Kesä joka ei ole sitä mitä tilattiin

Aina ei saa sitä mitä tilaa. Joskus vika on tilaajassa, joskus itsestä riippumattomissa seikoissa. Joskus se v*uttaa vähemmän, joskus enemmän. Turhaahan se on valittaa asioista, joille ei mitään mahda, kun eivät ne siitä valittamalla parane. Paljon hedelmällisempää olisi yrittää tehdä parhaansa niillä korteilla, jotka nyt sitten ovat käsiin jääneet.

Mutta silti. Kyllähän tämä kesä nyt aika auttamattoman ankealta ja ahistavalta tuntuu. It's a cruel, cruel summer.

Kesäkuun 13. päivä meidän oli määrä olla Kööpenhaminassa todistamassa Suomen jalkapallojoukkueen EM-avausta. Vaan emmepä olleet. Sen sijaan olimme koko perheen voimin perähörkkölän keskuskentällä kansallisen jalkapallon 7-divisioonan harjoituspelissä, isä ja poika kentällä ja minä kentän laidalla (paikalla oli lisäkseni kaksi muuta katsojaa, joten ei syytä hysteriaan, kokoontumisrajoitusten rajoissa pysyttiin). Ihan melkein sama asia...

Laihaksi lohduksi kerrottakoon, että poika teki kotijoukkueen ainoan maalin (vastapainoksi kerrottakoon, että vastustaja latoi niitä maaleja kymmenkunta). Se oli hänen ensimmäinen maalinsa miesten sarjassa, hieno laukaus olikin, mistä minä häntä asianmukaisesti onnittelin. Maalia lähietäisyydeltä todistanut isä sen sijaan ei asiasta numeroo tehnyt. Mitäpä sitä hämäläinen mies poikaansa julkisesti kehumaan, luulee joku pian pehmoksi. Vasta pari tuntia pelin jälkeen kuului kotisohvan nurkasta murahdus: "Olisko sun pitäny pyytää se pelipallo ittelles muistoks." Siinä se nyt tuli, miähenkiälellä ilmaistuna: Hieno suoritus poikani, olen sinusta ylpeä. Onneksi meillä on tulkki perheessä.



Juhannusta meidän puolestaan piti viettää Waikiki Beachilla, Havaijilla. Vaan emmepä olleet sielläkään, emme. Sen sijaan turvauduimme perinteiseen vaihtoehtoon eli miähen lapsuudenmaisemiin. Koska näitä varasuunnitelmia tehdessämme emme olleet ihan varmoja ikäihmisiin liittyvistä koronaeristyssuosituksista (itse asiassa en ole ihan täysin selvillä niistä vieläkään - saisiko niitä kotonaan asuvia seniorikansalaisia nyt jo tavata ihan sisätiloissakin?), sovimme majoittuvamme miähen veljen luona emmekä hänen vanhemmillaan.

Tämä lankola (kyllä, puolison veljestä käytetään nimitystä lanko, piti ihan tarkistaa!) oli kylläkin aika lailla parasta, mitä tämänhetkisillä korteilla oli pelattavissa, joten sikäli pitää kyllä olla kiitollinen, että olimme sinne tervetulleita. Eläinrakkaille kaupunkilaisvieraille riitti ihasteltavaa: oli kanoja ja lampaita, jopa pikkuruisia kissanpoikasia. Koiralla oli seurana karvaserkku, jonka kanssa se tulee tosi hyvin juttuun, ja lisäelämyksenä ensikontakti kissoihin (pitihän sen ottaa kahdelta eri kissalta kuonoon, ennen kuin uskoi, ettei niitä kannata lähestyä). Teini sai ajella mönkijällä ja kalastaa läheisellä lammella kaikessa rauhassa. Miäs marinoitui paljussa. Ruokapöydän antimet olivat lähes kaikki kilometrin säteeltä peräisin; suurimpana poikkeuksena erään nimeltä mainitsemattoman urbaanin kermap*rseen makkarat, kun tämä samainen nimeltä mainitsematon useinkin lähiruoasta paasaava wannabe-viherpiiperö ei oikein riistalihasta piittaa. Maistoin kyllä urheasti peuraa, ja ihan auliisti voin myöntää, että olihan se ihan valtavan herkullista.

Kypsässä seitsemän vuoden iässä koira vihdoin hiffasi olevansa paimenrotua ja komensi tomerasti lambot läjään!

Yksi Havaijin-matkan odotetuimmista ohjelmanumeroista oli se, että pojan oli määrä päästä taas lämmittelemään Balilla syttynyttä surffauskipinää. Vaan nytpä surffilauta vaihtuikin sup-lautaan. Ja kipinä roihahti äiti-ihmiseen. Olen jo pitkään halunnut kokeilla suppailua, mutta jotenkaan en ole saanut aikaiseksi edes lomakohteissa ottaa lautaa vuokralle. Mutta nyt kun sellainen oli käytettävissä, lähdin innosta piukkana vetten päälle. Minuahan ei varsinaisesti tunneta suurena koordinaatioihmeenä, mutta sup-laudan kanssa pääsin sangen nopeasti sinuiksi. Vankalla laudalla tasapainoilu ei ole ollenkaan vaikeaa, ja kyllä sen ohjaaminenkin alun ihmettelyn jälkeen alkoi jotenkuten sujua. Innostuinpa saman tien kokeilemaan laudan päällä yksinkertaisia joogaliikkeitäkin, ja sekös vasta ihanaa oli! Joogassahan on (ainakin minun mielestäni) ennen kaikkea kyse tasapainosta ja keskittymisestä, ja keinuva lauta toi tähän hienon lisäulottuvuuden. Menetin saman tien sydämeni tälle harrasteelle!

