavat puutarhaa tai tekevät käsitöitä. Jotkut ostavat moottoripyörän ja ottavat tatuoinnin. Jotkut vaihtavat puolison nuorempaan. Onhan se vähän sellaista paikan hakemista. Ja iän myötä täytyy ne omat rajatkin testata uudelleen, että mihin ne keho ja mieli vielä venyvät ja mihin enää eivät. Näiden rajojen vääjäämätön siirtyminen voi nostattaa jonkin verran uhmaakin. Ei aina ole kiva huomata, että kaikkea ei saa mitä haluaisi.

Entäs teini-ikä sitten. Mullistusta, angstia ja hämmennystä. Hormonit hyrräävät, hiki haisee, finnejä pukkaa, olemukseen ilmaantuu laaksoa ja kukkulaa. Lapsuus jää armotta taakse, mutta aikuisuuteenkin on vielä matkaa. Tuntuu kuin olisi asemalla, jolla on valtava määrä junia, ja vaikka toisaalta on poltteleva kiire päästä jonnekin, on toisaalta myös mahdottoman vaikea päättää, mihin junaan hyppäisi.

Vaihdevuodet tuovat (varsinkin naisille mutta jossain muodossa myös miehille) oman hormonimyrskynsä. Hikoiluttaa. Finnejäkin pukkaa. Olemukseen ilmaantuu laaksoa ja kukkulaa paikkoihin, joissa niitä ei laisinkaan kaivattaisi. Hedelmällinen elämänvaihe jää armotta taakse, mutta eläkeikään on vielä matkaa. Tuntuu kuin olisi asemalla, jolla on jatkuva ruuhka ja kakofonia - mahdolliset lapset vaativat vielä tukea, samaan aikaan omat vanhemmat saattavat olla jo niin ikääntyneitä, että tarvitsevatjo huolenpitoa, työelämässä pitäisi vielä paahtaa täydellä teholla jne. - mutta yksi sun toinen juna kuitenkin suhahtaa jo nenän edestä omille teilleen.

Siinä keskellä on sitten tasaisempi vaihe. Se kuuluisa Aikuisuus. Jokaisella omanlaisensa, omine kapinoineen ja kipukohtineen ja myrskyineen ja tyveneineen.

Kaipa tässä saa ihan tyytyväinen olla niin kauan, kun ei tule deja vu -fiilistä. Että ei ainakaan kovin kaukana janan taitteesta olla vielä.

Pelastusoperaatio

Sunnuntaina havahduimme asunnossamme kaikuvaan outoon, sirisevään ääneen. Kiertelimme ympäriinsä kuulostellen kodinkoneen toisensa jälkeen, kunnes lopulta paikallistimme äänen takan hormiin. Tajusimme, että siellähän sirkutti lintu!

Mitä voi tehdä linnulle hormissa? Ei  varmaan mitään, tuumimme - jos se on löytänyt sinne sisään niin kai se ennen pitkää löytää omin avuin uloskin. Takan luukut olivat joka tapauksessa kiinni, joten siitä ei ollut pelkoa, että siivekäs olisi jossain vaiheessa pöllähtänyt asuntoon räpistelemään.

Aikaa kului ja sirkutus hormissa jatkui aina vain. Maanantai-iltana miäs totesi, että kaipa se lintu pitäisi yrittää sieltä pois saada. Ettei raukka kuole sinne ja ala löyhkätä.

Ensi töiksemme soitimme appiukolle, koska arvelimme, että hän maalla asuvana, fiksuna käytännön ihmisenä varmasti tietäisi hyvän kikkakolmosen ratkaisuksi pulmaamme. Hänessä tilanne kirvoitti lähinnä röhönaurun ja ykstotisen kommentin, että savustakaa pois vain.

