Trooppinen talviloma Krabilla

Ikävä tosiasia on, että jos Suomesta haluaa talvilomalla todella lämpimään paikkaan, on sinne päästäkseen lennettävä kymmenisen tuntia (tai enemmänkin) joko itään, länteen tai etelään. Okei, Kanariansaarille ja Arabian niemimaalle pääsee kuudessa tunnissa, mutta se onkin jo sitten makuasia, kenen mielestä se Suomen kelmeää peruskesää muistuttava ilmasto on "todella lämmintä" – esimerkiksi eräille nimeltä mainitsemattomille tämän perheen miespuolisille jäsenille se ei riitä. Joten tällä hiihtolomalla meidän perhe kiipesi vaihteeksi ison Airbusin kyytiin ja körötteli Etelä-Thaimaahan.

Kävihän siinä unettoman yölennon aikana kieltämättä mielessä, että mikä ihme se ihmistä moiseen vaivannäköön ajaakin kerta toisensa jälkeen… Mutta laskeutui se pitkäkin lento lopulta, itse asiassa jopa hieman etuajassa. Saavuimme siis myös hotellille hieman etuajassa, saimme kuulla, ettei huoneemme ihan vielä ole valmis, jätimme matkalaukkumme ohjeiden mukaisesti herran haltuun keskelle hotellialueen kulkureittiä, kävimme syömässä, saimme kuulla, ettei huoneemme vieläkään ole ihan valmis, kaivoimme laukusta pojan uikkarit ja aurinkorasvan, päästimme pojan altaaseen, katselimme kaikkien muiden samaan aikaan tulleiden matkatovereiden kaikkoavan huoneisiinsa… Siinä vaiheessa, kun kuulimme neljännen kerran, että huoneemme ei ihan vielä ole valmis mutta ihan kohta kyllä, lopetin tupakkilakkoni. Kuudennen "ihan kohta" -selityksen kohdalla parkaisin, että noinhan te sanoitte jo kolme tuntia sitten! Seitsemännen kerran käännyin vastaanottovirkailijan puoleen tarkalleen minuuttia yli kello kahden muotoillen asiani niin, että kansainvälisten sääntöjen mukaan huone on luovutettava kahdelta, joten annettaisiinkos meille nyt se hemmetin huone vai minkähänlaista hyvitystä meille vaihtoehtoisesti annettaisiin. Yllättäen huone järjestyi viidessä minuutissa.

Tiedän, jonkun on aina oltava se viimeinen, joka huoneen saa, ja tällä kertaa arpa nyt vain osui meidän perheemme kohdalle. Mutta kun on valvonut pari vuorokautta putkeen ja siirtynyt sinä aikana nelisenkymmentä astetta lämpimämpään ja kuutisenkymmentä prosenttia kosteampaan ilmanalaan, on aika haastavaa pitää itsehillintä täydessä terässä (ehh, minä kun yleensä olen niin kovin tyyni ja seesteinen viilipytty…). Mutta kummasti ne matkan rasitukset kaikkosivat, kun vihdoin pääsin sinne hotellihuoneeseen ja poreammeen syleilyyn. Loma sai alkaa.

Mehän olemme miähen kanssa käyneet kahdestikin Phuketin saarella, joka on maantieteellisesti sangen lähellä Krabia. Meille olikin melkoinen yllätys huomata, kuinka tyystin erilaisia nämä kaksi aluetta ovat. Krabi tuntuu olevan paljon lähempänä viidakkoa, ihan sademetsän kynnyksellä – niin ilmastoltaan, maisemiltaan kuin yleiseltä edistyneisyyden tasoltaankin.

Trooppinen ilmasto tarkoitti sitä, että ilmankosteus oli koko ajan melkoisissa lukemissa. Meidän lomamme aikana myös satoi jokaisena päivänä; tiedä häntä sitten, oliko se huonoa tuuria, ilmastonmuutoksen vaikutusta vai ihan tavanomaista kausivaihtelua. Ja kun tropiikissa sataa niin siellä sitten todellakin sataa, kuin saavista kaatamalla – yhdestä saavista: tyypillisesti sateet alkavat äkillisesti ja ovat erittäin rankkoja mutta kestävät vain hetken. Meitä eivät iltapäiväkuurot liiemmin haitanneet, koska sadevesi oli ihan yhtä lämmintä kuin ilmakin, joten tykkäsimme puljata sateella(kin) uima-altaassa. Myös ukkosta oli jokaisena iltana, mutta sekin osoittautui hyvin erilaiseksi kuin koto-Suomessa: salamoita välkkyi useita kymmeniä minuutissa, mutta ne singahtelivat vain pilvien välillä lyömättä maahan, eikä jyrinää kuulunut juuri lainkaan. Vain yhtenä iltana myrsky pääsi aika lähelle olinpaikkaamme, ja silloin ne kallioista kaikuvat jyrähdykset olivat kieltämättä melkoisen järisyttäviä. Mutta kaiken kaikkiaan, sateista huolimatta tai ehkä osittain juuri niiden takia, se luihin ja ytimiin asti kietoutuva lempeän kostea lämpö on todellista hemmottelua pohjolan talveen turtuneelle ihmisruumiille!

Trooppiset maisemat ovat Krabin tunnetuinta, leimallisinta ja ylistetyintä antia. Ja aiheesta! Luonto on Krabilla aina lähellä – katsoipa ympärilleen melkein missä tahansa, silmä tavoittaa lähes aina syvänvihreää puustoa, turkoosista merestä kohoavaa karstikalliota ja/tai valkohiekkaista rantaa. Ainakaan viikossa siihen maisemaan ei ehtinyt kyllästyä, vaan näkymät jaksoivat sykähdyttää kerta toisensa jälkeen.

Ao Nang Beach

Suomesta Krabille suuntaavien pakettimatkailijoiden asemapaikkana on Ao Nang, joka ei sinänsä kummoinenkaan keidas ole. Ihan kivahan Ao Nangin rantakin toki on – pitkä, siistihkö ja kaikin puolin uimiseen ja auringonpalvontaan soveltuvainen – mutta pienen ja edullisen pitkähäntävenematkan päässä odottaa paljon ihmeellisempiä ihanuuksia. Yksi seudun hienoimmista paikoista löytyy heti saman niemennokan toiselta puolelta: vain reilun viiden minuutin puksutuksen jälkeen pitkähäntä rantautuu Railey Beachin länsiosaan, joka on todella kaunis, hienohiekkainen ranta.

Railey Beach West

Raileyn länsirannalta lähtee kävelykatu, jonka varrella on joitain kauppoja ja ravintoloita. Sitten kävelykatu muuttuu mangrovepuiden lomassa kiemurtelevaksi poluksi, jonka toisessa päässä avautuu itäinen Railey Beach, ranta, joka ei ehkä ole uimareille ihanteellinen mutta hemmottelee näkymillään senkin edestä. Minullahan on tapana sanoa, että kun silmä lepää, sielu lepää – ja tämä paikka oli kyllä sielunhoitoa parhaimmillaan!

