Kotona!

Olemme kotiutuneet uuteen kotiimme. Kotiutuneet. Kotiin. Ensimmäisen päivän ajan katselin ihmetellen ympärilleni ja hoin itsekseni "minä asun nyt täällä!" mutta ihan ensi hetkistä alkaen olen tuntenut ehdottomasti kuuluvani tänne. Tänään kävin vanhalla asunnolla ohjeistamassa parketinhiojaa (akvaariorikko aikanaan pilasi parkettia sen verran, että vakuutusyhtiö korvasi sen hionnan, joka nyt siis tehdään uusia asukkaita varten meidän piikkiimme) ja suorastaan hämmästelin, kuinka nyt jo tunsin olevani siellä täysi vieras. Mun koti ei oo täällä, totesin Chisun sävelin.

Muutto sujui aivan käsittämättömän ripeästi! Ensin paikan valtasivat viikoksi erinäiset remonttimiehet - tapettikaveri, laattakaveri, sähkärikaveri, kaihdinkaveri ja keitäniitänytolikaan - ja heitä tapaamassa käydessämme kiikutimme tietysti aina auton täydeltä tavaraa mukanamme, mutta varsinainen muuttopäivä oli perjantai. Ensimmäinen pakettiautokuormallinen koottiin puoliltapäivin, puoliltaöin oli purkamatta enää 8 muuttolaatikkoa (kaikkiaan 80:stä), ja kun appikset tulivat lasta ja koiraa palauttamaan lauantaiaamupäivänä yhdentoista maissa, kaikki oli täysin valmista ja paikallaan! Kyllä, ihan kaikki, paitsi verhot ja peli-kirjastohuoneen sohva, jonka Suomi-Soffa on luvannut toimittaa helmikuun viimeisellä viikolla (sarjassamme uskon kun näen). Kyllä, miäheni on aika uskomattoman tehokas. Tosin en minäkään nyt ihan täysin tumput suorina seisoskellut...

Tässäpä vähän maistiaisia uudesta, ihanasta kodistamme:

Niin, toivelistassani toki luki, että ei sinisiä pintoja. Eihän niitä tässä talossa olekaan, mitä nyt ihan koko ulkopinta... mutta oppinen elämään asian kanssa. Kieltämättä sopii aika nätisti pakkaspäivän väritykseen. Huomatkaa myös mahtava kuusiaita taustalla - täällä ollaan sen suojissa kuin herran kukkarossa!

Tässäpä sitten maistiainen siitä jo aikaisemmin mainitsemastani peli-kirjastohuoneen kiehkuratapetista. Kuva ei kerro, että vaaleanruskeat kiehkurat ovat kauniin kiiltäviä.

Anoppilasta löytyi tällainen sympaattinen retromatto, joka sopii loistavasti kirsikanvärisiin huonekaluihimme. Mainittakoon muuten, että jos nyt olisin huonekaluja ostamassa, en missään tapauksessa valitsisi sävyksi kirsikkaa, mutta koska olen kuitenkin onnettoman konservatiivinen ja mielikuvitukseton materiaalien yhdistelemisen suhteen eikä meillä sentään ole varaa kaikkia kalusteitamme uusia, alistun jatkamaan aikanaan valitsemallamme tiellä. Sitä paitsi meidän onneksemme täällä sattuivat olemaan keittiön ja eteisen kalusterungotkin kirsikkaa, joten sitä harmoniaa nyt sitten ainakin piisaa.

Takanreunukselta löytyi mainio paikka äitivainaan entisen miesystävän isän tekemille puukukkasille, jotka tähän asti ovat kulkeneet asunnosta asuntoon, peränurkasta takakulmaan pölyä keräämässä. Kaukaiselta tuntuvasta "sukulaisuus"suhteesta huolimatta näillä kukilla on minulle tunnearvoa, ja siksi olen tosi onnellinen saadessani ne vihdoin kunnolla näkyville, ja lisäksi ne tuovat mielestäni kerrassaan mukavasti väriä ruskeasävyiseen oleskelutilaamme.

Tässä sitten se työhuoneen tapetti täydessä mitassaan. Lamppu on edellisten asukkaiden peruja; sitä varten on kuulemma tehty kytkentämuutos (sokeripala vs. töpseli), ja jos se olisi irrotettu, he eivät olisi saaneet alkuperäistä kytkentää palautettua, joten katsoivat helpommaksi ratkaisuksi jättää koko lampun paikoilleen. Uskomaton mäihä kyllä - juuri paremmin valitsemaani tapettiin sopivaa lamppua ei varmaan olisi voinut löytääkään!

Pojan huoneeseen jätettiin tämä edellisten asukkaiden valitsema maisematapetti (New Yorkin taivaalla kumottava kuu on kylläkin peräisin kattovalon heijastuksesta, mutta näyttää aika veikeältä vai mitä.)

Remonttireiskat hieman naureskelivat turhamaisuudelleni, kun halusin välttämättä vaihtaa wc:n erinomaisessa kunnossa olevat lattialaatat ihan silkan värin takia. Mutta työn valmistuttua kyllä kaikki olivat herttaisen yhtä mieltä siitä, että kannatti!

Vessaan sopivat erinomaisesti myös nämä pienet Tate Modern -tauluni, jotka aikaisemmin olivat ruokailutilan seinällä.

Vessasta löysi oman soppensa myös tämä Kreetan-matkamuisto. Tämä ei yllättäne ketään, joka on nähnyt edellisen asuntomme vessan - se nimittäin oli kokonaan lehemä-aiheinen (kyllä, tämä suuresti minua miellyttävä luontokappale kirjoitetaan ja tietenkin myös lausutaan nimenomaan noin), vessanpöntön kantta myöten. Katsotaanko tämä nyt sitten edistykseksi... no mukava on vessa kuitenkin!

Eiköhän tämä riitä tältä erää maistiaisiksi. Laitan sitten lisää kuvia, myös yleisnäkymiä, jahka saadaan verhot sun muut viimeiset silaukset vielä kohdilleen. Kyllä meidän täällä kelpaa!

Haikeus

Viimeistä iltaa viedään tässä vanhassa kodissa. Olisi aika haikea fiilis, ellei muuttoprosessi jo lähtökohtaisesti pyyhkisi kaikkea muuta paitsi stressiä ja veetutusta tunneskaalasta pois...

