Överiksi meni

Minä väittäisin olevani aika tehokas ja touhukas ihminen. Ahkeroin kahta työtä ihan ilokseni, käpistelen kotona kaikenlaista, yritän mahdollisimman aktiivisesti osallistua lapseni puuhiin, ja viime aikoina taas olen aktivoitunut harrastamaan liikuntaakin aika lailla, kolme jumppatuntia viikossa. Jouten en oikein osaa olla enkä myöskään osaa kovinkaan verkkaisesti toimia - kun tehdään niin tehdään eikä meinata, epämääräiseen haahuiluun ja nysväämiseen palaa pinna kohtuuttoman nopeasti. Lisäksi olen esimerkiksi ottanut tavakseni, etten koskaan mene hissillä, jos rappusiakin pitkin pääsee, ja jos noustavana on vain kerros tai kaksi, en koskaan kävele niitä rappusia jos juostakin voi. Energisestä menosta tulee energinen ja hyvä mieli!

Minulla on ollut vähän epämääräisiä sydämentykytyksiä ja ajoittaisia rintakipujakin nuoruudesta asti; opiskeluaikana käytin pumppuni oikein filmattavanakin, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei havaittu ja vaiva todettiin mitä todennäköisimmin ruoansulatusperäiseksi. Eikähän se ole menoani haitannutkaan, joten jopa minä hysteerinen hypokondrikko olen suhtautunut asiaan sangen rauhallisesti. Viime aikoina on tikittäjä alkanut taas muistutella vanhoista tutuista oireistaan, mutta en ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Ennen kuin eilen havaitsin pulssin hakkaavan epätavallisen nopeana, kovana ja epämääräisessä rytmissä tuntikausia jumpan jälkeen, eikä aamulla herätessäkään pulssi kovin levollisissa lukemissa ollut. Aloin jo hieman huolestua, koskapa oireilu niin selkeästi oli sidoksissa fyysiseen rasitukseen.

Huolestuin hieman myös siitä havainnosta, että painoni on alkanut laskea. Minähän olen viimevuotisten joulukilojeni kanssa käynyt tahtojen taistelua lähes koko tämän vuoden (kun painoindeksi on valmiiksi vain inasen päälle 21, ei kolmekaan kiloa ole mikään mitätön köntti karistettavaksi!), mutta mitä ilmeisimmin ahkeran body pump -treenin ansiosta olen onnistunut keräämään jopa sen verran ihan rehellistä lihasmassaa, että vaaka on sinnikkäästi huudellut niitä samoja, minun kirjoissani sietämättömän korkeita lukemiaan aina vain, vaikka kuinka järkevää ruokavaliotakin olen pitänyt. Kunnes nyt, aivan yllättäen, on alkanut karista puoli kiloa viikossa, vaikken elintavoissani ole mitään muuttanutkaan. Ja sen sijaan, että olisin tähän kehitykseen tyytyväinen, olen tietenkin, kaiken logiikan nimissä, ihan paniikissa. Selittämätön laihtuminenhan voi olla merkki ties mistä sairaudesta...

Toisaalta mietin, että kovin pahasti sydänvikainen tai terminaalivaiheen syöpäpotilas ei tuota minun jumpparutiiniani kyllä viikosta toiseen vetäisi. Eihän kolme jumppaa viikossa sinänsä mitenkään järisyttävä treenimäärä ole, mutta kuten juuri totesin, minä kyllä vedän ne ohjelmat aina vähintään 110 lasissa - hyvänen aika sentään, juuri siitähän minä kuntokeskukselle sitä riittävän suolaista jäsenmaksua maksan, että saavat säännöllisesti tiristää minusta viimeisetkin mehut pihalle! Enkä ole tupakoinutkaan enää vuoteen muuta kuin hyvin harvoissa erikoistilanteissa, ja syön ihan terveellisesti ja ulkoilen ja kaikkee... Tuhma universumi, aika epäreilua kyllä tällaista mallikansalaista moisilla vaivoilla kiusata!

Lopulta älysin hieman laskea yksi ynnä yksi ja uskalsin tehdä pienen googletuskierroksen (yleensähän hypokondrikon kannattaa kaikkia etäisestikään terveyteen ja sairauteen liittyviä nettisivustoja ja -palstoja vältellä kuin ruttoa!) - ja kyllähän se päätelmäni tuntuisi järkeen käyvän: minähän olen ylikunnossa! Eli/tai ylirasittunut; toisissa lähteissä näitä termejä käytetään synonyymisinä, toisissa taas tehdään niiden välille tietty ero. Niin tai näin, pohjimmiltaan siis kyse on siitä, että kiskon nyt itsestäni tehoja enemmän kuin kroppani kestää. Sangen yleinen vaiva niin harrastelija- kuin huippu-urheilijoidenkin keskuudessa, tyypillisiä oireita nimenomaan sydämentykytykset, hidas palautuminen liikuntasuorituksen jälkeen, suoritustehon lasku, painon putoaminen, univaikeudet, ärtymys, yleinen väsymys... Ja liikuntakuormituksen lisäksi ylirasitukseen vaikuttaa muun elämän mukanaan tuoma kuorma, minun tapauksessani varmasti kortensa kekoon kantavat ne kaksi työtä, uhmaikäinen touhutollero, asunnonvaihtostressi jne.

Huoh, vanhuus ei tule yksin, ei sitä enää jaksa yhtä paljon kuin nuorempana - ja silloin kun sitä vielä viitsi ja nimenomaan halusikin lähinnä vain löhöillä kaiken liikenevän ajan! Youth is wasted on the young, kuten Robbie Williams laulaa. No mutta, onneksi tähän minun vaivaani on yksinkertainen lääke: treenimäärän keventämistä ja lepoa. Niin ja fyysistä palautumista tukee hiilihydraattien nauttiminen.

Eli eihän tässä nyt muu auta kuin lösähtää sohvaan sipsipussi kainalossa vai mitä. Hitto, kova kohtalo...

Iisisti välillä

Stressiä meinaa pukata väkisinkin. On työstressiä ja kodinvaihtostressiä ja akvaariostressiä ja uhmaikästressiä ja tiesmitästressiä. Onneksi tuo luontokappale aina välillä muistuttaa, että rennostikin voi ottaa. Olkaapa hyvät, rentoutumisen mallia itse kunkin harmaisiin syystalven päiviin (huomatkaa pää tyynyllä ja unilelu kainalossa)!

 

Karma is a bitch

Huh. Onpa aikaa vierähtänyt edellisestä päivityksestä. Tällä kertaa päivittämättömyys ei johdu siitä yleisimmästä syystä, ettei mitään mainitsemisen arvoista ole tapahtunut, vaan juuri päinvastoin. On sattunut ja tapahtunut vähintäänkin kotitarpeiksi kaikenlaista. Niinku että huh.