Aloitin aurinkotervehdyksillä - olipahan kerrankin mitä tervehtiä! - ja toisena päivänä seisoin jo parit soturitkin.

Kun teimme kotiin lähtöä, miähen veljen tytär kysyi: "Tuleeko teillekin nyt sitte palju ja sup-lauta?" Omaa lautaa minun tuskin kannattaa hankkia, kun sitten kai pitäisi rakentaa tekojärvikin sille temmellyskentäksi, mutta heti tämän jutun julkaistuani aion kyllä ottaa selvää, mistä täällä päin voi vuokrata lautoja. Kuka lähtee melontalenkille kaveriksi?

(Ja mitä siihen paljuun tulee, niin en mene vannomaan, mitä tuo miäs tuossa vieressä omalla koneellaan parhaillaan oikein klikkaileekaan...)

Elämä voittaa?

Niin, nyt näyttäisi siltä, että luonnon herätessä kesäeloonsa myös meidän ihmisten annetaan pikkuhiljaa palailla elämään. Vaikka paljon on edelleen pannassa, on arki alkanut tuntua jo jossain määrin arjelta. Aikatauluttamisineen, säätämisineen, kompromisseineen. Tavalliselta ihanalta arjelta, juuri siltä mikä on elämässä tärkeintä ja parasta.

Meidän perheemme arjen kannalta merkittävin myönnytys on ollut lupa harrastaa taas oikeasti liikuntaa. Pojalla on viikoittain viidet lätkätreenit plus yhdet isänsä kanssa yhteiset futistreenit, ja isällä lisäksi salibandytreenit kerran viikossa. Ja minä puolestani yritän muistuttaa itselleni, että en mitenkään voi mennä ihan kaikkiin jumppiin, joihin haluaisin, vaikka jumppasalilla nyt onkin tarjolla täysi ohjelma ja tunneille sen verran paikkoja, ettei mukaan pääseminen ole enää lottovoiton veroinen yllätys.

Nyt kun aurinkokin on alkanut paistella, olen kaivellut vanhoja kesävaatteitani esiin. Kauhunsekaisin tuntein mallailin niitä ylleni peläten, että koronteenikilot tursuvat ja pursuvat ja kaikki kretonkit kirraavat kankun kohdalta, jos edes menevät päälle ylipäätään. Mutta mitä vielä - housut ja hamoset ovatkin yllättäen löystyneet. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, ettäkö olisin koronteenikiloilta välttynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että olen menettänyt yhden vaatekoon verran lihasta reisistä ja pakaroista.

Ehkä minä sittenkin voin mennä ihan kaikkiin jumppiin, joihin haluan...

Mutta parasta tässä kaikessa silti on elämä. Ulkomaailma ei enää vaikuta post-apokalyptiselta jättömaalta vaan ihan oikealta maailmalta. Kauppakeskuksessa on vaikea löytää parkkipaikkaa - seikka, joka aikaisemmin ärsytti suuresti mutta nyt suorastaan sykähdyttää. Ihmisiä on liikkeellä, ja useimmat heistä ovat hyväntuulisen oloisia. En enää tunne tarvetta pidättää hengitystäni tai syöksyä ojaan väistämään nähdessäni vastaantulijan. Katson kohti ja hymyilen (mutta suu kiinni sentään, kyllä niistä aerosoleista vielä jokunen hysteerikko jaksaa keuhkota).

Toki täytyy pitää mielessä, että ei tämäkään tilanne välttämättä ole kestävä. Voidaanhan tästä taantua taas massahysteriaan ja joukkopsykoosiin. Jännityksellä odotamme, saammeko edes syksyllä palata työhömme; aika monet yliopistot Suomessa ja maailmalla ovat jo päättäneet jatkaa ensisijaisesti etäopetuksen voimin tulevanakin lukuvuonna. Ja samaan aikaan nämä samaiset yliopistot ovat tilanteen aiheuttaman paineen alla lupautuneet nostamaan sisäänottoa eli uusien opiskelijoiden määrää. Minun näkökulmastani tämä on hieman ristiriitainen yhtälö... Sydämeni pohjasta toivon, että oma yliopistoni olisi tässä asiassa rohkea ja tekisi tulevaisuuteen panostavan ratkaisun!

Mutta nautitaan nyt edes siitä vähästä, mitä meille toistaiseksi on suotu.

Eläköön elämä!

Viikko 9

Poika on ollut koulussa kaksi päivää. Olemme kaikki edelleen hengissä. Myös poika, vaikka hänellä onkin nyt huomattavasti kohonnut riski joutua liikenneonnettomuuteen koulumatkalla.