Muistan, kun tulimme katsomaan tätä asuntoa ensimmäistä kertaa. Lehti-ilmoituksessa oli ollut hyvin niukasti tietoa, joten olimme valmistautuneet näkemään taas yhden käsittämättömän loukon tahi läävän. Mutta jo pihatiellä sanoin kuin huomaamattani ääneen, että täähän on kiva, ja ovesta sisään astuttuamme tiesimme hyvin pian tulleemme Kotiin. Ja asiaankuuluvan tarjous-vastatarjousprosessin päätteeksi tästä tosiaan tuli kotimme. Ensimmäinen ihka oma (pankin) asunto.

Ja hyvä koti tämä on ollutkin, ei tästä juuri muita kuin ihania, mieleisiä muistoja jää!

Tuosta ulko-ovesta silloin elämäni suurimpana päivänä vaapuin autoon ja sillä synnytyslaitokselle, ja samaisesta ovesta muutamaa päivää myöhemmin kiikutin elämäni tärkeimmän ihmisen sisään. Tuota keittiön ja olohuoneen välistä rallirataa laahustin yökaudet ympäri-ympäri-ympäri olallani vauva, joka ei suostunut muuten rauhoittumaan kuin pystyasennossa tasaisessa liikkeessä. Sata kierrosta kerrallaan mentiin ja sitten kokeiltiin sitä pinnasänkyä taas. Tuohon eteisen lattialle jonkun sellaisen yön jälkeen nukahdin. Ne olivat raskaita öitä ja päiviä, mutta kaiken sen arvoisia. Muistoina jo rakkaita.

Samasta ulko-ovesta tulivat ne poliisit silloin kertomaan, että äiti on kuollut. Ei sekään muisto enää pahalta tunnu.

Tuota takapihaa olen katsellut monen monituisen savukkeen verran, ennen kuin lopetin (ja aloitin taas. ja lopetin. jne.). Tuossa kasvihuoneessa olen kesä toisensa jälkeen toiveikkaana viljellyt ties mitä, ja aina yhtä surkein tuloksin. Noita marjapensaita olen kolunnut joka syksy manaten, mitä niilläkin marjoilla oikein teen. Niitä ei jää ikävä.

Yksi ihanimpia asioita tässä kodissa ovat olleet naapurit. Toisella puolellamme on ehtinyt näiden vuosien aikana asua kolmekin eri ruokakuntaa, joista kaikista olen pitänyt valtavasti. Ensimmäiset naapurit muuttivat pois valitettavan pian, mutta heihinkin ehdin mukavasti tutustua ja tykästyä siinä lyhyessäkin ajassa. Heidän jälkeensä asuntoon muutti kanttoripariskunta, joiden pianonsoittoa oli ilo kuunnella seinien läpi (joku olisi siitä toki saattanut närkästyäkin - mutta onneksi he sentään ammattilaisina todella osasivat soittaa!). Vaikka elämänkatsomuksemme olivatkin varmaan aika lailla tasan vastakkaiset, meistä tuli hyviä ystäviä, ja olin tosi surullinen kuullessani heidänkin muuttavan pois. Olin melko varma, että sen mukavampia naapureita ei voi saada - mutta olin väärässä. Nykyiset naapurit lukeutuvat ehdottomasti ihanimpiin ihmisiin, joita olen koskaan tavannut! Monet rattoisat tupakinmittaiset rupatteluhetket on aidan molemmin puolin vietetty, ja molemminpuolinen yhteistyö, ystävyys ja avunanto on toiminut loistavasti (esim. joulunvietosta palatessamme saimme tyrmistyneinä tallustella täysin lumettomaan etupihaan - naapurit olivat halunneet lainata lapiotamme ja siitä hyvästä lappaneet kaiken sen joulun aikaan sataneen lumen sitten pois meidänkin puoleltamme!)

No ne toisen puolen naapurit sitten ehkä voisi lukea sinne miinuspuolelle tämän asunnon suhteen. Säännöllisin väliajoin (mm. siinä yhteydessä, kun minä olin juuri palannut äitini hautajaisia järjestelemästä) he ovat muistaneet meitä postilaatikkoon sujautetuilla huomautuksilla siitä, kuinka koiramme haukkuminen ja ulvominen heitä kohtuuttomasti häiritsee. Taloyhtiön hallituksessa ollessani pääsin nauttimaan heidän kaikenkattavasta muutosvastarinnastaan - mutta jokaisissa taloyhtiön talkoissa on kuitenkin aina löytynyt jotain porukalla korjattavaa heidän henkilökohtaisesta pihastaan...

Ai niin ja vielä yksi asia, jota en todellakaan jää tästä talosta kaipaamaan: tuo polkupyörille mitoitettu autokatos! Riittävän kalliiksi se on meille tässä vuosien mittaan tullut, kun eräs nimeltämainitsematon pysäköinti-ihme on vähän kolautellut pylväitä ja naapureiden autoja... Mutta kyllä siellä ovat taitavammatkin töhineet, niin uskomattoman ahdas se on.

Joo-o, hyvä koti on tämä ollut. Mutta aika aikaa kutakin - tosi ihana koti meitä nyt odottaakin. Tapetit ovat jo paikoillaan (ja näyttävät juuri niin upeilta kuin visioinkin), vessan lattian laatoitus on vielä vähän kesken, mutta muuten kelpaa muuttomiesten huomenna kantaa loputkin kamamme sisään ja meidän asettua taloksi. Koti on siellä missä sydän on. Ja tämäkin koti tulee aina pysymään rakkaana muistona sydämessäni, missä ikinä asunkin!

Tapettiiiiii

Kävin tapettiostoksilla. Nami!

Tällä kertaa päätin rimpuilla eroon konservatiivisuudestani ja tehdä rohkeita valintoja. Niinpä valitsin esim. tätä:

Kuva on peräisin RTV:n sivuilta, ja siltä varalta että ruutu hieman vääristää sävyjä, voin vielä täsmentää, että ihan-ihan vaaleanharmaasta on kyse. Huisaa mutta omaperäistä vai mitä!

Ei vaan, harmaa tapetti on tarkoitettu meidän vanhempien makuuhuoneeseen täydentämään siellä kahdelle seinälle jätettävää nykyistä tapettia, joka on minusta aika magee, tällainen:

Siis ihan musta. (Ja suorassa - huomaan, että minun olisi syytä joko opetella valokuvaamaan tai hankkia perspektiivinkorjain...)