Itäiseltä Raileyltä matka jatkuu karstikallion juuressa kulkevaa polkua pitkin kohti Phra Nang Beachia, jonka Sunday Times on aikanaan valinnut maailman toiseksi hienoimmaksi rannaksi. Ja nyt te kaikki kysytte, että mikä se hienoin sitten on – no sitä ei opas kertonut eikä kukaan hoksannut silloin kysyä, eikä kyseistä listaa myöskään löydy netistä mistään, joten nyt ei auta muu kuin uskoa oppaan sanaa. Ja omia silmiä! Henkilökohtaisesti kylläkin epäilen, että mainittu ranking on jonkin ajan takaa, sillä nykyisellään Phra Nangista voisi todeta, että ne pienet palaset, jotka sitä turistien välistä pilkottavat, ovat kyllä tosiaankin hyvin kauniita...

Phra Nang

Phra Nang mereltä

Krabin alueella on myös lukuisia kauneudestaan kuuluja saaria, joihin pääsee tutustumaan erilaisilla retkillä. Me valitsimme puolen päivän pikaveneretken, johon sisältyi neljän saaren ihastelua ja hieman snorklausta. Itselläni jäi snorklailu kyllä hyvin vähiin, sillä hyvää tarkoittavat paikalliset matkanjärjestäjät halusivat tarjota turistille mereneläviä koko rahalla, joten he houkuttelivat kaloja leivällä ja hedelmillä – mistä syystä eväkkäitä ilmaantui paikalle niin paljon, että minuun iski jo suoranainen pakokauhu: en uinut enää vedessä vaan kaloissa! Myös pojalle kalamäärä oli hieman liikaa, mutta hän nautti kuitenkin täysin siemauksin saadessaan heitellä leipää isänsä päälle, joka puolestaan oli näykkivän kalaparven keskellä aivan riemuissaan: kokovartalokalahoitoa! Minulle kyllä riitti se maisemapohjainen sielunhoito. Jokaiselle siis jotain.

Chicken Island, joka on saanut nimensä vasemmassa reunassa
näkyvästä kananpään muotoisesta kielekkeestä.

Tub-saari, josta pääsee laskuveden aikaan kahlaamaan
toiselle saarelle.

Poda, joka oli yllättävä poikkeus puhtoisten paratiisisaarten
joukossa: hyvin roskainen, suorastaan saastainen paikka.
Pettymys!

Kaloja. Kaloja. Kaloja!!!

Maisemien lisäksi ilahdutimme itseämme taas monilla hienoilla eläinelämyksillä. Thaimaan kansalliseläimeen elefanttiin tutustuimme pienimuotoisella safarilla. Ensin näimme lyhyen shown, jossa 2-vuotias Coco esitteli kaikenlaisia joka norsulle tarpeellisia taitoja, kuten huuliharpun soittoa, koripalloa ja tipin keräämistä. Viimeksi mainittu toki on sangen hyödyllinen ominaisuus, ja siinä Coco myös oli aikamoisen lyömätön; kadulla tuttavuutta tekeville paitakauppiaille ja ravintoloitsijoille on kyllä helppo sanoa nätisti "ei kiitos", mutta kun viiden sentin päässä naamasta keikkuu norsun kärsä ja tämä sympaattinen järkäle heiluttelee siinä korviaan sen näköisenä, että "ei tässä mitään, kunhan vähän ikään kuin odottelen…" niin turisti on aika aseeton. Ainakin nämä turistit. Coco teki meihin suuren vaikutuksen.

Coco pyörittää vannetta.

Esityksen jälkeen tehtiin norsun kyydissä pieni kierros kumipuuviljelmällä, ja sen jälkeen oli vuorossa erikoisohjelmanumero: norsujen pesu. Fantit polskivat pieneen viidakkojokeen, missä me turistit saimme halutessamme kylpeä niiden kanssa ja auttaa pesupuuhissa. Meidän poika tietysti kipusi intopiukkana norsun selkään (ilman mitään penkkirakennelmia tällä kertaa, norsun omistajan valvonnassa toki) ja oli aivan onnessaan norsun sukellellessa ja pärskiessä ympäriinsä. En varmaan ikinä ole kuullut poikani hihkuvan riemusta yhtä pohjattoman tohkeissaan! Itse tyydyin vain kuuraamaan norsun kärsää ja korvaa juuriharjalla – unohtumaton elämys sekin!

Olin aika varma, että norsuelämys jäisi pojan mieleen ylittämättömäksi matkan kohokohdaksi, mutta väärässäpä olin. Myöhemmin teimme nimittäin retken King Cobra -käärmefarmille, joka muodostui pojalle vielä kiehtovammaksi kokemukseksi. Aamupäivästä farmilla oli meidän lisäksemme vain pari hassua muuta asiakasta, joten saimme erittäin henkilökohtaista palvelua ja erityiskohtelua. Mikä siis käytännössä tarkoitti sitä, että käsiimme, jalkoihimme, kaulaamme, jopa suuhumme tarjottiin jos jonkinlaista sihiseväistä luikertajaa. Minä pitäydyin tiukasti kuvaajan roolissa, mutta perheen miesväki kokeili urhoollisesti ja innokkaasti kaikkea mahdollista – poika esimerkiksi työnsi kätensä käärmeen suuhun (vakuuttivat kyllä, että kyseessä oli vaaraton, hampaaton käärme, mutta kyllä äitiä silti ihan kiitettävästi kylmäsi)!

Käärmeiden lisäksi farmilla oli myös apinoita, jotka vetivät meille oman pikku shownsa. Kesyjä apinoita sai myös paijata ja sylitellä mielin määrin – ikuistin esimerkiksi hellyttävän "perhepotretin", jossa pörröinen burmanapina istuu miähen päässä ja pitää poikaa kädestä. Itse en lopulta uskaltanut kuin hieman sivusta silittää apinan turkkia, ja se jäi kyllä hieman harmittamaan, sillä appari oli kieltämättä ihan pohjattoman söpö, kesy ja rauhallinen, ja miähen mukaan sen kynnetkin oli leikattu hyvin lyhyiksi. Mielessäni kuitenkin kaikuivat oppaiden varoittavat sanat seudulla elelevistä villeistä apinoista, jotka ovat aikojen saatossa oppineet hyvinkin röyhkeiksi ja voivat aiheuttaa ikäviä, pitkää hoitoa vaativia raapaisuvammoja turisteille varastellessaan heidän eväitään sun muita kantamuksiaan. Mekin kohtasimme retkillämme joitain luonnonvaraisia makakeita, mutta ne olivat ilmeisesti sieltä rauhallisimmasta päästä eivätkä kiinnittäneet meihin juuri minkäänlaista huomiota. Onneksi pääsimme farmilla tekemään näiden "karvaserkkujen" kanssa läheistä tuttavuutta, niin ei ollut sen suurempaa tarvetta villiapinoita sitten lähestyäkään.

