sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Pikavisiitti Alppien katveeseen

Innsbruckissa järjestetään määräajoin meidän alamme konferenssi. Professori suositteli lämpimästi, että osallistuisin tämänvuotiseen tapahtumaan. Reippaasti laitoinkin alkusyksystä esitelmäabstraktin tyrkylle, ja läpihän se meni (koska kyseessä on pienehkö konferenssi, johon yleensä otetaan riemumielin kaikki halukkaat mukaan).

Kun konferenssi sitten alkoi lähestyä, minun teki mieleni perua koko juttu. Lukuvuosi oli vaatinut raskaan veronsa, olin rättiväsynyt ja loppuvuoden kiireet painoivat edelleen päälle. Hain henkistä tukea poisjäämisaikeilleni niin kollegoilta, opiskelijoilta kuin miäheltänikin, mutta kaikki toistivat jotakuinkin samaa mantraa: Oma päätöksesi, mutta jos vain mitenkään jaksat niin mene nyt ihmeessä!-- Voithan sä ottaa koko reissun voittopuolisesti loman kannalta: makaat hotellissa kuin härski silli ja vetoat siihen, että Alpit blokkaavat nettiyhteyden, joten et voi tehdä mitään töihin liittyvää, tai kiertelet joulumarkkinoita ja hörpit glühweinia.  --Tietysti sä menet! --  Ootsä ihan hullu? Kerrankin työnantaja maksaisi konferenssimatkan ja sä edes harkitset ettet lähtis?!?

Päätin sitten uskoa enemmistön näkemystä ja lähteä matkaan. Konferenssi alkoi jo torstaina, mutta koska oma esitelmävuoroni oli vasta perjantaina enkä halunnut käyttää Suomen 100-vuotispäivää matkustamiseen, jätin ensimmäisen konferenssipäivän väliin. Torstaiaamuna siis nousin junaan, puksuttelin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, sieltä lennähdin Lufthansan siivin Müncheniin, missä sompailin itseni lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, joka kuljetti minut suoraan hotellilleni Innsbruckissa. Kuulostaa kätevältä ja suoraviivaiselta, vai mitä? Aikaa tähän kaikkeen kului kuitenkin yhteensä kymmenen (10) tuntia. Luulisi siinä ajassa ehtivän jo vaikka mihin tropiikkiin! Mutta siellä minä nyt sitten olin, sympaattisessa alppikaupungissa. Kuolemanväsyneenä ja sudennälkäisenä. Rahjustin ensimmäiseen kohdalle osuneeseen ravitsemusliikkeeseen, ilmeisen trendikkääseen burgeriravintolaan, mutustin ilmeisen trendikkään burgerin paikallisen punaviinin kera, palasin hotelliin ja kaaduin sängylle. Hämmästelin itsekin suuresti sitä, että olin koko päivän operoinut sujuvasti saksaksi. Avasin television, mutta totesin, että sankarillisesta saksan taidostani huolimatta en kestä katsoa Greyn anatomiaa enkä varsinkaan Star Warsia saksaksi dubattuna. Löysin yhdeltä kanavalta sentään Voice of Germanyn, jota kestin katsoa, koska siinä puhuttiin saksaa alun perinkin, ihastelin Samu Haberin kehittynyttä saksantaitoa ja nukahdin kuin murmeli talviuneen saman tien.

Oikeastaan pahin stressin aiheuttaja koko reissussa oli tämä legendaarisen olematon suuntavaistoni. Olin kyllä kartasta katsonut, että hotellilta yliopistolle on vain noin 10 minuutin kävelymatka ja reitti on sangen suoraviivainen - mutta minähän kyllä onnistun eksymään suoraviivaisimmallakin reitillä niin loistokkaasti ettei ole tosikaan. Mitä sä sitä stressaat, sähän puhut noin sataa kieltä, joten osaat varmasit kysyä neuvoa jos kerran eksyt! kannustivat ystävät ja kylänmiehet. Itse en ollut lainkaan yhtä luottavainen sen suhteen, että löytäisin perille millään kielellä annettujen ohjeiden perusteella, ellei minua kädestä pitäen johdateltaisi oikeaan paikkaan. Näin ollen päätin kulkea taksilla.

Ai että mitenkä meni noinniinku omasta mielestä? No ihan hyvin siihen saakka, kun taksi pudotti minut yliopiston  pääovelle. Vaan kun se oli ja pysyi lukossa. Samoin kuin joka ainoa muukin ovi koko kampusalueella. Eikä missään ollut ketään, ei edes yhtään satunnaista ohikulkijaa, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Pyörin ympäri autiota kampusaluetta kuin pieru nahkahousuissa ja vannoin, että saisi jäädä vihonviimeiseksi kerraksi, kun suostun lähtemään yhtään mihinkään ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa! Lopulta paikalle ilmaantui toinenkin harhautunut konferenssivieras, joka ohjelmaa tarkemmin vilkaistuaan huomasi, että perjantaipäivän konferenssitapahtumat eivät sijoittuneetkaan yliopiston pääkampukselle vaan lähistöllä sijaitsevaan sivurakennukseen. Paikka oli ilmaistu konferenssiohjelmassa hyvin epämääräisesti, ja jos asiasta olikin erikseen mainittu edellispäivänä, niin sitähän minä en ollut kuulemassa. Onneksi tämä kollega oli paikallinen opiskelija, joten hän kyllä osasi johdattaa minutkin oikeaan paikkaan ja tiesi myös kertoa, että Itävallassa vietettiin sinä perjantaina pyhäpäivää (neitseellisen sikiämisen muistopäivää tjsp, ilmeisen iso juttu katolisessa maailmassa), mistä syystä siis koko tienoo oli kuin mikäkin aavekaupunki.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Ehdin kuunnella päivän aloitusluennonkin melkein kokonaan, ja se olikin hyvin mielenkiintoinen. Sen jälkeen seurasi vaihteleva valikoima esitelmiä, joista suurin osa pidettiin saksaksi. Totesin, että vaikka vuosikaudet passiivisena uinunut saksantaitoni olikin osoittautunut huomattavasti vahvemmaksi kuin olin kuvitellut, akateemisen saksankielisen (vaihtelevalla esiintymistaidolla esitetyn) puheen kuunteleminen olisi vaatinut intensiivisempää keskittymistä kuin mihin rahkeeni riittivät. Eikä asiaa yhteään auttanut se, että yliopisto sijaitsee kuvankauniilla paikalla, ihmeellisen turkoosin joen varrella majesteettisten vuorten juurella, joten sekä katse että ajatukset karkailivat vääjäämättä yhtenään ikkunasta ulos.



Lounaalle lyöttäydyin parin italialaisen ja yhden britin seuraan. Söimme hot dogit läheisellä joulutorilla. Paikka oli juuri niin tunnelmallinen kuin vain keskieurooppalaiset joulutorit voivat olla, joskin se oli aivan ähkytäynnä väkeä - pyhäpäivän kunniaksi kaikki paikallisetkin olivat tietenkin sankoin joukoin liikkeellä. Nautin kuitenkin tunnelmasta ja ihastelin suuresti paikallista koristeellista arkkitehtuuria sekä tietenkin kaupunkia joka puolella vartioivia majesteettisia vuoria.





Oma esitelmäni oli vuorossa lounaan jälkeen. Se sujui odottamallani tavalla, ihan ookoo. Sen jälkeen kuuntelin vielä muutaman esitelmän, kävin italialaisen kollegan kanssa illallisella, palasin hotellille, kaaduin sänkyyn ja siirryin piakkoin höyhensaarille. Sitä ennen tein kuitenkin radikaalin päätöksen: En menisi enää lauantaina konferenssiin. En kuitenkaan ehtisi ennen paluumatkan alkua kuunnella kuin yhden session esitelmät, joista suurin osa olisi saksaksi (yksi vieläpä italiaksi), joten en niitä kuitenkaan edes täysin sisäistäisi. Ottaisin ennen lähtöä kollegalta saamastani neuvosta vaarin ja hemmottelisin itseäni hitaalla aamulla sekä kauniiseen kaupunkiin tutustumisella.

Näin teinkin. Kiertelin aamupäivän kaupungilla. Oli hieno sääkin: aurinko paistoi mutta samaan aikaan taivaalta kuitenkin leijaili myös harvakseltaan lumihiutaleita. Värikkäät, koristeelliset talot ja kaupunkia joka puolelta vartioivat vuoret tekivät edelleen yhtä suuren vaikutuksen.



Harmikseni en voinut juurikaan shoppailla, koska pienessä matkalaukussani ei ollut tilaa kummoisillekaan hankinnoille, mutta ostin kuitenkin vinon pinon suklaata tuliaisiksi ja joululahjoiksi. Nautin joulutorilla lounaaksi makkaraa ja perunasalaattia ja jälkiruoaksi glühweinin. Sitten alkoikin jo olla aika nousta taas lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, körötellä Müncheniin ja sieltä Lufthansan siivin Helsinkiin. Lentoni laskeutui sen verran myöhään, ettei junia enää kulkenut, joten edessä oli vielä köröttely bussilla Tampereelle ja sieltä vihdoin taksilla kotiin. Kotimatka kesti tuskastuttavasti vielä menomatkaakin kauemmin, yhteensä 12 tuntia. Käytin siis matkantekoon itse asiassa melkein enemmän aikaa kuin hereilläoloon perillä.

Että sellainen reissu, mutta tulipahan nyt sitten tehtyä. Käteen jäi parin uuden tuttavuuden käyntikortit, monta kaunista maisemakuvaa niin kameraan kuin päänsisäisenkin kovalevyn muistojen arkistoon, kattava valikoima suklaisia tuliaisia ja lahjoja sukulaisille ja tuttaville -  sekä valaiseva oivallus siitä, että tämä maailma se näköjään pyörii edelleenkin eikä kotiyliopistonikaan käsittääkseni ole kadonnut maailmankartalta, vaikka minä olinkin yhden lauantaipäivän tekemättä töitä.