Pojan huoneen tapetit jätämme ennalleen, samoin kuin keittiön ja olohuoneen, mutta työhuoneen sekä sen kuuluisan kirjasto-pelihuoneen lookia uudistamme. Työhuoneessa sävynvalintaan vaikutti kaapisto, jonka ovet ovat jonkinlaista beigeä, capuccinoksi sitä sävyä ehkä voitaisiin kutsua. Alun perin kaavailemani raikas valko-kelta-vihreä väritys ei siis käynytkään päinsä - mutta löysin lopulta, pitkän pähkäilemisen ja empimisen jälkeen, mielestäni vähintään yhtä herkullisen yhdistelmän:

Raidallista tapettia (raidat kulkevat tietenkin pystysuuntaan) tulee siis yhteen työhuoneen seinään - se sopinee loistavasti tummanruskeiden kalusteiden kanssa! - ja muista seinistä tulee tutun ja turvallisen beigejä.

Samaista armasta beigeä tulee myös kirjasto-pelihuoneeseen kaikkiin niihin seiniin, jotka joka tapauksessa peittyvät kirjahyllyihin. Se yksi seinä, joka jää näkyviin, tapetoidaan kerrassaan viehättävällä tapetilla, jossa on vaalealla pohjalla tummanruskeita, vaaleanruskeita ja murretunvihreitä kiehkurakuvioita. Tästä tapettimallista ei valitettavasti ole RTV:lläkään kuvaa nettisivullaan, eikä sitä myöskään rullaa avaamatta saa kameralla tallennettua niin, että kokonaisuudesta saisi käsitystä, joten joudutte nyt vain uskomaan kun sanon että ihunaa on, kuvia seuraa sitten valmiista pinnasta.

Hitsinhitsi, eikö jo voisi olla helmikuun puoliväli? Niinku että jos tiukasti puristan silmät kiinni illalla nukahtaessani, niin aamulla herään sitten uudesta kodista uusien ihanaisten tapettien keskuudesta jooko pliis..?

Oleiluun

Tämänkertaisessa jaksossamme on aiheena oleskelutila eli olohuone. Ainakin meillä olohuone on hyvin tärkeä paikka - sanotaanko, että jos keittiön nimesin kotimme sydämeksi niin olkkari on sitten vähintäänkin keuhkot.

Minulle olohuone on se paikka, jossa istutaan tai mieluummin löhötään, rentoudutaan ja vietetään leppoisasti aikaa perheen tai vieraiden kanssa. Tätä tarkoitusta vartenhan olohuoneeseen tarvitaan siis ehdottomasti mukavia sohvia sekä viihde-elektroniikkaa. Lehtien ja messujen esittelykohteissa näkee usein olohuoneita, joista televisio on varta vasten jätetty/viety pois, "ettei se veisi huomiota ihmisseuralta" tai jotain muuta yhtä ylevää, mutta meillä kyllä ollaan ihan rehellisesti sanottuna niin onnettomia juntteja, ettei pelkästään toistemme naamojen tuijottelu kovinkaan pitkää aikaa jaksa viehättää, vaan jotain muutakin viihdykettä tarvitaan!

Meillä ollaan (tai sanotaan nyt ihan suoraan että minä olen; näissä asioissa olen kieltämättä melkoisen tiukkapipoinen despootti) aika tarkkoja siitä, että ateriat nautitaan ruokapöydän ääressä, olohuoneessa ei syödä. Kuitenkin olohuoneen kalustukseen kuuluu aika ehdottomana lisänä jonkinlainen pöytä, jolle voi laskea sen saunaoluensa sekä sipsikulhon ja dipit sitten, kun lapsi on käynyt nukkumaan eikä ole enää imemässä itseensä huonoja vaikutteita siitä miten vanhemmat itse uhmaavat omia kieltojaan. Ja tietenkin kaukosäätimet ja peliohjaimet. Sekä ne lehdet ja lämiskät, joita on sattunut olkkarin puolella silmäilemään, paperinkeräysastiaan jonottavia mainoslehdyköitä unohtamatta. Ynnä sekalaisen seurakunnan leluja, arkistoimista odottavia lapsen piirustuksia, likaisia sukkia... Joo kyllä minä silti hämärästi muistelen, että jossain siellä pohjimmaisena pöytäkin on...

Olohuonehan on, mahdollisesti ruokailutilan ohella, kodista se paikka, johon perusteellisimmin pysähdytään vain olemaan ja jossa näin ollen myös katse ehtii parhaiten vaellella, sekä yleensä myös se paikka, jossa vieraita viihdytetään. Siksi on tietenkin tärkeää, että olohuoneessa olisi kokonaisuutena, yleisesti ottaen, ainakin jonkun mielestä kivan näköistäkin.

Omaan olohuoneeseeni olen voittopuolisesti ihan tyytyväinen. Aika hallitsevana sisustuselementtinä meillä on se iso akvaario, johon vieraiden huomio yleensä aina lähes ensimmäiseksi kiinnittyy, mutta kyllä me itsekin vielä, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, tykkäämme seurailla eväkkäiden ystäviemme touhuja.

Sohvat ovat suhteellisen uudet, Koti-Ideasta peräisin. Ne olivat ihan järkyttävän edulliset, mikä sai minut hieman skeptiseksi laadun suhteen, mutta ainakin toistaiseksi ne ovat osoittautuneet tosi hyviksi! Minun käsittääkseni erinomainen istumismukavuus perustuu ennen kaikkea siihen, että istuinosan tyynyt ovat suht. kovat mutta selkänojatyynyt pehmeät. (Kroonisesti vinossa olevat taulut ovat anopin maalaamia.)

