torstai 8. marraskuuta 2007

Mustaa ja valkoista

Sinä päivänä satoi lunta
satoi suolaista vettä hiljalleen
Sinä päivänä talvi astui hiljaa mun huoneeseen
Sinä päivänä satoi lunta
se peitti allensa kyyneleen jäätyneen...

Tuo Inka Kuoppamäen esittämä laulu - tosi kaunis laulu muuten! - on soinut päässäni tiuhaan viime aikoina, nyt kun on lunta sadellut. Välillä jo tuntuu, että sydämessäni olisi musta muuttunut harmaaksi, mistä se aikanaan varmasti muuttuu puhtaan valkoiseksi, kirpeänkauniiksi muistoksi. Ja varmasti, sitten joskus, kun armahtavaa aikaa on tarpeeksi kauan kulunut, mahtuu elämääni taas punaisen ja keltaisenkin sävyjä.

Mutta vielä pukeudun mustiin.

Hautaustoimisto. Pitkän harkinnan jälkeen tein lopulta lopullisen päätöksen: vainaja siunataan sittenkin, siunaustilaisuus ja sen jälkeen pienimuotoinen muistotilaisuus järjestetään hänen kotipaikkakunnallaan, minkä jälkeen hänet viedään tuhkattavaksi ja tuhka lasketaan muistolehtoon, minkäänlaiseen laattaan ei hänen nimeään kaiverreta. Näin ne, jotka häntä jäävät kaipaamaan, saavat kunnolla hänet hyvästellä ja sen jälkeen muistaa häntä kukin tavallaan, kukin tahollaan. Hänen muistonsa elää niin kauan kuin yksikin meistä elää ja muistaa. Ei se elä kiveen kaiverretussa nimessä, se elää meidän sydämissämme.

Arkku. Yksinkertaisin mahdollinen (anteeksi vaan, mutta en pidä kovinkaan tarkoituksenmukaisena investoida hienoon arkkuun, kun se kuitenkin sitten saman tien tuhkataan), kuitenkin kaikessa koruttomuudessaan kaunis, valkoinen.

Kukat. Arkulle syvänvioletteja preeriakelloja ja vähän valkoista neilikkaa. Yleensä kuulemma arkkuasetelmissa on paljon valkoista, mutta edes tässä yhdessä asiassa minä halusin pitää pääni: vainaja piti violetista, violetti on vaikuttava väri, minä haluan arkulle voittopuolisesti violetin kukkalaitteen. Omasta puolestani lasken sitten arkulle valkoliljan.

Kuolinilmoitus. Julkaistaan vasta siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen, en halua paikalle turisteja. Sukulaiset eivät halua ilmoitukseen nimiään, vain maininnan "veli ja sisko" yms. En ole vielä päättänyt, kumman kahdesta itse kirjoittamastani värssystä ilmoitukseen laitan.

Hautaustoimistossa käynti oli raskasta, mutta se oli kuitenkin tämän reissun helppo osuus. Tänään oli raskas päivä, kun ajoin ihanan, rakkaan tukijani kanssa vainajan kotipaikkakunnalle. Heti ensimmäiseksi kohtasin ihmisen, joka on joskus merkinnyt paljon sekä vainajalle että minulle. Silloin murruin, en saanut sanaa suustani, itkin vain, varmaan lohduttomammin kuin kertaakaan tämän kaiken aikana. Sen jälkeen loppu tuntui jo helpommalta. Terveyskeskuksessa kävin lunttaamassa hautausluvasta arvioidun kuolinpäivän (josta ei siis täysin varmaan tietoa ole eikä koskaan saadakaan). Käänsin vainajan postit tulemaan itselleni. Olin ajatellut käydä vainajan asunnossa, mutta kuulin, ettei sitä ollutkaan vielä siivottu, joten jätin sen väliin. Sovin, että asunto siivotaan ennen hautajaisia, joiden yhteydessä käyn sen sitten myös tyhjentämässä. Kävin vainajan yrityksen tiloissa. Tapasin useita tuntemattomia ihmisiä, jotka puhuivat vainajasta hyvin kauniisti.