Eläinrakkaina ihmisinä me kuitenkin halusimme yrittää auttaa linnun ulos elävänä. Neuvokkaana käytännön ihmisenä minä laitoin tässä vaiheessa Facebookiin tiedustelun: Oi voi, joku pikkulintu on eksynyt sisään meidän savupiippuun! Hyviä ideoita, miten sen saisi autettua sieltä ulos? (Mieluiten nimenomaan ulos eikä tänne sisään, terv. nimim. lievästi lintukammoinen)

Miäs aseistautui suojalaseilla, taskulampulla, kahdella pitkällä kepillä ja kalastushaavilla ja työnsi päänsä takkaan. Minä, hyvä ja käytännöllinen vaimo kun olen, keskityin raportoimaan tilanteen etenemisestä Facebookissa. Seuraava tilannekatsaus saatiinkin pian:

Näköhavainto: se on mustarastas! Jestas sentään, ei siis ihan pikkuinen tipunen!

Näin jälkikäteen ajatellen tämä on ihan loogista: Pienempi tirppa olisi varmaan pystynytkin lentää räpiköimään piipusta ylös, mutta mustarastaan siipien kärkiväli on hormiin liian suuri. Ties miten on raukka piipusta alas kellahtanutkaan. 


Tilanne eteni lupaavasti:


Nyt on saatu kepillä törkkimällä lintu irrotettua siitä putkenmutkasta, missä se oli jumissa, mutta nyt se on jumahtanut peltien väliin. Pantiin takkaan vähän siemeniä houkuttimeksi. Ja minun on tosi vaikea päättää, haluanko olla kameran kanssa kyttäämässä vaiko turvallisesti jonkun oven takana piilossa.

Tässä vaiheessa miähen täytyi lähteä viemään poikaa kaverinsa synttäreille. Kaverin isä oli ehdottanut, että kiipeäisimme virvelin kanssa katolle ja yrittäisimme onkia tipun piipusta ylös. Mutta sehän oli auttamatta myöhäistä nyt, kun saalis oli laskeutunut jo aika alas. 


Facebookissa yksi kaveri ehdotti paineilmaa ja tarjoutui lainaamaan kompuraa sillä ehdolla, että operaatio videoitaisiin. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä en kovinkaan hyvin tiedä, mikä se sellainen kompura on (oletan, että vehjeksen virallinen nimi on kuitenkin kompressori..?). Esitin tarkentavan kysymyksen ja jatkoehdotuksen:

Ajattelitko, että sillä paineilmalla singautettaisiin lintu ylös- eli ulospäin, vai..? Siitäpä tulikin mieleeni, että toimisikohan imuri..? (Pääseeköhän tällä kohta jo feissarimokiin?)


Tästä taas seuraava kaveri sai kuningasajatuksen:


Joo, lehtipuhaltimella ylhäältä... tulis puhdas piippu samalla vaivalla.

Koska piippumme on juuri viime viikolla nuohottu eikä meillä "valitettavasti" satu olemaan lehtipuhallinta, jouduimme hylkäämään tämänkin idean ja jatkamaan keppijumppaa. Ainakin lintu oli edelleen hengissä:


Angry Bird live! Nyt se heittelee kivillä (laastinpaloilla) isäntää, joka on ahtautunut sinne takkaan sörkkimään sitä.

Kun pelkillä kepeillä ei tuntunut tulosta syntyvän, miähellä välähti:


Nyt otetaan kuulkaa käyttöön järeet aseet: JESARIA!!!

Miäs siis viritti kepin päähän tukevan tupon ilmastointi- eli jeesusteippiä tuumien, että kai sellainen höyhenkasa nyt siihen kiinni tarttuu; murehditaan sitten myöhemmin, miten se siitä saadaan irti...

Mutta ei auttanut edes jesari, tipuparka kyhjötti horminsyvennyksessä kuin tatti. Tässä vaiheessa minun täytyi lähteä jumppaan. Oletin, että parin tunnin kuluttua palatessani tilanne olisi onnellisesti ohi ja lintu liihottelisi tyytyväisenä taivahalla. 


Useampikin ystävä ilmaisi Facebookissa huolensa siitä, joutuisinko jumpan päälle irrottelemaan jo sekä miestä että lintua takasta...


Lopulta täytyi raskain mielin panna jännitysnäytelmälle piste:


Viiden (5!!!) tunnin sinnikkään taistelun jälkeen oli pakko tunnustaa tappio - sekä miähen että linnun osalta. Ei saatu tirpparaukkaa ulos elävänä eikä sen paremmin kuolleenakaan. :( Miäs sentään pystyi lopulta irrottautumaan takasta ja sai sen monisenttisen nokikerroksenkin vielä pestyä pois. RIP rastas. Täytynee järjestää tuhkaus eli pössäyttää pesällinen puita vielä huomenissa.