Tämä toinen puoli olohuoneestamme miellyttää minua hieman vähemmän kuin tuo istumaosasto. Jos nimittäin palaatte vielä äskeiseen kuvaukseeni siitä, mitä ominaisuuksia olohuoneeltani toivon, huomannette, että kirjahylly ei ollut listalla. Minä tykkäisin, että olohuoneessa saisi olla reilusti ilmaa, tilan tuntua, jota kirjahyllyt - varsinkin meidän Pikantti-settimme kaltaiset suht. massiiviset viritelmät - armotta syövät. Sitä paitsi minä olen kai jotenkin outo, mutta en itse asiassa edes yhtään pidä kirjoista, saati sitten DVD-levyistä! Minusta niiden omistamiseen ei ole mitään tarvetta, sillä kun ne on kerran luettu/katsottu niin sittenhän ne on luettu/nähty, ja tätä tarkoitusta vartenhan meillä on kirjastot ja videovuokraamot! Valitettavasti vain miäheni on tästä asiasta täysin päinvastaista mieltä, hän suorastaan kerää kirjoja (lähinnä sarjakuvia) ja hamstraa varsinkin lapselle mutta myös meille aikuisille myös leffoja tasaisen tappavaan tahtiin. Toistaiseksi olen joutunut tilanpuutteen vuoksi huolimaan olohuoneeni yhdelle seinustalle tämän kuvassa näkyvän kirjahyllystön ja toiselle seinustalle lisäksi CD-/DVD-hyllyn, mutta uuteen kotiin on suunnitteilla kertakaikkiaan nerokas ratkaisu, jonka myötä minä saan hyllyttömän olohuoneeni ja miäs koko kirjakokoelmansa esille... mutta siitä kertoilen varmaan lisää myöhemmin.

En myöskään ole mitenkään erityisen ylpeä tuosta baarikaappi-järjestelystämme - olemme kuitenkin aika reippaasti jo ohittaneet sen iän, jossa oli cool pitää sitä päheenvihreetä Pisang Ambon -pulloa kirjahyllyn päällä merkkinä siitä, miten vauhdikas ja trendikäs bilehile sitä onkaan... Eikä tuo vauvaturvallisuus-valikoimaan kuuluva ovilukko myöskään varsinaisesti hivele esteettistä silmää mutta on kuitenkin välttämättömyys - en halua edes ajatella, mitä voisi seurata siitä, jos poitsu keksisi leikkiensä tuoksinassa tai raivopuuskassa hajottaa ensin nuo kaapin lasiovet ja sen jälkeen kylvää pullot tahmeine sisältöineen pitkin lattioita! Haaveissani siintelee sellainen ihan oikea baarikaappi, jossa putelit olisivat hyvässä järjestyksessä mutta kuitenkin siististi piilossa ovien ja lukon takana (tämä muodostunee ihan ehdottomaksi kriteeriksi viimeistään siinä vaiheessa, kun poika tulee teini-ikään!). Toistaiseksi en ole onnistunut tähän pulmaan ratkaisua löytämään - saapi vinkata, jos jollakulla ideoita on!

Nykyiset oleskelutilamme ovat siis aika pitkälti rajallisen neliömäärän sanelemia, mutta uudessa kodissapa neliöitä riittää sitten sen verran enemmän, että saamme erillisen olohuoneen, johon tulevat pelkät sohvat, akvaario ja viihdekeskus, ja erillisen kirjasto-pelihuoneen. Siellä sitä sitten kelpaa oleskella!

Meidän keittiössä

Edellisessä postauksessa yritin vähän kuvailla sisustusmakuani yleisellä tasolla. Mainitsin myös, että oman kotini sisustus alkaa olla jo aika hyvin makuni (ärh, aina se lipsahtaa, siis makumme!) mukainen. Joten taidanpa nyt sitten uskaltautua jopa esittelemään sitä vähäsen. Suurin osa lukijoista on joka tapauksessa nähnyt huushollimme livenäkin, joten tuskin tässä mitään suurempaa jymypaljastusarvoa kehkeytyy.

Aloitetaan keittiöstä, sehän se on kodin sydän. Keittiömme remontoitiin 2007 niin, että kaikki kaapit ja tasot pantiin täysin uusiksi ja hella vaihdettiin, mutta perusmallia (L-malliseksi tuota kai kutsutaan) ei muutettu, ja myös kylmäkoneet ja astianpesukone säilytettiin, koska tuntui turhalta vaihtaa täysin toimivia koneita pelkän estetiikan vuoksi (toki tämä oli myös budjettikysymys). Astianpesukonetta varten hankittiin kuitenkin jo integrointiovi valmiiksi - sitä saa sitten seuraava asukas halutessaan käyttää. Olemme olleet remontin lopputulokseen huiman tyytyväisiä, keittiö on juuri meidän tyylisemme, kotoisa ja lämminhenkinen - ja, mikä tärkeintä, myös erittäin hyvin toimiva!

Jos jotakuta kiinnostavat yksityiskohdat, niin kaapistot ovat ihan keittiötukusta peräisin, sävyinä vanilja ja pähkinä ja pintamateriaalina MDF-levy, joka on laiskan siivoojan unelma: jossain määrin hylkii likaa ja puhdistuu lähes ajatuksen voimalla, ihan kevyellä pyyhkäisyllä! Alakaapit korvattiin huomattavasti kätevämmillä suurikokoisilla laatikoilla, joissa on itsestään sulkeutuva mekanismi, ja kulmakaapin sisältä löytyy huippukäytännöllinen karuselli pannuille ja kattiloille. Ehdoton löytö oli myös loistavasti henkeen sopiva uuni, Gorenjen mallistoa. Liesituuletin on esiinvedettävää tyyppiä.

Keittiön jatkeena on ruokailutila. Pähkinänsävyinen ruokaryhmä on peräisin Suomi-Soffasta. Tuolien istuimissa on nahkaverhoilu, joka on helppo puhdistaa pyyhkimällä. (Kuva on otettu ennen illallisjuhlia, ei meillä normaalisti ihan näin juhlavaa kattausta harrasteta.)

Ruokailutilan päätyseinässä on ylhäällä Ikean Lack-hyllyä. Tähän ratkaisuun olen erittäin tyytyväinen, se lisää kotoisuutta mutta ei vie ylimääräistä tilaa; tosin ikkunaan nähden sivussa sijaitsevalla hyllyllä eivät laiskan, ei-kovin-viherpeukaloisen hoitajan viherkasvit mitenkään erityisen kukkeasti kukoista... Hyllyn alla olevat Van Gogh -julisteet on sittemmin vaihdettu Tate Modernista löytämiini pienempiin, tummanruskean sävyisiin ja tummakehysteisiin teoksiin.


Tällainen on meidän kotimme sydän ja ehkä suurin ylpeydenaiheeni tässä asunnossa. Ja ehdottomasti se osa, jota tulee muuton myötä eniten ikävä - uudessakin kodissa on oikein mukava ja kotoisa keittiö (taitaapa olla kaapistot juurikin tuota samaa ovityyppiä ja materiaalia, tosin kauttaaltaan vaniljanväristä), mutta ihanan keraamisen lieteni ja päheen retrouunini joudun kyllä vaihtamaan perinteiseen levyhellaan. Luulenpa, että jahka tilien saldot muuton jäljiltä alkavat palautua vähän järjellisemmille tasoille, liesisysteemi saattaa olla aika korkealla investointilistalla...