Mutta silti olen edelleen aika vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen kerta, kun lähden konferenssimatkalle ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa. Mutta Innsbruckiin voisin kyllä mennä toistekin - hyvässä seurassa ja paremmalla ajalla!

maanantai 6. marraskuuta 2017

Maailma hei

Meillä oli oikein kunnon perheviikonloppu. Totesimme teinille, että ottakoon sen palkintona siitä, että selviytyi kokonaisesta kouluviikosta saamatta yhtään muikkaria, tai vastaavasti rangaistuksena siitä, että edellisviikolla tulikin sitten taas tyrittyä senkin edestä, mutta niin tai näin, perjantaina oli ohjelmassa koko perheen yhteinen keikkaelämys ja lauantaina leffa. Ihan iisisti tuo asiaan suhtautui, eikä hangoitellut vastaan edes siinä vaiheessa, kun ilmotin, että minä en sitten huoli keikkaseurakseni yhtäkään verkkareihin pukeutunutta henkilöä, eli vaatekaupan kautta olisi mentävä. Teimme suorastaan historiallisen suorituksen ja ostimme nuorelleherralle peräti neljä (4) vaatekappaletta, joista yksikään ei ollut urheilukaupasta! Kyllä oli sitten komea kaveri risaisissa farkuissa ja ylisuuressa mustassa hupparissaan. Äiti oli ylpeä.

Keikka oli Haloo Helsingin Hulluuden Highway -kiertueen esitys Tähti-Areenassa. Olimme hankkineet istumapaikat, jotka tarkoittivat numeroimattomia, vapaasti valittavia istuimia hyvin pienessä väliaikaiskatsomossa. Me saimme kyllä oikein hyvät paikat, koska olimme suht. hyvissä ajoin niitä varaamassa, mutta hieman minua ihmetyttivät ne sangen lukuisat tyypit, jotka ilmaantuivat katsomoon haahuilemaan tasan siihen aikaan, kun soiton piti alkaa, ja taivastelivat, miten ei ollutkaan enää jäljellä kuin hajapaikkoja. No haloo, mitenhän nyt niin...

Keikka alkoi lyhyehköllä setillä Haloo Helsingin ensimmäisen levyn antia. Biisit oli sovitettu aika raskaiksi, ja musiikki rokkasikin hyvin, mutta laulu jäi armotta jalkoihin. Uudemman musiikin osuuden alkupuoli oli hyvin kuorokaraokevoittoista. Esimerkiksi Jos mun pokka pettää -biisistä oli tehty hyvinkin veikeä uusi sovitus, mutta laulupuoli siinä jätettiin pitkälti yleisön huoleksi. Ehdin jo tuskailla, että onko tämä nyt Robbie Williams all over again - en minä ollut tullut paikalle kuuntelemaan muutaman tuhannen tamperelaisen epämääräistä hoilotusta vaan Haloo Helsinkiä. Mutta pikkuhiljaa se meininki lähti siitä kohenemaan ja, yllättävää kyllä, Ellin äänikin tuntui toimivan biisi biisiltä paremmin. Ja loppujen lopuksi jo minäkin huusin, huusin ilosta, onnesta ja vapaudesta täysin rinnoin muiden mukana. On se vaan ihan julmetun kova livebändi, pakko todeta!!!

Teini ei somettanut keikalta mitään. Ilmeisesti sillä siis oli siellä vähän tylsää.

Lauantaina oli sitten ohjelmassa paksu siivu tärkeää historian ja elämän oppia: Tuntematon sotilas 2017. Halusimme ehdottomasti teinin näkevän sen (elokuva on K16, mutta 13-vuotias saa katsoa sen vanhempien seurassa), jotta hän saisi jonkinlaisen, enempi/vähempi realistisen käsityksen sodasta ja maamme ei-niin-kaukaisesta historiasta, jota hänen oma isovaarinsakin on ollut tekemässä.

Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Oli kaunista kuvaa - niin, sodan keskelläkin on maailmassa monenlaista kauneutta, ja minusta on tärkeää huomata ja muistaa myös se asia - ja hienoja henkilöhahmoja. Oli riipaisevia muistutuksia sodan raakuudesta mutta myös muunlaisia koskettavia tuokioita. Oli kunnioitusta Väinö Linnan lähdeteosta kohtaan mutta myös tyypillistä nykyaikaista elokuvakerrontaa - miksi tehdä Edvin Laineen versiota uudestaan, kun tarinaan voi tavallaan punoa myös tämän päivän ajankuvaa; ei sisällön mutta toteutuksen muodossa.

Täysin varauksetta en silti Aku Louhiniemen Tuntematonta kehu. Kolmen tunnin järkäleessä olisi ollut keventämisen varaa: joukkoon mahtui monta kohtausta, jotka olisi voinut toteuttaa paljon lyhyempinäkin, ja myös sellaisia kohtauksia, joiden relevanssin voisi kokonaan kyseenalaistaa. Lisäksi elokuvan rakenne perustui pitkälti nimenomaan irrallisiin kohtauksiin, joiden välinen yhteys jäi välillä hataraksi, ja näin ollen kokonaisuus oli hieman hajanainen ja jopa sekava. Esimerkiksi kotirintaman näkökulman ottaminen mukaan elokuvaan oli hieno ajatus, mutta tämä osa-alue tuli lopulta kuitenkin kuitattua niin vähällä huomiolla, että se tuntui lähinnä ylimääräiseltä sivujuonteelta. Mutta ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen se silti oli, herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Ja jos Eero Aho ei saa Jussi-patsasta roolityöstään, se on yhtä suuri vääryys kuin "Minä seison nyt kovennettua" -klassikkokohtauksen jättäminen pois tästä elokuvaversiosta!

Teini ei somettanut leffan aikana kertaakaan eikä edes vilkaissut puhelintaan. Ilmeisesti siis se jaksoi oikein seuratakin sitä rainaa, tai sitten se nukkui sen ylisuuren hupparinsa hupun suojissa. Kun jälkeenpäin kyselimme mielipiteitä ja fiiliksiä, viiltävä analyysi kuului: "Emmää niin noista sotajutuista tykkää, enhämmää oikein viitti pelata mitään räiskintäpelejäkään. Tai siis, olihan toi ihan ookoo, mut komediat on musta kivempia kun ne on niinku hauskempia." No eipä tuotakaan tietysti kiistäminen käy.

Yksi yhtymäkohtakin viikonlopun ohjelmanumeroilla on: Kappale, jonka täten julistan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi suomalaiseksi kevyen  musiikin teokseksi (Apulannan Valot pimeyksien reunalla saa pitää kärkipaikkansa, mutta muut jäävät selvästi taa). Voi sydän ja kylmät väreet ja väpättävä leuka:




torstai 26. lokakuuta 2017

Elämä on valintoja

Enpähän ole ehtinyt ikuisuuksiin sen paremmin kirjoittaa omaa blogia kuin lukea muidenkaan kirjoituksia. Harmittaa vietävästi. Vielä pidempi aika on siitä, kun olen viimeksi soittanut pianoa. Yhtään runoa tai tarinaa en ole kirjoittanut yli vuoteen. Milloinhan olen viimeksi koskenut järkkärikameraani?

Harmittaa vietävästi.

Minulla on elämän lautasella nyt vähän turhan tuhti annos. Kaksi työtä ja tohtorinväitöskirja. Kuntoiluintoilu. Hoki- ja futismutsius. Pakottava tarve kokata joka päiväksi herkullista ja vaihtelevaa, mahdollisimman pitkälti itse tehtyä ruokaa. Harras toive elää nätissä ja siistissä kodissa. Ynnä muuta arkista peruskauraa. Ei minusta oikeastaan siltä tunnu, että voimat loppuisivat, mutta aika ei riitä. Joka ilta nukkumaan käydessä kalvaa mielessä ajatus, että en ole tehnyt läheskään kaikkea sitä, mitä olisin päivän aikana halunnut tehdä. Ja se turhauttaa.

No jos on enemmän tekemistä kuin ehtii tehdä, niin jostain pitää tinkiä. Jotain pitää pudottaa siltä lautaselta pois. Eihän siinä sen kummempaa. Mutta entäs jos ne kaikki ruokalajit siinä lautasella ovat suurta herkkua?

- Sä teet kahta työtä. Siihenhän menee väkisinkin se 70 tuntia viikossa, miäs toteaa ykskantaan.
- No enhän minä kahta kokopäivätyötä tee vaan yhtä varsinaista ja yhtä sivutyötä. Ja sen kokopäivätyön aikataulu on ainakin periaatteessa tosi joustava. Ja ne molemmat työt ovat minulle tosi tärkeitä ja sitä paitsi ne tukevat toisiaan. Ja täydentäväthän ne toinen toisensa palkkapussiakin, puolustaudun.
- Ja sitten sä treenaat liikuntaa vähintään sen 4-5 kertaa viikossa. Kaikkineen siihen menee kolmisen tuntia per kerta. Siitäkin tulee melkoisen monta tuntia, miäs muistuttaa.
[hitto miten ärsyttävää, kun se on oikeassa]
- No mutta siitähän minä saan voimaa! Jos tuntuu, että jaksaminen on tiukilla, niin ei kai silloin sellaisesta kannata luopua, mistä saa voimaa!

- Laske rimaa, kehottaa kollega.
Totta, minut kyllä jo tunnetaan työpaikalla aivan ylitunnollisena suorittajana. Yksi kollega jopa puolitosissaan tuhahti minulle, että hemmottelen opiskelijat piloille liian monipuolisella opetuksella, perusteellisella palautteeella yms. - nyt ne odottavat samantasoista paneutumista kaikilta. Mutta en minä osaa muuten sitä työtä tehdä. Minä koen olevani asiakaspalvelutyössä, jossa opiskelijat ovat asiakkaitani, heitä varten minä siellä olen. En minä voi kuvitellakaan, etten antaisi opiskelijoille kaikkea sitä, mitä minulla suinkin on annettavana - miksi minä olisin siellä, jos en tekisi niin?!?