Burmanapina

Kuten totesin, jos Krabia pitäisi yhdellä sanalla kuvata, se olisi "trooppinen". Sehän on tietysti makuasia, kuka minkäkinlaisesta ympäristöstä pitää, mutta meille miähen kanssa Phuket oli enemmän mieleen. Ao Nang on yleiskuvaltaan melko nuhjuinen, eikä sen paremmin hotellien kuin ravintoloidenkaan taso parhaimmillaankaan yllä kovinkaan korkealle. Lisäksi tämä oli oikeastaan ensimmäinen kohde – ainakin tosi pitkään aikaan – jossa suomalaisturistien valtava määrä tuntui jo hieman häiritsevältä; lähes kaikkialla kantautui korviin voittopuolisesti suomenkielistä puhetta. Paikallisten kielitaito sen sijaan rajoittui niihin pakollisiin myyntifraaseihin, jotka he kyllä osasivat papukaijan lailla posmottaa niin suomeksi kuin englanniksikin – mutta jos heidän kanssaan piti keskustella yhtään mistään vakiofraaseja kummemmasta, kohosi kielimuuri saman tien taivaisiin. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että kaikkien pitäisi osata täydellistä (tai yhtään minkääntasoista) englantia, mutta kyllä mielestäni käytännössä täysin turismista elävässä kohteessa matkailijoiden parissa työtään tekevillä pitäisi edes jonkinlainen peruskielitaito olla hallussa. Esimerkiksi kalastusretken varaaminen oli aika vaikeaa, kun turisti-infon tytselille jo sana "fishing" oli tuntematon… No, saimme lopulta varattua kalareissumme toisaalta ja vietimme mukavan illan pitkähännässä saaden saaliiksemme uistellen monta tonnikalaa sekä pohjaongella jotain hempeän pinkkejä ja raidallisia kaloja. Kiva elämys sekin, varsinkin perheen kalamiehille – eräällä nimeltämainitsemattomalla perheenäidillä meinasi kyllä pitkästymä iskeä.


Kaiken kaikkiaan loma oli kuitenkin oikein onnistunut, nautimme lokoisasta oleilusta ja rentouttavasta ilmanalasta. Tähän loppuun täytyy kuitenkin mainita vielä yksi Krabin miinuspuolista: vatsapöpöjä siellä vaanii runsain määrin, tästä kertoilivat sekä oppaat että kanssamatkaajat. Me selvisimme aika vähillä vaivoilla kotiin asti, mutta paluuta seuraavana päivänä minä sitten sain omani. Ei sitten tarvinnutkaan mennä palauttavalle minilomalle Helsinkiin Nightwishiä kuuntelemaan, vaan saikin viettää ihan koko lauantaipäivän täysin kanttuvei sohvan pohjalla. Mutta jos hakemalla hakee hyviä puolia, niin tulipahan ainakin aikaero tasattua, kun nukkui käytännössä kokonaisen vuorokauden ympäri. Puhumattakaan lentävästä lähdöstä lomakiloille...

Kaikesta huolimatta nyt ovat aurinkokennot hyvässä latingissa – riittää taas ainakin vähäksi aikaa virtaa arjen aherrukseen!

Matkakuumetta

Lähtö lähestyy, jännitys tiivistyy.

Nythän sekä influenssa että vatsatauti kaatavat kansaa sankoin joukoin kaikkialla, ja minäkin olen sydän kurkussa jännännyt, iskeekö jompikumpi tai molemmat mainituista pahalaisista meidän perheeseen. Poikahan altistuu valtavalle pöpömäärälle päivittäin koulussa, ja lätkätreeneissä vielä eri kannoille. Miäs on kyllä ottanut influenssarokotteen, mutta eihän sekään mikään takuuvarma suoja kaikkia mahdollisia tauteja vastaan ole. Omasta puolestani en ole kantanut huolta, sillä minuun eivät nuhakuumeet pysty: olen kymmenen viime vuoden aikana sairastanut työtehoa alentavan flunssan tasan kahdesti, ja niistäkin toisella kertaa pöpö iski Rodoksella eli onnistui ohittamaan raudanlujan puolustuslinjani vain vierasperäisyytensä ansiosta. Sitä paitsi enhän juurikaan liiku ihmisten ilmoilla, joten eipä niillä pöpöillä kauheasti saumoja meikäläiseen ole, ei.

Joo oikein arvasitte, kuuluisia viimeisiä sanojahan nuo.

Torstai-iltana havahduin epäilyttävään olotilaan: ihoni oli kipeä, vaatteet satuttivat. Ilmiö on harvinainen, mutta tiedostan sen merkitsevän yleensä sitä, että minulla on kuumetta. Myös joka ikiseen niveleen ja lihakseenkin sattui, särki, kolotti ja jomotti tavalla, joka ei viitannut edellispäiväisen jumpan jälkitilaan vaan johonkin ihan muuhun. Ja sitten tulivat vilunväreet. Makasin kolmen peiton alla tutisten. Kuumemittari kailotti tömäkän Buranankin jälkeen kolmeakasia. Mielessä velloi suloinen sekamelska epäuskoa ja turhaumaa: minä, joka en i-ki-NÄ sairasta kuumeflunssaa, onnistuin sitten kehittämään oikein oppikirjatyypillisen influenssan juuri nyt, kun todella hartaasti kaivattu lomamatka odottaa ihan nurkan takana ja sitä ennen olisi vielä melkoinen työvuori purettavana ja erinäisiä valmisteluja tehtävänä. Hei oikeesti, universumi!?!

Lehdissähän on toitotettu, että tämä tämänvuotinen influenssa kestää perusterveillä aikuisilla viikosta kahteen ja siitä pääsee eroon vain ja ainoastaan potemalla, mitään oikotietä onneen eli paranemiseen ei ole. Eli juuri kun olin hiuksenhienosti onnistunut välttämään matkan tyssäämisen lentokentälle liian vanhan passin takia, saattaisin nyt siis pahimmassa ääritapauksessa jäädä kiinni terveystarkastuksessa (joillain lentokentillähän edelleen mitataan matkustajien kuumetta sikainfluenssakohun jälkimainingeissa)!

Onneksi tuo worst case scenario sentään jäi vain painajaisen tasolle. Joko minun raudanluja puolustuslinjani ehti sieltä kebabkioskilta takaisin peliin tai sitten kyseessä ei ollut influenssa, mutta joka tapauksessa seuraavana aamuna olin jo täysin kuumeeton ja muutenkin terve kuin pukki.

Jokohan sitä nyt saisi hengittää vapaasti ja keskittyä niihin valmisteluihin?

