Viikko 1

Perjantaina 13. päivä saimme työnantajalta lopullisen vahvistuksen: kontaktiopetus olisi maanantaista alkaen peruttu koko loppukeväältä, sanottiin valtakunnan tasolla mitä tahansa. Sittemmin ukaasia tehostettiin lyömällä koko puljun ovet vallan säppiin. Kurssit kyllä pyritään viemään loppuun mutta etäopetuksen ym. erityisjärjestelyjen avulla.

Ahistus. Antaisivat ihmisen tehdä työtään rauhassa!

Jotain hyvääkin: Muistin pelastaa työpaikalle hätävaraksi jemmaamani pähkinät mukaani. Tosin rehellisesti sanottuna eivät ne koskaan kotiin asti ehtineet, kun söin ne saman tien akuuteimpaan ahistukseen.

Jääkiekkokausi loppui kuin seinään, jäähalli suljettiin, junioreita kehotettiin hakemaan kamansa pois. Miähen salibandykausi loppui. Kunta sulki nyrkkeilysalini ovet. Kaupallinen jumppasalini toimii edelleen, joskin rajoitetuin ryhmin, mutta sosiaalinen paine välttää edes niihin pieniin ryhmiin kokoontumista on valtava.

Nytpä olisi aikaa tavata ystäviä, kun kaikilla on kalenterissa yllättävää tilaa! Ai niin, paitsi ettei ketään nyt pidä tavata, ellei ole ihan pakko.

Ahistus. Mitä tulee elämästä, jossa kaikki tärkeä ja arvokas on karanteenissa?

Jotain hyvääkin: Ai mitä muka?

Etätyö lähti sujumaan ihan sutjakkaasti. Loppujen lopuksi tämä tällainen arki ei edes ole minulle mitään uutta - juuri tällaistahan työelämäni oli yksinyrittäjänä 15 vuotta ennen yliopistolle siirtymstä. Nyt päiväni täyttyvät edelleen opiskelijoiden harjoitustöiden korjaamisesta ja opetusmateriaalin kehittelystä, ihan kuin tähänkin asti. Opin käyttämään video-ohjelmaa luentojen pitämiseen.

Tiistain olin kuitenkin sairauslomalla. Ei, en suinkaan hengitystieoireiden tai minkään muun sairauden takia, vaan siksi, että olin jo kauan sitten varannut ajan pieneen, rutiininomaiseen lääketieteelliseen toimenpiteeseen. Yllätyksekseni sitä ei edes peruttu. Kyseinen toimenpide ei ole sieltä miellyttävimmästä päästä, ja kokemuksesta tiesin, että juuri minun tapauksessani se on ihan erityisen kivulias, joten olin kinunnut hieman tavallista tömäkämpää kivunlievitystä. Sain oikein Panacodin. Sen ainoa vaikutus oli se, että jouduin pyytämään miähen kuljettajakseni, koska ajokyvyn Panacod mitä ilmeisimmin vie - no hyvä että edes jotain, kipuun se nimittäin ei auttanut yhtään. Puoli tuntia makasin lääkärin pöydällä sellaisessa käsittelyssä, joka olisi tuntemusten puoleen yhtä hyvin voitu tehdä viidakkoveitsellä. Lopulta lääkäri joutui nostamaan kätensä pystyyn ja kutsumaan kokeneemman kollegan paikalle. Kun tämä kokeneempi kollegakin ensi vilkaisun jälkeen alkoi puhua vaihtoehtoisesta toimenpiteestä, katsoin viisaimmaksi tarttua tarjoukseen. Homma jätettiin sikseen ja minulle varattiin uusi toimenpideaika iltapäiväksi.

Miästä ahisti, kun hän joutui niin kauhean kauan odottelemaan parkkipaikalla. Kovaa on tuo miähen elämä juu. Iltapäivällä ajoin terveyskeskukseen jo itse. Lääkärin luvalla. Vähän kyllä ahisti, että olinkohan sittenkin huumekuski... olo ainakin oli hutera, mutta se saattoi johtua sen pieleen menneen toimenpiteen fyysisistä ja henkisistä seuraamuksista. Minä reagoin aina jotenkin tosi voimakkaasti siihen, jos minuun kajotaan.

Iltapäivän toimenpide tehtiin paikallispuudutuksessa, joten se ei sentään sattunut. Mutta siitä tuli tikkejä. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikki hikiliikunta - ja saunominenkin! - on pannassa viikon.

Ahistus. Mitä tulee elämästä, jossa viimeisetkin ilon aiheet on kielletty?

Jotain hyvääkin: Hetkeen en muistanut ahistua koronakriisistä.

Leivoin banaanikakun. Aloin ajatella, että minä olen kuitenkin onnekkaiden joukossa, kun saan edes jollain tavalla jatkaa työtäni, eikä minun työpaikkani myöskään (ainakaan luultavasti) ole ihan heti vaakalaudalla tämän kriisin takia. Minulla ei ole lapsenhoito-ongelmia ja iäkkäät läheiseni ovat ainakin toistaiseksi ihan kunnossa. Lähikaupasta saa jauhelihaa ja tuoretta leipää. Ja jopa Corona-olutta.

Ehkä löydän uudelleen juoksemisen ilon ja kipinän, joka on viime aikoina päässyt sammahtamaan. Ehkä ehdin kirjoittaa väitöskirjaa ja blogia. Ehkä opin olemaan välillä tekemättä mitään.

Ehkä en kuole ahistukseen.

Ehkä.

Työympäristön eksotiikkaa

[Petroskoi-matkakertomuksen kolmas osa]

Jos asuntola palauttikin mieleeni muistoja 1990-luvulta, yliopiston kohdalla aikakone oli pysähtynyt johonkin sellaiseen todellisuuteen, jota minä en ole edes elänyt.

Suomeksi "Meitsi diggaa Petroskoin yliopistoa"

Luokkahuoneet ovat tietenkin aina lukossa (syystä, jota en ihan ymmärrä, koska niiden sisällä on tyypillisesti ikivanhoja pulpetteja ja tuoleja eikä sitten muuta) ja jokaiseen on oma avaimensa. Kyllä, luit ihan oikein: joka ikiseen tämän yli 15 000 opiskelijan oppilaitoksen luokkaan on oma, erillinen avain. Avain haettiin aulan kopissa päivystävältä hymyttömältä täti-ihmiseltä ennen kutakin tuntia ja palautettiin samaan paikkaan tunnin jälkeen, ja molemmat tapahtumat tietenkin kuitattiin asianmukaisesti mustekynällä ruutuvihkoon.

Opettajilla ei ole omia työhuoneita. Kullakin oppiaineella on toki yhteiset henkilökunnan tilat, joiden ovi on aina lukossa ja siihen pitää hakea avain aulan kopissa päivystävältä hymyttömältä tädiltä. Näissä tiloissa on yksi (1) yhteiskäytössä oleva tietokone, jossa on nettiyhteys. Tämä yksi (1) tietokone oli ainoa yhteyteni internetin ihmeelliseen maailmaan koko viikon aikana, sillä mitään WiFin tapaistakaan ei yliopistossa todellakaan ollut tarjolla. Yliopisto ei tarjoa opettajille (tuskin opiskelijoillekaan) edes organisatorisia sähköpostiosoitteita, vaan jokainen käyttää itse perustamaansa tiliä oman nettiyhteytensä kautta. Paikallisilla toki olikin puhelinliittymän kautta jaettava nettiyhteys akerassa käytössä (minä vain en viitsinyt viikon takia sellaista hankkia).

Minun tuntejani varten oli sentään varattu sellaiset luokat, joissa oli tietokone ja projektori. Ja tämä tarkoitti sitten sitä, että niissä luokissa oli tietokoneen keskusyksikkö ja projektori sekä näppäimistö ja hiiri – mutta ei suinkaan näyttöä eikä välttämättä edes valkokangasta. Sekä opettaja että opiskelijat siis seurasivat opetusmateriaaleja esim. pienelle valkoiselle tussitaululle heijastuvasta kuvasta, joka yleensä sijaitsi näppärästi opettajan takana. Kelpo jumppaa selkärangan liikkuvuudelle…

AV-järjestelmä. Pikanttina yksityiskohtana tietokoneen virtanäppäintä osoittava post it -lappu.

Opiskelijat istuivat pulpeteissaan ja kirjoittivat muistiinpanojaan, jotkut pikkuruisiin vihkoihin mutta suurin osa läppäreille ja pädeille puhelimestaan jaettua Internet-yhteyttä hyödyntäen. Kävi aika vahvasti kateeksi.

Mutta opiskelijat ovat opiskelijoita. Hieman nuorempia kuin suomalaiset vastineensa, toiset innokkaampia ja motivoituneempia kuin toiset, mutta keskimäärin kuitenkin sympaattisia nuoria ihmisiä. Ja niissä tunkkaisissa luokkahuoneissa, antiikkisissa pulpeteissaan istuen he oppivat ihan samalla lailla kuin opiskelijat kaikkialla maailmassa. Toiset paremmin, toiset huonommin, keskimäärin kuitenkin kovin nohevasti.

Ihmiset ovat ihmisiä. Meissä on universaalisti paljon samaa, vaikka rakenteet ja järjestelmät kulkisivatkin hieman eri polkuja ja eri tahtiin

Paluu ysäriin

[Petroskoi-matkakertomuksen toinen osa.]

Minun edelliset kokemukseni venäläisestä opiskelija-asuntolasta ovat Pietarista 1990-luvun puolivälin tienoilta. Ja vaikka ne kieliharjoittelussa vietetyt kesät toki olivatkin kaiken kaikkiaan hienoja kokemuksia, joista on jäänyt paljon lämpimiä muistoja, niin muistikuvani yliopiston asuntolasta eivät todellakaan ole loistokkaita.

Uskalsin kuitenkin varovasti toivoa, että tämänkertainen majapaikkani olisi hieman paremmassa hapessa, olinhan sentään paikalla varta vasten kutsuttuna vieraana. Yhteyshenkilöä tentattuani olin saanut tietää, että asuntolassa olisi petivaatteet, pyyhe, joitain astioita sekä, ajatella, oikein vedenkeitin. Kuntosalikin rakennuksessa kuulemma oli.

Heti ulko-ovesta sisään astuttuani minut valtasi kuitenkin voimakas tuttuuden tunne. Hymytön täti asuntolanhoitajan kopissa tyrkkäsi käteeni avaimen ja avasi sakaraportin. Hämärässä rappukäytävässä leijui roskakuilun aromi ja jonkun wannabe-Adelen bravuurisoolo. Raskaiden väliovien pamahdukset kajahtelivat kolkoista seinistä.

Huoneeni oli kyllä sangen tilava. Oli sänky petivaatteineen, kaksi käsipyyhettä (onneksi olin tuonut oman kylpypyyhkeen), nurkassa kaappi ja hyllyllä peräti silitysrauta (ei lautaa kylläkään), kirjoituspöydällä pienen tietokoneen näytön kokoinen TV ja kolme kertaa sen korkuinen irtoantenni, josta huolimatta näyttöön sai vain sangen rakeista Venäjän TV:n kuvaa.

Keittiönurkkaukseen oli ahdettu pöytä, jääkaappi, keittolevy ja tiskiallas sellaisella feng shuilla, että jääkaapin sisältöön pääsi käsiksi vain kurottelemalla oven takaa sen yli tai vastaavasti konttaamalla ruokapöydän alta (ks. kuva alla: jääkaapin ovi aukesi siis seinästä hellaan päin), ja tiskialtaan ja jääkaapin väliin ujuttautuakseen piti vetää vatsa sisään.

Varustukseen kuului myös se luvattu vedenkeitin sekä yksi lasinen teekuppi, yksi matala lautanen, yksi teelusikka ja yksi terävä veitsi. No eipä siksi, enpä minä olisi mitään ruokaa viitsinytkään kokkailla, kun tiskiaine ja -harjakin olisi näitä paria päivää varten pitänyt ostaa itse. Vessa sentään veti (no, suunnilleen), suihkukaappi oli ihan vinksallaan mutta suihkusta kuitenkin tuli lämmintä vettä (tosin eri suuntaan käännettäessä kuin hanaan oli merkitty). Torakoita ei näkynyt. Ehkä hieman parannusta Pietarin neljän hengen soluun verrattuna, mutta taattua asuntolatasoa joka tapauksessa.

Ankeinta asuntolassa ei kuitenkaan ollut se eristämättömän oven rakosista huoneeseenkin tunkeva löyhkä, hienokseltaan vuotava WC:n säiliö, muovilattialla armotta kaikkialle leviävä kenkien mukana kulkeutunut katupöly tai ruokahuollon hankaluus - pahin viime vuosituhannelle paluun piirre oli se, ettei asuntolassa tietenkään ollut minkäänlaista Internet-yhteyttä käytettävissä. En toki ollut moista kuvitellutkaan, ja olinkin varannut mukaani mahdollisimman paljon sellaista aineistoa, jonka avulla pystyisin tekemään töitä offline-tilassa. Silti yllätyin itsekin siitä, kuinka orpo olo netittömyydestä tulikaan! Lepuuttaakseni aivojani työn lomassa kaivoin tietokoneesta esiin pasianssin. Siihenhän tulikin pitkästä aikaa oikein himo.