Me saamme mitä todennäköisimmin poikkeusluvalla hiippailla oikein kustannuspaikan työhuoneisiimme valintakokeisiin kuuluvia etähaastatteluja tekemään. Näin on tarkoitus varmistaa, ettei heikko verkkoyhteys tai kodin taustamelu ainakaan pilaa haastattelua. Voijee. Sosiaalitilat pysyvät silti teljettyinä, eli työmaaeväiksi ostamani pikapuurot eivät edelleenkään pääse käyttöön. Näin ollen päätinkin tehdä niistä kauralastuja. Minulla oli korvapuustin makuista pikapuuroa, joten siitä syntyi sitten korvapuustikauralastuja. Ne oikeasti maistuvat sekä korvapuustille että kauralastulle - ja huomattavasti paremmalle kuin pikapuuro.

Erään opiskelijan kanssa keskustellessani mainitsin, että olen paisunut kuin pullataikina tämän koronteenin aikana. Opiskelija ihmetteli, kuinka se on mahdollista, kun kuitenkin edelleen teen tiukkaa liikuntatreeniä lähes joka päivä. Edellisessä kappaleessa on vastaus tähän kysymykseen.

Noinniinku yleisesti fiilis on kuin Linnunradan käsikirja liftareille -tarinan Marvinilla:

Päässä soi tämä:

(jos alkuvaiheen Apulanta ei kolahda, voit katsoa pelkät sanat).

Ei mulla muuta.

Viikot 7-8

Seuraa tunnustus.

Minä olen käynyt kuntosalilla kaikki nämä viikot. Tosin vain noin kerran viikossa entisten 5-7 kerran sijaan - salini jumppatarjonta on ollut voimakkaasti supistettua, ja kun jumppaan pääsee vain 10 osallistujaa kerralla, eivät mahdollisuudet ole olleet kovin laveat, mutta olen niitä kuitenkin parhaani mukaan hyödyntänyt. Eihän se kiellettyä olekaan missään vaiheessa ollut, jos kohta yleisen mielipiteen valossa voimakkaasti paheksuttua. Mutta minulle se on ollut ihan rehellisesti sanottuna henkireikä. En todennäköisesti olisi selvinnyt näistä koronteeniviikoista puoliksikaan näin hyvissä sielun voimissa (ruumiin voimista nyt puhumattakaan!) ilman sitä.

Ensinnäkin pääni tarvitsee rankkaa fyysistä rasitusta vähintään yhtä kipeästi kuin kroppani. Omaksikin ihmetyksekseni olen kuitenkin tottunut treenaamaan myös kotona, myös suhteellisen tiukkoja settejä. Esimerkiksi tabata sopii ihan hyvin työhuoneeseenkin; jumppasalin ja paikallisen sanomalehden yhdessä tarjoamissa stream-tallenteissa on valittavana useampikin vaihtoehtoinen ohjelma, joiden tahdissa saa vedettyä itsensä yllättävänkin piippuun. Streameja selatessani olen myös löytänyt uusia suosikkeja, joita en varmaan olisi koskaan tullut salilla kokeilleeksi mutta jotka nyt saattavat hyvinkin jäädä ohjelmaani, kuten Yogalates ja PiYo (kyllä, molemmat yhdistelevät joogaa ja pilatesta; se, miksi toisen nimi on toisin päin ja toisen toisin päin, ei ihan ole minulle valjennut, mutta molemmat ovat kivoja; ensin mainittu kevyempi ja rauhallisempi ja jälkimmäinen suorastaan yllättävän tehokas - suosittelen!).

Tärkeintä salilla käymisessä on kuitenkin se hetkellinen illuusio normaalista elämästä. Ruokakaupassa kuljen edelleen parhaani mukaan hengitystä pidättäen ja koiraa lenkittäessä väistän ihmisten katseitakin, ettei kukaan vain minun olemassa oloni takia enää yhtään enempää ahdistuisi - mutta jumppasalilla uskaltaa jopa puhua ihmisille! Koska oletusarvoisesti ne, jotka ovat sinne tulleet, eivät ole hysteerisiä. Oletusarvoisesti he ovat minun kaltaisiani. My peeps. Hengenheimolaisia. Ja tilanteessa, jossa itse tuntee olevansa marginaalisessa, voimakkaasti hyljeksityssä vähemmistössä suhteessa yleiseen mielipiteeseen, samanhenkisten ihmisten olemassaolon tiedostaminen on huomattavan arvokasta.

Yksikin vakikävijä rupatteli iloisesti kanssani ennen jumppaa - vedellen samalla henkosia astmapiipustaan. Minä hänelle ihan ääneen sanoinkin, kuinka hienoa minusta on, että hän käy salilla vaikka kuuluukin riskiryhmään. Hän totesi, että liikkumisen tärkeys ja voimaannuttava vaikutus painaa vaakakupissa paljon enemmän kuin taudin uhka. Kertoipa hän sitten vielä, että hänen tyttärensäkin on astmaatikko ja tämä jopa sairastikin Taudin joskus ihan epidemian alkuvaiheissa. Ja selvisi siitä ilman sen suurempaa draamaa.

Tämä nainen perheineen on minun sankarini. Tällaisia tarinoita me tarvitsisimme julkisuuteenkin enemmän!!!

Kuten sanottu, ilman liikuntaa pääkoppani olisi monin verroin huonommassa jamassa kuin se on nyt. Mutta enpä voi sanoa, että se silti mitenkään erityisen hyvässä jamassa olisi. Arjen surkastuneisuus ahdistaa. Suunnitelmien, odotusten ja unelmien musertuminen masentaa. Kaikenkarvaisten asiantuntijoiden lausunnot siitä, kuinka elämä on peruttu vuosiksi eteenpäin, ihan suomeksi sanottuna v*tuttavat. Jatkuuko tämä koronteenipäiväkirjani vielä viikoilla 574-576?