Lääkevarannot on jo tsekattu ja riittäviksi havaittu, postin ja lehden jakelut keskeytetty, naapuria pyydetty tarvittaessa jättämään pihaamme autonjälkiä murtomiesten hämäämiseksi. Sitten olisi vielä sen hiivatin passin nouto, pojan parturi, aurinkorasvan metsästys, työvuoren purku, kirjanpitäjän tapaaminen, valuutanvaihto, kenkätarkistus - pojalle täytynee varmuuden vuoksi katsella uusia crocseja, nykyiset kun ovat koululla sisäkenkinä - iPodien, kameroiden yms. vekottimien lataus, säärikarvojen ajelu... ja eipä sitten kai muuta kuin kamat kassiin ja leimat passiin! Toivottavasti ainakaan ei enää muuta ylimääräistä hässäkkää!

Oletus ei ole tiedon väärtti

Englannin kielessä on sanonta "Never assume, that'll make an ass out of u and me." Sanaleikki ei käänny suomeksi, mutta idea pätee kyllä: ei koskaan pitäisi vain automaattisesti olettaa yhtään mitään. Kyllä minä sen tiedän. Mutta silti sorrun samaan mokaan aina silloin tällöin.

Niin kuin nyt tämän hiihtolomamatkamme suhteen. Kuten mainitsin, olen todellakin loman tarpeessa. Siinä määrin, että olen keskittynyt vain odottamaan sen loman alkua kuin kuuta nousevaa, mutta mitään aiheeseen liittyviä suunnitelmia tai valmisteluja en ole jaksanut ajatella pätkääkään. Olen tuumannut, että pakettimatka mikä pakettimatka, kunhan bikinit ja sandaalit nakkaa kassinpohjalle, ja käsilaukkuun ne kuuluisat passi ja hammasharja...

Niin. Piip. Passi. Minä toki tiedän, että passini menee tänä vuonna vanhaksi - olenhan sen hankkinut kun nimeni vaihtui naimisiinmenon myötä, ja tänä kesänähän juhlistamme jo 10-vuotishääpäiväämme. Olemme aikeissa tehdä merkkipäivän kunniaksi mageen kaukomatkan miähen kanssa kaksisteen, ja tarkoitukseni on ollut uusia passi heti tämän hiihtolomamatkan jälkeen niin, että pääsemme sitten pikimmiten tekemään lentovarauksia uudella passinnumerolla.

Voi jestas sentään, onneksi miähellä sentään joku aivosolu vielä liikehtii! Hän rupesi lueskelemaan kohdeopasta ja kysäisi ihan ohimennen, että niin milloin se sun passis muuten menee vanhaks? Kun siis senhän pitää olla voimassa kuusi kuukautta kohteeseen saapumisen jälkeen?

Mitvit taikka siis nätimmin vatmit, kuten poikani tapaa hokea - kuusi kuukautta?!? Minä kun oletin, että kolme... Salamaryntäys passilaatikolle, ja jep: passini voimassaoloaika päättyy tasan 5 kk 14 pv kohteeseen saapumisemme jälkeen. Kädet täristen googlettamaan, ja varovainen helpotuksen huokaus: uuden passin saa n. viikossa, matkalle lähtöömme on viikko ja kolme päivää.

Tästä tulikin sitten asiointipäivä. Aamulla nakkasin pojan kouluun ja jatkoin saman tien kuntakeskukseen. Päättelin nimittäin, että täkäläisellä piskuisella poliisiasemalla hakemuksen teko hoituisi reilusti nopeammin kuin kaupungin pääpoliisiasemalla. Ymmärsin jopa etukäteen netistä tsekata senkin, missä saisin otettua passiin tarvittavat kuvat. Valokuvausliike mainosti sijaitsevansa "aivan keskustassa, kirkon vieressä", osoite oli keskustan pääkadun varrella. Joten oletin löytäväni paikan helposti, enkä vaivautunut ottamaan osoitetta saati mitään karttaa mukaani.

Joo taas mentiin. Minullehan ei ole temppu eikä mikään eksyä pahemman kerran, vaikka mukanani olisi kartta, kirjalliset ohjeet, GPS ja kunnon pätkä rautalankaa, joten ei tarvinne erikseen kertoa, kuinka taas pääsi käymään... Haahuilin eestaas ympäri kirkkoa löytämättä mitään edes etäisesti valokuvaamoon viittaavaa. Lopulta korviani alkoi jo palella (koska tietenkään en ollut varustautunut hatulla, enhän ensinnäkään uskonut sellaista lyhyellä siirtymällä tarvitsevani enkä myöskään halunnut että kuvassa sitten olisi tukka länässä), joten hakeuduin mukavaksi tietämääni pikku kahvilaan (yhteen niistä harvoista paikoista, jotka kuntakeskuksesta tiedän) hörppäämään kupin kahvia ja kysymään tietä sinne valokuvaamoon. Annoin kertoa itselleni, että paikka sijaitsi toisella puolella sitä kirkkoa. Minun logiikallani se ei silloin kyllä ole "kirkon vieressä", koskapa siinä on hautuumaa välissä, hrmph.

No, kuva valmistui viidessä minuutissa, ja valokuvaamon vierestä oli oikein opaskyltti poliisiasemalle, joten lähdin etenemään sen suuntaan. Vähän matkaa piiperrettyäni huomasin, että opaskyltti poliisiasemalle osoittikin tulosuuntaani. Käännyin takaisin ja mietin, a) mihin se samperin kyttis oikein oli piiloutunut, ja b) pitäisikö siinä nyt itkeä vai nauraa. Auttamatta kyllä hihitytti melkoisesti, mutta lopulta löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan. Hakemus valmistui alle viidessä minuutissa. Uskoisin, että selvisin silti nopeammin kuin kaupungilla, vaikka käytin hukassa haahuiluun messevät kolme varttia.

...ja sitten minulle jäi vielä aikaa koluta kauppakeskuksen jokaikinen vaateliike, ennen kuin tapasin ystävättäreni lounaan merkeissä. Palkitsin itseni hienosta asiainhoidosta sellaisella sigamageella pikku hamosella. Sitä matkaa varten niinku. Garderoobi kuntoon, muut on sivuseikkoja, vai miten se nyt menikään.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuluneen viikon aikana sain kaksikin työtarjousta (samalta asiakkaalta, eri yhteyshenkilöiltä) saatteella "Pystyisitkö tekemään tämän, kun kaikki muut tuntuu olevan kiireisiä / Ainakin kymmenen on jo kieltäytynyt ennen sua..."

Öhh. Sidosryhmäsuhteiden perusteet, osa 1.

Tiedättehän sen tilanteen, kun ollaan tyttöporukalla viihteellä. (Kai joku vielä muistaa, millaista se on? Omat muistikuvani alkavat kyllä olla aika kaukaisia.) Ja sitten se UrpoMarkus tulee tanssiin hakemaan, tietysti sitä porukan näteintä. Joka kohteliaasti kieltäytyy. Jolloinka tämä UrpoMarkus ottaa ja kysyy sitä viereistä tai seuraavaksi näteintä porukan jäsentä. Ja sitten seuraavaa, ja seuraavaa, ja lopulta sitä viimeistäkin, että lähde hei sää nyt edes. Jepujee, mikähän on todennäköisyys, että tämä onnekas viides valinta siitä nojailemaan lähtee?