Milloin sinä viimeksi olet pelannut Windowsin pasianssia?

Go East

Vietin nyt sen aikaisemmin mainitsemani viikon vaihto-opettajana Petroskoin yliopistossa. Koska minulla oli yllin kyllin aikaa kirjata ajatuksiani ylös mutta ei nettiyhteyttä koko viikon aikana (!!!), tekstiä kertyi aika paljon. Näin ollen julkaisenkn tarinan jatkokertomuksena näin postuumisti. Tässä tulee osa 1:

Rahalla saa ja hevosella pääsee. EHKÅ.

Tampereelta Petroskoihin ei ole ihan yksinkertaista päästä. Minä päädyin lopulta matkareittiin, joka kulki ensin junalla Joensuuhun ja sieltä sitten yksityisautokyydillä määränpäähän. Suomalaisen yhteistyökumppanin välityksellä oli sovittu, että venäläisfirman auto hakisi minut Joensuun rautatieasemalta ja kuljettaisi suoraan määränpäähäni. Minun oli määrä saada edellisenä päivänä tekstiviesti, jossa kerrottaisiin auton numero ja kuljettajan nimi.

VR hoiti oman osuutensa mallikkaasti, joten tasan sovittuun aikaan olin kytiksellä rautatieasemalla. Mitään tekstiviestiä en kyllä ollut saanut, mutta en ollut siitä kovin huolissani. Venäläisten kanssa asiointi ei aina ole niin pilkun päälle, ja olihan viesti voinut hukkua matkallekin. Strategiani oli kytätä venäläisissä kilvissä olevia, odottavan näköisiä autoja ja käydä reippaasti kysymässä, oliko kyseessä minun kyytini.

Vaan kun missään ei näkynyt yhtään venäläisissä kilvissä olevaa autoa.

Puolen tunnin jälkeen soitin autofirman yhteyshenkilölle. Puheluuni vastattiin, esittelin itseni ja varmistin, että olin soittanut oikeaan paikkaan. Kerroin odottelevani heidän autoaan, kuten oli sovittu. ”Hetki, tarkistan”, sanoi vastapuoli. Sitten puhelu katkesi. Yritin soittaa takaisin, mutta enää numerosta ei vastattu. Odotin, yritin soittaa, aina vain tyhjää. Alkoi pikkuhiljaa jurppia. Yritin tavoitella suomalaista yhteistyökumppania, mutta ymmärrettävästi siellä ei sunnuntaina ollut ketään tavoitettavissa.

Kiukun ja väsymyksen kyyneleitä nieleskellen tartuin laukkuuni ja lähdin raahaamaan sitä kohti läheistä hotellia toivoen, että siellä olisi ravintola tai edes baari auki (Joensuun rautatieasemallahan on muutama puupenkki, maksullinen vessa, lippuautomaatti sekä juoma-automaatti eikä sitten muuta). Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen mitä ilmeisimmin Google kääntäjän avulla kyhätty tekstiviesti: ”Anteeksi.. Etta viette. Dima avto  [merkki ja nro]. Auton rajalla. Anteksi”. Tätä seurasi joukko vielä kryptisempiä sepustuksia, joista kuitenkin päättelin, että jonkinlainen auto olisi minua tulossa hakemaan, mutta vasta yli tunnin kuluttua (eli noin kolme tuntia sovittua myöhemmin). Naputtelin vastaukseksi, että etsiköön minut hotellilta.

Hotellin ravintola oli onneksi auki. Rojahdin penkkiin ja tarjoilija tuli kysymään, mitäpä minulle. ”Viiniä. Ihan pirun iso lasi viiniä kiitos!” vastasin. Tarkennettuaan, halusinko puna- vai valkoviiniä, tarjoilija totesi topakasti, että tämä selvä, 24 cl viiniä ensin pöytään ja katsotaan sitä ruokalistaa ja muita asioita vasta sitten. Tuodessaan viinin ja ruokalistan hän kysyi, mikäpä minua niin puhisutti. Kerroin tarinani, ja tarjoilija yhtyi taivasteluuni itänaapurin kanssa asioinnin ajoittaisesta hankaluudesta.

Harvoin on viini tullut näin tarpeeseen!

Oi ihana itäsuomalainen tuttavallisuus, avoimuus ja vieraanvaraisuus! Ventovierasta ihmistä ihan aidosti kiinnosti, mitä minulla oli sydämelläni, hän kuunteli vilpittömästi ja kertoili vastaavasti myös omia kuulumisiaan.

Tilasin valkosipulikanaa. Viimeisiä palasia haarukoidessani soittikin kuski Dima ja kertoi olevansa hotellin parkkipaikalla. Että lopulta ihan hyvä ajoitus sinänsä.

Kun kyselin kuskilta, oliko hän jäänyt rajalle jumiin (kuten olin ensimmäisestä tekstiviestistä ollut päättelevinäni), hän totesi ykskantaan, että ei hän minulle valehtelemaan rupea vaan voi suoraan sanoa, että hänellä ei ole oikeastaan mitään tekemistä ko. firman kanssa; hän on Joensuussa asuva venäläinen, joka oli vain hätäpäiten hälytetty apuun siinä vaiheessa, kun aloin kysellä taksin perään. Eli alun perin sieltä ei ollut mitään autoa tulossakaan – ellen olisi osannut tarpeeksi venäjää vaatiakseni sovittuja asioita, pönöttäisin siellä asemalla vieläkin!

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tämä Dima osoittautui erinomaiseksi kuskiksi, ajoi rauhallisesti ja kaahaamatta, huolehti siitä, että ymmärsin hoitaa rajamuodollisuudet oikein, rupatteli säästä mutta antoi minun myös levätä. Kuultuaan, että minun oli tarkoitus majoittua yliopiston asuntolaan, hän hieman järkyttyi, mutta tuumasi sitten, että jos kerran vastaanottava yliopisto on minulle majoituksen varannut, niin varmaan he ovat huolehtineet sen asianmukaisesta tasosta. Perille päästyämme hän kuitenkin vaatimalla vaati päästä ensin itse selvittämään saapumiseni asuntolanhoitajan kanssa, ennen kuin antoi minun astua edes autosta ulos, ja sitten hän vielä kantoi laukkuni huoneeseeni asti ja varmisti, että siellä tosiaan oli kaikki siedettävässä kunnossa – hän ei kuulemma aikonut jättää minua sellaiseen paikkaan, johon en voisi jäädä. Onneksi huone läpäisi Diman tupatarkastuksen (ja omanikin), koska en olisi jaksanut enää yhtään ylimääräistä kuviota tehtyäni siinä vaiheessa matkaa jo yli 13 tuntia.

Ellen olisi ollut niin kuolemanväsynyt, rasittunut ja kettuuntunut kaikista matkan mutkista, olisin varmaan suhtautunut Diman ylenpalttiseen avuliaisuuteen hyvinkin epäileväisesti. Mutta toisaalta, juuri tuollaisia useimmat tuntemani venäläiset ihmiset ovat: tavattoman huomaavaisia ja huolehtivaisia. Tiedän toki, että on niitä suuressa ja mahtavassa maassa runsain mitoin sellaisiakin, jotka yrittävät ensisijaisesti joka käänteessä huijata, valehdella tai muuten vain yleisesti ketkuilla, mutta sellaisia en onnekseni tunne. Ellei tämän autofirman väkeä lasketa.

Painaessani pääni tyynyyn kieltämättä mietin, missä ihmeen mielenhäiriössä olin tällekin reissulle mennyt lupautumaan. Ihan sietämätön riesa ja epämukavuus vain siksi, että pääsen pitämään pari oppituntia paikallisille pojanklopeille ja tytönheitukoille. Tämänkin ajan olisin voinut viettää kotona vaikka siivoten, jukoliste!

Mutta loppujen lopuksi kuitenkin päällimmäiseksi ajatukseksi jäi lämmin tunne kohtaamieni ihmisten ymmärtäväisyydestä ja hyvyydestä. Kiitos joensuulainen tarjoilija ja hätäapukuski Dima!

Siedettävää keveyttä

Minun oli määrä suorittaa tänä keväänä yliopisto-opettajan pedagogiset opinnot (niin, yliopiston opetushenkilökunnalta ei tehtävään valittaessa edellytetä pedagogista pätevyyttä, mutta toki se katsotaan eduksi ja sen hankkimista työsuhteen aikana suositellaan). Kyseessä on melko mittava ja vaativa opintokokonaisuus, jota varten työsuunnitelmaani raivattiin tilaa karsimalla opetusta. Sitten kuitenkin kävi ilmi, ettei yliopistopedagogiikan kursseja järjestetäkään tänä keväänä. Minä sitten äkkiseltään polkaisin pystyyn yhden ylimääräisen kurssin, lupauduin siihen opettajavaihtoon ja tein yleviä suunnitelmia väitöskirjani edistämiseksi - ja tässä vaiheessa sitten kävi ilmi, että kyllä ne pedagogiikan kurssit sittenkin olikin päätetty järjestää myös nyt keväällä. En kuitenkaan enää ruvennut kolmanteen kertaan suunnitelmiani muuttamaan, vaan päätin lykätä pedagogiikan ensi vuoteen tai johonkin suureen paarmakesään.

Lopputulos on siis se, että minulla on tänä keväänä tavanomaista kevyempi opetusohjelma. Ja voi pojat, sen kyllä huomaa! Olen pystynyt lyhentämään työviikkoni kuusipäiväiseksi, ja monena päivänä olen onnistunut lopettamaan työnteon siihen, kun oppitunnit päättyvät, ja tekemään loppuillan koti- ym. omia juttujani. Järisyttävä fiilis! Ja tämä on näkynyt myös työpaikalla: olen lähtenyt mukaan mielenkiintoisiin uusiin hankkeisiin, lupautunut vapaaehtoiseksi erinäisiin ylimääräisiin tehtäviin ja jopa ideoinut jonkinlaista projektintynkää. Professorihan aiemmin hieman motkotti minulle siitä, että on huono idea tehdä sellaista akateemista "uraa", johon kuuluu pelkkää opetusta, koska akateemisessa maailmassa käypää valuuttaa ovat ihan muut meriitit kuin opetusansiot - nyt pääsinkin toteamaan hänelle, että katso nyt, kyllä minulla tahtoa ja kiinnostusta riittää näihin muihinkin juttuihin, kunhan minulle vain annetaan vähän aikaa ja tilaa ajatella ja hengittää! Tavanomainen opetusohjelmani vain ei jätä tällaista tilaa yhtään vaan pusertaa minut hyvin tehokkaasti kuiviin.

Aloitin vuodenvaihteessa uuden harrastuksenkin, potkunyrkkeilyn. Petyttyäni kuntonyrkkeilytunteihin olen yrittänyt etsiskellä taistelulajitreeniä, joka vastaisi minun tarpeisiini eli soveltuisi harrastajalle, joka on aloittelija siinä taistelulajissa mutta ei suinkaan kuntoilussa (treenaan siis koko ajan monipuolisesti myös muuta liikuntaa). Ja nyt sattui löytymään ihan napakymppi: kuntopotkunyrkkeilyn nimellä kulkeva ryhmä, joka kokoontuu aivan kotikulmillani lauantaisin keskipäivällä. Tunneilla treenataan potkunyrkkeilyn tekniikoita, ja myös se kunto-aspekti toteutetaan tätä kautta eikä minään iänikuisina punnerruksina, kyykkyinä ja lankutuksina (jotka toki ovat erinomaisia, hyödyllisiä ja tehokkaita aktiviteetteja kaikki, mutta niitä voi harrastaa missä tahansa - potkunyrkkeilyn tekniikoita taas ei muilla tunneilla opi).

Jostain syystä kovinkaan moni muu ei ole tätä mahtavaa harrastusmahdollisuutta löytänyt, joten treeniryhmämme on hyvin pieni. Yleensä paikalla on 3-4 harrastajaa, mutta onpa parilla kerralla käynyt niinkin mahtavasti, että olen ollut tunnin ainoa osallistuja - olen siis saanut yksityisopetusta tässä hienossa lajissa. Siis ihan täysi tunti sinnikkäitä toistoja lyönneistä tai potkuista, ja ohjaaja tarkkailemassa, kommentoimassa ja korjaamassa joka ainoaa liikettäni! Aivan huikeaa!!!

Potkunyrkkeilytuntien jälkeen ei typerä virne ota kadotakseen kasvoiltani koko viikonloppuna. Olen niin tyytyväinen itseeni, kun kerrankin sain aikaiseksi lähteä mukaan johonkin uuteen! Voi olla, että normaalin työkuormani alta en olisi jaksanut tätäkään peliliikettä tehdä.

Kyllä se sillä lailla taitaa olla kuin edesmennyt suuri urheilusankarikin totesi, että elämä se on ihmisen parasta aikaa. Jopa keski-ikäisen ihmisen.

Back to school

Yliopiston lukuvuosi on pyörähtänyt käyntiin. Vaikka yliopiston viralliset avajaiset ovatkin vasta ensi viikolla, meidän oppiaineessamme aloitettiin ensimmäiset kurssitkin jo nyt, ja uusien opiskelijoiden tervetulotilaisuuskin pidettiin.

