Isänpäivä

Ensimmäinen isänpäivä ilman isiä.

Kaksi vuotta sitten minä itkin koko isänpäivän. Olimme vähän aiemmin saaneet tietää isin vakavasta sairaudesta, ja jotenkin juuri sinä päivänä mieleeni lopullisesti konkretisoitui se ajatus, että minun ja isäni yhteisen ajan tiimalasi oli käännetty viimeisen kerran valumaan. Isänpäivää vietimme kuitenkin sillä kertaa miähen vanhempien luona. Ja hyvä niin, sillä se jäi appiukon viimeiseksi isänpäiväksi.

Minä sain vielä yhden isänpäivän oman isäni kanssa. Viime vuonna olimme isin luona isänpäivän vietossa pari päivää etukäteen. Katsoimme jääkiekon Suomen Cupin finaalia, jossa pelasi Imatran Ketterä. Meillä olisi ollut liput paikankin päälle (tapahtuma oli ilmainen), mutta isi ei jaksanut lähteä, joten katsoimme pelin televisiosta. Ketterähän sen voitti.

Minä en olisi halunnut edes lähteä koko vierailulle. Isi oli sanonut asioita, jotka loukkasivat minua syvältä ja kipeästi, eikä minua olisi huvittanut edes puhua hänelle, saati sitten viettää aikaa hänen kanssaan. Ymmärsin kuitenkin, ettei siinä tilanteessa yksinkertaisesti ollut aikaa kantaa kaunaa. Yritin parhaani mukaan unohtaa tunteeni ja nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä, joka meillä vielä oli jäljellä. Eikä niitä hetkiä sen jälkeen enää monta tullutkaan.

Niin, viimeisinä vuosinaan isi muuttui minun mielestäni vähän tökeröksi, ajattelemattomaksi, ajoittain jopa ilkeäksi minua kohtaan. Tiedä häntä sitten, johtuiko se silkasta ikääntymisestä, vai käpertyikö hän taudin myötä siinä määrin itseensä, ettei enää jaksanut ajatella toisten tunteita. Kai sellainen on ihan luonnollista? Haluan ajatella, ettei hän oikeasti tarkoittanut pahaa. Mutta onhan sekin mahdollista, että hän sittenkin tarkoitti sanojaan, tuumasi, että hyvä on vielä viime töikseen tuolle kakaralle näyttää paikkansa, jottei enää yhtään pahemmin ylpisty ja liikoja itsestään luule.

Tein kuitenkin tietoisen päätöksen, että en rupea isiä aktiivisesti haastamaan ja hänen puheitaan ruotimaan, sillä en halunnut käyttää viimeisiä yhteisiä aikojamme riitelemiseen. Pari kertaa annoin ymmärtää, että minusta ei ole mukava kuulla sellaisia asioita, joita hän sanoi, ja silloin vastaus oli luokkaa ”sie taas kiukuttelet.” Kiltit tytöt eivät kiukuttele. Minä yritin olla kiltti tyttö, purin hammasta ja koitin olla kiukuttelematta. Itkin itkuni itsekseni jälkeenpäin.

Sellainen seuraus tuosta kaikesta kuitenkin oli, että aloin tietoisesti pyrkiä välttelemään tilanteita, joissa isi voisi sanoa jotain satuttavaa. Mietin varta vasten asioita, joista hänen kanssaan voisi jutella, ja soitin hänelle vasta sitten, kun oli jokin turvalliseksi tulkitsemani asia käsillä. Ihan pieniä, arkisia asioita ne olivat. Minulle oli kuitenkin tärkeää jutella isin kanssa mahdollisimman usein, kun niitä juttutuokioita ei loputtomiin ollut tiedossa.

Se tapa jäi sitten päälle. Isin poismenon jälkeen ikävä on nipistänyt kipeimmin juuri sellaisissa pienissä, arkisissa tilanteissa, joista olisi tehnyt mieli jutella isille.

Sepelkyyhkyt ovat tulleet! Joko teidän kyyhkynne ovat siellä?

Pojalla oli vanhojen tanssit. Hän käytti sinun kalvosinnappejasi, kiitos niistä. Oi miten komea hän olikaan!

Ketterä voitti Mestiksen! Tappara voitti SM-liigan!

Suomi voitti maailmanmestaruuden! Me olimme paikan päällä, ihan ylimmällä piippuhyllyllä. Kyllä, ne liput olivat ihan törkeän kalliit, mutta lopulta se elämys oli joka sentin arvoinen.

Meidän pihapiirissä on kesän mittaan pyörinyt peräti kuusi siiliä!

Rakennutimme vihdoin sen terassin, josta on sinunkin kanssasi pitkään ollut puhetta. Niiden kaikkein lennokkaimpien suunnitelmiemme toteuttamiseen ei ihan budjetti riittänyt, mutta tosi hieno siitä tuli kuitenkin.

Loppujen lopuksi on ihan sama, mitä isi minusta ajatteli. Minulle hän kuitenkin oli rakkaampi kuin kellekään toiselle, se on varmaa. Tänä isänpäivänä itken, koska minulla on isiä niin hirveä ikävä.

Hyvää isänpäivää sinne jonnekin, isi!

Kelle mä soitan?

No moi isi! Siitä onkin jo yli viikko, kun viimeksi puhuttiin. Mitä sinulle kuuluu, miten voit?

Minulle kuuluu ihan tavallista. Minulla on opetus taas alkanut, mutta etänä. Onhan se aina kiva olla opiskelijoiden kanssa tekemisissä, mutta kyllä tuo tietokoneen näytölle puhuminen vain tympii.

Kävin äänestämässä tänään. Ja sitten sattui sellainen tosi ihana juttu, että kaverimme - se joka asuu siellä teillä päin ja johon tekin pojan rippijuhlissa tutustuitte - pistäytyi yllättäen kahville! Hän toi minulle kukkia ja esitti surunvalittelunsa, voi että miten tärkeältä se tuntuukaan, että ystävät ottavat osaa...

Ai niin.

Silloin, kun me reilu viikko sitten viimeksi puhuimme, sinä et enää osallistunut keskusteluun. Minä sanoin, että "Minun pitää nyt lähteä, mutta tiedäthän, että olet ajatuksissani aina. Ja olet tosi monen muunkin ajatuksissa. Sinä olet sillä lailla onnekas mies, että on tosi paljon ihmisiä, joille sinä olet tosi tärkeä." Ja taisinpa sanoa vielä, että tulen sitten ylihuomenna taas, jos se vielä on mahdollista.

Ei se ollut. Kaksi tuntia lähtöni jälkeen sinä nukuit pois. 

Lepää rauhassa

Tämä on tositarina, mutta ihmisten nimet on muutettu.

Kerttu on kuollut.

Hänen poismenonsa ei tullut yllätyksenä tai järkytyksenä, olihan hän jo 96-vuotias. Hän eleli kuitenkin loppuun asti omassa kodissaan - itse asiassa hänen asioitaan hoitavat sukulaiset saivat samana päivänä sairaalasta soiton, että Kerttu on siirretty saattohoitoon, ja sosiaalitoimesta ilmoituksen, että Kerttu on liian hyväkuntoinen päästäkseen hoitolaitokseen. No ei siitä sen enempää.

Kerttu oli itsellinen pohjalainen nainen, kuten pappi muistopuheessaan sanoi. Totta, Kerttu oli naimaton ja lapseton. Jotain on kerrottu suuresta rakkaudesta sodan merkeissä Suomeen tulleeseen ulkomaalaiseen mieheen, mutta ei siitäkään sen enempää koskaan tullut.

Läheisin ja tärkein ihminen Kertun elämässä oli Sisko. Siskon tavoin Kerttukin kouluttautui sairaanhoitajaksi, muutti Helsinkiin ja teki pitkän työuran Lastenlinnassa. Sitä emme voi tietää, oliko uravalinta vain Siskon mallin mukailua, luonnollinen valinta sen ajan naiselle vaiko ihan Kertun oma päätös. Toisista huolehtiminen ja toisten hoitaminen tuntui kyllä olevan Kertulle kovin luontevaa. Hän hoiti ikääntyvää äitiäänkin tämän viimeiset vuodet, ja myöskin Siskon lasten ja lastenlastenkin hoitajaksi hän oli auliisti käytettävissä.

Siskon perhe oli Kertulle kuin oma. Kun aikuisiksi varttuneet lapset ja lapsenlapset kävivät vanhempiaan/isovanhempiaan tapaamassa tai kutsuivat näitä luokseen kylään, Kerttukin oli aina paikalla. Minä kutsuinkin häntä kaikella rakkaudella kaupan päälle -Kertuksi.

Muutenkin Kerttu kulki elämänsä polkua ilmeisen tyytyväisenä Siskon vanavedessä. Sisarukset kävivät yhdessä kampaajalla ja pitivät sangen samanlaisia kampauksia. Myös vaatekaupassa he kävivät yhdessä ja ostivat samanlaiset asut, Siskolle ruskeina ja Kertulle sinisinä (näin siitä huolimatta, että Sisko oli vartalotyypiltään pitkä ja komea kun taas Kerttu oli pienempi ja pehmeämpi).

Kun Sisko sitten melko äkillisesti kuoli kymmenkunta vuotta sitten, Kerttu otti asian hyvin raskaasti.

Sisko haudattiin lähelle Kertun kotia, jotta Kerttu pääsisi helposti haudalla käymään. Kerttu ei koskaan käynyt Siskon haudalla. Ei kertaakaan. Eikä hän oikein käynyt missään muuallakaa, vaan kieltäytyi kutsuista ja ehdotuksista milloin mihinkin pikku vaivaan vedoten. Hän luovutti, lipui henkisesti pois tästä maailmasta. Sangen pian huomasimme, että hänen kanssaan keskustelu alkoi kiertää koko ajan pienenevää kehää. Hän kysyi saman kysymyksen uudestaan ja uudestaan minuutin välein. Viiteen viime vuoteen hän ei tunnistanut enää kuin lähimmät sukulaisensa - Siskon pojat - eikä hän heidänkään vierailujaan enää oven sulkeuduttua muistanut, vaan valitti samalla ovenavauksella tulleelle kotisairaanhoitajalle, ettei hänen luonaan kukaan käy.

Kertun läheisimmät sukulaiset ovat siis Siskon kaksi poikaa perheineen. Hänen kuoltuaan heistä nuorempi ryhtyi järjestämään hautajaisia. Hautajaispäiväksi valikoitui tämä päivä, perjantai.