Minä kuitenkin yritän tehdä tietoisia valintoja. Eihän sisintään ja mielialojaan täysin voi käskyttää ja hallita, mutta jonkinlaisia ohjausliikkeitä voi pyrkiä tekemään. Minä takerrun niihin heikosti positiivisiin signaaleihin, joita valtakunnan tasolla on nyt väläytelty, enkä suostu edes lukemaan "asiantuntijoiden" spekulaatioita hätäjarrutuksista. Valitsen tuntea hyvää mieltä siitä, että jaksoin pestä tuon yhden maton höyrypesurilla, enkä uppoudu murheeseen siitä hyvästä, että todennäköisesti muita mattoja ei tänä kesänä päästäkään pesemään anoppilan rantaan, koska appivanhemmat eivät saa altistua meidän läsnäolollemme. Yritän löytää uusia sisältöjä arkeen sen sijaan, että haikailisin niiden minulta riistettyjen sisältöjen perään.

Menestys vaihtelee.

Kasvovoidenäytteet ovat jo loppu.
En vieläkään onnistu tanssija-asanassa vessapaperirulla jalkapohjan päällä.
Tässä maailmassa on tehty turkasen monta huonoa elokuvaa.
Olen pessyt puutarhakalusteet.

Yritän.

Vappuinstallaatio. Kun ensin meinaat, ettei tässä viitsi tämänkään juhlapäivän eteen mitään yrittää, ja sitten viime hetkellä kuitenkin tuumaat, että kyllä ei ruoka maistu jos ei pöydässä ole sesonkikoristeita, niin tämä on parasta mitä kahdessa minuutissa saa kokoon kyhättyä. Jotenkin suhteettoman paljon hymyisää mieltä tuotti tämäkin tyyppi. 

Viikko 6

Olen tehnyt jotain ihan kauheaa. Karmaisevan mokan. Hirvittävän virheen. Vaikka se olikin puhdas vahinko, ei mikään pahoittelu saa sitä tekemättömäksi.

Kävin kaupassa riskiryhmien tunnilla.

Tilanne oli se, että meillä kotona oli jääkaapissa jäljellä jotakuinkin pelkkä valo ja leipäkorista paistoi päivä läpi. Ruokaa oli siis noudettava heti aamusta. Järkeilin, että töiden kannaltakin olisi parempi käydä kaupassa ensin ja aloittaa työpäivä vasta sitten. Tähtäsin siis kauppaan tasan aamuyhdeksäksi - nimenomaan siltä varalta, että aamun ensimmäinen tunti olisi varattu riskiryhmille.

Kauppaan päästyäni epäilykseni heräsivät kyllä nopeasti. Muu asiakaskunta edusti selkeästi eri ikäluokkaa kuin minä. Kysäisin sitten asiaa myyjältä samalla, kun kohteliaasti tiedustelin, saisinko mennä katselemaan avokadoja, vaikka hän olikin juuri siinä kohdassa tuotteita hyllyttämässä. 

Niin, tällaisessa maailmassa me nyt elämme. Maailmassa, jossa asiakkaan täytyy kysyä myyjältä lupaa katsella tarjolla olevia tuotteita, jotta ei vain kenellekään pelko puseroon hiipisi.

Myyjä vahvisti, että se nimenomainen market tosiaan avautui vasta yhdeksältä, ja aamun ensimmäinen tunti oli riskiryhmien aikaa. Halusin vajota maan alle. Myyjä kyllä lohdutteli, että ei hätää, kyllä tänne mahtuu. Onneksi asiakkaita tosiaan oli vähänlaisesti, ja tämä joukko levisi suureen markettiin hyvinkin väljästi hajalleen. 

Mutta silti. En olisi tuntenut itseäni pahemmaksi rikolliseksi, vaikka olisin varastanut ne avokadoni. Ja laatikollisen kaljaa päälle.

Palasin kotiin kolmen ylitsepursuavan täyden ruokakassin kanssa ja ylitsepursuavasti pois tolaltani. Kyllä nyt lähtee kuolleisuus maakunnassa nousukiitoon. Olen kauhea mummontappaja. Vähintäänkin olen aiheuttanut ikäihmisille hirvittävää stressiä, huolta, hätää ja hysteriapaniikkia.

- No itsellesi ainakin, totesi miäs.

Jännää kyllä, jo monena päivänä peräkkäin uusien tartuntojen määrä tässä maakunnassa on ollut nolla.

* * *

Olen vaihtanut viherkasveilleni mullat. Jotta ymmärtäisitte asiaankuuluvasti ihastella ja kunnioittaa tätä urotekoani, täsmennettäköön, että minulla on kolme (3) viherkasvia.

Löysin Netflixistä upeasti kuvatun luontodokumenttisarjan. Siinä kylläkin tehokkaasti syyllistetään ihmiskuntaa upean luonnon tuhoamisesta.

Olen ottanut uudeksi harrastuksekseni testata kaikkia mahdollisia naistenlehden välissä tulevia kasvovoidenäytteitä. Toistaiseksi vielä naama on paikallaan, mutta yksikään näyte ei ole päihittänyt vakituisessa käytössä olevaa merkkiäni.