Kyllä tuo sama periaate pätee työasioissakin. Että vihjeeksi vain projektipäälliköille: Jos olet alihankkijalta palvelusta vailla ja alat olla jo suoranaisesti epätoivoinen, ei välttämättä kannata heti kättelyssä paljastaa epätoivon olevan tosiaan jo sellaisissa mitoissa, että jopa hänen puoleensa joudut kääntymään...

No ei vaan. En minä yleensä ihan näin pikkusieluinen ole. Olenhan ollut tällä alalla jo hyvän aikaa ja uskallan kyllä jo olettaa, että en minä olisi itsenäisenä ammatinharjoittajana pärjännyt jo yli kahdeksaa erittäin hyvin täystyöllistettyä vuotta, ellen tekisi työtäni vähintäänkin siedettävästi.

Juuri nyt on vain huumorintaju vähän puntiksella. Olen ihan tolkuttoman väsynyt tähän kaikkeen, työvuoriin, kotihommiin, miähen jatkuviin työmatkoihin, ekaluokkalaisen rajojen koetteluun, hermoherkkänä lattioille ruikkivaan koiraan, jumittavaan selkään, turpeaan mahaan, tähän kasvihuonetalven loputtomaan "umpijäässä takan eessä - hiki päässä kolan varressa" -ruljanssiin... no ihan kaikkeen. Olen totisesti loman tarpeessa!

No, jos kestän tämän viikon niin on seuraava, jos kestän sen...

...niin sitten onkin vähän aikaa toivottavasti edes vähän vähemmän kestettävää! Sitä odotellessa.

Onnea on

Onnea on se tunne, kun löytää kaapista pussillisen jogurttipähkinöitä, joita oli jo unohtanut edellispäivänä ostaneensa.

Onnea on se tunne, kun saa päivän työt etuajassa tehtyä ja käpertyy takkatulen äärelle dekkarin ja kahvikupin kanssa.

Onnea on se tunne, kun jumpassa tuntuu siltä, että jalka ei enää irtoa lattiasta eikä puntti liikahda senttiäkään - ja niin vain se jalka ja/tai puntti sitten kuitenkin nousee, kaikki ne viimeisetkin toistot, viimeisetkin sekunnit. Itsensä voittaminen on voitoista suurin ja palkitsevin.

Onnea on se tunne, kun kaartaa kotipihaan ja näkee ikkunassa paitsi karvaisen naaman myös riemukkaasti heiluvan hännän - koiralla on sympaattinen tapa kiivetä kokonaan sohvan selkänojalle tasapainottelemaan, jotta varmasti näkee kaiken mitä pihassa tapahtuu. Koiralla on ylittämätön taito saada omistaja tuntemaan itsensä aina yhtä tervetulleeksi takaisin kotiin riippumatta siitä, onko ollut poissa vartin vai monta tuntia.

Onnea on myös huikean kaunis talvipäivä - vaikka kieltämättä vähän vähemmälläkin pakkasella pärjättäisiin...

Onnea on. Sitä on pienissä asioissa, välillä vähän piilossakin, eikä sitä aina jaksa edes noteerata. Mutta sitä kuitenkin on.

Ei se Nykäsen Matti välttämättä ihan väärässä ollut todetessaan, että elämä on ihmisen parasta aikaa.

IIIH! OOOH!

Ja vielä pari !!!!!!!!!

Olen saanut ihka oikean tunnustuksen!!!



Tämän mielettömän kunnian minulle soi Pilvitehtaamon Ti. Olen ihan muikeana, KIITOS!!!

Tähän kunnianosoitukseen ei liity mitään velvoitteita eikä eteenpäinjatkamistakaan, ja koska Bloggerkin on viime päivinä vähän jumpitellut, en nyt sitten edes yritä listata tähän omia Liebster Blogejani; palaan asiaan ehkä myöhemmin. Sitä paitsi tiedostan olevani blogeineni aika kaukana blogistanian periferiassa, joten tunnustus on ehtinyt jo useimmat tuotelmat kiertääkin.

Tähän loppuun vielä kuitenkin pieni episodi tältä päivältä. Keittiön suunnalta kuului tömähdys: lintu oli törmännyt ikkunaan, tömähtänyt pää edellä pehmoiseen kinokseen ja jäänyt sinne avuttomana jumiin, pyrstö vain väpätti. Miäheni, joka on poikkeuksellisesti tehnyt tämän päivän töitä kotoa käsin, lähti oitis pelastuspuuhiin, kaivoi tirpparaukan esiin ja asetteli sen hellävaraisesti kuistille toipumaan. Minuun moinen ritarillisuus teki suuren vaikutuksen. Ja kyllä, ihan pikkuisen ymmärsin myös hävetä omasta puolestani, koska ensimmäinen ajatukseni oli, että nythän saankin hyviä lähikuvia linnusta kerrankin niin, ettei ole ikkunaa välissä!

Vähän on siipi maassa pikkuinen, mutta toivotaan, että se siitä vielä lähtee lentoon, jahka toipuu shokista. Pari tuntia se on jo siinä paikallaan nököttänyt... Mieli tekisi kyhätä sille jonkinlainen pesäntapainen lämmikkeeksi, mutta eiköhän tähänkin päde se vanha vinha totuus, että useasti ihmiset ylitsevuotavassa auttamishalussaan vain turhaan sotkevat luonnon kuvioita; parasta on antaa luontokappaleen vain olla. Toivotaan parasta!

Kosmetiikkaa

Olen joskus maininnutkin, että suosin Diorin kosmetiikkaa. Näin teen ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne tuotteet kertakaikkiaan sopivat minulle: ihovoiteen imeytyessä voin melkein kuulla, kuinka hipiäni kiittää autuaasta olotilasta, ripsiväri saa jopa minun harvat tynkähaiveneni muistuttamaan edes etäisesti ripsiä, luomiväri pysyy luomilla ja poskipuna on erikseen...

Monia muitakin meikkejä ja tököttejä olen kokeillut, mutta muunmerkkiset eivät vain ole yhtä hyviä. Tosin kakkossija minun meikkivalinnoissani menee ehkä hieman yllättäen sinne hintahaitarin vastakkaiseen päähän: Maybellinelle, jonka kynsilakat esimerkiksi ovat erinomaisia, eivät pelkästään hintaansa nähden vaan ihan ylipäätäänkin.

Se, että Diorin kosmetiikka on kieltämättä keskimääräistä hintavampaa, on tietenkin harmillinen seikka. Mutta koska en ole varsinaisesti kosmetiikan suurkuluttaja, olen voinut tämän pienen ylellisyydentapaisen itselleni hyvällä omallatunnolla suoda. Minulle se ylellisyys merkitsee nimenomaan sitä, että tuotteet täyttävät tehtävänsä ja saavat minut tuntemaan oloni ainakin siltä osin mukavaksi, mutta kyllähän tuon hintaluokan tuotteissa useasti saa hieman muutakin ekstraa kaupan päälle; esimerkiksi Stockmann Beautyssä lapetaan ostoskassiin useasti hyvinkin runsaasti pieniä tuotenäytteitä kaupan päälle, jos tarpeeksi erehtyy tuhlaamaan.