- Mutta olenhan minä jostain jo tinkinytkin: siitä väitöstutkimuksesta. En ole käynyt seminaaritapaamisissa koko syksynä enkä kirjoittanut sanaakaan itse väikkäritekstiä kuin keväällä viimeksi. Ja siitä joulukuisesta konferenssimatkastakin yritän kiemurrella irti...
- No hurraa, sä olet siis luopunut jostain sellaisesta, mihin et alun perinkään ole käyttänyt aikaa juuri lainkaan, miäs kuittaa.
[hitto miten ärsyttävää, kun se on oikeassa]

Elämä on valintoja. Joskus täytyy priorisoida. Eikä niitä valintoja ja priorisointeja voi kukaan muu minun puolestani tehdä. Täytyy kuunnella sydäntäni ja selvittää tämä tilanne ihan itse ja itseni takia.

Tänään, ajaessani lumituiskussa jumppaan 10-tuntisen työpäivän päälle, asia selkiytyi mielessäni. Jostain on luovuttava. Ja nyt minä tiedän, mistä:

Minä luovun tästä valittamisesta.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Vertauskuvaa ja väsyä

Perjantaina kotimatkalla töistä - onneksi jo melkein kotinurkilla, moottoritien rampin risteysalueella, jolla ajetaan aika hitaasti - autoni edestä, aivan tuulilasia viistäen, meni iso ruskea lintu pulleaa oravaa kynsissään roikottaen. En ehtinyt tunnistaa lintua (hah, ikään kuin olisin tunnistanut, vaikka se olisi istahtanut konepellille - paitsi jos se olisi poseerannut niin kauan, että olisin saanut otettua siitä kuvan ja lähetettyä sen appivanhemmille tunnistettavaksi), mutta vaikuttava näky se oli joka tapauksessa.

Samastuin siihen oitis.

Sitä vain en osaa sanoa, mihin siinä tilanteessa oikeastaan samastuinkaan.

Toisaalta olin ihan että mikäs siinä elellessä, elämässä on kaikkea tarpeellista oikein mukavasti. Linnulla pullea orava ja varmaan jokin mukava pesä tai ainakin asemapaikka, jossa sitä nautiskella, eikä sitten hetkeen tarvitsisi saalistaa, kun masu olisi täynnä. Minulla puolestaan mukavia töitä oikein kaksin kappalein elantoa turvaamassa, kotipesä, perhe - ja edessä viikonloppu.

Toisaalta taas se mukava elannon turva - linnulla orava ja minulla työt - tuo siinä määrin painoa, että ei kovin lennokkaasti jaksa liitää.

Itse asiassa aina välillä, aika useinkin, fiilikseni on kuin sillä oravalla.

Mene palkkatöihin, saat välillä olla rauhassa vapaallakin, ne sano. No eka vuosi nyt meni melkein vuorotta duunia painaessa, mutta toinen vuosi on helpompi, pääset nauttimaan oman työsi hedelmistä, ne sano.

Nomjoo, onhan tänä syksynä kieltämättä ollut ihan eri meininki lukukauden aloittamisen suhteen. Totta kai on ollut valtavan paljon helpompaa kuin viime vuonna, kun on suunnilleen kartalla siitä, mitä tuleman pitää, useimpien kurssien konseptit on jo mietitty, rungot laadittu ja osa materiaalistakin kelpaa ihan sellaisenaan. Mutta miten minusta silti tuntuu, että aina vain se veden pinta on melkein nenänpääni tasolla, vaikka kuinka raivokkaasti polkisin vettä? Mistä ihmeestä tuota työtä sikiää koko ajan lisää? Miksi minun viikossani on maanantai, tiistai, maanantai, torstai, perjantai, maanantai ja maanantai? Minne kesä jäi kun ei koskaan tullutkaan? Miksi elämän tarkoitus on 42 eikä 33?

Voi töttöröö.

Mutta sitten ovat opiskelijat.

Yksi tulee tunnin alussa kännykkä ojossa: "Kato mä otin kuvakaappauksen ihan sua varten, kun tää juttu on just vastaava kuin se mistä puhuttiin viime tunnilla!" Toinen kysyy, että vaikka olenkin nimenomaan korostanut, että tällä valinnaisella kurssilla pidetään meininki rentona, voisinko silti antaa palautetta vapaamuotoisesta tehtävästä, kun hän haluaa oppia ja kehittyä. Kolmas lähettää sunnuntaina sähköpostitse linkin mielenkiintoiseen artikkeliin, joka käsittelee tunnilla esillä ollutta aihetta.

Toinen vuoteni päätoimisena opettajana, ja jaksan vieläkin olla ihan ihmeissäni siitä, että nehän hitto vie tosiaan kuuntelevat mitä minä niille puhun!!! Ja aina joskus joku jotain oppiikin.

Olenhan minä aika rätti, mutta loppujen lopuksi en siltikään taitaisi tätä oravaani vaihtaa hopeatarjottimelle siroteltuihin linnunsiemeniin. Ainakaan pysyvästi.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Tanskanmaalla jytää

eli loppuvuoden keikkaputki osa 3.

Taannoinen Robbie Williamsin keikkahan oli miähen joululahja minulle. Se oli myös taas yksi esimerkki siitä, kuinka samoja ratoja meidän ajatuksemme useastikin kulkevat: myös minä hankin hänelle joululahjaksi keikkaliput.

Minulla vain lähti se mopo siinä joulun alla vähän reippaammin keulimaan. Aikani selailin Suomen keikkatarjontaa, mutta mikään ei oikein inspannut (esim. Robbie Williams oli siinä vaiheessa jo käytännössä loppuunmyyty), joten ajattelinpa piruuttani laajentaa haarukkaa vähän. Ja heureka: Volbeat, maailmalla isosti menestyvä tanskalainen bändi, josta me miähen kanssa molemmat pidämme (emme ehkä superfani-tasolla mutta kovasti kuitenkin), esiintyy kotiareenallaan - kaupungissa, joka ei ole turhan kaukana ja jossa asuu myös miähen vanha hyvä työkaveri! Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin siltä istumalta ostamaan keikkaliput, vaikka sekin konsertti itse asiassa oli käsittääkseni virallisesti loppuunmyyty jo siinä vaiheessa (älkää kysykö miten - hullun tuurilla ilmeisesti!), ja samalla vauhdilla sovin myös tapaamisen sen työkaverinkin kanssa. Ja kyllä oli armas puoliso jouluaattona iloisesti yllättynyt!

Elokuun viimeisenä viikonloppuna koitti sitten aika lunastaa lahja. Lensimme Kööpenhaminaan perjantai-iltapäivänä tarkoituksenamme viettää varsinainen viikonloppuloma: kaverin tapaamista ja rokkikonserttia lukuunottamatta meillä ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia eikä tavoitekohteita (tämä on meille todella harvinaista). Enimmäkseen vain olla möllötimme, nautiskelimme omasta ajasta sekä Tuborgista ja Sommarsbystä ja ihmettelimme loputonta pyöräilijöiden virtaa. Kööpenhamina todellakin on maineensa mukainen pyöräilykaupunki!

Rautatieaseman pyöräparkki

Lauantaiaamupäivän käytimme keskustan ostoskatu Strøgetillä tallaillen. Totesimme, että tanskalaiset ovat sangen hilpeää kansaa: jo kymmenen aikaan aamupäivästä vastaan tuli tuon tuostakin väkeä Tuborg-tölkit käsissä, ja yhdentoista maissa paikallinen irkkupubi oli jo aivan täynnä! Minkäänlaista örvellystä tai häiriökäyttäytymistä emme silti havainneet missään vaiheessa matkaamme.

Huomaa pubin strateginen sijainti hepenekaupan vieressä.

Iltapäivällä kävimme vielä pyörähtämässä Tivolissa. Sehän on tietenkin yksi Kööpenhaminan-kävijän must-kohteista, mutta ei kuitenkaan samalla lailla kuin kotimaiset Linnanmäki tai Särkänniemi. Tivoli on maailman toiseksi vanhin tivoli, ja sen suurin viehätys onkin nimenomaan mennyttä aikaa henkivässä ilmapiirissä eikä niinkään huimien huvilaitteiden hulinassa. Aiemman kokemukseni perusteella voin suositella, että Tivoliin kannattaa ehdottomasti mennä illalliselle ja/tai drinkeille pimeän aikaan, jolloin alue on iltavalaistuksessaan erityisen tunnelmallinen. Meillä kun sattui lauantai-illaksi olemaan muuta menoa, Tivoli tuli osaltamme kuitattua melko pikaisella läpikävelyllä.

Tivoli päiväsaikaan...

...ja illalla. Polkupyöriä unohtamatta.
Kävi ilmi, että olimme joululahjoinemme itse asiassa mukana tekemässä historiaa: Volbeat oli ensimmäinen tanskalainen bändi, joka on onnistunut myymään Kööpenhaminan Parken-stadionin loppuun! Keitä siellä nyt sitten oli, me ja 48 000 muuta rokkimusiikista nauttimassa... Minua hieman jännitti, saisinko siinä väenpaljoudessa ahdistusoireita (minulla on hienoista tungoskammoa), mutta tanskalainen rokkiyleisö osoittautui erittäin säyseäksi, etten sanoisi suorastaan suomalaistyyliseksi: kukaan ei missään vaiheessa töninyt, tuuppinut, tungeksinut tai muulla tavoin käyttäytynyt ahdistusta aiheuttavasti. Suurin - ja käytännössä ainoa - miinus tulee tanskalaisesta tupakointikulttuurista: Tanskalaiset tuntuvat olevan melko kovia sauhuttelijoita, ja useimmista Euroopan maista poiketen Tanskassa saa joissain ravintoloissa edelleen tupakoida jopa sisällä. Myös Parkenin rokkiyleisö tuprutteli kaikessa rauhassa, vaikka stadionin katto oli konsertin ajaksi suljettu eli se muodosti käytännössä sisätilan. Tämä kieltämättä harmistutti hieman.