Selvitin somesta bongaamani sivupotku-vessapaperirullahaasteen parin päivän treenillä suorastaan yllättävän mallikkaasti. Sen sijaan tanssija-asana vessapaperirulla jalkapohjan päällä ei ota luonnistuakseen millään. Kiva kun on elämässä tavoitteita.

Olen tehnyt ensi vuoden työsuunnitelmaani. Yhä useammassa henkilöstökokouksessa esiintyy sivulauseessa kehotus varautua siihen, ettei kontaktiopetusta välttämättä päästä aloittamaan vielä syksylläkään.

Monena päivänä peräkkäin uusien tartuntojen määrä tässä maakunnassa on ollut nolla.

Viikko 5

Näin viime yönä unta.

Olimme lomamatkalla jossain umpitylsässä paikassa. Sääkään ei suosinut, mutta päätimme silti mennä rannalle. Sitten sää kuitenkin muuttui niin huonoksi, että siirryimme tylsään, nuhjuiseen ostoskeskukseen. Minua tympi olla siellä rumassa, nuhjuisessa biitsimekossa. Siirryimme rullaportailla kohti toista kerrosta, kun portaat yhtäkkiä pysähtyivät. Kaikki yrittivät silti tunkea niihin portaisiin. Sitten kaikki ykskaks muistivat, että pitää pitää ihan perkeleesti väliä muihin, ja alkoivat tunkea ja töniä vielä enemmän. 

Jotenkin siitä kuitenkin pääsimme hotellillle. Loikoilimme sängyllä katsomassa televisiota, kun ovi aukesi ja sarjamurhaaja viritti videokameransa osoittamaan suoraan siihen sängyllemme kuvatakseen, kuinka hän tappaa meidät. Minä ammuin hänet.

Heräsin ja poikkeuksellisesti muistin tämän uneni. Se kiteyttääkin aika osuvasti tämänhetkiset fiilikseni. Plus sen kauhuleffan, jota illalla katsoimme.

Facebookissa kiertää haaste: Matkailua rakastavat, jakakaa mielen piristykseksi kuvia viimeisimmältä matkaltanne! Minä jos kuka rakastan matkailua, mutta tuo haaste ei todellakaan piristä mieltäni - se tekee kipeää.

Ei minulla siihen kovin paljon annettavaa olisikaan, sillä olemme parin viime vuoden aikana tehneet melko mitäänsanomattomia reissuja klisheisiin kohteisiin. Tämä on ollut ihan tietoinen valinta, sillä olemme keränneet sekä voimia että varoja Unelmiemme Matkaan. Siihen Kaikkien Aikojen Reissuun, joka rastittaa lähes kaikki loputkin ruudut bucket listaltamme. Siihen todennäköisesti viimeiseen matkaan, jolle poikakin vielä kanssamme innoissaan lähtee. Matkaan, josta olemme haaveilleet vuosia ja taas vuosia. Matkaan, jota emme halunneet toteuttaa, ennen kuin pystyisimme tekemään sen viimeisen päälle, ajan kanssa, kunnon hotelleissa asuen, aktiviteeteissa pihistelemättä.

Tämä matka meillä oli varattuna ensi kesälle. Pitkän pähkäilyn tuloksena päätetyt lentoreitit, huolellisesti mietityt hotellivalinnat. Kaikki viimeisen päälle. Vuosien - vuosikymmenten! - unelmien täyttymys odotti juhannuksena. Ja siihen alle vielä sellainen mahtava onnenpotku, että saimme kuin saimmekin myös liput jalkapallon EM-kisoihin Kööpenhaminaan.

Oli tulossa elämämme kesä.

Oli.

Eipä siitä sitten sen enempää.

Mutta ehkä se uneni loppuratkaisu oli alitajuntani viesti, että kyllä minä tämänkin mörön vielä voitan. Tai sitten se mukaili sen kauhuleffan loppuratkaisua. Koitan nyt kuitenkin uskoa ensin mainittuun vaihtoehtoon.

Ja laitetaan nyt tähän vielä kuva siltä viimeisimmältä reissulta. Huokaus.

Pääsiäisviikko

Näinä aikoina on tärkeää tehdä kaikesta edes etäisesti positiivisesta ihan suhteettoman suuri numero. Niinpä mekin juhlimme koiran syntymäpäivää oikein pieteetillä. Kakkuineen kaikkineen.

Koska idea kakusta pätkähti päähäni ruokakaupassa, on resepti tyyppiä "sitä myötä hihasta ravistettu, kun hyllyväleissä asioita silmään osui". Mutta oikein hyvä siitä tuli, ja siltä varalta että muitakin kiinnostaa - ja myös itselleni vastaisuuden varalle - kirjaan sen tähän:

Pohja:
200 g Oreo-keksejä (täytteineen kaikkineen)
75 g voita sulatettuna
Täyte:
n. 400 g tuorejuustoa (otin 2 x 180 g vaniljanmakuista)
0,3 dl kuohukermaa (se sellainen astetta isompi purkki siis)
1 rkl sokeria
n. 1 dl mangososetta
4 liivatelehteä
3 rkl limettimehua