Esittelen muita tilojamme ehkä sitten tuonnempana.

Tilainnojee

Taidanpa silpasta tämän blogin joksikin aikaa sivuraiteelle, sisustuksen ihmeelliseen maailmaan. Olen yleisesti ottaenkin sangen kiinnostunut kaikenlaisesta kotiin liittyvästä, varsinainen TV:n lifestyle-ohjelmien ja alan lehtien suurkuluttaja - mikä on kyllä melkoisen ymmärrettävääkin ottaen huomioon, että vietän kodissani harvinaisen paljon aikaa, kun työpaikkanikin on täällä. Nyt tämä sisustusinnostukseni on noussut ihan omiin sfääreihinsä, kun muutto uuteen kotiin lähestyy huimaa vauhtia: muutamme helmikuun alussa, eli jo muutaman viikon kuluttua, iih! Tätä nykyä siis ajukoppaani ei paljon muuta mahdukaan kuin tapetteja, laattoja, mattoja, verhoja, sohvia, kirjahyllyjä, tv-tasoja... Ja koska päivittäiset keskustelukumppanini ovat osoittaneet "hienoisia" loputtomaan aiheesta jauhamiseeni pitkästymisen merkkejä, ajattelin purkaa enimpiä höyryjä täällä.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, uusi talomme on kyllä sinänsä muuttovalmis, eli mitään varsinaista remonttia emme siellä tee, mutta joitakin pintoja haluan (krhm, siis haluamme) hieman fiksata enemmän makuni (krhm, tietenkin makumme) mukaisiksi. Emme myöskään aio mitenkään erityisesti uusia huonekalukantaamme, sillä olemme vuosien saatossa onnistuneet vihdoin pääsemään sellaiseen tilanteeseen, jossa kaikki kalusteemme ovat juuri oman maun mukaan itse valittuja eivätkä sukulaisten nurkista ilmaiseksi joutaneita tai halpahallien alelaarien perukoilta kaiveltuja budjetin sanelemia "löytöjä". Uudessa kodissa on kuitenkin kaksi huonetta enemmän kuin tässä, joten toki tässä huonekalukaupoillekin pääsee.

Mutta tarkemmista suunnitelmista kertoilen sitten myöhemmin lisää, aloitetaan yleisemmältä tasolta. Useimmissa telkkarin sisustusohjelmissakin aina ensin katsellaan kuvia ja kartoitetaan asukkaiden yleistä sisustusmakua, sitä mistä itse kukin tykkää ja mistä ei. Minä luonnehtisin omaa sisustusmakuani lähinnä perinteiseksi mutta avaraksi. Skandinaavisen pelkistetty tai moderni tyyli ovat minun makuuni turhan kliinisiä ja kylmiä, kun taas maalaisromantiikka ja englantilaistyylinen kukkaiskuosien ja koriste-esineiden ilottelu ovat, noh, yksinkertaisesti liikaa.

Värien suhteen myönnän olevani suhteellisen tylsä ja konservatiivinen: haluan aika lailla rikkumatonta harmoniaa, ja vaikka yleisesti ottaen pidänkin kirkkaista väreistä, sisustuksessa pitäydyn mieluummin maltillisissa rajoissa; tämä toki osittain senkin vuoksi, että kotiani asuttaa myös puolisoni, jonka värimaku ei käy yksiin kanssani, joten neutraali maaperä on kotirauhankin kannalta suotavin ratkaisu. Lempivärejäni - niin sisustuksessa kuin muutenkin - ovat ruskean ja vihreän eri sävyt, ja aivan pieninä aksenttiannoksina voisin kodissani katsella myös esimerkiksi oranssia, turkoosia (ainoa sinisen sävy, jota silmäni sietävät), aniliinia tai vanhaa roosaa. Viime aikojen ehdoton sisustusmaailman ykköstrendiväri valkoinen kyllä miellyttää sinänsä minunkin silmääni, mutta niitä moninaisia selityksiä siitä, kuinka kauttaaltaan hohtavanvalkoinen koti soveltuu vallan mainiosti vaikka kolmilapsisen viisikoiraisen perheen arkeen kurapeltojen keskellä, en ainakaan omalla kohdallani suostu ostamaan. Sen verran pitää väriä ja eloisuutta pinnoissa olla, etteivät ihan pienet elämisen jäljet silmille hypi!

Sitten vielä niitä kuvia. Oli muuten yllättävän hankalaa löytää netistä sellaisia sisustuskuvia, jotka heijastelisivat riittävän kuvaavalla tasolla juuri minun makuani (pitäisikö tämä ymmärtää merkiksi siitä, että minun makuni olisi jotenkin ainutlaatuisen surkea tai niin onnettoman tylsä, ettei sitä kukaan pidä dokumentoimisen arvoisena..?) mutta jotain sentään sain kyberavaruuden kätköistä kaiveltua:

(mobeltec.fi)  Avaraa, ilmavaa, lempivärejäni. Kangasverhoja lisäisin ja jättipeilin poistaisin tai vaihtaisin pienempään.

(woo.fi)  Ihania värisävyjä, lämmintä tunnelmaa. Mattoja lisäisin.

(yle.fi - muuttohaukantie) Lämmintä tunnelmaa, mukavaa oleskelua. Kunhan jossain vain on telkkari!

(asuntomessuopas 2006) Rohkeampaa kuin mitä itse uskaltaisin, mutta tykkään kuitenkin!

Kodinonnea

Monellakin tapaa huikea vuosi 2009 huipentui meidän perheessämme huimaan menestykseen asuntomarkkinoilla. Juuri ennen joulua allekirjoitimme kauppakirjat, joilla saimme omaksemme sen kaikkia toiveitamme vastaavan sinisen tuvan ja perunamaan, ja vielä ennen vuodenvaihdetta löimme lukkoon kaupat tästä vanhastakin asunnostamme!