Vastaavasti myönteistä hämmästelyä sai osakseen konsertissakin vallinnut paikallinen alkoholikulttuuri: osta isompi tuoppi, saat halvemmalla - osta kuusi isompaa tuoppia, saat vielä halvemmalla - osta vielä snapsit, niin saat nekin kovin halvalla; ja koko hoito pakataan kahvalliseen koriin, jossa voit viedä juomasi näppärästi katsomoon niin ei tarvitse käytäviä tukkia eikä jatkuvasti rampata jonottamassa lisää kurkunkostuketta. En nyt sano, ettäkö täysin valvomaton ja holtiton alkoholin myynti olisi millään muotoa kannatettava asia, mutta sanonpa silti, että voisihan tuossa ehkä Sääntö-Suomella jotain oppimista olla...


Mitä itse konserttiin tulee, niin sen voisi tiivistää kahteen sanaan: hengästyttävää tykitystä! Siinäpä vaikka Robbie Williamsille mallia siitä, kuinka keikka heitetään musiikki edellä! Bändi veti kaikkiaan 22 biisiä lähes suoraan putkeen, pysähtymättä liiemmin edes välispiikkejä pitämään! Michael Poulsenin laulutavasta voi pitää tai olla pitämättä - jonkun mielestä se on honotusta - mutta äänentuoton näkökulmasta se hipoo täydellisyyttä. Minua alkoi jo katsomossa hengästyttää pelkkä kuunteleminen ja suorastaan toivoin jo jossain välissä pientä juttutuokiota hengähdystauoksi, mutta Michael vain painoi menemään huikean varmasti, äänen värähtämättä yhdessäkään nuotissa! (Toistan: siinä olisi hyvän oppitunnin paikka monellekin muulle vokalistille...) Kotikenttäkonsertin kunniaksi lavalla nähtiin myös paljon vierailijoita, joista useimmat olivat minulle ja miähelle tuntemattomia suuruuksia mutta yleisön reaktioista päätellen Tanskassa hyvinkin suuria kuuluisuuksia.


Ja noiden mainittujen 22 biisin päälle tulivat vielä encoret. Sekä illan suurin jymy-yllätys: vieraileva tähti, jonka myös minä ja miäs todellaKIN tunsimme - kuten ihan varmasti joka ainoa raskaan musiikin ystävä maailmassa: Metallican tanskalaissyntyinen rumpali Lars Ulrich asteli kannuihin, ja hänen kanssaan bändi soitti ensin yhden Volbeatin biisin ja sen jälkeen Metallica-klassikon Enter Sandman. Oli muuten ihan mielettömän huumaavan huikea elämys se!!! (Tässä yksi satunnainen YouTubesta etsitty näyte.)

Kokonaisuudessaan keikka oli valtavan positiivinen kokemus, samoin kuin koko Kööpenhaminan-visiitti! Kööpenhamina on sangen sympaattinen kaupunki ja tanskalaiset tuntuvat olevan sangen sympaattista kansaa - voin lämpimästi suositella minilomakohteeksi!

Tanskanmaa antoi lapsilleeee... legopalikoita.... ja sairaan mageeta rokkimusiikkiaaaaa....

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Viikonlopun saldo

Laiska töitään luettelee, sanotaan - mutta Marika kinttupoluilla oli onnistunut tekemään sen niin innostavasti, että otan mallia!

Eli mitä minä nyt sitten kuluneena viikonloppuna oikeastaan olenkaan saanut aikaan? Minulla on ikävä taipumus käydä koko ajan pääni sisällä kovaa vääntöä siitä, ovatko prioriteettini kohdallaan vai pitäisikö minun tuntea huonoa omaatuntoa valinnoistani (yleensä varmuuden vuoksi tunnen sitä joka tapauksessa), joten olenkin päättänyt listaamisen lisäksi vielä arvioida touhujani asteikolla 1-10 kahdessa kategoriassa: tykkääminen ja tarpeellisuus. No niin, tästä lähtee:


Lauantai:

- Hokimutseilua koko aamupäivä.
Onhan junnulätkää kiva katsoa, varsinkin silloin kun pojan joukkue pelaa hyvin. Ja kyllä minä vähän luulen, että syvällä sisimmässään myös juniori on hyvillään, kun äitiäkin näkyy joskus katsomossa. Toisaalta taas - se on teini, ja ihan kaikki mitä ikinä teenkin, on sen mielestä ärsyttävää/tyhmää/noloa.
Tykkääminen: 8
Tarpeellisuus: 4 - olisihan senkin ajan voinut käyttää siivoamiseen.

- Ystävättären kanssa kahvittelu.
Suurin syy siihen, miksi päätin lähteä pojan harkkapelejä katsomaan, oli se, että kyseisen jäähallin lähettyvillä asuu mukava ystäväni, jota tapaan aivan liian harvoin. Kutsuin siis itseni heille kahville, kun kerran tosiaan ihan naapurustossa olin; jäähallilta heille on matkaa vain 3 km. Paitsi kun Suunistusihme Careliana on liikenteessä, pystyy sitä matkaa navigaattorin suosiollisella avustuksella tekemään toistakymmentä kilometriä. Kyllä, eksyin taas kerran käytännössä suoralla tiellä. Minä olen sillä lailla ainutlaatuinen. No, pääasia, että lopulta kuitenkin löysin perille.
Tykkääminen: 12
Tarpeellisuus: 8 - kyllähän ystävät aika mittaamattoman arvokkaita ovat. Vaikka olisihan senkin ajan voinut käyttää siivoamiseen.

- Herkkuateria
Lauantain ruokalistalla oli tortilloja täytteinään broileria ja/tai mausteista makkaraa, guacamolea, kirsikkatomaattia, sipulia, creme fraichea, chilikastiketta ja juustoraastetta. Todella herkullista! Mottoni on, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi paskaan ruokaan, mutta silti omatuntoni kyselee, onko sittenkään oikea valinta tehdä kaikki mahdollinen alusta asti itse - eikö yhtä hyvin olisi voinut käyttää teollisesti marinoitua broileria tai vähintäänkin valmista mausteseospussia, purkkiguacamolea yms. ja käyttää näin säästyneen ajan siivoamiseen?
Tykkääminen: 10
Tarpeellisuus: 9 - niin tai näin, syödähän pitää

- Tieteellisen artikkelin kirjoittamista
Minulla nyt tunnetusti on suuria vaikeuksia erottaa työ- ja vapaa-aikaa toisistaan. Mutta kun tämä artikkeli nyt on kesken, niin täytyyhän sitä aina tilaisuuden tullen kirjoittaa. Kyseessä on yhteisartikkeli parin muun kirjoittajan kanssa, enkä koe siinä käsiteltävää menetelmää ihan omakseni, mutta joka tapauksessa olen melko tyytyväinen siihen, mitä sain aikaiseksi. Paljon on kyllä vielä tehtävänä.
Tykkääminen: 7
Tarpeellisuus: 7 - tämäkin kuitenkin kuuluu kokonaistyöaikasuunnitelmani piiriin, joten ei sitä kyllä mikään pakko varmaan olisi viikonloppuna tehdä

- Illallinen pojalle
Fajitakseni olivat oikeasti superhyviä, mutta junskari ei niistä piitannut, joten hän sai illalliseksi pakastimeen hätävaraksi hankkimiani eines-kananugetteja. Tähtiäippä-pisteitä ropisi. Omatunto kolkutti.
Tykkääminen: 1 (kohderyhmällä tosin 10)
Tarpeellisuus: 9 - pitää sen juniorin kuitenkin syödä.

Sunnuntai:

- Koneellinen pyykkiä
Tykkääminen: 9 - tämä on kotitöistä niitä vähiten ärsyttäviä
Tarpeellisuus: 10

- Vessojen pesu
Tykkääminen: 8 - tämäkin lukeutuu niihin harvoihin kotitöihin, joiden tekeminen ei ihan suhteettomasti v*tuta
Tarpeellisuus: 10

- Pystysuorien pintojen (lähinnä ovien) pesu, pölyjen pyyhintää
Onneksi tuli perheen miespuolisten kanssa heti aamusta sopivasti sanomista pojan pelipäivän eväistä - ei kuulemma "kukaan mitään taas ollut saanut aikaiseksi hankkia"; talossahan oli kyllä välipalakeksejä ja persikoita, mutta ilmeisesti olisi pitänyt olla pasteijoita ja banaaneita - ja sillä raivolla sain rykäistyä jonkinlaisen siivousrupeaman. Raivosiivous on selvästi yleisin meillä harjoitettava siivouksen muoto!
Tykkääminen: 1
Tarpeellisuus: 10

- Alkuviikon ruokaostokset
Ostin mm. neljää eri sorttia siivousaineita - ilmeisesti meillä kuitenkin edes joskus jotain siivotaan, kun kaikki ökmentit olivat lopussa! - ja kilon banaaneita (prkl). Ja kukkakimpun itselleni kiitokseksi suuresta siivousurakasta.
Tykkääminen: 7
Tarpeellisuus: 9

- Monta säkillistä vaatteita UFFille
Miäs sai loppuviikosta oman raivosiivouspuuskansa ja perkasi vaatekaappimme. Kauppareissun yhteydessä poistin ylimääräiset tekstiilit keskuudestamme.
Tykkääminen: 6 - kierrätys on tietysti hyvästä, mutta harmittaa ajatus, että meille on päässyt kertymään niin paljon turhaa materiaa.
Tarpeellisuus: 7

- Herkkuateria
Pojan pelipäivän vuoksi emme saaneet sovitettua aikatauluun koko perheen yhteistä ateriahetkeä, mikä harmistuttaa minua suuresti. Perhe, joka syö yhdessä, pysyy yhdessä! Mutta koskapa pöydässä ei tällä kertaa ollut kasvisrajoitteisia, pystyin valmistamaan edellispäivän fajitoista yli jääneistä broilereista ja niistä pelieväiksi kelpaamattomista persikoista ym. tykötarpeista itselleni ihanan salaatin.
Tykkääminen:1 sille, että söin yksin, mutta 10 itse ruoalle
Tarpeellisuus: 9