Valmistetaan kuten juustokakut nyt yleensäkin: keksit muussiksi, voi sekaan ja vuokaan odottelemaan. Liivatteet kylmään veteen likoamaan. Notkistettu tuorejuusto, vaahdotettu kerma ja mangosose keskenään sekaisin, sokeria maun mukaan. Limettimehu kiehumaan, ja kun se kiehuu, kuiviksi puristetut liivatteet sinne ja sitten täytteeseen. Täyte pohjan päälle ja jääkaappiin hyytymään. Minulla on aika iso kakkuvuoka, joten kakku jäi litteähköksi ja näin ollen se myös hyytyi muutamassa tunnissa, mutta yön yli on tietysti turvallisinta hyydyttää. Koristeeksi kasasin trendikkäästi Oreoita ja suklaamunia (nekin ovat muuten Oreo-täytteisiä). Kuva ei ehkä tee värille täyttä oikeutta, mutta oikeasti kakku oli tosi iloisen keltainen. Ja kuten todettua, oikein herkullinen.

Päivänsankari sai nuolla kaikki valmistusvälineet, mutta valmista kakkua sille ei tarjoiltu. Sen sijaan se sai juhlan kunniaksi ihka oikeaa koiraolutta. Ainesosaluettelosta päätellen joku on keksinyt pullottaa sitä vettä, jolla koiranruoan valmistusastioita huuhdellaan - juoma sisältää esim. raakarasvaa, raakaproteiinia ja hehkutusjäännöstä - mutta vastaanotosta päätellen tämä on ollut loistava idea. Kyllä meinaan maistui!

Ja päivänsankarihan toki on ihana ja mahtava ja rakas ja parasta maailmassa ihan jokaisena päivänä. Jotain hyvää sentään.

Yhtenä kauniina päivänä kävin juoksulenkillä. Ei kulkenut hyvin eikä tuntunut miellyttävältä, mutta tulipahan sekin nyt tehtyä. Ehkä madaltaa kynnystä lähteä tässä kevään mittaan vielä uudestaankin. Kunhan tuo lumisade joskus loppuu.

Olen äheltänyt työhuoneessa jogalatesta, piyota, tabataa, body balancea, HIITiä ja mitä-näitä-nyt-onkaan, ja yrittänyt heilutella niitä säälittäviä 3 kg:n käsipainojani edes etäisesti tuottoisilla tavoilla. Voin jotakuinkin hitto vie kuulla sen lotinan, kun lihakseni lurpsahtavat ja surkastuvat ja korvautuvat selluliitilla ja läskillä.

Ahistus. Ahistus. Ahistus.

Silloin ollaan aika vankasti pohjalla, kun on niin tylsää, ettei muuta tekemistä keksi kuin liesituulettimen rasvasuodattimen pesun. Ja sehän siitä vielä eskaloitui koko hellasyvennyksen puunaamiseen ja ylimääräiseen imurointikierrokseen. Ja suunnilleen samalla vauhdilla kuurasin vielä uuninkin.

Olen pelannut Internetin ympäri ja edennyt naistenlehtipinossa jo tämän vuoden numeroihin. Ja kyllä, olen myös katsonut sen Tiger King -sarjan, josta kaikki nyt puhuvat. Kai sitä kohta täytyy vaihtaa viherkasveille mullat.

Pahoin pelkään, ettei ikävystymisen multihuipentumaa olla vielä läheskään saavutettu.

Ahistus.

No mutta. Sehän on aina mukavaa, kun on pyhiä arkipäivinä, tulee ylimääräistä lepoa ja erityistä sisältöä elämään. Niin kuin nytkin, koronteenin viikolla 376, touraskuun 97.-100. päivänä, tornantaista manstaiviikkoon oli vapaata. Ihan erityinen syy olla vain kotona. Voijee mitä luksusta.

Meillä yliopistossa on (syystä jota en ole koskaan ihan ymmärtänyt) itse asiassa pääsiäisen kunniaksi ihan täysi viikko kontaktiopetusvapaata. Oijettä, ajatella, että ihan viikko tapaamatta opiskelijoita ja kollegoita. Tosin kyllä siitäkin vähästä iloa on ollut, olenpahan saanut tehdä töitäni rauhassa, kun ei ole tarvinnut koko ajan roikkua virtuaalilangoilla milloin mistäkin tikusta väännetyn asian ympärille pykätyssä virtuaalikokouksessa (ne taannoin ostamani kuulokkeet ovat muuten hyvät, mutta rillinsankojen kanssa ne painavat korvia). Jotain hyvää sentään.

Kotkotikot vaan itse kullekin niin.

Viikot 2-3

...tai kuka näitä enää jaksaa laskeakaan.

Värjäsin tukkani neonpinkiksi. Tuumin, että jos tässä kerran ei kuukausitolkulla ole mitään asiaa kenenkään näkösälle, voin yhtä hyvin panna vähän ranttaliksi. Se kieltämättä piristi kovasti. Jotain iloista sentään.

(Ja kyllä, kävin kampaajalla. Joka työskentelee yksin omassa liiketilassaan ja desinfioi tilansa aina asiakkaiden välissä. Tällaista toimintaa ei vielä ole kielletty, joten haters gonna hate, mutta minulla on päällimmäisenä fiiliksenä ilo ja hyvä mieli niin itseni kuin kampaajanikin puolesta.)