Meitsillähän oli fiilis kuin:

Opiskelijoiden kanssa työskentely on ehdottomasti minulle se yliopistotyön tärkein, mieluisin ja omin osa. Lisäksi kaipasin jo lukujärjestyksen tuomaa rakennetta ja rytmiä päiviini. Vaikka toki olen viime viikot tehnyt hyvinkin ahkerasti töitä kurssivalmistelujen, artikkelin kirjoittamisen yms. asioiden parissa, olen huomannut, ettei sellainen täysin vapaasti järjestettävä työtapa oikein sovi minulle. Jos minulla ei ole vähintäänkin määräaikojen tuomia raameja työlle vaan sen voi tehdä oikeastaan miten ja milloin tahansa - tai olla tekemättä, kallistun huomattavan herkästi tuon viimeksi mainitun vaihtoehdon kannalle. Mutta nytpä pääsen taas minuuttiaikataululla yötä myöten harjoitustehtäviä tarkistamaan, voi miten mukavaa!

Tässä ensimmäisessä opetuspäivässä oli kyllä rakennetta, liikkuvia osia sun muita muuttujia vähän enemmänkin kuin olisi ollut väliksi...

Heräsimme kuudelta, tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, koska taloudessamme asuu teini-ikäinen jääkiekkojuniori, jonka treeniohjelmaan kuuluu myös aamujäitä. Miäs kiikutti juniorin hallille, minä laitoin kahvin tippumaan ja käytin koiran aamukävelyllä. Oman aamiaiseni syötyäni tein kyseiselle jääkiekkojuniorille tukevan sämpylän syötäväksi matkalla jäähallilta koululle, kävin hakemassa kasvimaalta perunoita ja pilkoin ne ynnä muut makkarakeiton ainekset valmiiksi. Sitten kävin siirtämässä sen juniorin jäähallilta koululle ja palasin keittelemään sitä makkarasoppaani, jotta sekä teinillä että minulla olisi nopeasti pöperöä pöydässä koulupäivän päätteeksi. Keiton poristessa kyhäsin itselleni pikaisen, pähkinäisen salaatin ja tukevan sämpylän työpäivän nälän pitimiksi.

Joku voisi nyt ihmetellä, minkä ihmeen takia minä kukonlaulun aikaan soppakauhan varressa heilun, miksi ihmeessä en ollut ennakoinut ja varautunut ja laittanut ruokaa etukäteen.

Kyllä minä olinkin. Olin leiponut ison, mehevän kinkkupiirakan, josta minun oli tarkoitus ottaa kunnon kimpale evääksi työmaalle ja jättää palanen teinille välipalaksi (vaikka hän ei kovin suuri kinkkupiirakan ystävä olekaan) ja sitten keittää se makkarakeitto töistä tultuani. Mutta kun eilisiltana tulin jumpasta, piirakka oli tehnyt katoamistempun. Iltatreeneistä raukea teini pyyhki murusia suupielistään ja totesi: "Olikin oikein syötävää piirakkaa, kiitti mutsi!"

Elämää teini-ikäisen jääkiekkojuniorin kanssa, osa mones... Mutta hyvähän se on, että ruoka maistuu. Taitaa olla kasvukausi meneillään.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaiken sen jäähalli-koulutaksi-makkarakeitto-rallin päätteeksi ehdin kuin ehdinkin omalle kustannuspaikalleni ihan hyvissä ajoin ja sain ensimmäiset kurssit pyöräytettyä liikkeelle ihan suunnitellusti. Uudet opiskelijat olivat nuoria, jossain määrin hämmentyneen ja kai maar jossain määrin innostuneenkin oloisia. Jotkut heistä tulevat varmasti minulle hyvin tutuiksi ja läheisiksikin, osa jäänee hyvinkin etäisiksi. Aika näyttää, mutta tästä se kuitenkin taas lähtee.

Työpäivän päätteeksi olin hyvin kiitollinen valmiista keitosta, jota juniorin kanssa pistelimme reilut satsit. Parin tunnin pästä juniori ilmaantui taas keittiön kaappeja koluamaan välipalan toivossa ja päätyi lopulta XL-kokoiseen pakastepizzaan (kyllä, tässä tilanteessa jopa minä, einestenvastustaja numero yksi, olen todellaKIN antanut periksi!!!), jonka jälkiruoaksi meni vielä viili.

Huomenna opetukseni alkaa vasta iltapäivällä. Se on hyvä. Taidanpa aamusella pyöräyttää pari kiloa lihapullia.. Onneksi ehdin, koska olen kuin olenkin määräaikojen puutteesta huolimatta valmistellut kurssini tosi perusteellisesti.

Antaa tulla vaan, lukukautta ja jääkiekkokautta ja vaikka lunta tupaan. Kyllä tässä ihan iloisesti helemat paukkuu!

Kaikenlaista kiukuttelua

Somessa on käyty tiukkaa vääntöä siitä, saako helteestä valittaa. Koska talvi ja pakkanen ja yleinen mielensäpahoitus, nih kerta. Niinku että äläpä siinä itke sitä ripuliasi, kohta sulla voi olla ummetus, kuten radiossa osuvasti verrattiin. Vaan eihän somessa nyt ylipäätään saisi valittaa mistään, koska joku siitä tykkää kuitenkin ja ottaa näin ollen eriävästä mielipiteestä verisesti itseensä. Eikä somessa vastaavasti tietenkään saisi myöskään iloita mistään, koska jollakulla kuitenkin on juuuri se asia elämässä huonosti ja näin ollen toisen ilo onkin oikeasti ihan silkkaa veetuilua ja henkilökohtaista solvausta, suorastaan kiusaamista.

Noin niinku objektiivisesti ajatellen säästä valittaminen on toki sangen turhaa, sille kun ei mitään voi. Mutta sanonpahan silti ihan henkilökohtaisena vit... mielipiteenäni, että tämä tällainen paahde on todellakin ärsyttävän raivostuttavan sietämättömän hirveää kamalaa kuvottavaa. Sitä paitsi katson olevani oikeutettu olemaan tätä mieltä ja myös ilmaisemaan tämän mielipiteeni sillä(kin) perusteella, että ikinä ette varmasti kuule minun kylmästä talvisäästä valittavan! Jos mittari näyttäisi vastaavia lukemia nollan toiselta puolelta, olisin vallan tyytyväinen elämääni, laittaisin takkaan tulen ja ihastelisin maailman huikaisevaa kauneutta. Kylmyyttä vastaan pystyy suojautumaan vaatteilla, mutta kuumuus ahdistaa, vaikka riisuutuisi kelteisilleen. Pakkasta pääsee pakoon vaikka saunaan, mutta kuumuus tunkeutuu joka sopukkaan, ellei satu talossa olemaan tehokasta ilmastointijärjestelmää (meillä ei satu). Ei ole ihmisen ilma tämä tällainen, sanon ma! Koko elimistö aivoja myöten velloo tahmaisessa kiehumistilassa eikä mitään pysty tekemään. Ei edes blogia kirjoittamaan. Argh.

Niin tai näin, pikkuhiljaa tässä pitäisi kuitenkin viritellä aivoja työmoodiin. Nimittäin nythän sitten pääsi käymään sillä lailla, että loppujen lopuksi minut valittiin kuin valittiinkin siihen yliopisto-opettajan tehtävään. Sen verran on valintaprosessista tihkunut sisäpiiritietoa, että ihan täysi läpihuutojuttu se ei kuulemma ollut. Vaikka minä täytinkin joka ainoan hakijoille asetetun kriteerin ihan pilkulleen. Vaikka hakupaperini olivat asianmukaiset ja todella huolellisesti laaditut. Vaikka opetusnäytteeni oli hyvin valmisteltu, harjoiteltu ja kuulijoiden mukaan myös onnistuneesti toteutettu. Meinasin tästä asiasta jo ottaa vähän itseenikin; tuumin, että jollakulla taitaa olla henkilökohtaisesti jotain minua vastaan - mutta koska olisi typerää lähteä vakituiseen työsuhteeseen jo valmiiksi epämääräisen kaunaisena, päätin kääntää asian toisin päin: mitä ilmeisimminkin joku on ollut todella vahvasti minun puolellani ja jaksanut taistella puolestani niin vakuuttavasti, että lopulta myönteinen kanta tosiaan on voittanut. Ja koska näin on, niin turhahan asiaa enää on vatvoa.

Kun jurputin miähelle, että mitähän ihmettä ne oikein olisivat halunneet, hän totesi, että "No se on yliopistomaailma, siellä on ihan omat kuvionsa, mutta siihen sä nyt kuulut, joten siihen sun täytyy mukautua." Sillä hetkellä minulla syttyi oikein sellainen kuuluisa hehkulamppu pään päälle, ja vastasin voitonriemuisesti: Ei muuten tarvitse mukautua yhtään mihinkään! Minulla on nyt vakituinen työsopimus, ja sellaisia ei yliopistomaailmassa ruukata irtisanoa kuin suunnilleen ydinräjähdyksen uhan edessä!!! Vaikka wanhan ajan eläkevirkoja ei enää olekaan - yliopistossakaan ei enää ole virkoja ylipäätään vaan tehtäviä - eivätkä työsopimukset ole pysyviä vaan toistaiseksi voimassa olevia, on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yksittäisen työntekijän irtisanominen henkilökohtaisista syistä on näissä piireissä äärimmäisen harvinaista, minun tietääkseni ennenkuulumatonta.

Ei minulla tietenkään ole pienintäkään aikomusta ruveta ehdoin tahdoin änkyröimään - yksi keskeisimmistä elämänarvoistani on se, että luomalla hyvää ilmapiiriä eli olemalla itse mahdollisimman ystävällinen ja avulias muille teen myös oman elämäni mahdollisimman helpoksi. Ja töitä minä olen sinne menossa tekemään, en todellakaan vain palkalliseen päivähoitoon. Mutta sitten kuitenkin tulin vähän niin kuin änkyröineeksi heti kärkeen. Minulle nimittäin ehdotettiin kahden viikon opettajavierailua ulkomaille marras-joulukuussa. Sinänsähän ajatus pienestä ulkomaanvierailusta olisi ihan kiva, ja ohjelmaan kuuluvan kurssinkin olisin pystynyt toteuttamaan ihan ongelmitta. Mutta tässä tapauksessa tuon vierailun ajankohta tökkäsi pahemman kerran: juuri meidän lukukautemme lopussa, kun kaikilla kursseilla on lopputyöt sun muut viimeiset silaukset hoidettavana ja siviilielämässä vastaavasti jouluvalmistelut jo ihan hektisessä vaiheessa. Viime vuonnahan se Itävallan-konferenssi oli vastaavaan aikaan, ja sekin oli minulle tosi rankka koettelemus. Aikani pyörittelin asiaa mielessäni, ja lopulta ilmoitin kieltäytyväni kunniasta.

Vaikka päätökseni toki hyväksyttiin sinänsä mukisematta, minua kuitenkin myös muistutettiin, että ei ole suositeltavaa tehdä sellaista uraa, johon kuuluu vain opetusta - ei tutkimusta, konferensseja yms. Siitäpä meinasi taas livahtaa herne nekkuun. Anteeksi nyt vain! Kieltäydyin yhdestä hankalaan ajankohtaan sijoittuvasta vierailusta, ja sekö sitten tarkoittaa, että aion jatkossa "vain" opettaa ja luopua kaikista muista suunnitelmistani?!? Esimerkiksi viime lukuvuoden aikana suoritin kaksi (2) tohtoriopintoihini kuuluvaa kesäkoulua, pidin esitelmän kolmessa (3) konferenssissa (ja nämä kaikki vieläpä eri kielillä!) ja kirjoitin väitöskirjaani, ja minulla on parhaillaan työn alla kaksi (2) tieteellistä artikkelia. Opetuksen ym. yliopistotyön ohessa siis. Omia freelancer-töitäni unohtamatta.

Hetken aikaa syvään hengiteltyäni totesin, että taisi vain tulla kollegalle pienoisena yllätyksenä - ellei suorastaan lievänä shokkina - että minäkin oikeasti joskus sanon johonkin ehdotukseen ei. Mutta kylläpä minä senkin taidon osaan! Katsokaas kun olen tällainen moniosaaja.

Nih kerta.

Prosessi

Jokin aika sitten kirjoitin yliopiston tehtävänhakuprosessista. Siis siitä hakuvaiheesta, johon sisältyi jo jos jonkinlaisten asiakirjojen ym. tuotosten laatimista. Mutta ei siinä vielä kaikki, eipä tietenkään.

Nythän kävi sitten niin onnellisesti, että pääsin jatkamaan prosessia. Olin lopulta ainoa hakija. Tämähän ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, että minut olisi valittu tehtävään siitä vain suoraan. Ehei. Vaikka enää ei olekaan kysymys siitä, valitaanko tehtävään minut vai joku muu, vielä on ratkaistavana kysymys, valitaanko tehtävään minut vai jätetäänkö se kokonaan täyttämättä, jos minua ei todeta siihen päteväksi.

Joku voisi nyt ajatella, että kävin esimiehen tai parin pitämässä haastattelussa ja sillä sipuli. Vaan kun nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa on ihan omat kiemuransa.