Siskon vanhempi poika on itsekin sairastellut eikä pystynyt tulemaan hautajaisiin. Näin ollen myöskään hänen vaimonsa ei päässyt paikalle. Heidän vanhempi poikansa sentään sai hautajaiset sopimaan aikatauluunsa, mutta nuorempi poika ei päässyt irrottautumaan töistään (niin kaukaisen sukulaisen hautajaisiin ei noin vain anneta vapaata). Myöskään nuoremman siskonpojan lapset eivät päässeet osallistumaan. Sitten vanhemman siskonpojan vanhempi poika saikin yllättäen tietää voittaneensa arvonnassa Amerikan-matkan (kyllä, tämä on edelleen tositarina!!!), joka osui hautajaisten ajalle, eikä niin uskomatonta tilaisuutta tietenkään voinut jättää käyttämättä.

Kertun hautajaisissa oli siis lopulta läsnä Nuorempi Siskonpoika puolisoineen sekä Vanhemman Siskonpojan vanhemman pojan vaimo - minä.

Siunaustilaisuus kesti vartin. Sitä varten minä istuin pari tuntia suuntaansa junassa ja palloilin puolitoista tuntia hautajaistamineissani Triplan Mällissä (missattuani aikaisemman junan lähdön minuutilla ihan vain siksi, että siitä pahuksen pytingistä ei löytynyt lippuautomaattia sitten mistään). Silti minusta oli äärimmäisen tärkeää olla paikalla.

Kerttu oli sillä lailla harvinaislaatuinen ihminen, että en usko kenelläkään olevan yhtäkään pahaa ajatusta hänestä. Kaikki hänet tunteneet todennäköisesti luonnehtisivat häntä ensimmäiseksi sanalla herttainen. Kuinka monesta voi sanoa samaa?

Kertun elämä oli tärkeä. Kerttu ansaitsi arvokkaat hyvästit. Niin kuin ihan jokainen meistä.

Hyvää matkaa, Kerttu!

Mummi

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on se, kun klassisesti päätin kokeilla, jääkö se kieli tosiaan pakkasella kiinni rautaan. Mummi kiskoi naamani irti rapunkaiteesta ja tukki verenvuodon huulipunanhajuisella nenäliinallaan.

Huulipunaa mummilla oli käsilaukussa aina - ja huulissa. Sillä hieno nainen ei poistunut kotoaan edes roskalaatikolle ilman huulipunaa. Ja mummi jos kuka oli Hieno Nainen. Hän pöyristyi suuresti, kun minä nuorena aikuisena olin kerran kesällä lähdössä kapakkiin mustassa mekossa. Hieno Nainen ei pukeudu kesällä mustaan! Eikä ikinä farkkuihin. Farkut ovat työmiesten työvaatteita. Kuinka pöyristyttävää, että nykyään ollaan farkut jalassa jopa TV:ssä! Muunlaisia housuja Hieno Nainen voi kyllä käyttää - paitsi ei hän, koska hänen puolitoistametrinen olemuksensa näytti housuissa ihan pyykkipojalta. "Mutta minkäs mää sille voin, että valtio on päättäny rakentaa maantiensä niin lähelle mun takapuolta!"

Mummilla oli iso rooli minun kasvatuksessani. Syntymäni aikoihin hän oli juuri jäänyt eläkkeelle tarjoilijan työstään, ja koska asutimme samaa rintamamiestaloa joka tapauksessa, oli minun päivähoitojärjestelyni siinä: vanhempieni lähtiessä töihin minä kömmin alakertaan mummin hoteisiin. Mummi otti minut mukaansa bingoon ja osti Elannon kahvilasta voipullan. Antoi kastella pihan kukkia ja leikkiä huiveillaan, napeillaan ja hajuvesipulloillaan. Ja opetti lukemattomia elämän totuuksia. Kuten "paistamaton liha pois pöydältä", "tala inte mat i munnen" ja "kyllä se kommer, jahka se hinner, vaikka se hinner sakta". Ruokaa eteeni tyrkätessään hän sanoi bitte tai please - ja tarvittaessa, että "jos mulle laulat niin piisaa jo". Pitkään luulin, että mummi oli hienon ravintolan tarjoilijana oppinut suureksikin kosmopoliitiksi ja kielineroksi, mutta ennen pitkää minulle paljastui, ettei hän tosiasiassa osannut mitään muuta kieltä kuin suomea; ruotsinkielisellä Pohjanmaalla vietettyjen lapsuusvuosien jäljiltä hänen mieleensä oli vain iskostunut tiettyjä sekakielisiä fraaseja. Näitä fraaseja hän muuten toisteli vielä viimeisinä vuosinaankin, vaikka ei muuten enää kovinkaan järkevää puhetta pystynyt tuottamaan, niin että hoitajatkin kyselivät, oliko hän sittenkin ruotsinkielinen. Eli enpä ollut ainoa, joka meni vipuun.

Sen mummi onnistui iskostamaan todella syvälle selkäytimeeni, että aina pitää ajatella muita ennen kuin itseään. Aikuisiällä minua on useaan otteeseen kannustettu pyristelemään eroon tuosta elämänasenteesta, mutta en tunnu siinä onnistuvan. Mummi itse sen sijaan, näin jälkeenpäin ajateltuna, onnistui tuossa asiassa huomattavasti paremmin. Hänen legendaarisiin lausahduksiinsa lukeutuu myös "Kyllä mää varmasti anteeks pyytäsin, jos joskus väärässä olisin!"

Eikähän se meidän suhteemme suinkaan silkkaa silkinsiloista yhteiseloa ollut. Kun toisella on vahva taipumus olla aina oikeassa ja toisella yhtä lailla vahva tarve muodostaa joka asiasta oma mielipiteensä kuvia kumartelematta, niin kyllähän siinä kipinöitä lensi. Eräänkin kerran käytiin hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja esimerkiksi perhearvoista, politiikasta ja uskonnosta. Useamman vuosikymmenen ajan jaksoin hakata päätäni siihen samaan seinään, ennen kuin ymmärsin antaa hänen tulla autuaaksi omassa uskossaan ja olla kaikessa rauhassa sitä mieltä, että esimerkiksi dinosauruksia ei koskaan ole ollut olemassa ja ainoa todellinen rakkauden muoto on äidin ja lapsen välinen suhde; miehen ja naisen välinen rakkaus on pelkkää viihdemaailman humpuukia ja hölynpölyä.

Mutta kaikkien niiden kipinöiden takana oli kuitenkin valtavan luja side ja pohjattoman vahva kiintymys. Lukemattomat illat istuimme keittiön pöydän ääressä pasianssia pelaten (minä niellen tyrmistykseni siitä, mitä järkeä toisen on huijata itse itseään saadakseen pasianssin menemään läpi) ja kaiken maailman asioista jutellen - enimmäkseen kuitenkin ihan sopuisasti. Tuo puolitoistametrinen olento oli minulle aivan mielettömän tärkeä. Vaikka vuosien mittaan kyseenalaistinkin hänen aatoksiaan ja asenteitaan lähes loputtomiin, siitä minulla ei koskaan ollut epäilystäkään, ettenkö minä ollut hänelle hyvin rakas. Ja hän minulle.

Vaan kyllä se kommer jahka se hinner, vaikka se hinner sakta. Ja nyt se sitten tuli hänenkin kohdalleen, lähdön hetki. Itsepäisin tuntemani tyyppi antoi periksi. Pikku hiljaa hän lipui kauemmas ja kauemmas, kunnes lopulta voimat loppuivat ja silmät ummistuivat viimeisen kerran. Mummi nukkui pois hyvin rauhallisesti, joutumatta mitenkään erityisesti sairastelemaan tai taistelemaan. Viimeiseen asti hän pystyi vielä joten kuten itse syömään ja hoitamaan WC-asiansa, missään vaiheessa hän ei jäänyt täysin toisten huollettavaksi. Siitä olen erityisen onnellinen: että hän sai mennä pois arvokkaasti, aivan kuten hän aina halusi elääkin. Kuin Hieno Nainen.

Tänä kesänä minä pukeudun ainakin yhtenä päivänä mustaan. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on poissa. Rauhallista ikiunta, rakas Mummi!

Onna in memoriam

Oli toukokuinen päivä vuonna 2000, kun tapasimme ensi kerran Tampereen rautatieasemalla. Olimme sopineet kasvattajan kanssa, että jos yhteiselo ei lähdekään sujumaan, voimme viikon kuluttua tavata samassa paikassa ja antaa koiran takaisin syntymäkotiinsa. Mutta heti kun näin sen kauhusta tutisevan pienen pötkylän ympärillä vilisevien ihmisten jaloissa, nostin sen syliini ja painoin poskeni sen silkkistä turkkia vasten, tiesin, että me emme eroaisi ikinä. Elinikäinen side oli syntynyt. Jälkeenpäin tajusin nolona, että en ollut edes esittäytynyt ja kätellyt koiran tuojaa, tyrkkäsin vain sovitun myyntihinnan - 300 markkaa - hänen käteensä ja keskityin täysin siihen lumoavaan pieneen olentoon, maailman rakkaimpaan ystävääni.

Kukaan ei tiennyt, minkä näköinen tai kokoinen koirasta tulisi. Sen emo oli näyttelyvalio mäyräkoira ja isä joku vaeltava sankari, joka ei vaivautunut jättämään yhteystietojaan; vahvimmat epäilyt kohdistuivat noutajarodun edustajaan. Mäyräkoiraa suuremmaksi Onna sittemmin kasvoikin, mutta vartalon malli viittasi kuitenkin selvästi maastomakkaraan. Punertavan kullanruskea turkki säilyi aikuisenakin erittäin pehmeänä ja helppohoitoisena. Eräs satunnainen vastaantulija kutsui koiraa osuvasti Silkkikorvaksi. Makuasiat ovat makuasioita, mutta minun silmissäni se oli mitä kaunein olento. Ainutlaatuinen ainakin!

Mantelisilmät, silkkikorvat, lakunenä

Se ainutlaatuinen side välillämme oli alusta asti poikkeuksellisen vahva. Liian vahva itse asiassa: koira kärsi vakavasta eroahdistuksesta. Yksin jäädessään se huusi ja parkui. Naapurit valittivat metelistä. Kokeilimme kaikkia mahdollisia konsteja, jopa koirapsykologin apua, mutta mikään ei kunnolla tepsinyt. Koira ulvoi tyhjässä asunnossa kuin palosireeni, ja naapurisopu oli koetuksella joka ainoassa asuinpaikassamme. Tämä oli lopulta yksi suuri vaikutin siihen, että hakeuduimme omakotitaloon asumaan.