Joskus kuitenkin se ylellisyys ja luksus-vaikutelma ilmenee tällaisen wannabe-viherpipertäjän näkövinkkelistä suorastaan kielteisellä tavalla. (Joo tiedostan itsekin, että "viherpipertäjä" ja "merkkikosmetiikka" eivät varsinaisesti istu samaan kontekstiin - aidosti ympäristöystävälliset ihmiset varmaan käyttävät luomuhunajaa ja kurkunviipaleita tai jotain muuta sellaista. Mutta tämänkin asian suhteen olen tehnyt itseni kanssa rauhan: olen vihertävä pipertäjä silloin ja niiltä osin kuin se minulle sattuu passaamaan. Jokainen vihreä valinta on kuitenkin hyvästä, vaikka kaikki valinnat eivät niin ympäristötietoisia sitten olisikaan. Nih.) Pakkausmateriaalin käyttö on yksi tällainen asia, joka pistää silmääni aika useasti.

Tässä taannoin ripsivärini alkoi olla ehtymään päin, ja ilokseni huomasin tavaratalossa tarjouksen: Diorshow-mascaran ostaja sai toisen, matkakokoisen putelin kaupan päälle. Tartuin tarjoukseen ja sain tämännäköisen setin:

Koko hoito oli tietenkin ensinnäkin kääritty muoviin. Sitten oli paksusta, hopeisena kiiltelevästä pahvimateriaalista tehty laatikko, sen sisällä muovinen, sametinkaltaisella materiaalilla pehmustettu pohjuke, jossa oli toinen maskara jo ihan sellaisenaan mutta toinen vielä uudessa paksusta, hopeisena kiiltelevästä pahvimateriaalista tehdyssä laatikossa. Sisältö oli siis tarkalleen ottaen tämä:

Minähän en tunnetusti kemiasta ja fysiikasta ja sensellaisista juur mitään ymmärrä, mutta tekeepä silti mieleni kysäistä, kuinkahan paljon a) raaka-aineita, b) tuotantoenergiaa ja c) kuljetustilaa olisi säästetty, jos nuo putkilot olisi vain nätisti kietaistu yhteen vaikka sitten ohuella muovilla tai mieluummin vaikka jollain nätillä nauhalla? Ja kuinkahan paljon tämä säästö olisi vaikuttanut tuotteen hintaan? Niin... mutta kuinka paljon se olisi vaikuttanut imagoon? Kuinka moni minkkiturkkifrouva olisi sitten ohittanut tämän tuotteen ja valinnut sen sijasta jonkun kiiltelevämmin pakatun? Tuotteistus- ja markkinointiväen mielestä ilmeisesti liian moni. Huokaus.

Kun nyt vauhtiin pääsin niin lataanpa tähän vielä toisen esimerkin Diorin tuotepakkausfilosofiasta:

Tässä pinossa on kaksi luomiväripalettia, poskipuna ja puuteri. Ai että mikäkö on mikäkin? No sitäpä minä juuri tarkoitin. Ei sitä mistään näe, enkä minä ikinä myöskään arvaa ekalla oikein vaan joudun aukomaan ja levittelemään noita rasioita pitkin ja poikin kylppäriä aina meikatessani. Mutta koska käytän moisia sotamaalauksia huomattavan harvoin, en edes kuukausittain, ei se ylimääräinen vaivannäkö siinä enää niin haittaa. Laittautuminen merkitsee sitä, että on tiedossa jotain mukavaa menoa ihmisten ilmoilla, joten se on ihan kivaa laatikkoleikkiä vain.

Mutta niin, kaikki nuokin rasiat ovat aikanaan tietenkin tulleet kiiltelevistä, muoviin käärityistä laatikoista...

Härkäviikon paimenpiiras

Se on ilmeisesti jonkinlainen luontainen ihmisen elämäntapojen kiertokulku, että ensin joulun aikaan mätetään ruokaa naamaan kaksin käsin käytännössä tauotta - paitsi silloin, kun ollaan kaksin käsin kylvämässä rahaa ympäriinsä ensin lahjaostoksiin ja sitten alennusmyynteihin. Ja sitten tuijotetaan tyrmistyneinä sekä vaa'an että pankkitilin lukemia ja tehdään pyhiä lupauksia ja suuria ryhtiliikkeitä. Ja mikäs siinä. Ainakin tämä jokavuotinen massailmiö takaa sen, ettei yhdenkään lehden tahi muun median toimituksessa tarvitse hetkeen liiemmin rasittaa aivonystyröitä aiheenvalintapohdinnoilla: painonpudotus- ja säästövinkkiä vain tuutin täydeltä, ja kauppa käy.

Erityisen kätevä tapa yhdistää nämä kaksi päivänpolttavaa aihetta on kehitellä toinen toistaan kekseliäämpiä tapoja loihtia (mieluiten kevyttä) apetta ruoantähteistä. Minulle tämä on kylläkin ympärivuotinen käytäntö - erittäin vaihtelunhaluisena ihmisenä en millään viitsi syödä samaa ruokaa monena päivänä peräkkäin enkä ole myöskään pakastetun murkinan ylin ystävä, mutta sieluni itkee katkeria kyyneleitä aina kun käypästä ruokaa täytyy heittää menemään. Olen siis aikojen saatossa kehittynyt ainakin omasta mielestäni sangen käteväksi ylijäämäpöperön jatkojalostajaksi.

Otsikossa mainittuun ruokalajiin johtanut kierre alkoi uudenvuoden aatosta, jolloin meillä on perinteisesti pidetty hampurilais- ja hodarimättäjäiset. Tänä vuonna mukaan kutsuttiin aivan ihana tuttavaperhekin, joten varmuuden vuoksi niitä tykötarpeita tietysti piti varata reilunpuoleisesti. Tällä kertaa lapsukaisia kiehtoi ympäriinsä juokseminen ja yleisen älämölön pito (kolmesta lapsesta lähtee muuten aika käsittämättömän paljon ääntä!) enemmän kuin ruokapöydässä istuskelu, joten nakkeja jäi reilusti yli. Samoin yli jäi hampurilaisia varten varattuja cheddarjuustoviipaleita.

Eilen nautiskelimme siis poitsun kanssa päivälliseksi nakkeja ja perunamuussia. Tein muussia tarkoituksella isomman satsin tarkoituksenani käyttää loput ruokalajiin, johon keksin upottavani ne cheddaritkin: englantilaiseen liha-perunasoselaatikkoon nimeltä shepherd's pie. Näin sen tein:

jauhelihaa + mausteita
perunamuussia
kermaa/ruokacremeä/(täys)maitoa
cheddarviipaleita
(määrät riippuvat tietenkin pitkälti siitä, paljonko mitäkin tähdettä on käytettävissä)

Murustele juusto kerman sekaan, kuumenna sen verran että se sulaa (muukin juusto, raaste tms. toimisi varmaan vallan hyvin). Sekoita tämä kastike muussinjämien sekaan. Harkitse kananmunan lisäystä, jos seos on hyvin löysää.