- Tuplajumppa: keskivartalotreeni CXWorx + taistelulajeihin perustuva aerobinen treeni BodyCombat
Vasta tämä treeni sai minut suunnilleen leppymään perheelleni aamuisen selkkauksen jäljiltä. Ruumiin- ja sielunhoitoa, minulle niin rakasta ja tärkeää puuhaa; tosin perusterveyden ja -kunnon kannalta minulle toki riittäisi paljon vähempikin treeni. Mutta toisaalta, jos olisin jättänyt jumpat väliin, olisimme voineet syödä perheillallisen (todennäköisesti tosin mököttäen). Ja tämänkin ajan olisi voinut käyttää siivoamiseen. Tai vaikka sen artikkelin kirjoittamiseen.
Tykkääminen: 10
Tarpeellisuus: no sanotaanko kompromissina että 5

- Illallinen pojalle
Koska pojat olivat nauttineet lounaaksi jättikokoiset Hesburger-ateriat, ei suurelle illalliselle ollut tarvetta, joten päätimme tehdä pojan kanssa yhdessä munakokkelia hänen vaarinsa maailman parhaaksi todetulla reseptillä.
Tykkääminen: 10 - yhdessä kokkaaminen hyvitti aika tehokkaasti ohi menneen yhteisen aterian, ja teinin oma-aloitteinen osallistuminen yhtään mihinkään kodin aktiviteettiin on aina tosi ison plussan paikka!
Tarpeellisuus: 9

* * *

Aika vaihteleva on viikonloppu ollut, mutta loppujen lopuksi noita lukemia katsellessa voi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että en minä ihan kauheasti ole turhuuksiin aikaani haaskannut. Paitsi että enemmän olisi tietysti pitänyt siivota. Kuten aina. Mutta ehkä yleisarvosanaksi viikonlopusta voisi todeta Jorma Uotisen äänellä: ei paha... annan enemmän kuin kakkosen!

perjantai 11. elokuuta 2017

Entertainmentia torstai-illassa

eli loppuvuoden keikkaputki osa 2: Robbie Williams - Heavy Entertainment Show

 

Siltä varalta, että joku ei vielä tiennyt, niin Robbie Williams soitti eilen keikan Ratinan stadionilla Tampereella. Tosin epäilen, ettei kukaan ole voinut tämän asian sisäistämiseltä välttyä, siinä määrin keikkaa on hehkutettu sekä etu- että jälkikäteen. Puhumattakaan keikan aikaisesta hypestä.

Ja joo, olimmehan siellä mekin. Miäs oli hankkinut minulle joululahjaksi liput ihan paraatipaikoille. Kun teimme lähtöä keikalle, poika kysyi, kuka tämä tällainen Robbie Williams edes on. Häkeltyneenä selitin, että no sehän on se supertähti, jonka tunnetuin hitti on Angels, ja varmemmaksi vakuudeksi vetäisin vielä kertsin ilmoille, korkealta ja kovaa. Nevahööd, totesi poika. Ja kun asiaa oikein rupesin siinä miettimään niin tajusin, että eipä Robbie Williams tosiaankaan ole esittänyt mitään mainitsemisen arvoista oikeastaan pojan koko elinikänä.

...ja tämän seikan kyllä huomasi myös keikkapaikalla: yleisön keski-ikä oli hyvin todennäköisesti selvästi lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä. Ja meininki oli myös sen edestä leppoisaa ja seesteistä - ainakin me vältyimme kaikilta mahdollisilta massatapahtumien varjopuolilta, kuten hallitsemattomasti vellovilta tungoksilta, holtittomasti hoipparoivilta humalaisilta ja myyntipisteiden sitokyvyn ylittäviltä ostosruuhkilta. Edes naistenvessaan ei tarvinnut juuri ennen pääesiintyjän alkua jonottaa kuin muutama minuutti!

Robbien edellinen Suomeen asti yltänyt keikkakiertue oli osastoa Jotain Ihan Muuta - swing-musiikkia aika lailla menneen ajan hengessä. Tällä kertaa ohjelmisto koostui taatusta hittikimarasta, enimmäkseen takavuosien hiteistä, mutta myös uudelta levyltä oli päässyt pari ihan kelvollista siivua mukaan. Pääosassa oli kuitenkin artistin lavakarisma - koko konsertin voisi oikeastaan kiteyttää alkupuolella ilmoille kajautettuun spiikkiin:

"I am Robbie Fuckin' Williams. This is my arse. And you are MINE!!!"

Ja onhan se kieltämättä jotain, että reilusti yli nelikymppinen perheenisä, joka myös näyttää reilusti yli nelikymppiseltä perheenisältä hienoisine kaljamahoineen ja harmaine hiussuortuvineen, voi kekkaloida hame päällä lavalla (säännöllisin väliajoin alushousujaan vilautellen) - ja olla aivan valtavan vetovoimainen ja valloittava!!! Karisma on jotain, mitä ei voi rahalla ostaa eikä kuuluisimmankaan stylistin avulla väkisin rakentaa, vaan sitä joko on luonnostaan tai sitten ei ole. Ja Robbie Williamsilla sitä on ihan järkyttävän paljon! En väitä, ettäkö olisin sille millään muotoa immuuni.

Mutta.

Kun minä menen artistin keikalle, menen sinne kuuntelemaan sen artistin musiikkia. Ei sen pidäkään samalta kuulostaa kuin levyllä, vaan rosoisuus on parhaimmillaan juuri sen live-esiintymisen suola. Ja mukana elävä, yhteislauluun sankoin joukoin lähtevä yleisö vain vahvistaa elämystä. Mutta jos artisti jättää käytännössä puolet kaikista lauluista laulamatta niin, että äänimaisema koostuu lähinnä taustalaulajien stemmoista, yleisön epämääräisestä älämölöstä ja artistin huutelemista puheosuuksista, elämys jää minun mittapuullani vajaaksi.

Ja näin minulle kävi Robbie Williamsin Ratinan-show'ssa. Anteeksi nyt vain kaikki te, jotka olette eri mieltä (eli hypestä päätellen kaikki muut paikalla olleet). En väitä, ettenkö olisi nauttinut keikasta - ei se missään nimessä huono show ollut, mutta ei se kyllä myöskään yllä lähellekään elämäni ihanimpien keikkojen listaa (joka ei ihan lyhyt lista ole sekään). Anteeksi nyt vain. Kotimatkalla totesin miähelle, että itse asiassa pidin enemmän siitä taannoisesta swing-keikasta; silloin esitetty musiikki oli minusta itse asiassa melkeinpä hirveää, mutta se esitettiin niin loistavasti, että kokonaisuus oli kaikesta huolimatta nautittava. Tällä kertaa puolestaan esityslista oli ihan kohdillaan, mutta toteutus jäi vähän ontumaan. Minun mielestäni. Anteeksi nyt vain.

Mutta kuten sanottua, ei yhtään harmita, että tuli tuokin koettua.

I love my life - I am wonderful, I am magical, I am me!

I just wanna feel real love...

Ratina säkenöi kauniina valomerenä...

...kun Robbie lauloi enkeleistä.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Musiikista, ruoasta ja rakkaudesta

Meillä oli miähen kanssa eilen hääpäivä. Juhlistimme sitä hieman etukäteen, jo viime viikolla, viettämällä mukavan kahdenkeskisen illan hyvän ruoan ja hyvän musiikin merkeissä.

Nautimme illallista Pizza & Bar Sitkossa, joka saa minulta ison peukun ylöspäin. Se on todellakin virkistävästi erilainen pizzapaikka, joka erottuu edukseen sekä (yleensä maahanmuuttajataustaisista) mättölättyluukuista että perinteisistä punaruutuliinaisista (muka-)italialaisista ravintoloista. Pizzalista ei ole kilometrin mittainen, mutta se sisältää useita hyvin mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Minähän en tunnetusti maailman kokeilunhaluisin ruokailija ole, mutta nyt uskaltauduin ottamaan fenkolimakkarapizzan, enkä todellakaan joutunut katumaan! Etukäteen hieman epäilin, olisiko tämä fenkolimakkara jotain omituista, nötkötin kaltaista ektoplasmaa, mutta ei ollut vaan huikean maukasta herkkua, ja lätyn kruunasivat pähkinät sekä sellaisinaan että pestossa ja ihanan kirpeä marinoitu punasipuli. Aamulehdessäkin Sitko julistettiin jokin aika sitten Tampereen parhaaksi pizzeriaksi "pohjan mitalla". Tästä nimenomaisesta seikasta uskallan kyllä olla hieman eri mieltä. Maukas se kuuluisa, juureen leivottu pohja toki oli, mutta siinä määrin tiukkaa tavaraa, että minulta meinasi sen parissa loppua vääntö sekä käsivarsista että leuoista. Lisäksi pizzassa olisi minun makuuni saanut olla pikkuisen enemmän juustoa. Mutta joka tapauksessa siis kokonaisuus oli todella onnistunut, ehdottomasti yksi parhaista koskaan syömistäni pizzoista! Ja Sitkossa myös juomapuoli on erinomaisella tolalla: on runsas valikoima erikoisoluita, eikä viinin ystävänkään tarvitse tyytyä geneeriseen "talon punaiseen/valkoiseen", vaan henkilökunta osaa jopa suositella tilattuun pizzaan sopivia vaihtoehtoja. Lämmin suositus!