Aloitetaanko vaikka siitä, että meillä on se talokuume. Koska tietenkin halusimme kilpailuttaa lainatarjouksemme, olimme sopineet tapaamisen naapuripankkiin erääksi keskiviikkoaamupäiväksi. Mutta juuri sinä aamuna pojalle nousikin kuume. Siirsimme pankkitapaamista ja yritimme junailla hoitovuorot niin, että saimme työmme tehtyä. Miäs jäi sitten torstaiksi kotiin, koska minulla oli kiireisiä projekteja meneillään. Ja niin paljon kuin meitä harmittikin pojan sairastuminen juuri siihen saumaan, tämä kaikki osoittautuikin ihan uskomattomaksi onnenkantamoiseksi!

Nimittäin jos poika ei olisi sairastunut ja jos miäs ei olisi ollut kotona silloin torstaina heti aamusta alkaen, minä olisin tietenkin istunut täällä työpöytäni ääressä toisessa päässä taloa koko päivän - todennäköisesti aivan autuaan tietämättömänä siitä tosiasiasta, että akvaariomme oli hajonnut! Siellä se omassa peränurkassaan liristeli vuolaasti sisältöään lattialle! Miäs ja poika siinä vieressä touhutessaan onneksi havahtuivat lirinään, ja miäs onneksi on fiksu ja näppärä kaveri, joten pelastustoimet saatiin ripeästi käyntiin hetimiten (minä, jos jostain syystä olisin haverin tajunnutkin, olisin varmaankin ensi alkuun vain seissyt pitkän tovin siinä katastrofialueen liepeillä kirkumassa ja parkumassa...). Kalat pyydystettiin turvaan isoon saaviin ja niille hankittiin hoitopaikka eläinkaupasta. Akvaariosta poistettiin vesi ja hiekka, minkä jälkeen olikin helppo huomata onnettomuuden syy: pohja oli haljennut tasan kahtia! Vakuutusyhtiöön sekä akvaarion valmistajalle soitettiin heti. Kävi ilmi, että akvaariossa oli takuukin vielä voimassa, ja vakuutus kyllä korvaa sitten ne vahingot, joita akvaarion takuu ei kata. Joku kosteustarkastaja kävikin jo vakuutusyhtiön puolesta lattiaamme nuuskimassa ja totesi, että pilallahan se parketti sieltä peränurkastaan on, kyllä se vakuutuksen piikkiin uusiksi menee - ja koska pohjaratkaisumme on niin kovin näppärä, pannaakin uusiksi ihan koko parketti, sillä huonekohtaiset korjaukset eivät olisi järkevästi toteutettavissa. Ei sinänsä yhtään hullumpi juttu ottaen huomioon, että olemme juuri myymässä tätä asuntoa...

Materiaaliset vahingot tästä episodista jäävät siis aika lailla minimiin, mutta kaaos oli - ja on edelleen - kyllä melkoinen!

Mutta eiväthän ne hassut sattumat siihen loppuneet. Hieman myöhemmin astuu kuvaan taas ystävämme Naisen-mukaan-nimetty-teleoperaattori (jonka pätevyydestä olen kertoillut aikaisemminkin. Jukoliste sosialistinen yhteiskuntajärjestelmäkin toimii paremmin kuin tämän firman asiakaspalvelu!). Alueellamme oli perjantaina puoliltapäivin laaja-alainen mutta lyhyeksi jäänyt sähkökatkos, ja pian sen jälkeen katkesi nettiyhteys. Aikani odottelin, josko se siitä omia aikojaan palaisi paikoilleen, ajattelin aikani kuluksi katsoa televisiota. Vaan kun ei sieltäkään löytynyt lähetystä miltään kanavalta. Ajattelin ongelman liittyvän siihen sähkökatkoon ja jatkoin odottelua. Kolmen maissa lopulta soitin operaattorin asiakaspalveluun, koska edelliskerrasta muistin, että virka-ajan jälkeen ei välttämättä millekään ongelmalle tehdä muuta kuin siunaillaan ja sähelletään. Asiakaspalvelija totesi, että naapurikadulta oli juuri tehty samankaltainen vikailmoitus (ei toimi netti eikä TV), eli aika isosta viasta oli selvästikin kyse, joten ihan varmasti se lähitunteina korjattaisiin. "Tähänkö puhelinnumeroon saa laittaa viestiä sitten kun vika on korjattu?" Kyllä kiitos, olkaa hyvät vaan.

Käsi ylös, kuinka moni uskoi että asia tosiaan hoitui tuolla puheella? Just joo, ostakaa isot sateenvarjot sitten siltä varalta että ne lehmät myös sontii lentäessään...

Lauantaiaamunakaan ei kulkenut kaapelissa sen enempää TV-lähetystä kuin nettidataakaan. Ei meille eikä myöskään kolmelle viereiselle asunnolle. Olimme kaikki vuorollamme soitelleet tämän superpätevän firman asiakaspalveluun ja saaneet hyvinkin kirjavan kirjon vastauksia ja selityksiä. Miäs sitten päätti vuorostaan kysellä tilanteen perään, hän soitti minun puhelimestani kun siinä sattui se asiakaspalvelun numero olemaan kätevästi muistissa. Ihan ensiksi kesti hyvän tovin selvittää, että minä muka olin jo aikaisemmin soittanut asiasta, koska mitään vikailmoitusta ei soittoni perusteella heidän järjestelmästään löytynyt. Aloitettiin siis nollasta ja tehtiin se vikailmoitus. Tällä kertaa se oikein meni läpikin, tuli tekstiviestivahvistus ilmoituksen vastaanottamisesta. Mutta TV-kuvaa tai nettiyhteyttä ei tokikaan tullut. Katkoa oli kestänyt parisenkymmentä tuntia.

Lauantaipäivän touhuilimme omiamme, miäs päätti viihdyttää itseään pelaamalla konsolipeliä, kun kerran ei TV-ruudusta muutakaan kuvaa näkyviin saatu. Vaan kun ei saatu konsolipelistäkään muuta kuin system error -vikailmoitus. Sekin päätti sitten sanoa sopimuksensa irti samaan konkurssiin. Karma is a bitch, kun sataa niin sataa kaatamalla ja mitä-niitä-kliseitä-nyt-onkaan. Kieltämättä vähän jo mietitytti, mitä seuraavaksi tapahtuukaan ja pitäisikö siinä sitten itkeä vai nauraa...

Illan tullen aloimme sitten taas kärkkyä yhteyksiemme perään. Haastattelimme naapureita, yhdelle oli kuulemma todettu, että ei päivystäviä korjaajia hälytetä paikalle, ellei vika koske vähintään viittä asuntoa. Ja meitä oli siis pimennossa nyt vain vaivaiset neljä ruokakuntaa. Miäs soitti asiakaspalveluun jälleen kerran ja ihan sillä lailla ystävällisesti ja rauhallisesti ilmaisi mielipiteensä tilanteesta...