Ruskista jauheliha ja mausta mieleiseksesi. Itse laitoin valkosipuli-, sipuli- ja paprikajauhetta, hieman chilijauhetta, hieman jauhelihamausteseosta, reilun lorauksen Worcestershire-kastiketta (helpommin käytetty kuin sanottu mutta melkoinen must, kun on englantilaisesta perinneruoasta kyse) ja turauksen ketsuppia. Useimmissa resepteissä kehotetaan lisäämään tomaattimurskaa, mutta minä jätin jauhelihan tarkoituksella hieman "kuivemmaksi", koska muussiseoksesta tuli aika löysää. (Sekaan sopisi vallan mainiosti lisätä vaikka mitä vihanneksia - esim. nuo sipuli, valkosipuli ja paprika ihan sellaisinaan eikä jauheena, papuja, herkkusieniä jne. - mutta minä leikin nyt curling-vanhempaa enkä viitsinyt ruveta pojan kanssa vääntämään kypsennettyjen vihannesten ruokaa pilaavasta vaikutuksesta vaan tarjosin kasvispuolen erikseen lisukkeena.)



Kippaa jauheliha uunivuokaan, lapa muussiseos päälle ja gratinoi n. 225-asteisessa uunissa n. vartti.

Kuva ei ole huippuluokkaa eikä kyseinen ruokalaji muutenkaan sieltä ihan visuaalisimmasta päästä taida olla, mutta kyllä oli muuten nannaa! Suosittelen lämpimästi kaikille, mihin tahansa aikaan vuodesta, ryhtiliikkeisiin katsomatta!

Mitä tulikaan luvattua

Pakinaperjantaissa on tämän viikon teemana "Tätä hain, mitä sain", joten laadinpa sitten perinteisen vuosikatsaukseni vastaukseksi tähän kysymykseen. Kaivoin esiin edellisvuoden tilinpäätöksen ja tsekkasin, kuinka hyvin uumoilut, toiveet ja suunnitelmat ovat pitäneet kutinsa (siteeratut kohdat ovat siis viimevuotisesta tekstistä).

Tulevan kauden painopistealueet: Perhe ja työ pysyvät toiminnan ydinalueina edelleen. Uutena osa-alueena voisi kokeilla antaa entistä enemmän painoarvoa ns. minä-ajalle eli hetkille, joina velvoitteet sysätään päättäväisesti taka-alalle ja keskitytään sellaisiin asioihin, joista juuri minulle tulee hyvä mieli. "Vähemmän kaikkee, enemmän ei-mitään." Ikuisuustavoite, jonka toteutumisen todennäköisyys ei pilviä hivo.

Uskoisin, että vuoden aikana jopa suorastaan onnistuin hieman keventämään työn painoarvoa oman ajan ja tuon kuuluisan ei-minkään kustannuksella! Kuuntelin itseäni ja löysäsin hihnaa, kun alkoi tuntua liian tiukalta. Enpä tosiaan olisi uskonut, että moinen minulta onnistuu, mutta näköjään sitä vielä vanhakin koira oppii uusia temppuja!

Edellisellä toimintakaudella aloitetut ohjelmat, joita jatketaan:
•    Pianon soittelu & laulelu.

On jatkettu, ehkä hieman hiipuvalla tahdilla mutta aina yhtä hyvillä mielin.

•    Kirjojen lukeminen.

Vuoden mittaan ehdin lukea muistaakseni ehkä kaksi kirjaa. Yhden lainasin kirjastosta ja jouduin loppujen lopuksi urakoimaan ihan yötä myöten, että sain sen luettua ennen laina-ajan umpeutumista. Työn, kodin ja parisuhteen hoidon, huomionkipeän lapsen ynnä liikunta-, nettipeli- ja TV-ohjelma-addiktioiden seasta on armottoman vaikea repiä rakosia lukemiseen, niin mukavaa kuin se onkin. Priorisointikysymys, tiedetään. Mutta joulupukki toi minulle vinon pinon kivoja kirjoja, joista ensimmäisen olen jo tässä välipäivien raukeudessa lukenutkin. Jo Nesbø on kyllä maineensa veroinen, suosittelen lämpimästi kaikille sujuvakerrontaisten, suht. perinteisten dekkareiden ystäville!

•    Lapsen rauhoittumisohjelma.

Tämä on onnistunut paremmin kuin ikinä uskalsin haaveillakaan, ja ilman mitään sen kummempia ohjelmia (lue: ilman että meidän vanhempien tekemisillä ja tekemättä jättämisillä olisi  mitään osuutta asiaan)! Pieni Suuri Ekaluokkalaiseni pärjää loistavasti koulussa, pelaa innokkaasti lätkää ja tulee hyvin toimeen kavereidensa kanssa, joita on kertynyt vuoden mittaan mukavasti lisääkin sekä koulun että jääkiekon kautta. Tietenkin myös aivotonta apinointia ja kipakkaa kapinointia esiintyy edelleen, käsittääkseni juurikin normaalissa määrin - poikani on valtavan fiksu ja herttainen ja ihana, mutta hän on kuitenkin seitsenvuotias poika.

Edellisellä toimintakaudella aloitetut ohjelmat, jotka keskeytetään:
•    Jumppatauko. Kuukausi on ehdoton maksimiaika täydelliselle levolle kaikesta kuntoliikunnasta; yhtään pidempää taukoa ei yksikön toimintakyky enää kestä.

Tämä päätös piti mainiosti. Onneksi ruhokin pysyi sen verran hyvällä tolalla, että pystyin toteuttamaan itseäni jumppasalilla juuri niin paljon kuin halusinkin.

•    Tupakointi. Tämä toiminto voidaan joskus satunnaisesti ottaa takaisin ohjelmaan, mutta vain ehdottoman väliaikaisesti ja hyvin lyhyiksi jaksoiksi (miel. max. 1 vrk).

Köh. Tämä ei ehkä ihan suunnitellusti onnistunut. Edelleenkin toki olen enemmän aikaa tupakoimaton kuin tupakoiva, mutta "jokunen" "hieman" yli vuorokauden mittainen tupruttelujaksokin vuoteen mahtui. Enkä taida enää uhota, etteikö niitä lipsahtaisi tulevaankin vuoteen. Sen suhteen olen kuitenkin aika luottavaisin mielin, että liikunta-addiktio ehkäisee tupakointihimoja riittävän tehokkaasti – mieluummin puhkun keuhkoni pihalle mahtavan rankan treenin kuin nikotiinin ja tervan vuoksi.

Uusia toimenpideohjelmia, joita harkitaan mahdollisesti myöhemmin toteutettaviksi:
•    Hankitaan luistimet ja yritetään pysyä niillä pystyssä.