Vatsat pizzasta killillään suuntasimme Tammerfestiin. Nolottaa tunnustaa, mutta tämä taisi olla ihka ensimmäinen Tammerfest-kokemukseni, vaikka olen tosiaan jo reilusti yli puolet elämästäni Tampereen seudulla asunut! Kyseisen torstaipäivän ohjelmassa oli päivemmällä ainakin Sannia ja ehkä jotain muutakin pikkuorava-osastoa, josta saan allergisia oireita, joten ne jätimme suosiolla väliin. Saavuimme festivaalialueelle juuri, kun Jenni Vartiainen hönkäili viimeisiä huokauksiaan ja illan viimeinen sadekuuro ropisi niskaan. Onneksi sää kuitenkin poutaantui illan kahta viimeistä esiintyjää, meidän suosikkejamme Apulantaa ja Haloo Helsinkiä varten.

Apulannan olen nähnyt keikalla useammin kuin minkään muun bändin, ja lähes joka kerta on kokemus ollut - Madventuresia lainatakseni - päräyttävä. Tällä kertaa teimme kuitenkin poikkeuksen tavoistamme ja jäimme Apulannan keikan ajaksi anniskelualueelle, koska se sijaitsi näppärästi mäen päällä, jonne lavan tapahtumat sekä näkyivät että kuuluivat ihan kohtalaisesti. Sangen pian vain kävi ilmi, että Apiksen kohdalla "kohtalainen" ei ole riittävä elämyksen taso. Toni Virtasen laulu kuulosti todella epävireiseltä eikä musiikki missään vaiheessa päässyt "jalan alle", kuten on tapana sanoa, tai kuten minä omalla kohdallani asian ilmaisisin, se ei hetkauttanut persaustani tällä kertaa. Silti haluan erikseen mainita, että Valot pimeyksien reunoilla on joka tapauksessa minusta ehkä paras biisi, mitä kukaan missään ikinä on tehnyt, ja se soi kyllä livenäkin suorastaan yllättävän kivasti, vaikka levysovituksen mahtipontisuudesta olikin tietysti pakko tinkiä melko lailla.

Mitä opimme tästä? Livemusiikkia kuuluu nauttia riittävän lähietäisyydeltä. Näin teimmekin Haloo Helsingin osalta. Apulannan lopetettua lähdimme kaikessa rauhassa käpystelemään lavaa kohti, ja pääsimmekin taas todella lähelle ilman minkäänlaista rynnimistä tahi ryysimistä. Suomalainen festariyleisö on kyllä uskomattoman hyväntahtoista!

Ja Haloo Helsinki todellakin sitten hetkautti, persausta ja äänijänteitä ja sydäntä ja sielua ja mitä näitä nyt onkaan! Sisääntulobiisinä kajahti megahitti Beibi. "Nää tosiaan lähtee terävä kärki edellä", hihkaisi miäs. "Eihän näillä muuta olekaan", minä vastasin. Koko keikka oli valtaisaa hittien ilotulitusta, ja vaikka mukana oli monta kappaletta myös uusimmalta levyltä, yleisö oli jo ehtinyt ottaa nekin omakseen ja eli täysillä mukana energisen pläjäyksen alusta loppuun asti. Minä tosin huomasin olevani sinnikkäästi hieman Erilainen Nuori Ihminen, sillä bändin ehkä soitetuimmat - ja keikallakin yhteislauletuimmat - hitit Pulp Fiction ja Oh no let's go jättävät minut aina vain yhtä kylmäksi. Supersuosittu slovari Rakas kuulostaa radiossa minusta melkeinpä hirveältä, mutta livenä se soi yllättävän hyvin. Minulle keikan kohokohdaksi nousi ehkä hieman yllättäen yhtä aikaa herkkä ja särmikäs Rakasta mua nyt - ja sopihan se ainakin hääpäivän henkeen täydellisesti!

Avioelämää on meillä nyt takana tasan 15 vuotta, eli tämä oli kristallihääpäivämme. Sen kunniaksi minä nautiskelin varsinaisena hääpäivänä tilkkasen sherryä kristallilasista - ja miäs puolestaan nautiskeli Norjan Lapin kristallinkirkkaista vesistä. Eli syy siihen, miksi otimme varaslähdön hääpäivän viettoon, oli se, että varsinaisena hääpäivänämme meillä oli välimatkaa alun toistatuhatta kilometriä - miäs ja poika ovat jo perinteiseksi muodostuneella pohjoisen kalastusreissullaan. Siellä he ovat päässeet seuraamaan tunnetun kalastusaiheisen TV-sarjan kuvauksia ja hengaamaan sarjan tähtien kanssa, ja saalistakin on saatu, joten mikäs siinä.

Facebook-kaveri ihmetteli, että tällaistako se sitten on koulutuksen tässä vaiheessa, hääpäivätkin vietetään jo vallan erillään. Vastasin, että me olemme naimisissa joka päivä ja joka päivä on tärkeä, ei sen yhden päivämäärän suhteen nyt niin tarkkaa ole.

Mutta onhan se kieltämättä aika huisia. Että 15 vuotta, se on nykyaikana jo oikeasti aika hitokseen pitkä liitto! Vaikka minusta kyllä tuntuu vieläkin, että olemme ihan nuori pari (huomattavan paljon painoa ilmaisun molemmilla sanoilla!). Mikä sitten on tämän liittomme salaisuus? Mitä sanoisin, jos joku polttarisankari tulisi kyselemään viisaita sanoja kestävän rakkauden takeeksi? (Joo, tiedetään, ihan sama mitä sanoisin, ei se siitä mitään muistaisi seuraavana aamuna kuitenkaan.)

Mitä siitä nyt sitten sanoisi. Jotain sellaista ehkä, että pitää paljon nauraa yhdessä, ja pitää voida itkeä myös jos itkettää, ja samaan suuntaan kannattaa katsoa noinniinku elämässä keskimäärin.

Ja sopivasti hyvää ruokaa ja hyvää musiikkia on suotavaa elämässä olla.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Yleisiä havaintoja ja vinkkejä Balin-matkaajille

[Tämä on toinen osa Bali-kertomustani; lähemmin matkakokemuksista on kerrottu tässä postauksessa.]

Baliltahan löytyy lomaympäristöä vähän joka lähtöön, syrjäisistä pikku pensionaateista ja autiorannoista ihan rehellisiin turistirysiin. Meidän asemapaikamme Kuta osoittautui hyvin tyypilliseksi kaakkoisaasialaiseksi turistikeskukseksi: maiseman täyttävät hotellit, ravintolat ja kaupat, ja niiden lomassa parinkymmenen sentin levyisllä, huonokuntoisilla jalkakäytävillä velloo loputon virta aasialaisia ja australialaisia turisteja. Eurooppalaisia paikalla oli sen sijaan silmiinpistävän vähän - suomea kuulimme koko lomamme aikana tasan yhden ohikulkijan suusta, mikä oli kieltämättä virkistävää.

Päädyimme Kutaan, koska tiedämme kaipaavamme vaihtelua, actionia ja elämää ympärillemme. Näin jälkikäteen ajatellen hieman rauhallisempikin sijainti olisi voinut olla toimiva valinta, vaikka kyllähän siellä Kutallakin kelpasi elellä. Jouduin kuitenkin ihan tosissani miettimään, miten se oikeastaan eroaa esimerkiksi Thaimaan tai Vietnamin suosikkikohteista - mitä lisäarvoa se tarjoaa pidemmän matka-ajan vastineeksi? No, edellä mainittuihin paikkoihin verrattuna Balilla on ainakin jonkin verran vähemmän piraattikrääsämarkkinoita ja enemmän kivijalkakauppoja. Kutalla on myös pari ostoskeskusta, joista löytyy länsimaiselle turistille tuttuja kauppoja aina Guessista Henkkamaukkaan, joskin näkyvimmin edustettuina ovat luonnollisestikin surffibrändit, kuten Rip Curl, Billabong ja Quicksilver. Lisäksi Kutalla on useita kansainvälisiä ketjuravintoloita, kuten Bubba Gump, Hard Rock Cafe, Jamie's Italian - ja KFC melkein joka nurkalla.

Bali on suosittu kohde esimerkiksi reppureissajien keskuudessa, ja hintatietoinen turisti varmasti onnistuukin elämään saarella sangen edullisesti. Jos sen sijaan sattuu olemaan nirppanokkainen kermaperse (kuten eräs nimeltä mainitsematon bloggari), kannattaa varata matkabudjettiin riittävästi joustonvaraa. Rantakadun ulkoilmakuppiloissa saa kolmelle hengelle todella herkullisen paikallisen lounaan juomineen yhteensä n. 15 eurolla, mutta noissa edellä mainituissa länkkäriravintoloissa hintataso on samaa luokkaa kuin Suomessa. Ja jos ei juo olutta, kannattaa varustautua joko maksamaan maltaita tai valkaisemaan nenäänsä: Jos ylipäänsä edes onnistuu löytämään sellaisen ravintolan, jossa viiniä myydään, lasillinen jääkylmänä tarjoiltavaa viininpunaista polttoöljyä maksaa yhden kokonaisen aterian verran. Siideriä löytyy hyvin varustelluista kaupoista, joissa paikallinen Bali-siideri on suunnilleen Suomen hinnoissa (pari euroa kolmen desin pullolta) ja tuontisiideri tuplasti kalliimpaa. Lisäksi kuriositeettina mainittakoon, että pieni pussillinen länsimaisia perunalastuja saattaa maksaa jopa kymmenen euroa!

Mietin, mahtaisiko alkoholipoliittinen linja olla jotenkin sidoksissa siihen, että Indonesia kuitenkin on muslimimaa (maailman väkirikkain sellainen muuten, tietovisojen harrastajille tiedoksi), mutta tulin siihen tulokseen, että kyse lienee vain paikan sijainnista; vastaavaan tilanteeseen olen törmännyt myös muualla Kaakkois-Aasiassa. Indonesian eri alueilla on melko laaja itsehallinto, ja Bali on erittäin leimallisesti hindulainen saareke muslimikulttuurin keskellä. Retkioppaamme kertoi, että Bali on suosittu matkakohde myös kotimaansa sisällä, koska se tuntuu monille indonesialaisillekin kuin ulkomailta!