Koska mitään ei tapahtunut, miäs alkoi siivota (hänellä on kerrassaan viehättävä taipumus raivosiivoamiseen - useasti sinänsä kenkuista konfliktitilanteista on ainakin se ilo, että niiden jälkeen kämppä kummasti kiiltää!). Hän lähti viemään ylimääräisiä tavaroita alavarastoon - ja kenetpä hän siellä teknisissä tiloissa kohtasikaan: teleoperaattorin päivystävän korjaajan! Korjaaja kertoi saaneensa ihan muissa asioissa hälytyksen tälle seudulle ja käyneensä sitten samalla vaivalla toimistolla katsomassa, oliko seudulla kenties muitakin vikailmoituksia, huomannut meidän tilanteemme ja tullut oma-aloitteisesti sen korjaamaan. Kovasti ihmetteli, miksei hänelle ollut asiasta ilmoitettu, koska juuri sitä vartenhan hän oli ympärivuorokautisessa päivystysvuorossa. Niinpä, sitäpä samaa mekin aika kovasti ihmeteltiin juu... Kävi ilmi, että vika oli ihan tyypillinen sähkökatkoksen jälkiseuraamus, jonka korjaamiseen meni minuutti. Kyllä, ihan oikeasti tasan yksi minuutti. Pimennys kesti 30 tuntia. Muistinko jo mainita näkemykseni kyseisen firman asiakaspalvelun pätevyydestä suhteessa erinäisiin hyviksi havaittuihin valtiomuotoihin tai jotain..?

Että semmosta. Nyt on kuitenkin taas toistaiseksi rauha maassa. Ja talokuume pilvissä. Parin tunnin päästä lähdemme katsastamaan yhtä erittäin potentiaalista kotikandidaattia, ja illalla on myös hyvin kiinnostavan kohteen näyttö. Laina-asiatkin on tässä kaiken sähellyksen keskellä saatu hoidettua, joten jos sopiva osuu kohdalle niin olemme valmiit ostaa paukauttamaan sen saman tien. Jänskää! Akvaariovalmistajakin tulee tänään hakemaan rikkinäisen tankkimme ja mahdollisesti antamaan uuden tilalle. Josko sitä kohta saataisiin eväkkäätkin takaisin kotiin. Ja sitten mahdollisesti piankin koko akvaarion tyhjennys-, siirto- ja täyttöruljanssi alusta uudestaan siirryttäessä Uuteen Kotiin... Jänskää!!!

Halpaa makkaraa

Alentuva suhtautuminen tuskin ilahduttaa ketään, vaikka onkin toki pitkälti itse kunkin henkilökohtaisesta omanarvontunnosta kiinni, minkälaisen käytöksen kokee alentuvaksi ja kuinka herkkä asian suhteen on. Kaikilla lienee omat kipupisteensä, ne sellaiset isot kynnyskysymykset, joiden tahatonkin sivuaminen aiheuttaa suhteettoman reaktion.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisiä pitäisi arvottaa varakkuuden perusteella. Nuorempana jouduin kärsimään tällaisesta lokeroinnista ikään kuin käänteisesti: minua pidettiin kylmänä ja ylimielisenä eikä minuun näin ollen vaivauduttu edes kovin syvällisesti tutustumaan, koska vanhempieni ammattien perusteella sopi olettaa, että perheeni oli suhteellisen varakas. No nyt voin vain kysyä kaikilta teiltä, jotka pelkkien asenteellisten olettamustenne perusteella minua silloin kouluaikoina välttelitte, että muuttuukos teidän elämänne nyt paremmaksi siitä tiedosta, että äitini tässä taannoin kuoli täysin pennittömänä jättäen jälkeensä vain aivan järkyttävän velkataakan? Kiva jos muuttuu. Mutta arvatkaapa mitä - minun pienestä sielustani ne ulkopuolisuuden tunteen jättämät arvet eivät kokonaan tule häipymään koskaan!

Juuri tuo ulkopuolisuuden tunne on se minun kipupisteeni, johon törmään edelleen aivan liian usein erilaisissa yhteyksissä. Haluaisin niin kovin elää sellaisessa maailmassa, mikroympäristössä, jossa minun ei tarvitsisi pyydellä anteeksi mitään mitä olen. Ei sitä, että tiettyjen ominaisuuksieni, hyvän tuurin ja kovan työn ansiosta pystyn hankkimaan itselleni ihan kelvollisen elannon. Eikä myöskään sitä, etten kuitenkaan kylve rahassa niin, että voisin sitä täysin holtittomasti ympärilleni syytää. Tai sitä, ettei minun ulkomuotoni ehkä ole huipputyylikäs saati kaunis. Eikä edes sitä, että lukuisten eri syiden vuoksi en vieläkään kovin hanakasti uskalla katsoa ihmisiä silmiin.

Kyllähän minä sen tiedän, että suurin syntini on antaa ihan liikaa painoa sille, mitä muut minusta ajattelevat. Asennekysymyshän tämä(kin) pohjimmiltaan on. Mutta ei siitä irti pyristeleminen ainakaan helpommaksi tule, kun säännöllisin väliajoin saa niitä kuuluisia märkiä rättejä päin näköä. Esimerkiksi kolmen viime päivän aikana olen kohdannut alentuvaksi kokemaani kohtelua kahdessa eri tilanteessa.

Lauantaina olin ystävättäreni kanssa ostoksilla Sen Toisen Suuren Tavarataloketjun kosmetiikkaosastolla (koska en jättänyt asiasta palautetta suoraan ko. myymälään, en myöskään tässä puhu siitä oikealla nimellään). Heti osastolle päästyämme ystävättären luo lehahti ensin yksi ja hetken kuluttua toinen myyjä apuaan tarjoamaan. Ystävättären perehtyessä myyjän vuolaalla opastuksella kasvovoiteisiin minä hiippailin Diorin meikkitelineen luo, koska tarvitsin uuden rajauskynän. Ilahduin huomatessani, että kyseisestä liikkeestä löytyi nimenomaan se kynä, jota olin kaipaillutkin mutten ollut esim. lentokenttien myymälöistä onnistunut löytämään, ja yritin nyhtää testeriä irti telineestä. Enpä vain onnistunut. Teline sijaitsi aivan kassatiskin edessä, ja tiskin toisella puolella oli neljä (4) myyjää, jotka aivan varmasti näkivät puuhani mutta eivät kuitenkaan vaivautuneet sen vuoksi keskeyttämään keskinäistä rupatteluaan ja naureskeluaan. Lopulta paikalle sentään saapui myyjä - toisten asiakkaiden kanssa ja niin reippaasti, että tuli ihan kirjaimellisesti tönäisseeksi minut pois telineen ääreltä tehdessään tilaa omille palveltavilleen! Minä siitä sitten siirryinkin ystävättäreni seuraksi kassatiskille, kun hän maksoi omia ostoksiaan. Tässä vaiheessa jopa ystävätärtä palvellut myyjätär vaivautui luomaan minuun obligatorisen katseen nenänvarttaan pitkin ja ynähtämään: "Niin olisit sä halunnut jotain? Kyllä mä voin sullekin näitä ilmaisia näytteitä antaa jos sä haluut." Vastasin ykskantaan, että ei kiitos tartte. Poispäin käännyttyämme totesin kyllä ystävättärelleni kieltämättä ehkä hieman tavallista kovemmalla äänellä, että olisinhan minä sen rajauskynän ostanut jos joku sen olisi minulle myynyt.