Tämä ihana ihminen, joka on minua kaikkein eniten auttanut ja tukenut eikä edes kiitosta huoli vaivanpalkakseen, sanoi kastikejuttujensa lisäksi myös, että muistahan tämä sitten ja anna hyvän kiertää, auta itse muita joita voit. Tämä on toki minulle itsestäänselvääkin, mutta juuri nyt tunnen korostettua tarvetta tehdä jotain hyvää ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä.

Ja isäni on minulle ihan erityisen tärkeä ja rakas. Hän on myös ihan erityisen vaatimaton ja vähään tyytyvä ihminen (mikä on yksi niitä ominaisuuksia, joita hänessä niin valtavasti arvostan ja ihailen). Siksi osasinkin aavistaa, ettei hän ihan tuosta noin vain anna minun toteuttaa auttamishaluani. Joten päätin käyttää härskisti tilannetta hyväkseni. Puhuin ensin hänen vaimokkeensa puolelleni, ja kun hän lupasi tukea minua, esitin asian isille. Ilmoitin, että minä, hänen pieni hauras tyttärensä, olen nyt hyvin herkässä tilassa ja saatan hyvinkin ruveta itkemään, jos minua vastaan hangoitellaan. Tässä vaiheessa isi näytti aika epäluuloiselta ja valmisteli jo selvästikin vastalauseita, mutta kun avokki tokaisi, että hän on tässä asiassa minun puolellani ja rupeaa itsekin tarvittaessa pillittämään, oli isiparka aseeton. Ja niin me sitten menimme tänään ostamaan hänelle ennenaikaiseksi joululahjaksi sen hienon, tallentavan digiboksin, jollaista hän on pitkään haikaillut. Sen kummempia lupia kyselemättä ostin vielä isänpäivälahjaksi sen kanavapaketin, jolla näkyvät Formulat, isi kun niistä niin kovasti tykkää. Tästä lisälahjasta kyllä avokkikin yritti jo jotain yskähdellä, mutta minä sanoin napakasti, ettei mikään mammona maailmassa pysty korvaamaan sitä kaikkea apua ja tukea, jonka minä olen heiltä saanut, nyt ja aina ennenkin, mutta muuta minulla ei nyt ole antaa kuin sitä mammonaa. Isin kasvot loistivat, kun hän sai boksin käsiinsä, ja kanavakortin nähdessään hän ihan rehellisesti liikuttui, ryntäsi halaamaan minua ja - uskokaa tai älkää, jäyhä suomalainen mies! - tirautti parit kyyneleetkin! Juuri sellaista hän oli halunnutkin, hän olisi ehdottomasti sen itsekin ensi tilassa hankkinut. Arvatkaa miten hyvältä tuntui minunkin itkeä välillä ilosta.

Eilisiltana kävin mummin luona, istuin parin kahvikupillisen ajan hänen kanssaan rupattelemassa. Hän muisteli oman äitinsä ja minun ukkini kuolemia ja muitakin lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja. Uskon, että tuo parituntinen läsnäolo toi vanhukselle taas enemmän iloa kuin mikään mitä rahalla voisi ostaa. Ja oli minustakin ihan aidosti mukava kuunnella hänen muistelojaan.

Tänä iltana en kuitenkaan jaksa mummin luo mennä, on ollut sen verran raskas päivä. Onneksi saankin täällä isin luona lepäillä ihan rauhassa. Vielä on asioita selvitettävänä, muistotilaisuuden pitopaikka, perunkirjoitus ja ties mitä. Mutta yksi kerrallaan ne ovat hoituneet tähänkin asti ja hoituvat varmasti jatkossakin. Minä jaksan ja pystyn kyllä.

1 kommentti:

Napis kirjoitti...

voimia toivotan. iso halaus.