Rekrytointiprosessia varten on perustettu kuusijäseninen tehtäväntäyttötoimikunta (oi ihana suomen kieli), johon kuuluu edustajia oman oppiaineeni lisäksi myös useista muista tiedekunnan oppiaineista. Mainittakoon, että tasan puolet näistä jäsenistä ei edes osaa sitä toista kieltä, jolla minun piti tutkimussuunnitelmani myöskin toimittaa.

Minut kutsuttiin antamaan opetusnäyte, jonka jälkeen olisi haastattelu. Opetusnäytteen valmisteluun on tapana antaa kaksi viikkoa aikaa. Kutsu tulikin reilut kaksi viikkoa ennen sovittua näytteenantopäivää, mutta aiheen sain lopulta vasta viikkoa etukäteen. Onneksi se oli minulle sen verran tuttu, etten viitsinyt ruveta haastamaan asiasta riitaa - sehän olisi venyttänyt prosessia vielä entistäkin pidemmäksi, ja sitä ei varmasti halunnut yksikään osapuoli! Näytteen aihe määriteltiin tasolla "Pidä kurssiin X kuuluva luento, pituus 25 minuuttia, josta viimeiset 5 minuuttia varataan yleisön kysymyksille." Eli 20 minuuttia varsinaista opetusnäytettä, ja siitä 70 % (= 14 min) tuli pitää suomeksi ja 30 % (= 6 min) toisella kielellä.

Ja eikun kuumeisesti valmistautumaan. Kuten sanottua, aihe oli minulle tuttu, olen kyseisen kurssin pitänyt kuluneiden vuosien aikana itse asiassa kolme kertaa. Vaikeinta oli valita aikarajaan sopiva siivu asiaa ja ympätä siihen se toisenkielinen osuus. Viilasin ja höyläsin ja höpöttelin kokonaisuuttani monen monituiset kerrat läpi kännykään ajastinta tuijottaen; naureskelin, että pelataan nyt varman päälle siltä varalta, että näytetilaisuudessa joku on sekuntikellon kanssa tekemisiäni kyttäämässä.

Opetusnäytepäivän aamuna saavuin tietysti paikalle hyvissä ajoin. Työhuoneessani minua odotti tämä:

Parkkipaikan puskasta nyppäisty ruusu ja post-it-lapulle kirjoitettu nimetön onnentoivotus (tosin on minulla aika vahva aavistus siitä, keltä ne ovat).

Jos jossain vaiheessa vähän epäröinkin, haluanko jatkaa yliopistomaailmassa, tällaiset asiat saavat kyllä moisen epäröinnin tuntumaan aika tyhmältä. Olen todella etuoikeutettu, kun saan työskennellä näin upeassa, kannustavassa, huomaavaisessa työyhteisössä!!!

Opetusnäytettäni arvioi tehtäväntäyttötoimikunnan lisäksi myös nelihenkinen opetustaitotoimikunta, jonka jäsenistä tasan yksi osaa sitä toista kieltä, jota näytteeseen piti sisällyttää, tai muutenkaan tuntee opetettavaa aihetta. Mainittakoon myös, että toimikunnan puheenjohtajalla ihan oikeasti oli se sekuntikello käytössä!

Näyte meni omasta mielestäni ihan ookoo, sillä lailla kuin olin sen ajatellutkin, ilman mitään kämmejä tai kompurointeja. Saan siitä aikanaan kirjallisen palautteen. Sen jälkeen oli haastattelu, jossa jokainen tehtäväntäyttökomitean jäsen kysyi minulta kysymyksen tai pari ja sen jälkeen minä sain esittää kysymyksiä heille päin. Olin onnekseni miettinytkin etukäteen kiperähkön kysymyksen, ja mielestäni myös vastailin minulle esitettyihin kysymyksiin ihan asiallisesti (mistä olen ihan ylpeä; asiallisuus ei ihan aina ole vahvin puoleni...).

Haastattelun jälkeen kiirehdin muihin puuhiin, mutta kun päivän päätteeksi kävin vielä hakemassa tavaroitani työhuoneesta, odotti pöydällä aivan valtava kukkakimppu saatteella "Näyteluentosi oli todella hyvä, kyllä sinä nyt olet pysyvästi meidän työyhteisömme jäsen!" Tämä oli siis yhden - tällä kertaa sentään allekirjoittaneen - kollegan henkilökohtainen näkemys eikä suinkaan tarkoita sitä, ettäkö päätös olisi jo tehty. Mutta melkein tipan linssiin se kyllä nosti. Olen todella etuoikeutettu, kun saan työskennellä näin upeassa, kannustavassa, huomaavaisessa työyhteisössä!!!

Nyt tehtäväntäyttötoimikunta harkitsee kantaansa ja esittää sen sitten tiedekuntaneuvostolle, joka tekee asiasta oman päätöksensä ja esittää sen sitten rehtorille vahvistettavaksi.

Eli saattaa vielä hetken kestää, ennen kuin asia ratkeaa. Mutta kyllä minä nyt jo voin omasta puolestani tunnustaa, että todella kovasti toivon sen ratkeavan minun hyväkseni. Kyllä minä haluaisin vielä tuossa työssä ja tuossa työyhteisössä jatkaa!

Se o hänes

[eteläkarjalainen sanonta, joka tarkoittaa, että jokin asia ei ole enää omissa käsissä vaan sen ratkaisevat muut tahot; äännetään viimeistä tavua painottaen, "seo hänees"]

Minun työpaikkani on haussa. Siis se tehtävä, jota olen kaksi viime vuotta hoitanut sijaisena, täytetään nyt pysyvästi (tai niin pysyvästi kuin nykypäivän työelämässä nyt mitään paikkoja täytetään). Ja tämähän on ehdottomasti hyvä asia. Siis niinku kivat sille, joka siihen sitten valitaan.

Jaa minulle? No sitä ei kukaan tiedä, miten minun työurani tästä jatkuu. Eikä kovin varmaa tietoa ole edes siitä, miten minä haluaisin sen jatkuvan.

Minähän olen nämä kaksi viime vuotta roikkunut vähän häntä oven välissä. Olen toki tehnyt opetustyötä täydestä sydämestäni ja kaikkeni antaen ja myös nauttinut siitä, mutta koko ajan on takaraivossa kaihertanut kysymys, onko tämä nyt sitä, mitä haluan jatkossa tehdä, vai oliko se aiempi elämäni yksinyrittäjänä sittenkin parempi vaihtoehto. Sen puoleen olinkin hyvilläni siitä, ettei minun tänä keväänä tarvitse itse päättää, lähteäkö vai jäädä. Piti vain päättää, haenko tehtävää, ja sitten jos valinta osuisikin minuun, voisin vielä kerran harkita, otanko tehtävän vastaan.

Joku voisi nyt ajatella, että hoopoahan se olisi olla edes hakematta, kun eihän se hakeminen vielä mitään ratkaise. Mutta minä olenkin vähän erikoinen erilainen tapaus. Minä nimittäin todellaKIN vihaan häviämistä. Joo, tiedän, eihän siitä kukaan varsinaisesti tykkää, mutta minulle se on ihan suhteettoman iso asia. Niin iso, että en mielelläni edes ryhdy tai lähde mukaan mihinkään sellaiseen, jossa menestys ei ole jotakuinkin varmaa. Joo, tiedän, voisi olla ihmisenä kasvamisen paikka tässä. Mutta toistaiseksi nyt vain olen tällainen.

Sitäkin joku voisi nyt ajatella, että eikös tämä ole juurikin sellainen kisa, jossa menestykseni on jotakuinkin varmaa. Minähän olen saanut valtavan hyvää palautetta työstäni niin opiskelijoilta kuin kollegoiltanikin, ja kaikki ovat kilvan vakuutelleet, kuinka juuri minun halutaan tässä tehtävässä jatkavan.  MUTTA kun. Nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa on ihan omat sääntönsä ja lainalaisuutensa. Erinomaiset opetusansiot ja ylistävä palaute eivät paljon vaakakupissa paina, jos joku lyö toiseen vaakakuppiin tohtorintutkinnon ja vinon pinon tieteellisiä julkaisuja. Siis sellaisia akateemisia meriittejä, joita minä en ole ehtinyt kerryttää. Kun kaikki aikani ja vähän päällekin on mennyt opettamiseen. Siis siihen työhön, johon nyt ollaan hakemassa tekijää. Reiluako? Siitä jokainen saa olla mitä mieltä haluaa, mutta realiteetti tuo kuitenkin on. Nämä pelisäännöt ovat kaikille samat, ja minä olen ne tiennyt tähän peliin lähtiessäni. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei se yhtään kaihertaisi, jos joku pyyhkäisisi akateemisilla ansioilla ohitseni kuin Naton ohjus. Tältä hatutukselta välttyisin, jos en hakisi.

Hakuajan lähetessä loppuaan paineet alkoivat kasvaa. Ensin kaksi lähintä kollegaani piti minulle tiukkasanaisen puhuttelun, jonka keskeisin sanoma oli "Nyt lopetat nuo typeryytesi, nainen, ja laitat paperisi tulemaan! Tämä on sinun paikkasi eikä kenenkään muun!" Sitten vielä yksi kollega, väitöstutkimukseni toinen ohjaaja, ilmoitti tiukkaan sävyyn, että ellen anna kunniasanaani, hän vaatii minulta kirjallisena lupauksen, että aion hakea tehtävää. Ja vieläpä yksi opiskelijakin varasi keskusteluajan kanssani ihan vain tiedustellakseen, aionhan minä nyt ihan varmasti hakea sitä työtä.

Aika aseetonhan sitä ihminen tuollaisten vetoomusten edessä on. Päätin hakea sitä tehtävää.

Joku voisi nyt ajatella, että työnhaku tarkoittaa huolellisen, hiotun hakemuksen kirjoittamista, CV:n päivittämistä ja mahdollisesti jonkinlaisen henkilötietolomakkeen täyttämistä. Mutta nyt ei puhuta mistä tahansa työpaikasta vaan yliopistosta. Ja akateemisessa maailmassa tehtävän hakeminenkin on jo melkoinen prosessi. Tarvitaan se hakemus. Ja akateeminen CV, joka hieman eroaa perinteisestä. Ja julkaisuluettelo (joka siis minun tapauksessani on melko surkuhupaisen lyhyt). Ja tutkimussuunnitelma. Kahdella kielellä. Ja opetusportfolio (jonka pituus puolestaan on rajoitettu niin, että edes näitä minun lyhyehkön kahden vuoden aikana kertyneitä ansioitani on kovin haastavaa tiivistää vaadittuun tilaan).

Lähes viikko siihen meni, ei nyt ihan täyspäiväisesti mutta suurimman osan työajastani kuitenkin käytin hakemusten laatimiseen. Minun työpanokseni lisäksi tarvittiin vieraskielisen tutkimussuunnitelman oikolukijaa, datan vsualisoinnin ammattilaista kyhäämään hienoja, tilaa säästäviä havaintoesityksiä kurssipalautteistani (onneksi olen sattumoisin naimisissa sellaisen ammattilaisen kanssa) ynnä yhden CV-velhona tunnetun kollegan konsultaatiota. Mutta tulipahan nyt sitten tehtyä.

Se on nyt sit hänes.

Hyvä päivä pääkaupungissa

Minua oli pyydetty Helsinkiin pienimuotoiseen seminaariin kertomaan projektikurssista, jonka syksyllä yliopistolla järjestin yhteistyössä tämän seminaarin järjestäjiin lukeutuvan julkaisun kanssa. Tämä sopikin mitä mainioimmin, sillä juuri samaksi päiväksi meillä oli liput myös Sunrise Avenuen konserttiin Hartwall-areenalle - kaksi kärpästä yhdellä siirtymällä siis.

Yksi hieman korkeampi kynnys tähän seminaariesiintymiseen liittyi: esitelmä piti pitää venäjäksi. Olenhan minä toki kieliammattilainen, mutta venäjä on kuitenkin repertuaarissani vasta kolmanneksi vahvin kieli enkä ole aiemmin sitä juurikaan julkisesti solkannut. Tinginkin nyt tavanomaisista esitelmöintitavoistani sen verran, että kirjoitin koko esitelmäkäsikirjoituksen etukäteen ja annoin sen kollegalle oikoluettavaksi. Toki yleensäkin suunnittelen esitelmieni rungon tarkasti ja pidän myös esitelmätilanteessa jonkinlaista kirjallista aineistoa mukana muistin tukena, mutta minusta on ehdottoman tärkeää aina puhua esitelmäni vapaasti eikä lukea paperista. Tällä kertaa sitten vain opettelin käsikirjoituksen melkein kokonaan ulkoa, ja uskoakseni onnistuinkin aika hyvin välttämään lukupuheen vaikutelman (ja myös räikeimmät kielivirheet). Etukäteen minua myös hieman mietitytti se, olikohan esitelmäkalvojeni visuaalinen ilme hieman turhan naiivi - en halunnut esittää ihan pelkkää mustaa tekstiä valkoisella pohjalla, mutta en toisaalta pienimuotoista seminaaria varten viitsinyt minkään vilkkuvien ja välkkyvien ihmeellisyyksienkään kanssa ruveta askartelemaan, joten olin lisännyt vain joitain yksinkertaisia kuvituselementtejä.

Ihan kaikki eivät ilmiselvästikään tälläisilla asioilla juurikaan päätään vaivaa.