Äänenkäytön lisäksi koiralla oli toinenkin sangen tehokas konsti ilmaista närkästystään: sisälle pissaaminen. Alun perinkin sen sisäsiistiksi oppiminen oli työn ja tuskan takana, runsasta liotushoitoa saivat lattioiden lisäksi myös huonekalut, koiran ikiomana pesänä toiminut nojatuolinreuhka aivan erityisesti (kuka muka sanoi, etteivät koirat likaisi omaa pesäänsä?). Ja vaikka se sisäsiisteys lopulta saatiinkin koiran päähän iskostettua, ehti se sangen fiksuna olentona iskostaa mieleensä myös sen, että jos isäntäväkeä haluaa erityisesti ärsyttää - esimerkiksi kostoksi yksin jättämisestä - niin sisälle pissaaminen on siihen tarkoitukseen oikein näppärä tapa. Erityisesti isäntäväen sänkyyn lorottaminen.

Valpas ja terhakka

Ruokahalu oli Onnalla vähintäänkin erinomainen. Perus-Sertin lisäksi koiran kitusiin vilahti esimerkiksi purkillinen turkinpippureita (voin kertoa, että on aika häkellyttävää havaita koiran hengityksen tuoksahtavan vahvasti salmiakilta!), pizzan päältä sivuun noukitut ylimääräiset jalopenot - ja emännän kolmen kuukauden e-pillerit! Oli suhteellisen noloa soittaa eläinlääkärille ja selostaa viimeksimainittua tapaturmaa, mutta onneksi koira oli tapahtuman aikaan niin nuori vielä, ettei ylimääräisestä hormoniannoksesta koitunut sille mitään haittaa; suurimpana vaarana eläinlääkäri varoitteli siitä, että isäntäväelle saattaa pillereiden puutteessa käydä sellainen yhdenlainen vahinko.

Kun perheeseemme sittemmin - ihan suunnitellusti - tuli uusi pieni ihminen, koira hyväksyi hänet muitta mutkitta lauman jäseneksi. Osoitukseksi tästä se toimi esi-isiensä viettien ohjaamana eli yhtymällä äänimerkkiin: aina vauvan itkiessä koira nosti kuononsa kohti taivasta ja ulvoi kovaan ääneen. Vastaavasti se myös siivosi vauvan puklut lattialta yleensä paljon nopeammin kuin emäntä ehti rättiä hakea.

Koira ja minivauva

Jos kohta koirasta olikin oma riesansa - emmekä koskaan muuta kuvitelleetkaan - niin moninkertaisesti enemmän se kuitenkin tuotti iloa ja onnea. Se lempeiden mantelisilmien onnellinen  katse ja heiluva häntä joka ainoa aamu kertomassa, että joku on vilpittömästi aivan riemuissaan silkasta olemassaolostasi ja taas yhdestä yhteisestä päivästä. Se puhdas, väkisinkin tarttuva elämänilo, joka loistaa ensilumessa kirmaavasta tai puuterikinoksissa saukon lailla pomppivasta makkarakoirasta. Missä tahansa kävimmekin, kotiin palatessa saimme aina tuntea olevamme yhtä sydämellisesti tervetulleita ja kaivattuja.

Otetaan rennosti

Auliisti tunnustan, että Onna hemmoteltiin aivan piloille. Sille lässytettiin ja sitä kutsuttiin häneksi. Se sai runsain mitoin makupaloja, myös ruokapöydästä, jopa lusikalla. Se sai vapaasti vallata haluamansa sohvan TV:n katselupaikakseen. Iltaisin se sai nukahtaa isäntänsä kainaloon, saman peiton alle, päät samalla tyynyllä. Aina sen elämä ei varmastikaan ollut kovin autenttisen koiramaista, mutta kaikkemme kuitenkin teimme, että se olisi ollut mahdollisimman onnellista. Ja uskon, että se sitä olikin. Ainakin Onna oli koko ikänsä sangen terve ja mitä lempeäluontoisin lemmikki.

Viimeisiä päiviä

Mutta aika se kulkee armotta kulkuaan. Jossain matkan varrella meistä nuorista koiranostajista tuli keski-ikäisiä, vauvastakin reipas koululainen - ja koirasta ystäväni sanoin "karismaattinen ja viisas", vanhus. Kasvoilla kullanruskea väri vaihtui salakavalasti harmaaseen. Huomasimme, ettei koira pääse enää omin voimin hyppäämään sängylle. Eikä auton kyytiin. Sitten ei enää sohvallekaan. Kodin muutama porrasaskelmakin alkoi tuottaa vaikeuksia. Voimat ehtyivät vähä vähältä, vääjäämättä.

Auttamatta, armotta, sen aika tuli täyteen. Koitti aika kiittää kaikesta. Jokaisesta hännäheilautuksesta, vaaleanpunaisen kielen lipaisusta, pehmeän turkin kosketuksesta. Kaikesta hiljaisesta ymmärryksestä ja lohdutuksesta, jota surun hetkinä saimme. Kaikista makeista nauruista. Mukavista kävelylenkeistä, yhteisistä lounashetkistä. Rakkaudesta.

Aivan viimeisiä tunteja. Pentukin tuntui vaistoavan tilanteen.

Silitin sen silkkistä turkkia viimeisen kerran. "Nuku nyt, nuku rauhassa, mene vain. Minä olen tässä, isäntä on tässä. Me emme hylkää sinua. Sinä aina pelkäsit, että hylkäisimme. Me vakuutimme, ettemme koskaan hylkää sinua, emme ikinä voisi hylätä jotain noin ihanaa. Katso nyt, me emme hylänneet sinua. Me olemme tässä. Mene rauhassa, nuku vain."

Se eli pitkän ja ihanan elämän.

Sen tassunjälki sydämessä on täynnä rakkautta eikä se haalistu ikinä.

Hmmm

Jokainen varmasti jollain tasolla pelkää menettävänsä läheisensä, se on luonnollinen merkki suuresta rakkaudesta. Mutta siinä vaiheessa, kun tämä pelko muuttuu omassa mielessä "varmaksi tiedoksi", on syytä tehdä asialle jotain.

Minulle on käynyt näin, ja siksi halusin hakeutua psykologin pakeille. Ensimmäinen keskusteluaika oli eilen (olen antanut kertoa itselleni olevani onnekas, kun kesä-heinäkuun vaihteessa aloin tuntea ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja jo syyskuun loppupuolelle sain ajan). En etukäteen odottanut käynniltä kovinkaan paljon - ymmärrän toki, etteivät psykologit ole taikureita tahi aleksanterisuuria, jotka yhdellä miekansivalluksella saisivat ihmismielen solmut kertaheitolla avatuksi, ja sitä paitsi pahoin pelkäsin psykologin olevan sellainen keskiverto-mirjapyykkö, joka lähinnä vain kallistelee päätään ja huokailee "nii-in, oi voi" sellaisella yliempaattisella kuule! sinua ymmärretään -äänensävyllä. Mutta käynti osoittautui kuitenkin yllättävän hedelmälliseksi!

Ensimmäinen suuri oivallus oli juuri tuo, mitä aluksi kirjoitin: viime aikoina suhteettomaksi kasvanut hypokondriani ja kuolemanpelkoni ovatkin tosiaan itse asiassa nimenomaan menettämisen pelkoa. "I'm not scared of dying, I just don't want to", laulaa Robbie Williams - minun tapauksessani värssy voisi jatkua jotenkin niin, että vaikken itse kuolemaa sinänsä pelkäisikään, minua ahdistaa pohjattomasti ajatus siitä, etten enää saisi jatkaa osana rakkaideni elämää.

Psykologi epäili vahvasti, että äidin kuolemalla olisi osuutta asiaan. Ja sittenhän se koko käynti menikin lähinnä äidistä jauhamiseksi. Eikä siinä mitään, ihan varmasti minun äidissäni ja äitisuhteessani olisi ammattilaiselle työnsarkaa vaikka kuinka, ja olenhan minä pahoitellut sitä, etten koskaan oikein saanut tilaisuutta keskittyä suremaan äidin poismenoa, kun ne kaikki hankalat käytännön järjestelyt vyöryivät ylitseni kuin kaatopaikkajyrä. Kaikenlaisia äitiin liittyviä asioita olen kuitenkin jo kertaalleen psykologin kanssa puinut ja koen olevani kohtalaisen sinut niiden kanssa - mutta mistä sitä ihmismielen kiemuroista lopultakaan tietää, mikä siellä muhiikaan valmiina hyökkäämään odottamattomana hetkenä esiin. Olisi se kyllä aika epäreilua, jos äidin muisto aina vain hankaloittaisi elämääni, sillä tiedän (ja tämän todellakin pomminvarmasti tiedän!) että kaikista maailman ihmisistä juuri minulle äiti ei ikinä halunnut mitään pahaa. Mutta, toisaalta, juuri siksi tietenkin juuri minä sen kaiken pahan kaikkein raskaimmin joudunkin kokemaan. Läheisimpiäänhän sitä aina eniten satuttaa vaikka vähiten haluaisi.

Itse kuitenkin epäilisin, että äidin menetystä suurempi tekijä omituisessa olotilassani on ylikorostunut kontrolloinnin tarve, josta olen joskus täälläkin kirjoittanut. Minulla tosiaan on vahva halu pitää elämäni ohjakset todella napakasti omissa käsissäni, ja hyvinkin tiukkojen rutiinien avulla koen helpottavani arjen jäsentelyä ja säästäväni energiaa varsinaiselle toiminnalle, suorittamiselle (niin, siinäpä vielä yksi avainsana vinksahtaneeseen mielenlaatuuni, siitä ehkä lisää joskus toiste). Minulla on myös erittäin paljon tahdonvoimaa, jonka avulla pystyn elämäni kuosissaan pitämäänkin - tämähän näkyy jo siinä, että olen lukemattomia kertoja onnistunut lopettamaan tupakoinnin suhteellisen vaivattomasti (jaa että miksikö se sitten on pitänyt lopettaa useita kertoja..? eipäs nyt saivarrella...). Terveyttäni en kuitenkaan voi kontrolloida enkä hallita, ja siksi siihen liittyvät poikkeamat pelottavat minua aivan valtavasti ja aiheuttavat kohtuutonta ylireagointia. Esitin tämän teorian myös psykolle, joka tuntui suhtautuvan siihenkin sangen myötämielisesti; oletan, että seuraavilla käynneillä paneudutaan nimenomaan tähän aihealueeseen.

Illalla kertoilin miähelle käynnistäni suunnilleen samoin kuin tässä nyt, ja hän totesi eittämättömän osuvasti: "Joo ja nyt sä siis haluat kontrolloida sitä psykoakin: päättää itse oman diagnoosisi..." Jepujee. Mot. Titityy...