Jotain hyvää sentään.

Ostin jumppamaton ja käsipainot. (Kyllä, kävin kauppakeskuksessa. Kapinallinen paskiainen.) Rullasin työhuoneen maton syrjään ja tein jumppasalini tarjoamista streameista joogalatesta, vatsa-selkää ynnä muita keskiäkäisten mukakuntoilijoiden mukatreenejä. Tuli elävästi Anne Sällylän 80-luvun iltajumppa mieleen, mutta olihan se edes vähän ehkä tyhjää parempi sentään. Lupasin itselleni, että lähden juoksulenkille heti, kun tikit kädestäni poistetaan. 

Kun se työhuoneen matto kerran oli rullalla, rullasin loputkin ja köijäsin ne pihalle ja luuttusin lattiat.

Ehkä paskinta koronteenissa: Äärimmäisen vähän tekosyitä vältellä siivoamista.

Ahistus.

Tikit poistettiin. Ulkona oli hyytävä tuuli. Ei sellaisessa säässä voi juosta. Tein jumppasalini tarjoamista streameista tiukan tabata-treenin. Teini kuittaili, että ihme kun tömistelyni takia ei katosta rappaus rapissut. Kyllä minustakin tuntui vähän mälsältä hyppelehtiä ja hikoilla kuin ihmissuihkulähde vasta pestylle työhuoneen lattialle, mutta kai se edes pikkuisen vähensi ahistusta. 

Olen yrittänyt suostutella teiniä nyrkkeilemään kanssani - minulla olisi hanskat ja pistarit - mutta toistaiseksi ei ole natsannut. Emme siis vielä ole siinä pisteessä, että tuntisimme vastustamatonta halua mäiskiä toisiamme. Ehkä se on jotain hyvää sentään. 

Ruokahuolto on pelannut hyvin. Kehittelen herkullisia ateriakokonaisuuksia, joita jopa teini on hotkinut hyvällä ruokahalulla. Minusta on palkitsevaa toteuttaa itseäni keittiössä.

Olemme silti päättäneet tukea paikallisia yrityksiä ja piristää itseämme tilaamalla kerran viikossa ravintolaruokaa. No tämähän olisi ihan hyvä idea, jos joku ravintola voisi vielä tarjota ravintolaruokaa. Nekin harvat paikat, jotka vielä edes jollain tapaa palvelevat, tarjoavat lähinnä laitosruokatyyppisiä perhebokseja. Minähän en syö laitosruokaa edes työpaikkaruokalassa, joten enpä siihen rupea nytkään, en edes paikallisten yritysten tukemiseksi.  

Ahistus. No mutta, kunnon kebab- ja pizzakuuri yhdistettynä liikuntakatkoon tekeekin varmasti oikein hyvää.  

En juurikaan lue lehtiä enkä katso televisiosta muuta kuin hömppäsarjoja. Mutta sosiaalista mediaa pläräilen pitkästyksissäni, ja se pitää kyllä verenpaineeni tehokkaasti tapissa. Kuten Iltalehden kolumnisti osuvasti kirjoitti, suomalaisten keskuudessa on talvisodan henki vaihtunut sisällissodan henkeen. Useimmat - tai ainakin ne aktiivisimmat ja äänekkäimmät - ovat löytäneet sisäisen Stasi-kätyrinsä, ja paheksuttavaahan riittää. Ruokakaupassa on riskiryhmän tunnilla liian nuoren näköisiä ihmisiä ja muilla tunneilla liian vanhan näköisiä ihmisiä! Ruokakaupan hihnaa ei desinfioida jokaisen asiakkaan välissä! Ja herrajjesta sentään, yhdessä ruokakaupassa oli vielä niitä välikapuloita, ei enää ikinä siihen kauppaan!!! Ja metsäpolulla kuljetaan rinnakkain eikä peräkkäin. Ja kalastamassakin oli useampi ihminen saman joen varrella!

Päivälenkillä koira kipitti innoissaan tervehtimään naapurin herttaista herraa ja rouvaa, jotka aina jaksavat jäädä pitkäksi aikaa rapsuttelemaan ja rupattelemaan. Nyt he eivät uskaltaneet edes hipaista koiraa (minä tietenkin pysyttelin visusti parimetrisen hihnan mitan päässä).

Tämä tuntui pahemmalta kuin mikään. Ihminen on ihmiselle tappava ase. 

Ahistus. Ahistus. Ahistus.

Keuhkoja kuormittavaan jumppaan en pääse, mutta käyhän sekin kai treenistä, kun yritän lähikaupassa haalia viikon ruokatarpeet hengitystä pidättäen. Ettei vain kukaan enää yhtään hysteerisemmäksi tulisi ihan vain minun olemassa oloni takia.

Jotain hyvää kai. Kyllä tämä koronteeni on tehtävänsä tehnyt: Minä en enää tahdo poistua kotoani. En tahdo altistua yhdellekään ihmiselle. Koska vihaan ihmisiä. 

Veikkaanpa, että isoon koohon löydetään lääke reilusti ennen kuin tähän tympiintyneisyyteeni ihmiskuntaa kohtaan.