Tällä kertaa tarinalla ei siis ollut onnellista loppua (kuten edellisellä linnunpelastusoperaatiollamme oli), mutta kaikesta huolimatta miäheni on minun silmissäni yhä suurempi sankari. Kuinka moni muu olisi käyttänyt koko iltaa, viittä tuntia, yhden linnun pelastamiseen elävänä takan uumenista?!?


Tällä kertaa luonnon laki toteutui. Sellaista se on, elämä.

Peeäs. Olkoon tämä tarina opetuksena niille, jotka uskovat angloamerikkalaiseen joulupukkilegendaan...

Puuskittaista

Virkistävän talviloman jälkeen arki näyttäytyi tyypillisen keväisen tympeän värittömänä, loskaisena, kuraisena, ankeana. Kevät ei oikein ole minun juttuni.

Tartuin pulloon.

Nimittäin Mivitotal-pulloon. On muuten melkoisen ärhäkkää tököttiä! Tuoteselosteesta päätellen tämä ihme-eliksiiri todennäköisesti poistaa nälänhädän, ratkaisee öljykriisin ja aikaansaa maailmanrauhan - sitä odotellessa voin todeta, että pienen ihmisen kevätapatialle se ainakin antaa kylmää kyytiä.

Heti kuurin ensimmäisenä päivänä vaihdoin ja pesin lakanat, kuurasin joka ikisen tämän talon sisäoven, uusin pojan huoneen julistejärjestyksen (pojan suosiollisella avustuksella toki) ja raivasin vaatekaapista kolme pussillista ryönää pois. Tuumasin, että kevätsiivous sujuu varmasti mukavasti, kun sen jakaa palasiin (köh, aikaisempaa kokemusta moisesta toimenpiteestä minulla ei juuri olekaan). Alkuinnostuksen laannuttua tosin touhuvoimani suuntautui väliaikaisesti muihin puuhiin, mutta olipa se siivousinnon siemen sentään vähintään idulla, ellei suorastaan sirkkalehdillä jo.

...toisin kuin rairuohomme, jonka kerrankin kyllä istutimme todella hyvissä ajoin ja jota pojan kanssa yhteistuumin rakkaudella ja asianmukaisella antaumuksella myös kastelimme ja vaalimme, mutta se ei vain koskaan itänyt. Tämä on ehkä virallinen tumpeluuden maailmanennätys?


Pääsiäisen lähestyessä alkoi kevätsiivouskärpäsen surina taas kantautua korviini, varsinkin kun olimme kutsuneet pitkäperjantai-illaksi tuttavapariskunnan kylään (meillä tyypillisesti suursiivotaan vain silloin, kun on vieraita tulossa - yksi hyvä syy lisää kutsua kyläilijöitä useasti!). Kaivelin siis siivouskaapista esiin joululahjaksi saamamme höyrypesurin ja päätin vihdoin viimein perehtyä sen sielunelämään. Olin kyseistä vekotinta kyllä hartaasti joulupukilta toivonutkin - haaveilin sen tekevän siivouksesta niin helppoa ja vaivatonta, että jopa minä jaksaisin siitä innostua - mutta ei se kyllä siellä komeronnurkassa nököttäessään yhtään siistiä jälkeä tehnyt... Vaan annas olla, kun virittelin suuttimet ja rätit paikoilleen ja kävin asunnon lasi- ja peilipintojen kimppuun! Suoritin ensi hätään vain "aikaisempien pesuainejäämien poiston" enkä edes varsinaista ikkunanpesu-proseduuria, mutta jo se riitti valloittamaan minun sydämeni täysin. Voin kertoo: olen rrrakastunut! Jossain vaiheessa heräsin siihen todellisuuteen, että vieraat olivat pikapuoliin tulossa, mutta sen sijaan että olisin pukannut perunaaa uuniin ja salaattia pediksi, minä höyrytinkin silmät kiiluen kylppärin kaakeleita ja mietin, mitä seuraavaksi siivoaisin...