Pikkujuttu sinänsä, mutta minulla pisti vihaksi ja notkahdutti koko shoppailufiilistä, mutta onneksi sitten kuitenkin myöhemmin toisesta kaupasta löysin ihanan hameen, joka pelasti päivän kokonaissaldon sentään plussan puolelle. Tämän ihanan uuden hameeni puinkin sitten ylleni maanantaina, kun menimme miähen kanssa pankkiin raha-asioistamme keskustelemaan. Lähinnä tosin halusin vain päästä ulkoiluttamaan mieleistä vaatekappaletta, sillä toki oletin, että pankissa ei habituksen perusteella ihmisistä johtopäätöksiä vedetä, kun kerran heidän tilitietonsa ovat myös nähtävillä. Mutta ei sekään näköjään aina riitä.

Meillä on miähen kanssa alkanut uhkaavasti nousta salakavala tauti nimeltä talokuume. Niinpä säästöasioiden ohella kysäisimme myös hieman asuntolainasta, että kuinka suuret kuukausierät minkäkinlaisesta lainasta koituisi ja kuinka suuren lainan ylipäätään saisimme. Tässä kohtaa pankintäti kääntyi minun puoleeni otsa kurtussa ja tiukkasi tulojani. Ymmärrän kyllä ihan oikeasti, että kaltaiseni yrittäjät ovat pankin kannalta katsottuna hyvin ongelmallisia tapauksia, kun emme pysty kovinkaan tarkasti määrittelemään kuukausitulojamme eikä tulotasostamme ja sen jatkuvuudesta yleisemmälläkään tasolla mitään takeita ole. Mutta onko niitä nyt niin palkkatyöläisilläkään näinä massairtisanomisten aikoina, jos saa kysyä? Kuitenkin virkailija oli juuri siirrellyt tililtä toiselle säästöjäni, joiden kuitenkin luulisi olevan jonkinlainen osoitus siitä, etten ihan kädestä suuhun kituuta. Kiltisti toki selvitin viime vuosien liikevaihtojani ja lisäsin, että tuleehan siihen sitten vielä ne yliopistotyön tienestit päälle... Tässä kohtaakos virkailijan katse kirkastui: siis olenko minä yliopistolla ihan palkkalistoilla? Niinno, olenhan minä tietysti, aina sen kurssin-parin verran kerrallaan, jos kohta ei niidenkään töiden jatkumisesta koskaan puolta vuotta pidemmälle ole tietoa. Tämä tieto eli ne yliopistotyöstä kertyvät huikeat pari tonnia vuodessa kuitenkin riittivät vakuuttamaan virkailijan sen verran, että hän naputteli tietoni koneeseen niiden miäheltä ohimennen sivulauseessa tiedusteltujen tulojen lisäksi - ja onnistui vaihtelevasti peittämään yllättyneisyytensä huomatessaan, että joo, kyllähän meidän perheemme tuloilla tosiaan olisi ihan realistista maksella sensuuruista lainaa, jota olemme kaavailleet.

Kuten sanottu, pankkivirkailijan asennetta ymmärrän kyllä hieman paremmin kuin kosmetiikkamyyjien - se kuuluu hänen työhönsä. Silti tapaamisesta jäi jälleen kerran hieman halju maku suuhun, aivan kuin niistä lukuisista aikaisemmistakin pankkivierailuista, joiden aikana virkailijat ovat puhuneet lähinnä miähelle. Enhän minä toki mikään talousnero olekaan ja harvinaisen vähän kiinnostunut mistään finansseihin liittyvästä, mutta kyllä minä sentään ihan oikeustoimikelpoinen yhteiskunnan jäsen olen ja omista raha-asioistani ihan itse huolehdin! Ja vaikka en ihan sellaisten massien päällä istukaan, että pankinjohtajien tarvitsisi edessäni maireasti mielistellä, olen kuitenkin asiakas ja ansaitsen ihan yhtä kunnioittavan kohtelun kuin kuka tahansa muukin tavallinen talliainen. Tai ehkä pankeissa sitten suhtaudutaan kaikkiin tavallisiin talliaisiin yhtä nihkeästi?

Vaan sellaistahan se elämä on, kaikkia ei voi miellyttää ja joskus ensivaikutelman perusteella on pakko vetää johtopäätöksiä. Ei kai tässä muu auta kuin kasvattaa nahkaa paksummaksi. Ja selailla niitä talomyynti-ilmoituksia! IIIIIHHHHH!

Arvoja

Odotusaikana, kun roikuskelin melko aktiivisesti erinäisillä perhekeskeisillä palstoilla, tuli vastaan eräskin kysely. "Mitä pelkäät menettäväsi lapsen saatuasi?" kysyttiin. "Lapseni", kuului jonkun palstalaisen vastaus, joka painui pysyvästi mieleeni. Tunsin itseni todella typeräksi ja pinnalliseksi, koska itselleni oli tullut spontaanisti ensimmäiseksi mieleen vastata "vyötäröni".

Osaako sitä ihminen mitään oikeasti täydestä arvosta arvostaa, ennen kuin joutuu konkreettisesti tajuamaan, että sen voi menettääkin? Kyllähän mekin useasti miähen kanssa toteamme, että olemme me sentään onnekkaita, kun lapsemme sairastaa niin vähän. Mutta kun hän sitten sairastaa, tulee mieleen, että onko niistä terveistä päivistä sitten kuitenkaan osannut nauttia niin kuin olisi kannattanut.

Kun lapsi itkee ja huutaa pahaa oloa ja ihan silkkaa kipua, äidin sydän riipiytyy ulos rinnasta, läiskähtää märkänä länttinä seinään ja jää apaattisina tahmeina pisaroina valumaan kohti lattianrakoa.

Viiden kuumeisen päivän ja kolmen kipuitkujen rikkoman yön jälkeen päätin antaa hysteeriselle hypokondrikkoäidille yliotteen siitä iänikuisesta "flunssaa se vain on, antakaa buranaa" -lässytyksestä ja varasin pojalle lääkäriajan. Ja löytyihän sieltä tulehdus korvasta ja todennäköisesti kurkustakin. Antibioottikuuri aloitettiin saman tien. Ei se selvästikään mikään taikasauva ole, että yhdellä viuhahduksella olisi kaikki murheet poistanut, mutta toivottavasti kuitenkin ajastaan puree.

Minä lupaan laskea ne ihan ihan kaikki siunaukseni, alkaen vaikka siitä että se vyötärökin on edelleen havaittavissa, lasken vaikka miljoonaan asti, ja lisäksi lupaan sietää muutamat uhmaraivaritkin räjähtämättä, kunhan tuo lapsi vain palautuu pian ennalleen!!!