Rivarinpätkällemme löytyi uusi omistaja heti ensiesittelyssä: turkkilainen lääkärismies osti asunnon kodiksi isälleen ja sisarelleen. Minun on pakko myöntää, että ensi alkuun olin tietyllä tapaa hieman pettynyt kuultuani, millaiset uudet asukkaat kotikultamme tulee saamaan - jotenkin tuntui, että mieluummin olisin toivonut tähän esimerkiksi ensiasuntoaan hankkivaa nuortaparia, vauvanodottajia tai koiraperhettä vaikka. Osaavatkohan nämä edes marjapuskia hyödyntää, saati kasvihuonetta..? (Itse kun suurena viherpeukalona olenkin niin valtaisia satoja kerännyt, kasvihuoneessakin olen viitenä kesänä tomaattia viljellyt ja yhteensä kaksi (2) tomaattia saanut!) Mutta eipä meillä tietenkään ole varaa ruveta ostajia valikoimaan, eikä tietenkään myöskään pidä ihmisistä vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä pelkästään heidän syntymäaikansa ja -paikkansa perusteella!

Ostoprosessin aikana kävi ilmi, että vaikka tämä lääkärismies virallisesti kirjataankin asunnon ainoaksi omistajaksi, sen hankintaan on osallistunut useampikin henkilö, käsittääkseni koko veljessarja. En voi sanoa turkkilaista kulttuuria yhtään tuntevani (vaikka ihan kokonaisen viikon siellä juuri viime kesänä lomailinkin, mikä nyt tietysti periaatteessa tekee minusta ihan asiantuntijan...), mutta voin hyvin kuvitella tällaisen järjestelyn olevan heille hyvinkin luonteva. Ja sehän on, tarkemmin ajateltuna, aika ihana kuvio! Kun isäukko alkaa jo puskea kahdeksaakymppiä, ei hissittömässä kerrostalossa enää ole kovinkaan mukava elellä, joten pojat järjestävät isälle mukavan kodin maan tasalta ja tytär muuttaa mukana isukista huolta pitämään. Voi kunpa minulla olisi mahdollisuus tehdä vastaava palvelus omalle isälleni sitten joskus (n. viidenkymmenen vuoden kuluttua), kun hänellekin käy kerrostaloasuminen turhan raskaaksi. Mutta kun minua on vain yksi, asun toisella puolella maata enkä edes "ihan" lääkäritasoisia tuloja nauti...

Tänään uudet asukkaat pyysivät päästä tutustumaan asuntoon vielä lähemmin, ja toki toivotimme heidät tervetulleiksi. Ja kun tämä isäukko sitten astui kynnyksen yli - hän näki tulevan kotinsa nyt ensimmäistä kertaa - viimeisetkin pettymyksen tunteet kaikkosivat mielestäni. Kuvitelkaa mielessänne turkkilainen isoisä. Jep, juuri siltä tämäkin herrasmies näytti: pituutta talvikengät jalassa ehkä melkein 160 cm, tanakka ruumiinrakenne, muhkeat viikset, silmissä eloisa, lämmin katse ja lapionkokoisessa kämmenessä jämäkkä puristus. Suomea ei vanhaherra taida osata, mutta kovastipaljon h-kirjaimia sisältävää sanottavaa hänellä tuntui uudesta kodistaan olevan. Oletan, että hän piti näkemästään. Ja oletan ja toivon, että hän tulee viihtymään täällä hyvin, samoin kuin tyttärensä!

Ja vielä enemmän tietenkin oletan ja uskon (enkä edes toivo kun pidän itsestäänselvänä), että me tulemme viihtymään omassa uudessa talossamme! Poikakin tuntuisi pikkuhiljaa mukautuvan ajatukseen muutosta - päästipä hän jo kerran suustaan käänteentekevän lausunnon: "Voi kun me oltais jo uudessa kodissa!" Minä olin tästä valtaisasta edistysaskeleesta pelkästään iloinen ja hyvilläni, vaikka lause toki jatkuikin "...niin että mä saisin huutaa just niin kovaa kuin mua huvittaa että sä oot ihan IDIOOTTI!!!" (Keskustelimme siitä, milloin on aika lopettaa konsolipelin pelaaminen...)

Kyllä tää tästä. Kaikki. Hyvin menee. Niin älyttömän hyvin menee että melkein pelottaa. Älkää vaan kukaan nyt ilmiantako meitä Murphyn sedälle, joohan kiltit, ettehän...

Perinteistä

Jokaisella on omat perinteensä, tiedostetut ja tiedostamattomat, ja varsinkin jouluun liittyy hyvin vahvoja näkemyksiä, muistoja ja mielikuvia siitä, kuinka kaiken "kuuluu" ja "täytyy" olla, jotta joulu olisi juuri oikeanlainen. Minun mielestäni perinteistä ei kuulu pitää kynsin hampain kiinni vain tavan ja perinteen vuoksi, vaan kannattaa kokeilla ja kuulostella - tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Joulu kuitenkin on, ainakin minulle, yksi vuoden suurimpia kohokohtia, ihana pysähtyminen ja laskeutuminen valon, lämmön ja lähimmäisenrakkauden pehmeään ja hellään syliin. Kukin viettäköön sitä tavallaan, kunhan vain kukin saisi viettää sitä onnellisena!

Viime vuodet olemme viettäneet joulumme anoppilassa. Miähen perheen joulunviettotavat poikkeavat jonkin verran niistä, joihin olen oman lapsuudenperheeni kanssa tottunut, ja tietenkin kaipaan omia lähisukulaisiani  erityisen syvästi juuri jouluisin, mutta toki koen anoppilankin väen perheekseni, rakkaita ovat minulle hekin, omine ominaispiirteineen ja tapoineen. Tämänvuotinen joulu on mennyt hyvin perinteisissä merkeissä - ihanasti. Tähän tapaan:

Jouluaattoaamuna heräilimme miähen kanssa omia aikojamme aitan pehmoisissa vällyissä. Kahlasimme koiran kanssa mahtavan puuterilumen halki taloon, missä poika oli jo aloitellut kuusenkoristelua mutta siirtynyt sittemmin konsolipelin pariin. Ei malttanut pieni mies kovin syvällisesti keskittyä mihinkään, kun ajatus joulupukista väikkyi koko ajan konkreettisempana mielessä.