Lopulta sain kuin sainkin ihan hyvissä ajoin pötyä pöytään: uuniperunoita surf'n'turf. Loimulohen ja sen kanssa erinomaisesti sopivan jokirapu-chilikastikkeen olin ihan omin pikku kätösin lähikaupan kalatiskistä hankkinut (minullahan on se kuuluisa kala-allergia), paahtopaistitäytteen sen sijaan kyhäsin itse, ja erinomaista tuli siitäkin: siinä on majoneesia (koska unohdin ostaa creme fraichea), paahtopaistia, maustekurkkua, sipulia ja sinappia (sekä tietenkin obligatoriset ripaukset suolaa, sokeria ja mustapippuria). Vieraiden tuoma Freixenet-cava kruunasi kokonaisuuden.

Kuten kuvastakin näkyy, olin venynyt vielä yhteen tuiki harvinaiseen suoritukseen: silittänyt keltaisen perintöpöytäliinani. Siitä, vihreistä lautasista ja Marimekon keväisistä servieteistä syntyikin oikein iloinen kattaus. Muutenkin kodissa oli iloista pääsiäistunnelmaa.

Tiput päätyivät sitten ruohon puutteessa narsissiruukkuun.

Onneksi poitsu oli iltapäiväkerhossa saanut aikaiseksi edes muutaman korren viljelmän.

Virpomavitsat piristivät olohuoneen ilmettä ihanasti.

Pitkän vapaan aikana saimme miähen kanssa toteutettua jopa pari pientä ikuisuusprojektia eli naputeltua taulu- ja kuva-asetelmia seinille (yksityisyyssyistä en valitettavasti viitsi laittaa niitä tänne näytille, vaikka tosi hienoja ovatkin). Lisäksi ehdimme yhden kokonaisen päivän löhötä ihan vihanneksina ja tuijottaa koko perheen elokuvia kelpo maratonin verran, mikä on meidän perheessä todella harvinaista herkkua. Olipa ihan huippujuttu tämä pääsiäinen!

Vaan nyt on taas arki. Mitähän sitä seuraavaksi siivoaisi..?

Sapuska-aiheista jossittelua

Omien ajatusten puutteessa haettakoon taas vetoapua aikakauslehden palstalta. Tällä kertaa peesaan Glorian Ruoka & Viini -lehden palstaa "Jos kaikki olisi mahdollista, miltä elämä maistuisikaan."


JOS nyt avaisit jääkaappini, ensimmäiseksi kiinnittäisit huomion siihen, että siellä on paljon enemmän juotavaa kuin syötävää: yksi hylly täynnä vichypulloja, toinen täysi hyllyllinen tuoremehua ja vielä yksi hylly olutta ja siideriä Meillä on tapana täyttää juomavarastot kerralla, jotta ei sitten joka kauppareissulla tarvitsisi raskaita nesteitä rehata. Ruoan suhteen meillä sen sijaan noudatetaan hyvinkin tiukkaa suunnitelmataloutta, eli kaupasta tuodaan vain juuri sitä mitä aiotaan lähipäivinä kokata, mitään varsinaisia raaka-aineita ei hankita varastoon mahdollisen inspiraation varalle. Ihan vain siksi, että harmittaisi turkasesti, jos viimeinen käyttöpöivä ehtisikin ennen sitä inspiraatiota - en tietenkään halua heittää ruokaa pois enkä myöskään piittaa pakastetusta pöperöstä.

En haluaisi, että näkisit kuinka kipeästi se jääkaappi olisikin taas sulattamisen ja perusteellisen siivouksen tarpeessa.

JOS saisin valita keittiötarvikeliikkeestä yhden asian, se olisi Sarpaneva-pata tai vastaava ihana uuniruoka-astia. Tai sellainen ylimääräinen ritilä uunipellin päällä käytettäväksi. Tai sitrus- ja valkosipuliraastin. Tai joku nätti lävikkö. Niin ja oi, pastalautaset olisivat aivan ihanat, meillä syödään niin paljon pastaa. Okei joo, mieluiten aika iso lahjakortti, kiitos.