Suruista ja iloista

Miähen mummo (isän puolelta) kuoli viime viikolla. Sinänsä asiaan ei liittynyt suurta dramatiikkaa, hän oli toki jo hyvin iäkäs ja vakavasti sairas, mutta onhan kuolema aina iso, syvältä koskettava asia. Kun suru-uutinen kerrottiin meille, minun ensimmäinen ajatukseni oli "Kenelle lähetän kukkia?" - muistinhan, kuinka määrättömän paljon kukkalähetykset ja muut muistamiset minua itseäni lämmittivät ja lohduttivat oman äitini kuoltua. Joltisenkin pähkäilyn jälkeen päädyin siihen lopputulokseen, etten lähettänyt kukkia kellekään, mutta mummon siskolle (jolla oli sisareensa aivan käsittämättömän läheinen suhde ja tiivis side) lähetin pojan tekemän piirroksen ja kirjoittamani runon. Tämä isotäti onkin ollut kuulemma aivan pois tolaltaan, joten toivottavasti meidän vaatimaton muistamisemme edes hieman ilahduttaa häntä.

Kovasti pohdiskelin sitäkin, kuinka minun pitäisi appiukkoon suhtautua, kun tulimme tänne anoppilaan viikonlopuksi - kuuluisiko minun ilmaista osanottoni, sanoa jotain tosi viisasta ja lohduttavaa, halata ehkä..? Toisaalta tuumin, että appiukko tyypillisenä suomalaisena miehenä todennäköisesti ottaisi tilanteen hyvin asiallisesti ja saattaisi suorastaan häkeltyä ylimääräisistä tunteenosoituksista.

Ja oikeassa olin. Appiukko oli (on edelleen) virtaa täys kuin höllä röijy. Hän höyrysi hautajaisvalmisteluja, taivasteli arkkujen hintoja (niin, tiedän, ne maksavat tolkuttomasti, minullahan on tästä asiasta melko tuoretta omakohtaista kokemusta), selvitteli ja selitteli perintöjuridiikan kiemuroita, pohti hautajaisten ruokalistavalintoja - ja ennen kaikkea suunnitteli uusia vintin portaita, jotka pitää kuulemma rakentaa nyt heti, että saadaan isokokoiset perintöhuonekalut sisään. Ja se vasta ostettu uusi painepesurikin piti tietysti saada käyttökuntoon hetioitisvälittömästi, kymmenen aikaan illalla, koska auton pesuhan ei voi odottaa...

Mieleni teki tarttua miestä harteista, ravistaa vähän, katsoa tiukasti silmiin ja karjaista, että pysähdy nyt, sure hyvä ihminen, itke vaikka! Mutta sitten ajattelin, että juuri sitähän appiukko varmaan tekeekin: suree, omalla tavallaan. Ei tämä tauoton touhuaminen ole surun pakoilua tai peittelyä, se on surun työstämistä. Hänen tavallaan.

Me ihmiset olemme niin kovin erilaisia.

Minä olisin äidin kuoltua halunnut pysäyttää kaikki mahdolliset prosessit pariksi päiväksi ja ihan vain surra, parkua ja volista itselleni selväksi sen tosiasian, että minun äitini, minun ainoa äitini, on nyt lopullisesti poissa. Tuntui valtavan pahalta ja ahdistavalta, kun en saanut siihen tilaisuutta vaan jouduin heti sukeltamaan kaiken maailman käytännön asioihin, joita tuntui riittävän ihan loputtomiin. Surulle ei jäänyt aikaa eikä tilaa, mitä nyt muutaman nenäliinallisen ehdin touhujen lomassa tihrustaa. Siinä vaiheessa, kun käytännön järjestelyt alkoivat helpottaa, oli sen akuuteimman surun aikakin mennyt oikeastaan ohi, en minä sitten enää oikein osannut sitä käydä käsittelemään. Saa nähdä, palaako tämä asia vielä joskus minua vainoamaan - toistaiseksi ainakin tuntuu siltä, että no menihän se näköjään noinkin.

Niin, kukin suree tavallaan. Ja kukin myös iloitsee eri lailla, eri asioista. Muistan jostain lukeneeni, että miesten ja naisten ystävyyssuhteet ovat siinä mielessä erilaisia, että naiset tykkäävät ihan vain olla yhdessä, kun taas miehet bondaavat tekemällä asioita kimpassa. Ainakin minun ja miähen kaverisuhteet vahvistavat tämän väitteen.

Tämän viikonlopun ohjelmassa on ystävien kanssa vietettävää laatuaikaa meille molemmille. Minä kävin perjantaina lähikaupungissa tapaamassa ystävättäriäni - shoppailun merkeissä, mitenkäs muuten. Sainkin oikein mukavasti taas tuhoa aikaiseksi: mukaan tarttui ensin kivat paksut sukkahousut (jotta hamekausi voisi jatkua), sitten niiden väristä sainkin kuningasajatuksen ja ostaa pamautin talvitakin (mutta hei, sen edeltäjä on ostettu viime vuosituhatluvulla; kai sitä ihmisen nyt kerran vuosisadassa kelpaa takki ostaa...), sitten löytyi vielä ihana laukkukin samaa sävyä. Sarjasta puuttuvat vielä kengät, mutta täytyihän sitä jotain jättää ensi kerrallekin... Ystävättärenikin iloitsivat nähdessään minut taas suunnilleen omana itsenäni täydessä shoppailuvauhdissa.

Miäs taas nauttii kavereidensa seurasta tänään perinteisen, jokakesäisen seitsenottelun ja sitä seuraavan saunaillan merkeissä. He siis tosiaan suorittavat ihan oikeat naisten yleisurheilun seitsenottelun lajit - ja sen päälle sitten tietysti asiaankuuluvasti saunovat ja kaljoittelevat ja epäilemättä puhuvat kalastuksesta ja jalkapallosta pitkälle aamuyöhön. Henkilökohtaisesti keksisin kyllä aika helposti aika pitkänkin listan miellyttävämmistä ajanvietemuodoista, mutta pojat ovat päivästä aivan tohkeissaan - suotakoon se heille.

Kukin tavallaan. Ja kellä meistä muka olisi lihaksia ruveta väittämään, että jonkun tapa on oikeampi tai väärempi kuin toisen - eiköhän sen oikean ja väärän, enemmän ja vähemmän sopivan, näissä asioissa määrittele ihan jokainen itse itsensä osalta. Ja hyvä niin.

Vyön alle

Hypokondria on siitä turvallinen tila, että aina voi kuitenkin rauhoitella itseään sillä takaportilla, että kuvitteluahan se kaikki on, korvien välissä vain. Vaan eipä muuten tunnu yhtään makealta päästä sanomaan että mitäs minä sanoin, kun luulo osoittautuukin tiedon väärtiksi.

Kyllähän se silti tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, mitään sellaista en kuitenkaan ollut osannut odottaa. Maailma sumeni, sydän pysähtyi hetkeksi ja hyppäsi sitten kurkkuun hakkaamaan, ilmapallo rinta-alassa alkoi taas täyttyä. Tärisin ja vapisin kauttaaltani.

Kun alkushokin laannuttua uskaltauduin ja kykenin tarkastelemaan asiaa hieman lähemmin, rauhoituin sentään hieman. Sydän palasi omalle paikalleen pompottamaan ja pystyin taas hengittämään, nukkumaankin. Ei tämä ihan niin vakavaa olekaan. Käsittääkseni jopa worst case scenario on minun tapauksessani ihan hyväksyttävä. Kai. Luulisin. Uskoisin. Haluan uskoa.

Mutta silti minä pelkään. Pelkään enemmän kuin koskaan. On tämä totisin paikka, joka minua henkilökohtaisesti on koskaan kohdannut.

Juuri nyt minä tarvitsisin miestäni rinnalleni, ihan vain olemaan siinä, pitämään sylissä, silittämään ja vakuuttamaan, että kaikki on hyvin ja hän kyllä rakastaa minua vaikka mikä olisi. Mutta miähellä on valtavasti työkiireitä, virkistysrientoja, työmatkoja, harrastusrientoja, harrastusmatkoja, tiesmitä. Nyt ei oikein ehdi millään. En minä voi häntä siitä syyttää, työkiireille ei oikein mitään voi, eikähän miäs muita menojaan suunnitellessaan ole voinut tietää, että jotain tällaista tulisi.

Minä en vain haluaisi käydä tätä läpi yksin.

Minä en vain haluaisi käydä tätä läpi.

Vaan läpihän tämä on käytävä. Kyllä kaikki ihan parhain päin järjestyy. Kyllä minä haluan uskoa ja uskon niin.

(vähän erilaista surutyötä tällä kertaa, mutta surua kuitenkin)

Tilinpäätös

Vaikka siihen tosiaan taitaa mennä vielä hyvinkin kauan, ennen kuin äidin asiat on kokonaan ja lopullisesti selvitetty, prosessin tässä vaiheessa pystyin kuitenkin jo tekemään eräänlaisen "välitilinpäätöksen": lähetin muutamille asianosaisille kiitos- ja/tai tiedonantokirjeet. Mitenkään välttämätöntähän kirjeiden lähettäminen ei toki ollut; olihan kuolinilmoituksessa se standardimuotoinen kiitos muistamisesta kaikille tasapuolisesti, ja viralliset ilmoitusasiat toki ilmoittelee pesänselvittäjä sitä mukaan kuin tarvetta on. Minulle itselleni oli kuitenkin henkisesti tärkeää kirjoittaa ne kirjeet, ihan vanhanaikaiset kirjeet kuorineen ja postimerkkeineen, koska laitoin mukaan myös joitain kuvia hautajaisista. Yksi kirje lähti äidin irtaimiston ostajalle, ja äidin veli ja täti saivat omansa.

Kovimman mielenliikutuksen aiheutti kuitenkin kirje sellaiselle ihmiselle, jolla ei itse asiassa enää tässä vaiheessa ole koko asian kanssa mitään tekemistä. Mutta juuri tätä ihmistä, enemmän kuin ketään, tunsin tarvetta vielä muistaa ja kiittää. Yliampuvan ylisentimentaalisuuden riskin tiedostaen, kyynelet poskilla valuen, kirjoitin: Haluan vielä kerran kiittää sinua kaikesta antamastasi avusta ja tuesta – en tiedä, miten olisinkaan ilman sinun apuasi selvinnyt elämäni toistaiseksi raskaimmasta koettelemuksesta! Ja ennen kaikkea haluan kiittää sinua siitä, että olit äidin ystävä. Äidin elämä ei ollut helppoa, mutta ilman sinun kaltaisiasi ihmisiä se olisi varmasti ollut vielä paljon vaikeampaa. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että sinulla on äidistä ihan hyviä muistoja vaalittavanasi, ja se on tärkeää.

En sittenkään viitsi pitkästyttää teitä mahdollisia lukijoita tämän ihmisen tarinalla, vaikka niin upean, pyyteettömän avuliaan, hyväsydämisen ihmisen tarina sinänsä ansaitsisikin tulla kerrotuksi. Hän palautti kyllä minuun ison siivun uskoa ihmisten hyvyyteen! Olenkin miettinyt, että jotain hyvää sentään seurasi äidin kuolemasta: minä sain tutustua tähän hienoon, kultasydämiseen ihmiseen. Hänen kaltaisiaan pitäisi olla maailmassa niin paljon enemmän, hänen kaltaisensa ainakin minä haluaisin olla!