Seminaarissa kuultiin hyvin monenlaisia esitelmiä. Oli erittäin mieleniintoisia esitelmiä erittäin mielenkiintoisista aiheista. Oli ihan kuunneltavia esitelmiä sellaisistakin aiheista, jotka eivät ihan suoraan omien kiinnostuksenkohteideni kanssa kohdanneet. Onneksi näitä oli suurin osa. Mutta sitten oli, anteeksi nyt vain, aivan kestämättömiä esitelmiä, joiden sisällöstä tai edes aiheesta minulle ei jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Ihan oikeasti hei, ihmiset!

Ihan vihonviimeinen ilmoitus, jonka haluaa yhtään minkäänlaisessa seminaarissa, konferenssissa tms. tilaisuudessa kuulla, on "Ei minulla ole mitään havaintomateriaalia, eikä tämä oikeastaan ole edes esitelmä, vaan minä luen nyt teille tämän esseeni." Ei tarvinne olla edes kieliammattilainen ymmärtääkseen, että luettavaksi ja kuunneltavaksi tarkoitetut tekstit ovat aivan erilaisia! Ihan yhtä lailla kuin kirjalliseen muotoon muunnettu puhekieli on raskasta lukea, on ääneen luettu enempi/vähempi tieteellinen kirjoituskieli aina ja joka tilanteessa todella raskasta kuunnella - vaikka sisältö olisi miten mielenkiintoista ja hyvin laadittua tahansa!

Ja sitten. Elämme vuotta 2018. Jos ette ole vielä kuulleet sellaisesta ihmeellisestä aateekoo-ohjelmasta kuin PowerPoint, niin olisi kyllä korkea aika ottaa asiasta selvää (menkää vaikka sinne ihmeelliseen aateekoo-ohjelmaan nimeltä Kuukle). Nykyään on useimmissa luentosaleissa myös monenlaisia teknisiä välineitä, joiden avulla voi heijastaa yleisön nähtäville vaikkapa kirjan sivuja tai valokuvia. Kaikenlainen kuvitus auttaa! Kyllähän vanhat kunnon kalvosulkeiset pahimmillaan ovat tosi puuduttavia nekin - mutta monin verroin puuduttavampaa on tuutata sama määrä asiaa ilmoille ilman minkäänlaista havaintomateriaalia!

Ja sitten vielä yksi pyyntö. Sitten kun teillä on se esitelmärunko laadittuna ja havaintoesitys tehtynä, niin harjoitelkaa tai edes miettikää etukäteen, miten se esitelmä sitten tulee käytännössä etenemään! Vähintäänkin olisi suotavaa, että teksti ja slidet olisivat samassa järjestyksessä. On nimittäin sangen kiusallista seurata, kuinka esitelmöitsijä plärää papereitaan ja diojaan eestaas mumisten itsekseen "Niin, siis, joo, jokos minä tästä sanoin, ja mitähän minun pitikään sitten vielä sanoa..."

Ymmärrän ihan hyvin, että monille julkinen puhuminen on kauhistus, tuskallinen tilanne, joka jännittää pahimmillaan niin paljon, että meinaa taju lähteä, ja hyvinkin valmisteltu esitys voi haihtua mielestä taivaan tuuliin saman tien, kun yleisön eteen pääsee. Mutta ei se pieni äänen tai käsien tärinä mitään haittaa, ihmiset ovat keskimäärin tosi ymmärtäväisiä. Hermostunut esiintyjä saa paljon varmemmin kuulijoiden sympatiat puolelleen kuin sellainen, joka on täysin aliarvioinut yleisönsä ja ilmaantunut paikalle huonosti valmistautuneena!

No niin, tähän (vihdoin) päättyy esitelmäoppituntimme. Tentti on sitten ensi viikolla.

Kaiken kaikkiaan olin joka tapauksessa seminaaripäivään oikein tyytyväinen. Tosin olisihan se pitänyt jo etukäteen arvata, että päivän pahimmaksi rastiksi muodostui tietenkin se kaupunkisuunnistus seminaaripaikalta hotellille, jossa miähen kanssa ennen konserttiin lähtöä tapasimme. Helsinkiläiset tai muuten vain Helsinkiä tuntevat lukijani varmasti ymmärtävät hyvin, kun kerron eksyneeni matkalla yliopiston Metsätalolta Scandic Kaisaniemeen. Matkaahan on täydet satakunta metriä, mutta se on kyllä kokonaan suoraa tietä. Ja olin toiseen suuntaan tullessani havainnoinut jo hotellin sijainnin. Mutta silti en sitten seminaaripäivän päätteeksi ensimmäisellä enkä toisellakaan yrityksellä löytänyt kohteeseen. Miten tylsää elämäni mahtaisikaan olla, jos ei jokainen pienikin siirtymä uudessa ympäristössä olisi Suuri Seikkailu...

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Löysin kuin löysinkin hotellin ja puolisoni, ja suuntasimme konserttiin. Edellinen Sunrise Avenuen keikkahan oli minulle suorastaan ekstaattinen kokemus, joten odotukset olivat korkealla. Tosin tiesimme bändin tällä kiertueella soittavan enimmäkseen uusimman levynsä materiaalia, joka ei meihin kumpaankaan ole ihan niin täysillä kolahtanut kuin vanhempi tuotanto. Ne biisit ovat kyllä kaikki sinänsä ihan hyviä, mutta kun ne ovat kovin samanlaisia, niin levyn yleisvaikutelma jää vähän vaisuksi, mikään hitti tai yksittäinen kertosäe ei oikein painu erityisesti mieleen. Lisäksi uuden levyn tunnelma ja saundimaailma on hieman liian turhan cheerleader-purkkapop-henkinen minun makuuni.

Mutta loistava livebändihän Sunrise Avenue on, ja laadukasta livemusisointiahan kyllä kuuntelee aina ilokseen, vaikkei se esitettävä musiikki edes olisi ihan lähinnä omaa sydäntä. Niin tälläkin kertaa. Ne uuden levyn biisit kuulostivat livenä oikein kivoilta (joskin edelleen minun mielestäni turhan samankaltaisilta), ja tietenkin suolana ja sokerina olivat ne suurimmat ja parhaimmat hitit aiemmilta vuosilta. Kuten tämä I don't dance:

Vaikka ennen keikkaa olin jo seminaaripäivän jäljiltä aika väsynyt, keikan jälkeen fiilis oli iloinen, onnellinen ja eloisa - eli kaikkea, mitä onnistuneelta keikkaelämykseltä voi odottaa.

Kaiken kaikkiaan oli oikein onnistunut Helsingin-reissu. Kannatti lähteä!

Hei me kokoustetaan

Mene yliopistolle töihin, saat työkavereita, ne sano. On kiva tehdä töitä elävien ihmisten kanssa, ne sano.

Ei siinä mitään, onhan se oikeasti kiva kuulua työyhteisöön. Ja minun työyhteisöni koostuu lähes pelkästään aidosti mukavista, avuliaista, jopa ihanistakin ihmisistä. Mutta silti aina joskus sitä muistaa, kuinka kovin helppoa elämä olikaan, kun kaikesta päätöksenteosta huolehti tämä pyhä kolminaisuus: me, myself and I.

Sovimme kokouksen torstai-iltapäiväksi. Yleensä meillä on vakiokokousaika keskiviikkoisin, mutta tämän viikon keskiviikolle olimme antaneet lakkovaroituksen, ja myöskin työasioissa kokoustaminen olisi ollut lakon alaista työtä. Sovimme kuitenkin, että jos lakko sittenkin peruuntuu, siirrämme kokouksen keskiviikolle.

No, lakkohan peruuntui viime hetkellä tiistai-iltapäivänä. Illalla lähetin työkavereille sähköpostitse kysymyksen: Siirrämmekö torstaille suunnitellun kokouksen nyt sitten huomiseksi keskiviikoksi keskipäivän kokousaikaan, kun lakko kerran peruuntui? Seurasi seuraavanlainen sähköpostinvaihto:

Työkaveri 1: Hei. Muistaakseni sovimme, että jos kokous siirretään keskiviikolle, se on klo 16-18. Minä en pääse keskipäivällä.

Työkaveri 2: Minä en pääse klo 16. Olen muutenkin suunnitellut aikatauluni sen mukaan, että kokous on torstaina.

Työkaveri 3: Kyllä minä olin merkinnyt kalenteriini, että jos lakko peruuntuu, kokous on keskiviikkona klo 12. Olenkin jo ostanut junalipun kotiin [toiseen kaupunkiin] keskiviikkoillaksi.

Työkaverit 2 ja 4: Keskiviikko klo 12 sopii kyllä.

Työkaveri 5 (sihteeri): Kyllä, oli sovittu vara-ajaksi keskiviikko klo 12. Mutta nyt toinen kokous, joka myös oli ehdollinen lakon peruuntumiselle, järjestetään huomenna keskiviikkona mutta tuntia myöhemmin kuin oli alun perin suunniteltu, klo 11-13. Siirtäisimmekö oman kokouksemme siis alkamaan klo 13?

Työkaveri 1: Klo 13 minäkin jo pääsen.

Minä, työkaverit 2, 3 ja 4: Meillä on opetusta klo 14 alkaen.

Työkaveri 6 (puheenjohtaja): KOKOUS ON TORSTAINA KLO 16.

Mitäs sitä monesta kokista ja sopan laadusta sanotaankaan. No mutta, kokoustetaan kun kokoustetaan. Tehdään hyviä päätöksiä.

Pikavisiitti Alppien katveeseen

Innsbruckissa järjestetään määräajoin meidän alamme konferenssi. Professori suositteli lämpimästi, että osallistuisin tämänvuotiseen tapahtumaan. Reippaasti laitoinkin alkusyksystä esitelmäabstraktin tyrkylle, ja läpihän se meni (koska kyseessä on pienehkö konferenssi, johon yleensä otetaan riemumielin kaikki halukkaat mukaan).

Kun konferenssi sitten alkoi lähestyä, minun teki mieleni perua koko juttu. Lukuvuosi oli vaatinut raskaan veronsa, olin rättiväsynyt ja loppuvuoden kiireet painoivat edelleen päälle. Hain henkistä tukea poisjäämisaikeilleni niin kollegoilta, opiskelijoilta kuin miäheltänikin, mutta kaikki toistivat jotakuinkin samaa mantraa: Oma päätöksesi, mutta jos vain mitenkään jaksat niin mene nyt ihmeessä!-- Voithan sä ottaa koko reissun voittopuolisesti loman kannalta: makaat hotellissa kuin härski silli ja vetoat siihen, että Alpit blokkaavat nettiyhteyden, joten et voi tehdä mitään töihin liittyvää, tai kiertelet joulumarkkinoita ja hörpit glühweinia.  --Tietysti sä menet! --  Ootsä ihan hullu? Kerrankin työnantaja maksaisi konferenssimatkan ja sä edes harkitset ettet lähtis?!?

Päätin sitten uskoa enemmistön näkemystä ja lähteä matkaan. Konferenssi alkoi jo torstaina, mutta koska oma esitelmävuoroni oli vasta perjantaina enkä halunnut käyttää Suomen 100-vuotispäivää matkustamiseen, jätin ensimmäisen konferenssipäivän väliin. Torstaiaamuna siis nousin junaan, puksuttelin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, sieltä lennähdin Lufthansan siivin Müncheniin, missä sompailin itseni lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, joka kuljetti minut suoraan hotellilleni Innsbruckissa. Kuulostaa kätevältä ja suoraviivaiselta, vai mitä? Aikaa tähän kaikkeen kului kuitenkin yhteensä kymmenen (10) tuntia. Luulisi siinä ajassa ehtivän jo vaikka mihin tropiikkiin! Mutta siellä minä nyt sitten olin, sympaattisessa alppikaupungissa. Kuolemanväsyneenä ja sudennälkäisenä. Rahjustin ensimmäiseen kohdalle osuneeseen ravitsemusliikkeeseen, ilmeisen trendikkääseen burgeriravintolaan, mutustin ilmeisen trendikkään burgerin paikallisen punaviinin kera, palasin hotelliin ja kaaduin sängylle. Hämmästelin itsekin suuresti sitä, että olin koko päivän operoinut sujuvasti saksaksi. Avasin television, mutta totesin, että sankarillisesta saksan taidostani huolimatta en kestä katsoa Greyn anatomiaa enkä varsinkaan Star Warsia saksaksi dubattuna. Löysin yhdeltä kanavalta sentään Voice of Germanyn, jota kestin katsoa, koska siinä puhuttiin saksaa alun perinkin, ihastelin Samu Haberin kehittynyttä saksantaitoa ja nukahdin kuin murmeli talviuneen saman tien.

Oikeastaan pahin stressin aiheuttaja koko reissussa oli tämä legendaarisen olematon suuntavaistoni. Olin kyllä kartasta katsonut, että hotellilta yliopistolle on vain noin 10 minuutin kävelymatka ja reitti on sangen suoraviivainen - mutta minähän kyllä onnistun eksymään suoraviivaisimmallakin reitillä niin loistokkaasti ettei ole tosikaan. Mitä sä sitä stressaat, sähän puhut noin sataa kieltä, joten osaat varmasit kysyä neuvoa jos kerran eksyt! kannustivat ystävät ja kylänmiehet. Itse en ollut lainkaan yhtä luottavainen sen suhteen, että löytäisin perille millään kielellä annettujen ohjeiden perusteella, ellei minua kädestä pitäen johdateltaisi oikeaan paikkaan. Näin ollen päätin kulkea taksilla.