Löysää

Töitä, niitä on viime aikoina piisannut. (Eeeeiiih, ihan oikeasti ensimmäisessä julkaisuversiossa luki "pissannut" - ei ihan huono sana tähän kontekstiin sekään!) Sellaisia jossain määrin ärsyttäviä pieniä projekteja, joissa tiedostojen pyörittelyyn menee melkein yhtä paljon aikaa kuin varsinaiseen työhön mutta joista tietenkin maksetaan vain sen varsinaisen työn mukaan. Ja ylimääräistä energiaa kuluu myös siitä huolehtimiseen, että muistaa tehdä kaiken ajallaan ja oikeassa järjestyksessä - kun eivät pahalaiset IT-nörtit ole vaivautuneet keksimään sellaista sähköpostiohjelmaa, joka osaisi järjestää meilit jonoon sisällössä mainitun deadlinen mukaan eikä suinkaan pelkästään meilin saapumisajan perusteella.

Niin, voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla... Mutta en minä sinänsä valita, hyvä että on edes jotain kannikkaa sentään, vaikka sitten murusinakin. Nimittäin ystävämme Verottajakin juuri muisti minua yli puolentoista tonnin mätkyillä. Eipä siinä mitään, omansahan se verokarhu vain ottaa, enkä minä tuosta nyt ihan konkurssiin mene, mutta pikkuisen pisti puhaltamaan silti. Mutta toisaalta, nytpä ei sitten tarvitse miettiä, mistä välistä lohkaisisi muutaman tunnin esimerkiksi uusien silmälasien valitsemiseen, kun saa kaikki yhtään isommat hankinnat ja ei-elintärkeät virkistysmenotkin panna iloisesti jäihin joksikin aikaa. Ihana lintukoto tämä, ratkaisee vapaa-ajanongelmatkin yksilön puolesta!

Viikonloppuna harrastinkin sitten puhaltelua ihan koko rahan edestä. Olimme anoppilassa, miäs kavereineen perinteisen seitsenottelun ja asiaankuuluvan saunaillan merkeissä, minä löhöämässä kuin härski silli. Unohdin jopa hiusharjani kotiin ja vanuskelin ympäriinsä löpsähtäneissä kirkkaanpunaisissa collegeverkkareissa ja äitini joskus kauan sitten miähelle neulomassa yhtä kirkkaanpunaisessa paidanretaleessa, joka on alun perinkin ollut liian suuri jopa hongankolistajapuolisolleni, saati sitten minulle parikymmentä senttiä ja kolmekymmentä kiloa pienemmälle olennolle. Mutta se tuntui jotenkin kotoisalta ja lohduttavalta, muistutti äitivainaasta hyvällä tavalla pitkästä aikaa. Käperryin villapaidan uumeniin miähen isovanhempien 1700-luvulta peräisin olevalle perintösohvalle, sytytin lampettiin valon ja kävin läpi naistenlehden toisensa jälkeen. Luinpa jopa yhden ihan kokonaisen romaaninkin (jonkun Liza Marklundin dekkarin vuosituhatluvun vaihteesta, ihan kelpo teos), ja se on minulta jo aikamoisen historiallinen saavutus! En ole vuosikausiin lukenut kirjoja, sillä en jotenkaan osaa olla sillä lailla aloillani niin pitkiä aikoja kuin romaaniin perehtyminen edellyttäisi.

Sen verran sentään vaivauduin aina välillä ahteriani liikauttamaan, että kävelytin koiraa. Yhdellä kävelyllä pääsin ihastelemaan ihka oikeaa metsäpeuraa aika lähietäisyydeltä, ehkä noin muutamankymmenen metrin päästä! Onneksi koira ei jostain kumman syystä huomannut luontokappaletta lainkaan, joten me saimme peuran kanssa kaikessa rauhassa ihmetellä toisiamme ihan silmästä silmään. Ehdin minä kännykänkin taskusta kaivaa ja kuvan räpsäistä, mutta sen nyt voi arvata, millaista jälkeä syntyy kännykkäkameralla yhdellä kädellä vastavaloon tuollaisilla etäisyyksillä... ei valitettavasti juuri minkäänlaista. Mutta oli se peura kyllä upea eläin, pitkän aikaa henkäilin ihastuksissani muistellessani sen siroa, sulavan linjakasta olemusta syysauringon valossa, kalvenneen ruskean pellonsängen keskellä...

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli häkellyttävän rentouttava. Minä vain en ole laisinkaan tottunut moiseen rentoutumiseen, joten nyt on sitten lähes krapulankaltainen olotila. En kerta kaikkiaan saa työtehon nurkasta kiinni. Onneksi tänään onkin ollut työrintamalla hieman rauhallisempi päivä, joten olen kaikessa rauhassa saanutkin palautua omituisesta olotilastani, kämistellä pikkuruista työtehtävää puoli päivää, pestä pari koneellista pyykkiä ja juoda kuppikaupalla kahvia... Mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa ala piristyä, sekä työtilanne että tekijä. Toivotaan ainakin! Vaikka ei siksi, olihan tuo tuollainen rentoutuminen ihan ookoo juttu, voisin minä sitä joskus toistekin vielä kokeilla...

Ettäs tiedätte.

Ilmoitusluontoista asiaa, ihan kaksin kappalein.

Ensinnäkin, kokkailuaiheiset jorinat löytyvät jatkossa tästä osoitteesta. Toistaiseksi pöytään on katettu vasta tervetuliaiskahveet, mutta siinä yhteydessä on nyt sitten sitä mainitsemaani lisätietoa synttärikakusta. Poiketkaahan kyökin puolellakin aina välillä!

Ja toisekseen, koska kuvaton ruokablogi olisi aika ankea, minun oli vihdoinkin pakko ryhdistäytyä ja opetella käyttämään sitä kuvanlataustoimintoa. Sehän onkin muuten suorastaan ydinfysiikkaa lähentelevä taitolaji - että ihan pitää klikata tuota nappia, jossa niin kovin hämäävästi lukee "lisää kuva" ja valita se kuva lisättäväksi! Eipä ihme, että meni pari vuotta ennen kuin uskaltauduin edes kokeilemaan...

Koska te ette kuitenkaan usko ellette omin silmin näe ja ennen kaikkea koska minä olen nyt vallan innostunutkin leikkimään uudella fiitserillä, niin esitelläänpäs tässä nyt niitä Loviisan taannoin kaipailemia kukkaiskuvia:

Temppu ja miten se tehdään

Poikani täytti eilen viisi vuotta. Aika uskomatonta - korkeintaan vuosihan siitä on, kun hän kesken karviaisenperkuun ilmaantui maailmaan ja mullisti elämämme! Ajankulun hämmentäminä tai jonkin muun mielenhäiriön vallassa olimme miähen kanssa menneet lupaamaan, että tänä vuonna saa synttärijuhliin kutsua vaikka kaikki tarhakaverit jos haluaa. Ja poikahan halusi. Vähän kyllä alkoi ajatus parikymmenpäisestä tenavalaumasta kylmätä viimeistään siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että miäs olisi reissuillaan kaksi viikkoa putkeen juuri ennen suurta päivää. Mutta eihän lapselle annettua lupausta voi perua (ainakaan vain sillä perusteella että äitiä nyt vähän ottaa kupoliin tää homma), joten eihän siinä muu auttanut kuin järjestää juhlat.