Vaan kukin tyylillään. Minä nyt olen tällainen kuin olen. Nyt taas vaihteeksi vähän paremmissa väleissä itseni ja universumin kanssa. Kohta on viikonloppu ja olutfestarit. Ihan kivaa. Joo. Kyllä tää tästä taas.

Maallista

Minähän lupasin korkata ison samppanjapullon sitten, kun äidin asiat on lopullisesti selvitetty. Tällä hetkellä näyttää siltä, että sitä suurta päivää saa odottaa vielä hyvän aikaa - ja tällä menolla täytyy kyllä kohta vaihtaa se samppanjakin siideriin, siihen alkoholittomaan maitokauppaversioon.

Kuolinpesän selvitystyö kestää siis vielä määrittelemättömän pitkän ajan (pesänselvittäjän puheissa vilahtelee sana "vuosihaaste" - tarkoittaneeko se sitten tosiaan sitä, että voi mennä vielä kokonainen vuosikin!?!), mutta nyt on kuulemma edetty sellaiseen vaiheeseen, että tämä pesänselvittäjä muisti minua jo laskulla. Kiitosta vaan. Olin toki etukäteen selvillä siitä, että iso lasku on odotettavissa, ja itse asiassa lasku oli lopulta jopa pienempi kuin pahimmissa painajaisissani ehdin visioida, mutta kiitettävästi kirpaisee silti.

Tähän mennessä olen maksanut hautajaisista, perunkirjoituksesta ja pesänselvityksestä yhteensä suunnilleen 5 200 euroa. Ja ilmeisesti pesästä ei irtoa ropoakaan tuosta summasta takaisin. Mikäs siinä, antaa tulla vaan, eihän minulla parempaakaan käyttöä rahoilleni ole, just tän takiahan minä kaikki viikonloput ja loma-ajat raadan...

Onneksi minä sentään olen yltiövarovaisena ihmisenä vuosikausia keräillyt kaiken maailman säästöjä ja puskurirahastoja, joten en tästä takaiskusta nyt ihan konkkaan mene jos kohta joudun kyllä shoppailuharrastustani hieman hillitsemään. Silti puskee väkisinkin pintaan kysymys, miksi ihmeessä minun pitää ne säästöni johonkin tällaiseen käyttää!?! Eikö tämä kuuluisa suomalainen hyvinvointijärjestelmä tarjoa minkäänlaisia suojaverkkoja tällaisia tapauksia varten? Tuskin tämä nyt sentään niin ainutlaatuinen tapaus on, varmasti on muitakin varattomina ja korviaan myöten velkaantuneina kuolleita - minusta kyllä olisi kohtuullista, jos joku muu taho kuin sotkuihin täysin syytön perillinen voisi ne selvittää!

Laskun lisäksi pesänselvittäjä lähetti tiedokseni joitain asiakirjoja, esimerkiksi luettelon äidin irtaimistosta. Jotenkin tuli surku ja haikeus sitä lukiessa: tuossa se nyt sitten on kaikki, mitä yhdestä ihmiselämästä on jäljelle jäänyt. Lyhyehkö lista, enimmäkseen silkkaa roinaa. Silkkaa roinaa ja rutosti velkaa, siinäpä äitiraukan elämän loppusaldo. Tai no, ei tietenkään pelkästään siinä. Olenhan minä. Tässä. Elossa. Ja kyllä, kaikesta huolimatta suren ja ikävöin.

Se taitaa olla ainakin minun minimitavoitteeni elämässä: jos minusta ei mitään muuta jäljelle jäisikään kun joskus kuolen, jäisipä edes yksi joka muistaa!

Elämän hinta

Sain eilen puhelun, joka jäi jäytämään mieltäni pitkäksi aikaa. Äidin sotkuja. Tunnen soittajaa kohtaan valtavaa myötätuntoa, mutta silti myös jossain määrin ärsyynnyin siitä, että hän katsoi asiakseen koko sen sontalastin lapioida juuri minun niskaani (taas kerran). Toki ymmärrän, että tilanne on hänelle ahdistava ja hän haluaa ahdistustaan purkaa jollekulle edes jollain lailla asianosaiselle. Mutta silti jäi mietityttämään, mikä oli hänen puhelunsa perimmäinen tarkoitus - saada minutkin pahoittamaan mieleni ja tuntemaan syyllisyyttä? No siinä hän kyllä onnistui. Mitä hän siitä kostui, sitä en sitten kyllä tiedäkään.

Se äidin kuolinilmoitukseen laittamani värssy ei syntynyt eikä valikoitunut ihan tyhjästä. Kuolema on elämästä maksettava hinta - se on. Vääjäämättä lankeava, kallis hinta. Eikä aina riitäkään.

Minä olen saanut äidiltäni lahjoista suurimman, elämän (seikka, josta tämä soittajakin muisti muistuttaa). Kuinka paljon minä siitä hyvästä olen nyt sitten velkaa? Mikä on minun elämäni hinta? Senkö yhden takaajan maksettavaksi koituvan kymppitonnin lainan verran, olenko sitten sujut universumin kanssa, jos otan sen kontolleni? Vaiko vielä sen toisen takaajan muutamankymmenen tuhannen lainan? Vai pannaako samaan laskuun saman tien koko hela hoito, muutama sata tuhatta? Senkö arvoinen elämäni on? Kelle minä siitä olen velkaa - äidillekö, eihän häntä enää ole! Mutta onko elämä sitten niin arvokas lahja, että siitä syntyvä kiitollisuudenvelka jatkuu vielä yli kuolemankin vastuuna sivullisista, tuntemattomista ihmisistä?

Niin paljon kuin tosiaan tunnenkin myötätuntoa noita takaajia kohtaan, minun on silti pakko todeta, että minä olen tilanteeseen täysin syytön. Anssi Kelan sanoja mukaellen: saatan olla äidin tytär, mutten silti ole hän. Olen kyllä ilmaissut pesänselvittäjälle haluavani ehdottomasti, että takaajien suojaamiseksi tehdään kaikki mahdollinen ensin, minun saatavani pesästä (hautaus- ja perunkirjoituskulut) ovat siihen nähden toissijaisia. Mutta kuten tämä juristikin 30-vuotisen kokemuksensa syvällä rintaäänellä totesi, takaajia ei valitettavasti oikein suojaa mikään. Pankit ovat jääkylmiä ja kivikovia ja ottavat kyllä omansa - nimi takauspaperissa on yhtä kuin maksusitoumus. (Seikka, jonka kyllä pitäisi jokaiselle normaalijärjellä varustetulle aikuiselle ollakin itsestäänselvä!)

Minulla ei ole monikymmenvuotista ammatillista kokemusta näistä asioista (eikä mistään asioista, sen puoleen) eikä muutenkaan kovin tukevia lihaksia ruveta kellekään elämänohjeita jakelemaan, mutta tämä minun on nyt pakko sanoa:

Voi hyvät rakkaat ihmiset! Lainantakaus ei ole pelkkä muodollisuus! Jos takaatte lainan, ajatelkaa se niin, että todella annatte sen summan toiselle - ja miettikääpä vielä kerran, onko teillä siihen varaa. Antakaa tai taatkaa vain sellaisia summia, jotka olette valmiit menettämään lopullisesti. Ja vain sellaisille ihmisille, joiden ystävyyden olette valmiit menettämään lopullisesti. Tai sitten sellaisille, jotka ovat niin läheisiä, ettei mikään rahasotku teidän välejänne riko (vihje: sellaisia ei olekaan).

Kaikella on hintansa...

Oletusasetusten palautus

Kun sain tiedon äidin kuolemasta, panin saman tien koko oman elämäni pauselle. Kietaisin useimmat elämän jatkumisen kannalta ei-välttämättömät aktiviteetit jonkinlaiseksi nyssäkäksi ja survaisin hyllylle odottamaan sitä kuuluisaa suurta päivää, kun viimeisetkin äitiin liittyvät akuutit asiat ovat pois käsistäni. Tämä oli vaistomainen, lähes tiedostamaton päätös, mutta epäilemättä oikea. Aluksi järkytys, suru ja hämmennys iskivät ilmat pihalle ja pyyhkäisivät jalat alta, sitten käytännön asiat vyöryivät niskaan koko raadollisen raskaassa mittakaavassaan. Kaiken tämän keskellä pyöritin koppakuoriaisena pakollisia arjen rutiineja, mutta yhtään sen kummempaan moniajoon ei prosessorikapasiteettini kyllä olisi riittänytkään.

Niin, päätös luopua harrastuksista ja useimmista sosiaalisista toiminnoista oli luonnollinen, tarpeellinen ja oikea. Mutta jossain vaiheessa poikkeustila pääsi muuttumaan vakiotilaksi. Toki en ensi alkuun osannut kuvitella, kuinka kauan kaikkien näiden asioiden selvittämisessä menisikään, mutta kun kerran olin päättänyt palata omiin kuvioihini vasta sitten, kun ne on selvitetty, en sen kummemmin asiaa miettinytkään. Minähän olen luontaisesti sellainen hyvin pitkälle sohvaperunatyyppinen ratkaisu, ja suruaika osoittautui sangen käteväksi tekosyyksi olla edes harkitsematta minkäänlaista aktivoitumista. Tai siis toki, heti sitten kun...

Äidin perunkirjoitus on nyt sitten tasan viikon päästä, ja tuskin minun osuuteni prosessissa ihan vielä siihenkään loppuu, lienee ainakin irtaimiston myyntiä ja ties mitä muuta vielä ohjelmassa. Olen kuitenkin pikkuhiljaa alkanut heräillä siihen todellisuuteen, että kyllä se varsinainen suruaika on loppunut jo ajat sitten (ikävä toki jää sydämeen asumaan lopuksi ikääni, en minä sitä tietenkään kiellä!) eivätkä käytännön asiatkaan minun aikaani ja vaivaani enää juurikaan huutele. Ja mehän olemme jo kuuden viikon päästä lähdössä viikoksi makoilemaan palmun alle paratiisirannalle kauas etelään. Eli tästä pääsemme väistämättä siihen loppupäätelmään, että on jo korkea aika aloittaa ryhtiliike, normaalien perusasetusten palautus.

Eli suomeksi sanottuna mennä jumppaan. Minulle ainakin on kautta aikain se kaikkein vaativin liikuntasuorite aina ollut ahterin irrottaminen kotisohvasta - jahka jumppaan pääsen, nautin siitä kyllä, tiedän sen. Ja tiedän myös, miten hyvää se minulle tekee. Mutta silti se on aina yhtä suuren itsesuostuttelun takana.