Ai että mitenkä meni noinniinku omasta mielestä? No ihan hyvin siihen saakka, kun taksi pudotti minut yliopiston  pääovelle. Vaan kun se oli ja pysyi lukossa. Samoin kuin joka ainoa muukin ovi koko kampusalueella. Eikä missään ollut ketään, ei edes yhtään satunnaista ohikulkijaa, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Pyörin ympäri autiota kampusaluetta kuin pieru nahkahousuissa ja vannoin, että saisi jäädä vihonviimeiseksi kerraksi, kun suostun lähtemään yhtään mihinkään ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa! Lopulta paikalle ilmaantui toinenkin harhautunut konferenssivieras, joka ohjelmaa tarkemmin vilkaistuaan huomasi, että perjantaipäivän konferenssitapahtumat eivät sijoittuneetkaan yliopiston pääkampukselle vaan lähistöllä sijaitsevaan sivurakennukseen. Paikka oli ilmaistu konferenssiohjelmassa hyvin epämääräisesti, ja jos asiasta olikin erikseen mainittu edellispäivänä, niin sitähän minä en ollut kuulemassa. Onneksi tämä kollega oli paikallinen opiskelija, joten hän kyllä osasi johdattaa minutkin oikeaan paikkaan ja tiesi myös kertoa, että Itävallassa vietettiin sinä perjantaina pyhäpäivää (neitseellisen sikiämisen muistopäivää tjsp, ilmeisen iso juttu katolisessa maailmassa), mistä syystä siis koko tienoo oli kuin mikäkin aavekaupunki.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Ehdin kuunnella päivän aloitusluennonkin melkein kokonaan, ja se olikin hyvin mielenkiintoinen. Sen jälkeen seurasi vaihteleva valikoima esitelmiä, joista suurin osa pidettiin saksaksi. Totesin, että vaikka vuosikaudet passiivisena uinunut saksantaitoni olikin osoittautunut huomattavasti vahvemmaksi kuin olin kuvitellut, akateemisen saksankielisen (vaihtelevalla esiintymistaidolla esitetyn) puheen kuunteleminen olisi vaatinut intensiivisempää keskittymistä kuin mihin rahkeeni riittivät. Eikä asiaa yhteään auttanut se, että yliopisto sijaitsee kuvankauniilla paikalla, ihmeellisen turkoosin joen varrella majesteettisten vuorten juurella, joten sekä katse että ajatukset karkailivat vääjäämättä yhtenään ikkunasta ulos.

Lounaalle lyöttäydyin parin italialaisen ja yhden britin seuraan. Söimme hot dogit läheisellä joulutorilla. Paikka oli juuri niin tunnelmallinen kuin vain keskieurooppalaiset joulutorit voivat olla, joskin se oli aivan ähkytäynnä väkeä - pyhäpäivän kunniaksi kaikki paikallisetkin olivat tietenkin sankoin joukoin liikkeellä. Nautin kuitenkin tunnelmasta ja ihastelin suuresti paikallista koristeellista arkkitehtuuria sekä tietenkin kaupunkia joka puolella vartioivia majesteettisia vuoria.

Oma esitelmäni oli vuorossa lounaan jälkeen. Se sujui odottamallani tavalla, ihan ookoo. Sen jälkeen kuuntelin vielä muutaman esitelmän, kävin italialaisen kollegan kanssa illallisella, palasin hotellille, kaaduin sänkyyn ja siirryin piakkoin höyhensaarille. Sitä ennen tein kuitenkin radikaalin päätöksen: En menisi enää lauantaina konferenssiin. En kuitenkaan ehtisi ennen paluumatkan alkua kuunnella kuin yhden session esitelmät, joista suurin osa olisi saksaksi (yksi vieläpä italiaksi), joten en niitä kuitenkaan edes täysin sisäistäisi. Ottaisin ennen lähtöä kollegalta saamastani neuvosta vaarin ja hemmottelisin itseäni hitaalla aamulla sekä kauniiseen kaupunkiin tutustumisella.

Näin teinkin. Kiertelin aamupäivän kaupungilla. Oli hieno sääkin: aurinko paistoi mutta samaan aikaan taivaalta kuitenkin leijaili myös harvakseltaan lumihiutaleita. Värikkäät, koristeelliset talot ja kaupunkia joka puolelta vartioivat vuoret tekivät edelleen yhtä suuren vaikutuksen.

Harmikseni en voinut juurikaan shoppailla, koska pienessä matkalaukussani ei ollut tilaa kummoisillekaan hankinnoille, mutta ostin kuitenkin vinon pinon suklaata tuliaisiksi ja joululahjoiksi. Nautin joulutorilla lounaaksi makkaraa ja perunasalaattia ja jälkiruoaksi glühweinin. Sitten alkoikin jo olla aika nousta taas lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, körötellä Müncheniin ja sieltä Lufthansan siivin Helsinkiin. Lentoni laskeutui sen verran myöhään, ettei junia enää kulkenut, joten edessä oli vielä köröttely bussilla Tampereelle ja sieltä vihdoin taksilla kotiin. Kotimatka kesti tuskastuttavasti vielä menomatkaakin kauemmin, yhteensä 12 tuntia. Käytin siis matkantekoon itse asiassa melkein enemmän aikaa kuin hereilläoloon perillä.

Että sellainen reissu, mutta tulipahan nyt sitten tehtyä. Käteen jäi parin uuden tuttavuuden käyntikortit, monta kaunista maisemakuvaa niin kameraan kuin päänsisäisenkin kovalevyn muistojen arkistoon, kattava valikoima suklaisia tuliaisia ja lahjoja sukulaisille ja tuttaville -  sekä valaiseva oivallus siitä, että tämä maailma se näköjään pyörii edelleenkin eikä kotiyliopistonikaan käsittääkseni ole kadonnut maailmankartalta, vaikka minä olinkin yhden lauantaipäivän tekemättä töitä.

Mutta silti olen edelleen aika vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen kerta, kun lähden konferenssimatkalle ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa. Mutta Innsbruckiin voisin kyllä mennä toistekin - hyvässä seurassa ja paremmalla ajalla!

Elämä on valintoja

Enpähän ole ehtinyt ikuisuuksiin sen paremmin kirjoittaa omaa blogia kuin lukea muidenkaan kirjoituksia. Harmittaa vietävästi. Vielä pidempi aika on siitä, kun olen viimeksi soittanut pianoa. Yhtään runoa tai tarinaa en ole kirjoittanut yli vuoteen. Milloinhan olen viimeksi koskenut järkkärikameraani?

Harmittaa vietävästi.

Minulla on elämän lautasella nyt vähän turhan tuhti annos. Kaksi työtä ja tohtorinväitöskirja. Kuntoiluintoilu. Hoki- ja futismutsius. Pakottava tarve kokata joka päiväksi herkullista ja vaihtelevaa, mahdollisimman pitkälti itse tehtyä ruokaa. Harras toive elää nätissä ja siistissä kodissa. Ynnä muuta arkista peruskauraa. Ei minusta oikeastaan siltä tunnu, että voimat loppuisivat, mutta aika ei riitä. Joka ilta nukkumaan käydessä kalvaa mielessä ajatus, että en ole tehnyt läheskään kaikkea sitä, mitä olisin päivän aikana halunnut tehdä. Ja se turhauttaa.

No jos on enemmän tekemistä kuin ehtii tehdä, niin jostain pitää tinkiä. Jotain pitää pudottaa siltä lautaselta pois. Eihän siinä sen kummempaa. Mutta entäs jos ne kaikki ruokalajit siinä lautasella ovat suurta herkkua?

- Sä teet kahta työtä. Siihenhän menee väkisinkin se 70 tuntia viikossa, miäs toteaa ykskantaan.
- No enhän minä kahta kokopäivätyötä tee vaan yhtä varsinaista ja yhtä sivutyötä. Ja sen kokopäivätyön aikataulu on ainakin periaatteessa tosi joustava. Ja ne molemmat työt ovat minulle tosi tärkeitä ja sitä paitsi ne tukevat toisiaan. Ja täydentäväthän ne toinen toisensa palkkapussiakin, puolustaudun.
- Ja sitten sä treenaat liikuntaa vähintään sen 4-5 kertaa viikossa. Kaikkineen siihen menee kolmisen tuntia per kerta. Siitäkin tulee melkoisen monta tuntia, miäs muistuttaa.
[hitto miten ärsyttävää, kun se on oikeassa]
- No mutta siitähän minä saan voimaa! Jos tuntuu, että jaksaminen on tiukilla, niin ei kai silloin sellaisesta kannata luopua, mistä saa voimaa!

- Laske rimaa, kehottaa kollega.
Totta, minut kyllä jo tunnetaan työpaikalla aivan ylitunnollisena suorittajana. Yksi kollega jopa puolitosissaan tuhahti minulle, että hemmottelen opiskelijat piloille liian monipuolisella opetuksella, perusteellisella palautteeella yms. - nyt ne odottavat samantasoista paneutumista kaikilta. Mutta en minä osaa muuten sitä työtä tehdä. Minä koen olevani asiakaspalvelutyössä, jossa opiskelijat ovat asiakkaitani, heitä varten minä siellä olen. En minä voi kuvitellakaan, etten antaisi opiskelijoille kaikkea sitä, mitä minulla suinkin on annettavana - miksi minä olisin siellä, jos en tekisi niin?!?

- Mutta olenhan minä jostain jo tinkinytkin: siitä väitöstutkimuksesta. En ole käynyt seminaaritapaamisissa koko syksynä enkä kirjoittanut sanaakaan itse väikkäritekstiä kuin keväällä viimeksi. Ja siitä joulukuisesta konferenssimatkastakin yritän kiemurrella irti...
- No hurraa, sä olet siis luopunut jostain sellaisesta, mihin et alun perinkään ole käyttänyt aikaa juuri lainkaan, miäs kuittaa.
[hitto miten ärsyttävää, kun se on oikeassa]

Elämä on valintoja. Joskus täytyy priorisoida. Eikä niitä valintoja ja priorisointeja voi kukaan muu minun puolestani tehdä. Täytyy kuunnella sydäntäni ja selvittää tämä tilanne ihan itse ja itseni takia.

Tänään, ajaessani lumituiskussa jumppaan 10-tuntisen työpäivän päälle, asia selkiytyi mielessäni. Jostain on luovuttava. Ja nyt minä tiedän, mistä:

Minä luovun tästä valittamisesta.

Vertauskuvaa ja väsyä

Perjantaina kotimatkalla töistä - onneksi jo melkein kotinurkilla, moottoritien rampin risteysalueella, jolla ajetaan aika hitaasti - autoni edestä, aivan tuulilasia viistäen, meni iso ruskea lintu pulleaa oravaa kynsissään roikottaen. En ehtinyt tunnistaa lintua (hah, ikään kuin olisin tunnistanut, vaikka se olisi istahtanut konepellille - paitsi jos se olisi poseerannut niin kauan, että olisin saanut otettua siitä kuvan ja lähetettyä sen appivanhemmille tunnistettavaksi), mutta vaikuttava näky se oli joka tapauksessa.

Samastuin siihen oitis.

Sitä vain en osaa sanoa, mihin siinä tilanteessa oikeastaan samastuinkaan.

Toisaalta olin ihan että mikäs siinä elellessä, elämässä on kaikkea tarpeellista oikein mukavasti. Linnulla pullea orava ja varmaan jokin mukava pesä tai ainakin asemapaikka, jossa sitä nautiskella, eikä sitten hetkeen tarvitsisi saalistaa, kun masu olisi täynnä. Minulla puolestaan mukavia töitä oikein kaksin kappalein elantoa turvaamassa, kotipesä, perhe - ja edessä viikonloppu.

Toisaalta taas se mukava elannon turva - linnulla orava ja minulla työt - tuo siinä määrin painoa, että ei kovin lennokkaasti jaksa liitää.

Itse asiassa aina välillä, aika useinkin, fiilikseni on kuin sillä oravalla.

Mene palkkatöihin, saat välillä olla rauhassa vapaallakin, ne sano. No eka vuosi nyt meni melkein vuorotta duunia painaessa, mutta toinen vuosi on helpompi, pääset nauttimaan oman työsi hedelmistä, ne sano.

Nomjoo, onhan tänä syksynä kieltämättä ollut ihan eri meininki lukukauden aloittamisen suhteen. Totta kai on ollut valtavan paljon helpompaa kuin viime vuonna, kun on suunnilleen kartalla siitä, mitä tuleman pitää, useimpien kurssien konseptit on jo mietitty, rungot laadittu ja osa materiaalistakin kelpaa ihan sellaisenaan. Mutta miten minusta silti tuntuu, että aina vain se veden pinta on melkein nenänpääni tasolla, vaikka kuinka raivokkaasti polkisin vettä? Mistä ihmeestä tuota työtä sikiää koko ajan lisää? Miksi minun viikossani on maanantai, tiistai, maanantai, torstai, perjantai, maanantai ja maanantai? Minne kesä jäi kun ei koskaan tullutkaan? Miksi elämän tarkoitus on 42 eikä 33?