JOS saisin kutsua kenet tahansa kotiini valmistamaan illallisen, hän olisi vaikkapa lähiruoan puolestapuhuja Heikki Ahopelto. Hän saattaisi tykätä lähikauppamme lihatiskistä. Tosin minä olen niin onnettoman ruokarajoitteinen nirppanokka, että todennäköisesti kuka tahansa itseään kunnioittava keittiömestari pakkaisi veitsensä ja painelisi matkoihinsa jo hyvän aikaa ennen kuin saisin lueteltua puoltakaan niistä aineista, joita en kyllä sitten syö kiitos yök...

Ruokapöytään kutsuisin mukaan miäheni lisäksi vaikkapa naapurimmiähen. Ensinnäkin siksi, että hän on tosi hyvä tyyppi. Toisekseen siksi, että reissutyöläisenä hän syö paljon ravintoloissa, joten kotona kokattu huippuhyvä ruoka voisi hänelle maistua. Kolmanneksi siksi, että rakennusalan ammattilaisena hän voisi, köhh, ihan ohimennen siinä samalla vierailulla auttaa yhdessä jos toisessakin pikkuaskaressa täällä meillä... Illan kuumin keskustelunaihe olisi mahdollisesti se, miten paljosta tällainen onneton ruokarajoitteinen nirppanokka jääkään paitsi ja miten avartavaa olisi oikeasti laajentaa vähän makumaailmaansa.

JOS jokin ruokavääryys minua raivostuttaa, se on laitosruokaloihin kaukomailta köijättävä halpismättö. Esimerkiksi meidän pojan kouluruokalaan tulee broileria Thaimaasta asti! Lähiseudun tuotteiden suosiminen ei olisi pelkästään ympäristöteko vaan myös todella arvokas kansantaloudellinen tukitoimenpide. Ja parhaimmillaan myös hieno opettavainen elementti - ajatelkaapa, jos lapset saisivat vaikka itse heitellä jyväsiä kanoille, joiden munia sitten syövät pinaattikeitossaan... Tässä suhteessa kyllä idealismi ja taloudellinen realismi ovat valovuosien päässä toisistaan, ymmärränhän minä sen. Kun ei budjetti veny niin ei veny. Huokaus. Kaikki kunnia silti hienolle suomalaiselle kouluruokailuperinteelle!

JOS saisin keittiööni ruoka-automaatin, se valmistaisi salaattia. Ihanaa, raikasta, vaihtelevaa salaattia päivästä toiseen. RRRRakastan salaattia, voisin melkeinpä elää pelkällä salaatilla. Mutta koska olen tämän mieltymykseni kanssa tässä taloudessa harvinaisen yksin, tuntuu turhauttavalta viipaloida-kuutioida-repiä-raastaa vihanneksia aina yksi annos kerrallaan. Olen tosin oppinut, että kun ostaa esim. kerällisen tai ruukullisen lehtisalaattia, se kannattaa heti huuhtoa kokonaan ja repiä valmiiksi silpuksi ilmanpitävään astiaan; sellaisessa formaatissa se säilyy jääkaapissa juuri yhtä kauan kuin kokonaisenakin, ja valmiista silpusta on näppärä sitten ottaa kerta-annosten pohjaksi. Ja kohtahan sitä saa taas omalta maalta kaikenlaista noukkia annos kerrallaan!

JOS olisin jälkiruoka, olisin vaikka tiramisu. Vähän liikaa kaikkea, mössöistä pullakeksiä ja raskasta tuorejuustoa ja makeaa sokeria ja piristävää kahvia ja höperöittävää konjamiinia... toiset tykkää, toiset ei.

Sellaisia ajatuksia heräsi iltapäivän lehdenlukutuokiosta. Okei, tunnustan, luin lehteä ruokapöydässä - tyhmä tapa ja tosi huonoa esimerkkiä lapselle, johon yritän juurruttaa ajatusta yhdessä syömisestä nimenomaan yhteisenä laatuaikana eikä vain vatsantäyttöhetkenä. Mutta kun, seliseli, se lehdenlukuaika on muuten turhan usein kortilla... Vaan nyt lähden tästä ruokakauppaan. Mitähän meillä huomenna syötäisiin..?