Kesän ja alkusyksyn ajan kävin jumpassa kiitettävän ahkerasti pari kertaa viikossa, ja toki aika nopeastikin totuin jo lähtemäänkin salille hymyhuulin. Huomasin myös edistyväni mukavasti, jaksoin liikkeet aina vain paremmin, pystyin lisäämään painoja ihan reilustikin, ja näin myös tulokset ihan omin silmin peilikuvassani. Ja ennen kaikkea nautin siitä liikkumisesta.

Moiset ylevät ajatukset nenäni edessä porkkanana heiluen suuntasin siis tänään salille, tosin reality checkinä muistutin myös itseäni siitä, että näin pitkän tauon jälkeen uusi alku saattaisi tuntua hieman ankealta. Ja oikeassahan minä taas olinkin. Ennakoiden piilouduin luimuilemaan takariviin ja varustauduin huomattavasti kevyemmillä painoilla kuin syksyisissä treeneissä - ja kyllä, todistin oikein tehokkaasti, että kolmen kuukauden löysäily nollaa tasan tarkkaan kaikki aikaisemmin saavutetut edut. Ole hyvä ja palaa lähtöruutuun. Lihakseni karjuivat todella painokkaita vastalauseita niidenkin mitättömien painojen alla, joiden kanssa ähelsin, eikä liikunnan ilosta ollut tietoakaan. Treenin jälkeen ketarani olivat silkkaa ylikypsää myllyn parasta, hyvä kun pystyin sen verran auton polkimia painelemaan että kotiin pääsin. Enkä halua edes ajatella, miltä tuntuu huomenna ja ylihuomenna.

Vihaksi pistää. Pitikö sitä taas päästää itsensä ihan rapakuntoon! No mutta nyt on kuitenkin tärkeää pitää ne porkkana-ajatukset kirkkaina mielessä ja sinnikkäästi raahautua sinne jumppaan säännöllisesti. Jospa sentään se kerta, kun treeni kulkee kuin tanssi ja tuottaa sen ihanan raukean mutta kuitenkin kivuttoman jälkitilan, tulisi tällä kertaa vähän pikemmin...

Mutta sen tupakkilakon aloitan kuitenkin vasta heti sitten kun. Heti sitten kun olen sen juhlasamppanjani siemaissut. Heti sitten kun olen vapaa. Vapaa kaikesta muusta paitsi itse vaalittavaksi valitsemistani muistoista. Sitten kyllä.

Ilmapallo koppakuoriaisessa

Aina välillä tuntuu jo, että pahimmasta on päästy yli. Elämä tuntuu palailevan normaaleihin, mukaviin, arkisiin uomiinsa. Mutta sitten tulee taas hyökyaalto ja huomaan, että en minä mistään mihinkään ole päässyt.

Sunnuntai-iltana pakersimme miähen kanssa sen äidin yrityksen loppulaskutuksen. Eipä tuo sinänsä iso urakka ollut, alle tunnissa siitä yhteistuumin selvittiin - mutta se ahdistus, joka siitä seurasi, olikin sitten ihan eri kaliiberia.

Aivan kuin sisuksissani olisi iso ilmapallo, joka aina välillä tyhjenee itsekseen ja on silloin aivan huomaamaton, mutta heti kun jotain äidin asioihin liittyvää tulee esiin, se pallo täyttyy välittömästi ja täyttää koko rinta-alani niin etten voi hengittää. Tärisen sisäisesti aivan horkassa, mutta kun katson vaikka käsiäni, huomaan niiden olevan ulospäin täysin vakaat. Sydän nakuttaa kuin asfalttipora, nopeasti ja kovaa, tuntuu kuin vavahtelisin senkin voimasta. Mutta en minä vavahtele. Ulospäin.

Minä olen ilmeisesti sitkeämpi, vahvempi ja kovempi kuin itsekään ymmärrän. Vahvempi ja kovempi kuin haluan olla. Ulkopuolisen silmin saatan vaikuttaa hyvinkin urhealta ja reippaalta, tai sitten tunteettomalta ja kylmältä, kun pusken eteenpäin, hoidan kaikki mahdolliset tehtäväni ja velvollisuuteni. Teen töitä kuin heikkopäinen nyt kun niitä taas on tehtäväksi (eilenkin vierähti tässä koneella kaikkiaan 11 tuntia), pidän kämpän niin siistinä kuin se nyt meillä ikinä on (eli ei kovin siisti mutta silti), askartelen joulukortteja, valmistelen joululahjoja, pesen pyykkiä, laitan ruokaa, leikin lapsen kanssa... Jos joku kysyy, pärjäilenkö ja miten pärjäilen, hoen sitä ikuista "eihän tässä vaihtoehtojakaan ole" -mantraa. Mutta tosiasiassa olen sisältä aivan riekaleina, sirpaleina, tuhannen päreinä.

Eikä kyse ole siitä, etten antaisi itseni romahtaa, päinvastoin, minähän suorastaan käsken itseäni romahtamaan! En minä jaksaisi olla reipas ja urhea, en minä jaksaisi jaksaa. Tahtoisin antaa periksi, lysähtää kasaan, mykertyä mykkyrälle johonkin nurkkaan, täristä ja vapista juuri niin kovaa kuin tunnen vapisevani. Itkeä ja huutaa tai vaihtoehtoisesti ynistä vain hiljaa. Mutta kun en pysty. Jokin käsittämätön pitää minut jalkeilla, pääni pystyssä, kädet ja jalat liikkeessä. Kuoreni on näköjään niin kova, ettei se vain mene kasaan, vaikka mikä olisi. Olen koppakuoriainen! Vaikka juuri nyt olisin paljon mieluummin se kuuluisa maan matonen.

Vaikka auttaisiko sekään sitten, romahtaminen, mykkyrällä parkuminen? Nyt tietysti tuntuu, että se kipu voisi kuolla nopeammin, jos saisin sen päästettyä joksikin aikaa täysin valloilleen - kun tällä keinoin se ei ainakaan tunnu kuolevan. Mutta onko sittenkin niin, että se kaikki ankeus ja ahdistus vain väistämättä kestää oman aikansa, tein mitä tahansa, olin miten tahansa? Jos humpsahtaisin sinne ahdistuksen suohon korviani myöten, olisiko sieltä sittenkin entistä vaikeampi kavuta ylös? Onko tämä sittenkin se kevyempi tie, rämpiä pidemmän matkaa vyötäröään myöten letossa? Sitäpä en voi tietää, mikä tässä nyt helpoin ja kevyin tie olisi, mutta se kai täytyy jo uskoa, että tämä tie on minun tieni. Pakko rämpiä eteenpäin vain. Kuin se kuuluisa mummo lumessa. Olisikin edes lunta...

* * *

Loppukevennykseksi vielä yksi lapsen suusta kuultu älynväläys, joka kyllä jaksaa minua tämän kaiken keskellä hymyilyttää joka kerta kun tulee mieleen.

Lapsi riehui tavanomaiseen tapaansa sangen holtittomasti. Minä hänelle tokaisin, että onko sinun pakko olla noin kamalan villi, eihän tässä tule taas mistään mitään sinun kanssasi... Lapsi vastasi tyyriinä hymyillen:
- Tällaisen pojan te nyt vain ootte saaneet, sieltä äidin masusta!

Alastomana lattialla

Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla, vaan miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää... Minä ihan vakavissani harkitsin kokeilevani jopa tuota Apulannan neuvoa, mutta totesin olevani liian väsynyt huutamaan. Ei se kipu kuole. Tai ehkä se sitten joskus kuolee, mutta sitä ei tosiaan voi tietää, kuinka kauan tätä vielä kestää.

Tarvittiin perunkirjoittaja, minä hankin sellaisen oikeusaputoimistosta. Sitten sieltä sanottiin, että tarvitaan pesänselvittäjä, mielellään sellainen, joka toimii lähempänä kuolinpesän sijaintipaikkaa. Palkkasin juristin synnyinkaupungistani. Hän sanoi, että tarvitaan vielä pesänjakaja. Syntyykö tästä uusi vitsi: kuinka monta asianajajaa tarvitaan jakamaan pesää? Ei paljon naurata. Tässä saa kohta ruveta itse jakamaan pesää, että saa pesän jaettua.

Pesässä ei ole varoja. Saa nähdä, saadaanko yrityksen loppulaskutuksesta räävittyä kasaan juuri ja juuri sen verran, että hautauskulut saadaan katettua, mutta perunkirjoituskustannukset näyttävät näillä näkymin lankeavan kokonaan minun maksettavikseni. Ja juristien palveluthan tunnetusti ovat hyvin edullisia... Me kun miähen kanssa lukeudumme niihin keskituloisiin väliinputoajiin, joiden tulot ovat ainakin paperilla sen verran suuret, ettei yhteiskunnalta apua heru (esim. hautausavustusta tai alennusta oikeusaputoimiston taksoista), mutta ei me nyt niin leveästi elellä, etteikö tuhansien eurojen asianajolasku kirpaisisi aika samperin kipeästi!

Tämä on vain niin saatanan epäreilua!!! Minä olen aina yrittänyt elää elämäni mahdollisimman hyvin ja mielestäni ihan hyvin siinä onnistunutkin. Olen aina omalla työlläni itseni suunnilleen elättänyt, edes opintolainaa en ole ottanut. Maksuhistoriani on kiiltelevän puhdas, minulle on aina ollut itsestään selvää, että menot suhteutetaan tuloihin ja sen mukaan eletään. Ja muutenkin olen yrittänyt olla mukava, ystävällinen ja auttaa muita, juuri annoin rahaa lastensuojelutyöhön ja äidin asunnosta löytyneet kuivaruoatkin lahjoitin paikallisen kirkon ruoka-apuna jaettaviksi...

Ja tämän saan sitten palkakseni! Saan sijoittaa kaikki säästöni lakimiespalkkioihin, koska armas äitini taas ei ole edes yrittänyt elää elämäänsä minkäänlaisen tolkun mukaan!!!

Tämä on vain niin väärin!!!

Miten minä selviän tästä? Taloudellisesti kyllä jotenkin, ei siinä mitään, enkä minä sinänsä mammonaa sure - mutta miten tämä kipu kuolee?!? Ja milloin? Pitäiskö sittenkin ruveta tästä riisumaan...

Hei sitten

Myrskyn jälkeen tyynenä lepää veden pinta
Kuolema on elämästä maksettava hinta

Perjantaina oli niin kurja sää kuin vain suomalaisessa syystalvessa voi olla: harmaa taivas, vetinen ilma ja musta maa. Lauantai sen sijaan valkeni niin kauniina kuin vain suomalainen syystalvinen aamu voi olla: kirkkaansininen, pilvetön taivas, puissa hento sokerikuorrutus ja maassakin hauras valkoinen harso. Voisiko tätä ajatella lohdutuksena? kysyi pappikin puheessaan.