Toinen seikka, jonka epäilen mahdollisesti juontavan juurensa muslimikulttuuriin, on suhtautuminen naisiin. Esimerkiksi meidän hotellissamme (vankassa länsimaisuuden linnakkeessa Hard Rock Hotelissa) ylivoimainen enemmistö työntekijöistä - esimerkiksi ihan joka ainoa siivooja - oli miehiä, ja monet heistä tuntuivat suhtautuvan ainakin minuun hyvin eri lailla kuin perheeni miespuolisiin jäseniin. Useammin kuin kerran kävi esimerkiksi niin, että kun kuljimme käytävällä siivoojan ohi, tämä sanoi ensin miähelle "good morning, sir", oli sitten minun kohdallani hipihiljaa ja sanoi taas pojan kohdalla "good morning, sir". En ole koskaan pitänyt itseäni vähäisimmässäkään määrin feministinä, mutta noissa tilanteissa kieltämättä nousivat vähän karvat pystyyn.

Hotellin temppelin säännöt. Sääntöjä ei ole monta, mutta tärkeysjärjestyksensä niilläkin!

Herttainen retkioppaamme kyllä vakuutteli, että balilaiset ovat yhtä ystävällisiä kaikille tasapuolisesti ja että nämä kohtaamani tapaukset ovat ehkä olleet vierastyöntekijöitä. Tätä olettamusta puoltaa sekin, että balilaiset eivät kuulemma ole kovinkaan haluttua työvoimaa, koska heidän uskontonsa edellyttää erittäin aktiivista osallistumista yhteisön toimintaan ja tapahtumiin, eli he tarvitsevat yhtenään vapaapäiviä. No ilmankos Balilla tuntuukin yksityisyrittäjyys kukoistavan.

Yhteisöllisyys ja yritteliäisyys on tarpeen senkin vuoksi, että taloudellinen ja sosiaalinen kehitys Indonesiassa on vaatimattomalla tasolla. Tämä näkyy myös infrastruktuurissa, eritoten liikenteessä. Balilla liikenne on erityisen kaoottista. Kadut on mitoitettu keskimäärin puolelletoista (laihalle) hevoselle, mutta niillä parveilee yleensä pari-kolme autoa rinnan ja skoottereita puikkelehtii hallitsemattomasti joka välissä. Liikennevaloja on ani harvassa, mutta monissa suuremmissa risteyksissä - ja paikoin ihan keskellä suoraa tietäkin - liikennettä ohjaa perinteisesti sauvoja heilutteleva liikennepoliisi. Esimerkiksi Kutalla tilannetta on yritetty helpottaa määräämällä monet kadut yksisuuntaisiksi, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että siirtymä paikasta A paikkaan B täytyy tehdä vähintään paikkojen C, D, E, F ja G kautta. Toisin sanoen yhtään alle kymmenen kilometrin siirtymät sujuvat kävellen nopeammin kuin autolla. Ja sanomattakin lie selvää, että auton vuokraaminen ja omin päin saareen tutustuminen vaatii jo melkoisen hullua seikkailunhaluista luonteenlaatua!

Mikä oli parasta Balilla?


Miähen mielestä ruoka. Alueen tunnetuimpia "nimikkoruokia" ovat satay eli grillatut lihavartaat maapähkinäkastikkeen kera sekä nasi goreng eli paistettu riisi kananmunan (ja kanan tai merenelävien) kera tai mie goreng eli vastaava ruokalaji nuudeleista. Myös merenelävistä osataan tehdä jos jonkinlaisia herkkuja; minä en allergikkona osaa sanoa niistä mitään, mutta varsinkin pojalle ne maistuivat mainiosti. Tulisen ruoan ystäviä (kuten minua ja varsinkin miästäni) hemmotellaan toinen toistaan napakammilla chilin aromeilla, mutta myöskin miedompia mutta kuitenkin äärimmäisen maukkaita vaihtoehtoja on paljon tarjolla. Toki ravintoloissa on eroja, ja meidänkin matkaamme mahtui niin taivaallisia kuin karmaiseviakin ruokakokemuksia, mutta yleisvaikutelma oli kuitenkin hyvin positiivinen. Myös hygienia tuntui olevan kohdallaan; edes minun superherkkä vatsani ei oireillut koko matkan aikana millään tapaa (mistä saanen tosin ainakin osittain kiittää myös uskollista matkakumppaniani Precosaa).

Minun mielestäni parasta Balilla olivat ihmiset (niin, tasa-arvokysymyksistä huolimatta). Kun kysyttäessä kerroimme tehneemme matkaa 25 tuntia päästäksemme paikalle, emme suinkaan saaneet osaksemme silmien pyörittelyä ja "hullujako olette" -kommentteja, vaan useimmat kysyjät totesivat sydämellisesti: "Wow, KIITOS että olette tulleet!" Rannalla myyjät tietenkin oppivat hyvin nopeasti tunnistamaan meidät - minun neonvalkoinen ihoni sekä poikani pitkä, vaalea surffaritukka ynnä siniset silmämme olivat melko ainutlaatuinen näky aasialaisten seassa - ja heille tarinaniskentä oli tietenkin voittopuolisesti markkinointia, mutta silti sieltäkin taustalta pilkotti aito ystävällisyys ja sydämellisyys. Viimeisenä iltanamme, juuri ennen lähtöämme, suuntasimmekin vielä kerran rannalle ja päätimme käyttää viimeiset valuuttamme paikallisen yrittäjyyden tukemiseen: minä otin hienot kukkaislakkaukset sekä varpaan- että sormenkynsiin ja ostin muutaman sympaattisen puisen kaulakorun matkamuistoksi. Siinä istuskellessamme pojan surffiopettaja liittyi seuraamme rupattelemaan, vaikkakaan kovin aktiiviseksi keskustelu ei päässyt kielimuurin takia muodostumaan. Näytimme hänelle kuvia Suomen talvesta, lumesta ja järven jäästä, ja hän taivasteli niitä silmät suurina. "Nähdään taas, kun ensi kerran tulette!" toivotti useampikin paikallinen lähtiessämme.

Pojan mielestä parasta oli tietenkin surffaaminen. Bali onkin surffaajien suosikkikohde, vähän kuin Kaakkois-Aasian Havaiji. Kuta Beach on se paikka, jossa aloittelijat ottavat ensi kontaktinsa lajiin; ranta on täynnänsä enempi/vähempi avuttomia räpeltäjiä, mistä syystä onkin ehdottomasti syytä uskoa ohjeita ja uida vain erikseen rajatulla alueella, sillä aloittelevat surffarit eivät todellakaan osaa ohjata lautojaan sen vertaa, että pysyisivät itse niiden päällä, saati sitten että osaisivat väistellä vedessä leikkijiötä. Kokeneemmat surffarit suuntaavat saaren muille rannoille - kuulemma aina sen mukaan, mistä suunnasta minäkin päivänä tuulee.

Suosittelisinko Balia matkakohteena?

Kuten aiemmin totesin, Bali ei loppujen lopuksi ole mitenkään radikaalisti erilainen paikka kuin esimerkiksi Thaimaa tai Vietnam. Perus-lapsiperheen perus-rantalomaa varten en välttämättä lähtisi Balille asti vaan pitäytyisin ehkä noissa hieman helpommin saavutettavissa kohteissa. Vaihtelunhaluisille ja vesiurheilun, eritoten surffauksen, ystäville se on kuitenkin ihan kelpo vaihtoehto, ja Kaakkois-Aasian-turneeta tekeville reppureissaajille varmasti pysähtymisen arvoinen paikka. Itse en välttämättä ihan heti ainakaan ole uusintamatkaa suunnittelemassa (mutta mehän muutenkin pyrimme välttämään samoihin kohteisiin palaamista), mutta tiedän kyllä monien menettäneen sydämensä tuolle sympaattiselle saarelle - enkä yhtään ihmettele miksi!

Biitsieläinten Bali

[Koska kerrottavaa on paljon, jaan jorinani kahteen osaan. Tässä kirjoituksessa kerron meidän lomafiiliksistämme, ja yleisiä havaintoja ja vinkkejä Balin-matkaajille kirjoittelen omaan postaukseensa.]

Bali on ollut haavematkakohteeni jo pitkään, mutta pitkän ja hankalan siirtymän vuoksi haave on saanut odotella toteutumistaan. Nyt Qatar Airways kuitenkin tarjoaa kätevän ja sangen kohtuuhintaisenkin yhteyden Helsingistä Balille: koneenvaihto Dohassa ihanteellisella parin tunnin vaihtoajalla, kokonaislentoaika "vain" n. 16 tuntia (ja, sivumennen sanoen, lentokalusto tilavampaa ja palvelu parempaa kuin esim. Finnairilla, eli matkustusmukavuuskin on siedettävällä tasolla). Olimme varaamassa Balin-matkaa jo hiihtolomaksi, mutta päätimme kuitenkin lykätä reissun kesäksi ja venyttää sen kymmenpäiväiseksi; hiihtolomalla käytettävissä olisi ollut vain viikko, ja lisäksi Balilla on siihen aikaan vuodesta sadekausi. Halusimme nauttia rantalomastamme kaikessa rauhassa hyvän sään aikana.

Kaiken kaikkiaan matka kotiovelta hotellille kesti kylläkin täydet 25 tuntia ja sai taas kerran turistin kyseenalaistamaan täysipäisyytensä - mutta jo koneen lähestyessä Balia ikkunasta paljastuva maisema sai saman tien epäilykset haihtumaan:


Pilvien yläpuolelle kohoavat tulivuoren huiput olivat satumaisen lumoava näky. Tulivuoria pääsisi Balilla ihailemaan lähempääkin; erityisen suosittu on retki, jolla kiivetään tulivuorelle auringonnousua ihailemaan. Meidän aamu-unisesta perheestämme yksikään - varsinkaan allekirjoittanut - ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle klo 03 käynnistyvästä patikkaretkestä, joten tämä näky riitti meille.