Voi töttöröö.

Mutta sitten ovat opiskelijat.

Yksi tulee tunnin alussa kännykkä ojossa: "Kato mä otin kuvakaappauksen ihan sua varten, kun tää juttu on just vastaava kuin se mistä puhuttiin viime tunnilla!" Toinen kysyy, että vaikka olenkin nimenomaan korostanut, että tällä valinnaisella kurssilla pidetään meininki rentona, voisinko silti antaa palautetta vapaamuotoisesta tehtävästä, kun hän haluaa oppia ja kehittyä. Kolmas lähettää sunnuntaina sähköpostitse linkin mielenkiintoiseen artikkeliin, joka käsittelee tunnilla esillä ollutta aihetta.

Toinen vuoteni päätoimisena opettajana, ja jaksan vieläkin olla ihan ihmeissäni siitä, että nehän hitto vie tosiaan kuuntelevat mitä minä niille puhun!!! Ja aina joskus joku jotain oppiikin.

Olenhan minä aika rätti, mutta loppujen lopuksi en siltikään taitaisi tätä oravaani vaihtaa hopeatarjottimelle siroteltuihin linnunsiemeniin. Ainakaan pysyvästi.

Melkoista

Kun minä opiskelin tähän nykyiseen ammattiini parisenkymmentä vuotta sitten, oppiaineessamme oli apulaisprofessori ja 10 opettajaa; osa heistä oli vierailevia ja jokunen tuntiopettaja, mutta kymmenkunta henkeä oli joka tapauksessa jatkuvasti opettajakunnan vahvuus, ja suurin osa tästä väestä kuului kalustoon vakituisesti.

Tällä hetkellä apulaisprofessuuri on vaihtunut ihan varsinaiseen, mutta opettajia on tämän professorin lisäksi ihan kokonaista kaksi (2), ja heistä toinen (minä) on määräaikainen sijainen.

Käsittääkseni yksi suomalaisen korkeakoulujärjestelmän periaatteista on se, että julkisella rahoituksella pystytään ylläpitämään myös sellaisten (enimmäkseen humanististen) aineiden tutkimusta ja opetusta, joka ei puhtaalla bisnesmallilla olisi kannattavaa. Koska kyllä meitä humanistejakin vielä tarvitaan yhteen sun toiseenkin asiaan! Olisihan se kiva, jos se uusi Nokia jostain niemennotkosta kohtapuoliin putkahtaisi esiin ja alkaisi suoltaa ylivertaisia tuotteita kaikille maailman markkinoille - mutta totuus on, että ei niitä ylivertaisimpiakaan pelejä ja vehkeitä esimerkiksi Kiinaan myydä suomeksi, eikä englanniksikaan, eikä myöskään eurooppalaisin kaupankäynnin mallein. Noinniinku yhden esimerkin mainitakseni.

Mutta kehitys se kehittyy, ja yliopistomaailmakin kehittyy koko ajan bisnesmäisempään suuntaan. Iso luuta lakaisee ja giljotiini louskuttaa minkä ehtii.

Ja tämä giljotiini se louskautti nyt sitten minunkin tehtävääni. Minulle tarjottiin kyllä jatkoa, mutta sellaisella sopimuksella, josta en voinut kuin kieltäytyä.

Henkilökohtaisesti tieto oli melkeinpä helpotus. Olinhan jo pitkän aikaa miettinyt, haluanko edes jatkaa opetustyössä. Kummassakin vaakakupissa oli paljon punnuksia: yliopistopolitiikan raakuus vastaan opiskelijoiden ihanuus, valtava työkuorma vastaan jo tehtyjen valmistelujen hyödyntäminen jatkossa, mukavat työkaverit vastaan Emmerdalen mittaiset lounastauot jne... Olin aivan kahden vaiheilla sen suhteen, mitä tehdä. Mutta nythän siis yliopiston hallinto suuressa rahapulassaan viisaudessaan teki ratkaisun puolestani.

Mutta periaatteen tasolla minulla keitti. Ratkaisu merkitsi käytännössä kokonaisen oppiaineen alasajoa, sillä tämän aineen opetusta ei kertakaikkiaan ole mahdollista toteuttaa enää yhtään nykyistä pienemmillä opetusresursseilla. Ja kyseessä kuitenkin on (humanististen aineiden mittapuulla ainakin) ihan elinvoimainen, vetovoimainen ja tuloksellinenkin oppiaine.

Yllättäen myöskin kollgani ilmoittivat ykskantaan, että tätä ratkaisua ei noin vain nieltäisi. Alkoi vimmattu argumenttien listaus. Itse toistelin koko ajan, että minusta ei kenenkään tarvitsisi huolta kantaa, minä pärjäisin kyllä, mutta oppiaineen puolesta oli syytä taistella. Kuitenkin hyvinkin monelta taholta tuli hyvinkin selkeä viesti, että nimenomaan minun puolestani siinä taisteltiin. Kokonaista kolme (3) professoria ajoi asiaani ihan tosissaan, ja ilmeisesti heillä oli takanaan myös laaja työyhteisön tuki.

Ne kaikki ihmiset puolustivat minua!!! Minua! Yksittäistä pientä yliopisto-opettajaa, jonka akateemiset meriitit ovat edelleen aika lähellä nollaa. Keskustelussa vilahteli sellaisia ilmaisuja kuin on todettu kiistattoman päteväksi, loi vuodessa laajamittaisen opetuksen miltei alusta, erittäin hyvä kontakti opiskelijoihin, on saanut erinomaista palautetta kursseistaan, on tehnyt ihmeitä... Kun kokouksessa suunniteltiin tulevaa dekaanin tapaamista ja pyydettiin summaamaan, mitä siltä dekanaatilta nyt tarkalleen ottaen halutaan, vastaukseksi ladeltiin lakoniseen sävyyn tasan kolme sanaa: 1) rahaa, 2) työrauhaa, 3) Careliana.

Monta päivää kuljin jatkuvasti pala kurkussa - en siksi, että kohtaloni olisi huolestuttanut minua, vaan siksi, että olin aivan pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut moisesta huomiosta.

Ja kuinka ollakaan, jostain silinteristä saatiin kuin saatiinkin ongittua sellainen rusakko, että voin jatkaa työssäni suunnilleen entisin ehdoin, mitä nyt laajennan työnkuvaani hieman naapurioppiaineenkin puolelle.

Olen edelleen pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut.

Luulen, että tässä tilanteessa olisi aika härskiä ilmoittaa, että kiva kiitti, mutta en minä muutekseen haluakaan jatkaa... Eli kai maar sitä nyt sitten vietetään opetuspuuhissa vielä seuraavakin lukuvuosi.

On se hyvä uutinen.

Havaintoja

Reilun kuukauden kokemuksella olen jo oppinut yhtä sun toista ihmislajista nimeltä Studentus Modernimus, nykyopiskelija:

•  Ne katsovat kyllä kalvosulkeisia, vaikka päällepäin vaikuttaisi siltä, etteivät ne ole välttämättä edes hereillä. Siitä tietää näyttäneensä jotain mielenkiintoista, kun joku kysyy: "Tuleeks nää slaidit nettiin?" Ja siitä sitä vasta tietääkin näyttäneensä jotain suorastaan huikeeta, kun joku kaivaa laukustaan kännykän ja ottaa kuvan siitä projektoriheijasteesta valkokankaalla.

• Niillä on läppärit ja pädit koko ajan valmiudessa. Kun nousee esiin jokin sellainen kysymys, johon opettaja ei osaa suoralta kädeltä vastata (tällaiset tilanteet ovat ainakin minusta ihan mahtavia, niitä antoisimpia hetkiä opetuksessa), opettaja ei ehdi edes sanoa loppuun lausetta "selvitän tämän teille ensi kerraksi", kun joku on jo googlettanut vastauksen.

• Ne eivät näe yhtään ylimääräistä vaivaa, jos ei ole pakko (edes tässä suhteessa siis Studentus Modernimus on hyvin samankaltainen kuin Studentus Fossiilius!). Jos niille antaa tehtäväksi kirjata ylös joitain asioita ja määrittää minimimääräksi 10 asiaa, jokaikinen listaa tasan 10 asiaa eikä yhtään enempää. Paitsi jos niille antaa valmiin taulukon, johon niitä asioita tulee kerätä, ja laittaa siihen taulukkoon (vahingossa) 11 riviä. Sitten ne keräävät 11 asiaa, ja kun tästä mainitsee tunnilla, ne taivastelevat ääneen, että eikähh, voihitto, hainks mä oikeesti nyt 11! 

• Niitä on tosi monenlaisia. Sana "nykyopiskelija" ei todellakaan ole synonyymi sanalle "nykynuori", vaan ns. "aikuisopiskelijoiden", "toista elämää" aloittavien määrä tuntuu kasvavan vuosikurssi vuosikurssilta. Veikkaan, että vallitsevalla taloustilanteella on osuutta asiaan. Ja tämä on kyllä suuri rikkaus, että on eri-ikäisiä ja eritaustaisia ihmisiä ryhmissä! Plus että opettajakaan ei ihan aina tunne itseään ihan niin ikivanhaksi, kun joku muukin vielä tunnistaa sitaatin Dingon biisistä.

• Ne ovat keskimäärin aika ihania. Kun perjantain viimeisen tunnin päätteeksi takarivistä kajahtaa kaneetti "Onpa mahtavaa kuulla, et mä en oo ainoo joka on näin hullu!", sitä tuntee tekevänsä työtä jolla on tarkoitus. Puhumattakaan siitä, kun joku tokaisee, että "onhan tää nyt ylivoimaisesti hyödyllisin kurssi millä mä oon koskaan ollu!"

Niin. Tässä on ollut aika hitokseen kaikenlaista muuttujaa, lähtönopeus on ollut järjetön - voin tunnustaa, että pari kertaa on täytynyt päivän päätteeksi vain hetken aikaa istua parkkipaikalla autossa parkumassa, ennen kuin olen päässyt starttaamaan kotia kohti - ja useammin kuin kerran on käynyt mielessä, tuliko tehtyä vikatikki kun tähän hommaan lähdin. Mutta nyt voin sanoa, että ei se vikatikki ollut. Olen vilpittömän iloinen ja ihan suorastaan onnellinen, kun saan näiden kaikenkarvaisten Studentus Modernimuksien kanssa työskennellä!

Rauhaa

Miäs sanoo, että minulla on rentoutumisongelma. Yhtään en ymmärrä, mitä hän sillä tarkoittaa. Kyllähän minä useimpina päivinä työpaikalta tultuani, saatuani perheen ruokittua, oikaisen sohvalle vallan löhöasentoon. Välillä pysyn siinä ihan täyden vartinkin, ennen kuin singahdan ylös kuin vieteri ja alan touhustella työjuttuja, lajitella pyykkejä, siivota vessaa tms.

No kyllä minä oikeasti ymmärrän itsekin, että turhan korkeilla kierrosluvuilla tässä mennään. Muistan elävästi ystävättäreni, joka aikanaan sairastui melko vakavaan burnoutiin. Hän veti itsensä kireälle kuin viulunkieli, ja kun asian otti puheeksi, hän aina vakuutteli, että "tämä nyt vain on tällainen vähän tiukempi projekti, mutta kunhan tämä saadaan tehtyä niin sitten helpottaa". Paitsi että siinä vaiheessa oli jo uusi "vähän tiukempi" projekti vauhdissa ja taas mentiin - mutta sen jälkeen sitten helpottaisi. Paitsi että ei. Ei ennen kuin valot sammuivat kertakaikkiaan ja edessä oli pitkä sairausloma.

Minäkin olen koko syksyn hokenut, että jahka se konferenssimatka saadaan hoidettua niin sitten helpottaa. Sitten voin keskittyä täysillä varsinaiseen työhöni eli opettamiseen, ja siinä vaiheessa varmaan opiskelijoidenkin alkusyksyn sähellykset on saatu pois päiväjärjestyksestä niin, että kurssit rullaavat jo ihan omalla painollaan. Vähän olen hiljaa mielessäni miettinyt, näinköhän se helposti rullaava vaihe sittenkin on vähän kuin hellepäivä viiden vuorokauden sääennusteessa: jotenkin hassusti se aina siirtyy eteenpäin ja pysyy aina vain sen kauimmaisen päivän ruudussa eikä koskaan oikeasti tule kohdalle. Mutta sinnikkäästi olen vakuutellut itselleni, että syyskuun puolivälin jälkeen voin taas hengittää, ja sen toivon voimalla olen eteenpäin puskenut.

Ja kuinka ollakaan, tällä kertaa se hellepäivä ihan oikeasti koitti! Totta tosiaan, konferenssin jälkeen on ylimääräinen melska hellittänyt ja olen saanut kaikessa rauhassa hoitaa opetukseen liittyviä asioita niin, että nyt alkavat kurssimateriaalitkin olla jo ihan hyvässä kuosissa pitkäksi aikaa eteenpäin. Kun viime perjantaina kahden maissa lähdin työmaalta kotia kohti, tunnistin aivan omituisen olotilan: edessä oli aivan tyhjä viikonloppu, kaksi päivää ilman mitään pakollista, ohjelmoitua tai muuten suunniteltua tekemistä tai menemistä! Wow, tältäköhän tavallisista ihmisistä useimmiten perjantaisin tuntuu?!?