Aamiaisen jälkeen minä viimeistelin joulukuusen, taustalla soivien radion joululaulujen mukana rallatellen. Sillä välin miäs aurasi järven jäälle luistinradan ja pelasi pojan kanssa lätkää. Kun miähelle tuli kylmä, minä siirryin ulkoiluvuoroon. Kävelin jäätä peittävälle hangelle sydämenkuvan (ja tuiskahdin tömäkästi pyrstölleni hypätessäni kuvion aloituskohtaan - poika sai makeat naurut ja minä jomottavan ahterin, mutta onneksi ei sen kummemmin käynyt), ja sen viereen teimme pojan kanssa vielä lumienkelitkin.

Sisälle palailimme hyvissä ajoin ennen joulurauhan julistusta. Sen kuultuamme nautimme lämmintä glögiä ja pasteijoita. Sitten appivanhemmat lähtivät pojan kanssa rantasaunaan ja me kävimme miähen kanssa hautausmaalla sytyttämässä kynttilät ja toivottamassa hyvää joulua äidilleni, kummitädilleni ja miähen isovanhemmille. Herkistyin haikeisiin kyyneliin asti muistellessani äitiä, joka rakasti joulunviettoa aivan erityisesti. "Sillä oli aina sitä hassua kinkkua", muisteli miäskin - äitivainaa laittoi aina kinkun päälle sinappi-korppujauhohunnun ja koristeli komeuden neilikoilla, ja tämä minun mielestäni maailman perinteisin tapa tehdä joulukinkkua tuntui hyvin eksoottiselta miähestäni, joka on kotonaan tottunut siihen, että kinkkua ei edes tuoda pöytään kokonaisena vaan pelkästään sopivana kerta-annoksena etukäteen vuoltuja siivuja lautasella.

Hautausmaalta palattuamme pääsimme me vuorostamme rantasaunan kosteisiin, vihdantuoksuisiin löylyihin. Sen jälkeen pukeuduimme juhlatamineisiimme ja aloimme valmistella ateriaa. Pöytään katettiin graavilohta, silliä ja muita kaloja, katkarapuja, keitettyjä kananmunia, rosollihyytelöä, punajuurisalaattia (joka on minun bravuurini ja minulle Se Ruoka, jota ilman joulupöytä ei ole täydellinen; tänä vuonna salaattini onnistuikin erityisen täydellisesti), italiansalaattia, paprikaa, kirsikkatomaattia, herneitä, maksapateeta, lihapullia, lanttu-, porkkana- ja perunalaatikkoa (kaksi ensinmainittua olin minä saanut kunnian valmistaa), keitettyjä perunoita sekä tietenkin kinkkua ja kalkkunaa kastikkeineen (kalkkuna päätyy anoppilan joulupöytään kuin poliitikolle faksi, pyytämättä joskaan ei kaikkien näiden vuosien jälkeen enää yllätyksenä, kun appiukon kalkkunankasvattaja-asiakas joka vuosi hänelle yhden omistaan juhlavasti lahjoittaa). Ruokajuomana nautimme cavaa (koska minä luin joskus lehdestä, että kuohuviini on joulupöydän etikkaisille herkuille itse asiassa paras kumppani eikä suinkaan punaviini, jota sitäkin kyllä tarjolla oli). Kuten arvata saattaa, perinteisen jouluähkyn aikaansaaminen noilla aineksilla ei ollut ongelma!

Ruoan jälkeen poika tälläsi nenänsä ikkunaan ja hihkui tohkeissaan jokaisesta valonvälkähdyksestä, jonka oli maaseudun pimeydessä havaitsevinaan. Ja tulihan se pukki sieltä, todella runsaina pullistelevien lahjasäkkien kanssa. Poika sai sellaisen lahjavuoren, että vanhemmat saivat kyllä totisesti todeta tehneensä tarpeellisen hankinnan ostaessaan tuplasti nykyistä asuntoa isomman talon...

Loppuilta menikin lahjoja ihmetellessä. Pojan käytyä nukkumaan miäs, minä ja lanko istuimme pelailemaan pukin tuomia seurapelejä (Fits-peli osoittautui oikein mukavaksi ja leppoisaksi ajanvietteeksi!) ja tyhjentelemään aterialta jääneitä juomavarantoja (minulla on teknisiä vaikeuksia päästä nousemaan pöydästä, ennen kuin portviinipullo on tyhjä, köh...).

Nyt joulupäivänä olemme viettäneet röhväpäivää, koska ulkona on hyytävän kylmä (lähemmäs 20 astetta pakkasta) ja sisälläkin riittää nyt yllin kyllin kiehtovaa ajanvietettä. Illalla suuntaamme varmaan paikalliseen kuppilaan luikauttamaan pienet karaoket. Ja sitten huomenna taas röhvätään vähän lisää...

Näin on sujunut tämä perinnejoulu. Ensi vuonna voikin sitten moni asia olla toisin, ainakin jos minä saan tahtoni läpi ja saan nämä lähimmäiseni kerättyä Omaan Kotiini! Se olisi ensimmäinen itse laittamani joulu, ja innolla kyllä odotan, mitä kaikkia uusia perinteitä pääsenkään kehittelemään. Mutta tärkeintä ovat silti ihmiset, nuo ihanat ja läheiset ja rakkaat!

Rakkaudentäyteistä joulua - ja ylipäätään elämää - kaikille!

Joulupukki on olemassa

...ja minä olen ilmeisesti tosiaan ollut aika kiltti kuluneen sesongin aikana. Palataanpas nimittäin tässä pari viikkoa sitten rustaamaani toivelistaan:

Uusi koti. Eikä tarttis edes ilmaiseksi antaa, voisin ihan käypäsen (pienehkön budjetin) hinnan maksaakin, kunhan vain löytyisi sellainen uudehko, toimivapohjainen, riittävän suuri ja riittävän hieno talo tästä jostain riittävän läheltä. Ei tarttis ihmeitä olla, kunhan nyt kolme tai mieluiten neljä reilun kokoista makuuhuonetta, iso ja järkevän mallinen olohuone (johon saa kulma-akvaarion ja mieluiten myös pianon), kodinhoitohuone (mieluiten omalla sisäänkäynnillä varustettu), iso eteinen, nätti keittiö, hyvä sauna, monta vaatehuonetta ja julmetusti muutakin varastotilaa. Eikä puupanelointia, muovimattoa eikä sinisiä pintoja, ainakaan sellaisia, joiden vaihtaminen tulisi liian kalliiksi. Ja suhteellisen rauhalliselta seudulta esikoulun, kaupan ym. palvelujen lähistöllä eikä kohtuuttoman kaukana miähen työpaikasta.