Ja jotenkin kummassa siinä pääsi käymään niin, että kemut onnistuivat ihan yli odotusten! Kas näin me sen teimme:

Hyvissä ajoin jaoimme päiväkodissa lasten lokeroihin kutsukortit, joissa oli pyyntö ilmoittaa sähköpostitse tai puhelimitse, pääseekö lapsi tulemaan. Tämä oli kullanarvoinen seikka, ei pelkästään lopullisen vierasmäärän arvioimiseksi vaan myös siksi, että ilmoittautumisien myötä saimme näppärästi myös vanhempien yhteystiedot talteen!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 1: Pyydä ilmoittautumiset tai hanki muilla keinoin lapsivieraiden vanhempien yhteystiedot.

Lopulta hieman yli puolet kutsutuista pääsi tulemaan: 12 lapsivierasta, joista yksi halusi äitinsäkin mukaan. Tämän äidin läsnäolo olikin ihan korvaamatonta! Hän nimittäin on meille vanha tuttu jo vauvakerhoajoilta, joten minusta oli ihanaa jutella hänen kanssaan pitkästä aikaa, ja lisäksi hän on kyllä aivan armoitettu lahjakkuus lasten kanssa toimimisessa, onpa hän ollut lyhyen aikaa sijaisenakin juuri meidän pojan tarharyhmässä, joten hän tunsi suurimman osan lapsista oikein nimeltäkin!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 2: Huij... eikäku, houkuttele tai pyydä paikalle lisäaikuisia tarvittaessa.

Poika odotti juhliaan kuin kuuta nousevaa, ja kemut olivat kuulemma päiväkodissakin viikon puheenaihe. Vaan kun perjantaina noudin pojan kotiin, hän valitteli vaisua oloa ja pyysi mittaamaan kuumeen. Ja kappas: 38,5. Siinä vähän hypokondrikkoäidin pumppu otti ylimääräisiä kierroksia... Yritin kuitenkin pysytellä rauhallisena (vaihtelevalla menestyksellä...) ja totesin, että koskapa pojalla ei mitään muita flunssan tms. oireita ollut, kyseessä oli mitä ilmeisimmin ramppikuume. Päätin odottaa seuraavaan aamuun, ennen kuin tekisin lopullisen päätöksen juhlien mahdollisesta lykkäämisestä myöhemmäksi. Onneksi oli niitä yhteystietoja!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 3 (- 10 000): Älä panikoi!

Suuren päivänsä aamuna poika oli ihan oma touhukas joskin edelleen hieman jännittynyt itsensä, joten päätimme jatkaa juhlavalmisteluja suunnitelmien mukaan. Minä kävin kaupassa ja edellisyönä toiselta puolelta maapalloa kotiutunut miäs siivosi ja raivasi. Olin vakaasti vaientanut sisälläni asuvan suuruudenhullun karjalaisen pitokokin äänen ja päättänyt hankkia tarjoilut härskisti suoraan kaupan hyllyiltä - eivät lapsivieraat juhliin syömään tule vaan touhuamaan, ja sitä paitsi pikkuväelle useasti einekset maistuvatkin paremmin kuin kotiruoka (valitettavasti). Täytekakun olin sentään tehnyt itse ja tilannut siihen sigamageen Turtle-koristeen huipputaitavalta ystävältäni (tästä lisää oikein kuvienkin kera mahdollisesti lähitulevaisuudessa toisaalla), ja lisäksi tarjolle laitettiin lihapullia ja prinssinakkeja, raffeleita, suolakaloja sekä muutamaa sorttia lastenkeksejä. Tämä osoittautuikin oikein toimivaksi setiksi, lapset kävivät välillä leikin lomassa nappaamassa keksejä tai raksuja, ja ilmeisesti täytekakkukin oli ihan hyvän makuista, koskapa useimmat lapset jopa yllättäen jaksoivat istua pöydän ääressä paikallaan sen aikaa, että mutustivat palasen; yksi poika taisi syödä viisi palaa.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 4: Älä stressaa tarjoiluista. Panosta naposteltaviin, joita voi mutustaa ohimennen sen sijaan, että pitäisi istua nätisti pöydän ääressä.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 4b: Tarjoa enemmän suolaista kuin makeaa. Ilmeisesti on ihan tieteellisesti osoitettu, ettei sellaista olotilaa kuin sokerihumala ole olemassakaan, mutta ei kannattane ottaa riskiä...

Ja tietenkin tarjolla oli päivän teeman mukaisesti Turtle-limsaa ja Turtle-mehua! Olimme jo alkuviikosta pojan kanssa ostaneet Turtle-limsaa, jokaisen hahmon nimikkopullon (niitä turtlejahan on siis neljä, siltä varalta etteivät kaikki ole asiaan yhtä vihkiytyneitä kuin me tehotoiston uhrit). Meidän poika ei limsaa oikein tykkää juoda, koska hiilihapot selvästikin inhottavat häntä, ja oletin, etteivät kaikki muutkaan lapset halua tai edes välttämättä saa juoda limsaa. Siksi uhrauduinkin ja viikon mittaan tissuttelin kaksi pullollista tyhjäksi limsasta (ei oikeasti ollut maailman miellyttävin tehtävä, ei sellainen myrkynvihreä esanssilitku ihan kamalasti vetoa meikäläisen makuhermoihin), pesin pullot ja laitoin niihin sitten vastaavanväristä päärynämehua tarjolle. Limsaa jäi siis tarjottavaksi vain kaksi pullollista, ja se loppuikin sittemmin kesken, mutta eipä hätää: jääkaapin oven suojissa vaivihkaa lorotin tyhjentyneeseen Turtle-pulloon Pommacia ja selitin pokkana, että tämänniminen kilppari tarjoaa nyt vähän eriväristä limsaa kuin äskeinen - täydestä meni ja hyvin maistui.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 5: Käytä omaa mielikuvitustasi ja ruoki lasten mielikuvitusta - pienet spesiaalijutut voivat olla lapsille yllättävän isoja.

Mutta kuten sanottua, lapset eivät tokikaan tule juhliin syömään vaan touhuamaan.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6: Järjestä puuhaa!

Meidän rivitalokolmiossamme ei varsinaisesti ole tilaa, johon mahtuisi toistakymmentä touhukasta leikki-ikäistä sopuisasti kerrallaan, joten päätimme jakaa asuntomme alueisiin. Pojan huoneessa teippasimme lattian kokonaan peittoon piirustuspaperilla ja laitoimme tyrkylle ison laatikollisen puukyniä - kuningasajatuksena oli, että kun kerrankin saa luvan kanssa piirtää lattiaan, ei tule edes mielitekoa raapustella tapettiin. Tämä toimikin erinomaisesti, varsinkin tyttövieraat piirustelivat mielellään, ja juhlien jälkeen jopa oma viisivuotiaamme, joka ei yleensä kynä kädessä viihdy yhtään, taiteili lattiaansa hienon Linnunradan planeettoineen ja meteoriitteineen!
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6a: Piirtäminen on aika varma kestohitti lasten keskuudessa, ja erikoisjärjestelyillä siihen saa vielä lisähohtoa. Ainakin lelukaupoista saa piirustuspaperia isoina rullina.