Kotona avasin tietokoneen ja katsoin yksityiset sähköpostini. Kappas, työtarjous! En ollutkaan koko syyskuussa ehtinyt tehdä yhtään omia töitäni, vaikka tarkoitukseni on tosiaan ollut niitäkin edelleen satunnaisesti tehdä, jotta pysyy tuntuma yllä ja kontaktit aktiivisina ihan jo siltäkin varalta, etten syystä tai toisesta jatkakaan opettajana enää vuoden jälkeen. Vähän isonlainenhan se tarjottu työ oli, melkein kahden täyden työpäivän edestä tekemistä, mutta toisaalta, eihän minulla mitään ollut viikonlopuksi varattuna...

Mjoo, ehkä minulla on vähän ongelmaa tuon rentoutumisen suhteen.

Kävin minä kuitenkin perjantain kunniaksi rentouttavassa (lue: taju kankaalle -tason rankassa) jumpassa ja sen päälle saunassa, minkä jälkeen oikaisin sohvalle katsomaan Vain elämää (yhh, Chisun musiikki on yhtä ärsyttävää myös muiden esittämänä). Sen jälkeen aloittelin työrupeamaa, kun miäskin oli saunaillassa kaupungilla. Ennen työhuoneeseen vetäytymistä kävin vielä vessassa, ja silloin muistin yhden vanhan hassun tapani: olen aina tykännyt saunan jälkilämmöstä, istuskelen mielelläni täysissä pukeissa (yöpuvussa) lauteilla, kun lämpöä on vielä reilusti enemmän kuin muualla asunnossa mutta ei kuitenkaan enää hikoiluttavassa määrin. Niinpä nytkin kapusin saunan lauteille, mittari näytti n. 50 astetta. Venytin kehoni mahdollisimman avoimeksi ja imin sitä lämpöä itseeni. Kuinka autuaaksitekevää!!!

Itse asiassa, eihän minulla mitään rentoutumisongelmaa ole - minähän vain olen tosi tehokas rentoutuja! Viisi minuuttia hailakassa saunassa riittää tekemään minut autuaaksi siinä missä tunnin tai parin päivätorkut jonkun muun.

Ja autuaalta tuntui myös istua sen työn ääreen, olla taas hetken aikaa sitä mitä olin ennen. Huomata, että sekin puuha vielä sujuu ja tuntuu luontevalta ja omalta. Oikeasti omalla tavallaan rentouttavaa sekin!

Ja nyt on sunnuntai-ilta ja minulla tosi hyvä mieli siitä, että olen saanut sen ison työn tehtyä. Huomenna alkaa uusi opetusviikko ja minulla on sitä varten kaikki materiaalit jo valmiina ja lähes kaikki harjoitustyötkin korjattuina. Hengitän ihan vapaasti.

Tanskanmaalla

Kun professori keväällä ehdotti, että tekisimme yhteisen esitelmän alamme suureen kansainväliseen konferenssiin, olin ihan että jees, mikä jottei.

Kun professori sitten kertoi, että hänen matkustuskiintiönsä on muuten täynnä, joten minun pitäisi mennä pitämään se esitelmä, olin ihan että mitähilloo - minä märkäkorva keltanokka olen ollut tässä tiede-skenessä mukana nyt suunnilleen kaksi minuuttia, mitä minä siellä muka osaisin sanoa ja tehdä?!?

Professori vakuutti, että tämä on erinomainen asia, mahtava tilaisuus verkostoitua heti urani alkumetreillä. Ja onhan se myös henkilökohtaisesti virkistävää päästä työmatkalle ihan ulkomaille asti heti lukukauden alkajaisiksi. Viimeksimainitusta seikasta en ollut ihan samaa mieltä - lukukauden alkajaisiksi on uudella tulokkaalla ollut vähintäänkin riittävästi tekemistä ja stressaamista ilman ylimääräistä konferenssiesitelmääkin. Mutta toisaalta taas, pidänhän minä matkailusta. Onneksi kaksi kollegaa samasta yksiköstä oli lähdössä samaan konferenssiin, joten ripustauduin autuaana heidän helmoihinsa ja lähdin lopulta matkaan ihan tyytyväisin mielin.

Matkakohteena oli Aarhus, Tanskan toiseksi suurin kaupunki, joka sijaitsee Keski-Jyllannissa, teoreettisesti parin tunnin lentomatkan päässä täältä Pirkanmaalta. Mutta koska jokaiselle teoreettiselle välille ei tietenkään ole lentoyhteyksiä olemassa, oli matkassa vähän reilummin liikkuvia osia.

Ensin junailimme Helsinkiin ja lentoasemalle. Kun pääsimme lentokoneeseen, matkustamossa oli todella kuuma ja huono ilma. Pian kapteeni kuuluttikin, että tunkkaisuus johtui rikkoutuneesta apumoottorista, jolla huolehdittiin ilmanvaihdosta maassaoloaikana, mutta ei hätää, pääsisimme kyllä lähtemään suunnilleen ajoissa kohti Tukholmaa. Yksi sun toinenkin matkustaja hieraisi korviaan. Ja kohtapuoliin tulikin uusi kuulutus: "Kapteeni täällä taas. Onneksi purseri juuri kertoi minullekin, että olemme siis matkalla Kööpenhaminaan!"

Ja Kööpenhaminaan sitten lensimmekin sen kummemmitta kommelluksitta. Sieltä matkamme jatkui jälleen junalla. Tarjolla olisi ollut myös lentoyhteys Aarhusiin, mutta jostain kumman syystä lentoaikatauluja ei ollenkaan oltu sovitettu suomalaisten konferenssimatkaajien tarpeisiin, joten juna oli nopeampi vaihtoehto.

Tanskassa vallitsi helleaalto, ulkoilman lämpötila oli reilusti yli 25 astetta. Junan ilmastointi ei toiminut. Matkan kesto oli kolmisen tuntia. Tunnelma oli lievästi sanottuna hikinen. Riemastuimmekin suuresti kuullessamme kuulutuksen, jonka päättelimme tarkoittavan sitä, että kohta junassa lähtisi liikkeelle virvokkeiden myyntivaunu (tässä vaiheessa seurueeseemme kuului neljä henkeä, joista jokainen oli eri kielen asiantuntija, mutta yksikään näistä kielistä ei ollut tanska). Sittemmin selvisi, että vuori ei suinkaan ollut tulossa muhammedien luo vaan meidän piti itse hoipparoida "kioskiosastoon". Selvisi myös, että "virvokemyynti" tarkoitti tasan yhtä myyntiartikkelia: eväspussia, jossa oli vesipullo, pieni sipsipussi ja suklaapatukka. Vaihtoehtoina oli ostaa koko setti tai olla ostamatta mitään. Maksuvaihtoehtoina olivat kortti ja käteinen. Paitsi ettei korttimaksu onnistunut (ainakaan suomalaisella kortilla). Onneksi seurueesta löytyi tarvittava määrä paikallisvaluuttaa, joten pääsimme nakertelemaan sipsejämme ja särpimään vettä. Tarpeeseen tuli se virvokeannos - mutta uskoni tanskalaisten yleiseen asiainjärjestelykykyyn kärsi kyllä kolauksen.

Perille Aarhusiin saavuimme illansuussa, yli 10 tuntia lähdön jälkeen. Matka oli todellakin vaatinut veronsa, joten kävimme vain pikaisesti syömässä ja vetäydyimme huoneisiimme. Aarhus vaikutti iltavalossa oikein viehättävältä kaupungilta.

Ennen nukkumaan menoa treenasin vielä esitelmääni. Ihan hyvin se tuntui menevän, mutta mietin, kuinka pahasti mahtaisin tositilanteessa jäätyä jännityksen takia. Mietin myös, mahtaisinko saada untakaan koko yönä. Sammutin valot, suljin silmäni. Heräsin kellon soittoon ja totesin fiilikseni olevan edelleen sangen levollinen.

Oman esitelmän lisäksi olin etukäteen ollut hieman huolestunut siitä, kuinka jaksaisin koko pitkän päivän seurata muita esitelmiä turtumatta ja/tai pitkästymättä kuoliaaksi. Siitä on kuitenkin jo aika pitkä aika, kun olen viimeksi täysipäiväisesti vastaanottanut uutta tietoa. Tämäkin huoli osoittautui turhaksi: kuuntelin esityksiä aidon kiinnostuneena, suorastaan innostuneena. Koko ajan odotin, milloin alan jännittää omaa vuoroani, joka oli vasta iltapäivällä, mutta missään vaiheessa en huomannut verenpaineeni nousevan muuten kuin korkeintaan oivaltamisen ilosta aina välillä. Sitten tietysti mietin, että se kaikki jännitys iskisi varmasti sitten esiintymislavalle päästyäni kuin lekalla päähän. (Joo, onneksi tutkimus-skenessä ylianalysointi on voittopuolisesti hyvä ominaisuus!)

Mutta ei minuun sitten lopultakaan iskenyt yhtään mikään. Esitelmäni meni aika lailla suunnitelmien mukaan, tosin kuulijoita oli kertynyt paikalle hieman enemmän kuin olin etukäteen kuvitellut. Ja koska vuoroni oli heti päiväkahvin jälkeen, kukaan heistä ei myöskään ainakaan nähdäkseni nukkunut esitykseni aikana. Lavalta pois kävellessäni huokaisin tyytyväisenä helpotuksesta. Kysymyksiä oli tarkoitus esittää vasta koko session päätteeksi, ja koska minun vaatimaton esitelmäni oli session ensimmäinen, en uskonut kenenkään edes muistavan sitä enää siinä vaiheessa. Väärä arpa. Kysymysosiossa jouduinkin varsinaisen pommituksen kohteeksi! Tämä tuli kyllä vähän puun takaa, en ollut valmistautunut vastaamaan kysymyksiin enkä ole ihan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä tuli siinä äkkiseltään suusta päästettyä. Onneksi puheenjohtaja lopulta puuttui peliin ja kysäisi, olisiko kellään kysyttävää joltakulta muuta esitelmöitsijältä. Oli kyllä suorastaan hämmentävän positiivinen kokemus tämä ensiesiintymiseni kansainvälisen tutkijayhteisön edessä!

Toisena konferenssipäivänä pystyinkin sitten kaikessa rauhassa imemään itseeni tietoa ja innoitusta. Ja sitä totisesti sainkin! Päivän päätteeksi kirjoitin professorille sähköpostia: Veikkaan, että et enää ikinä uskalla päästää minua konferenssiin, kun pääni on nyt ihan täynnä kaikenlaisia (ehkä hullujakin) ajatuksia..!

Konferenssointi on sen verran raskasta puuhaa, että en valitettavasti päässyt kovinkaan perusteellisesti tutustumaan Aarhusiin. Yliopistokampus ainakin oli valtavan viehättävä, ja koko kaupunki antoi erittäin positiivisen vaikutelman. Tämän vähäisen kokemuksen perusteella voin kyllä suositella sitä esim. yhdeksi pysähdyspaikaksi Euroopan turneella!

Kampusaluetta

Kampukselta tämäkin

Yksi kaupungin monista söpöistä kujista

Työ(läs)tä työtä

Melkein kaksi viikkoa työtä takana. Melkoista haipakkata on ollut!

Eräänä kauniina aamuna töihin tullessani kävelin pokkana työhuoneeni ohi. Katse haki edeltäjäni nimeä, oma nimeni ei soittanut mitään kelloa. No nyt se on sitten sitä myöten virallista, että on oikein nimi ja titteli ovenpielessä. Ensimmäinen opiskelijakin jo lähetti sähköpostia, kyseli kurssiasioita. Osasin vastata.

Osastosihteeri kysyi, olenko aivan uusi talossa vai ovatko tilat minulle jollain tapaa tutut. Vastasin olevani itse asiassa kyseisen laitoksen kasvattikin, mutta viime vuosituhannen puolelta. "Ei uskoisi!" tokaisi osastosihteeri spontaanisti. Hän on täten virallisesti suosikki-ihmiseni laitoksella.

Suunnittelimme kollegojen kanssa yhteistä kurssia, ja siinä sivussa mainitsin, mitä muita kursseja minulla on ohjelmassani. Aika isoiksi levisivät kollegojen silmät. "Älä nyt sitten ittees työllä tapa!" toppuutteli yksi. "Olen kuule ollut 12 vuotta freelancer-yrittäjänä - vähän myöhäistä on tuo varoittelu", vastasin.

Koska muuten aikani saattaisi käydä pitkäksi (*sarkasmio*), olen ilmoittautunut tähän syksyn alkajaisiksi myös yhdelle jatko-opintokurssille opiskelijaksi - kun täytyisi se tohtorintutkintokin tässä ohimennentullen polkaista kasaan. Kaksi (2) viikkoa ennen kurssin alkua tuli ennakkolukulista: viisi (5) kirjaa. Täysimittaista kirjaa. Eikä mitään dekkareita vaan täyttä tieteellistä tavaraa. Täyslaidallinen realismia. En ehkä ihan muistanut, millaista opiskelu on.

Työhuoneeni vaatekaapissa on edelleen telkkari. Sateenvarjolle tuli jo kertaalleen käyttöäkin. On tämä palkkatyöläisen elämä ihan... elämää.