Kappeli on kauniilla paikalla mäen päällä, ikkunoista avautuu näkymä järvelle. Olimme paikalla hyvissä ajoin, näin ruumisauton pihalla ja tajusin, että sieltä häntä nyt tuodaan. En pystynyt katsomaan vaan sukelsin inva-vessaan asentamaan pudonnutta wc-paperirullaa paikalleen. Kun arkku oli viety alttarille, rohkaistuin katselemaan ympärilleni. Violetit kukat näyttivät kauniilta samanvärisiä alttarivaatteita vasten. Pappi kävi seremonian kulun kanssani vielä läpi. Palasin saliin ja kättelin ne muutamat sukulaiset, jotka olivat enempi/vähempi pitkin hampain paikalle vaivautuneet.

Kukat laskettiin heti tilaisuuden aluksi (tämän suhteen kuulemma käytännöt vaihtelevat, nyt tehtiin näin), minä tietysti vein omani ensimmäisenä. En ollut edes harkinnut kirjoittavani mitään muistosanoja kukkienlaskun yhteydessä luettaviksi, tiesin, ettei minusta niiden lausujaksi olisi kuitenkaan ollut. Laskin vain kimppuni, silitin kevyesti arkkua siitä kohden, jossa suunnilleen oletin posken sijaitsevan, ja kuiskasin: äiti...

Siunausseremonian jälkeen otimme vielä kukkamme ja arkku kannettiin ruumisautoon krematorioon kuljetettavaksi. Laitoimme kukat matkaan mukaan, minä taas tietysti ensimmäisenä. Laskin kimppuni arkulle, hipaisin vielä arkun päätyä ja henkäisin: hei sitten äiti.

Mitä minä muutakaan olisin hänelle sanonut.

Niin hän sitten lähti viimeiselle matkalleen, minun äitini. Minun ainoa äitini. Rauha hänen sielulleen.

Minun sielulleni ei sitten ihan vähään aikaan olekaan rauhaa luvassa. Perunkirjoitus tarvittavine selvittelyineen on sen suuruusluokan urakka, että en todellakaan tajua, miten siitä selviän. Tiedän, hoen itsekin jatkuvasti, että selvittävähän siitä on kun ei vaihtoehtojakaan ole, mutta olen alkanut epäillä, että jokin vaihtoehtoinen kohtalo on sittenkin olemassa ja minä oivallan sen siinä vaiheessa, kun olen jo päälakeani myöten siihen uponnut. Olen alkanut saada yhä useammin, yhä pahenevia ja yhä pidempään kestäviä paniikkikohtauksia: en saa henkeä, huimaa, voin pahoin, yökin mutten kuitenkaan oksenna... Minä en oikeasti tiedä, miten tästä selviän! Mutta jos sittenkin jotenkin ihmeen kaupalla selviän, lupaan korkata suurimman löytämäni samppanjapullon sinä siunaaman iltana, kun saan lopullisesti pestä käteni tästä sonnasta!!!

P.S. Tuo alun riimipari on kuolinilmoitukseen laittamani värssy

Oikeus apuun

Kävin tänään oikeusaputoimistossa panemassa perunkirjoituksen alulle. Onneksi oikeusapua sentään annetaan perunkirjoitusasioissa autettavan tuloista riippumatta, tosin meidän tuloillamme täytyy kuitenkin maksaa täydet 100 % heidän taksoistaan, jotka eivät sinänsä ihan mitättömiä ole, mutta halvempia varmaan kuitenkin kuin yksityisillä asianajajilla.

Olin kuvitellut, että kunhan heti ovelta karjaisen "Kieltäydyn pesästä!" (kyllä, tuo kuulostaa pervolta) ja lykkään vain tarvittavat paperit avustajan nenän eteen, voin saman tien marssia ulos vapaana naisena ja pestä käteni koko jutusta niin, ettei minun hautajaisten jälkeen tarvitse enää kuulla saati sanoa sanaakaan vainajan jäämistöön liittyvistä asioista. No joo, ei ihan... Lainsäädäntö on nyt muuttunut niin, että minä en joudu vastaamaan vainajan veloista, kunhan vain hoidan perunkirjoituksen asianmukaisesti - tämä on kyllä iso plussa vainajan velan määrän tietäen! - MUTTA hänen jäämistöstään en silti voi sanoutua irti. Tai voisin toki kieltäytyä perinnöstäni, mutta sitten se siirtyisi seuraavalle lailliselle perilliselle. Pojalleni. Joka on kolmen. Eli minulle. Arrrrrgh!!!

Mutta kai siitä selviää (eh, onko taaskaan vaihtoehtoja?). Osalle omaisuuttahan on jo ostajaehdokkaita ilmaantunut (ah nuo ihanat korppikotkat), ja onhan niitä sellaisia, jotka ostavat kokonaisia kuolinpesiä, ja jos jotain vielä jää niin kummitätini välityksellä saa ilmeisesti sitten toimitettua hyväntekeväisyyteen.

Ensin täytyy kuitenkin tehdä perunkirjoitus, sen ne sentään siellä oikeusaputoimistossa tekevät (kunhan ensin pengon vainajan arkistoista esiin joitain tarvittavia lisäasiakirjoja).

Ja sitä ennen täytyy itse vainaja vielä saatella viimeiselle matkalleen. Siunaustilaisuus on ylihuomenna. Haikeaa siitä tulee, haikeaa, vaikeaa ja surullista. Tavan sotkun sinä käsiini jätit, mutta kyllä sinä silti, kaikesta huolimatta, minulle rakas olit ja sinulla on paikka sydämessäni aina.

Oma Elämä

Eilen oli hyvä päivä. Kävin yliopistolla pitämässä kurssini, opiskelijat olivat ihania varsinkin toisella kurssilla, ilmaisivat pitävänsä siitä kovin, ja kyllä minulla on syytä uskoa kehujen vilpittömyyteen. Koen kiitoksena jo sen, että opiskelijat palauttavat harjoitustyönsä aina ajallaan, eivät koskaan ole tunneilta poissa ilmoittamatta etukäteen pakottavasta syystä, tulevat tunneille ajoissa, kuuntelevat höpinöitäni hälisemättä, ottavat kantaa jne.

Monesti tulen yliopistopäivän jälkeen viiden maissa kotiin hyvin väsyneenä - mutta myös iloisena ja hyväntuulisena. Opetustyöhön uppoaa paljon aikaa ja energiaa (varsinkin suhteessa siitä maksettavaan korvaukseen), mutta siitä kuitenkin saa takaisin vielä enemmän. Niinpä eilenkin avasin kotioven hymy huulillani. Lapsi juoksi minua vastaan kertoen tohkeissaan, että hänen uudet hyllynsä haetaan tänään. Miäs tyhjensikin jo kovalla tohinalla vanhaa hyllyä. Hän oli saanut päähänsä, että se sijoitetaan etuvarastoomme säilytyskalusteeksi - muuten hyvä idea, mutta hylly oli pari senttiä liian leveä. Joten neuvokas isäntä kävi naapurista lainaamassa sahan ja tempaisi raa'asti hyllyn keskeltä kahtia. Viherpiiperö on tyytyväinen kun ei mennyt kaatikselle kuin pari hyllynosaa ja nekin mahtuivat taloyhtiön roskikseen eli ei tarvinnut lähteä kaatopaikalle ajelemaan.

Joltisenkin hässäkän päätteeksi hyllyt saatiin kasaan ja lapsi nukkumaan ajallaan. Minä tein vielä yhden työtehtävän ja rojahdin sen jälkeen sohvannurkkaan TV-sarjoja katsomaan. Illan päätteeksi nukahdin tyytyväisenä syvään uneen; väsymys sulki tajuntani ulkopuolelle kaikki ikävät ajatukset, jotka ovat minua viime aikoina yökausia valvottaneet.

Tällaisesta minä nautin, tätä minä haluan. Minä haluan elää Omaa Elämääni, tehdä töitäni ja hoitaa lastani. Onko liikaa pyydetty hä?!? Miksi minä joudun raahaamaan mukanani vielä tätä tolkuttoman raskasta taakkaa, joka on harteilleni langennut kuin poliitikolle faksi, täysin pyytämättä? En minä jaksa! Ja kuitenkaan ei ole vaihtoehtoja, kannettava on, kannettava ja jaksettava. Arkielämäni voisin panna pauselle, silläpä kuorman määrä pienenisi - mutta väärästä päästä. En minä halua pitää taukoa töistäni enkä tietenkään varsinkaan perheestäni, niistähän minä ne vähäiset voimanrippeeni saan, ilman niitä oloni olisi kaikesta taakasta huolimatta ihan tyhjä ja turta. Kuolemasta, kuolinpesästä, minä haluaisin ottaa taukoa tai mieluiten luopua kokonaan. Vaan sepä ei ole vaihtoehto. Missä se taas olikaan se tiski mihin sai valittaa väärästä elämästä..?

Päätä särkee.

En tahdo tätä taakkaa

Surulla ja masennuksella on eroa. Suru on luonnollinen tunne, ei mukava olotila mutta kuitenkin jotenkin ymmärrettävä. Tavallaan siihen sisältyy lupaus siitä, että ajastaan se haihtuu tai ainakin kevenee, vaikkakaan tätä kevenemistä ei oikein voi itse edesauttaa tai nopeuttaa.

Suru kuuluu ihmiselämään. Tuskin kukaan onnistuu koko elämäänsä läpi räpiköimään kohtaamatta kertaakaan aitoa, rehellistä, puhdasta surua. Minä kohtasin sen nyt ensimmäistä kertaa ja huomasin pärjääväni sen kanssa. Sitä vastaan ei tarvinnut edes yrittää taistella, se tuntui oikeutetulta ja välttämättömältä. Ja tiesin, että se kestää aikansa, mutta ei sitten yhtään sen kauempaa.

Toki jokainen varmaan jossain elämänsä vaiheessa väistämättä tuntee myös jonkinasteista veetutusta, ahdistusta, masennusta. Se on ihan erilainen tunne, ikään kuin ylimääräinen. Se käperryttää ihmisen itseensä, lamauttaa luovan ajattelun ja jumittaa jauhamaan samoja kysymyksiä aina vain ympäri-ympäri-ympäri: miksi minä joudun kestämään tämän, miten minä selviän tästä, milloin tämä menee pois? Vastauksia se ei tarjoa.

Minä tahtoisin vain surra rauhassa. En tahtoisi valvoa öitäni tuskaillen, kuinka saan asiani hoidettua. Kuka selvittää kuolinpesän, kuka varastoi irtaimiston, mihin se sitten pannaan kun se on selvitetty? Mitä me teemme tuon koiran kanssa? Kuinka miäheni jaksaa pysyä rinnallani, mikä velvollisuus hänellä on kestää surevaa, ahdistunutta vaimoa, jolla ei ole voimia hoitaa edes omia asioitaan, saati aviollisia velvoitteitaan?