Viikko 1

Perjantaina 13. päivä saimme työnantajalta lopullisen vahvistuksen: kontaktiopetus olisi maanantaista alkaen peruttu koko loppukeväältä, sanottiin valtakunnan tasolla mitä tahansa. Sittemmin ukaasia tehostettiin lyömällä koko puljun ovet vallan säppiin. Kurssit kyllä pyritään viemään loppuun mutta etäopetuksen ym. erityisjärjestelyjen avulla.

Ahistus. Antaisivat ihmisen tehdä työtään rauhassa!

Jotain hyvääkin: Muistin pelastaa työpaikalle hätävaraksi jemmaamani pähkinät mukaani. Tosin rehellisesti sanottuna eivät ne koskaan kotiin asti ehtineet, kun söin ne saman tien akuuteimpaan ahistukseen.

Jääkiekkokausi loppui kuin seinään, jäähalli suljettiin, junioreita kehotettiin hakemaan kamansa pois. Miähen salibandykausi loppui. Kunta sulki nyrkkeilysalini ovet. Kaupallinen jumppasalini toimii edelleen, joskin rajoitetuin ryhmin, mutta sosiaalinen paine välttää edes niihin pieniin ryhmiin kokoontumista on valtava.

Nytpä olisi aikaa tavata ystäviä, kun kaikilla on kalenterissa yllättävää tilaa! Ai niin, paitsi ettei ketään nyt pidä tavata, ellei ole ihan pakko.

Ahistus. Mitä tulee elämästä, jossa kaikki tärkeä ja arvokas on karanteenissa?

Jotain hyvääkin: Ai mitä muka?

Etätyö lähti sujumaan ihan sutjakkaasti. Loppujen lopuksi tämä tällainen arki ei edes ole minulle mitään uutta - juuri tällaistahan työelämäni oli yksinyrittäjänä 15 vuotta ennen yliopistolle siirtymstä. Nyt päiväni täyttyvät edelleen opiskelijoiden harjoitustöiden korjaamisesta ja opetusmateriaalin kehittelystä, ihan kuin tähänkin asti. Opin käyttämään video-ohjelmaa luentojen pitämiseen.

Tiistain olin kuitenkin sairauslomalla. Ei, en suinkaan hengitystieoireiden tai minkään muun sairauden takia, vaan siksi, että olin jo kauan sitten varannut ajan pieneen, rutiininomaiseen lääketieteelliseen toimenpiteeseen. Yllätyksekseni sitä ei edes peruttu. Kyseinen toimenpide ei ole sieltä miellyttävimmästä päästä, ja kokemuksesta tiesin, että juuri minun tapauksessani se on ihan erityisen kivulias, joten olin kinunnut hieman tavallista tömäkämpää kivunlievitystä. Sain oikein Panacodin. Sen ainoa vaikutus oli se, että jouduin pyytämään miähen kuljettajakseni, koska ajokyvyn Panacod mitä ilmeisimmin vie - no hyvä että edes jotain, kipuun se nimittäin ei auttanut yhtään. Puoli tuntia makasin lääkärin pöydällä sellaisessa käsittelyssä, joka olisi tuntemusten puoleen yhtä hyvin voitu tehdä viidakkoveitsellä. Lopulta lääkäri joutui nostamaan kätensä pystyyn ja kutsumaan kokeneemman kollegan paikalle. Kun tämä kokeneempi kollegakin ensi vilkaisun jälkeen alkoi puhua vaihtoehtoisesta toimenpiteestä, katsoin viisaimmaksi tarttua tarjoukseen. Homma jätettiin sikseen ja minulle varattiin uusi toimenpideaika iltapäiväksi.

Miästä ahisti, kun hän joutui niin kauhean kauan odottelemaan parkkipaikalla. Kovaa on tuo miähen elämä juu. Iltapäivällä ajoin terveyskeskukseen jo itse. Lääkärin luvalla. Vähän kyllä ahisti, että olinkohan sittenkin huumekuski... olo ainakin oli hutera, mutta se saattoi johtua sen pieleen menneen toimenpiteen fyysisistä ja henkisistä seuraamuksista. Minä reagoin aina jotenkin tosi voimakkaasti siihen, jos minuun kajotaan.

Iltapäivän toimenpide tehtiin paikallispuudutuksessa, joten se ei sentään sattunut. Mutta siitä tuli tikkejä. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikki hikiliikunta - ja saunominenkin! - on pannassa viikon.

Ahistus. Mitä tulee elämästä, jossa viimeisetkin ilon aiheet on kielletty?

Jotain hyvääkin: Hetkeen en muistanut ahistua koronakriisistä.

Leivoin banaanikakun. Aloin ajatella, että minä olen kuitenkin onnekkaiden joukossa, kun saan edes jollain tavalla jatkaa työtäni, eikä minun työpaikkani myöskään (ainakaan luultavasti) ole ihan heti vaakalaudalla tämän kriisin takia. Minulla ei ole lapsenhoito-ongelmia ja iäkkäät läheiseni ovat ainakin toistaiseksi ihan kunnossa. Lähikaupasta saa jauhelihaa ja tuoretta leipää. Ja jopa Corona-olutta.

Ehkä löydän uudelleen juoksemisen ilon ja kipinän, joka on viime aikoina päässyt sammahtamaan. Ehkä ehdin kirjoittaa väitöskirjaa ja blogia. Ehkä opin olemaan välillä tekemättä mitään.

Ehkä en kuole ahistukseen.

Ehkä.