Makuuhuoneestamme teimme elokuvateatterin. Olimme etukäteen valinneet kaikille lapsille sopivia, lyhyitä jaksoja sisältäviä ohjelmia (Tomi Traktori, Manu ja Matti, Franklin...), ja tunnelma niiden äärellä olikin parhaimmillaan harras.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6b: Videoiden katselu on myöskin yleensä hittikamaa. Valitse katsottavat etukäteen ja tee myös lapsille selväksi, että sitä katsotaan mitä telkkarista sattuu sillä hetkellä näkymään - jos rupeat vekslaamaan levyjä lasten toiveiden mukaan, saat viettää koko juhla-ajan sormi eject-napilla tauotonta huutoäänestystä ja tyytymätöntä itkuntihrustusta kuunnellen.

Olohuoneen lattialle levitimme sitten pojan huoneesta piirustuspaperien alta evakuoidun autotiematon ja köijäsimme viereen pojan leikkiautokokoelman, josta kyllä riittääkin vaikka miten ison lapsilauman tarpeisiin. Kun sohvapöytä ja muut ylimääräiset pikkutavarat varastoitiin väliaikaisesti saunaan, riitti olkkarissa tilaa myös niille obligatorisille supersankarileikeille. Leikit etenivätkin sopuisasti, kun leluja ja leikkitilaa riitti kaikille. Kuin ihmeen kaupalla lapsille myös meni kerrasta perille se ukaasi, että lentäviä leluja tai muita esineitä ei meidän asunnossamme sitten ole ollenkaan, eli mitään ei saa heitellä tai tulee sanomista. Olihan se kieltämättä hieman pelottava näky, kun viisivuotias istuu akvaarion vieressä silmät kiiluen leikkionki kädessään, mutta onneksi leikkikalojen onkiminen oli riittävän jännää ja elävät eväkkäät saivat uiskennella rauhassa.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 6c: Raivaa tilaa.

Olimme jo kutsukortissa määrittäneet juhlien kestoksi kaksi tuntia, ja se osoittautui juuri sopivaksi juhla-ajaksi; meininki alkoi osoittaa hienoisia ylikierroksille lipsahtamisen merkkejä juuri siinä vaiheessa, kun ensimmäisiä lapsia tultiin noutamaan. Mitään oikeasti ikävää ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, joten uskoisin, että juhlista jäi myös vieraille yhtä hyvä mieli kuin meille isännille.
*Lastenkutsujen Järjestäjän Opas, kohta 7: Rajaa juhla-aika.

Kaiken kaikkiaan olen aika pöllämystynyt siitä, kuinka täydellisesti kaikki meni. Vai olenko ainoa, jonka mielestä seuraava tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta yhtälöltä: 13 lasta, 76 m2, kaksi tuntia, nolla pisaraa verta, nolla kyyneltä, nolla lasin tai minkään muunkaan sirpaletta - ja kaikilla kuulokin ihan entisellään! Meillä tuo kuitenkin toteutui. Me onnistuimme, me teimme sen, vähänkö me hei ollaan hyviä (ainakin tumpelovanhemmiksi, jotka eivät oikeastaan, omaansa lukuunottamatta, yleensä edes pidä lapsista)!

Hyvää ruokahalua!

Kodin Kuvalehden päätoimittaja Leena Karo pohtii viimeisimmässä pääkirjoituksessaan aihetta, jota olen itsekin juuri tänä kesänä ihan erityisesti pähkäillyt: miksi suomalaiset perheet syövät yhdessä niin kovin harvoin - tässä suhteessa olemme eurooppalaissa vertailuissa ihan häntäpäässä. Toki tähän löytyy lukuisia kulttuuriperäisiä ja sosiaalipoliittisia syitä, kuten se, että suomalaiset naiset käyvät eurooppalaisia kanssasisariaan useammin kokopäivätöissä, Suomessa tarjotaan maksuton kouluruoka lapsille jne. Mutta silti, päivässä syödään monta ateriaa, onko tosiaan niin vaikeaa edes joku niistä pyhittää perheen yhdessäololle? Ja nimenomaan yhdessäololle - rupattelulle, kuulumisien vaihtamiselle ja ihan aidosti toisten kuuntelemiselle - eikä pelkästään lautasen tyhjäksi ahmimiselle, pahimmassa tapauksessa television tai tietokoneen ääressä. Tosin tietenkin voidaan myös käänteisesti miettiä, tarvitaanko siihen aitoon yhdessäoloon, juttelemiseen ja kuuntelemiseen ateriaa. Ei tietenkään, mutta useasti se vain olisi se luontevin "tekosyy" yhteen kokoontumiselle muiden puuhien lomassa.

Vastasin taannoin erääseen gallupiin, jossa yhtenä kysymyksenä tiedusteltiin, kuinka samaa mieltä olen väittämästä, että yhdessä aterioivien perheiden lapsilla on muita pienempi riski ajautua käyttämään huumeita. Ihan näin pitkiä yhtäläisyysmerkkejä en ehkä olisi sentään valmis vetämään, mutta olen kyllä taipuvainen väittämään, että yhteiset perheateriat opettavat ihan huomaamatta lapselle ja nuorelle hyvin arvokkaita sosiaalisia taitoja, joista varmasti on elämässä reilusti enemmän hyötyä kuin haittaa. Puhumattakaan ihan perustavanlaatuisista pöytätavoista, jotka kyllä minun kirjoissani kuuluvat ehdottomasti yleissivistykseen! (Niin paitsi tietysti jos vanhemmatkaan eivät niistä pöytätavoista niin tiedä tahi piittaa...)

Olivatko yhteiset ruokailuhetket sitten minun lapsuudenperheessäni tapana? Olivat ne, jossain määrin ainakin. Vanhempani kävivät töissä ja päivät vietin mummin huomassa, samaa taloa kun asutimme, joten arkiateriani söin mummin ja ukin seurassa ja viikonloppuisin söimme äidin ja isin kanssa yhdessä. Yhteisistä ruokailuista ei koskaan tehty erityistä numeroa - ne olivat itsestäänselvyys.