Olimme valinneet tukikohdaksemme Kuta Beachin, joka on Balin turismin keskus runsaine kauppa- ja ravintolatarjontoineen - ja tietenkin rantoineen. Kuta Beach on infrastruktuuriltaan vaatimaton mutta luonnonominaisuuksiltaan huikea ranta. Sametinpehmeä vulkaaninen hiekka tuntuu kuin ylelliseltä kokolattiamatolta jalan alla, ja varsinkin laskuveden aikaan tätä ihanaa mattoa riittää kymmenien metrien leveydeltä. Ranta on myös suorastaan käsittämättömän siisti ja puhdas: edes levää, saati sitten ihmisperäistä jätettä, ei ole hitustakaan yhtään missään! (Tosin sadekauden aikana tilanne on kuulemma toinen, ja Balinkin rannoille kantautuu ikäviä jätelauttoja.) Ainakin oman (ei-ihan-vähäisen) kokemukseni perusteella sanoisin, että Kuta on ylivoimaisesti paras ranta, jolla olen koskaan ollut.


Perus-rantaleijonan / valkoisen valaan paratiisi Kuta Beach ei kuitenkaan välttämättä ole. Ranta on omistettu ennen kaikkea surffaajille, ja uimareille on erotettu kolmen kilometrin rantaviivasta vain n. sadan metrin kaistale. Rannalla ei myöskään ole aurinkotuoleja tai -varjoja, ja ainoa wc (jonka yhteydessä sijaitsee myös rannan ainoa jalkojenpesupiste) on maksullinen. Muunlaista palvelutarjontaa rannalla kyllä piisaa: surffilautojen vuokrauspisteitä on kymmenen metrin välein, ja jokaisen yhteydessä on myös juomakoju. Lisäksi rantaa kiertää todella runsaslukuinen joukko kaikenkarvaisia yksityisyrittäjiä kauppaamassa huiveja, koruja, hierontaa, jäätelöä, hennatatuointeja, jousipyssyjä, manikyyriä jne. yms. etc.

Ainutlaatuisimmillaan Kuta Beach kuitenkin on auringonlaskun aikaan. Rannalle kerääntyy valtava määrä turisteja selfietikut tanassa kevätjuhla-asentojaan virittelemään, surffauksen opettajat ja muut paikalliset rentoutuvat työpäivänsä päätteeksi palloa pelaillen, sinnikkäimmät surffaajat keikkuvat vielä päivän viimeisillä aalloilla, pikkulapset puljaavat rantavedessä ja suloiset rantakoirat kirmailevat ympäriinsä leikkisästi touhottaen. Ja sitten se aurinko painuu mailleen maalaten taivaan ja maan tulenpalavin värein, joka silmänräpäyksellä aina uusin sävyin. Ranta on täynnä elämää, tunnelmaa - ja kauneutta. Lumouduin tästä kaikesta heti ensimmäisenä iltana ikihyvikseni.

Hemmottelen teitä lukijoita nyt oikein omakuvallakin
Kun silmä lepää, sielu lepää



Pari ensimmäistä lomapäivää meni hotellin altaalla matkan rasituksista toipuillessa sekä Waterbom-vesipuistossa vauhdin hurmasta nauttiessa. Sen jälkeen olimmekin valmiita kiertelemään saaren nähtävyyksiä. Kätevä ja suosittu tapa tutustua Baliin on vuokrata yksityinen opas autoineen. Me varasimme päiväksi oppaan, jota vuodenvaihteessa Balilla lomailleet tuttavamme todella lämpimästi suosittelivat. Hän osoittautuikin suositusten arvoiseksi: oli luotettava ja ystävällinen, puhui erinomaista englantia ja kertoi todella paljon mielenkiintoisia asioita balilaisesta kulttuurista ja hindu-uskonnosta.

Kierroksemme alkoi hienolta hindutemppeliltä...

...ja jatkui apinapuistoon, jossa saimme niskaamme kunnon trooppisen rankkasateen. Sade onneksi laantui siihen mennessä, kun pääsimme Tegalalanin riisiterasseille. Nämä porrastetut riisiviljelmät vehreän trooppisen metsän ympäröiminä muodostivat yhden kauneimmista koskaan näkemistäni maisemista!



Rämmimme sateen liukastamia polkuja terassialueen ylös ja alas, ja vaikka en lopulta koskaan saanut sandaaleistani kaikkea mutaa irti, oli se ehdottomasti tekemisen ja kokemisen arvoinen patikkaretki!

Seuraava retkikohde oli kahviplantaasi, jossa pääsimme tutustumaan mm. sen kuuluisan, sivettikissan ruoansulatuksen läpi kulkeneista pavuista valmistettavan kahvin saloihin - ja myös maistelemaan kyseistä luksusjuomaa. Hyvää sumppia oli, tosin - noloa tunnustaa - kovinkaan suurta eroa perinteiseen paikalliseen kahviin emme havainneet.

Päivä huipentui Tanah Lotin temppelille, joka on erityisen kuuluisa auringonlaskuistaan. Tarkoituksemme oli siis kerätä taas yksi henkeäsalpaava näkymä muistojemme arkistoon.


Säiden haltija oli eri mieltä. Eihän auringosta ollut näkynyt pilkahdustakaan koko päivänä, joten eipä sen laskustakaan ollut mitään havaintoa. Mutta toki Tanah Lot oli vaikuttava näky myös synkkien pilvien kehystämänä.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli obligatorinen kalastusretki. Sää oli sateinen ja tuulinen ja merenkäynti sen mukaista. Kalanvonkaleet eivät käyneet lähelläkään pyydyksiämme, ja myös kuuluisat suuret rauskut pysyttelivät näkymättömissä retkeen kuuluvan snorklaustuokion aikana. Pohjaongella sentään saatiin saaliiksi jos jonkinlaisia kirkkaan värikkäitä kaloja, jollaisia katselisin kernaasti akvaariossakin. Valitettavasti vain kalat olivat myös kooltaan lähinnä akvaarioon sopivia, joten eipä siitä suurille kalamiehille kummoistakaan riemua revennyt. Melkoinen hukkareissu oli, mutta menipä se sadepäivä siinäkin.

Kun vielä seuraavakin päivä valkeni pilvisenä ja sateisena, alkoi turistin huumori olla jo koetuksella. Mehän nimenomaan tulimme tänne kesällä välttääksemme sadekauden!!! Kylmähän ei toki ollut missään vaiheessa, ja yritimme sinnikkäästi ajatella, että onhan se altaalla loikoilu rentouttavaa sateellakin, auringonvarjo toimii tarvittaessa myös sateenvarjona. Mutta kyllä siinä kieltämättä varsinkin meikämamman V-käyrä kävi jo jonkinlaisissa lukemissa... Lopulta hiffasin, että paras tapa olla piittaamatta sateesta on mennä veteen muutenkin. Uin puoli tuntia ympyrää hotellin altaassa kuin mikäkin stressaantunut eläintarhaeläin, ja ylös noustessani olikin sekä mieleni että myös taivas jo paljon kirkkaampi. Myöskään meren aalloissa pärskiessä ei millään muotoa erottanut, mikä märkyys oli peräisin mistäkin lähteestä.

Ja sitten me keksimme (toisen tuttavamme suosituksen mukaisesti) tällätä teinin surffilaudalle. Ja sen jälkeen loppuloman ohjelma olikin lukkoon lyöty: surf, eat, sleep, repeat.

Poika innostui uudesta lajista aivan täysillä. Melko pian hän oppi jo laskemaan seisaallaan pienehköjä aaltoja ja pääsi opettajan mukana kokeilemaan jo isojakin. Ja vaikka lukemattomat yritykset päättyivätkin melkoisiin mahalaskuihin, sinnikkäästi surffari käänsi laudan taas ulapalle päin ja uuteen yritykseen. Ja uuteen. Ja uuteen. Ja jokainen onnistunut yritys puolestaan innosti tietysti entistä enemmän jatkamaan. Kundin kasvoilla loisti vilpitön, puhdas riemu, onni ja elämänilo - ei mikään itsestäänselvä näky murkkuiän myllerryksessä!

Ja tulihan se aurinkokin sieltä taas näkyviin. Me miähen kanssa istuimme surffauspisteellä virvoitusjuomia siemaillen, aina välillä kävimme räpsimässä kuvia surffaajanuorukaisestamme. Juomakojua hoitava, hulvaton naisihminen hössötti meille tuolia sekä takapuolen että jalkojen alle, käänteli auringonvarjoa haluamaamme suuntaan ja höpötteli mukavia n. kymmenen sanan englannintaidollaan. Vuokrasimme laudan aina virallisesti kahdeksi tunniksi niin, että ensimmäisen tunnin pojan mukana kulki opettaja ja toisen tunnin hän lautaili omin päinensä; hintaa tästä lystistä pyydettiin vähän toistakymmentä euroa. Yhtään kelloahan ei koko rannalla ollut eikä ajan kulu tuntunut ketään kiinnostavankaan, eli käytännössä poika sai surffata tasan niin kauan kuin halusi. Ja meidän junioristahan ei ihan äkkiä virta lopu, joten siinähän ne päivät kuluivatkin melkeinpä aamusta iltaan.

Onneksi olimme varanneet lomaan kymmenen päivää - pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan hyvästä säästä ja rennosta rantameiningistä aivan kuten olimme etukäteen toivoneetkin. Ja niin vain kävi, että kun kotiinlähdön aika lopulta koitti, mieli oli haikea. Kernaasti olisimme jääneet maisemiin vielä vähäksi aikaa.

Kauas on pitkä matka ja matkustaminen on rasittavaa, mutta kyllä se enemmän ottaa kuin antaa! Balilta poika sai uuden, hienon harrastuksen, isämiäs paljon hyvää ruokaa ja vähän rusketusta ja meikämamma monta sykähdyttävää maisemakuvaa sekä kameran muistikortille että sielun albumiin ikiajoiksi. Kyllä kannatti!