Näin tehtiin! Ensimmäistä kertaa 18 vuoteen liu'uin jäälle, sulavasti kuin hylje… Sehän oli ihan kivaa, voisin kernaasti mennä toistekin, kunhan vain tulisi se hartaasti kaivattu jääsää.

•    Hankitaan sukset ja yritetään voittaa hiihtämistä kohtaan tunnettu syvä vastenmielisyys.

Näin pitkälle ei sentään menty. Mutta en kyllä enää edes tästä asiasta uskalla uhota "ei koskaan", koska kuluneena vuonna jo tulin tehneeksi jotain, mikä etukäteen tuntui vielä käsittämättömämmältä: ryhdyin juoksulenkkeilemään. Ja itse asiassa suorastaan hurahdin siihen puuhaan. Ja minä sentään en ole mikään hurahtelevainen ihminen. Erinomainen osoitus siitä, että kaikki on mahdollista!

Kaiken kaikkiaan kulunut vuosi on ollut sangen miellyttävä. Varsinkin loppuvuodesta mieltäni ovat riemastuttaneet lukuisat uudet tai uudelleen piristyneet sosiaaliset kontaktit. Tosin toisaalta olen huomannut, etten välttämättä olekaan niin yltiösosiaalinen tyyppi kuin olen aina kuvitellut olevani. Toki viihdyn erinomaisesti hyvässä seurassa, mutta nautin olostani myös ihan yksinkin tai oman perheen kanssa. Molempi parempi.

Kyllä vain, tosi hyvillä mielin lampsin tästä uuteen vuoteen!

Mistä tuntee joulun

- Onkos äiti vähän niinku Tonttu Torvinen?

- No et ku sä oot sellanen puutarhatonttu, niinku siinä yhdessä mainoksessa sanottiin, sellanen jolla menee puutarhassa kaikki pieleen!

- Ehh no totta kyllä sekin... Mutta hei! Entäs kun näin talvella ei ole siellä puutarhassa mitään tonttuiltavaa, niin ehkä me puutarhatontut voitais aina jouluksi mennä pukin avuksi, kiireapulaisiksi!

Niin tai näin, kukat ovat puutarhatontuillekin tärkeä osa joulutunnelmaa.

Tonttu on ylpeä, kun tämäkin ystävättären marraskuun lopussa tuoma kaunotar säilyi kuin säilyikin jouluun asti näin kukkeana!

Opp, amaryllis!

Anopin tekemä mahtava asetelma kyynelehti surkeaa joulusäätä.

Joulu on uskonnottomallekin monella tapaa harras juhla. Vaikka usein olenkin korostanut, että kannan poismenneiden läheisteni muistoa ensisijaisesti sydämessäni enkä usko kivipaaden ihmissielua edustavaan voimaan, on jouluaattona kirkkomaalla kuitenkin aivan erityinen tunnelmansa. Myös lumettomana, kestoharmaana jouluaattona.

Tuo kaunis kappeli katsoo, kun haudoille ihmiset käy...

Hyvää joulua äiti, ja muutkin rakkaat, jotka ovat mukana enää muistoissamme! Vielä hartaampaan tunnelmaan olisin varmaan päässyt, jos olisin oikein muistanut ottaa ne kynttilät hautausmaalle mukaani... (otin siis vain appivanhempien läheistensä muistolle varaamat kynttilät mutta unohdin omani autuaasti kotiin) Onneksi kälykkeeltä riitti yksi ylimääräinen kynttilä lainaksi, ja kyllä siinä auttamatta silmä kostui, kun äidille toivotukseni lähetin. Ja sydämestäni toki muistin myös ukkia, velipoikaa ja kummitätiä.

Kaiken sen hartauden - joulurauhan julistuksen, hautuumaan, saunan ja aterioinnin - jälkeen koitti kaupallisuuden vuoro.

Onks mulle mitään?

No olihan siellä.

Tosin olisi saattanut jäädä herkkulahja antamatta, jos olisimme kristallipallosta päässeet kurkistamaan, mitä jouluyönä olikaan tapahtuva...

Ajastaan kömmimme yöpuulle itse kukin. Meidän poika majoittui omaan huoneeseensa, appivanhempien makuuhuoneessa nukkui miähen veli perheineen - heillä on reilu puolivuotias vauva - ja appivanhemmat puolestaan majoittuivat kolmanteen makuuhuoneeseen vuodesohvaan; appiukko, jolla on aivan siunatut unenlahjat, oli torkahtanut jo sohvalle ja siirtynyt siitä punkkaansa varmaan puoliksi unissakävellen. Minä, miäs ja koira suunnistimme ulos aittaan nukkumaan, ja anoppi jäi vielä huolehtimaan kaikki valot sammuksiin ja ovet lukkoon. Vasta aamulla saimme kuulla, kuinka yö olikaan meidän lähtömme jälkeen jatkunut:

Anoppi ryhtyi kömpimään pimeässä omalle puolelleen vuodesohvaa - kunnes n. puolimatkassa hän havahtui sellaiseen litsis-lätsis-ääneen ja -tuntemukseen. Meidän armas karvanakki se oli jossain vaiheessa illan hämyssä käynyt lirauttamassa lätäkön sinne appisten sänkyyn!!! Siinä se anoppi sitten kiikutteli peittoja pyykkikoneeseen ja mietti päänsä puhki, missähän sitä yönsä nukkuisi. Vieressä appiukko veteli sikeitä autuaan tietämättömänä vuoteen toisen puoliskon tulvaongelmista, eikä anoppi viitsinyt edes yrittää harvinaisen syväunista puolisoaan hereille tyrkkiä. Kaikki varapeitot ja -tyynyt olivat siinä huoneessa, jossa pikkuvauva oli juuri saatu uinahtamaan. Meidän poitsun vuodesohvassa olisi kyllä ollut toinen puolikas vapaana, mutta mummin ilmaantuminen olisi saattanut sotkea hänen pasmansa sitten loppuyöksi. Lopulta aina yhtä neuvokas anoppi päätti rehata sohvasta istuintyynyt sinne vierashuoneen lattialle patjakseen, haalia jostain koristetyynyä päänsä alle ja vetää pissanpaisumukselta onnekkaasti säästyneen päiväpeiton päälleen.

Kun kuulin tarinan aamulla, olin aika valmis vajoamaan maan alle tai vähintäänkin kuoppaamaan tuon halavatun karvakuonon sinne, ja suhteellisen syvälle. Mutta onneksi minun anoppini on ihan oikeasti varmaan maailman herttaisin ja hyväntahtoisin ihminen - hän ihan vilpittömästi hekotteli maha kippurassa kerratessaan yöllistä seikkailuaan. Pääsinpä sitten vähän niinku jouluretkelle! Retkellepä tosiaan niin, melkeinpä niin kuin oljille, kun ei ollut sijaa majatalossa... (ties vaikka miäs kohta saisi vielä uuden veljen...)

Tällaisesta kaikesta - ja paljosta muusta - syntyi joulu kultainen!