Minä tahdon takaisin siihen pieneen, hohdottomaan elämääni! Jos perun kaikki typerät rutkutukseni sen mitättömyydestä ja pyhästi lupaan olla koskaan enää turhista valittamatta, saanko kääntää aikaani taaksepäin ja pysäyttää sen siihen?!? Tai vastaavasti niin paljon eteenpäin, että kaikki tämä sotku ja hankaluus on jo takana?

(Surun vaiheet 3 ja 4, kaupankäynti ja masennus... no seuraava taitaisi olla jo se hyväksyminen, koskahan sille portaalle pääsisi?)

Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen

Minulla oli kaikki kohdallaan. Kaksi työtä ja uhmaikäinen lapsi pitivät minut kiireisenä, käyttivät sopivasti kaikki resurssini. Elämäni oli tavanomaista ja hohdotonta mutta kuitenkin raiteillaan. Mitä nyt välillä vähän veturi yskähteli, mutta puuskutti silti taattua tahtiaan eteenpäin kiskoillaan.

Nyt minulla on kaksi työtä, uhmaikäinen lapsi, hautajaiset järjestettävänä, käsissäni hankala kuolinpesä, jolle en meinaa mistään saada selvittäjää. Ja vielä lemmikkiongelma: koira potee eroahdistusta ja ulvoo sietämättömästi aina yksin ollessaan. Nyt kun se matkani aikana joutui olemaan päivät yksin, se ulvoi aamusta iltaan siinä määrin, että naapurit jo muistivat meitä vähemmän kannustavalla kirjeellä. Koiran eroahdistus on aina ollut ongelma, olemme sitä pennusta saakka yrittäneet hoitaa. Meillä on käynyt jopa koirapsykologi (!), olemme kokeilleet aktivoimista, radion auki jättämistä, koiran liikkumatilan rajoittamista, sitruunapantaa... mikään ei näköjään auta. Koira on nyt 7 eli sen verran vanha, ettei mitä ilmeisimminkään enää uusia temppuja opi kun ei ole tähänkään mennessä oppinut. Ovatko ainoat vaihtoehtomme siis omakotitaloon muutto (millähän rahalla - pahoin pelkään, että vaikka kuinka huolellisesti yrittäisin itseni suojata, kuolinpesän sotkuihin uppoavat viimeisetkin säästöni) tai koiran lopettaminen? No toisaalta, menisipä sitten samalla parkumisella sekin...

Alkaa meikäläisen kovalevyn prosessointikapasiteetti olla aika äärirajoillaan nyt.

Njääh, turhastahan minä valitan, liioittelen, kuten tavallista. Hautajaisetkin ovat jo aika lailla järjestyksessä; olen varannut siunaustilaisuuden paikan ja pitopalvelun, sopinut tarjoiluista ja koristeluista. Kai sen pesänkin joku ammattilainen kovalla rahalla selvittää. Ja mitä koiraan tulee niin kaipa tässä yksi keino on vielä kokeiltavana: lääkitys. Hurttavaliumia naamaan vaan. Pitäisköhän sitä emännänkin käydä samalla pilleripurkilla...

Mustaa ja valkoista

Sinä päivänä satoi lunta
satoi suolaista vettä hiljalleen
Sinä päivänä talvi astui hiljaa mun huoneeseen
Sinä päivänä satoi lunta
se peitti allensa kyyneleen jäätyneen...

Tuo Inka Kuoppamäen esittämä laulu - tosi kaunis laulu muuten! - on soinut päässäni tiuhaan viime aikoina, nyt kun on lunta sadellut. Välillä jo tuntuu, että sydämessäni olisi musta muuttunut harmaaksi, mistä se aikanaan varmasti muuttuu puhtaan valkoiseksi, kirpeänkauniiksi muistoksi. Ja varmasti, sitten joskus, kun armahtavaa aikaa on tarpeeksi kauan kulunut, mahtuu elämääni taas punaisen ja keltaisenkin sävyjä.

Mutta vielä pukeudun mustiin.

Hautaustoimisto. Pitkän harkinnan jälkeen tein lopulta lopullisen päätöksen: vainaja siunataan sittenkin, siunaustilaisuus ja sen jälkeen pienimuotoinen muistotilaisuus järjestetään hänen kotipaikkakunnallaan, minkä jälkeen hänet viedään tuhkattavaksi ja tuhka lasketaan muistolehtoon, minkäänlaiseen laattaan ei hänen nimeään kaiverreta. Näin ne, jotka häntä jäävät kaipaamaan, saavat kunnolla hänet hyvästellä ja sen jälkeen muistaa häntä kukin tavallaan, kukin tahollaan. Hänen muistonsa elää niin kauan kuin yksikin meistä elää ja muistaa. Ei se elä kiveen kaiverretussa nimessä, se elää meidän sydämissämme.

Arkku. Yksinkertaisin mahdollinen (anteeksi vaan, mutta en pidä kovinkaan tarkoituksenmukaisena investoida hienoon arkkuun, kun se kuitenkin sitten saman tien tuhkataan), kuitenkin kaikessa koruttomuudessaan kaunis, valkoinen.

Kukat. Arkulle syvänvioletteja preeriakelloja ja vähän valkoista neilikkaa. Yleensä kuulemma arkkuasetelmissa on paljon valkoista, mutta edes tässä yhdessä asiassa minä halusin pitää pääni: vainaja piti violetista, violetti on vaikuttava väri, minä haluan arkulle voittopuolisesti violetin kukkalaitteen. Omasta puolestani lasken sitten arkulle valkoliljan.

Kuolinilmoitus. Julkaistaan vasta siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen, en halua paikalle turisteja. Sukulaiset eivät halua ilmoitukseen nimiään, vain maininnan "veli ja sisko" yms. En ole vielä päättänyt, kumman kahdesta itse kirjoittamastani värssystä ilmoitukseen laitan.

Hautaustoimistossa käynti oli raskasta, mutta se oli kuitenkin tämän reissun helppo osuus. Tänään oli raskas päivä, kun ajoin ihanan, rakkaan tukijani kanssa vainajan kotipaikkakunnalle. Heti ensimmäiseksi kohtasin ihmisen, joka on joskus merkinnyt paljon sekä vainajalle että minulle. Silloin murruin, en saanut sanaa suustani, itkin vain, varmaan lohduttomammin kuin kertaakaan tämän kaiken aikana. Sen jälkeen loppu tuntui jo helpommalta. Terveyskeskuksessa kävin lunttaamassa hautausluvasta arvioidun kuolinpäivän (josta ei siis täysin varmaan tietoa ole eikä koskaan saadakaan). Käänsin vainajan postit tulemaan itselleni. Olin ajatellut käydä vainajan asunnossa, mutta kuulin, ettei sitä ollutkaan vielä siivottu, joten jätin sen väliin. Sovin, että asunto siivotaan ennen hautajaisia, joiden yhteydessä käyn sen sitten myös tyhjentämässä. Kävin vainajan yrityksen tiloissa. Tapasin useita tuntemattomia ihmisiä, jotka puhuivat vainajasta hyvin kauniisti.

Tämä ihana ihminen, joka on minua kaikkein eniten auttanut ja tukenut eikä edes kiitosta huoli vaivanpalkakseen, sanoi kastikejuttujensa lisäksi myös, että muistahan tämä sitten ja anna hyvän kiertää, auta itse muita joita voit. Tämä on toki minulle itsestäänselvääkin, mutta juuri nyt tunnen korostettua tarvetta tehdä jotain hyvää ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä.

Ja isäni on minulle ihan erityisen tärkeä ja rakas. Hän on myös ihan erityisen vaatimaton ja vähään tyytyvä ihminen (mikä on yksi niitä ominaisuuksia, joita hänessä niin valtavasti arvostan ja ihailen). Siksi osasinkin aavistaa, ettei hän ihan tuosta noin vain anna minun toteuttaa auttamishaluani. Joten päätin käyttää härskisti tilannetta hyväkseni. Puhuin ensin hänen vaimokkeensa puolelleni, ja kun hän lupasi tukea minua, esitin asian isille. Ilmoitin, että minä, hänen pieni hauras tyttärensä, olen nyt hyvin herkässä tilassa ja saatan hyvinkin ruveta itkemään, jos minua vastaan hangoitellaan. Tässä vaiheessa isi näytti aika epäluuloiselta ja valmisteli jo selvästikin vastalauseita, mutta kun avokki tokaisi, että hän on tässä asiassa minun puolellani ja rupeaa itsekin tarvittaessa pillittämään, oli isiparka aseeton. Ja niin me sitten menimme tänään ostamaan hänelle ennenaikaiseksi joululahjaksi sen hienon, tallentavan digiboksin, jollaista hän on pitkään haikaillut. Sen kummempia lupia kyselemättä ostin vielä isänpäivälahjaksi sen kanavapaketin, jolla näkyvät Formulat, isi kun niistä niin kovasti tykkää. Tästä lisälahjasta kyllä avokkikin yritti jo jotain yskähdellä, mutta minä sanoin napakasti, ettei mikään mammona maailmassa pysty korvaamaan sitä kaikkea apua ja tukea, jonka minä olen heiltä saanut, nyt ja aina ennenkin, mutta muuta minulla ei nyt ole antaa kuin sitä mammonaa. Isin kasvot loistivat, kun hän sai boksin käsiinsä, ja kanavakortin nähdessään hän ihan rehellisesti liikuttui, ryntäsi halaamaan minua ja - uskokaa tai älkää, jäyhä suomalainen mies! - tirautti parit kyyneleetkin! Juuri sellaista hän oli halunnutkin, hän olisi ehdottomasti sen itsekin ensi tilassa hankkinut. Arvatkaa miten hyvältä tuntui minunkin itkeä välillä ilosta.

Eilisiltana kävin mummin luona, istuin parin kahvikupillisen ajan hänen kanssaan rupattelemassa. Hän muisteli oman äitinsä ja minun ukkini kuolemia ja muitakin lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja. Uskon, että tuo parituntinen läsnäolo toi vanhukselle taas enemmän iloa kuin mikään mitä rahalla voisi ostaa. Ja oli minustakin ihan aidosti mukava kuunnella hänen muistelojaan.

Tänä iltana en kuitenkaan jaksa mummin luo mennä, on ollut sen verran raskas päivä. Onneksi saankin täällä isin luona lepäillä ihan rauhassa. Vielä on asioita selvitettävänä, muistotilaisuuden pitopaikka, perunkirjoitus ja ties mitä. Mutta yksi kerrallaan ne ovat hoituneet tähänkin asti ja hoituvat varmasti jatkossakin. Minä jaksan ja pystyn kyllä.