Kyllä! Hinta budjetissa. Erinomainen pohjaratkaisu, neljä reilun kokoista makuuhuonetta, iso ja järkevän mallinen olohuone, johon saa kulma-akvaarion ja pianon, kodinhoitohuone omalla sisäänkäynnillä, iso eteinen plus taivaallinen iso kuraeteinen siinä vieressä, nätti keittiö, kelpo sauna, julmetusti varastotilaa. Laadukkaat materiaalit, vain pari pientä makuasiaa fiksattavana. Rauhallisella pientaloalueella reilusti alle kilometrin matkan päässä esikoulusta, koulusta ja kaupasta, kymmenen kilometrin päässä miähen työpaikasta. Kyllä, me löydettiin talo! Me löydettiin täydellinen talo! Me ostettiin se talo!

Munankeitin.

Kävimme viikonloppuna kotikonnuillani isirakasta ja mummikultaa tervehtimässä. Saimme mukaamme kassillisen paketteja, joista yhden uskon kätkevän sisälleen tämän kyseisen turhakkeen. Ainakin siitä päätellen, että isukki etukäteen kysyi, mitä toivoisin, minä vastasin että munankeitintä, ja isukki sanoi että hieno juttu, hänpä hankkii sitten sellaisen.

Enemmän "sä oot niin ihana ja rakas äiti" -päiviä ja vähemmän "sä oot maailman tyhmin ja rumin äiti!" -päiviä.

Äsken mainitulla kotiseuturetkellä poika oli kertakaikkiaan valloittava, kiltti ja herttainen ja veikeä ja valloittava, hän esimerkiksi istuskeli kiltisti legoja rakentelemassa ysikymppisen mummini kanssa ties miten pitkään - luulen, että sen parempaa joululahjaa ei vanhus olisi voinut saada! Myöskin pappansa ja muiden paikallisten tuttavien kanssa poika seurusteli oikein asiallisesti, ja kylpylässäkin malttoi uiskennella reippaasti mutta kuitenkin niin rauhallisesti, ettei vaaratilanteita päässyt syntymään. Muuten poika on kyllä ollut hieman herkkänä viime aikoina, koska ajatus muualle muuttamisesta selvästikin kaihertaa pientä mieltä. Poika saa kuitenkin jatkaa nykyisessä päiväkodissaan kesään asti, joten totuttelu uuteen naapurustoon onnistunee pikkuhiljaa. Kovasti toivon, että niillä seuduin olisi paljon mukavia ikätovereita poitsulle leikkiseuraksi!

Sopivasti työaikaa, sopivasti lepoaikaa.

Tuntuisi juuri tällä hetkellä ainakin toteutuvan tuokin toive. Pahus vaan että unohtui se työmotivaatio listalta...

Valkeata joulua. Ja sopivasti lunta ja pikkupakkasia

Kyllä, oi kyllä! Tosin sen verran voisin tarkentaa, että -15 ei minun kirjoissani ihan pikkupakkasesta käy, mutta parempi tämäkin kuin se sysimusta kuraloskamoska.

Raffaelloja sainkin jo rakkaan ystävän luona kyläillessäni, niitä saapikkaita ja alushepeneitä pääsen varmaan katselemaan joulunjälkeisistä alennusmyynneistä ja sherryä miäs voinee tuoda vaikka jo huomiselta työmatkaltaan tuliaiseksi. Pianon hankin varmaankin ensi tilassa, jahka muut pelit & vehkeet on uudessa kodissa saatu viritettyä paikoilleen. Mistä tulikin mieleeni yksi kohta, joka harmillisesti unohtui edellisestä listastani: SingStar - uuteen kotiin tulee nääs ihan erillinen pelihuone eikä seinän takana ole ketään närkästymässä...

Jeh, olet kyllä eri reilu kaveri, joulupukki! Reilun viikon päästä nähdään - maailmanrauhaa odotellessa...

Logistiikkaa

Kuten tässä taannoin mainitsin, olen vastikään ryhtynyt Glorian Ruoka & Viini -lehden tilaajaksi. Tilauspäätökseeni vaikutti olennaisesti erinomainen tarjous: kun tilasin lehden anopin saaman näytelehden ystäväkupongilla, minä sain lehteni ja anoppi (eli, kuten sovimme, minä) kiitoslahjaksi upean setin Iittalan All Steel -kulhoja.

Lehteä on jo pari numeroa tullutkin, ja olen kyllä sitä tykännyt lueskella ja ihastella, vaikka suurin osa resepteistä onkin minun taidoilleni ja vaivannäköhalukkuudelleni ihan ylivoimaisesti liikaa. Nyt olivat vihdoin tulleet kylkiäiskulhotkin - logistisesti huomattavan järkevässä pakkauksessa. Kyseisen kulhosetin ihaniin ominaisuuksiinhan lukeutuu myös se, että kulhot menevät tosi nätisti sisäkkäin eivätkä vie kohtuuttoman paljon tilaa. Toki on ymmärrettävää, ettei niitä ihan sellaisinaan sisäkkäin ladottuina voi kuljettaa, etteivät ne naarmuunnu tms. kuljetuksen aikana, mutta saattaisipa tuossa kuljetuslogistiikassa silti nykyisellään olla ihan pikkuisen kehittämisen varaa... Kulhot tulivat nimittäin joka ainoa omassa, erillisessä pakkauksessaan, jotka oli sitten sijoitettu hulvattoman kokoiseen pahvilaatikkoon ja juntattu liikkumattomiksi kiitettävän suurella määrällä paperitolloja ja ilmataskumuovia. Oheisista kuvista saanee hieman osviittaa siitä, kuinka tuote ja kuljetuspakkaus kokonsa puolesta suhteutuvat toisiinsa (onpa toisessa kuvassa koirakin mittakaava-apuna):

Mutta, kuten sanottua, kulhot ovat kyllä ihania, minulla onkin ollut hyvistä (tai yhtään minkäänlaisista) kulhoista pulaa. Oi, näen jo sieluni silmillä, kuinka uuden kodin tupaantuliaisissa tarjoan noista sen seitsemää sorttia salaattia... (ei nyt puututa kaiken maailman triviaaleihin pikkuseikkoihin kuten siihen, että ensin tarttis ostaa se uusi koti - asiat tärkeysjärjestykseen hei, tuparimenyy on sentään mietitty jo!)