Todennäköisesti juuri tuon itsestäänselvyyden muistikuvan vuoksi olenkin ollut kovasti pahoillani siitä, että tässä omassa perheessäni ei yhdessä syömistä ole liiemmin harjoitettu. Suurin syy siihen on ruokarytmi: lapsi syö oikeaoppisesti sen viisi kertaa päivässä, kun taas me miähen kanssa olemme ruokailutapoinemme kaikkien ravitsemusterapeuttien kauhistuksia: syömme aamiaisen ja lounaan, emmekä monesti yhtään mitään enää sen jälkeen, korkeintaan jonkun pienen voileivän iltapalaksi (tämä sitten selittää osaltaan sen, mitä taannoisessa kirjoituksessani mainitsinkin yleistä tyrmistystä herättävistä kerta-annoksistamme)! Arkisin syömme lounaamme kukin tahollamme ja päivällisen poika pistelee yksinään, mutta iltapalapöytään saatamme joskus sentään osua samaan aikaan. Lisäksi pojan unirytmi on ollut sellainen, ettemme ole viikonloppuisinkaan onnistuneet osuttamaan ruoka-aikojamme hänen kanssaan yksiin.

Tämän kesäloman aikana olen kuitenkin tietoisesti muokannut rytmejämme niin, että kunnollinen yhteinen ateria on kuulunut jokaiseen päivään. Itse olen nauttinut yhdessä syömisestä valtavasti ja miäskin tuntuu alun kummastelun jälkeen tottuneen uuteen tapaan. Ja kas kummaa: pojallekin on ruoka maistunut ihan eri malliin kuin ennen! Toki on mahdollista ja jopa todennäköistäkin, että kyse on pelkästä sattumasta, kasvupyrähdyksestä tai muuten vain jostain vaiheesta, joita noilla pikkuihmisillä tunnetusti riittää, mutta oli syy mikä tahansa, lopputulos on ilahduttava! Kun lapsi pyytää toista kertaa lisää pastaa ja "parasta kastiketta mitä sä äiti olet ikinä tehnyt", en voisi parempaa kohteliaisuutta kuvitella!

Olen ajatellut, että yritän jatkossakin muokata omia syömisiäni niin, että söisin sen päivän ainoan lämpimän ateriani pojan kanssa päivällisaikaan. Uskoisin sen onnistuvan ihan helposti ja vieläpä kokonaisruokamääriä lisäämättä: siirrän vain iltapalan lounasaikaan ja lounaan siis päivälliseksi. Eipähän sitten ainakaan mitenkään voi olla minun vikani, jos pojasta tulee mattinykänen, vai mitä?

Kesä kassissa

Siemen niin pian maasta kasvaa auringonkukaks silmissäin... Sain alkukesästä ihanalta naapurilta kaksi pientä auringonkukan taimea, hän kun muisti minun kertoneen, että se on lempikukkani, ja hänellä oli siementen idätys onnistunut yli odotusten. Ikionnellisena tälläsin taimet patiolle aurinkoon, ja kun orvokkini perinteiseen tapaan liittyivät juhannuksena hukkuneiden surulliseen joukkoon, vapautui auringonkukille kunniapaikka keskellä pöytää. Ja nyt ne ovat avanneet kukkansa täyteen ihanuuteensa!

Syysleimutkin kukkivat jo. Se on merkki siitä, että kesä alkaa olla takana päin. Oho. Johan se taas hurahti!

Muistan kun viime kesänä näihin aikoihin tuumin, että joutaa kesä loppuakin, ikävä ei tule. Voin niin kovin pahoin, sekä fyysisesti että henkisesti. Siihen verrattuna parempaan kesään ei toki paljon vaaditakaan, mutta on tämä kesä ollut ihan yleisestikin ottaen tosi mukava, monellakin eri mittarilla mitattuna. Paitsi ehkä ei auton matkamittarilla, se on nimittäin saanut rullata minkä ehtii.

Sen jälkeen, kun miähen loma juhannukselta alkoi, emme ole kotona juuri aikaa viettäneet, mitä nyt välillä käyty kääntymässä ja matkakassin sisältöä vaihtamassa. Kesän mittaan on juhlittu kahdet häät - minä siinä unelmakoltussani - ja yhdet kihlajaiset. On riekuttu ääni käheäksi Apulannan mahtavalla keikalla ja parannettu maailmaa monen monituisen olut- ja siiderituopposen verran. Ja väliaikoina on vanuttu anoppilassa, missä poika on käynyt uimakoulua, tehnyt huiman pitkiä polkupyörälenkkejä, kokenut rapumertoja ja uistellut yhteensä viitisenkymmentä haukea. Karjalan mailla piipahdettiin päiväseltään, ja Särkänniemessä vietettiin rattoisa iltapuhde asiaankuuluvan vetisine Tukkijoki-huipennuksineen. Niin ja siitä Turkin-matkastahan on oma lukunsa jo kirjoitettukin.

Ja mikäs sen hulppeampi huipentuma vauhdikkaalle kesälomalle kuin Madonnan konsertti Jätkänsaaressa! Paitsi että ei se sitten oikein siltä tuntunutkaan. Varmasti se oli oikein upea ja näyttävä show - niille, jotka siitä jotain näkivät. Minun konserttielämykseni käsitti lähinnä lukemattoman määrän takaraivoja ja pari sekunnin murto-osan mittaista vilahdusta jostain muurahaisen kokoisesta, jonka oletin Madonnaksi. Toki olin jotain tuon kaltaista osannut odottaakin, mutta silti kuvittelin, että hyvä livemusiikki tempaa minut kuitenkin valtoihinsa näkymistä huolimatta. Vaan kun ei se musiikkikaan loppujen lopuksi kovin tanakasti tajuntaan kolahtanut, olihan koko kiertueen tarkoitus promota tähden uusinta levyä, jonka edustamasta tyylilajista minä en mitenkään erityisesti perusta. Ja siitä live-puolestakin voidaan kai olla useampaa mieltä - onhan se Madde toki melkoinen täti, hyppää kahta narua ja laulaa itsensä kanssa kaksiäänisesti samaan aikaan... Konsertin loppupuolella huomasin jopa ajattelevani, että voi paska, tämän takia menee pari työpäivää ihan haaskuun, ennemmin tekisin niitä töitä... Mutta joo, olenpa ollut mukana tekemässä historiaa, suurinta Pohjoismaissa koskaan järjestettyä maksullista tapahtumaa. Jeejee. Silti siinä reissussa parasta oli ehkä kuitenkin takaisin kotia kohti suuntaaminen.

Tätä kirjoittaessani olemme vielä anoppilassa noutamassa vajaavaltaisia hoidosta. Vaan pian hurautamme kotiin, ja kun sitten matkakassini puran, sen saa viedä varastoon. Minä tällään ahterini kotisohvalle ja ihastelen niitä rakkaita syysleimujani. Varmasti silmä ja sielu lepää jopa siinä tavanomaisessa sekametelissä, mikä meillä aina vallitsee näköjään siitä riippumatta, eletäänkö siinä asunnossa vai ei - se on Meidän Koti, just sellaisenaan meille se kaikkein kullankallein paikka! Voi miten minulla onkin ollut sitä ikävä!

Ensi viikolla on pojalla vielä lomaa tarhasta, varmaan poimimme viinimarjat ja karviaiset. Ja niiden mukana säilömme tämän kesän purkkiin. Kiitos nam, hyvää oli ja riittävästi.